Hukkasen ja Mesikämmenen kunniaksi vietettiin nyt hovissa monta päivää
komeita pitoja, joihin tuli vieraita läheltä ja kaukaa. Kettu
Repolainen yksin ei uskaltanut lähestyä hovia, vaikka hänen kieltään
kyllä kutkutti kuullessaan, kuinka kuninkaan linnassa riemuittiin ja
herkuteltiin.
Jo oli kahdeksan päivää yhtä päätä iloittu ja riemuttu, syöty ja juotu,
tanssittu ja laulettu, ja yhä vielä kesti pitoja. Kuningas istui
valtaistuimellaan ja katseli hyvillä mielin hoviväkensä iloa. Mutta
yhtäkkiä tuli juhlimisesta loppu.
Kuningas istui parhaillaan ylimyksineen päivällisillä, ja kuningatar
istui hänen rinnallaan. Silloin kuului äkkiä etuhuoneesta haikeaa
valitusta, ja sisään syöksyi Kani, Jänis Vääräsäären serkku, verisenä
ja näännyksissä.
Hän heittäytyi kuninkaan eteen polvilleen ja alkoi vaikeroiden puhua:
-- Oi suuri kuningas ja te korkeasukuiset ylimykset, armahtakaa minua
poloista. Kuulkaa mitä teille kerron. Eilen aamulla kuljin kaikessa
rauhassa Repolaisen linnan ohitse, aioin näet saapua tänne hoviin
minäkin. Ovensa edustalla oli Repolainen toivioretkeläisen hurskaassa
puvussa polvillaan kuin rukoukseen vaipuneena. Kun hän näki minut,
nousi hän kohteliaasti pystyyn ikäänkuin tervehtiäkseen. Mutta voi
kauheata, yhtäkkiä hän iskikin kyntensä korviini ja retuutti minua niin
kauheasti, että luulin kaulani katkeavan. Kaikeksi onneksi pääsin
kuitenkin pujahtamaan hänen käsistään ja pötkin pakoon niin nopeasti
kuin suinkin kerkesin. Mutta toisen korvani siinä leikissä sentään
kadotin. Katsokaa veristä päätäni, siinä on neljä suurta haavaa. Niistä
voitte päättää, kuinka pahasti tuo hirviö minua raateli. Kuka nyt enää
uskaltaa maantiellä kulkea? Kuka rohkenee hoviinnekaan saapua, kun
moiset rosvot saavat rankaisematta hyökätä rauhallisten matkustajien
kimppuun?
Tuskin oli Kani lopettanut puheensa, kun kuului siipien suhinaa, ja
Varis Vaakkulainen lensi saliin ja laskeutui kuninkaan valtaistuimen
eteen.
-- Armollinen kuningas, nyyhkytti hän, -- kauhea onnettomuus on minua
kohdannut. Sydämeni on suruun pakahtua, tuskin saan sanaakaan suustani.
Kuulkaa, mitä teille kerron. Tänä aamuna läksimme vaimoni, Terävänokka
ja minä kankaalle hiukan jaloittelemaan. Hetken aikaa astuttuamme
näimme Ketun makaavan kuolleena maassa. Silmät olivat ummessa ja kieli
roikkui suusta. Eukkoni ja minä pelästyimme kovin ja aloimme ääneen
huutaa ja päivitellä. Mutta Kettu ei jäsentäkään hievauttanut. Eukkoni,
joka aina on ollut helläsydäminen, läheni kuollutta, tunnusteli, oliko
hänestä henki kokonaan paennut, ja koetti nokallaan Ketun suuta
huomatakseen, vieläkö hän hengitti, minä taas tutkin vatsaa ja päätä.
Äkkiä kuulin kauhean parahduksen. Voi kauheata! -- Kettu oli avannut
ahnaan kitansa ja sieppasi nyt äkkiarvaamatta vaimoni pään poikki. En
voi sanoin selittää, kuinka kauhistuin. Kieli kangistui suussani, en
voinut muuta kuin huutaa: Voi minua, voi minua!
Mutta Kettu hirviö ei vielä ollut saanut tarpeekseen. Hän kavahti
pystyyn ja olisi varmaan minutkin nielaissut, ellen hätäpikaa olisi
pelastunut hänen kynsistään läheiseen puuhun. Oi, parempi olisi ollut,
että minäkin olisin heittänyt henkeni! Omin silmin täytyi minun
katsella, kuinka tuo peto ahmi suuhunsa eukko-kultani.
Pian ei hänestä ollut jäljellä kuin vähän verta ja muutamia sulkia.
Katsokaa, armollinen hallitsijani, olen tuonut nämä höyhenet teille
todistukseksi ilkeästä rikoksesta. -- Oi, säälikää minua ja kostakaa
pahantekijälle rakkaan vaimokultani kuolema! Olisipa totta tosiaan
teidän arvollenne alentavaa, jos tuo ilkiö tälläkin kertaa pääsisi
vapaaksi.
Synkkänä kuunteli Kuningas Jalo Vaakkulaisen valitusta. Viimein hän
julmistuneena lausui: -- Tuo konna on saava rangaistuksen, niin totta
kuin elän. Korkean puolisoni rukouksista säästin hänen henkensä ja saan
nyt sitä katkerasti katua. Mutta enpä toden totta ole ensimmäinen enkä
liioin viimeinenkään, joka katuu naisen neuvoa seuranneensa. Mutta
tästedes en anna itseäni pettää. Neuvotelkaamme nyt, arvoisat
ylimykset, mitä meidän on tehtävä.
Hukka ja Mesikämmen kuuntelivat mielissään kuninkaan puhetta, mutta
eivät uskaltaneet suutansakaan avata, kun näkivät kuninkaan niin
vihastuneena.
Mutta kuningatar lausui rohkeasti: -- Älä kiivastu, ystäväni, vaan
malta mielesi ja punnitse asia tarkoin ja tyynesti. Kuulustelkaamme
ensin Repolaista, ennenkuin hänet tuomitsemme. Kenties hän ei olekaan
niin syyllinen kuin Kani ja Varis Vaakkulainen väittävät. Olen aina
pitänyt Repolaista ymmärtäväisenä ja älykkäänä miehenä, hänen neuvonsa
ovat olleet viisaat ja hyödylliset, sen vuoksi tahdoin pelastaa hänen
henkensä. Ikävä kyllä, on hänen elämänsä moitittavaa. Mutta hänellä on
monta mahtavaa sukulaista, älä siis, puolisoni, hätäile, vaan mieti
asiaa joka puolelta.
-- Pitääkö minun istua täällä linnassani odottamassa, kunnes tuo
veijari suvaitsee minua läsnäolollaan kunnioittaa? huudahti kuningas
tuimasti. -- Olen jo kyllästynyt yhtämittaisiin kanteisiin ja
syytöksiin. Älkäämme enää vitkastelko, vaan ryhtykäämme toimeen.
Kuulkaa siis, ylimykset: kuuden päivän kuluttua tulee teidän kaikkien
saapua hoviin rautapaitaan puettuina, jousilla ja keihäillä
varustettuina. Sitten lähdemme piirittämään Veijanlinnaa. Oletteko
valmiit seuraamaan minua kuuden päivän kuluttua?
-- Me seuraamme käskyäsi, suuri kuningas, huusivat kaikki yhteen
ääneen.
Kun Mäyrä Metsäsika tämän kuuli, kävi hän kovin surulliseksi. Nopeasti
hän lähti kenenkään huomaamatta sukulaiselleen sanaa viemään.
-- Tosin hän tuonnoin minua kuninkaalle kavalasti panetteli, mietti hän
pitkin tietä juostessaan, mutta hän on kuitenkin sukumme päämies, ja
hänen kuolemansa olisi häpeäksi koko heimollemme.
Hän juoksi niin nopeasti kuin suinkin saattoi ja saapui illan suussa
Veijanlinnalle. Repolainen istui ulkona hyvillä mielin. Hän oli juuri
vastikään pyydystänyt kaksi lihavaa kyyhkynpoikaa. Ne olivat liian
aikaisin lähteneet lentoon, olivat pudonneet pesästään ja joutuneet
Ketun saaliiksi.
-- Tervetuloa, Mäyräseni, huusi hän jo kaukaa. -- Rakkaampaa vierasta
en, totta vie, olisi voinut saada. Mutta miksi tulet sellaisella
kiireellä? Olethan aivan hengästynyt. Tuotko tärkeitä uutisia?
-- Tuonpa niinkin, vastasi Metsäsika, -- mutta uutiseni eivät ole
iloisia. Henkesi ja omaisuutesi ovat vaarassa. Kuningas on sinuun
kauheasti vimmastunut. Kuulin omin korvin, kuinka hän uhkasi sinua
julmasti rangaista. Kuuden päivän kuluttua hän saapuu suuren sotavoiman
seurassa linnaasi piirittämään. Susi Hukkanen ja Karhu Mesikämmen ovat
taas päässeet kuninkaan suosioon. Kani ja Varis Vaakkulainen kävivät
hovissa sinua syyttämässä. Pelkään pahoin, ettet tällä kertaa pääse
leikistä eheänä.
-- Joutavia, naurahti Repolainen: -- Moiset uhkaukset eivät minua
hitustakaan liikuta. Mitäs siitä, vaikka kuningas ja hänen
neuvoskuntansa monenkertaisesti tuomitsisivat minut kuolemaan, kun taas
pääsen itseäni puolustamaan, puhun heidät kaikki pussiin. Pelastuinhan
viime kerrallakin heidän käsistään. He keskustelevat, keskustelevat,
eivätkä tule hullua hurskaammiksi. Älä siis, kuomaseni, piittaa heidän
lörpöttelyistään, vaan käy huoleti sisään. Äsken ikään pyydystin nämä
lihavat kyyhkyset. Kyyhkysenpaisti on oikein mieliruokaani. Etpä usko
kuinka makeilta ne maistuvat. Vaimoni on kerrassaan mainio kokki. Käy
sisään, ystäväni, mutta älä kerro mitään vaimolleni. Hän on näet niin
kovin arkatuntoinen ja helläsydäminen. Huomenaamulla seuraan sinua
hoviin, ja toivon, että minua puolustat, kuten sukulainen ainakin.
-- Henkeni ja omaisuuteni uhraan puolestasi, vastasi Mäyrä.
-- Jos jään elämään, palkitsen kyllä uskollisuutesi, sanoi Kettu.
-- Astu vain rohkeasti kuninkaan eteen, neuvoi Mäyrä Metsäsika, -- ja
puolusta itseäsi, miten parhaiten taidat. Pantteri, joka kuten tiedät,
on kuninkaan serkku, ja kuningatar, ovat molemmat sitä mieltä, ettei
sinua pitäisi kuulustelematta tuomita.
-- Ole huoleti, vastasi Repolainen. -- Minä kyllä keksin keinot. Saatpa
nähdä, että kuninkaan viha lauhtuu, kun pääsen hänen puheilleen.
Sitten kävivät molemmat sisään. Rouva Mielevä vastaanotti Mäyrän
ystävällisesti ja toi heille syötäväksi mitä parasta talossa oli.
Heidän syödessään Repolainen virkkoi Mäyrälle: -- Oletko, kuomaseni,
koskaan nähnyt hauskempia lapsia kuin nämä minun poikani? Mitä arvelet
Mikostani? Entäpä pikku Repo? Eikö hän ole herttainen? He tuottavat
vielä kumpikin suvullemme kunniaa, sen saat uskoa. He alkavat jo
vähitellen kehittyä ja saattavat minulle iloa auringonnoususta
iltamyöhään. Jospa näkisit, kuinka he ajavat takaa kanoja tai
sukeltavat veteen sorsien kintereillä. Minä antaisin heidän useamminkin
metsästää, mutta pelkäänpä, että heidän kasvatuksensa silloin tulisi
laiminlyödyksi. Et usko, kuinka vaikeata lastenkasvatus on. Heidän
tulee oppia viisautta ja varovaisuutta, jotta ymmärtäisivät välttää
pauloja, metsästäjiä ja koiria. Täysikasvuisina täytyy heidän näet
tulla omin neuvoin toimeen, vieläpä hankkia vanhemmilleenkin ruokaa.
Heillä onkin jo aika terävät hampaat. Entä kuinka taitavasti he
hyökkäävät saaliinsa kimppuun! Se on kerrassaan ihmeteltävää.
-- Niin, sanoi Mäyrä, on todellakin suuri ilo vanhemmille, kun lapset
ovat älykkäitä ja oppivaisia. Silloin he voivat pitää huolta isästä ja
äidistä, kun nämä käyvät vanhoiksi ja heikoiksi. Minua ilahduttaa, että
pikku poikasi kuuluvat sukuuni ja toivon heidän tuottavan kunniaa
heimollemme.
-- Mutta menkäämme nyt nukkumaan, sanoi Repolainen. -- Olemme kaikki
väsyksissä, varsinkin sinä, veli veikkonen, joka olet kulkenut pitkän
matkan.
Sitten kaikki laskeutuivat levolle lattialle, jolle oli hajoitettu
heiniä ja lehtiä.
Mutta Repolainen ei saanut unta silmiinsä. Hän oli kovin huolissaan.
Koko yön hän mietti ja tuumaili, miten parhaiten pulastansa pääsisi.
Aamun valjetessa hän oli yhä vielä syvissä mietteissä. Hän nousi
vuoteeltaan ja sanoi vaimolleen:
-- Älä ole levoton, kultaseni, mutta minun täytyy mennä Mäyrä Metsäsian
kanssa hoviin. Pysy sinä vain rauhassa kotona ja vartioi tarkoin
linnaamme niin kauan kuin minä olen poissa.
-- Voi, pitääkö sinun todellakin taas lähteä hoviin? vaikeroi rouva
Mielevä. -- Töin tuskin pääsit sieltä viime kerralla hengissä ja nyt
pistät taaskin pääsi ansaan. Etkö muista, miten suuressa vaarassa
silloin olit?
-- Muistanpa kylläkin, vastasi Repolainen. -- Se ei tosiaankaan ollut
lapsenleikkiä. Selkääni vieläkin karmii sitä muistellessani. Mutta
älkäämme huolehtiko, kaikki voi vielä kääntyä hyväksi. Ole vain
levollinen, eukkoseni, äläkä liikoja hätäile. Viiden, kuuden päivän
kuluttua olen arvattavasti kotona.
Näin puhuen Repolainen lähti Mäyrän seurassa taivaltamaan kohti
kuninkaanlinnaa.