"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydäme

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA; KUN ON OLEVINAAN LIIAN OVELA

Kaksi kertomusta

Kirj.

LUDWIG ANZENGRUBER

Suom. L. Soininen [Lauri Soini]

Kirjallisia pikkuhelmiä X.

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1909.

O. Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

_Ludvig Anzengruber_ (s. Wienissä 1839, k. 1889) oli jo yli 30 v.

elänyt, kun hän kansannäytelmällään "Kirchfeldin pastori" saavutti

ensimäisen, kauvas yli maansa rajojen kantavan kuuluisuuden. Köyhäin

vanhempain lapsena oli hän saanut käydä alemman realikoulun, oli

sitte parisen vuotta oppilaana kirjakaupassa. Mutta halu paloi

kirjalliselle alalle ja -- näyttelemään. Monet vuodet näki hän nälkää

näyttelijänä eikä onnistunut. Vihdoin haki hän turvaa huonopalkkaisesta

kirjurinvirasta poliisilaitoksessa. Sitte vihdoin "Kirchfeldin pastori"

vapautti hänet kirjalliseen toimintaan. Ja silloin alkoi tulla kuin

tuiskua näytelmiä, romaaneja (parhaimpia "Häpeäpilkku") kertomuksia,

runoja, kunnes hän kuusikymmenvuotiaana kuoli verenmyrkytykseen. Kansan

pohjakerroksiin, laajalle Amerikaa myöten ovat hänen teoksensa

levinneet. Monissa hänen teoksissaan, kuten tässäkin julaistussa

mestarillisessa pikkukertomuksessa näkyvät jäljet hänen toiminnastaan

poliisilaitoksen kirjurina.

RASKAAN SYYTÖKSEN ALLA

Niin, rakkaus ei yksistään riitä, kun kaksi ihmistä iäksi liittyvät

yhteen; lempikööt he toisiaan niin lämpimästi kuin ikinä voivat, niin

ihmisellä on valitettavasti myös vatsa, ja se ei siitä täyty, vaikka

rakastavaiset molemmin puolin mielellään söisivät toisensa, ja se ei

kaipaa mitään hyväilyä, korkeintaan se sietää mielellään, kun se on

kauniisti täynnä, että sitä miellyttävästi sivelee kämmenellään.

Se täytyi uskoa myös palstatilallisen Peter Kirningerin ja hänen

vaimonsa Rosalian. Heidät oli vihitty puolikolmatta vuotta sitte.

Peterillä oli mökkinsä perintönä vanhemmiltaan eikä muuta mitään,

Rosalialla ei ollut yleensä mitään ja toikin sentähden, paitsi mitä

hänellä oli yllään, vain sangen vaatimattoman nyytin mukanaan.

Molempain nuorten aviopuolisojen täytyi kovasti tehdä päivätyötä

elatuksekseen, ja he tunnustivat pian kaikessa hiljaisuudessa, että

olisi parempi, jos he yksin huolehtisivat kumpikin puolestaan.

Kun avioriitapiru tahtoo saada köyhän kansan keskuuteen toraa ja

eripuraisuutta, lähettää se edeltäpäin kaksi kokenutta veitikkaa niiden

luo, jotka tahtoo erottaa: yksi niistä on liehakoiva viettelijä, joka

on olevinaan valoisain ihmisystävällisten toiveiden lähin heimolainen,

-- hän lupaa kultaisia vuoria, -- arpajaisista toisensa jälkeen,

houkuttelee vaimoparat viemään niukat kolikkonsa arpajaisiin. Mutta

miesten luo saapuu ilkeä paholainen, joka kuiskuttaa hänen korvaansa:

"Vaimosi kantaa kaikki rahasi typösen tyhjiin, tuhma arpajaispeli on

hänen intohimonsa, älä annakaan viedä rahojasi, ja kun niistä ei kotona

voi olla varma, niin käytä niitä hyväksesi ja koeta unhottaa sitä

harmia, jonka vaimosi saa matkaan, lähde hyvään veljesseuraan!" Se on

juoppous- ja viinapiru. Kun molemmat kerran ovat käyneet uhriensa

kimppuun, eivät ne kuunaan hellitä, yksi riuhtoo uhriaan yhtäälle,

toinen taasen toista omalle taholleen, ja nyt on riitapirulla tilaa

ajautua väliin ja erottaa ne, jotka luulivat olevansa yhdistetyt

eliniäkseen.

Vielä arpoi mökin emäntä vain vähin erin, säästäen asioistaan sen mitä

arpajaisiin uskalsi panna, samoin hillitsi isäntä itseään, hän nipisti

omastaan sen minkä kantoi kapakkaan, mutta pelin ja juopottelun mukana

kasvaa intohimo ja jano, ja molemmat puolisot olisivat lopulta varmaan

lopettaneet kuten muutkin oman tuhonsa häikäisemät, jollei väliin olisi

tullut jotakin, joka sai vaimon unhottamaan Wienin, Linzin, Grazin,

Pragin ja kaiken maailman arpajaiset ja miehen kompuroimaan aivan

toisten kynnysten eikä kapakan kynnysten ylitse.

Kirningerillä oli serkku, hänen isänsä sisaren poika; vanha Kirninger

oli kahdestatoista sisaruksesta nuorin, mainittu sisar oli vanhin;

sisar meni naimisiin kahdenkymmenen iässä, veli vasta kahdeksankolmatta

vanhana, niin että hän yhdeksännellä vuodellaan jo oli eno, ja kun

hänen poikansa tuli maailmaan, oli tällä jo kaksikymmenvuotias serkku.

Tästä, Vinzenz Kallinger oli hän nimeltään, oli tullut kuleksija, hän

oli hävittänyt kotinsa ja kontunsa ja haihaili nyt iäkkäänä ja

rappiolle joutuneena miehenä ympärinsä, autteli ihmisiä ja kulki heidän

asioillaan, joissa heillä ei ollut mitään kuntoa, mutta hän ymmärsi

niitä aivan hyvin; hän osasi asettaa kelloja, osasi sirosti koverrella

aita- ja päätylautoja, jotta ne antoivat puutarhalle ja talolle

kunnioitettavan ulkonäön, puoskaroi ihmisiä ja eläimiä, lyhyesti,

elätti itseään milloin askarrellen, milloin kerjäten, oikein ja väärin,

enimmäkseen kyllä viimeksi mainitulla tavalla, sillä hän oli nyt kerran

maankiertäjä. Hän oli myöskin arpajaisveikko ja sellaisena suuri

tietäjä ja arvossa pidetty unien selittäjä, ja sentähden Kirningerin

majassa vaimo tervehti hänen tuloaan paljo mieluisemmin kuin mies; kun

hän tätä harmitti käynneillään, teki hän sen pilan vuoksi, ja nuori

isäntä ajatteli jo ensi kerralla käännyttää hänet kynnykseltä, sillä he

olivat jo useamman kerran joutuneet kovaan riitaan keskenään.

Mutta asia ei päässyt silleen. Äkkiä katosi Vinzenz tienoilta. Aluksi

ei se voinut lainkaan pistää silmiin, sillä mies näyttäytyi milloin

siellä, milloin täällä, kulki muutaman seudun lävitse, yöpyi toiseen,

mutta jonkun ajan jälkeen pantiin merkille, ettei häntä enää näkynyt

missään; ihmiset alkoivat enemmän uteliaisuudesta kuin osanotosta

kysellä, mihin hän oli joutunut.

Seuraava kevät toi selityksen, mutta se oli sellainen, että sai koko

seudun ihmiset kuohuksiin ja kauhistuksiin.

Vielä oli rinteillä ja metsäniityillä ohut lumikohva, joka vitkaan suli

pois; yksinäisten talojen ja erillään sijaitsevain taloryhmien lasten

täytyi kulkea metsän lävitse kyläkouluun, tämä yhä hälisevä joukko

suureni suurenemistaan kouluun mennessään ja pieneni palatessaan,

jolloin lapsi toisensa jälkeen erosi vanhempainsa kotiin.

Lopuksi jäi aina kolme, kaksi poikaa ja tyttö, jotka asuivat

viimeisessä suuressa talossa. Oli päiväpaisteinen aamupäivä, ilma

henkäili leudosti, sulava lumi virtaili lukemattomina vesipuroina

rinteitä ja notkelmia myöten seuraten maanpinnan uurteita, linnut

ilmottivat liverrellen läsnäoloaan, ja tämä sai kolme pientä

taivaltajaa iloiselle tuulelle, he lauloivat ja kirkuivat kilvan.

Erääseen tienmutkaan näkyi metsäaukon lävitse pieni piiloutunut

metsäniitty, ja sen keskeltä pisti sulavan lumen alta esiin jokin tumma

esine. Tarkoin katsoen saattoi erottaa parin saappaita, ja lapset

nauroivat keksinnölleen, että tänne oli jonkun täytynyt jättää

jalkineensa lumeen, tai mahtoivatko ne olla perin rikkinäiset

tallukkaat? Rohkein näistä kolmesta uskalsi lähteä niitä hilaamaan

tielle, hänen toveriensa varotellessa; saattoihan siinä piillä joku

taika ja tallukkaat muuttua käärmeeksi, jos niihin tarttui. Mutta

uskalikko tunkeutui tiheikön lävitse ja meni esineen luo, joka oli

herättänyt heidän uteliaisuutensa, todistajat näkivät hänen tarttuvan

toiseen saappaaseen, sitte kuulivat he leikkitoverinsa äkkiä päästävän

huudon ja juoksevan takaisin tielle kuin koirien ajamana.

Siellä makasi joku!

Nyt oli aikailu lopussa; lapset pakenivat päätäpahkaa kotiin.

Ei kestänyt tuntiakaan, kun koko seutu jo tiesi, että joku makasi

metsässä, ettei hän ollut kukaan muu kuin Vinzenz Kallinger ja että

tämä, kuten murskattu pääkallokin osotti, oli murhattu.

Hän oli maannut siellä talven ylitse. Siitä hetkestä alkaen,

jona tämä tieto tuli ilmoille, eivät seutulaiset voineet tyyntyä

kiihtymyksestään. Nähtiin oikeuden toimimiesten, jotka nopeasti oli

paikalle sähkötetty, ajavan metsään, silmäiltiin arkoina ja

vilunväreitä tuntien palaavien vaunujen jälkeen, joille ruumis oli

nostettu ja karkean hevosloimen alta pistivät jalat ja nyrkkiin

puristettu käsi näkyviin, kierreltiin ympäri ruumishuonetta, johon

murhattu oli toistaiseksi viety, ei puhuttu mistään muusta kuin tästä

hirmuteosta koko iltapäivänä ja yöllä nähtiin pahoja unia ja pelättiin

jotakin pahaa -- tietämättä mitä -- ja samoin jatkettiin aamulla. Siitä

kuiskailtiin kotona ja meluttiin kylän kapakassa tai kuiskailtiin

kapakan pöydän ääressä ja huudettiin kotona, aina sen mukaan miten

urhoisalla tuulella seura oli tai tunsi pelkoa -- kentiesi istuessaan

tuntemattoman tihutyön tekijän rinnalla.

Kuka sen oli tehnyt?

Ja miksi se oli tapahtunut?

Mutta sen tutkiminen oli virkamiesten tehtävä, ja koko kylä odotti

kuumeisella kärsimättömyydellä, että herrat pian näyttäisivät

kekseliäisyyttään, sillä eihän ollut mikään pieni asia tietää, että

mailla liikkui murhaaja, jonka edessä ei "puolikerjäläinenkään" ollut

turvassa.

Jos olisi käynyt ihmisten mielen mukaan, olisivat he mieluimmin

kuulleet edeltäpäin vastauksen kysymykseen: Kuka sen on tehnyt? Kun

kerran tunsi rikollisen, niin saattoihan häneltä helposti kysyä: Miksi

olet siihen ryhtynyt ja kuinka olet siinä menetellyt?

Mutta oikeusherrat käsittivät asian vähemmän keveästi: vaikkapa olisi

saanutkin vangituksi jonkun, joka oli suurimmassa määrin epäilyksen

alainen, niin tämä epäilemättä valehtelisi kuten lurjus ja heittiö,

joka hän olikin. Jollei siis tahtonut joutua siihen kiusalliseen

asemaan, että täytyi pistää ihmisiä tyrmään ja päästää jälleen

tiehensä, niiden joukossa taitavasti tekonsa kieltävän rikollisenkin,

ei ollut mitään muuta keinoa kuin kerätä omiin käsiinsä niin paljo

todistuksia, että rikollinen ne nähdessään tulisi viheriäksi ja

keltaiseksi eikä voisi niihin lisätä muuta kuin sanoa: "Minä sen olen

tehnyt!" Sentähden pitivät oikeusherrat ensimäisenä ja kaikkia muita

tärkeämpänä kysymyksen: Miksi se on tapahtunut?

Niin alettiin tässäkin silmukka silmukalta kutoa verkkoa, johon

syyllinen oli pääsemättömästi takertuva. Tutkimusta suoritti muuan

sangen innokas, nuori piirioikeuden virkamies, joka jo oli antanut

monta näytettä rikosasiallisista lahjoistaan, ja hänen avukseen oli

annettu santarmipäällikkö, jolla oli monivuotinen kokemus. Nämä

molemmat tekivät työtä suurella innolla, saattoipa -- se oli nyt kerran

heidän virkansa -- melkein sanoa, eräänlaisella ilolla tämän surullisen

tapauksen paljastamiseksi.

Tärkein, mitä metsästä tarkastettaessa löydettiin, oli ase, jolla murha

oli tehty; se oli tavallinen kirves, jollaista käytetään halkojen

hakkuussa.

Vanhukselta ei löydetty mitään, joka olisi antanut jonkunlaista

ohjaavaa viittausta; hänen takintaskustaan pisti esiin niinkutsuttu

egyptiläinen unikirja ja kirjava nenäliina, ja liivintaskussa, jossa

muut kantavat kelloa, säilytti hän kokoonrutistettua paperilappua,

johon omin käsin oli raapustanut viisi numeroa, ja erään kuitin, jonka

päivänmäärästä saattoi päättää, ettei Vinzenz Kallinger ollut lähtenyt

elämästä ilman arpajaisvoiton toivoa.

Ettei tällä "puolikerjäläisellä" ollut mitään rahoja mukanaan, näytti

aivan luonnolliselta; heräsi siis ensiksi kysymys, elikö hän kenenkään

kera epäsovussa, ilmivihollisuudessa? Siitä ei kukaan tiennyt mitään

tarkempaa sanoa, miten paljo lie kyseltykin. Vanhusta eivät ketkään,

jotka hänet tunsivat, "erikoisesti suosineet", tavallisesti ei hänestä

välitetty mitään. Riitaa ja jupakkaa hänen kanssaan oli siellä ja

täällä ollut, mutta se oli vain "sellaista pientä kinaa", jota ei

huomenna enää muistettukaan. Korkeintaan saattoi olla niin, ettei hänen

sukulaisensa, palstatilallinen Kirninger, saattanut häntä sietää, koska

tämän vaimo veljensä viekottelusta antautui arpajaishumuun, joka ei

Kirningeriä oikein "miellyttänyt".

Sitä vastoin saatiin mitä tarkimmasti selville, milloin Vinzenz

Kallinger oli nähty kylässä viimeisen kerran. Se tapahtui puoliviidettä

kuukautta takaperin, viime marraskuun loppupuolella, ja tarvitsi vain

selailla viime vuoden allakkaa, niin tiesi sen päivälleen, sillä se oli

ensimäinen keskiviikko viidennentoista päivän jälkeen, päivä, jolloin

vanha arvanvetäjä aina tallusteli piirikaupunkiin ottaakseen selvän,

mille numeroille voitot olivat langenneet. Löydetylle kuitille merkitty

lähimmän arvanvedon määräpäivä oli sama, jona murhattu katosi.

Erittäin tärkeän ilmotuksen teki "Kotkan" emäntä: Kallinger oli juuri

samana keskiviikkona, mahtoi olla tuossa kahdentoista korvilla, tullut

kapakkaan ja ryyppyjään maksaessaan vetänyt taskustaan kätensä, jossa

oli "kimppu" rypistyneitä seteleitä, ja hän oli sanonut ne edellisessä

arvanvedossa voittaneensa.

Oikeusvirkamies sähkötti heti arpatoimistoon; sieltä saapui kohta

tieto, että siellä tunnettu Kallinger oli tosiaankin saanut ja nostanut

arpajaisvoiton. Sen kera taasen kävi yhteen toinen seikka, joka ensin

oli viranomaisia hämmästyttänyt, nimittäin löydettyyn kuittiin merkityn

panoksen suuruus; mutta nyt oli selvää, kuinka mies saattoi uskaltaa

peliin kokonaista viisikymmentä kreutseria, hän kai ajatteli tulleen

ajan, jolloin onni oli hänelle suotuisa, hän toivoi voittavansa vielä

kerran ja tällä toisella kertaa enemmän, ja tämän tähden uskalsi

hän kouraista syvemmälle taskuaan, kun sitäpaitsi saattoi ottaa

voittorahoista; kun nyt löydettäessä hänen taskunsa olivat tyhjät, niin

oli häneltä otettu rahat, joita hän vielä oli "Kotkan" ravintolassa

näytellyt ominaan, ja kysymyksessä oli siis ryöstömurha.

Nyt oli saatava selville: kenen seurassa Kallinger oli viimeksi nähty?

Tohtori Haidenreich, se oli nuoren oikeusvirkamiehen nimi, sai

santarmipäälliköltä mitä parhainta apua. Viimeksi mainittu esitti jo

aamulla anivarhain ruumiinlöydön jälkeisenä päivänä tärkeän todistajan,

jonka tiedot olivat painavat. Hän oli vanha kokoonkuivanut vaimo,

joka tuona kohtalokkaana keskiviikkona oli ollut metsässä puita

keräilemässä. Hän tiesi kertoa, että Kirninger oli mennyt metsään päin

ja kohdattuaan Vinzenzin olivat he vaihtaneet jokseenkin kovia sanoja

ja kadonneet metsään. Kotvan jälkeen oli vaimo palannut risukimppuineen

ja näki kylän kadulta, että toinen heistä palasi yksikseen metsätietä

takaisin.

"Kallinger", tuumi hän, "oli tietysti aikonut piirikaupunkiin, mutta

herra Jehus, nythän tiedettiin mihin hän oli joutunut. Ei, ei voi

lainkaan aavistaa, miten perin kehnoa väkeä sitä metsässä liikkuu."

Tohtori Haidenreich lähetti puheliaan vanhuksen jokseenkin tuikeasti

tiehensä ja kielsi ilmottamasta mitään siitä mitä häneltä oli kyselty.

Kun ovi hänen jälkeensä sulkeutui, nyökkäsi tohtori tyytyväisesti

santarmipäällikölle. "Korb, nyt hän on kiinni. Tapaus on niin selvä

kuin olisimme itse olleet paikalla. Todistukset liittyvät niin

kauniisti toisiinsa, että kieltäminen oikeastaan jää syytetyn

makuasiaksi; voimme olla välittämättä hänen tunnustuksestaan."

"Kuten käskette, herra tohtori", sanoi Korb. "Emme välitä siitä."

"Ajattelen", jatkoi nuori tutkintotuomari, "asiain näin ollen teemme

jutusta lopun lyhyeen. Meidän ei tarvitse jäädä tänne kauvemmaksi.

Sanokaa, että vaununi laitetaan valmiiksi ja hankkikaa ajoneuvot vangin

viemiseksi piirioikeuden vankilaan. Tuokaa sitte mies luokseni ja

kuulustelun jälkeen lähdemme matkalle. Menkää nyt."

Korb laski kätensä sulkahatulleen, teki käännöksen ja meni. Kun hänen

askeleensa lakkasivat kuulumasta, saapui huoneeseen melkein kammottava

hiljaisuus, tohtori Haidenreich nousi tuoliltaan ja alkoi astuskella

edestakaisin. Hän hierasi tuontuostakin käsiään. Hänellä oli onnea.

Siitä työstä, jonka hän oli tehnyt, tullaan kyllä puhumaan. Vaikkakin

sattuma oli hänelle suotuisa, niin ansaitsi hän ylistystä siitä

varovaisuudesta, jolla oli sattumaa käyttänyt hyväkseen.

Mutta tämä väliaika, joka seurasi kiihdyttävän toimeliaisuuden jälkeen,

oli hänestä kiusallinen. Mikä äärettömän pitkä aika, ennenkuin ovi

tuolla aukeaa ja hänen miehensä päästetään sisään!

Hän heitti juuri kärsimättömän katseen oveen, kun sille samassa

koputettiin.

Tohtorin kehotettua astumaan sisään, työntäytyi pieni, kömpelö ihminen

kynnyksen ylitse; hänellä oli jokseenkin kookas kyttyrä, mutta mikä

hänen selkärankansa pituudesta puuttui, oli käsien jatkona. Hänen

kasvonsa esiinpistävine poskiluineen ja terävine leukoineen näyttivät

melkein kolmikulmiolta, jonka keskellä oli koukkunenä; se oli samassa

paikassa kuin muillakin, mutta paitsi käyrää muotoaan, erotti sen

tavallisista jokapäiväisnenistä väri, hieno, heleä viininpuna; sen

molemmin puolin vilkkui pieni tumma silmäpari, joiden yllä tuuhottivat

vienosti pensasmaiset kulmakarvat.

Tätä ihmistä ei voinut sanoa kauniiksi eikä miellyttäväksi, mutta

tohtori oli kyllin ennakkoluuloton, ettei päättänyt ulkonaisten

vaikutelmain mukaan, vaan tutki esiintyviä sisäisiä ansioita.

Kyttyräselkä sanoi olevansa nimeltään Zacharias Zach, nykyään

ajorenkinä rakennusmestari ja puukauppias Buchbergerillä

paikkakunnalla. Eipä siksi, että hän olisi tahtonut ketään saattaa

onnettomuuteen -- ei, Jumalan nimessä -- mutta totuutta täytyi jokaisen

pitää kunniassa, ja kun hän oli tiellä kuullut Birkhoferin muorilta,

kehen epäluulo lankesi Vinzenzin jutussa, niin tuli hänkin kertomaan

tietämänsä.

Birkhoferin muori oli äsken kuulustelusta lähtenyt puunkerääjätär, joka

ilmeisesti oli vaikenemiskäskyä noudattanut siten kuin vanhalta akalta

saattoi odottaakin. Tohtori kirosi ensin häntä sydämessään, mutta

sitte, kun hänen loruamisensa ei enää kuitenkaan voinut asiaa pahentaa,

täytyi tohtorin hymyillä omalle kiellolleen, joka oli niin naisen

luontoa vastaan, sillä jo nuorin ja samalla vanhin nainen mitä

maailmassa on ollut, nimittäin Eva, ei voinut olla käärmeelle

lörpottelemättä, mitä isä Jumala oli sanonut, jonka lörpöttelyn

seurauksena kaikki kurjuus ja hätä on, kuten tietty, tullut maailmaan.

Zacharias Zachilla näytti raajarikkoisessa rintakehässään asustavan

hyvä sydän, sillä hän toi sangen epäröiden esiin sen, mitä hänellä oli

sanottavaa.

Hän oli samaisena keskiviikkona aamupäivällä -- "Kotkan" emäntä saattoi

sen todistaa -- istunut ravintolassa ja nähnyt hänkin, kuinka Kallinger

Vinzenz oli näytellyt rahojaan. Silloin oli hän -- Zacharias -- vielä

palvellut myllärillä ajorenkinä ja juuri tuona päivänä vedättänyt

jauhoja piirikaupunkiin; se oli muutamia tunteja sen jälkeen kuin hän

oli ravintolassa nähnyt arpajaisveikon. Nyt saattoi hän, kun juttu

jälkeenpäin oli tällaiseksi kääntynyt, vaikka vannoa, että Vinzenz

vielä kerran tuli hänen näkyviinsä. Asian laita oli näin: hän oli

ajanut verkalleen metsätietä, rinnettä ylöspäin. -- Birkhoferin muori

oli hänet nähnyt, hän saattoi sen todistaa...

Tohtori sanoi vaimon siitä jo kertoneen.

Kyttyräselkä jatkoi kertomustaan: kaksi ihmistä oli pitemmän aikaa

kulkenut keskellä tietä kaukana hänen edellään; muutamassa käänteessä

olivat puut peittäneet heidät näkyvistä ja juuri kun hän oli ajanut sen

paikan ohitse, jossa he olivat kadonneet, oli hän kuullut huudon

syrjästä päin -- vain yhden -- sitte kuului kuin joku vetäisi jotakin

raskasta vesakon lävitse, ja kotvan kuluttua, kun jälleen oli kaikki

hiljaista, kuului takaa päin risahdus pensaikosta, ja tuli vain yksi,

toinen heistä, etukumarassa ja juoksi kuin vimmattu alaspäin kylää

kohden. Silloin, kun kellään ei voinut olla aavistustakaan siitä, mitä

siellä oli tapahtunut, ei Zachariaksellekaan johtunut mieleen mitään

epäillä, vaan arveli hän sitä tavalliseksi tappelujutuksi ja ajoi

huoletonna tietänsä eteenpäin.

Tohtori kysyi ajorengiltä, oliko hän valmis vahvistamaan sanansa

valalla ja toistamaan ne syytetyn kasvojen edessä.

Kysytty selitti heti olevansa valmis valalle ja -- ensin hieman

kynsittyään korvallistaan lupasi hän tehdä toisenkin, vaikkakin se

murhaajan edessä saattoi olla arveluttavaa.

Tohtori käski hänen mennä viereiseen kamariin, pysymään levollisena ja

astumaan esiin heti kun hän kutsuisi.

* * * * *

Pikkutilallisen Kirningerin majassa oli jälleen jokseenkin äänekästä,

mutta naapurit eivät enää panneet sitä merkille, se tapahtui kovin

useaan.

Molemmat aviopuolisot olivat juuri paraimmassa epäsovussa nousseet

ruokapöydästään.

Mies oli varhaisesta aamusta puolipäivään saakka kierrellyt ympäri

kylää, sillä murhatun sukulaisena piti hän hyvänä oikeutenaan kuulla

ihmisten lausuvan osanottonsa. Ja kuinka kaikki nyt yhtäkkiä

kerääntyivät hänen ympärilleen eikä kysymyksistä tullut loppua kuunaan!

Niin, hän oli yhden yön kuluessa tullut paikkakunnan merkkihenkilöksi!

Ihmiset, jotka muuten olivat häntä katsoneet yli olkansa eivätkä

suoneet ainoaakaan ystävällistä katsetta, pakottivat hänet nyt istumaan

pöytäänsä ja kertomaan, mitä hän tiesi kertoa sukulaisvainajastaan, ja

he pitivät kyllä huolen, ettei hänen kielensä päässyt kuivamaan.

Ja kun hän niin istui viinimaljan, savustetun suolalihan, makkaran ja

tupakkakukkaron ääressä, liivinnapit auki, käyttäen kaikkea hyväkseen,

valtasi hänet eräänlainen kiitollisuuden tunne tämän kaiken

herkullisuuden aiheuttajaa kohtaan, ja hän alkoi liioitella kuvatessaan

hyviä ominaisuuksia, joita hän ei uskonut vanhuksella olevan lainkaan,

ja hän puhui vesissä silmin, aivan kuin hänellä olisi ollut nuha,

sydämellisistä väleistään vainajan kera.

Ja nyt istui hän vihdoin kotona höyryävän kupin ääressä, mutta pani

lusikan pois ja heittäysi raskaasti hengittäen tuolilleen takakenoon.

Hänen vaimonsa, reipas Rosl, joka istui häntä vastapäätä ja pisteli

hyvällä ruokahalulla, silmäili häntä ivallisesti. "Olitko taas

sellaisten seurassa, jotka mieluummin näkevät tyhjän lasin kuin täyden

kupin?"

Silloin nousi Peter pöydästä ja sanoi: "Tämänpäiväistä ravintolassa

istumistani et tarvitse torua, kun se ei minulle ole maksanut puolta

penniäkään ja olen siellä viipynytkin vain sukulaistani Vinzenziä --

Jumala olkoon hänen sieluparalleen armollinen -- kaikin tavoin

ylistääkseni hänen kuoltuaan."

"Kauniisti tehty, eläessään et hänelle sanonutkaan ainoatakaan hyvää

sanaa."

"Miksikäs hän houkutteli sinun ainoat kolikkosikin menettämään

arpajaisiin."

Silloin hypähti myös Rosl pystyyn. "Älä vaadi minun säästämään omiani,

kun sinäkin kannat omasi ravintolaan."

"Minä saankin sieltä jotakin."

"Jaa, humalan ja seuraavana päivänä pökeröpään!"

"Sinulla on pökeröpää niin monta kertaa kuin viikkoja vuodessa,

arvanvedosta toiseen, mutta muuta ei mitään."

"Näytäpäs se toteen! Kiesus, jos autuaalle sukulaisellemme ei olisi

niin käynyt, varmaankin hän olisi antanut egyptiläisen unikirjansa

minulle perinnöksi, josta olisin voinut löytää oikean numeron; mutta

toivon sentään, että hänen avullaan vielä osuu oikeaan, hän oli minulle

aina niin hyvä."

"Niin, kaunista! En sano että soisin hänelle, mitä hänelle on

tapahtunut, mutta se minun pitää sanoa, että kun ajattelen, kuinka tuo

vanha lurjus -- Jumala antakoon hänelle iankaikkisen rauhan -- on

sinusta tehnyt arpajaishupsun, jolla pyhäinkuvien ja rukouskirjain

sijasta on kuitteja kaikki paikat täynnä, kevytmielisen rahojen

kylväjän ja unien selittäjän, niin silloin en voi olla ajattelematta,

että se on ollut hänelle Jumalan rangaistus. Hän oli eläessään sinun

turmiosi, jottas sen tiedät!"

"Voi sinuas, vainajain haukkuja! Sinun pitäisi hävetä sydämesi

soppia myöten, kun pidät hänelle sellaisia muistopuheita! Eikö sinua

nyt hänen tähtensä ravintolassa kestitetä? Elä huuhdokaan hänen

nimessään kurkkuasi, kun kerran käytät ruokotonta turpaa häntä

kohtaan. Mutta näenhän jo, että meidän herramme on sen niin säätänyt,

että sinun täytyy kärsiä rangaistuksesi siitä, mitä olet rikkonut

sukulaisparkaamme vastaan! Opit nyt vain yhä enemmän juopottelemaan, ja

kun sanot, että serkkusi olisi ollut turmiosi elämässään, niin katso,

ettei hän tule turmioksesi kuoltuaan!"

Hyvällä emännällä ei ollut aavistustakaan, minkä mustan pirun hän oli

seinälle maalannut.

Mitä Kirningeriin tulee, oli häntä uhkaus serkkuvainajaan nähden niin

suututtanut, että hän selitti huutaen täyttä kurkkua, ettei hän

sallinut elävän eikä kuolleen serkun estää itseään hakkaamasta

arpapaholaista pois vaimonsa luista, ja eukko sitä vastoin parkui, että

hän pöllyyttäisi juoppouspaholaisen ukkonsa tukasta, ja molemmat

aviopuolisot alkoivat tosiaankin käydä tositoimiin molemminpuoliseksi

siveelliseksi parannuksekseen; vaimo oli jo parilla kimakalla

kirkaisulla kuitannut saamansa kolhut, mies taasen päästi monta

kirousta sen johdosta, että hänen tukkansa pahasti pörhöttyi ilman

hänen omaa myötävaikutustaan. Silloin tuli tämä omituinen paholaisten

karkottaminen keskeytetyksi siten, että santarmipäällikkö Korb astui

sisään.

"Asuuko täällä palstatilallinen Peter Kirninger?" kysyi päällikkö.

Rosl suori mekkoaan kuntoon, sipasi esiliinan sileäksi ja sanoi:

"Kyllä".

Peter siveli pörröistä tukkaansa kasvoiltaan, muristen muijalleen:

"Oletpa laittanut minut kauniiksi, mitä ihmiset siitä ajattelevatkaan!"

Sitte kysyi hän santarmilta, mitä hän täältä haki.

Vastaus oli lyhyt; Häntä, jos hän oli Kirninger! Häntä oli käsketty

tuomaan hänet kuulusteluun tutkintotuomarin luo.

Silloin ei ollut muuta tehtävää kuin lähteä.

Rosl antoi lähtijälle mukaan sen erojaistervehdyksen, ettei hän olisi

pahoillaan, jos herrat pistäisivät ukon pariksi kolmeksi päiväksi

telkien taa.

Peter kiitti, luvaten maksaa nämä sanat heti kotiin palattuaan.

Näiden hellyyden ilmausten jälkeen asteli mies santarmin rinnalla

pitkin tietä ja vaimo astui ulos oven eteen ja katseli molempain

jälkeen.

* * * * *

Kunnanhuone, johon tutkintotuomari oli asettunut niin kauvaksi kuin

hänen tarvitsi viipyä paikkakunnalla, sijaitsi torilla keskellä kylää.

Matka sinne oli pian tehty.

Kirninger olisi kyllä mielellään tietänyt, mitä häneltä tahdottiin

kuulustella, ja oli, tullen uteliaaksi santarmin vähäpuheisuuden

tähden, alkanut lujasti ja pyhästi vakuuttaa, että jos kysymys oli

hänen serkkuvainajastaan, ei hän tiennyt mitään merkitsevää, mutta

silloin oli Korb häntä sangen vakavasti huomauttanut, että hän jättäisi

lörpöttelyt ja puhuisi ainoastaan kysyttäessä.

Äänetönnä ja alakuloisena seurasi hän saattajaansa. Se antoi hänen

nousta edeltä kunnantalon portaista, ylhäällä eteisessä astuskeli

edestakaisin vielä pari sotilasta, joista toinen päällikkönsä

nähtyään meni eräälle ovelle ja avasi sen, jolloin Kirninger joutui

oikeusherrain eteen. Heitä oli kaksi. Suuren, vihreällä liinalla

peitetyn pöydän takana seisoi varatuomari, tohtori Haidenreich, ja

hänen oikealla puolellaan istui muuan vanhempi herra, joka kohotti

katseensa vain vilkaisemalla, sitte kohta laittoi paperinsa reilaan,

kastoi kynänsä mustepullossa ja käänsi päätänsä hieman syrjään, kuten

kuunnellen.

Tohtori Haidenreich katseli miestään. Hetkisen oli niin hiljaista, että

kuului selvään schwarzwaldilaisen seinäkellon naksutus. Herra, joka

piti kastettua kynää kädessään, keskeytti hiljaisuuden rykäsemällä.

"Astukaa lähemmäksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Nimenne on

Peter Kirninger, asutte täällä omalla maapalstallanne, talonne

järjestysnumero on 108, olette täällä syntynyt -- kuinka vanha?"

"Kahdeksanviidettä vuotta", vastasi Peter, samalla huoaten tietämättä

oikeastaan miksi.

"Olette katolinen, nainut -- onko teillä lapsia?"

"Ei", vastasi Peter. Hän sanoi tämän eräänlaisella tyytyväisyydellä,

sillä kysymys oli tehty sellaisella äänensävyllä kuin hänelle olisi

pantu pahaksi, jos hänellä olisi ollut lapsia.

"Olette pienuudestanne pitäen seurustellut serkkunne Vinzenz

Kallingerin kera?"

Kirninger nyökkäsi.

"Millaisessa suhteessa olitte häneen? Tarkotan, kuinka sovitte hänen

kanssansa yhteen?"

"No, sillä asialla on omat oikkunsa; ennen naimistani näin häntä vain

aniharvoin, mutta sen jälkeen -- suoraan sanoen -- useammin kuin olisin

suonut, sillä hän pani vaimoni pään aivan pyörälle arpajaishommillaan;

oli onnettomuutemme, että vaimoni pani arpajaisiin kaiken mikä hengestä

irti oli, ja minä -- eihän yksinään säästäminen olisi taloamme

paljokaan nostanut pönkilleen -- minä vein omat ansioni kapakkaan.

Niin!"

Tohtori kumartui hieman eteenpäin ja sanoi kehottavalla äänellä:

"Serkkunne ei siis juuri ollut kasvanut sydämeenne kiinni?"

"Valetta olisi niin sanoa", hymyili Kirninger. "Suoraan sanoen, en

häntä voinut sietää hetkeäkään." Samalla hän ajatteli: oikein mainio

herra, tuo herra tuomari, hän ymmärtää heti asian.

"Milloin olette nähnyt viimeksi serkkunne?"

"Eräänä keskiviikkona viime marraskuussa."

Tohtori mainitsi päivän.

Kirninger vakuutti, että se oli oikein.

"Mihin aikaan siis mainittuna päivänä kohtasitte hänet ja missä?"

"Jaa, no, antakaas, jahka hieman muistelen! -- Niin, jo johtuu

mieleeni, olin tuona samaisena päivänä aika tavalla harmissani ja

läksin kohta syötyäni, tuossa yhdentoista tienoissa, metsään kuivia

puita keräilemään. Noin puolisen tuntia mahtoi kulua ennenkuin jouduin

työpaikoilleni, siellä olin kentiesi tunnin verran, palausmatkan kera

saattoi kulua parisen tuntia; sanokaamme, että kello oli yhden

korvilla, kun saavuin kotiin ja näin Kallinger Vinzenzin juuri tulevan

ovesta ulos, hän oli taasen syöttänyt vaimolleni arpajaissyöttejään ja

unenselityksiään. Minua suututti se, ja minä käännyin hänen mukaansa ja

kuljin hänen kanssaan kappaleen matkaa metsään takaisin, sanoakseni

hänelle mielipiteeni."

"Tiesittekö, että hän vähää ennen oli voittanut arpajaisissa ja oli

rahoissaan?"

"Hän sanoi sen minulle, kun olimme vasta muutaman askeleen päässä

kotoani, kun hänelle torailin, ettei arpajaisista hyödy mitään. Silloin

pöyhisteli hän samaisella voitollaan."

"Metsän lävitse kulkiessanne tiesitte siis, että hänellä oli rahaa?"

"Niin, tiesin kyllä. Riitelimmekin sen johdosta, kun pyysin häneltä

hieman lainata."

"Tarvitsitte siis silloin rahaa."

"Välttämättä, herra, kuten leipää. Vietävän rihkamasaksa aikoi minut

viiden guldenin tähden pistää velkavankeuteen."

"Kuinka kauvan tämä velka oli teillä ollut?"

"No, mahtoi olla yli vuoden."

"Ja te pelkäsitte joutuvanne vankeuteen?"

"Niin, ja sentähden pyysin Kallingerilta rahaa; sanoin hänelle, ettei

hän ole tuonut talooni muuta kuin onnettomuutta, joten voisi kerran

saada jotain hyvääkin aikaan. Siinä oli minulle vaivaa yllinkyllin..."

"Olette kauppiaalle maksanut?"

"Niin, seuraavana päivänä."

"Ja myönnätte, että rahat, joilla suorititte vuoden vanhan veikanne,

olivat peräisin Vinzenz Kallingerilta?"

"Niin, hän ne minulle lainasi. En voi muuten sanoa."

"Olette kertonut, että mahtoi olla yhden aikaan, kun tapasitte

Kallingerin kotinne luona ja palasitte hänen kanssaan metsään.

Kuinkahan kauvan olitte hänen kanssaan yksissä?"

"No, luulenpa, että noin kolme neljännestä, koska olin jälleen kotona

ennen puoli kolmea."

"Siis yhden ja kahden välillä. Nyt sanoitte olleenne metsässä kuivia

puita keräilemässä. Oliko teillä mitään työkalua mukananne?"

"Oli kirveeni."

"Ja veittekö tämän ja keräämänne puut takaisin metsään, kun läksitte

serkkuanne saattamaan?"

"Oh, ei puhettakaan; puukuorman heitin aitani ylitse."

"Ja kirves?"

"Se oli housuvyöni alla, enkä muistanut sitä jättää kotiin,"

"Ja mihin se on joutunut?"

"Jaa, herra, sitä en tiedä."

"Muistelkaas, Kirninger!"

"Pyydän, herra tuomari, tarkotan vain, etten tiedä, missä se nyt

mahtanee olla, sillä annoin sen silloin serkkuni mukaan. Sen terä oli

sangen lovinen, ettei sitä sieralla enää saanut tasottumaan ja

terottumaan, ja se täytyi terotuttaa tahkoojalla kaupungissa. Kun hän

oli sen pistänyt vyöhönsä, en sitä ole nähnyt senkoommin."

Tohtori Haidenreich päästi pienen pitkäveteisen vihellyksen, sitte

nyökkäsi hän kuten se, joka ajattelee: eipä hullumpaa! Ei niinkään

harvoin tapahdu, että oikeushenkilöt tuntevat eräänlaista

hyväntahtoisuutta monia onnettomia ihmisiä kohtaan, jotka pimeillä

teoilla koettavat tutkijainsa teräväpäisyyttä, ja erittäinkin niitä

kohtaan, jotka eivät heti lankea polvilleen, vaan asettuvat koottuja

todistuksia vastaan ja siten osottavat, ettei heidän teräväpäisyyttään

suotta kustanneta. Se on eräänlaista henkistä kamppailua, jossa

syyttäjä edeltäpäin on voitosta varma ja vastustajalle, joka ei tee

voittoa ylen huokeaksi, siitä on kiitollinen ja sentähden sävyisällä

menettelyllä pyrkii tämän ehdotonta kukistusta lieventämään.

Oli jälleen tullut täysi hiljaisuus, jälleen kuului kellon heilurin

naksutus ja rattaiden natina. Varatuomari oli, ensin tähysteltyään

Kirningeriin terävällä katseella rypistettyjen kulmiensa alta,

kumartunut pöytäkirjurin puoleen ja kuiskannut hänelle jotakin, josta

Kirninger kuuli vain ensimäiset sanat, jotka kuuluivat sinnepäin, että

"kun hän näkee..." Nyt vasta huomasi hän, että kaikki hänen lausuntonsa

pantiin kirjaan, ja hänet valtasi rasittava levottomuus.

"Tulkaahan tänne, Kirninger", sanoi varatuomari, ja pyyhkäisten

muutaman pitkän paperin syrjään, veti hän esiin kirveen, jonka ojensi

Kirningerille. "Katsokaas tätä, kentiesi se on tämä?"

Kirninger selitti niin olevan.

"Ettehän vain erehdy?"

"En", sanoi Peter. "Se on sama, jonka annoin serkkuni mukaan

terotettavaksi; tunnen sen polttomerkistä varressa."

"Aivan oikein. Siinä on: P. K. 1878. Tällä kirveellä murhattiin Vinzenz

Kallinger juuri tuona samana keskiviikkona."

Raskaan syytöksen alla.

"Jesus, Maria, Josef!" huudahti Kirninger. Hän oli tullut

kalmankalpeaksi ja tuijotti murhakaluun silminnähtävällä kauhulla.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

"Minulla? Herra? Sanon vain -- Jumalani, että sitä on sääli kuulla --".

"Mitä on sääli kuulla?"

"Sitä mitä kirveellä on tehty -- niin -- eihän sitä rohkea enää ottaa

käteensäkään -- ja se on vahinko."

"Älkää tekeytykö niin typeräksi, Kirninger! sillä ette selviä. Kuulkaa

nyt rauhallisesti ja tarkkaavaisesti mitä sanon, ja sitte voitte tehdä

kuten hyväksi katsotte, teillä on vapaa tahtonne; eikä teitä voida

pakottaa mihinkään minkä asemassanne pidätte vältettävänä. Mutta jos

olette sitä, minä teitä pidin -- mies, niin lopettakaa asia lyhyeen ja

mukautukaa välttämättömyyteen. Tapahtunutta ei voi tehdä

tapahtumattomaksi."

"Herra oikeusneuvos, pyydän --".

"Tahdotteko kentiesi heti tunnustaa?"

"Tunnustaa? Enhän kuitenkaan tietäisi niin mitään tunnustaa! Herra,

tehän puhutte aivan kuin juuri minä olisin ottanut serkkuni

päiviltä!" Hänen näin sanoessaan Kirningerin hampaat pureutuivat yhteen

ja kun hän koetti hymyillä kummissaan ja uskomattomasti, tuli siitä

irvistys.

"Sen epäluulon alaisena olette!" sanoi varatuomari.

Silloin horjahti Kirninger takaperin kuten näkymätön nyrkki olisi

lyönyt vasten hänen kasvojaan.

"Korb, antakaa hänelle tuoli", käski tohtori Haidenreich. "Vettä myös,

jos hän sitä haluaa."

Santarmipäällikkö riensi heikontuneen luo. Tämä istui kotvan tuijottaen

eteensä, pyyhkien moneen kertaan takkinsa hihalla kasvojaan, joita

myöten virtaili kyyneleet ja hiki.

"No, Kirninger, siinä ei auta itkut, asia on nyt kerran, kuten on",

sanoi nuori lakimies, ja vaiettuaan viitisen minuuttia, kysyi hän

leppeällä äänellä: "Oletteko siinä määrin tyyntynyt, Kirninger, että

voitte kuulla, mitä teitä vastaan on ilmennyt?"

Kysytty kohotti päänsä, katsoi ilmeettömin silmin ja laski ikäänkuin

myöntäen jälleen päänsä alas.

"Tahdomme siis, kuten itsekin olette suostunut, koota yhteen

todistajain lausunnot ja mitä on huomattu ruumiin löytöpaikalla.

Serkkunne, Vinzenz Kallinger, oli kateissa viime marraskuusta lähtien,

ja tiedetään päivälleen ja tunnilleen, milloin hänet nähtiin viimeksi

kylässä. Eilen löydettiin metsäniityltä hänen ruumiinsa, pääkallo

ruhjottuna, hänet oli siis väkivaltaisesti saatettu pois päiviltä, ja

kun hän vielä vähää ennen oli kylän ravintolassa näytellyt rahoja,

vaikkei ruumista tutkittaessa häneltä löytynyt mitään, niin on

otaksuttavaa, että murhaaja on ottanut rahat ja siis tehnyt

ryöstömurhan.

"Edelleen on varmasti otaksuttavaa, että hänen viimeinen taivalluksensa

oli kylästä mainitulle metsäniitylle, ja hänet nähtiinkin viimeisen

kerran tällä taipaleella yhden ja kahden välillä, hänet näkivät siellä

ajorenki Zacharias Zach, joka rattaillaan ajoi metsän lävitse, ja vanha

Birkhoferin muori, joka siellä keräili puita, eikä ainoastaan heidän

yhtäpitäväin todistustensa, vaan myös teidänkin, Kirninger,

tunnustuksenne kautta on varmistettu, ettei hän ollut yksin, vaan

teidän seurassanne.

"Te myönnätte, Kirninger, ettette ollut serkkunne kera ystävällisissä

suhteissa, ette voi kieltää, että olitte kovassa ahdingossa ja että

pienen summan takia oli ulosotto ovenne edessä, te tunnustatte jo

metsään mennessänne tietäneenne, että Kallingerilla oli rahaa mukanaan,

sanotte itse, että rahojen tähden jouduitte hänen kanssansa riitaan, ja

Birkhoferin muori on valmis valalle siitä, että te olitte sanonut:

'Sinulle olisi oikein, visukinttu, jos joku löisi kallosi murskaksi ja

tyhjentäisi taskusi!' Mahdoitte ottaa kirveen huomaamattanne mukaan,

mutta nyt se oli käsillä, ainoastaan teidän nähtiin metsästä palaavan,

vanha mies, kuten nyt on selvinnyt, oli jäänyt sinne kuoliaana, hänen

rahansa oli ryövätty, eikä ainoastaan täkäläisen kauppiaan kirjoista

käy selville, että murhan jälkeisenä päivänä olette maksanut veikanne

hänelle, te itse myönnätte sen, vieläpä kaikkia kaunistelevia

verukkeita epäillen myönnätte rahojen olevan Kallingerilta peräisin.

Murhapaikalta löydettiin kirves, jolla teko oli tehty, ja teidän täytyy

se tunnustaa omaksenne. Se on tämä sama kirves", -- näin sanoen nosti

hän sen pystyyn -- "se on tosin ruosteesta hieman kärsinyt, mutta siinä

ei ole mitään pykälöitä, ja tarvitsee vain pyyhkästä peukalollaan terää

huomatakseen, että se oli terävä, kun sitä käytettiin tekoon!"

Oli tullut jälleen hiljaisuus ja siinä kuului syytetyn raskas, ähkyvä

hengitys.

"No, Kirninger, mitä teillä on siihen sanottavaa?"

Koristen, ikäänkuin hän olisi omaan kuoloonsa tukehtumaisillaan,

tulivat sanat hänen suustaan: "Olen syytön".

Ihmisystävällisellä laupeudellakin on rajansa ja kun tuomari on

syytetyn kera päässyt niin pitkälle, että vaivojen kauneimpana palkkana

on enää odotettavissa katuvainen tunnustus, niin muuttuu kieltäminen

loukkaavaksi mielettömyydeksi. Tohtori Haidenreich ojentautui pystyyn

ja sanoi tuimemmalla äänellä kuin ennen: "Korb, kutsukaa Zach sisään".

Santarmipäällikkö meni sivuovelle ja päästi ajorengin kamarista.

"Zach, katsokaa tarkoin tätä miestä, tunnettehan hänet?"

Kyttyräselkä piti ilmeisesti tarpeettomana täyttää tätä oikeudellista

vaatimusta, sillä hän ei katsonut ensinkään syytettyä, vaan sanoi:

"Kyllä tunnen hänet, hän on Kirninger!"

"Toistakaa lausuntonne hänen läsnäollessaan!"

"Kyllä, kyllä, älä ole vihainen, Kirninger, en tahdo sinun

onnettomuuttasi --".

"Jättäkää moiset, sanokaa vain mitä ennen olette ilmottanut ja

selittänyt olevanne valmis vahvistamaan valallanne."

"Kyllä, kyllä, tuntuu vain vaikealta, kuinka alottaisin." Ajorenki

raapasi korvansa taustaa, mutta astui sitte jokseenkin lähelle

Kirningeriä ja sanoi lyhyeen katkonaiseen tapaan, josta kuului

ikäänkuin luottavaa rohkeutta: "Niin, eihän siinä auta mikään. Olen

nähnyt sinut, Kirninger, tiedäthän, silloin metsässä. Kulit serkkusi,

Kallingerin kera. Ajoin perästänne. Kerran peityitte näkyvistäni,

molemmat. Kohta sen jälkeen kuulin huudon. Yhden vain. Sitte oli aivan

kuin joku vetäisi jotakin vesakon lävitse. Sitte oli hiljaista, ja

kotvan jälkeen juoksit kylää kohden kuten mieletön. Joo, siinä kaikki."

"Ja minusta siinä on kylliksi", sanoi tohtori Haidenreich. "Mitä teillä

on siihen sanottavaa, Kirninger?"

Puhuteltu tuijotteli lasittunein silmin ympärilleen. Hän pudisti

päätään. "Ei mitään", änkytti hän käheällä äänellä. "Kaikki on

mennyttä! Tehkää minulle mitä tahdotte."

Kun Korb tuomarin viittauksesta vei hänet ulos huoneesta, seurasi hän

tahdotonna.

* * * * *

Lähdettyään tutkintotuomarin luota, tallusteli ajorenki kylän lävitse;

muuten häntä puhuttelivat aniharvat, sillä hänen oli havaittu ihmisille

puhuvan vasten kasvoja aivan toista kuin selän takana ja että hän yhden

kera päästäkseen hyviin väleihin puhui pahaa puolesta tusinasta, mutta

kun kyläläisten keskuuteen oli levinnyt sanoma, että Zach oli niin

kauvan viipynyt herra oikeustohtorin luona, että hänellä oli ollut niin

paljo tärkeää sanottavaa, tiesipä melkein tarkoin ilmottaa miten

murhatyö oli tapahtunut, niin juoksivat ihmiset aivan hänen perästään,

eikä hän väsynyt, kun vain jokin utelias vilkasi häneen, merkitsevästi

ojentelemaan oikeaa käsivarttaan ja pitkäveteisellä äänellä alottamaan:

"Joo -- hyvät ihmiset, jopa teki tekosen -- jopa teki tekosen se, joka

vanhan Kallingerin pani pois päiviltä! Joo, ja kenen luulette hänen

olevan? Hyvä isä, ei kukaan muu kuin hänen lihallinen serkkunsa,

Kirninger! Joo! Mitäs siitä sanotte?"

Enimmäkseen olivat ihmiset niin rehellisiä, että aluksi tunnustivat,

etteivät mitään sellaista olleet osanneet ajatellakaan, mutta

keskustelun jatkuessa vakuutti melkein jokainen, että hän oli sitä jo

heti ajatellut. No niin, mies menettää kaikkensa juopotteluun, vaimo

arpajaisiin! Mihin se vie? Eihän muuta ole odotettavissakaan.

Zachin saapuessa Kirningerin majan lähelle, seisoi siellä jo rypäs

ihmisiä, jotka keskustelivat puoliääneen tehden vilkkaita eleitä.

Hänelle viitattiin, mutta hän pudisti päätänsä ja jatkoi kulkuaan

ovelle saakka, jossa hän asetti toisen jalkansa kynnykselle ja katsoi

kyökkiin. Rosl askaroi lieden ääressä.

"Hyvää iltaa, Kirningerin emäntä", sanoi ajorenki. Hän sanoi sen sangen

pehmeällä äänellä, josta helähti ystävällistä osanottoa.

Mutta emäntä puolestaan mahtoi tuntea vähemmän ystävyyttä häntä

kohtaan, sillä hän vastasi mitä ynseimmin: "Hyvää iltaa!"

"Vaimoparka", jatkoi kyttyräselkä, osanottavasti. "Aivan käy sinua

sääliksi."

"Rikas en ole", vastasi vaimo, "mutta en toki niin köyhäkään, että

tarvitsisin sinun säälittelyjäsi."

"Et tosin vielä tiedä siitä mitään, mutta kokoa voimasi, Kirningerin

vaimo, kokoa voimasi, että jaksat sen kuulla! Miehesi ovat oikeusherrat

pidättäneet ja antavat tuskin häntä takaisin; vievät vielä tänään hänet

pois."

"Niin sitä pitää, enemmänpähän saat, kunhan mieheni tulee."

"Älä laske leikkiä, Kirningerin vaimo; olethan vielä nuori sievä vaimo,

joka yhden miehen menetettyään voi lohduttautua sillä, että löytää

kyllä helposti uuden, ja jollet ketään löytäisi, tiedän kyllä neuvoa

oikean, sillä minun mieltäni painaa, että olen täytynyt todistaa

Peteriäsi vastaan, ja nyt joutuu hän hirsipuuhun --."

"Mitä sinä horiset, mokomakin hullu rähjä, sinä?" huusi Rosl juosten

häntä kohden kapusta pystyssä.

"Enkä horise, Rosl", sanoi Zach, pannen kätensä ristiin rinnalleen.

"Jospa Jumala sen soisi! Mutta se ei ole lorua. Peter on tappanut

Kallingerin."

Rosl purskahti nauruun, ja ajorengin pään ylitse puhui hän ihmisille,

jotka sillä välin olivat tulleet lähemmäksi: "Oletteko kuullut mitä tuo

miekkonen puhuu? Mitä sanotte siihen?"

Silloin kohosi joukosta häntä kohden opettajan hopeahapsinen pää,

ja hän sanoi pehmeällä ja nyt omituisesti väräjävällä äänellään:

"Kirningerin vaimo, hän sanoo vain kuten asia on, oikeuden herrat ovat

vakuutetut..."

Silloin heitti vaimo puukapustan taakseen ja sellaisena kuin oli,

pörröisin päin, avojaloin, ainoastaan paita ja hame yllään, syöksähti

hän tielle ja riensi juoksujalkaa kunnantaloa kohden.

Tohtori Haidenreichille, joka juuri oli aterialla, ilmotettiin, että

Kirningerin vaimo pyysi lupaa saada puhutella miestään. Tohtori lausui,

ettei hänellä ole mitään sitä vastaan.

Rosl tapasi Peterinsä eräässä huoneessa, jossa oli ainoastaan neljä

kylmää seinää. Kalmankalpeana hän pikemmin riippui kuin istui tuolilla

ja häntä vartioi kaksi santarmia. Huolimatta heidän läsnäolostaan

heittäytyi hän miehensä kaulaan, ja vaikka huoneessa olisi kahden

vieraan miehen sijasta ollut niin monta kuin sinne mahtui, ei hän olisi

niitä ujostellut.

"Peterini!" huusi hän. "Tässä olen! Mitään eivät he saa sinulle tehdä,

Peterini! Tahdoin tulla ensin sinun luoksesi, ennenkuin puhuttelen

tohtoria. Eikös niin, Peterini, ettet ole sitä tehnyt? Et ole voinut

sitä tehdä!"

Kirninger pudisti päätään. "Mutta mitä se auttaa?" alkoi hän hiljaa.

"Hyvä, rakas Roslini, saat nähdä, että he hirttävät minut kuitenkin tai

sulkevat eliniäksi linnaan. Oikeuden herrat ovat niin ankarat, jos vain

puhuu toisin kuin he ajattelevat -- ja koko juttu on ihan hurja, jos

sinulle sanon. Kaikki on niin vellottu ja hämmennetty, että se vähä

minkä tiedän sanoa, näyttää valheelta ja todelta se, minkä joku toinen

valehtelee; siinä ei auta mikään! Ajattelen enemmän, mistä kaikesta

tämä kurjuus johtuu; Kallinger tahtoo jonkun viedä mukanaan hautaan ja

siihen valitsee hän minut. On niin sen miehen tapaista -- Jumala

antakoon hänelle rauhan, että hän todellisen roiston päästää juoksemaan

matkoihinsa ja siihen sijaan ottaa minut. Emmehän elinpäivänämme

voineetkaan sietää toisiamme."

"Ah, ei, Peterini, heidän täytyy etsiä edelleen ja tutkia sitä, joka

hänet on tappanut! Oikeuden täytyy vielä elää!"

Ja nyt pakotti Rosl miehensä hiuskarvalleen kertomaan, mitä häneltä oli

kysytty, mitä hän siihen oli vastannut, mitä hänen sanojaan ei uskottu,

mitä pidettiin valheena, ja kun mies oli päässyt loppuun, sanoi Rosl

punakkana tuohtumuksesta ja tyytymättömyydestä: "Mikä jänishousu

oletkaan, kun et, vaikka sinun kaulukseesi käydään kiinni, osaa muuta

sanoa kuin: 'Tehkää minulle mitä tahdotte'!? Aivan täytyy minun sinun

tähtesi hävetä, kun menen herra tohtorin luo."

"Jätä mieluummin menemättä, Rosl", huokasi Kirninger. "Akkaväen

sekaantuminen ei siinä auta mitään."

Mutta Rosl oli jo ulkona.

Tohtori Haidenreich oli, kuten hänen aikaisemmastakin esiintymisestään

on ilmennyt, ihmisystävällinen nuori mies, ja vaikkakin hänestä tuntui

sangen epämieluiselta nousta pöydästään ja kuulla talonpoikaisvaimon

ulvontaa, niin päätti Kirningerin vaimon päästää puheilleen. Täytyihän

hänen sääliä naisparkaa, jonka elämä oli kytketty toiseen olentoon,

joka niin kammottavalla tavalla oli joutunut perikatoon! Hän ei

tahtonut vaimolta evätä lohdutustaan, sillä saattoi tällaisella

neuvottelulla koettaa kaiken, mitä vielä oli koetettavissa.