Kun hovissa kuultiin, että Kettu Repolainen nyt vihdoinkin oli tulossa,
riensivät kaikki, sekä suuret että pienet kilvan häntä katselemaan.
Jokainen toivoi hartaasti, että kunnoton Kettu saisi oikein ankaran
rangaistuksen. Mutta Repolainen ei ollut millänsäkään. Levollisena ja
ylpeänä kuin olisi ollut kuninkaan oma poika, hän kävi väkijoukon
keskitse ja astui rohkeasti valtaistuimen eteen.
-- Ylevä kuningas, armollinen herra, aloitti hän tyynesti puheensa. --
Sinä olet suuri ja oikeutta rakastava. Sen vuoksi pyydän, että
suvaitset kuulla minua. Sinä tiedät että olen uskollinen palvelijasi,
siksi olen levollinen, vaikkakin viholliseni minua juuri tämän
uskollisuuteni tähden parjaavat ja koettavat vahingoittaa.
-- Älä lörpöttele, ärjäisi kuningas. -- Turhaan minua imartelet ja
liehakoit. Katsele Kukkoa, häneltä olet ryöstänyt lapsen toisensa
jälkeen. Katsele Mirri raukkaa ja runneltua Karhua. Katsele kaikkia
näitä alamaisiani; jokainen syyttää sinua petoksesta ja vääryydestä.
Etpä taitane niinkään helpolla heidän valituksistaan vapautua.
-- Armollinen kuningas, vastasi Kettu. -- Pitääkö minun vastata siitä,
että Mesikämmen joutui korvattomaksi? Kuka käski hänen mennä
varastamaan mettä toisen puutarhasta, arvaahan sen jokainen, että
talonomistaja häntä siitä hyvästä pieksi ja mukiloi. Ja pitääkö minun
kärsiä siitä, että Mirri Kissa, jonka vastaanotin suurella
kunnioituksella, halveksi vaatimatonta kestitystäni ja yösydännä salaa
hiipi papin aittaan varastamaan? Mutta tehkää, kuten tahdotte. Te
olette voimakas ja mahtava. Kuinka minä, vähäpätöinen Kettu raiska,
uskaltaisin teitä vastustaa? Surmatkaa minut, jos haluatte. Olen
kokonaan teidän vallassanne. Mutta kävi miten kävi, minun omatuntoni on
puhdas.
Näin puhui Kettu Repolainen ja näytti niin viattomalta kuin
äskensyntynyt karitsa. Mutta Oinas Ollikka lausui: -- Nyt on meidän
vuoromme. Esittäkäämme syytöksemme.
Ja nytkös astui esiin todistajia ja syyttäjiä oikein miehissä. Siinä
oli Susi Hukkanen, siinä Mirri Kissa ja ja Karhu Mesikämmen, siinä
Jänis Vääräsääri, Merkki Koira, Vuohi Partaheimo, Orava Käpyri ja
Kärppä Käpsä, siinä tulivat hirvet ja saukot, majavat ja ilvekset,
kaikki vaativat Kettu Repolaiselle rangaistusta. Linnutkin lentää
lehahtivat siihen muun väen joukkoon. Kilvan valittivat Närhi Näpsä,
Varis Vaakkulainen ja Kurki Koipelainen, puhumattakaan kanoista ja
hanhista, joiden kaakottavat syytökset yhtyivät kukon surulliseen
valitukseen. Kaikki vaativat Kettu Repolaiselle ankaraa rangaistusta.
Mutta Repolainen kuunteli heidän kanteitaan tyynenä ja rauhallisena.
Hän tekeytyi aivan syyttömäksi ja tiesi niin taitavasti asettaa
sanansa, että itse päällekantajatkin hämmästyivät ja alkoivat omia
sanojaan epäillä. Näyttipä melkein siltä, kuin hän olisi ollut syyttäjä
ja nuo toiset syyllisiä. Mutta hänen kaunopuheisuutensa ei sittenkään
voinut häntä pelastaa. Häntä vastaan esiintyi liian monta luotettavaa
todistajaa, jotka päivänselvään osoittivat hänen syyllisyytensä. Ja
niin tuomitsi kuninkaan neuvosto yksimielisesti Repolaisen kuolemaan.
Jo arveli viekas Kettukin olevansa hukassa. Kuningas itse julisti
kuolemantuomion. Pahantekijä pantiin kahleisiin, ja kauhistuen hän
ajatteli lähestyvää loppuaan.
Mutta Repolaisen sukulaiset ja ystävät tulivat sangen pahoilleen
kuullessaan ankaran tuomion. Olihan Kettu viisas ja mielevä mies ja
sitä paitsi maan mahtavimpia ylimyksiä. Varsinkin Martti Apina ja Mäyrä
Metsäsika olivat kovin suruissaan. He eivät tahtoneet nähdä
sukulaisensa ja ystävänsä surkeata loppua, senvuoksi he pyysivät
kuninkaalta lupaa lähteä hovista ja poistuivat. Heitä seurasivat kaikki
Ketun muutkin sukulaiset kuninkaan suureksi mielipahaksi.
Susi Hukkanen, Karhu Mesikämmen ja Kissa Mirri olivat sitä vastoin
kovin mielissään ja ryhtyivät innolla täyttämään kuninkaan käskyä.
-- Muistatko, Hukka kuoma, kuinka iloinen Kettu oli kun sinun veljeäsi
vietiin hirteen? virkkoi Mirri sähisten. -- Nyt on sinun vuorosi
tullut. Ja sinä, Mesikämmen, muistat kyllä vielä onnettoman käyntisi
talonpojan puutarhassa. Nyt saat kostaa kaikki tuskasi ja häpeäsi.
Olkaamme nyt vain varuillamme, ettei hän pääse käsistämme livahtamaan.
Kuka tietää mitä konnankoukkuja hän vielä keksii pelastaakseen itsensä?
Kiirehtikäämme siis.
Hukka lausui: -- Älä lörpöttele, vaan hanki minulle vahva nuora, jolla
saan sitoa hänet.
Nyt saapui kuningas ja koko hänen hovinsa mestauspaikalle. Olipa
kuningatarkin naisineen lähtenyt liikkeelle nähdäkseen tuon kuuluisan
pahantekijän kuoleman. Ja heidän jälkeensä tulvi väkeä mustanaan,
köyhiä ja rikkaita, nuoria ja vanhoja. Kaikki iloitsivat Repolaisen
kuolemasta ja tahtoivat omin silmin nähdä, kuinka tuo veijari
viimeinkin henkensä heittäisi. Hukka oli kovassa touhussa. Hän neuvoi
ystäviänsä ja erittäinkin vaimoansa, rouva Hukatarta, pitämään Kettua
tarkoin silmällä, ettei hän suinkaan pääsisi pakoon pujahtamaan.
Hidasluontoista Karhua hän yhtä mittaa koetti kiihottaa suurempaan
intoon.
-- Mirri, sinä olet näppärä kiipeämään, sanoi hän Kissalle, -- nousepas
kiinnittämään köysi hirsipuuhun. Pitele sinä, Mesikämmen, Repolaista
sillä aikaa, kun minä nostan tikapuut pystyyn.
-- Pidä sinä vain huolta tikapuista, kyllä minä Repolaisen hoidan,
murisi Mesikämmen.
Alakuloisena katseli Repolainen vihamiestensä puuhia.
-- Kylläpä teillä on kiire toimittaa minut pois maailmasta. Paljon
kauniimmin tekisitte, jos minua puolustaisitte ja suojelisitte. Mutta
sellainen on maailman meno. Ja mitä auttaa valitus ja parku! Kuolema
tulee kerran kuitenkin.
Mutta itsekseen hän ajatteli: -- Oi, jospa nyt pian keksisin hyvän
keinon, joka pelastaisi minut kuolemasta ja saattaisi minut kuninkaan
suosioon. Kun vain pääsisin hengissä tästä pinteestä, kyllä silloin
maksaisin vihollisilleni runsaalla mitalla heidän vaivansa ja puuhansa.
-- Ja niin hän arvella aprikoi päänsä ympäri. Viimein hän jo luulikin
keksineensä hyvän neuvon.
Juuri kun kuningas oli antamaisillaan merkin tuomion täyttämiseen,
aukaisi Repolainen suunsa ja huusi surkealla äänellä: -- Kuulkaa minua,
rakkaat lähimmäiseni, vielä viimeisen kerran. Seison jo kuoleman
kynnyksellä ja sen vuoksi haluan tässä kaikkien kuullen tunnustaa
syntini. Se huojentaisi sydäntäni, joka on kovassa tuskassa.
Ketun sanat ja kyyneleet liikuttivat monen sydäntä, ja kuningas suostui
hänen pyyntöönsä. Heti tuli Kettu Repolainen paremmalle mielelle.
Kolkolla äänellä hän juhlallisesti alkoi puhua kokoontuneelle kansalle:
-- Spiritus Domini, armahda minua! Sydäntäni särkee, kun ajattelen
entistä elämääni. En näe tässä silmäini edessä ainoatakaan olentoa,
jota en jollain lailla olisi loukannut. Jo pienenä palleroisena ajoin
takaa nuoria vuohia ja karitsoja ja surmasin heistä monta. En ole
säästänyt viattomia lintuja, en rauhallisia kanoja, en sorsia enkä
hanhia. Missä tahansa kohtasin mieluisan otuksen, surmasin sen heti ja
kaivoin hiekkaan ne, joita en jaksanut syödä. Eräänä talvipäivänä
tutustuin Susi Hukkaseen. Hän alkoi heti minulle selittää, että olimme
keskenämme sukua. Minä miellyin häneen, me rupesimme liittolaisiksi ja
päätimme rehellisesti jakaa kaiken saaliin. Yhdessä samoilimme sitten
maita mantereita ja surmasimme mitä eteemme sattui. Mutta Hukka oli
huono kumppani. Hän ei koskaan antanut minulle koko osaani, vaan ahmi
aina parhaimmat palat omaan suuhunsa. Jos koetin joskus puoltani pitää,
irvisti hän minulle vihaisesti ja näytti teräviä hampaitaan. Ja aina
kun olimme kaataneet oikein pulskan härän tai lehmän, ilmestyivät hänen
vaimonsa ja seitsemän ahnasta lastansa saaliinjaolle ahmien suuhunsa
koko paistin, niin ettei minulle jäänyt kuin luut nuuskittavaksi.
Varmaankin olisin nälkään nääntynyt, ellei minulla olisi ollut salaista
aarrettani, josta mielin määrin saatoin ammentaa.
Kuningas höristi korviaan kuullessaan aarteesta puhuttavan ja kysyi
uteliaana:
-- Mistä aarteesta puhut? Ja kuinka olet sen käsiisi saanut?
Repolainen oli hetken aikaa ääneti, sitten hän vastasi:
-- Koska niin haluatte, ilmaisen teille kaikki. Miksi enää kuoleman
hetkellä mitään salaisin? Niin katkeralta kuin tuntuukin, täytyy minun
tunnustaa, että aarre on varastettua tavaraa. Asianlaita on näet
tällainen: muutamat alamaisistanne olivat tehneet salaliiton teitä
vastaan, ylevä kuningas, ja luultavasti olisi heidän hankkeensa
onnistunutkin, ellen minä ajoissa olisi saanut tätä aarretta pois
siepatuksi. Tosin sai armas isäni tämän kautta paljon kärsiä ja kuolla
lopuksi surkean kuoleman, mutta minä en tekoani kadu, sillä se tapahtui
teidän tähtenne.
Kauhistuneena oli kuningatar kuunnellut Ketun puhetta salaliitosta.
-- Repolainen! huudahti hän. -- Puhutko totta vai valhetta? Muista,
että viimeinen hetkesi kohta koittaa ja tunnusta kaikki rehellisesti.
Ja kuningas lausui:
-- Astu heti alas tikapuilta, Repolainen, ja kerro minulle juurta
jaksain, mitä salaliitosta tiedät. Ja te muut, vaietkaa. Tämä asia
koskee vain Repolaista ja minua.
Kuninkaan sanat kuullessaan venyi Hukan, Mesikämmenen ja Mirrin naama
toista mointa pitemmäksi. Mutta Repolainen sipsutti kevein askelin
tikapuilta maahan ja lähestyi simasuin kuningasta ja kuningatarta.
-- Kunpa nyt vain osaisin oikein viisaasti puhua, niin että pääsisin
kuninkaan ja kuningattaren suosioon, mietti tuo kavala vekkuli. --
Silloin kyllä pälkäästä pääsisin. Mutta aika tavalla minun nyt täytyy
valheita lasketella, sen huomaan.
-- Kas niin, Repolainen, lausui kuningatar ystävällisellä äänellä, --
kerro nyt vain peittelemättä ja suoraan, mikä sydäntäsi painaa, äläkä
mitään salaa.
-- Oi, huokasi Repolainen hurskaan näköisenä, -- miksi enää ketään
pettäisin? Rehellisesti tahdon teille kaikki kertoa. Tosin täytyy minun
silloin paljastaa rakkaiden ystäväin ja sukulaisten vehkeilyt, mutta
muuta en saata. En voi astua kuolemaan tällainen hirveä salaisuus
tunnollani.
Ketun sanoista kävi kuningas vakavan näköiseksi. -- Puhutko täyttä
totta, Repolainen? kysyi hän.
Värisevällä äänellä vastasi viekas Kettu: -- Tosin olen kurja syntinen,
mutta niin huono en sentään ole, että kuoleman hetkellä valehtelisin.
-- Kettu raukka, hän on kovin murtunut, kuiskasi kuningatar
puolisolleen. -- Ole hänelle armollinen. Kenties hän voi pelastaa
henkesi tunnustuksellaan.
Kuninkaan viittauksesta vaikeni nyt koko kokous. Repolainen katsahti
ylös taivaaseen päin ja alkoi puhua:
-- Armollinen kuningas, sanoi hän, -- suvaitkaa kuunnella minua.
Minulla ei tosin ole mitään kirjallisia todistuksia, mutta sanoihini
voitte täydellisesti luottaa. Aion paljastaa koko hirveän salaliiton
perin pohjin.