Sitten kuningas Jalo kohosi korkealle kivelle seisomaan, ja Repolainen
seisoi hänen rinnallaan. Ja kuningas puhui juhlallisella äänellä
seuraavasti:
-- Kuulkaa minua tarkoin, kaikki alamaiseni, suuret ja pienet, köyhät
ja rikkaat. Minä olen suvainnut armahtaa Repolaisen, eritoten lempeän
puolisoni, korkean kuningattarenne, pyynnöstä. Ja tästä lähtien tulee
kaikkien eläinten kohdella kunnioituksella Repolaista ja koko hänen
huonekuntaansa. Hän on tosin rikkonut lakia vastaan, mutta hän katuu
syntejään ja lähtee huomenna toivioretkelle Roomaan.
Kuninkaan sanat kuullessaan joutuivat Hukka, Mesikämmen ja Mirri vihan
vimmoihin.
-- Siinä nyt ollaan, sähisi Mirri, -- kyllä maar meidät nyt paha perii,
kun Repolainen on kuninkaan suosiossa. Yhden silmän olen jo tuon
lurjuksen tähden kadottanut, toinen menee kai samaa tietä.
Hukka ja Mesikämmen murisivat tyytymättöminä, mutta minkäpä he asialle
mahtoivat. Repolainen oli voittanut, eikä heidän mukisemisensa enää
mitään auttanut. Päinvastoin kuningas oli heille niin vihoissaan, että
panetti heidät vankeuteen.
Seuraavana päivänä Repolainen lähti hovista. Kyynelsilmin heitti tuo
tekopyhä veijari nöyrät jäähyväiset kuninkaalle ja hovilaisille. Sitten
hän lähti astumaan hurskaan ja katuvaisen näköisenä kuten ainakin
pyhiinvaeltaja. Kuninkaan käskystä seurasi suuri joukko eläimiä häntä
kappaleen matkaa. Nöyrällä käytöksellään Repolainen oli lauhduttanut
monen entisen vihollisensa sydämen, niin että he syvästi häntä
surkuttelivat. Varsinkin hyväsydäminen Vääräsääri oli sangen huolissaan
hänen tähtensä.
-- Vääräsääri kulta, veli veikkoseni, pitääkö meidän nyt todellakin
erota? virkkoi Repolainen silmiään pyyhkien. -- Ettekö tahtoisi, sinä
ja Oinas Ollikka, saattaa minua vielä jonkin matkaa? Te olette molemmat
hurskaita ja hyväsydämisiä. Teidän seuranne lohduttaisi suuresti
murheellista sydäntäni.
Vääräsääri ja Ollikka mielistyivät ikihyviksi Repolaisen kiitoksesta ja
seurasivat häntä edelleen hänen kotiinsa asti.
Kun he olivat saapuneet Veijanlinnalle, sanoi Repolainen Vääräsäärelle:
-- Vääräsääri ystäväni, käy sinä sisälle lohduttamaan vaimoraukkaani,
joka on kovin huolissaan tähteni. Sinä, Ollikka, voit sillä aikaa
odottaa täällä ulkopuolella. Maistapas tätä tuoretta ruohoa, se on
kerrassaan mainiota.
Sisällä luolassa makasi rouva Mielevä suruissaan maassa lastensa
vieressä. Hän pelkäsi näet, ettei hänen miehensä enää palaisikaan
hovista. Ilomielin hän siis kavahti pystyyn, kun näki Repolaisen ja
Vääräsäären astuvan sisään.
-- Repo kultaseni, mitä on sinulle tapahtunut? Kerro pian, miten
sinulle on käynyt.
-- Olin jo kuoleman kidassa, vastasi Repolainen, -- mutta kuningas
säästi henkeni. Nyt aion lähteä pyhiinvaellukselle. Susi Hukkanen ja
Karhu Mesikämmen jäivät takausmiehikseni. Mutta Vääräsäären antoi
kuningas meille sovittajaisiksi. Me saamme tehdä hänelle mitä tahdomme,
sillä kuningas sanoi minulle, että Vääräsääri minut ilmiantoi.
Tämän kuullessaan Vääräsääri raukka pelästyi kauheasti ja aikoi paeta
kiireimmän kautta. Mutta viekas Kettu iski hampaansa hänen kurkkuunsa
ja surmasi hänet armotta. Sitten valmisti rouva Mielevä Jänis raukasta
makuisan paistin, ja pian istui koko Repolaisen perhe hyvillä mielin
herkullisen aterian ääressä.
-- Mutta kerropas nyt, millä lailla sinun onnistui pelastaa nahkasi,
virkkoi rouva Mielevä.
-- Oih, se on pitkä juttu, vastasi Repolainen. -- Ja kyllä kuningas
kauheasti suuttuu, kun saa kuulla, miten olen häntä nenästä vetänyt.
Oikeinpa korviani kuumentaa sitä ajatellessani.
Nyt kolkutti Oinas ovelle huutaen: -- Vääräsääri hoi, etkö jo joudu? On
jo aika lähteä takaisin taivaltamaan.
Repolainen riensi ulos ja virkkoi: -- Oinas kulta, Vääräsääri pyytää
anteeksi, että hän on sinua viivyttänyt, mutta hän on niin innokkaassa
keskustelussa vaimoni kanssa, ettei mitenkään malta vielä lähteä.
Heillä on niin paljon yhteisiä sukulaisia ja tuttavia. Hän pyytää siis,
että alkaisit vain hiljalleen astua kotiinpäin.
-- Minusta tuntui äsken aivan kuin olisi Vääräsääri huutanut apua,
lausui Oinas arvelevasti, -- ei suinkaan hänelle vain liene mitään
vahinkoa sattunut?
-- Kaikkea vielä, nauroi Repolainen. -- Minä vain aloin puhua
pyhiinvaellusretkestäni, ja vaimo parkani pelästyi niin kauheasti, että
pyörtyi. Jänis, joka on kovin heikkohermoinen, säikähti tästä niin
pahasti että alkoi huutaa: "Ollikka, Ollikka, riennä avuksi, rakas
tätini on kuolemaisillaan!"
-- Pelkään pahoin, että olette tehneet hänelle jotain konnuutta, jupisi
Ollikka korvallistaan kynsien.
Kettu vain vakuutti kiven kovaan, ettei Vääräsäärtä mikään vaivannut,
ja viimein Ollikka häntä uskoikin. Sitten Repolainen lausui: --
Kuulepas nyt, ystäväni, kuningas pyysi minulta muutamia tärkeitä
kirjeitä ja asiapapereita. Tahtoisitko sinä viedä ne hänelle?
-- Mielelläni, vastasi Ollikka, -- mutta ikävä kyllä ei minulla ole
mitään taskua, jossa niitä säilyttäisin.
-- Älä siitä huolehdi, sanoi Repolainen. -- Minulla on karhunnahkainen
laukku, joka on hyvin paksu ja tukeva. Kyllä paperit siinä säilyvät.
Näin sanoen Kettu livahti takaisin luolaansa ja toi tuokion kuluttua
laukun Oinaalle. -- Heitä nyt tämä laukku hartioillesi, mutta muista,
ettet suinkaan avaa käärettä. Kuningas rankaisisi sinua kovasti, jos
hän huomaisi että olet ollut utelias. Voithan sanoa hänelle, että olet
auttanut minua näiden kirjoitusten laatimisessa. Kuningas siitä varmaan
palkitsee sinut moninkertaisesti.
Oinas uskoi tämän kaiken, heitti hyvästi Ketulle ja lähti kiireesti
hovia kohti köpittämään mielissään siitä, että sai kuninkaalle tehdä
palveluksen.
Seuraavana aamuna Ollikka meni kuninkaan linnaan ja ojensi nöyrästi
kumartaen kuninkaalle Repolaisen antaman laukun.
-- Mikä laukku se on? kysyi kuningas.
-- Repolainen lähetti sen teille, armollinen kuningas, vastasi Ollikka
toimessaan. -- Siinä on tärkeitä papereita, jotka ovat teille hyvin
tarpeen. Minä olin Repolaiselle avullisena niitä laadittaessa.
Kuningas otti laukun, avasi kääreen ja voi kauhistusta! -- kääreestä
paljastui murhatun Vääräsäären verinen pää.
-- Oi Repolainen, sinä konnien konna! kiljui kuningas julmistuneena.
Tämä on sinun työtäsi. Mutta maltahan, uskollisen Vääräsääreni kuolema
tulee sinulle kalliiksi, sen vannon kautta kunniani.
Kuningas ja kuningatar olivat nyt kovin häpeissään ja pahoillaan siitä,
että olivat uskoneet Repolaisen valheellisia juttuja. Mutta Leopardi,
kuninkaan serkku, lohdutti heitä.
-- Miksi surette turhaa. Rohkaiskaa mielenne. Olettehan te kuningas,
jota kaikkien tulee kuulla ja totella.
-- Ah, lausui kuningas, -- kun ajattelen, että Susi Hukkanen ja Karhu
Mesikämmen ovat saaneet tuon lurjuksen tähden kärsiä häpeätä ja
vankeutta, niin joudun aivan vihan vimmoihin. Nyt saan hävetä
herkkäuskoisuuttani.
Leopardin neuvosta kuningas tuotatti sitten Hukan ja Mesikämmenen
suurella kunnialla takaisin hoviin vankikomeroista. Mutta Oinas
Ollikkaa rangaistiin kovasti, koska hän oli ollut Repolaisen
apulaisena, ja sovittajaisiksi Hukalle ja Karhulle kuningas lupasi,
että he ja heidän sukunsa tästedes saisivat syödä kaikki Oinaan
sukulaiset ja jälkeläiset, missä ikinä heitä tapasivat. Ja siitä päivin
ahdistavat sudet aina armotta lampaita ja oinaita.
Sitten päättivät kuningas ja ylimykset oikein miehissä marssia
Repolaisen linnalle, valloittaa sen ja vangita Repolaisen ja muitta
mutkitta tappaa hänet.
-- Sillä jos hän taas pääsee tänne suutaan soittamaan, osaa hän kyllä
kääntää kaikkien mielet, niin että hän jälleen pääsee vapaaksi, lausui
Leopardi, ja kuningas oli samaa mieltä.