"En tule, olen vaan rasitukseksi."
"Mutta Aatto kulta", äiti näytti huolestuneelta, "miten sitten
menettelemme? -- minun on vaikea tulla toimeen ilman Mariaa."
"Tietysti."
"Mutt'en myöskään voi jättää sinua yksin! -- jos ei vaan tuo
Anna-Kressa olisi noin kovin tyhmä, ottaisin hänet mukaani."
Juho olisi mielellään antanut Anna-Kressalle kulta-rahankin, sentähden
että hän oli noin kovin tyhmä.
Talon nuoret tyttäret pysyivät aivan väliäpitämättöminä; ei tullut
kysymykseenkään, että joku heistä jäisi kotiin veljensä luo, tahi
ottaisi toimittaakseen pienet askareet huvimatkalla.
"En ymmärrä, minne mieheni on joutunut", rouva Linde huoahti: "Soitapas
meille hiukka, niinkauvan kun odotamme, Henrietta, tahi ehkäpä te,
neiti Schwalbe! Herra Bruhn tietysti on soitannon suosija."
"Olen kyllä, mutta minulla on suuret vaatimukset", hän lausui sen
suoralla, mutta kuitenkin kohtelijaalla tavallaan; kumarrus ja
kasvojenkuvaus lievensivät hänen sanoistaan niiden pistäväisyyttä.
"Sittenhän minä pulasta pääsen", Henrietta koetti hymyillä. "Sinä,
Agata, saat ottaa sen tehtäväksesi."
Neiti Schwalbe, joka ei epäillyt soitannollista kykyänsä, soitteli
komeata kappaletta. Aatto kuunteli huumautuneena, mutta oli kuitenkin
kovin mielissään siitä, että vieras pysyi hyvin väliäpitämättömänä.
Olihan selvää, ett'ei hän tullut sinne Agatan tähden.
"Eikö joku naisista laula?" kysäisi Juho, Agatan lopetettua.
"Ei, siihen vaaditaan paljo", Natalia naurahti, "teillähän on niin
suuret vaatimukset."
"Yksinkertainen laulu minua miellyttää."
"Maria, nyt on sinun vuorosi", Aatto tuli Juholle avuksi -- "kylläpä,
äiti; osaa hän! Marialla on pieni sievä ääni."
"Marialla ei ole ollut mitään taideopetusta, ikävä kyllä, mutta hän
saattaa itsensä vaan naurun-alaiseksi."
"Suokaa anteeksi rouva Linde", Agata loi ymmärtäväiset silmänsä
tutkiellen vieraasen; "Marian ääni on varsin miellyttävä. -- Äläpäs nyt
pane vastaan! mitä tuo nyt taas oli, jota aamulla lauloit?"
"Aamulaulu -- en luullut kenenkään sitä kuulleen. -- Pitääkö minun
todellakin laulaman?"
Täti istui mykkänä kuin suljettu kirja; Aatto nyykäytti
rohkaisevaisesti päätänsä, Juhon katse rukoili.
Hänen laulaessaan, astui kapteeni huoneesen.
"Eikö tuo ole ihastuttavan kaunista kuulla?" kuiskasi hän.
"Nyt täytyy minun keskeyttää", rouva Linde nousi tuoliltaan, "missä
olet ollut, Linde?"
"Teidän täytyy joskus antaa meidän kuulla jatkoa", sanoi Juho,
mennessään nuoren tytön ohitse.
"Vai niin, pidätte hänen laulustaan," kapteeni hykersi tyytyväisenä
käsiänsä. "Tiedänhän mitä aiot sanoa Edvardine, sanot että hän ei ole
nauttinut mitään taideopetusta; mutta korvakuuloa hänellä on, sieluni
kautta, ja ääni hellä; sen on hän perinyt äidiltään --"
"Neiti Schwalbe soitti taiteilijan tavoin", keskeytti rouva, "et
tiedäkään minkä nautinnon menetit, Linde!"
Oli loistavan heleä kevätpäivä, hedelmäpuut kukkivat, vanhat
tammet metsän laiteella hohtivat punertavan ruskeina silmikolle
puhkeamaisillaan. Männyt ja nuoret lehtikuuset heloittivat
vaaleanvihreöine töyhtöineen; sananjalat metsän rinteellä
levittelivät kummallisesti kääriytyneitä lehtiänsä ja oratuomiston
lumivalkoiset kukat lähettivät tuulen myötä mantelituoksuaan. Ei
ainoatakaan kellastunutta lehteä, kaikki raitista, täynnä eloa ja
tulevaisuudentoivoa. Tie kulki pyökkimetsän poikki, tuuhea vaalea
lehväkaarros oli melkein läpikuultava, auringon säteiden leikkiessä sen
takana.
Maria ajoi setänsä kanssa, joka itse ohjasi hevoset, hän istui
äänetönnä, rauhassa iloiten. Isoissa vaunuissa sitä vastoin juteltiin
vilkkaasti, huolimatta vieraan umpimielisyydestä. Aika ajoin
katsahtelivat nuoret tytöt veitikkamaisesti toisiinsa ja sitten
ystävättäreensä. "Minuako vai sinua tahi häntäkö?"
Vihdoinkin saavuttiin määräpaikalle, korkealle viidakkoiselle
mäenvierulle. Joki, josta paikka oli saanut nimensäkin, Jokivaara,
kulki kierrellen niittyjen ja sammalikkojen kautta. Metsänvartijan
pieni tupa, kiiltävine ikkunoineen ja sinisine ovineen näkyi portin
takana.
"Tuutunpa hyvälle jälleen vähän astuskella", rouva Linde ojensi itsensä
suoraksi, "kävely aina huipulle saakka ja sieltä takaisin kestää puolen
tuntia, kun astumme tavallisen nopeasti, silloin tällöin levähtäen.
Katso kelloasi Maria, että olet valmiina oikeaan aikaan! -- Niin
juoskaa te vaan edellä, lapset, jos teitä haluttaa. Mitä tahdot sinä,
Linde?"
Kapteenilla ja Marialla oli yhteinen salaisuutensa, kulhollinen
aamusaaliin oivallisimpia ahvenia piti kaunistaman illallispöytää.
Kapteeni oli ollut kalalla aina viimeiseen hetkeen saakka, ja kalat
olivat vielä perkaamatta, niin että oikeastaan olivat nuorelle tytölle
suureksi vastukseksi, mutta hän ei hennonnut panna vastaan, sillä setä
oli kovin mielissään niistä. Metsänvartijan vaimo oli poissa, mutta
hänen suuri esivaatteensa lainattiin ja pienet hienot kädet saivat
paljon toimitettavaa. Vanha äijä toi vettä, viritti tulta, ja antoi
hyviä neuvoja.
Juuri seuran palatessa, saatiin atria valmiiksi. Marian posket olivat
hekkautuneet kiireestä; valo heijastui kauniisti runsaille ruskeille
palmikoille ja puhtaalle vilpittömälle otsalle; mustansiniset silmät
loistivat lempeinä. "Hänen vertaistaan ei ole", arveli Juho.
Kala vastaan-otettiin ilonhuudahduksilla, kapteeni sai kuulla kiitosta,
vieläpä vaimoltansakin.
"Olettepa reipas nuori nainen", -- neiti Schwalbe pani kätensä Marian
ympärille. "Kylläpä hän ymmärtää valikoida", ajatteli hän myöhemmin,
kun hän, ruotiessaan kalaansa, piti jokaista silmällä.
"Eikö neiti Lindenkin pidä näköalaa katseleman", kysyi Juho atrian
jälkeen.
"Tuskinpa enään on aikaa, -- enkä luule hänen siitä välittävänkään. --
Onko teillä rahkasoita herra Bruhn? Tämä suo on oiva aarreaitta.
Mennäänpäs likemmältä katselemaan turvetta! -- Ei vaan liian likelle,
lapset? -- Jätä radake, Natalia; Henrietta sä et saa!"
Kun palasivat, olivat vaunut jo esillä.
Nuorilla tytöillä oli kädet täynnä keltaisia suokukkia, radakkeita ja
muistokukkia.
"Varomattomat lapsukaiset", nuhteli äiti.
"Maria ne meille toi", puolusteli Natalia.
"Hän on niin kepeä", selitti neiti Schwalbe, mutta lisäsi
osanottavaisesti:
"Ethän vaan tullut kovin märjäksi, Maria?"
"Hyvin vähän."
"Suvaitsetteko?" Juho hyppäsi kapteenin vaunuihin, hän tahtoi saada
rauhassa miettiä.
"Tätä ei enää käy pitkittäminen, hänen paikkansa ei ole täällä!" --
Mikähän teki Marian aivan toisenlaiseksi, kuin kaikki muut, arveli hän
vielä, Marian istuessa muiden keskellä, sillä hänen mielestään oli,
ikäänkuin istuisivat rauhanomaisella paikalla.
Yht'äkkiä kuului kiivaita ääniä toisista vaunuista; rouva Linde puhui
kovaa ja ratkaisevaisesti:
"On liian myöhäistä, en tahdo mitään semmoista kuullakaan, en millään
muotoa!"
"Mitä nyt?" Kapteeni pysähdytti hevosen.
"Aja vaan eteenpäin, hyvä Linde, eipä juuri niin mitään!"