vieläkään lainkaan käsittävän asian vakavuutta, muuten olisi hän
kummastuneena tuijottanut varatuomariin, joka nyt astui sisään ja
oikeuspöydän edessä päästeli ja pani pois serviettinsä, jonka hän oli
unhottanut eteensä. Että joku saattoikin syödä hyvällä ruokahalulla
juuri tuomittuaan toisen hirsipuuhun -- ja vieläpä hänen Peterinsä?! --
Mutta kuten sanottu, hän ei ajatellut sitä. Valkoinen liina teki hänet
vain luottavammaksi, hän niijasi ja sanoi: "Toivon, että olette hyvin
syönyt, herra tohtori! Älkääkä olko vihainen, että olen teitä kutsunut,
älkääkä panko miehellenikään pahaksi, että olette hänen kanssaan suotta
nähnyt vaivaa. Hän oli äsken, kun niin ankarasti kävitte hänen
kimppuunsa, aivan kuin puulla päähän lyöty, mutta se ei ole ihmekään,
herra, sillä meillä ei ole milloinkaan ollut oikeuden kanssa mitään
tekemistä, ja hän on aivan poissa nahoistaan moisen unikuvan johdosta;
nyt on hän uudestaan käskenyt sanomaan ja oikein kauniisti pyytämään,
että sen ennen kirjotetun lisäksi kirjotettaisiin, että hän pysyy
lausunnossaan, joka on totta, että hän on serkultaan lainannut
viisi guldenia ja että tämä on ottanut hänen kirveensä mukaansa
terotettavaksi. Hän voi tehdä valan ristinkuvan ja palavain kynttiläin
edessä, että hänen serkkunsa on elävänä ja terveenä hänestä eronnut!
Hän ei tosin voi käsittää, miten kirves nyt yhtäkkiä on terotettu,
oikeuden herrat ottakoot sen asian selville; mutta sen hän voi sanoa,
että Zach on valehdellut, kun sanoo kuulleensa huudon ja että muka
jotakin on vedetty pensaikon lävitse, sillä mieheni ei ole kuullut
siitä mitään, vaikka oli lähempänä paikalla."
Tohtori oli valmistautunut epätoivoista vaimoa lohduttamaan,
mutta ei vastaamaan puheliaalle lörpöttelijälle, joka näytti asian
ottavan keveästi yli olkansa; niinpä sanoi hän enemmän painolla kuin
lempeydellä: "On ymmärrettävää, että te syytetyn vaimona uskotte kaiken
mitä hän olettaa ja uskottelee, mutta siten eivät muiden mielestä tule
miehenne lausunnot sen uskottavammiksi; ei tuomari eikä lautakunta tule
tuohon rahanlainaamiseen eikä kirveen antamiseen uskomaan, ja silloin
on asia niin, että voimme luopuakin hyvin Zachin todistuksesta, vaikka
hän muuten on valmis valalle. Jos häntä kuulustellaan, tulee siitä vain
kukkura ennestään täyteen mittaan."
Rosl katsoi virkamieheen pelästyneenä. Nyt alkoi hänelle selvitä, ettei
täällä merkinnyt mitään pyhinkään viattomuuden vakuutus ja että täällä
voi saada luottamusta oman käsityksensä totuuteen ainoastaan silloin,
jos muiden käsityksen voi todistaa vääräksi; nyt näytti asia aivan
toisennäköiseltä, ja Roslilta oli kaikki rohkeus pettämäisillään. Hän
pyyhki tukkaansa pois otsaltaan ja kostutti kätensä hiestä, joka
otsalle oli kihonnut, ennenkuin pani ne ristiin rukoillen: "Herra,
älkää tehkö väärin."
Tohtori heitti häneen ankaran katseen.
"Älkää iskekö harhaan, tahdoin sanoa", sammalsi Rosl.
"Voin tässä, kuten yleensä, menetellä vain siten kuin velvollisuuteni
vaatii. Asian päätöksestä ei minun ole huolehdittava, se riippuu
oikeuden käsittelystä, ja jos Kirninger luulee kieltämällä jotakin
hyötyvänsä, niin tehköön niin, hän voi hankkia taitavan puolustajan, ja
tämän tehtävä on kanteen kumoaminen, ja hänen -- ei oikeuden, joka on
toisella kannalla -- on huolehdittava myös siitä, kuinka hän tekee
tylsästä kirveestä terävän." Viime sanoja lausuessaan viittasi hän
murha-aseeseen, joka vielä lepäsi pöydällä.
Rosl seurasi aralla katseella virkamiehen valkosen sormen osottamaan
suuntaan. Äkkiä pysähtyi hänen katseensa jäykkänä esineeseen, joka
häntä juuri oli pelästyttänyt. Kirveen varrella lepäsi kuitti ja
numerolippu, johon viimeksi mainittuun vaimo tarttui ja kysyi
änkyttäen: "Pyydän -- onko tämä lippu vainajan?"
"Se löydettiin häneltä", sanoi tohtori Haidenreich, ja kun hän, tuntien
vaimon intohimon, saattoi tämän mielenkiinnolle löytää vain yhden syyn,
lisäsi hän halveksivasti: "Tahdotteko kentiesi tällä numerolla koettaa
onneanne? Voittehan sitä katsoa." Hän sieppasi paperin ja nakkasi sen
vaimolle.
Tämä tarttui siihen ja seuraavana silmänräpäyksenä kajahti huoneessa
hurja huuto, jossa kuitenkin helähti rajaton riemu. Sitte heittäytyi
Rosl pöydän viereen polvilleen, ja tarttuen molemmin käsin pöydän
jalkaan, alkoi hän vuoronperään nauraa ja itkeä, samalla silmäili hän
kyyneleisin, riemusta säkenöivin silmin virkamieheen ja huusi kerta
toisensa perään: "En ole hullu, herra! -- Vaikkei se olisi mikään ihme!
-- Vain hetkinen antakaa aikaa, herra. Puhun pian enemmän!"
Tutkintatuomarin sai tämä kohtaus levottomaksi. Hän nosti vaimon
lattialta ja sanoi hartaasti: "Taivaan tähden, malttakaa mieltänne!
Teidän täytyy puhua, muuten en voi ymmärtää, mikä teidän on."
"Jaa", sanoi vaimo hiljaa, ja sitte seisoi hän kotvan painaen molempia
käsiään rintaansa vasten, ja nyt ojensi hän äkkiä kätensä ja piteli
lippua kaikilla kymmenellä sormellaan. "Tuollaisia lippuja on hän
tuonut minulle satoja kotiin, ja tämä on _se_, jonka hän lupasi minulle
tuoda viimeksi, ja se todistaa mieheni syyttömyyden! Sillä -- herra --
jos mieheni olisi serkkunsa tappanut, silloin ei häneltä olisi voinut
löytyä lippua numeroineen, jotka samaan aikaan, kun heidät molemmat
nähtiin metsässä, olivat vielä kirjottamatta ja kirjotettiin vasta
monien tuntien jälkeen piirikaupungissa, monen peninkulman päässä
murhapaikalta."
Nuoren tohtorin kasvoilla olivat nopeasti värit vaihdelleet; ensin oli
hän kalvennut, sitte punastunut aina tukanjuureen asti, mutta pian
saavutti hän entisen malttinsa, nyökkäsi äänetönnä nuorelle vaimolle,
asteli sitte nopeasti huoneessa edestakaisin, sivellen otsaansa oikean
kätensä sormilla.
Kuinka nyt oli asian laita? Kallinger oli siis ollut piirikaupungissa,
sen todisti epäämättömästi lippu -- joka, harmillista kyllä, oli jäänyt
aivan huomioon ottamatta --, sen todisti myös kirves, jonka vanhus oli
siellä terotuttanut ja jolla hänet joko seuraavana aamuna tai samana
iltana oli lyöty kuoliaaksi; jos otaksui, että hänet oli murhattu
samana iltana, ei hän mitenkään voinut tätä verrattain pitkää matkaa
tehdä jalkaisin niin lyhyessä ajassa, hänen täytyi siis -- ajaa
hevosella! Ketään ei ilmottautunut sanomaan, että olisi ottanut hänet
rattailleen, ja tällaisesta vaikenemisesta saattoi olla hyötyä
ainoastaan murhantekijälle, ja ainoastaan hänelle oli etua myös
viranomaisten saattamisesta väärille jälille; mutta ajomies Zach oli
valehdellut Kirningeriin nähden; huudon ja ainoastaan yhden, oli hän
mahtanut kuulla silloin, kun itse löi vainajaa, ja samaten oli hän itse
mahtanut vetää ruumista pensaston lävitse.
Tohtori Haidenreich tempasi kellonnuoraa. "Korb", sanoi hän
sisäänastuvalle santarmipäällikölle, "Kirninger saa mennä vapaana."
Korbin silmät suurenivat, mutta kyseleminen ei ollut hänen asiansa,
muuten se ei tässä asiassa ollut lainkaan tarpeellistakaan, sillä
tohtori jatkoi kuiskaavalla äänellä: "Mutta ilman vankia emme
kuitenkaan lähde täältä. Vangitkaa siis heti ajomies Zach." Sitte
kääntyi hän palstatilallisen vaimoon: "Menkää vain päällikön mukana,
hän antaa teille miehenne takaisin."
Rosl syöksähti virkamiehen luo: "Jumala palkitkoon sen teille, herra!"
Hän painoi hänen kätensä huuliinsa, ja herra tunsi kätensä kyynelistä
kostuvan. Hän katsoi avutonna ja hämillään Korbiin.
"Tulkaa, Kirningerin vaimo, iloitkaa ulkona", kehotti päällikkö.
Sotilas meni edellä tanakoin askelin, Rosl seurasi kompastellen, sillä
hänen polvensa vapisivat mielenliikutuksesta; kun ovi oli sulkeutunut
heidän jälkeensä, alkoi tohtori jälleen kävellä huoneessa edestakaisin.
Hän pyyhki taskuliinallaan kättään, jolle vaimon kyyneleet olivat
vuotaneet, jollei hän olisi liiaksi kiintynyt ajattelemaan esillä
olevaa asiaa, olisi hänen silmäänsä kentiesi pistänyt, kuinka
rajattoman kiitollisia ihmisiä vähäväkisten keskuudesta esiintyy, jos
heille vain vähänkin tapahtuu oikeuden mukaan.
Tohtori Haidenreichillä oli kuitenkin niukasti aikaa antautuakseen
minkäänlaisiin mietelmiin, sillä Korbin ei tarvinnut kauvan ajorenkiä
etsiä, hän tapasi tämän läheltä kunnantaloa muiden vetelehtijäin
joukossa, jotka tahtoivat nähdä, kun Kirningeriä vietiin. Häntä
tarvitsi siis vain kohteliaasti kutsua sisään, hän astui portista
pihaan, portaista ylös saliin.
Suotta ei sanota, että syyllisen selkäpiitä karmii; kyttyräselästä
tuntui sangen ahdistavalta vielä kerran astua oikeusvirkamiehen
eteen, ja kun hänelle oli esitetty väärä todistuksensa ja siitä
häneltä vähemmän kyselty, mutta paljo enemmän hänelle selitetty,
millaisia asioita ja mihin tapaan oli tapahtunut, kävi hänelle yhä
ahdistavammaksi. Tosin oli hän aluksi näyttävinään siltä kuin ei mitään
ymmärtäisi koko syytöksestä, ja kotvan aikaa koetti hän päätään
pudistellen, vakuutellen ja surkein elein kieltää sen, johon tosin
kaikki perustuikin, että hän nimittäin oli ollut yksissä Kallingerin
kera. Mutta kun tuomari hänelle tiuskasi, ettei hänen pitänyt olla niin
tuhma, sillä näkymättömiksi eivät he molemmat voineet itseään tehdä, ja
olihan heidät siis täytynyt nähdä yksissä leipurin, jolle hän jauhot
oli toimittanut, isännän, jonka luona he olivat olleet sisällä,
tullinkantajan, jonka ohitse he olivat ajaneet tullen mennen -- silloin
jätti hän kaiken silleen; maassa maaten, ruskeanpunaisena kasvoiltaan,
ahmi hän ilmaa niin, että Korb riensi hänen kaulaliinansa solmuja
aukomaan.
Kun hänet oli jälleen nostettu pönkilleen, teki hän tunnustuksensa,
hänellä olikin vain vähän lisää sanottavaa. Hän tapasi Kallingerin
metsässä ja tämä pyysi saada istua hänen kuormalleen. Silloin ei hän
vielä lainkaan ajatellut vanhusta ryövätä, se ajatus tuli hänen
päähänsä vasta palausmatkalla, kun he kulkivat perätysten, Kirninger
edellä, rinnettä alaspäin rattaiden vierellä. Rattaiden istuinlaudalla
lepäsi kirves, joka oli kaupungissa majapaikan isännän tahkolla
yhdessä terotettu, jotta siten ansaittiin tahkoamispalkka; hän
otti sen oikealla kädellään, samalla kuin vasemmalla tarttui
ohjaksiin ja pysähdytti hevosen. "Uskotellen, että joku nuora oli
epäkunnossa sain vanhuksen kyykistymään sitä katsomaan, ja niin hänen
kyykistäessään hutasin minä. Ruumiin vedin pensaikon lävitse läheiselle
metsäniitylle." Seuraavana yönä oli suuri lumisade, joka hävitti kaikki
jäljet. Rahat oli hän seuraavan karnevaalin aikaan tuhlannut.
* * * * *
Kirningin aviopari oli mitä mieluisimmin suostunut siihen, että heidät
huomion välttämisen vuoksi päästettiin eräästä kunnantalon takaportista
menemään, eivätkä he ollenkaan arastelleet pitkää mutkatietä kylän
ympäri; kuten kaksi lasta juoksivat he käsi kädessä kotiinsa.
Oli jo jokseenkin myöhäinen yö, kun heidän majansa edustalla kuului
rattaiden kolinaa; Rosl astui ikkunan ääreen, jonka toinen puolisko oli
auki, ja näki "Kotkan" ravintolan vaunujen kulkevan ohitse, niillä
istui tohtori Haidenreich, joka oli painanut hattunsa reunukset syvälle
otsalleen; vaunut kääntyivät nurkan ympäri, metsätielle, jälestä
tulivat ajorattaat, joilla istui useampia ihmisiä, pistimet salamoivat
kuutamossa. -- Rosl vetäsi nopeasti ikkunan puolikkaan kiinni ja astui
arasti takaperin. Matkue kulki nopeasti ohitse, ja jälleen vallitsi
ulkona yön hiljaisuus.
Rosl oli painautunut Peteriin kiinni. Oi, kuinka iloisia he olivat, kun
jälleen saivat olla kahden! He olivat ensin yhdessä rukoilleet, nyt
tekivät he toisilleen pyhiä lupauksia, Peter lupasi, ettei koskaan enää
juopottele, Rosl, ettei enää välitä arpojen vedosta; heidän silmiinsä
ei tahtonut uni tulla lainkaan, koittava aamu tapasi vielä onnellisen
avioparin valveella. Sitä vain en voi sanoa, olivatko he koko yön
rukoilleet ja tehneet lupauksia, sillä minä en ollut saapuvilla.
KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA
Leikillinen kertomus
Oberndorfilaisen "Sinitähden" leskiemännän suruvuosi oli lopussa,
hänellä oli miehensä kuoleman jälkeen kaksi lasta, poika ja tyttö,
kasvatettavana ja suuri, yleisesti käytetty ravintola hoidettavana;
siinä oli kylläkin liikaa yksinäiselle rouvalle ja paikkakuntalaiset
olivat vakuutettuja, ettei hän tästä kaikesta voisi suoriutua, ja että
hänen pian olisi pakko katsella ympärilleen kuinka pääsisi uusiin
naimisiin, eikä kukaan epäillyt, että hänen tarvitseisi kosijoista
hätäillä, sillä hänen muhkea kolmikymmeninen persoonansa oli aivan kuin
luotu houkuttelemaan useampiakin jakamaan kaikkia taakkoja hänen
kanssaan.
Oli luonnollista, ettei kukaan, jolla oli mielitekoja pulskaan emäntään
tai hyvään liikkeeseen nähden, antanut koko suruajan kulua vihjaamatta
leskelle, kuinka hän hänestä piti ja kuinka mieluista hänestä olisi,
jos tämä vastaisi samalla mitalla. Vähän jälkeen kuolemantapauksen,
joka emännästä tekin "Sinitähden" isännän, menettivät molemmat
toiset paikkakunnan ravintoloitsijat surukseen aivan äkkiä monta
kantavieraistaan, mutta he tiesivät aivan hyvin, missä nämä olivat
tavattavissa; pian kuitenkin palasivat nämä uskottomat takaisin
aikalailla tuohduksissaan siitä vastaanotosta, jonka olivat saaneet
surevalta leskeltä, sillä tämä oli häikäilemättömään tapaan antanut
ymmärtää, että jääköön vaan kukin sinne, missä oli autuaan vainajan
elinpäivinäkin oleskellut, hän ei anna mitään "moisille liehtareille".
Hän myönsi vain kantavierailleen oikeuden itseään lohduttaa ja neuvoa;
sentähden sai hän kahdelta kilpailijaltaan kunniarouvan tittelin, eikä
heillä ollut mitään häntä vastaan muistutettavaa. Lohduttamaan
ja neuvomaan ei jokainen pysty yhtä hyvin, ja sentähden lankesi
luonnostaan, että muutamat hänen kantavieraistaan luovuttivat toisille
etusijan. Vaivannäkö, josta ei saa mitään kiitosta, alkaa pian maistaa
puulle kenestä tahansa, ja niin jättivät muutamien viikkojen jälkeen
kaikki ne, joiden puheneuvot eivät olleet oikein "käyttökunnossa",
kentän etevämmilleen. Oikeastaan oli vanhan hyvän luvun mukaan
ainoastaan kolme, joiden osanoton ilmauksia emäntä kuunteli
ystävällisellä ilmeellä; ensimäinen oli "Ryöväri-Ferdl", mutta häntä
kohtaan ei ollut lainkaan epäluuloja, että hän viettäisi ryövärin
vapaata elämää ja ainoastaan harvinaisissa poikkeustapauksissa, kun hän
hyvin myöhään palasi ravintolasta kotiin, "oli kuu hänen aurinkonaan";
oikeastaan hänen nimensä olikin Ferdinand Räuber [Ryöväri], hän oli
viininviljelijä ja lapseton leskimies; hänellä oli lempeä sydän,
sentähden onnistui hän parhaiten niinä hetkinä, joina hyljätty leski
valitti yksinäisyyttään, puhumaan tämän sydämelle; lohduttamaan oli hän
kaikkia muita etevämpi, koituihan hänen hyväkseen se myötätuntoa
herättävä seikka, että hän oli kokenut samallaista surua. Sanottiin
tosin, että hän oli hieman viiniinmenevä, mutta niin väittivät
ainoastaan sellaiset naapurit, jotka sanoivat sen kuulleensa hänen
vaimovainajaltaan ja joiden mielestä hän liian usein meni kellariin ja
viipyi siellä liian kauvan; ken ei itse ole viinimäen mies, eihän
hänellä ole aavistustakaan siitä, kuinka viini vielä tynnyreissäkin
vaatii hoitamista ja vaalimista ja kuinka ei ainoastaan ihminen
tarvitse viiniä, vaan myöskin viini ihmistä! Ravintolassa ja ylipäätään
ihmisten nähden ei "Ryöväri-Ferdl" ollut koskaan esiintynyt juopuneena.
Toinen oli paikkakunnan teurastajan poika, aika viekas veitikka, kuten
hänen ammattiinsa kuuluikin, sillä hän kierteli vuodet läpeensä maan
kaikilla neljällä kolkalla härkiä ja vasikoita ostelemassa. Hän kyllä
tuli toimeen maailmassa ja osasi ihmisten kera seurustella, eikä hän
tässäkään jäänyt teerenpojan osalle. Kun leskeä painoivat talous- tai
liikehuolet, osasi hän puhua tämän mieltä myöten ja oli siten paras
neuvoja. Paikkakunnalla ei hänestä tietty puhua hyvää eikä pahaa,
sillä, kuten sanottu, hän vietti aikansa enemmän liikeliepehillä kuin
kotosalla, ostellessaan elukoita ei ainoastaan isälleen, vaan muillekin
ihmisille. Vain muutamat ilkeäkieliset, jotka melkein kenestä tahansa
löytävät jotakin juoruttavaa, olivat tietävinään, että "Liha-Vostl" ei
matkoillaan levännyt tehdyn työn jälkeen, vaan kaupoista sovittuaan
ryhtyi korttia pelaamaan ja sitä harjotti niin jumalattomasti, että oli
monet kerrat juuri ostamansa härän hävinnyt pelissä, voittanut jälleen
ja taasen hävinnyt. Mutta nähnyt sitä ei ollut kukaan, ja jos Vostl
"Sinitähdessä" tai muualla kotosalla "pistikin kortiksi", teki hän sen
seuran vuoksi ja muutamista lanteista.
Ei voi kieltää, että rouva emäntä oli jo kauvan hiljaisuudessa
ajatellut samaa, mitä kaikki seudun ihmiset ajattelivat, nimittäin,
että niin hyvin lohduttaja kuin neuvojakin katselivat häntä hyvällä
silmällä. Toisekseen ei voi kieltää, että hän oli katsellut heitä
molempia samalla silmällä ja mielessään pohti kysymystä: kummanko
ottaisi? Kuitenkaan ei valinnassa ollut mitään erinäistä vaaraa
tarjolla, sillä henkilönä ei Ferdl eikä Vostl jäänyt "allekynsin", ja
liikkeeseen sopi yhtä hyvin viininviljelyä kuin teurastajakin. Silloin
ei hän voinut iskeä kovin paljo vikaan, minnepäin mahtoi kallistuakin
ja saattoi purjehtia aivan tuulen mukaan.
Niin selvä ja sivakka olisi asia ollut, jos hänellä olisi ollut vain
noiden kahden kera tekemistä. Mutta nyt oli vielä kolmaskin,
"Pyökkipellon Dieter", joka teki asian hieman mutkikkaammaksi. Hän oli
vasta vähän "Sinitähden" isännän kuoleman jälkeen tullut Oberndorfiin
ja oli muuten erään vanhemman, kivuloisen apilasviljelijän
tilanhoitaja. Hän oli palvellut ratsuväessä ja saanut eron
vahtimestarina, hänen vanhemmillaan piti "jossakin ylämaassa" olla
suurempi maatila; tämä Dieter oli nyt sangen pulska mies ja huolimatta
hieman vakaantuneesta ijästään aika velikulta ja osasi saada ihmiset
nauramaan, halusivatpa tai eivät. Lyhyesti, Dieter oli heilurina
vaa'assa Ferdlin ja Vostlin välillä, ja jos vaaka seisoi tasapainossa,
oli hän yläpuolella! Se oli järkähtämätön totuus: rahaa, jos hänellä
oli sitä laisinkaan, ei hänellä ollut yhtä paljo kuin molemmilla
toisilla, mutta taloutta -- sen sanoi hänestä isäntänsä -- ymmärsi hän
kyllä, ja verrattomasti hauskempaa toki oli Ferdlin sääliväisten
eleiden ja kaikenäänisten lohdutusten sijaan antaa näin lystikkään
ihmisen nauraa huolet tiposen tiehensä, jotka samat silmät, jotka
aluksi olivat surusta kosteat, lopulta kostuivat naurun kyynelistä, ja
miellyttävämpää kuin kuulla Vostlin loistelevan nokkeluudellaan oli
päästä suruistaan ikäänkuin leikillään tehdyllä tepposella ja
kepposella. Mikä hauska isäntä tämä mies olisikaan? Ja lopuksi oli hän
siistimpikin kuin Ferdl ja Vostl!
Siitä huolimatta ei vaaka päässyt asettumaan, Ferdlin ja Vostlin
vaakakuppi kiikkui alituiseen, vaa'an heiluri tuli silloin aina
seisomaan vinossa, sillä teurastajan poika ei hoitanut vain
liikeasioita, vaan teki muitakin palveluksia, viininviljelyä ei hänkään
tullut tyhjin käsin ja hänellä olivat täydet kellarit ja tuottavat
viinitarhat; emäntä vältti yksin omissa ajatuksissakin ratkaisua ja
lykkäsi sen aikaan, jolloin sitä ei enää voisi välttää, silloin saisi
sattuma ratkaista, kenen hän kolmesta asettaisi etusijaan, olihan hän
kuitenkin varma, että he kaikki olivat yhtä kelvollisia! Niin esiintyi
hän yhtä ystävällisesti kaikkia kohtaan.
Mutta tämä emännän käytös teki kolmelle kantavieraalle täysin selväksi,
kuinka asianlaita oli heille kaikille. Kukaan ei voinut ajatellakaan,
että hän voisi saattaa emännän kilpailijoille vastenmieliseksi, sillä
jokaisen täytyi puhua hänestä yksinomaan hyvää ja olla valmis vakavasti
suuttumaan, jos hänestä mainittiin vain kaksimielinen sana; niinpä ei
ollut muuta keinoa jälellä kuin tehdä kilpakosijat emännälle
vastenmieliseksi, ja kun viisas nainen ei aikonut ennen aikojaan
turmella välejään heistä kenenkään kanssa, niin oli se kova tehtävä.
Kaikki kolme vakoilivat toisiaan; he olivat alituiseen jälillä, kuten
puheenparren mukaan poliisit rikollisten jälillä, ja aina tarrasivat
toistensa hattuun, kuten valitettavasti veijarit tekevät poliisille.
Jos yksi heistä astui vierastupaan, niin kääntyi toinen jo lähimmän
kulman ympäri, ja kolmas -- istui jo pöydässä. He istuivat joka ilta
yhdessä. Jos kaksi heistä sattumalta, joka tosin tapahtui tavattoman
harvoin, olivat aikaisemmin yhdessä, olisi joku hurskas kristitty,
jolla olisi ollut onni kuunnella heidän keskusteluaan emännän kanssa,
voinut tehdä sen ylentävän ja lohdullisen havainnon, että Jumala
viisaudessaan osasi niin asettaa, että ihmissydämen täytyi paheissaan
ja heikkoudessaankin pyrkiä siihen, mitä siveys käski; sillä niin usein
kuin kolmesta kilpakosijasta kaksi tapasivat toisensa, niin yksistään
vihamielisyys kolmatta kohtaan sai heidät voittamaan ynseytensä
toisiaan kohtaan ja solmimaan ystävyyden, ja vaikkapa he silloin
poissaolevaa parjasivatkin oikein olan takaa, pyrkivät he lopultakin
täyttämään käskyä: "rakasta lähimmäistäsi", sillä tämä lähimmäinen oli
emäntä, joka seisoi pöydän vieressä.
Vahinko vain, että tämä liittyi aina poissaolevaan sellaisilla
puheenparsilla kuin: "Selän takana puhutaan usein niin paljo" ja
"kaikkea ei voi uskoa, mitä ihmiset puhuvat". Näin vitkastellen kului
aika, ja lopulta oli sangen ymmärrettävää, että kolmea toverusta alkoi
aika tavalla ahdistaa takeissaan, kun emäntä eräänä iltana sulki
kellarinsa aikaisemmin kuin tavallisesti ja lähti vierastuvasta
sanottuaan: "Tänään on mieheni kuoleman ensimäinen muistopäivä. Sen
tähden on paikallaan, että muistan rukouksissani hänen sieluparkaansa
ja neuvon siihen lapsiakin. Kuinka aika kuluukaan! En olisi uskonut,
että vuosi surussa menee niin nopeasti kuin muutkin vuodet. Olen vain
utelias, mitä minulle tämä vuosi tuo mukanaan. No, kuten Jumala tahtoo.
Hyvää yötä, pojat!"
"Helkkarissa, nyt voi jo puhua selvemminkin!" ajattelivat Ferdl ja
Vostl ja Dieter. Aikaisemmin ei se olisi ollut sopivaa ja olisi se
voitu käsittää pahoin päin, mutta huomenna on se jo luvallista, ja
kiirehtiminen on parempi kuin myöhästyminen!
Ja jokainen ajatteli: "Huomenna minä puhun, on vain noustava varemmin
kuin toiset kaksi."
Ferdl ja Vostl vetivät kiireesti rahakukkaronsa ja kutsuivat
tarjoilijattaren suorittaakseen laskunsa, mutta Dieter tilasi pullon
"parasta" ja ojentautuen mukavasti istuimelleen, sanoi hän: "Pojat,
niin tuhmia emme kai ole kukaan, ettemme tietäisi, kuinka meidän
jokaisen on laitamme, tarkotan suhteessamme perin siveään ja
kaikinpuolin kunnolliseen emäntäämme. Niin nuorina kuin tänään emme
enää koskaan tule yhteen emmekä myös niin ystävällisinä ja
kateettomina, sillä nythän kuitenkin täytyy pian näyttäytyä, kuka se on
kukkona tunkiolla. Juokaamme siis enemmän viiniä yhdessä -- minä kyllä
maksan -- emännän onneksi ja samoin 'Sinitähden' tulevan isännän; vielä
emme tiedä, kuka isännäksi tulee, ja jokainen voi siksi ajatella
pääsevänsä ja siis huutaa eläköötä itselleen!"
Kun pullo oli tyhjä eikä Dieter ollut niinä miehinäänkään, että hän
aikoisi lähteä kotiin, vaan kutsui toisen täyden viinipullon,
silloinkos vasta Ferdl ja Vostl ällistyivät, ja kun entinen
vahtimestari kuiskasi neitoselle, joka toi viiniä, niin kovaan, että
vierustoveritkin sen kyllä kuulivat: "Eikös niin, Nandl, että ken ei
laisinkaan pane maata, hänen ei tarvitse nousta ylös, ja ken jää nyt jo
paikalle, häneltä säästyvät kävelemisen vaivat?" Silloin oli hän
molemmat toisetkin naulannut kiinni istuimiinsa eikä kukaan ajatellut
enää nousta ja lähteä.
Sitä juuri Dieter tahtoikin! Hän oli tehnyt heille lähdön
vastenmieliseksi, ja jäämisen aikoi hän niin sotkea, että he kyllä
muistomaljan jälkeen häpeäisivät.
Kuka "Sinitähden" ravintolan isännäksi olisi tullut, jollei Dieter tänä
iltana olisi keksinyt mitään kepposta kilpailijoilleen, sitä ei
tietenkään kukaan voi sanoa, mutta jälkeenpäin saattoi jokainen kuulla
emännän vakuuttavan, että "Pyökkipellon Dieter" oli tällä kertaa tehnyt
hänelle suuren palveluksen.
* * * * *
Kun seuraavana aamuna emäntä laskeutui alas portaita ja tapansa mukaan
ensiksi piti katsastuksen pihalla, silloin oli hänen kirkkaissa,
ruskeissa silmissään ja täyteläillä punahuulillaan veitikkamainen hymy,
sillä tämä jumalaton nainen ajatteli juuri sitä, että hän eilisillä
sanoillaan oli kolme mieshenkilöä syössyt kaikkeen siihen
levottomuuteen, mustasukkaisuuteen ja häikäilemiseen, jonka moinen
kilpakosinta tuo mukanaan.