aamutervehdyksensä.
Rouva emäntä kiitti ystävällisesti nyökäten päätänsä ja huusi sitte
heleällä, kaikuvalla äänellä tarjoilijatarta, Nandlia.
"Hän ei kuule sitä tänään, emäntä", sanoi vanhus. "Saanet hänet itse
pöyhiä pystyyn."
"No, eipä hullumpaa", tuumi nuori rouva.
"Luulenpa", sanoi vanha palvelijatar, "että tarvitset vain tietää,
etteivät he eilisillasta aina tähän aamuun hievahtaneet paikaltaan,
vaan istuivat istumistaan, ja söivät kaikkea, mitä ennen eivät ole
syöneet, ja joivat, mitä eivät ole juoneet."
"No, ketkä sitte?"
"Ka, Ryöväri-Ferdl, Liha-Vostl ja Pyökkipellon Dieter."
"Niinkö?" sanoi emäntä rypistäen kulmiaan. "Niinkö?" kertasi hän.
"Täytyyhän minun sitte toki Nandlilta edes kysyä."
Hän meni nopsasti vierastupaan ja suoraa päätä sen poikki tytön
makuukamariin ja sai suurella vaivalla tämän hereille ja järkevästi
puhumaan. Silloin kuuli hän, että samainen korea kolmiapilas oli vasta
puolentoista tuntia sitte lähtenyt tiehensä, mutta Dieter ei vieläkään
ollut kotonaan, vaan oli lähtenyt hetkiseksi ulkosalle, palatakseen
emännälle, jahka tämä heräisi, tekemään selvää yön tapahtumista.
Emäntä pudisti päätänsä, mutta tyytymättömyys hälveni hänen
kasvoiltaan: hän astui ikkunan ääreen ja silmäili lasin lävitse
torille. Siellä näkikin hän Dieterin kuin minkäkin henkivartijan
kulkevan pitkin talorivin seinävartta. Mutta kun hän tuli lähemmäksi ja
älysi emännän, silloin tuli hän muutamalla loikkauksella kadun ylitse,
helisteli ikkunaa ja koputti ovelle. Kun ovi hänelle avattiin, astui
hän sisään ja sanoi: "Hyvää huomenta, yhtä ihanaa kuin itse olet,
emäntä, ja jos sinulle varhainen vierailuni on mieliin, niin toisit
minulle tölkin marjamehua."
Silloin silmäsi emäntä jo jälleen hieman epäystävällisemmin ja tuotatti
unisella Nandlilla pyydetyn mehun.
"Olisi ollut minulle mieluisempaa", sanoi Dieter, "jos olisit itse
kaatanut, maistuisi silloin kolme kertaa paremmalta! Olet kai minulle
nyreissäsi, kun en viime yönä lainkaan löytänyt tietä kotiin! Oi,
emäntäkulta, olisi ihanin elämäni unelma, ettei minun koskaan
tarvitsisi poistua tästä talosta, vaan saisin ainaiseksi jäädä tänne."
"No, kukapa tietää, mitä tapahtuu", sanoi emäntä.
Dieterin kasvot kävivät tämän kuullessaan niin pyöreiksi ja loistaviksi
kuin kuun vuoren takaa noustessaan. "Näin yksin kuin nyt olen", jatkoi
emäntä, "en voi suoriutua ravintolan hoidosta, ja jos sen jätän, niin
voittehan te sen ostaa."
Dieter painoi epätoivoissaan päänsä alas ja vilkuili sivulleen.
"Tarvitseeko sinun myydä? Tarvitseeko sinun jäädä yksin?" jupisi hän.
Siitä keinosta päättäen, mihin hän ryhtyi murhettaan lieventääkseen, ei
tämä kuitenkaan näyttänyt olevan kovin vakavaa laatua, sillä hän valeli
sitä marjamehulla. "Onneksesi, emäntä!"
"Kiitos paljo! Tarkotatko siis, että minun pitäisi koettaa uusiin
naimisiin?"
"Tietysti! Sellaisen naisen kuin sinun, emäntä, tarvitsee vain ojentaa
kätensä, kun hänellä jo riippuu pari kosijaa jokaisessa sormessaan!
Sellaiselle naiselle kuin sinä olisi yksin jääminen oikea synti!"
"Ole nyt! Mutta jos niin luulet ja koska olet ystäväni, niin sanopas
myös, kummanko puoleen tahtoisit minua neuvoa, Ryöväri-Ferdlin vai
Liha-Vostlin?" ilvehti emäntä.
Dieter nojasi päänsä oikeaan käteensä ja veti otsansa sangen vakaviin
ryppyihin, joiden ainoastaan hullunkurisesti vilkkuvat silmät
ilmaisivat valehtelevan.
"Koska tarkotan parastasi, tarkotat?" sanoi Dieter. "Jaa, tosiaan, niin
helppo sitä ei ole sanoa, sitä täytyy harkita -- tuota Ryöväri-Ferdliä,
sitä tuskin tahdotkaan."
"No, miksei sitte?" kysäsi emäntä.
Mutta Dieter jatkoi juttuaan kysymyksestä välittämättä. "Mutta jos
sinua Liha-Vostl miellyttää, niin tuskinpa voin toivoa parempaa."
Emännän silmät suurenivat, sitte sanoi hän ivallisesti: "Onko hän sinut
tilannut puhemiehekseen ja saatko pulskankin paidan palkaksesi?"
"Emäntä, oi, emäntäkultaseni!" huudahti Dieter hilpeästi. "Kuinka voit
moista kysyäkään? Ennen annan kiskaista hampaan suustani, vieläpä
leikata kielenikin, ennenkuin rupean kenenkään toisen puolesta sinua
kosimaan, vaikkapa saisin niin suuren puhemiespaidan, että peittäisi
kapanalan maata ja vaikkapa paita olisi kultakolikoita täytenään!"
"Sinä veijari!" nauroi emäntä. "Sen voit helposti luvata, sillä eihän
ole ketään hölmöä, joka sinulle sellaisen paidan tarjoaisi. Mutta sanos
vakavasti -- sillä olet minut tehnyt kyllin uteliaaksi -- kuinka et
toivoisi minulle parempaa kuin että ottaisin Liha-Vostlin? Ja miksi en
tahtoisi Ryöväri-Ferdliä! Siihen olet vielä velkapää vastaamaan."
Silloin alkoi "Pyökkipellon Dieter" sangen miellyttävästi puhua
ladella, sillä hänellä oli lahja pukea puheensa loppusointuihin:
"Siksi, emäntä, tee minulle mieliksi, -- paina puuta ja kallista
minulle korvasi, -- selitän sinulle jullilleen, -- mitä eilen sattui
suunnilleen, -- ja sitte suo mun puhua -- ihan sydämeni pohjasta! --
Olen itseni narriksi luullunna, -- kun sult' olen vuodesta kuullunna,
-- joka on surussa kulunna, -- nyt pari siis ota rinnalles, -- joka
luotu on sinulle turvakses; -- lemmestä aivan sairaana, en penkiltä
saata mä kohota, ei tahtonut yö multa kulua, -- niin kova on ahdistus
rinnassa, että joku ehtisi ennemmin, -- ja kysyisi sinulta hellimmin,
-- ja sanoisi sanan syvän, -- se ei olis minusta hyvä!"
"Mikä lempo sinua riivaa?" nauroi emäntä ääneen. "Voinethan toki puhua,
kuten järkevä ihminen!"
"Oi, emäntä, et tiedä, kuin järkevä puhe vaikea on, -- kun ihminen
sulasta rakkaudesta hulluna on, -- mutta koska vaara väärään valoon
joutua tarjona on, -- no, säästän muun ja puhun vain mikä totta on."
"Ja minä juoksen heti luotasi, jos se vielä kauvan piilossa on",
sepitti leikkisästi emäntä "loppusoinnun" puolestaan.
"Mutta jos puheen ymmärrät, mitä silloin teet mieluimmin?"
"No, en mitään silloin. Annas kuulla säällisesti, mitä oikeastaan on
kysymyksessä."
"No, kuule sitte, emäntä, -- oi, emäntäkultaseni, kun sinua näin
katselen, tuntuu minusta, etten voi puhua sinun kanssasi, kuten muiden
ihmisten, vaan että siihen tarvitaan toinen kieli ja aivan soittoa
äänessä -- mutta ällös minulle vihastu, minä alotan jo! Minua eilen
tosiaankin pelotti, että Ferdl ja Vostl ehtisivät minua ennen, ja
silloin ajattelin, että jos jään istumaan, niin eivät toisetkaan mene
pois, ja kun he niin kyyröttävät ravintolassa, onnistun kentiesi
saamaan aikaan tilan, jossa yökkyrit eivät ennen auringon pilkistämistä
ikkunasta sisään löydä takistaan hihoja.
"Siitä tulikin paljo parempaa kuin odotin, ja Nandl voi sanoa, että
puhun silkkoja tosia, sillä hän oli saapuvilla, vaan ettet sinä ollut,
oli sangen hyvä, sillä sinun ollessasi mailla eivät he olisikaan
uskaltaneet niin juoda, kuten ovat juoneet, -- kaikkea sekaisin, --
ensin valkosta, sitte punaista, sitte kellertävää, jotta nyrkit
savessa, -- ja Ryöväri-Ferdl ei jäänyt ryyppyäkään jälelle, minulle
tuli aivan kuuma! Sivumennen huomasin myös, miten ovelaksi Vostl
heittäytyi ja silmän välttäessä läikytti viinilasin pohjan toisensa
jälkeen lattialle. Yksi kerrallaan, ajattelin minä, sinut jätän
viimeiseksi, tiedän kyllä miten sinut pyydystän!
"Keskellä kulauttelua ja pullon pulputusta vilkasee Ferdl minua
äkkisestään syrjästä päin ja sitte naurahtaa vasten kasvoja. 'Veijari',
sanoo hän minulle, 'luuletko, etten huomaa, mihin tähtäät, tahdot juoda
minut pöydän alle. Mutta siihen et pysty eikä kukaan teistä kestä niin
paljoa kuin minä juon joka ilta maata mennessäni!' Sen jälkeen joi hän
edelleen kuin kaivoon kaataen, ja minä tein samoin, vaikka minulla jo
olikin sydän kintaan peukalossa, että lopultakin voisi kaikki mennä
vinoon. Hetkistä myöhemmin sanoo hän meille kahdelle, Vostlille ja
minulle: 'Olette narreja, kun ette suo minulle emäntää! Jos minä olisin
täällä herrana, voisimme joka päivä istua täällä yhdessä yhtä hauskasti
kuin tänään, saisimme vain parempia tilkkoja. Eikös pätisi? Vai ha?'
Vostl pudisteli päätään ja minä sanoin, -- noin vain sanoakseni --
sanoin siis: 'Siitä kaupasta ei tule mitään, Ferdl, sillä emäntä ei
varmaankaan suvaitse, että yökaudet istutaan juopotellen.' -- 'Mitä
ajattelet?' sanoi hän siihen. Älkää olko vihainen, vaikka otankin hänen
jumalattomat sanansa suuhuni, mutta Nandl voi todistaa, että hän sanoi:
'Loruja', sanoi hän, 'minua ei vaimo saa estetyksi juomasta, ei saanut
ensimäinen eikä saa toinenkaan! Niin kauvan kuin naista kositaan, on
hänen edessään vielä salaisuuksia, mutta kun kerran on hänen miehensä,
lakkaavat ne. Jahkahan pääsen isännäksi, rykäsee emäntä viimeisen
rykäyksensä!' Silloin Vostl nauroi ja viittasi Nandliin, joka seisoi
vieressä. Silloin karahti Ferdl vielä punaisemmaksi, hänen kasvonsa
helottivat kuin niiden sikarien leimapaperit, joita lapset myyvät
kirkkomäellä. Parisen kertaa naurahti hän kuten hölmö ja koetti lyödä
asian leikiksi, ja sitte tarttui hän äkkiä lasiin ja alkoi kulautella
viiniä alas. Hän ajoi sisäänsä kulauksen toisensa jälkeen, ja vihdoin
sai pullonsa pohjaan. Silloin hän yhtäkkiä kömpii istuimeltaan pystyyn
ja pitelee pöydän nurkasta. Vakaannuttuaan vähän tasapainoon,
syöksähtää hän vaivoin pönkilleen ja seista törröttää pää eteenpäin
riipuksissa, hartiat koholla ja kädet lerpallaan. Vähitellen alkoi hän
siitä sitte kuivautua, eikä ole hänen syynsä, että talon nurkat
pysyivät pystyssä eikä hän niistä yhtään tunkenut sisään. No, ja kun
hän katosi yöhön, ajattelin minä, että hänen on paras jäädä kotiin,
sillä emäntää hän ei saa."
Emäntä katsoi jokseenkin vakavasti hilpeään kertojaan ja kysyi: "No, ja
kuinka sitte oli Vostlin laita?"
"Kuinkako Vostlin laita? Sitäkö kysyt?" kysäsi Dieter loruten kuin
papukaija; sillä tapa, jolla emäntä otti hänen kertomuksensa, ei häntä
miellyttänyt ja hän tuumi juuri: Miksei tämä helkkarin vaimo naura?
"Niin, oikein", sanoi hän sivellen molemmin käsin pörröistä tukkaansa,
"sehän minun piti vielä kertoa. No niin, kun olimme Ferdlistä päässeet,
silloin tuotan pakan pelikortteja; ajatellen, että juoneet olemme jo
enemmän kuin liian paljo ja Vostlille täytyy olla ajanvietettä,
ajatellen, sillä en voinut aavistaakaan, että Vostl on sellainen
pelipukari kuin sittemmin näyttäytyi, emäntä! No, hyvä, hän oli heti
valmis, ja me pelasimme, ensin juomia, mutta minä huomasin
vastapelurini heti sellaiseksi, jota voitto kiihdyttää ja jonka häviö
tekee aivan mielettömäksi; niinpä annan ystävälleni tilaisuuden nylkeä
itseäni mielin määrin, kun minulle huonot kortit nousevat, mutta kun
saan ensimäiset hyvät kortit käteeni, silloin kohotan panoksen
kaksinkertaiseksi, voitan kerran, toisen ja kolmannenkin. Nyt olisi
sinun pitänyt Vostl nähdä! Kiihkoissaan ja raivoissaan on hän aivan
poissa suunniltaan, korteille, joissa ei ole yhtään pistolehteä, panee
hän kaksinkertaisen panoksen, ja vihdoin istuu hän typityhjänä,
pelattuaan vanhuksiltaan katon pään päältä ja lattian jalkojen
alta ja lehmät navetasta ja itseltään lakin päästä, takin yltä ja
kengät jalastaan, jotta olisin voinut ajaa hänet ulos avopäin,
paitahihasillaan ja sukkasillaan. Valkonen hän oli kuin kalkkiseinä,
hiki virtaili hänen otsastaan, hampaat narskuivat hänen niitä
purressaan vastakkain, ja hän näytti aivan hirmuiselta, mutta vieläkään
hän ei saanut rauhaa. 'Kaikki tai ei mitään!' huusi hän. -- 'Jaa',
sanoin minä, 'mutta mikä on panoksesi?' -- Hän sanoo: 'Dieter, kun piru
vie housut, tarvitsen enää vain vyön, jolla käärin ruumiini kasaan.
Minä panen emännän peliin.' -- No, no, emäntä, älä suotta katso niin
synkin silmin. Nyt kai ymmärrät, miksi sanoin, että jos Vostlin otat,
ei voi toivoa parempaa, sillä minä olen voittanut häneltä sinutkin,
mutta olen sydämestäni tyytyväinen, jollet tahdo tietää mitään heistä
kummastakaan..."
Emäntä oli tämän proosallisen selonteon jälkeen noussut nopeasti
tuoliltaan, johon hän oli Dieterin runollista kehotusta noudattaen
istuutunut. "Hyvä on jo", sanoi hän ynseästi ja ankarasti, "en tahdo
kuulla enää mitään enempää. Olen tosin sinulle kiitollinen siitä, että
olet minulle osottanut, mihin kurjuuteen joutuisin niin yhden kuin
toisenkin kera noista kahdesta --."
"No, näetkös, näetkös", sanoi Dieter mulkoillen aivan suunniltaan,
"kiitoksella juuri saat muistaakin!"
"Mutta totta puhuen täytyy minun sanoa", jatkoi emäntä, "että sinäkin
olet viime yön juopottelullasi ja peluullasi menettänyt kaikki toiveet
minuun nähden."
"No, ole järkevä, emäntä! Miksi niin?" Entinen ratsusotilas huitoi
neuvotonna käsivarsillaan ympärilleen. "Hehän ne olivat -- en minä --
he vain!"
Emäntä astui aivan hänen luoksensa. "Jaa, kysytkö oikein tosissasi,
miksi? Etkö sitte ole osottautunut heitä molempia etevämmäksi? Etkö ole
osottanut, että osaat juoda ja pelata vielä paremmin kuin nuo kaksi?"
Näin sanottuaan käänsi hän miekkoselle selkänsä ja lähti huoneesta
odottamatta vastausta tähän sangen kireään kysymykseen, ja koskei hän
tahtonut tuhlata aikaa, teki hän siinä sangen oikein, sillä
Pyökkipellon Dieteriin oli isku sattunut.
Hän seisoi kauvan kuin ukkosen lyömänä, vasta Nandlin helakka nauru sai
hänet jälleen tolalleen. "Kirkas tuli ja leimaus!" puuskahti hän. "Mitä
naurat? Antaisin sinulle halusta pari korvapuustia, ilkeä ihminen! --
Sellaisia tuhmuukisia! Nyt tiedän, ken tahtoo olla ovelaa ovelampi, hän
ei enää olekaan ovela!"
Mutta ennen kuin hän -- ja muuten ainaiseksi -- lähti "Sinitähden"
ravintolasta tiehensä, muisti hän, mihin oli arvonsa tähden
velvollinen, ja teki kaikessa kiireessä, kuten hän myöhemmin usein
tunnusti, ennen tehtyjen lisäksi uuden -- tyhmyyden.
"Nandl", sanoi hän, "salli minun sanoa, uskoppa tai älä, mutta
oikeastaan minä en emännästä paljoakaan välittänyt."
"Vaikka kosisit nyt jo minua", vastasi tyttö pisteliäästi, "niin en
usko sittekään."
"Salli minun sanoa", jatkoi Dieter painolla, "sinäkin olet minulle
rakkaampi kuin tuo pystynenä, kiemaileva naisolento. Näes, jos pidät
suusi viime yöhön nähden, -- siitä ei pääse mitään ihmisten hampaisiin,
sillä toiset kaksi varovat kyllä siitä puhumasta -- niin otan sinut
kultasekseni."
"Ai, metsämies, mitäs minä sellaisista välitän. -- Kultasista olen
saanut kyllikseni!"
"Menen kanssasi naimisiin. Se saa emännänkin eksyksiin luuloissaan ja
vie häneltä halun asiasta jutella."
"Todellako?!"
"Niin, jos olet vaiti!"
"Hyvä, Dieter, minun suustani ei niin kristisielu kuule koko jutusta
halaistua sanaa. Ja emäntä kyllä vaikenee, kun sanon, että olemme jo
aikoja sitte sopineet kaupoista. Mutta jollet pidä sanaasi, Dieter,
niin silloin on leikki kaukana, silloin huudan koko jutun ilmoille
kaduilla ja toreilla!"
Hiljainen väristys karsi Dieterin selkäpiitä, kun hän uudelleen
vakuutti aikeensa vilpittömyyttä, sitte lähti hän vatvoen viinin
raskauttamassa päässänsä tätä ristiriitaista ajatusta: oliko hän
menetellyt "ovelasti", kun varoakseen, ettei muilla olisi naurun syytä,
oli antanut jonkun naisen, josta oli leikki kaukana, saattaa itsensä
asemaan, ettei hänellä ollut lainkaan syytä nauramiseen?
* * * * *
Tässä oikeastaan olisi tämä pilajuttu lopussa, mutta kun suosiollisissa
lukijoissa varmaankin on monia, jotka tuntevat sääliä kovinkoeteltua
leskiemäntää kohtaan, joka yhdellä iskulla menetti kaikki kolme
kosijaansa, niin täytyy minun vielä kaikessa lyhykäisyydessä kertoa,
millä reippaalla päätöksellä tämä ymmärtäväinen nainen turvautui
kaikkia enempiä ikäviä kokemuksia vastaan.
Vielä samana päivänä päivällisen jälkeen istui hän pitkän kirjelmän
ääressä muutamalle kaukaiselle sukulaiselleen, joka eleli kaukana
pienellä maatilalla kaksivuotisen tytön kanssa, jonka äiti oli kuollut
hänet synnyttäessään.
Emäntä kutsui tämän leskimiehen luokseen lohduttajaksi ja neuvojaksi,
"Sinitähden" liikkeenhoitajaksi.
Ja hänen niin verkkaan kirjottaessaan paperille rivin toisensa jälkeen,
ilmestyi hänen silmiensä eteen yhä elävämpänä kuva siitä henkilöstä,
jolle hänen kirjeensä oli osotettu. -- -- He olivat kasvaneet samassa
kylässä, tyttöriehakkona oli hän maleksinut kaikkialla hieman
ujostelevan, avuttoman poikasen kanssa, mutta naimaikäisenä tyttönä
tunsi hän pojan etevämmyyden, pojan, joka häneen vaikutti kunnollaan
ja vakavilla ajatuksillaan, mutta tämän tunnon alkuperäinen
vastenmielisyys katosi, kun hän huomasi, miten hyvä poika hänelle oli,
ja lopulta tämä hiljainen taipumus tyydytti hänen ylpeyttään, kun hän
näki, miten poika piti häntä arvossa ja suojeli hänen kunniataan.
Vielä muisti hän hyvin, kuinka tämä seisoi hänen edessään, kun hän
"Sinitähden" isännän kanssa meni alttarilta odottaviin vaunuihin,
jättääkseen kotiseutunsa ikipäiviksi. Kuinka uskollisesti ja
vilpittömästi ja kelpo pojan tavoin tämä hänelle toivotti kaikkea
hyvää, ja kuinka tämä ei kenellekään näyttänyt niitä kyyneliä, jotka,
kun hän kääntyi poispäin, juoksivat hänen poskilleen, ei kenellekään,
paitsi äidilleen, joka vasta vuosien jälkeen, kun poika itse piti
häitään, niistä kertoi.
Mutta tämä ei ollut nuoren leskiemännän viimeinen muisto lapsuutensa
toverista. -- Emäntä hymyili, kun hän ajatteli sinnepäin, että hän
vielä voisi nähdä tämän kiharatukkana, punaposkisena nuorukaisena. Ei,
pari vuotta sitte oli tämä parisen päivää vieraillut hänen kotonaan,
jäntevä, kentiesi hieman liian vakava mies, jolleivät hänen tuiki
rehelliset silmänsä olisi niin kirkkaan ystävällisesti tähystelleet.
Siitä pitäen oli hän kai sangen vähän muuttunut.
Oi, hän oli kyllä jo ennenkin ajatellut kutsua hänet. Mutta oliko juuri
hänen kutsuttava! Jos miestä pidätti ylpeys ottamasta ensimäistä
askelta, koska häntä silloin olisi saattanut epäillä oman hyödyn
etsinnästä, niin eikö häntä naisena täytynyt pidättää pelon, että hän
näyttäisi "jälestäjuoksijalta". Hänen täytyi jälleen hymyillä
ajatellessaan, että nyt, kun hän oli voittanut arkuutensa, mies
kentiesi ylpeydessään jäisi tulematta.
Ja silloin emäntä pyyhkäisee otsaansa, sillä hälinä, jota kaksi tuvassa
leikkivää lasta pitävät, muistuttaa häntä pienokaisista. "No, Hansl ja
Mirzl", sanoi hän, "tahtoisitteko saada taasen hyvän isän?"
Hansl seisoo miettivänä ja pienempi Mirzl pistää kypsemmän harkinnan
vuoksi sormen suuhunsa. Mutta luultavasti oli kysymys tehty niin
houkuttelevalla äänellä, että "hyvä isä" näytti sangen toivottavalta
olennolta, ja niin lopettivat lapset pian mietintänsä ja sanoivat
molemmat: "Jaa!"
"No, kentiesi saatte sitte Loisi-serkun."
Silloin näkivät lapset mielikuvituksessaan kuvan suuresta miehestä,
jolla olivat niin ystävälliset silmät, joka osasi kertoa niin kauniita
juttuja ja oli heille jopa rakkaampi kuin äitikin, joka heidän
melutessaan tahtoi heidät heti lähettää ulos, mutta Loisi-serkku piti
silloin aina heidän puoltaan eikä päästänyt heitä pois.
Kun kirje oli suljettu, meni emäntä taluttaen molempia lapsiaan kädestä
torin ylitse; pieni Mirzl kantoi kirjettä ja kurotti sen postilaatikon
raosta sisään.
"Jumala siunatkoon!" sanoi emäntä,
Missä ihminen puhtaalla mielellä ja täydestä sydämestä ryhtyy johonkin,
siellä on jo siunaus suotu edeltä päin. Vuoden kuluttua oli
"Sinitähden" emännän lapsilla Loisi-serkku hyvänä isänä.