SEITSEMÄS LUKU

Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää

komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu

Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään

kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja

herkuteltiin.

Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu,

tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui

valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta

yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.

Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar

istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa

valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä

ja näännyksissä.

Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:

-- Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua

poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa

rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin

minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa

puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut,

nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi

kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin

kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin

kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti

kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään

kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä

voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää

uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun

moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien

kimppuun?

Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja

Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen

eteen.

-- Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, -- kauhea onnettomuus on minua

kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani.

Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka

ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme

näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli

roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen

huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni,

joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko

hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta

huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä.

Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! -- Kettu oli avannut

ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En

voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en

voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!

Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti

pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi

pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut,

että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun

katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.

Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia.

Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille

todistukseksi ilkeästä rikoksesta. -- Oi, säälikää minua ja kostakaa

pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan

teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi

vapaaksi.

Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän

julmistuneena lausui: -- Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta

kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan

nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä

liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta

tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat

ylimykset, mitä meidän on tehtävä.

Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta

eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin

vihastuneena.

Mutta kuningatar lausui rohkeasti: -- Älä kiivastu, ystäväni, vaan

malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme

ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan

niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina

pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa

ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen

henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on

monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti

asiaa joka puolelta.

-- Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo

veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas

tuimasti. -- Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja

syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen.

Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien

saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä

varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko

valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?

-- Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen

ääneen.

Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti

hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.

-- Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän

pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja

hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.

Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa

Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri

vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian

aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet

Ketun saaliiksi.

-- Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. -- Rakkaampaa vierasta

en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella

kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?

-- Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, -- mutta uutiseni eivät ole

iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun

kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua

julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman

seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat

taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät

hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse

leikistä eheänä.

-- Joutavia, naurahti Repolainen: -- Moiset uhkaukset eivät minua

hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen

neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas

pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan

viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat,

eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän

lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä

lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko

kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy

sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin

kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua

hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.

-- Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.

-- Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.

-- Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, -- ja

puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät,

on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei

sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.

-- Ole huoleti, vastasi Repolainen. -- Minä kyllä keksin keinot. Saatpa

nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.

Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän

ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.

Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: -- Oletko, kuomaseni,

koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet

Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat

vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo

vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta

iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai

sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin

metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi

laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän

tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää

pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet

tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa.

Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he

hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.

-- Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset

ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja

äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että

pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa

heimollemme.

-- Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. -- Olemme kaikki

väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän

matkan.

Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu

heiniä ja lehtiä.

Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan.

Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi.

Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi

vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:

-- Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian

kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin

linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.

-- Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva

Mielevä. -- Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt

pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa

silloin olit?

-- Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. -- Se ei tosiaankaan ollut

lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta

älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain

levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän

kuluttua olen arvattavasti kotona.

Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti

kuninkaanlinnaa.

Kettu Repolainen Goethen "Reineke Fuchs" mukaelma · 第 10 / 15 题