Pelastaakseen oman henkensä Repolainen kertoi nyt kuninkaalle jutun,
joka oli valhetta alusta loppuun. Hän ei säästänyt ketään, ei edes omaa
isäänsä eikä Mäyrä Metsäsikaa, uskollista ystäväänsä. Näin hän jutteli:
-- Isävainajani löysi kerran salaisen aarteen, jonka eräs kuningas
monta, monta sataa vuotta sitten oli kätkenyt. Hän kävi poloinen tästä
kovin ylpeäksi, alkoi halveksia entisiä ystäviään ja etsi ylhäisten
seuraa. Eräänä päivänä hän lähetti Kissa Mirrin korpeen Mesikämmenen
luo tärkeälle asialle. Hänen tarkoituksensa oli näet korottaa Karhu
kuninkaaksi, ja siksi hän pyysi tätä luokseen. Mesikämmen mielistyi
kovin tämän kuultuaan. Hän riensi heti isäni luo. Susi Hukkanen ja
viisas Mäyrä olivat myös saaneet kutsun ja saapuivat isäni luo. Yksin
neuvoin nämä neljä, Kissa Mirri viidentenä, nyt tekivät salaliiton. He
päättivät kukistaa teidät, suuri kuningas, ja valita Mesikämmenen
teidän sijastanne kuninkaaksi. Mutta onneksi paljastui heidän
hankkeensa ajoissa. Mäyrä oli näet eräänä aamuna juonut liiaksi olutta
ja kävi siitä niin puheliaaksi, että lörpötteli vaimolleen koko
salaisuuden. Mäyrätär vannoi kyllä pitävänsä asian salassa, mutta mitäs
vielä. Eipä aikaakaan kun hän tapasi vaimoni metsässä, ja silloin he
eukkojen tapaan alkoivat jaaritella kaiken maailman asioita. Mäyrätär
ei tietysti osannut pitää suutaan kiinni, vaan jutteli vaimolleni
salaisuuden vaadittuaan ensin häneltä juhlallisen lupauksen, ettei hän
kenellekään koko avarassa maailmassa asiasta mitään hiiskuisi. Mutta
tunnettehan, armollinen kuningas, hameväen. Tuskin oli vaimoni päässyt
kotiin, kun hän jo minulle kertoi mitä oli kuullut. Näin pääsin
salaisuuden perille. En voi sanoin kuvailla, kuinka kauhistuin
kuullessani moista julkeutta.
No jopas jotakin, arvelin itsekseni, kyllä silloin maailma on mullin
mallin, jos tuo tyhmä, kömpelö Mesikämmen korotetaan kuninkaaksi.
Hallitsijamme Jalo on kuin kuninkaaksi luotu. Hän on korkeasukuinen,
mahtava ja armollinen. Huonosti käy silloin valtakunnan, jos Karhu
hölmö tulee hänen sijalleen. Ja nyt aloin yötä päivää tuumia, miten
voisin estää salaliittolaisten ilkeät aikeet. Ymmärsin, että niin kauan
kuin heillä oli isäni aarre hallussaan, heidän hankkeensa kyllä
onnistuisi, sillä raha saa ihmeitä aikaan, kuten kaikki tiedämme. Sen
vuoksi mietin nyt taukoamatta, millä keinoin saisin aarteen käsiini.
Ensiksi täytyi minun tietysti löytää piilopaikka, johon aarre oli
kätketty. Aloin salaa seurata isääni, minne tahansa hän kulki. Kauan
aikaa sain turhaan kulkea hänen jälkiään, mutta viimein sain toki
tietää aarteen kätköpaikan. Eräänä päivänä makasin väijyksissä
pensaikossa. Silloin näin yhtäkkiä isäni hiljaa hiiviskellen nousevan
eräästä rotkosta. Hän katseli ja nuuski tarkoin ympärilleen, mutta ei
huomannut minua, joka henkeäni pidättäen makasin kätkössäni. Isäni
luuli olevansa yksin ja tukki taitavasti rotkon aukon hiekalla. Sen
tehtyään hän poisti hännällään jäljet niin tarkkaan, ettei niitä kukaan
voinut nähdä. Sitten hän kiireesti juoksi tiehensä. Mutta minä riensin
juoksujalkaa rotkolle, kaavin kynsilläni reiän auki ja ryömin rotkoon.
Voi ihme, kumma! sitä hopean ja kullan paljoutta, mikä siinä oli!
Oikein silmiäni huikaisi sitä katsellessani. Sen enempää
vitkastelematta juoksin aika vauhtia kotiin noutamaan vaimoani. Yhdessä
aloimme sitten kuljettaa aarretta pois rotkosta. Ja siinäkös työtä oli!
Yötä päivää saimme raahata ja kantaa, niin että hiki valui pitkin
ruumista. Ei ollut meillä näet kärryjä eikä vankkureita, joilla
olisimme raskaita kulta- ja hopea-arkkuja kuljettaneet. Mutta toimelias
vaimoni, Mielevä, auttoi minua uskollisesti, ja niin saimme kuin
saimmekin aarteen turvalliseen kätköpaikkaan.
Sillä aikaa oli salaliittolaisilla joka päivä pitkiä kokouksia.
Mesikämmen ja Hukkanen lähettivät kiertokirjeitä kaikkiin maakuntiin
houkutellakseen itselleen liittolaisia. Mesikämmen lupasi suuren
palkkion kaikille niille, jotka yhtyisivät häneen. Isäni, joka oli
näppäräliikkeinen ja ovela, lähti levittämään kirjeitä. Hän matkusti
paikasta paikkaan, puhutteli kansaa ja lupaili kultaa ja hopeaa niille,
jotka Mesikämmenen puolesta sotisivat.
Tuli kesä. Isäni palasi tyytyväisenä matkaltaan. Hän oli tosin kestänyt
monta vaaraa ja vastusta retkellään, mutta hänen oli onnistunut koota
Mesikämmenelle suuri sotajoukko. Hyvillä mielin tutkivat nuo viisi
toveria nyt pitkää luetteloa kaikista niistä, jotka olivat luvanneet
Karhua auttaa. Siinä oli ensiksikin kaksitoista sataa Hukan uljasta
sukulaista, joiden avoimet kidat ja terävät hampaat olivat kerrassaan
kauhistuttavia sota-aseita. Kaikki karhut ja kissat, ahmat ja mäyrät
olivat valmiit milloin tahansa marssimaan sotaan Mesikämmenen puolesta.
Mutta kukin heistä vaati yhden kuukauden palkan etukäteen, ja se heille
luvattiinkin. Liittolaiset luottivat näet isäni suunnattomaan
aarteeseen.
Isäni lähti sitten rotkoon aarrettaan katsomaan. Mutta voi kauhistusta!
Poissa oli aarre, tipotiessään! Onneton isä parkani etsi koko rotkon
ristiin rastiin, hän tutki kaikki nurkat ja lokerot, kaivoi ja kaapi --
turhaan, aarretta ei löytynyt. Häpeissään ja surullisena hän riensi
ulos rotkosta ja surmasi epätoivoissaan itsensä. Vieläkin nousee itku
kurkkuuni tätä kauheata tapausta muistellessani.
Näin olin siis saattanut rakkaan isäni kuolemaan, enkä sitä koskaan voi
unhottaa. En kuitenkaan kadu tekoani. Vähät siitä, jos minut nyt siitä
kiitokseksi hirtetäänkin, hyvä omatunto on paras palkkani. Hyvä pahalla
palkitaan, se on maailman tapa. Hukkanen ja Mesikämmen istuvat
neuvoskunnassa kuninkaan lähimpinä miehinä, mutta Kettu parka, joka on
uhrannut oman isänsä kuninkaan tähden, tuomitaan kuolemaan.
Näin huoaten Repolainen lopetti pitkän puheensa.
Mutta kuninkaan ja kuningattaren oli vallannut kova halu saada suuri
aarre haltuunsa. He kutsuivat Repolaisen luokseen voidakseen muitten
kuulematta keskustella hänen kanssaan ja alkoivat tarkoin tutkia
häneltä aarteen piilopaikkaa.
Mutta Repolainen vastasi: -- Miksi lahjoittaisin suunnattoman rikkauden
kuninkaalle, joka on tuominnut minut kuolemaan? Te uskotte enemmän
vihollisteni valheita kuin minun puhettani.
-- Älä ole milläsikään, sanoi kuningatar, puolisoni ei enää muistele
entisiä. Hän säästää henkesi, jos lupaat vastedes käyttäytyä siivommin
ja pysyä hallitsijallesi uskollisena.
-- Armollinen kuningatar, lausui Repolainen, jos kuningas lupaa
armahtaa minut ja antaa anteeksi kaikki entiset rikokseni, niin teen
minä hänet niin rikkaaksi, ettei maalla mointa.
-- Älä usko häntä, sanoi kuningas. -- Hän on petturi kiireestä
kantapäähän, ei ole toista niin valheellista vekkulia maan päällä.
-- Hänen elämänsä ei tosin ole tähän asti ollut luottamusta herättävää,
vastasi kuningatar, mutta minä luulen kuitenkin, että hän tällä kertaa
puhuu totta. Miksi hän muuten olisi omaa isäänsäkin syyttänyt.
-- Olkoon menneeksi, sanoi kuningas, jos sinun mielestäsi on viisainta
päästää hänet vapaaksi, niin teen sen. Mutta kunniani kautta vannon,
ettei hän enää näin helpolla pääse, jos vastedes valehtelee ja rikkoo
lakiani.
Kun Repolainen näki kuninkaan leppyvän, rohkaisi hän mielensä ja
lausui:
-- Jalo kuningas, armollinen herra, koska olette säästänyt henkeni,
aion nyt ilmaista minne olen kätkenyt aarteen. Kulkekaa täältä
itäänpäin, niin saavutte suureen, autioon erämaahan. Siinä on pieni
metsä, Pöllölä nimeltään, painakaa tämä nimi tarkoin mieleenne.
Metsikössä on Hölövesi niminen lähde. Tämä seutu on aivan autiota,
pöllöt ja huuhkajat vain siellä asustavat. Viisainta olisi että te,
armollinen kuningas ja kuningatar, itse lähtisitte aarretta etsimään:
älkää millään muotoa uskoko tätä tärkeätä salaisuutta kenellekään
vieraalle. Kun tulette Hölöveden läheisyyteen, näette siellä kaksi
nuorta koivua, toinen niistä on aivan lähteen reunalla. Astukaa suoraa
päätä tämän koivun luo, sen juurelle olen näet kätkenyt aarteen.
Mutta kuningas sanoi: -- Sinun täytyy tulla mukaan, Repolainen, sillä
me emme osaa mennä sinne yksin. Olen kyllä kuullut puhuttavan
Pariisista, Lontoosta ja Kölnistä, mutta Pöllölästä en ole kuullut
luotua sanaa, enkä liioin Hölövedestä. Kukaties taaskin aiot pettää
meitä.
Repolaista ei kuninkaan ehdotus lainkaan miellyttänyt, arvaahan sen.
Mutta hän tekeytyi loukatun näköiseksi ja lausui:
-- Jos epäilette sanojani, niin voittehan kysyä muilta. Kuka tahansa
tietää, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat. -- Jänis Vääräsääri, tulepas
tänne.
Vääräsääri läheni vavisten.
-- Selitäpäs kuninkaalle, missä Pöllölä ja Hölövesi ovat: puhu
rohkeasti vain, kyllä sinä ne paikat tunnet.
Jänis, joka kovin pelkäsi Repolaista, vastasi heti:
-- Se on helposti selitetty. Pöllöläksi sanotaan sitä metsikköä missä
Simo Kyttyräselkä tovereineen oleskeli vääränrahan teossa. Minä olen
niillä seuduin kärsinyt sekä nälkää että janoa, kun piilin
Musti-koiraanne, joka minua kovasti ahdisti.
-- Suo anteeksi että sinua epäilin, lausui kuningas ystävällisesti. --
Tuumikaamme nyt, miten parhaiten voisit viedä minut aarrepaikkaasi.
-- Ah, armollinen kuningas, ette usko kuinka onnellinen, jopa ylpeäkin
olisin, jos saisin kulkea seurassanne. Mutta valitettavasti on minulla
toinen, tärkeämpi tehtävä. Häpeäkseni täytyy minun näet tunnustaa, että
paavi on julistanut minut pannaan. Senvuoksi olen päättänyt matkustaa
Roomaan saadakseni Pyhän Isän omasta suusta synninpäästön. Jo
huomenaamulla anivarhain aion lähteä matkaan. Vasta tältä retkeltä
palattuani uskallan arastelematta kulkea rinnallanne. Nyt sitävastoin
saisitte hävetä seuraani.
-- Oikein puhuttu, Kettu kulta, vastasi kuningas. -- Minun ei
todellakaan sovi matkustaa sellaisen henkilön kanssa, joka on pannaan
julistettu. Jänis Vääräsääri tai joku muu hovilaisistani tulkoon
matkaseurakseni. Mutta sinä, Repolainen, älä enää vitkastele vaan lähde
pyhiinvaelluksellesi jo huomispäivänä. Jää hyvästi siis, ystäväni, ja
onnea matkalle.