* * * * *
Päivällispöytä Saramäellä oli seuraavana päivänä juhlalliseksi
koristettu; harvat ruokalajit, mutta erinomaisen hyvät, sekä viini
olivat tuntijoita varten. Vierasta otettiin vastaan kuin vanhaa ystävää
ainakin.
Kaikessa tässä oli jotakin, joka vaivasi teeskentelemätöntä ja suoraa
Juhoa; kukaan ei vastenmielisemmin kulkenut valheen kengissä. Hän oli
melkein kieltämäisillään, kun rouva Linde tarjoutui hänen pöytään
talutettavakseen. Seura oli pieni; silmä etsi turhaan Mariaa.
"Kiitos!" Rouva Linde taputteli hänen kättään. "Haette poikaani --
Aatto raukan täytyy olla hyvin tarkka ruokiensa valitsemisessa, ja syö
sentähden yksin; me viemme ruoan puutarhaan hänelle. -- Mitä nyt,
Maria?"
"Aatto lähetti minua hakemaan lohta, täti, mutta niinkuin tiedätte, on
se häneltä kielletty."
"Minkätähden siis tulet? -- luuletko minulle olevan mieluista antaa
kieltävä vastaus? -- pyydän anteeksi, herra Bruhn, mutta eräiltä
puuttuu todellakin niin täydellisesti järkeä, että peräti kadottaa
malttinsa."
"Mutta mitä soisit lapsen tehneen," keskeytti kapteeni lepyttäen,
"luuletko Aaton huolivan hänen kiellostaan?"
Neiti ystävätär, joka tänään oli valkoisessa puvussa, sinisellä
vyöhyellä ja lemmikkikukilla hiuksissa, puuttui nyt puheesen: "Pieni
palanen, minun tähteni, rouva Linde kulta. Varmaankaan se ei haitanne."
"Jättäkää se mieluummin tekemättä", pyysi Maria.
"Miksikä sitten tulit? Sitä en käsitä? -- Anna hänelle heti tämä
palanen ja sano hänelle kenen pyynnöstä hän sen saa." Hän nyykäytti
hyväksyen päätänsä neiti Schwalbelle.
Vihan puna nousi Juhon kasvoille; hän oli harvapuheinen ja nyreissään
koko atrian ajan.
Kahvipöytä oli valmistettu lehmuksien alle, Maria toimiskeli
kahvinkeittämisessä, Aatto lepäsi uutimessa lukien.
"Terveydeksenne!" neiti Schwalbe niiasi hänelle leikillisesti.
"En sitä syönytkään, Marialla oli muka niin monta joutavaa estettä,
että aivan kadotin haluni siihen."
"Sepä olikin oikein," Juho lähestyi häntä, "minun täytyy kiitellä
neitiä tohtorille."
Maria hymyili, mutta hänen katseessansa oli vielä jotakin surumielistä.
"Saanko tarjota sikarin?" Kapteeni Lindestä oli jo aika nousta
istualta.
"Kiitos, saanko odottaa vähän? Juho joi aina pitkillä väliajoilla
kahviaan tilkoittain.
"Miten herra Bruhn vietti aamupäivänsä?" kysyi emäntä hymyillen,
"oletteko yhtä innostunut kalastaja, kuin miehenikin? -- Minä jo näen
ulkomuodostanne, ett'ei kalastaminen teitä miellytä. Henkilö, yhtä
uuras kuin te, ei suinkaan saata tuntikausia seisoa kokottaa -- suo
anteeksi, hyvä Linde, niin tuota, tarkoitin uinailemista -- vapa
kädessä."
Hänen uhkeutensa rasitti miestä; hän ikäänkuin painui kokoon ja tuli
vähäpätöiseksi, vaimonsa läsnä ollessa. Tämä harmitti Juhoa.
"Vaikkapa en itse olekaan kalastaja", virkkoi hän, "täytyy minun
puolustaa heitä; ne ovat useinkin miettiviä ihmisiä, joilla on kyllin
päässä pidettävää, voidakseen olla ilman toisten seuratta. --
Aamupäiväni kulutin kuivalla kulkemisella nimismiehen luota lukkarille,
ja lukkarin luota kunnallisneuvokselle. Olen pestannut pojan, josta
eilen keskustelimme ja aijon viedä hänet kotiin muassani."
Viimeisiä sanoja lausuessaan, kääntyi hän ehdottomasti Marian puoleen;
tämä asiahan olikin näet yhteinen heille molemmille?
"Oi, kuinka se oli hauskaa!" silmänsä heloittivat ilosta. "Mitä sanoi
lapsi?"
Rouva Linde pudisteli päätään. "Uskokaa minua, saatte ainoastaan
kiittämättömyyttä palkaksi; pankaamme vetoa siitä!"
"En katso tätä leikin asiaksi. -- Te kysyitte, mitä hän siihen sanoi;
sain kuin sainkin hänet ehdollisesti tottelemisen lupaukseen. -- Kun
lapselle alinomaa tiuskataan ja sitä pahasti kohdellaan, ei ole kummaa,
jos uhkamielisyys ja valheellisuus karttuvat. -- Ilkeä hän ei ole,
saamme kyllä hänet taipumaan."
"Jumalan avulla."
"Käy ilman-henki", Aatto nousi istualle, "tahtoisin mielelläni toisen
viitan, Maria, sekä eilisen päivän sanomalehdet."
"Tuo samalla silmälasinikin", jatkoi rouva Linde, "sekä punainen
neuleeni -- en muista, minne sen jätin. -- Katso myös onko nurkkakaappi
lukossa ja tuo avain minulle."
"Neiti", neiti Schwalbe pysähdytti Marian, "noutakaapa samalla
huoneestani hieno pitsihuivini."
Juho seurasi katseellaan poisrientävää, kuinka altis hän oli kaikkia
palvelemaan. Onnellinen se, jolla olisi oikeus kohottaa hänet
kunniapaikalle jo palvella häntä, arveli hän.
Kauvan ei kestänyt ennenkuin Maria palasi, tuoden muassaan pyydetyt
kalut. Juho ei vielä tuntenut mitään halua nousemaan, vaikka kapteenin
karttuva kärsimättömyys ilmautui kehoittavasti möristen hänen käydä
tallustellessaan edes takaisin.
"Maria", serkku katsahti unelijaasti ylös sanomalehdistään, joita
lehtiä hän noin kymmenkunta minuuttia oli selaillut, "eipä lasillinen
vettä jään kanssa olisi haitaksi."
"Saanko minä mennä sitä noutamaan?"
Vieras nousi äkkiä tuolilta.
"Ette suinkaan! -- Olette aivan liiaksi kohtelias. -- Maria!"
"Väärin minut ymmärrätte, herra Linde", Juho puhui vakaasti, "vaan
säästääkseni nuorelta neidiltä muutaman askelen, tarjouduin menemään."
"Oh, pyydän anteeksi!" hän näytti loukkautuneelta, "kun on kipeä, ei
taida olla aivan kohtelias. On todellakin kovaa olla rasituksena sekä
itselleen että muille. -- Älä vaivaa itseäsi minun tähteni, menen
mieluummin sisään."
"Älä nyt, Aatto-kulta! Täytyyhän sinun olla ulkona raittiissa ilmassa.
On suurin iloni, kun lähetät minua asioillesi, -- sen vakuutan!" Juhoa
kohtasi totinen, paheksiva katse noista ihmeellisen kirkkaista, syvistä
silmistä.
Vihdoinkin sai kapteeni vieraansa mukaan puutarhaan. Juho ihaili, teki
muistutuksiaan vilkkaudella ja ymmärryksellä, mutta ajatuksensa olivat
kaukana. Jospa hän saisi sanoa edes sanasen pyytääkseen anteeksi. --
Tuollahan hän tuli. Kapteeni oli vielä kasvihuoneessa, Juho lähestyi.
-- Maria katsahti ylös ja pysähtyi.
"Kuinka taisittekaan niin tehdä?" sanoi hän, "serkulleni tuntuu
voimattomuutensa muutenkin raskaalta; oikein mieltäni pahoitti."
"Minä tein väärin", hän kallisti päätänsä.
Nyt kapteeni saapui paikalle. "Emme ole vielä likipitäinkään kaikkea
katselleet", sanoi hän, mielihyvissään hykertäen käsiänsä, "ennenkuin
olette sälehäkin nähneet, ette oikeastaan voi lausua arvosteluanne."
Juhon palatessa illalla kotiin kuului vielä tuo lempeä "kuinka
taisittekaan niin tehdä", hänen korvissaan. Hän ei ollut tottunut
sietämään vastaansanomisia, saatikka sitten nuhteita, mutta hänen
suustaan! -- Olikohan Maria huomannut hänen ponnistuksensa teepöydän
ääressä, voittaa Aaton ystävyyttä ja jälleen sovittaa kaikkea?
* * * * *
Lintuset visertelivät iloisesti tohtorin pienessä varjoisassa
puutarhassa, sunnuntaiaamuna. Juho nautti täysin henkäyksin raitista
tuoksuista ilmaa. Kaikkialla näki hän elpymistä ja kehittymistä! Niin
ihanaa kevättä ei hän ollut iässään nähnyt.
Äkkiä narahti puutarhan ovi, kahden poismenevän keveät askelet
kuuluivat, senjälkeen taisi eroittaa rouva Bruhnin ja Marian äänet
kaukana. Marianko? olipa mahdotonta erehtyä.
Tohtori istui yksin aamiaispöydän ääressä, hän näytti miettiväiseltä.
"Terveisiä vaimoltani", sanoi hän, "neiti Linde kävi täällä häntä
noutamassa, he menevät tavallisesti yhdessä kirkkoon, joka on noin
peninkulman matkan päässä täältä. -- Saanko kaataa sinulle kahvia? --
vähäsen vaan, mutta väkevää, kylläpä minä tiedän. -- Muutoin ei sinun
pidä uskoman", lisäsi hän totisella äänellä, "jääneeni kotiin
kohtelijaisuudesta. Ainoastaan virkavelvollisuus estää minua tänään
sinne menemästä, kuinkapa suuri halu minulla siihen olisikin." Hän
vaikeni hetkeksi, mutta jatkoi taas: "Jos aiot mennä Saramäelle, Juho,
voit olla melkein varma tapaavasi perheen kotona. Toisista ei kukaan,
minun tietääkseni, mene Jumalan huoneesen."
"Vai ei?" sanoi Juho kuivasti, ottaen sanomalehden. "Tokkohan hän jää
tänne kotimatkallaan?" -- Ei, rouva Bruhn tuli yksin kotiin.
Juho otti hattunsa ja meni ulos. Silmänsä hakivat jälkiä tiellä; eikä
silmänräpäystäkään epäillyt, mitkä olivat Marian jäljet.
Ei käynyt laatuun tänään mennä vieraisiin Saramäelle, mutta pian
oli hänen sinne meneminen puhuakseen luvatuista aaluvista ja
ulkomaalaisista kananmunista.
Pelkkiä tekosyitä, arveli hän milt'ei häpeissänsä, mutta mitä tehdä?
Melkein vaistomaisesti käänsi hän askeleensa polulle, joka vei
kuusistoon.
Miten vilpoista ja hiljaista siellä oli; korkeat puut seisoivat
ikäänkuin vartioiden jotakin salaisuutta. Salolta kuului metsäkyyhkyn
kuherrus ja rastaan liverrykset. Kaksi henkilöä istui kaadetuilla
puurungoilla, tuolla kaukana missä puut harvenivat. Juhon tarkat silmät
tunsivat Marian mustan hameen ja valkoisen olkihatun, ja toinen, eikö
se ollut Pekka?
Pehmoisella joustavalla metsämaalla askeleet tuskin kuuluivat ja hän
tuli heitä hyvin likelle, ennenkuin häntä huomasivat. Maria nousi
reippaasti ylös.
"Oletteko vielä suutuksissa minulle, neiti Linde?" kysyi Juho
kunnioituksella. Hän seisoi hattu kädessä ja näytti niin
miehuulliselta, rehelliseltä ja vilpittömältä.
"En suinkaan! -- suokaa anteeksi että eilen puhuin niin rohkeasti,
mutta se pahoitti mieltäni niin sanomattomasti. Serkkuni on aina niin
ystävällinen ja hyvä. Väärin hänelle teitte."
"Käyttäydyin kaikin puolin sopimattomasti, kaduin sitä heti. -- Neiti
puheskeli poikani kanssa?" -- älkää millään muotoa antako minun häiritä
teitä!"
"Lopetimme jo", hän kuiskasi vielä sanasen pojalle, tervehti vienolla,
hempeällä tavallaan ja meni pois.
Vaikkapa Pekalla vielä olikin vanhat vaatteensa, olisi luullut häntä
toiseksi pojaksi. Tummat suortuvat olivat selvitetyt sekä kasvot ja
kädet vapaina likakerroksestaan. Puvun pahimpiin repeämiin oli poika
itse pannut aika suuret kömpelöt tilkut. Hän oli itkenyt ja koki nyt
sitä salata, mutta huolimatta kaikista hänen ponnistuksistaan vapisivat
huulensa pidätetystä itkusta. Mistähän olivatkaan puhuneet? Juho olisi
antanut paljon saadakseen sen tietää, jospa hän kysyisi? -- ei!
"Paina hänen sanansa mieleesi!" sanoi hän vaan ja silitteli pojan
poskea.
Silloin Pekka ei enää voinut hillitä itseänsä, hän peitti silmänsä
kädellään ja sanoi nyyhkyttäen:
"En ole käynyt koulua koko kesään, äiti opetti sen minulle, mutta eukko
sanoi aina: pidä suusi kiinni! kun minä illalla siihen häntä pyysin;
mutta yhä pahemmaksi minä siitä päivästä kävin -- sen kyllä tiedän --
ja nyt täytyy minun taas alkaa, sillä neiti niin sanoi ja tässä se
seisoo." Hän otti nuttunsa taskusta pienen, ohuen, vaatteesen käärityn
kirjasen.
Juho joka huomasi olevan kysymyksen asiasta, johon hän ei pystynyt, oli
hetkisen vaiti, sitten kysäisi hän aivan odottamattomasti -- tahtoen
saattaa keskustelun tutulle alalle: -- "Osaatko juottaa hevosia?"
"Osaan kyllä", silmät vilkastuimat, "joskus olen ratsastanut
Sadesuollekin nimismiehen raudikolla."
"Hyvä, täytyyhän tietää mihinkä sellainen poika-tilkkinen, kuin sinä,
kelpaa. -- Käytäviä karhomaan ja lapioimaan ei suinkaan sinua myöskään
tarvinne opettaa?"
"Ei toki, sen kyllä osaan", hän ajatteli hautaa tuolla puolen
kirkkomaan aitausta. Juholla olivat myöskin omat ajatuksensa; hän näki
pienet, keveät jäljet äsken karhotuilla teillä Rantamäen puutarhassa.
"Vieläkin asia! -- Kun tuon sinut uuteen kotiisi, odottaa jokainen
parhainta sinusta. En sano kellenkään: pidä silmällä tuota poikaa,
häneen ei voi luottaa. Omasta käytöksestäsi riippuu, josko kerran voit
sanoa: luotan Pekkaan, kuin omaan itseeni." Pojan sydän sykähti ilosta,
tumma puna levisi hauen kasvoilleen. Hetken kuluttua sanoi hän -- sepä
oli kummallinen ajatuksen juoksu: -- "Minun pitää kai tappaa Tiras,
ennenkuin lähden."
"Tarkoitatko villakoiraa?" Juhon ystävällinen katse osotti hänen
ymmärtäneen poikaa. -- "Mitä siihen virkkaisit, jos saisit ottaa sen
mukaasi? Kyllä on sillekin ruokaa Rantamäellä. Juokse kotiin kertomaan
sitä sille. Ei olisi hullumpaa, jos panisit sen vesipankkiin sekä aika
lailla harjaisit sen karvaista turkkia."
Maanantaina oli markkinat läheisessä kaupungissa ja tohtori lähti sinne
ystävineen päivällisten jälkeen.
"Katsopas, ystäväsi ovat jo täällä", huudahti hän iloisesti viitaten
ruoskallaan muutamiin koreavaatteisiin naisiin, jotka seisoivat
ryhmässä vanhan kalastajan ja hänen kesselinsä ympärillä, "nytpä
kysytään, näemmä, äyriäisiä."
Naiset eivät vielä olleet lopettaneet ostoksiaan, tohtorin ja Juhon
saapuessa paikalle. Rouva Linde tervehti heitä riemastuksella.
"Oikein on huojennus sydämmelle vihdoinkin tavata ihmisiä täällä! -- en
tiedä mitään markkinoita pahempaa, nämät hirveät positiivit, entäs
kapakat sitten, -- hyi miten raa'alta tuo nauru kuuluu! -- Mitä sitten
sanotte suutarin myymälästä? Haju tunkee aina tänne saakka. Tulimme
oikeastaan vaan vesileivoksien tähden, sattumalta neiti Schwalbe
huomasi meri-äyriäiset. -- Sido kansi visuun Maria, kas noin, nyt on
hyvä. -- Katselkaapa noita epäsomia pukuja; -- kun eivät nuo
tyhmeliinit edes ymmärrä väistyä pois ihmisten tieltä. -- Voi näitä
aikoja, joissa elämme!"
"Varmaankaan ette täti oikein tarkastelleet heitä! -- muutamilla heistä
oli varsin sievät ja ystävälliset kasvot; kankurin Hanna kulki
viimeisenä, hän, joka nyt kääntyen nyykäyttää päätänsä."
"Niin, tervehdipäs sinä vaan, me toiset jätämme sen mieluummin
tekemättä. Voi, tuollahan tulee uusi parvi, aivanhan ne painavat meitä
seinää vastaan. -- Koettakaamme päästä pois täältä. Minulla on aikeena,
-- pitäähän meidän edes vähäisen huvitteleiman, -- lähtäänpäs
Metsikkölään käydäksemme vuorostamme everstin rouvan luona. Käykää
seurakumppaniksemme, herra Bruhn! Olisi perheelle varsin mieluista, jos
tulisitte heidän luokseen. -- Vie sinä äyriäiset kotiin, Maria, ja
valmista ne illaksi! emme viivy kauvan Metsikkölässä."
"Minua vähän peloittaa mennä yksin tänään kotiin täti!"
"Turhia, mieletön lapsi! vastahan kello on kuusi. No, herra Bruhn?
"Pyydän anteeksi, rouva Linde, en mielelläni mene vieraisiin vieraitten
seurassa."
"Voi teitä, sanotteko meitä vieraiksi? -- En kuitenkaan tahdo teitä
enää kiusata, jos lupaatte viettää huomisen päivän meillä. Herra
tohtorin täytyy jo aikaisin luopua vieraastaan ja antaa meidän nauttia
hänen seurastaan aina noin puoliyöhön saakka. Olemme aioskelleet lähteä
pitemmälle huvimatkalle. -- Jääkää hyvästi niin kauvaksi, -- voikaa
hyvin!"
Rouva Linde astuskeli majesteetillisesti pitkin katua, jälestäpäin
kulkivat nuoret valkopukuiset tytöt, jotka rypistelivät pieniä
nenänykeriänsä, heittäessään maalaisiin olentoihin pilkalliset katseet.
"Minne hän joutui?" Tohtori katsahti ympärilleen hakien Mariaa, "olisin
tarjonnut hänelle paikan ajoneuvoissamme. Sepä vasta oiva täti! --
Minne nyt, Juho?"
"Älä odota minua, löydän minä kotiin", hän kiiruhti joutuisasti pois.
Maria oli jo ehtinyt hyvän matkan viimeisten talojen ohi, kun Juho
hänet saavutti. Hän hiljensi käyntiänsä ja kuunteli. Kenties Juhon
askelet häntä säikähdyttivät.
"Minä se olen, neiti Linde!"
"Jumalan kiitos!" sanoi hän vilkkaasti, mutta lisäsi heti selitykseksi,
"minä olen hirveä pelkuri."
Samassa tuli joukko miehiä pitkin tietä; ne nauroivat kohti kurkkua,
laulaa loilottivat tuuppien toisiansa. Juho tarjosi käsivartensa
nuorelle tytölle, joka vastaanotti sen iloisesti ja luottamuksella.
"Matka on pitkä, minä luulin herra Bruhnin ajavan tohtorin vaunuissa."
Juho pudisteli päätään ja toivoi, matkan olleen kaksi kertaa niin
pitkän.
"Ettehän vaan suinkaan minun tähteni tulleet jalkasin? hyvyydestä minua
kohtaan?" Maria katsoi kyselevästi ja kiitollisesti häneen.
Taas tulivat muutamat hurjat mellastavat veijarit, Juhon vakaa katse
sai heidät kuitenkin vaikenemaan ja väistymään tieltä. Hän huomasi
sydämmellisellä ilolla kuinka turvallinen Maria oli hänen suojassaan.
Onnellinen se, joka ikuisesti saisi sulkea hänet syliinsä, varjella
häntä kaikesta pahasta, raivata tien hänelle ja levitellä ruusuja hänen
jalkainsa eteen.
"Tämänhän minä saan kantaa", hän otti vasun Marialta.
"Mutta se on kovin painava."
"Neiti Linden olisi pitänyt sanoman: kiitos, mielelläni, se on
todellakin kovin raskas."
"Kantakaa toinen toisenne taakka", ajatteli Maria, "hän on hyvä ja
jalomielinen mies."
Keskellä tietä makasi ruskea mato; molemmat huomasivat sen ja
kumartuivat yht'aikaa pelastaakseen sen joutumasta tallatuksi. Tuo
tapahtui niin äkkiä että Maria purskahti luontevaan, lapselliseen,
heleään nauruun.
"Ajatuksemme yhtyvät", sanoi Juho, mutta arveli samassa itsekseen; niin
pitääkin oleman kaiken ikää siinä tapauksessa, että -- --!
"Kun täältä poikkee", Maria viittasi kädellään, "ja käy Sammalsuon
ylitse, lyhenee matka melkoisesti. Tätä pientä polkua sanotaan
kirkkotieksi."
"Meillä on myöskin kirkkotie minun kotiseudullani. Se kulkee kierrellen
viljavainioiden kautta ja sieltä on ihana näköala rannan yli. Missä
vainiot loppuvat on metsäinen vuorentöyrämä viettävä mereen päin, joka
oikullisesti on uuttanut rantaan syvät lahdelmat ja poukamat."
"Ettekö kaipaa merta?" kysäisi Maria.
Tällä hetkellä ei hän kaivannut mitään maailmassa, mutta vastasi
sittenkin:
"Ei mikään minun silmissäni ole täysin kaunis ilman rannatta."
"Merellä on ihmeellinen lumousvoima", lisäsi Maria hiljemmin. "Kun
äitini vielä oli elossa, lähdimme joka kesä muutaman kerran rannikolle.
Äitini istui usein tuntikaudet aivan äänetönnä, katsellen aaltoja ja
kuunnellen niitä."
"Aallot puhuivat hänelle siitä mikä oli mennyttä", Juhon ääni oli
hellä, "mitä sanoivat he teille siitä, mikä oli tuleva?"
"Minä etsin merikiviä ja puhtaita helmiä ja täytin niiden puuttuessa
taskujani kirjavilla kivillä ja pienillä keltaisilla näkinkengillä. --
Mitä aallot kertoilivat, sitä en käsittänyt selvään -- ehkä periaatteen
vaan."
"Ja mikä se oli?"
Hän oli kahden vaiheella.
"Kuulisin mielelläni teidän käsityksenne?"
"Valitsimme aina näihin huvimatkoihin pitkät, valoisat kesäpäivät, --
en ole vielä nähnyt merta sen totisessa ylevyydessä. Kun äitini ja minä
lauloimme: 'Kaunis on maa, ihana Jumalan taivas', yhdyimme mielestäni
siihen -- minä tarkoitan periaatteesen."
Kävivät hetken kumpikin mietteissään. Linnut visertelivät viidakossa,
sammakot surisivat alhaalla suossa. Heidän käydessä metsikön ohitse,
lennähti pieni lintunen esiin ja liepotteli levottomasti edes takaisin.
"Tuopa oli peukalolintu! -- varmaankin sillä on pesänsä täällä."
"Neiti näkyy hyvin tuntevan lintuja!"
"Jotensakin hyvin. -- Setäni on ollut opettajanani nyt keväällä. Hän
tuntee kuin viisi sormeansa, jokaisen linnun värin, lennon ja laulun."
"Niin minäkin! Varokaa vaan, ett'en rupea teitä kuulustamaan. -- Mikä
on tuo pieni väsymätön laulaja, tuolla kuusiston liepeellä?"
"Urpuvarpunen", hän pysähtyi, "tässä tiemme eroavat."
"Ei vielä, antakaa minun ainakin kantaa vasunne metsän läpi
puutarhanportille."
"En millään muotoa", hän otti vasun, "en tiedä miten oikein teitä
kiittäisin."
Aurinko levitteli punertavan kullanhohteensa runsaasti pitkin puiden
runkoja ja maata metsässä. Näin ihanaa ei täällä ollut ikinä ennen
Marian mielestä ollut. Hän tunsi itsensä niin onnelliseksi ja
riemulliseksi, että hänen täytyi antaa valtaa tunteillensa:
Jos vaan joka pensas ruoho ja puu
Kaikk' ois säveleiseksi luotu
Jos laulaja enkelin suloinen suu
Ois itse lintujen suotu,
Ei Jumalan poikaa kyllin he vois
Ei ylistää Vapahtajaamme.
Juho astuskeli hitaasti kotiapäin, ei hänen sielussaan enää ollut
mitään epäilyksen varjoa; kuitenkin oli hän levoton: uskaltaisikohan
hänkin toivoa.
* * * * *
"Tyytyykö nyt herra Bruhn siihen että jäätte ilman päivällisettä?"
kysyi rouva Linde seuraavana päivänä, viitaten äärin, vierin ruoilla
peitettyyn aamiaispöytään. "Meillä on pitkä matka ajettavana, niin
ett'ei iltapäivä riittäne. Olemme aikoneet -- jos siihen suostutaan --
syödä varhaista illallista teeveden kanssa, ulkona, taivasalla, juuri
ennen lähtöämme. -- Onko kaikki jo valmista matkaa varten, Maria?"
"On", hän vastasi Juhon tervehdykseen; katsannossaan taidettiin lukea
"kiitos viimeisistä."
"Eiköhän mitään vaan ole jäänyt sinulta unohduksiin?"
"Häneltäkö!" huudahti Aatto painavasti.