Rouva Linde pudisteli hymyillen päätään, Maria katsahti alas; itkikö
hän?
"Saanko astua pois tässä", pyysi Juho tienhaarassa, "kiitos kyydistä,
herra kapteeni!" -- Hän astui vaunujen luo: "Mitä on tapahtunut?" hän
kääntyi Marian puoleen.
"Oi minähän vaan olin kadottanut jotakin ja pyysin saada astua pois,
sitä hakemaan; mutta tätini oli kyllä oikeassa, varmaan en kuitenkaan
olisi sitä löytänyt."
"Mitä se oli?"
"Kultasormus", vastasi neiti Schwalbe tutkivasti katsellen häntä.
"Sileä kultasormus, jotensakin arvoton", rouva Linde oli äreissään.
"Minulle oli se suuriarvoinen -- se on ollut äitini oma."
"Minusta on jo kyllin puhuttu tästä asiasta, Maria."
Huolimatta tästä muistutuksesta, kysäisi Juho:
"Missä luulette kadottaneenne sen?"
"Varmaankin silloin, kun noukin kukkaset sammalsuolla, sormus oli vähän
liian väljä ja luikahti välistä sormestani."
"Saat minulta toisen sormuksen", lohdutti kapteeni.
"Viivytämme herra Bruhnia", rouva Linde puristi hänen kättään,
"huomenna saamme nähdä teidät luonamme?"
"Huomenna tulen ehkä hyvästiä jättämään", hän tervehti ja meni.
Oli rauhallinen, lauha kesäyö; kuu paistoi kirkkaasti; Juho pysähtyi ja
mietti.
"Mitähän jos sen löytäisin! -- mikä minua estää menemästä takaisin sitä
etsimään!"
Hän kääntyi ja kulki vakavin askelin eteenpäin.
Tie oli pitkä, mutta sillä oli päämäärä, elämän onni, sormus!
Miten tyyntä oli syvissä saloissa, ja kuitenkin tuntui vielä
hiljaisemmalta, kun tie kulki nukkuvien kylien ja tupien ohitse. Juho
ikäänkuin vapautui jostakin tuntiessaan ensimmäisen aamutuulosen ja
kuullessaan linnun ensi viserryksen. Hän hengitti syvään ja katsahti
ympärilleen. Paikka näytti hänestä vieraalle, hän ei tuntenut tuota
järveä. -- Mutta kas, ei se järvi ollutkaan. Tuulenhenkäys rikkirepäisi
ja haihdutti sumuhunnun; tuollahan olikin rämesuo. Metsävartijan tupa,
turvevajoineen ja sinisine ovineen oli aivan vastapäätä häntä, pitkin
itäistä taivaanrantaa näkyi heikko monivärinen päivän sarastus.
Nyt oli etsittävä paikka, jossa hän oli seisonut. -- Ehkä tässä, ei
paremmin tuossa; vähän kauempana nähtiin katkaistuja kukanvarsia.
Juho laskeusi polvilleen ja kumartui varovasti reunan yli.
Hän silmäili niin tarkkaan kuin mahdollista tiheäkasvuista maata. --
Mikä tuo oli, joka riippui tuossa aivan likellä, taitetulla kaislalla?
Uskoisiko hän silmiään? Sormus? -- Hän tarttui siihen, otti sen pois,
puristeli sitä kädessään ja katseli, käänteli sitä.
Juhon noustessa maasta, seisoi hän kääntyneenä nousevaa aurinkoa
kohden: se ei ollut vielä kokonaan noussut, vaan kohosi verkalleen,
kultaloistossaan. Juhon sydän oli tällä hetkellä täynnä kiitosta ja
tietämätöntä ylistystä; kenelle hän sen omistaisi? -- Marialle!
Leivoset riemuitsivat korkealla vainioiden yli, pienet linnut metsässä
lauleskelivat kauniisti, kukin omin tavoin. Taloissa herättiin jo,
takanpiippu savusi ja muori meni kaivolle vettä noutamaan.
Juho kiiruhti rivakasti eteenpäin, olipa hän jo pian perillä, mitähän
hän sanoisi? -- Hän ei epäillytkään löytävänsä Mariaa, joka todellakin
seisoi puutarhan ovella, veitsi ja kori kädessä.
"Hyvää huomenta, Maria neiti", -- hän sanoi Mariaksi -- "aikainenpa
olettekin."
Hän säpsähti ja katsoi kyselevästi Juhoon.
"Tunnetteko tätä?"
"Äitini sormus! -- Onko mahdollista? Mutta miten olette sen saaneet?"
Hänen kasvonsa heloittivat.
"Käännyin takaisin ja löysin sen."
"Jopa kai", hän hymyili.
"Toden totta! -- Olen kävellyt koko yön. Sormus riippui kaislalla; ei
ollut se vielä täysin palvellut, arvelen. Kumartuessanne eteenpäin ja
noukkiessanne kukkasia oikealla kädellä, tartuitte kai vasemmalla
kaislaan." Hän astui lähemmäksi. "Eikö tämä ole kihlasormus?"
Nuori tyttö katsahti ylös, sitten loi hän katseensa maahan;
äkkiarvaamatonta oli tuo hänelle; nyt ymmärsi hän Juhoa.
"Maria." Juho ojensi sormuksen hänelle, "tahdotko ottaa sen minun
kädestäni? -- saanko minä panna sen sormeesi?"
Vapisten ja kuitenkin sanomattoman luottavaisesti ojensi hän pienen
värisevän kätensä esiin. Juho pani sormuksen sormelle. Mariasta tuntui
kuin olisi tuo ollut unelma! "Sitten palaan." Juho otti jo muutaman
askelen, mutta kääntyi äkkiä. "Anna minulle sananen mukaani matkalleni,
yksi ainoa!"
Mitähän hän sanoisi? Katse korvasi sanoja.
"Kiitos", Juho ojensi kätensä häntä kohtaan, "kiitos!"
* * * * *
"Maria, Maria, minne menetkään", rouva Linde oli äkäissään. "Aatto on
kaksi kertaa sinua kysynyt. Luulenpa unohtavasi asemasi tässä talossa."
"Anna anteeksi! Tänään tätini, täytyy teillä olla kärsivällisyyttä
minun kanssani." Nuori tyttö riensi huoneesensa, hän halusi päästä
hiljaisuuteen, ajatuksiansa kokoomaan.
"Oletko kipeä?" rouva Linde tempaisi oven auki.
"Nyt jo tulen!" Kyyneliset kasvot loistivat autuaallisuudesta, "älä ole
suutuksissasi täti kulta! Minä kiiruhdan kahta kiireemmin."
"Hyvää huomenta, setä!" hän juoksi setäänsä vastaan ojentaen hänelle
molemmat kätensä, "rakas, rakas setäni!" Pieni pää kallistui hänen
rintaansa vasten.
"No, -- mikäpä nyt, Maria kulta!"
"Olen vaan niin iloinen! -- Hyvää huomenta, Aatto, jaksatko paremmin?"
"Pikkaisen paremmin, mutta kyllin huonosti sittenkin. -- Toivoakseni",
lisäsi hän suopeasti -- "ei äiti siitä pauhannut, että muutaman kerran
turhaan kutsuin sinua. -- Pitäähän toki olla inhimillinen
vaatimuksissaan."
Maria istahti hänen viereensä: "Aina ensi päivästä saakka, kun tulin
tähän taloon, olet ollut niin hyvä minulle, Aatto serkku."
"Mitä vielä, olen ollut itsekäs, kärsimätön ja vaativa ja olen
semmoinen vieläkin: -- Miksikä puhut noin hennosti, kuuluu aivan siltä
kuin sanoisit jäähyväiset." --
* * * * *
Juho kulki edestakaisin kuusistossa; ajatuksissaan hän jo puuhaili
valmistaakseen Rantamäellä kaikki nuoren rouvan vastaan-ottoa varten.
"Silloin pitää lippujen liehuman ja kukkia levitettämän. Päivä, jona
hän saapuu uuteen kotiinsa, on kauvan pysyvä pitäjän kaikkien köyhien
muistissa."
"Mutta velikulta!" huudahti tohtori serkkunsa avatessa ovea, "missä
oletkaan ollut?"
"Jokivaaralla."
"Aina tähän saakka?"
"Etkö jo ulkomuodostanikin sitä näe, Eemil?"
"Näenpä vaan, Juho, että olet löytänyt jonkun johon panet enemmän arvoa
kuin omaan itseesi!"
"Marian!"
"Senhän arvasinkin. -- Jumala suokoon teille kaikkea onnea! -- Löysitpä
suuremman aarteen kuin aavistatkaan tahi ymmärrät. -- Pikku Maria!" hän
näytti tuiki miettiväiseltä: "vai niin, hänellä ei ollut mitään
estelyksiä, toivon minä?"
"Sinä tunnet meidät molemmat", Juho puhui innolla, "enkä kummastele,
että minua punnitessasi olet sanomaisillasi minua liian arvottomaksi.
-- Mikähän se on, joka tekee hänet aivan toisenlaiseksi kuin kaikki
muut?"
"Tiedänpä mikä se on: Maria on sydämmessään oikealla tiellä."
"Kiitos, tuo oli totta ja kaunista; minä olen heti ensimmäisestä
päivästä saakka sitä tuntenut, voimatta sitä lausua. Hänen sydämmensä
on oikealla tiellä."
* * * * *
"On turhaa odottaa miestäni, hän on aina huolimaton. Käykää istumaan
tänne minun viereeni neiti Schwalbe kulta! nukuittehan vielä meidän
juodessa aamukahviamme ja tarvitsette hyvin vähän aamiaista. Mutta
mitä, näyttääpä todellakin siltä, kuin kahvi ei olisi valmista, --
Maria!"
"Oikein minua hävettää, -- jo tulen."
"En sinua ymmärrä, -- tästä puuttuu myöskin suolaa. Sanoinhan sinulle
jo ensimmäisenä päivänä, että sinun osaksesi tulisi huolenpito
pöydästä. Sinun oli sitä silmäileminen, ennenkuin meitä ruualle
pyydettiin. -- Enkeliltäkin vihdoin malttinsa loppuisi."
Neiti Schwalbe myhähti. "Kukapa, rouva Linde, on sitten enkeli, tekö
vai hän? -- Katselkaapas häntä!"
"Minä katselen teitä, pikku veitikka," hän hillitsi suuttumustaan
koettaen hymyillä. "Kaada maitoa neiti Schwalbelle, Aatto! -- mutta
missähän Linde viipynee?"
"Hänen luonaan on joku", neiti Schwalbe puhui sulkeutuneella äänellä,
"mennessäni hänen ovensa ohitse kuulin ääniä. Joll'en erehdy puhuvat
Rantamäen herra ja kapteeni kahden kesken."
"Todellako," rouva oli olevinaan väliäpitämätöin, "varmaankin puhuvat
aalumista, tahi ehkäpä hän on sanomassa jäähyväisiä. Siirrä Henrietan
ja Natalian tuolit toisistaan ja valmista paikka yhdelle lisään. --
Joudu nyt Maria!"
Kapteeni astui huoneesen. "Tulepas kanssani, lapseni", sanoi hän vaan,
otti Mariaa kädestä ja vei hänet pois.
Aatto katsoi neiti Schwalbeen, joka nyykäytti päätänsä.
"Me kaksi kumminkaan emme ole olleet sokeat, -- oi, hyvä rouva Linde,
on sanomattoman naurettavaa nähdä niin hämmästyneet kasvot kuin teidän
tällä hetkellä." Hän purskahti nauruun. "Älkää nyt vaan sanoko Mariaa
käärmeeksi, jonka olette povessanne kantaneet."
"Todellako luulette? -- ei sehän olisi mahdotonta -- tuo pieni
vähäpätöinen tyttö."
Hän oli tuskin lausunut sanansa loppuun kun Juho jo seisoi ovella.
"Hyvästi rouva Linde!" sanoi hän, "minä uskon Marian vielä vähäksi
ajaksi teidän huostaanne. Sukulaiseni tohtori Bruhn on kyllä pyytänyt
häntä luokseen, mutta Maria itse tahtoo mieluummin jäädä tänne, siksi
kun tulen viemään häntä kotiin. Pitäkää hyvää huolta hänestä! -- mitä
sanotte te herra Linde?" hän pani ystävällisesti kätensä Aaton
olkapäälle, "tuletteko kaipaamaan Mariaa?"
"Tulen, sillä hän ei koskaan ajattele itseänsä. -- Onnea Maria?" --
"Tahdotko tulla saattamaan minua vähän matkaa", Juhon käytöksessä oli
jotakin kunnioitusta osoittavaa, "vaan kuusiston kautta?"
Kun ovi sulkeutui heidän jälkeensä, kavahti rouva Linde paikaltaan.
"Kaulani on kuin kuristuksissa, penäyksiä minulle, joka olen ollut
äitinä hänelle, sekö on kiitos?" Hän kuitenkin pian toipui ja maltti
mielensä. "Muutenhan tämä on varsin ilahduttava tapaus, varsin
ilahduttava, mutta mikähän oli silmiäni soaissut?" hän loi ihastelevan
katseen neiti Schwalbeen.
Sill'aikaa kulkivat nuoret hitaasti kuusiston läpi, he kulkivat
hitaasti käsi kädessä.
"Minä saatan sinua taas takaisin", Juho kääntyi kun tulivat portille.
-- "Muistatko kun erosimme tässä markkinapäivänä? -- minä jäin tänne
seisomaan, katselin jälkeesi ja ajattelin: joko hän tahi sitten ei
kukaan koko maanpiirillä. -- Mitä sinä ajattelit?"
"Että olit altis kaikille, madolle tiellä, köyhälle pojalle, minulle
itsellenikin. Minusta olit mies Jumalan mielen jälkeen ja tämä ajatus
täytti mieleni ilolla." -- Hän pysähtyi ja katsoi ujosti Juhoon.
"Ennenkuin eroomme antaisin mielelläni sinulle isäni sormuksen. Minulla
on se sekä suortuva isäni hiuksista tässä pienessä kotelossa, se on
minulle, lähinnä äitini sormusta, jonka nyt olen sinulta saanut,
rakkain kaikista mitä minulla on."
"Kiitos, se sopii minulle hyvin. -- Armas pieni morsiameni, oi, jospa
voisin olla sinulle sekä isä, äiti, veli että puoliso!"
* * * * *
Rantamäki näytti Juhon mielestä toisenlaiselta kuin tavallisesti hänen
ajaessaan sisään pitkin lehtikujaa. Pienet, kepeät vaununsa eivät
nekään olleet näköisensä, istuin näytti paljoa leveämmältä; hän ei
istunut keskellä sitä niinkuin muulloin, vieressään oli tyhjä paikka.
Ajurin vieressä istui Pekka uhkeana uusista sarkavaatteistaan, uudet
vankat saappaat jalassa ja päässä nauhalla ja ankkurilla koristettu
hattu. Liina- ja sunnuntaivaatteita sisältävä pieni matkapussi oli
hänen edessään Tiraksen vieressä, joka liehutteli häntäänsä ja loi
utelevan katseen ulos maailmaan.
Juho oli tuskin astunut maahan, ennenkuin palvelusväki jo ymmärsi
jotakin tapahtuneen. Olihan hän hyvä isäntä, mutta ankara ja käskevä;
harvoin oli tervehdyksensä ollut näin suopea.
"Hyvät ystävät!" nuori tilanomistaja seisoi avopäin kuistilla, "minä
tahdon tänä iltana juoda kanssanne maljan; tulevan emäntänne maljan. --
Missä on puutarhuri? -- tule sisään kanssani Juustila."
"No", Juho katseli nuoren puutarhurin surumielisiä kasvoja -- "vieläkö
on aikomuksesi muuttaa, Juustila?"
"Ei aivan vielä. -- Hänen vanhempainsa mielestä on viisainta, että
odotamme, sekä että kumpikin puolestamme ensin koetamme koota vähän,
mutta hänellä on huono palkka, niin että kylläpä kestää kiskoa. -- Enkä
minäkään ole semmoinen kuin voisin olla; peräti kadottaa halunsa
kaikkeen kun näin on kaiho mielen vallannut. Ei voi viihtyä paikassa,
josta juuri pyrkii päästäkseen pois."
"Enkö pestannut sinua naimattomana puutarhurina?"
"Kyllä, -- isännällä on täysi oikeus, mutta..."
"Ymmärränpä minä sinua", Juho pani kätensä hänen olkapäälleen,
"kuulepas, olen ajatellut sinua näinä päivinä, Juustila! Ehdosta olen
naimaton pyhkäissyt pois. On kai puutarhurin tuvassa, arvelemma,
hänellekin tilaa; sievistetäänpä sitä sitten hiukan. -- Mutta mies,
mitä ajattelet?"
"Sit'ei isäntä koskaan ole katuva, sen vaan sanon, ei ikänään, ei
ikänään."
"Ota hevonen ja ratsasta kaupunkiin Juustila! Hänen pitää jo tänä
iltana saaman sähkösanoman siitä."
"Saanko luvan toivottaa herralle onnea!" vanhanpuolinen vaimo,
silitetty huivi päähineen päällä ja kotikutoinen villahame ison
kiiltävän puhtaan puuvillaisen esivaatteen peitossa, astui vitkastellen
huoneesen. Kaksi vaaleanruskeata lempeätä silmää pilkisteli esiin
harmaiden silmäkulmien alta ja tekivät pienet ryppyiset kasvot aivan
miellyttäviksi. Vanha Kerttu oli palvellut Juhon vanhempien luona,
olipa kannellut Juhoakin käsivarsillaan. Liinavaatteiden varasto oli
hänen huostaansa uskottu ja hän oli erinomaisen tärkeä henkilö.
"Tämä tapahtui odottamatta", hän sormi esivaatteensa nauhoja, "mutta
tunnustaa mun täytyy, että ajattelin hiukan kuin sinnepäin, kun herra
tuli kauvemmin viipyneeksi. -- Mikähän nyt on minun osani oleva, herra?
Sietäneeköhän nuori rouva talossaan tällaista vanhaa kulua kuin minä,
jossa on työntekijää tuskin ruoakseenkaan."
"Hän on pitävä sinua suurena aarteena ja tulee sinulla olemaan paljoa
parempikin olla, kuin tähän saakka. Sellainen hän on! -- Miten nyt on
Olli Heikin laita?"
"Hän istuu nyt ylhäällä, mutta raajarikko hän on ja sellaiseksi hän
jää. Siihen ei voi mitään, sanoi tohtori."
Olli Heikki istui pienessä tallirakennukseen kuuluvassa valkaistussa
huoneessa, polttaen tupakkaa poikkinaisesta savipiipusta. Hän oli pitkä
laiha valkopäinen mies rypistyneellä miettiväisen näköisellä otsalla.
"Suokaa anteeksi isäntä, ett'en nouse tuoliltani", sanoi hän naurahtaen
ja näytti vaatteihin käärittyjä jalkaparkojaan; "kyllä ei ole
leikin-asia tansiskella puimakoneen kanssa, sitä leikkiä se todellakaan
ei ole."
"Vastaa nyt minulle suoraan Olli Heikki, etkö ollut päissäsi sinä
päivänä?"
Mies loi epävarman katseen Juhoon: "En tilkkaakaan paloviinaa ollut
maistanut, sen voin valalla vahvistaa. -- Voihan isäntä lähettää minua
vaivashuoneesen -- siellä kai päiviäni kuluttelen. Saammehan kuulemma
rouvan tänne; mitähän tuo Olli Heikki tässä istuu, on hän sanova, eihän
hän ole ollut täällä palveluksessa kuin kolme vuotta; miks'ei ollut
varovaisempi. Noin hän jotakin sinnepäin virkkaa."
"Erehdytpä ukkoseni! Ethän tunne häntä, hän on kuin enkeli."
Pekka seisoi tallin-ovella, väen keskessä; hän oli nähnyt tulevan
rouvan, ja oli nyt varsin tärkeä henkilö.
"Nuoriko hän on?" -- "Hän nuori, no sen minä takaan." -- "Kaunisko",
"hyväkö", "rikasko", kysymyksiä vaan lennäteltiin. "Hän on kaiken
senlainen, vieläpä paljon muutakin sen lisäksi. -- Saattepa itse
nähdä." Mustat silmänsä loistivat ylpeydestä, ikäänkuin asia olisi
koskenut hänen omaa kunniaansa.
Oikein iloinen ei Pekka kuitenkaan ollut. Hän huomasi hyvin, että häntä
luultiin erinomaisen kelpo pojaksi ja tämä häntä rasitti. Hurja, ynesä
luontonsa tunsi itsensä kahlehdituksi, ja uhkasi tehdä vastarintaa.
* * * * *
Nuori tilan-omistaja sai nyt paljon puuhia kaunistaa taloa ja puutarhaa
nuoren rouvan vastaan-ottoon. Maria oli pyytänyt, että vanhat
huonekalut jäisivät paikoilleen; sentähden hankittiin ainoastaan
vähäpätöisempiä, niinkuin: ikkunan eteisiä, mattoja, lamppuja,
kukkamaljakkoja j.n.e. Juho itse toi pääkaupungista oivallisen pianon;
hän ei uskaltanut jättää sen ääntä kenenkään muun arvosteltavaksi.
Hääpäivä lähestyi lähestymistään. Nuoren isännän poissa ollessa
sidottiin seppeleitä, kunniaportteja pystytettiin sinne, missä tilukset
alkoivat, ja pitkän kartanolle vievän lehmuskujaston molempiin päihin.
Liput, viirit, moniväriset lyhdyt loistivat tähtimöiden ja daalioiden
keskellä. Juustila ja nuori vaimonsa kilpailivat keskenään pienten
koristusten keksimisessä, mutta kun oli kiivettävä puuhun jotakin
kiinnittämään puun latvaan, ei ollut Pekan vertaista.
Oli ihana rauhallinen ilta. Kuu silaili hopealla värehtiviä aaltoja.
Talo, joka oli rakennettu korkealle penkereiselle vierulle, oli
juhlallisesti valaistu. Auki olevat ovet ja jok'ainoa ikkuna ja
akkunakin näytti sanovan hänelle tervehdyksensä.
Vahva eläköönhuuto kajahti ensimmäisen kunniaportin luona, toisella oli
se vielä vahvempi ja kolmannella ei tahtonut siitä loppua tullakkaan.
"Kiitos hyvät ystävät, kiitos! Rouvanne kiittää teitä myös, -- tässä
hän on!" hän nosti Marian varovasti vaunuista ja käänsi häntä heitä
kohtaan.
Tunnokkaat kasvonsa ilmaisivat iloista mielenliikutusta. Miten
ystävälliseltä ja yksinkertaiselta hän näytti! Sievempää rouvaa eivät
he ikänään olleet nähneet. Eläköönhuudot kaikuivat kaikumastakin
päästyä.
Pekka seisoi aivan seinää vasten ja katsoa tuijotti häneen. Nytpä rouva
hänen huomasi.
"Tuossahan Pekkakin on!" Hän silitteli kädellään pojan hiuksia. -- "Ja
tämä varmaankin on vanha Kerttusi? Juho esitäpäs minut."
"Jumala siunatkoon häntä, joka nyt astuu kynnyksen yli", sanoi Kerttu
kumartaen, kyynelien vieriessä pitkin ryppyisiä poskia.
Maria katsahti Juhoon ikäänkuin odottaen hänen sanovan jotakin; mutta
hän vei hänet kiireesti etehisen kautta sivuhuoneesen avatun pianon
luo.
"Kiitoksia Juho, kiitoksia!" -- Otettuaan pois hattunsa ja käsineensä
hän istautui. Soittokalun ihmeellisen kirkkaat, heleät äänet sointuivat
juuri hänen ääneensä. Väkijoukko kuunteli äänettömänä, kuu hän lauloi:
Asuntohon uudempaan,
Kotohomme valoisaan
Aina pyrkikäämme,
Pyhä Henki avun suo,
Jeesus johtaa Luojan luo;
Häntä kiittäkäämme.
Pehtori kohautti päätään, hän näytti puoleksi hämmästyneeltä, puoleksi
pilkalliselta, mutta Juustila ja hänen vaimonsa yhtyivät lauluun ja
silloin uskalsi myös talonrenki tehdä samoin. Yhä useampia ääniä yhtyi
ja kaikkein kauniimmalta kuului viimeinen säkeistö:
Ystäviesä joukkohon
Lue meit', ja olkohon
Majas' huoneessamme.
Rauhass' anna armaasti
Että sua ijäti
Siitä kiittää saamme.
Laulun loputtua, juoksi Pekka pieneen ylis-huoneesen, otti neljä suurta
puuperunaa esille, jotka olivat piiloitetut pieluksen alle, hiipi
sitten hiljaa seinäviertä pihan yli puutarhaan, jossa hän varmasti pani
perunat niiden puiden alle, jossa olivat kasvaneet.
Tämä oli ensimmäinen askel pois leveältä tieltä ja Pekka oli aivan
hämillään sekä itsensä että monen muun suhteen, jota ei ollut yhtä
helppo suorittaa kuin hedelmän varkauksia. Varsinkin ajatteli hän
koulunopettajan pientä kanatyttöä, jota syytettiin muutaman kruunun ja
kahden kuvakirjan ottamisesta. Pekka oli näkevinään edessään posket
turvoksissa ja silmät itkuisina. Vihdoin oli tyttö tunnustanut itsensä
syylliseksi, yhä suuremman rangaistuksen pelosta. -- --: "Ei", arveli
Pekka, "minä varmaankaan en milloinkaan tule kuulumaan Jumalan ystävien
joukkoon!"
* * * * *
"No, mitä näistä kaikista pidät?" Aurinko loi säteensä mustansiniselle
merelle, liput liehuivat, isoruusut kukkivat; kaikki käytävät olivat
karhotut ja ne odottivat vaan Mariaa.
"Täällä on ihmeen kaunista, mutta kaikki on niin suurenmoista,
Juho, ja niin mahtavaa; tunnen itseni niin pieneksi, typeräksi ja
tietämättömäksi. Älähän nyt naura, todella sen sanon. Minulle on
totteleminen niin luonnollista ja helppoa, mutta käskemään en kykene."
"Siihen täytyy sun oppia; sinun on vallitseminen meitä kaikkia,
etupäässä minua."
"Ei niin, Juho, sinulta minä aina kysyn neuvoa, etkä saa väsyä minua
opettamaan ja kasvattamaan."
Juho vei hänen kätensä huulilleen. Kuinka mielellään hän uhrasi hänen
tähtensä kaikki.
"Tulepas Maria antamaan kyyhkyisille jyviä ja hevosille leipää;
kaikkialla täällä on läsnäolosi vaikuttava tyytyväisyyttä ja iloa."
He kulkivat yhdessä kaikkialla, Maria jakeli jyviä ja leipää; hänen
jälkensä nähtiin käytävillä ja poluilla.
"Tämä paikka minua enimmän miellyttää, Juho!"
"Niin minuakin? -- oikein ylpeilen tästä tiestä, josta yht'äkkiä aivan
odottamatta näkee merelle. Tuolla portin luona alkaa kirkkotie; kestää
neljännes tunnin mennä kylään. -- Mutta enhän ole antanut sinulle
ainoatakaan ruusua! Joka puu toivoo saavansa antaa sinulle kukkasen."
Juho katseli häntä, kun hän kepeänä ja iloisena riensi ruusupensasta
toiseen. "Sellainen", ajatteli hän, "on elämäsi oleva, tie ruusujen
keskellä, minä yksin olen taakat kantava."
Mutta kun Maria tuli pieneen somaan huoneesensa, valtasi hänet keskellä
iloa tuska, joka saattoi hänet polville laskeutumaan.
"Rakas Isä, tässä kaikessa piilee vaara, -- en oikein käsitä sitä,
mutta tunnen sen. Käännä kasvos puoleemme ja auta meitä kulkemaan sinun
teitäsi!"
"Minne nyt?" Juho katsoi ystävällisesti ja udellen nuorta vaimoansa,
joka seisoi hänen edessään mustassa silkkipuvussa, isolla huivilla,
hattu päässä ja varjostin kädessä. Maria ei vastannut mutta näytti
hymyillen Juholle kelloansa.
"Puoli kymmenen! -- joko niin paljo? Mutta minne olet menossa?"
"Eikö ole aikaa mennä kirkkoon?"
"Kirkkoonko, -- haluatko mennä kirkkoon?"
"Niin, sitä minä ajattelin; eikö sinulla ole tapana mennä kirkkoon joka
sunnuntai?"
"Ei."
"Mutta kumminkin joskus?" Äänensä vapisi. Mitähän tämä oli? Kaikkea hän
oli valmis tekemään hänen tähtensä, ainoastaan ei valehtelemaan eikä
teeskentelemään. "Ei", kuului taas vastaus.
Maria vaikeni hetkeksi; mutta käänsi sitten kalpeat kasvonsa ja
rukoilevat silmänsä Juhon puoleen kysyen:
"Täällä on ehkä jotakin kirkollisissa tavoissa, jota et hyväksy, ja
pidät sentähden jumalanpalvelusta kotonasi? -- Niinkö on Juho?"
"Älä vie minua kiusaukseen!" Nyt puna hänenkin poskillaan pakeni; tämä
oli taistelu hengen edestä. "Luotan täydellisesti suoruuteesi, ja
sinulla on myöskin oikeus vaatia sitä minulta. Meidän täytyy kummankin
mennä omaa tietämme. En millään tavoin ole sinua estävä: seuraa
taipumustasi ja haluasi -- älä vaan puhu minulle siitä! Voimmehan
kaikessa muussa olla samanmieliset."
"Mutta tämähän on pääasia, kaiken muun pohja ja perustus."
"Tehdä oikein, se on pääasia ja siinähän olemme yhtä mieltä. -- On
vallan mahdollista, että taivaan ja maan välillä on paljo, jota en
ymmärrä, mutta en myöskään ole sitä ymmärtävinäni."
"Oi Juho, minä uskoin sen niin varmaan! -- Näinhän tunnusmerkit!"
"Mitkä tunnusmerkit?"
"Rakkautta pieniin ja halpoihin, sääliä langenneihin."
Hän nojasi päätään kättä vasten ja jatkoi hiljemmin: "Nyt muistelen
mieleeni, saaneeni häiden edellisenä päivänä varoituksen; -- olin
laulanut muutamia lempivirsistäni ja silloin sanoit äkkiä: tahtoisin
kuulla kansanlauluja. -- Minä rupesin heti niitä soittamaan, mutta
tuntui niin oudolle; hetkisen perästä kerroit kuitenkin
kirkonkelloista, jotka isoisäsi oli kirkkoon lahjoittanut,
alttarivaatteesta, jonka isoäitisi itse oli ommellut. Olit niin
huvitettu siitä ja puhuit niin iloisesti, että kaikki epäilykseni
haihtuivat. -- Mitä minun nyt on tekeminen? -- On kuin kaikki
horjuisi!" Hän katsahti tuskallisesti Juhoon.
"Lemmityiseni, sun täytyy olla kärsivällinen!"
"Meidän täytyy molempain olla kärsivälliset." -- Maria astui muutaman
askelen eteenpäin, mutta kääntyi kohta. Jäisiköhän hän kotiin? Juhon
sydän sykähti ilosta, mutta samalla tunsi hän itsensä milt'ei
pettyneeksi; niin kummalliset ovat ristiriidat ihmisluonteessa. Maria
nojautui hellästi häneen:
"Eihän tämä erottane meitä?"
"Maria!" -- --
Jos oli tarpeellista vakuuttaa sitä hänelle, kuinka syvään se lienee
häneen koskenut! -- Juho seurasi häntä katseellaan. "Jos hän silloin
olisi minut oikein tuntenut, olisikohan hän -- -- --?" Juho ei
uskaltanut lopettaa ajatustaan. Kirkonkellot rupesivat samassa soimaan,
isoisän kellot; kertomus niistä se oli hänet rauhoittanut. -- Kuinka
usein hän sitä kertoi, ja iloitsi että se oli isoisänsä hopeaa, joka
antoi soinnun niiden äänille! Alttarivaatteesta oli hän myös usein
puhunut, ja vienyt vieraitakin kirkkoon, ja pyytänyt lukkaria sitä
näyttämään. -- Mutta ei koskaan ennen ollut hän tullut ajatelleeksi
kenen kunniaksi isoisä oli hopeansa uhrannut ja minkätähden vaate oli
niin huolellisesti ja taiteellisesti ommeltu.
Juho kulki levottomana edes takaisin. Tuntui ikäänkuin salama olisi
heidät eroittanut. -- "Ja minä, joka tahdoin varjella häntä kaikista
suruista! -- antaa henkenikin hänen edestään! niin, mutta totuushan on
henkeä kalliimpi." Asiasta oli välttämättömästi syntyvä keskustelu;
Juho oli tyytyväinen, että se nyt tapahtui, vaikka hän vääntelikin
käsiänsä surusta.
"Tuonko eineen sisälle?"
Vanha Kerttu katsoi utelevasti isäntäänsä.
"Sunnuntaisin syömme vasta rouvan kirkosta palattua." Hän puhui
päättäväisesti; hän huomasi hyvin että vanha palvelijatar moitti häntä
sydämmessään. --
"Menenkö Mariaa vastaan? Menen portille odottamaan. Jospa hän vaan pian
tulisi!"
Maria kulki hitaasti kotiinpäin, mutta Juhon huomattuaan joudutti hän
askelensa ja liehutteli tervehdykseksi nenäliinaansa. Juhon mielestä
hän näytti suuremmalta; nuo kirkkaat silmät kuvasivat jotakin, jota hän
ei ennen ollut nähnyt, rakkauden voimaa täynnä kärsivällisyyttä ja
luottamusta. Hän näki edessään hiljaisen vaimon, eikä aamullista
surutonta lasta.
Juustila ja hänen pieni hymyilevä punaposkinen vaimonsa tulivat
jälestäpäin käsi kädessä. He kulkivat enemmän syrjällä ett'eivät olisi
esteeksi. Juho taisi arvata heidän ajatuksensa: "voi raukkaa, jonka
täytyy yksin käydä!"
"Juho kulta, kiitos että tulit, melkeinpä sinua odotinkin."
"Vai sinä odotit!" Juho vei Marian käden huulilleen, hänelle
omituisella, merkitsevällä tavallaan.
Iltapuolella tuli tuomarin rouva kutsumaan nuorta paria luokseen
seuraavaksi päiväksi. Hän oli muodinmukaisesti puettu nuori nainen,
elottomilla silmillä, mutta liukkaalla kielellä, tukka silmillä
riippuvana.
"Miten kaunista täällä ja kuinka se minua ilahuttaa, että herra Bruhn
vihdoinkin löysi oikeansa, niin että jäinen sydän suli! -- Mutta täysin
sulaunut ei se sittenkään ole. Että todellakin hennoitte antaa hänen
mennä yksin kirkkoon. -- Ei, niin hän ei tee koskaan Kruse, hän tulee
siivosti mukaan, kun pyydän, vaikka varmaan tiedän, ett'ei hän kuule
sanaakaan koko saarnasta, mutta istuu, kirjoittelee ajatuksissaan
tuomionpäätöksiä tahi mietiskelee tilintekoja."
"Sitä minun mieheni ei koskaan tekisi", sanoi Maria innolla, "kun
kerran käymme yhdessä käymään, menevät ajatuksemmekin yhtä suuntaa."
Kun kerran käymme yhdessä käymään! -- Juho ymmärsi hyvin, että tämä oli
se tulevaisuuden toivo, joka Mariaa elähytti. Eikö hän voisi yhtä
suurella oikeudella toivoa saada Marian omalle puolelleen? Voisi kyllä,
ja kuitenkaan ei hän sitä toivonut.
"Minä olin Olli Heikin luona, Juho."
"Vai siellä sinä olit. -- Olisin muutoin tullut mukaasi."
"Luin hänelle vähäisen", hän punastui.
Juho nyykäytti hyväksyen päätänsä.
"Hänen huoneensa, mielestäni, ei ole oikein hupaisa. Saanko antaa
hänelle nojatuolin -- täällähän on niin monta, -- ja pikkuisen
sievistää kaikkea siellä?"
"Saanko? -- ystäväiseni, saathan kaikkea mitä tahdot: sinunhan kaikki
on, jok'ainoa hiukkanen."
Kerttu ja Pekka auttoivat Mariaa; pian oli pieni ikkuna jo verholla
varustettu ja sängyssä pehmeät patjat. Olli Heikki istui mukavasti
korkeanojaisessa tuolissa, hän olisi ollut iloissaan, ell'ei -- -- "No
niin", arveli hän, "eivät muutkaan taida olla minua paremmat."
Kun rupesi hämärtämään istuutui Maria soittoneuvon ääreen.
Juho istui ja kuunteli.
"En koskaan väsy sinua kuuntelemasta, kiitos!"
Hän lauloi monta Juhon lempilauluista ja tahtoi sitten lopettaa; Juho
pidätti häntä.
"Nyt joku sinun mielilauluistasi."
"Tuskinpa tiedänkaän, Juho!"
"Ovathan nekin kauniit, -- ja sinä pidät niistä."
"Juuri sentähden en tahdo tyrkyttää niitä sinulle, mutta ehkäpä yksi,
-- joka päivä yksi?"
"Ei, ei mitään määräyksiä tahi sääntöjä, vapautta ennen kaikkea! --
Viserrä, kuin lintuset tuolla ulkona, sydämmesi kyllyydestä."
* * * * *
Juho oli toivonut että kaikki vähitellen muuttuisi samanlaiseksi, kuin
ennen selitystä, mutta pian tunsi hän jotakin menneen hukkaan. Maria
rakasti häntä yhtä hellästi, mutta Juho oli suljettu pois hänen
sisällisestä maailmastaan; hänellä oli toinen tuki, toinen lohduttaja
ja häntä ohjasi toisen tahto. --
Nuori tilanomistaja oli jälleen voimakkain käsin tarttunut ohjiin ja
emäntä oppi yhä enemmän tuntemaan velvollisuuksiaan ja tärkeätä,
vaikeata kutsumustaan. Juho oli ylpeä hänen tarkkuudestaan ja
tavattomasta taidostaan johtaa alustalaisiaan; yhtä suuren arvon pani
hän Marian kauneuden-aistiin ja siihen suloon, jonka hän kaikkialle
loi.
Joka sunnuntai saattoi hän nuorta vaimoaan metsän läpi kirkkotielle ja
odotti häntä taas portilla.
Mutta kun marraskuu tuli myrskyineen ja sateineen, käski hän ajaa
wieniläis-vaunut esille.
"Kuinka pitkä se oli, tuo ensimmäinen aamupäivä!" Vanha Kerttu oli
mennyt Marian mukaan, Juustilan väki kulkea hinasi vaivaloisesti pitkin
tietä, sateenvarjon suojassa, tuulen riuhtoessa. He astuivat
turvallisina ja iloisina eteenpäin, kumpikin virsikirja kädessä. --
Tuollapa tuli talonrenkikin, tuo hiljainen kummallinen mies, joka aina
oli ensimmäinen työhön mentäessä ja viimeinen sieltä tultaessa;
hänelläkin oli virsikirja; -- No niin, seuratkoon kukin taipumustaan!
-- Niin ikäviä sanomalehtiä ei hän ollut kaukaan aikaan lukenut.
Seuraavana päivänä tuli pehtori häntä vastaan hattu kädessä; hän näytti
harmistuneelta ja puhui matalalla hillityllä äänellä:
"Suokaa anteeksi, tahdoin vaan kysäistä, isännänkö luvalla, väki joka
aamu, kotiin suurukselle mennessä, hukkaa aikaansa?"
"Hukkaa aikaansa?" Juho rypisti silmäkulmiaan.
"Tuolla ylhäällä Olli Heikin luona lauletaan tahi luetaan, ja mikä on
uutta on aina viehättävää, niinkuin tiedetään, varsinkin kun saa työnsä
keskeyttää -- Se tuottaa uusia tapoja, kirkonkäyntiä ja muuta
sellaista. Tahdoin vaan sen ilmoittaa."
"Kutsu väki kokoon!"
Pehtori ei ollut hidas tottelemaan, hän näki mieltymyksellä tumman
vihanpunan isäntänsä otsalla.
"Oletteko kaikki täällä? -- Hyvä. -- Tahdoin vaan sanoa että jokainen,
jota vaan haluttaa, saa käydä rouvaa kuulemassa, sen verran on aina
aikaa, eikä myös ketään kielletä menemästä sunnuntaisin kirkkoon."
Hänen palatessaan sieltä tuli Maria vastaan.
"Juho, armas Juhoni, olenko tehnyt vastoin tahtoasi? -- Alussa luin
ainoastaan sairaalle ja itselleni, mutta Kerttu pyysi saada tulla
kuuntelemaan ja vähän ajan perästä tahtoivat muutkin palvelustytöt ja
Pekkakin olla muassa -- sittemmin tuli myös talonrenki ja muutamat
muutkin. Kestää ainoastaan neljännestunnin, lukea muudan luku Uudesta
Testamentista ja laulaa virren säe. -- Mutta minun olisi varmaankin
pitänyt se sinulle sanoman, sinulta kysymän? Hän näytti aivan
katuvaiselta.
"Minkätähden kysymän, tiedäthän jo edeltäpäin vastaukseni: tee mitä
vaan tahdot."
"Jospa saisit nähdä nää vaivani kantavan hedelmää, omin silmin nähdä,
että väki muuttuu yhä tunnollisemmaksi ja uskollisemmaksi sekä
keskenään yhä sopuisammaksi!"
Vaihtelevin tuntein näki Juho joka päivä pienen joukon astuvan pihan
poikki.
Välistä valtasi häntä kova ikävöimyksen, yksinäisyyden tunne.
Jakelivathan he kaikki Marian kanssa jotakin, johon hän ei ollut
osallinen?
"Olli Heikki tahtoisi mielellään puhua kanssasi," Maria pani kätensä
hänen olkapäälleen, "luulenpa hänellä olevan jotakin sydämmellään."
"Hyvää päivää, Olli! -- oletpa totta tosiaankin saanut huoneesi hienon
hienoksi. Enkös jo sanonut?"
"Isäntä sanoi häntä enkeliksi, -- ja enkeli on hän minulle ollutkin.
Mutta enhän sitä aikonutkaan sanoa. -- Näettekös isäntä, olipa
kuitenkin totta, että sillä kertaa olin juonut liian paljon, mutta
paloviinaa ei se ollut ja sepä juuri onkin pahinta." Hiki rupesi
tihkumaan hänen rypistyneeltä otsaltaan, ääni oli hänet
pettämäisillään, mutta hän rohkaisi mieltänsä. "Silloin kun kerran
metsästäjäin aikana olivat täällä, ja kun syötiin ulkona taivasalla,
piiloitin kaksi pulloa vanhaa portviiniä ja vein ne sitten salaa
kotiin. Viiniä ei kaivattu. Sinä päivänä olin juonut viimeisen tilkan,
jolloin sain käskyn puimakonetta tarkastaa. -- No, nytpä on kaikki
sanottu!"
"Rangaistus oli kova, Olli Heikki! -- teit oikein sanoessasi totuutta."
"Omatuntoni ei jättänyt minua rauhaan. -- Annatteko minulle anteeksi?
-- Kiitos, -- no, nyt arvelemma, on uneni oleva levollisempi."
Juho tuli miettiväisenä sieltä. Oliko tämä yksi hedelmistä?
* * * * *
"Rakas pieni vaimoseni, sinä olet täällä niin yksinäsi, emmekö kutsu
vieraita luoksemme?"
"Niinkuin tahdot Juho, mutta ei minun tähteni. Minulla on niin vähän
puhuttavaa rouva Krusen kanssa, ja metsästys-ylitarkastajan naisethan
äskettäin ovat täällä olleet."
"Entäs papin perhe?" kysyi Juho vähän vitkastellen.
"Emme sovellu yhteen."
Juho näytti hyvin tyytyväiseltä, mutta sanoi kuitenkin: "Tarkempaa
selitystä vaaditaan."
"Tuskinpa uskallan sanoa, sillä on paha toisia tuomita, mutta minusta
tuntuu aina siltä kuin pappilan perhe -- paitsi pappi itse, --
koettaisi palvella kahta herraa; ymmärrätkö minua?"
"Ymmärrän kyllä."
"Pidänpä paljoa, paljoa enemmän metsästystarkastajan perheestä."
"Missä olet heidät tavannut?"
"Minä näen heidät kirkossa joka sunnuntai, istun mielelläni samassa
penkissä kuin he."
"Etkö istu omassa penkissämme."
"Pitäisikö minun istuman siellä?"
"Pitäisikö istuman siellä, voi, sinua lapsukaista! Ei sinun pidä muuta
tekemän, kuin mitä tahdot. -- Vai niin, rouva Bög sinua miellyttää? --
hän onkin oiva nainen, sivistynyt ja ymmärtäväinen. -- En ensinkään ole
ajatellut häntä sopivaksi seuraksi sinulle, hänhän on paljoa vanhempi
sinua, luullakseni hän on noin neljänkymmenen vuoden vanha. -- Bög itse
on myöskin kunnon mies; oletko häntä nähnyt?"
"Hän on siellä joka sunnuntai ja kaksi lapsista seurassa. Täysi-ikäiset
tyttäret jäävät vuorotellen kotiin ja joku pienemmistä, se, jonka vuoro
on, pääsee sen sijaan mukaan kirkkoon. Kauniimpia lapsen-ääniä en ole
ijässäni kuullut, ja he istuvat hiljaisina kuin pienet hiiret,
sill'aikaa kuin pappi puhuu. Jos sitä kestää liian kauvan luulen kyllä
heidän väsyvän, mutta se ei estä heitä ikävöiden odottamasta ensi
kertaa. -- Käymme mielellämme vähän matkaa yhdessä; rouva Bög kertoo
niin paljon sinusta Juho; kuinka erinomaisen hyvä olit hänen miehensä
sairastaessa, kuinka sinä kustansit metsähoidon-opistolaisen hänen
virkaansa hoitamaan koko vuoden ajan ja annoit hänen lähteä Italiaan.
Minä tulen niin iloiseksi kun hän sinusta puhuu."
Juholta ei puuttunut itsenarvoa ja hän oli ylimalkain varsin
tyytyväinen käytöstapaansa; mutta kun hänen nuori vaimonsa häntä
kiitteli, hänen silmänsä lausuessa vielä enemmän kuin suu, silloin tuli
hän niin surumieliseksi ja pieneksi omissa silmissään.
"Rouva Bög on myöskin kertonut vanhemmistasi, jotka aivan äkkiä
kuolivat lavantautiin; hän oli vaan pieni lapsi silloin, mutta muistaa
sen vielä varsin selvästi. Kerropa minulle heistä, Juho, ja
lapsuudestasi, se on tuhat vertaa hauskempi kaikkea seuraelämää."
"Vai niinkö mielestäsi on?" -- Hän istuutui Marian viereen pienelle
ikkunoiden väliselle sohvalle.
"Minulla ei ole oikeastaan paljo kerrottavaa, tuskinpa muistan
vanhempiani ja isoäitinikin kuva on minulle myöskin varsin epäselvä.
Hän, tahi oikeammin tallirenki oli ensimmäinen, joka sairastui, ja
isoäidin häntä hoitaessa tarttui tauti häneen. Hän oli vanhanaikuinen
emäntä, joka katsoi välttämättömäksi velvollisuudekseen pitää huolta
jokaisesta sairaasta talossa. Hän ei itse hoitanut palvelusväkeä, mutta
tahtoi omin silmin vakuuttaa itseänsä että heitä huolellisesti
hoidettiin. Neljättäkymmentä vuotta menestyi kaikki, mutta silloin tuli
loppu, tallirenki parani, mutta isoäiti kuoli, isäni ja äitinikin
kuolivat. Kerttu voi kertoa sinulle siitä, hän seisoi kuolinvuoteiden
ääressä.
"Isoisäsi kadotti heidät kaikki kolme!"
"Niin, samalla viikolla, ja sitä ennen ei hän ollut suruun tutustunut.
-- Ajattelepas ainoan poikansa, terveen, voimakkaan ja kaikin puolin
hyvän luontoisen; verevän nuoren miniänsä ja viimein vanhan uskollisen
vaimonsa, jota hän niin rakasti. Minua ihmetyttää ett'ei hän järkeänsä
kadottanut."
"Miten hän kaiken sen kesti?"
"Hiljaa ja vakaana. -- Muistan hyvin hautauspäivän, he haudattiin
kaikki kolme samana päivänä. Isoisällä oli everstin univormunsa ja
tähti rinnassa, minulla oli mustat vaatteet ja pienen olkihattuni
ympärille oli kääritty suruharso. Me astuimme heti arkkujen jälestä,
hän talutti minua kädestä ja puristi sitä kovin, mutta en uskaltanut
hiiskahtaa. Viimein nosti hän minut syliinsä ja antoi minun katsoa
hautaan; se oli kukkaismeren kaltainen, minä ojensin käteni sitä
kohden. -- Sitten palasimme kotiin, mutta illalla sain luvan syödä ison
pöydän ääressä. Senjälkeen tahtoi hän minua syömään kanssansa joka
ateria. -- Hän istui usein ajatuksiinsa vaipuneena, mutta kun minä
kyselin häneltä sitä tahi tätä tahi iloitsin hedelmäkorista,
hymyilivät totiset kasvonsa ja hän puhui minulle ystävällisesti ja
rohkaisevaisesti. Vähitellen sen mukaan kuin kasvoin tulin kovemman
kurin alaiseksi ja enemmän kuin kerran sain kovankin rangaistuksen.
Olinhan myöskin niskoitteleva poika, joka oli taipuvaisempi käskemään
kuin tottelemaan. -- Ymmärsin pian isoisän rankaisevan minua
rakkaudesta ja tämä antoi hänelle kummallisen vallan lapsellisen
sydämmeni yli. -- Eräänä päivänä, -- kuinka hyvin sen vielä muistan, --
olin yksinäni syrjähuoneessa, jossa isoisän lintuhäkit riippuivat.
Menin pienen kesyen kanarilinnun luo, jonka isoisä joskus suureksi
huvikseni antoi vapaana lennellä huoneessa; minä katselin häkkiä,
hypistelin vähän ovea ja otin sitten -- tiesin vallan hyvin tekeväni
väärin, -- pois säpin, joka ovea piti kiinni. Lintu lensi iloissaan
pois, mutta kauhistuin muistaessani, että ikkunat olivat auki. Salaman
nopeudella riensin sitä kiinni ottamaan, sainkin sen käsiini ja panin
sen häkkiin. Samassa soi päivälliskello, työnsin oven kiinni ja
kiiruhdin paikalleni.
"Iltapäivällä tuli isoisä puutarhaan, jossa Kerttu ja minä
työskentelimme.
"'Pieni Sirkkuseni on lentänyt pois', sanoi hän surullisesti. 'Onko
joku käynyt siellä huoneessa, Kerttu?'
"'Ei ketään', hän oli itse hyvä omatunto täydessä olennossaan.
"'Silloinhan itse olen syypää siihen. -- Pikku raukka, minun on sitä
sääli, -- olin itse totuttanut sen lentämään pois häkistä. -- Eikö
sinunkin ole ikävä pientä lintusta, Juho?'
"'On.' Hän taputteli ystävällisesti päätäni, ymmärrät hyvin ett'en
ollut iloissani, ja illempana en enää voinut pidättää itseäni.
"'Isoisä!'
"'Mitä nyt?' Hän katsasti paraikaa luvunlaskujaan eikä ollut hänelle
mieleen, kun keskeytin häntä.
"'Minähän kuitenkin olin se, joka sen tein, -- minä päästin Sirkun
ulos, mutta sain sen takaisin häkkiin ja luulin panneeni säpin kiinni,
mutta varmaankaan en ollut aivan tarkka.' Seisoin jäykkänä ja suorana
enkä uskaltanut katsoa häntä silmiin.
"'Luuletko saavasi selkään?'
"Äänensä oli tuima ja ankara, minä vastasin todenmukaisesti: 'totta
kai.'
"Hän vaikeni hetkeksi, pani kätensä olkapäälleni, sanoen luottavaisesti
ja puoleksi humoristillisella äänellä: 'näytäpäs aina poikaseni,
panevasi enemmän arvoa totuuteen kuin selkääsi. Tällä kerralla pääset
rangaistuksetta, mutta tottelemaan on sun oppiminen, onko se sitten
tapahtuva hyvällä vai pahalla, riippuu omasta itsestäsi.' -- Oi, kuinka
häntä rakastin!"
"Minä myös häntä rakastan, Juho. -- Kerropa enemmän."
"Ei ole juuri muuta sanottavaa. -- Olin ainoastaan kymmenen vuoden
vanha, kun hän kuoli. En ikinä unohda sitä yötä, jolloin tultiin
kutsumaan minua hyvästelemään isoisääni. En tietänyt taudin olevan
vaarallinen enkä tahtonut Kerttua uskoa, mutta itkin kuitenkin niin
katkerasti, että lääkärin täytyi pyytää minua vaikenemaan. Isoisä
makasi vuoteellaan, kasvonsa olivat rauhalliset ja säyseät, silmät
suuremmat ja kasvojen juonteet tavallistaan terävämmät, hän hengitti
raskaasti, mutta hymyili minulle ja pani hyväillen kätensä päälleni,
kun laskeusin polvilleni vuoteen viereen. -- En liikahtanut paikaltani,
mutta käsi tuli yhä raskaammaksi ja viimein kylmäksi, olin kadottanut
parhaimman ystäväni"
"Eikö hän sanonut sinulle mitään?"
"Ei viimeisenä yönä, -- mutta sen edellisenä päivänä. --"
Maria ei kysynyt ja Juho oli vaiti vaikka hän hyvin muisti sanat.
"Minut vietiin väkisin pois, -- oi, kuinka itkin yksin jäätyäni, mutta
en voinut puhuakaan toisten kanssa. Pappi ja ystävällinen lääkärikin
koettivat minua lohduttaa, mutta juoksin pois heitä pakoon ja
sulkeuduin omaan huoneeseni.
"Melkein kaikki lähitienoilta ja monta ystävää kaukaakin tulivat
saattamaan isoisää haudalle. Olin ylpeä kunniasta, joka hänelle
osoitettiin, ylpeä siitä että yksin kävelin arkun takana ja että minä
olin läheisin hänen omaisistaan, mutta sydämmeni oli surusta
pakahtumaisillaan. -- Lapsen suru ei ole kestäväinen, mutta häntä en
koskaan unohtanut.
"Keskusteltiin kauvan siitä, minne minä nyt joutuisin. Isoisän veli,
tohtori Bruhnin isä, -- olisi ottanut minut luokseen, mutta holhojani,
vanhan kunnon kenraalin mielestä, olisin muka liian kaukana poissa. Hän
näki paljon vaivaa saadaksensa minua hyvälle paikalle, mutta häneltä
puuttui ihmistuntijan silmä. Siten tulin kaukaisen sukulaisen taloon,
jossa oli paljo vieraita ja jossa runsaat lisätulot olivat hyvin
tarpeen. -- Hyvin vielä muistan tuloani sinne ensi iltana. Siellä oli
paljo vieraita, vaunujen jyrinäkään ei kuulunut puheelta ja naurulta,
niin että kauvan sain odottaa eteisessä. Vihdoin tuli palvelija, ja
heti sen jälkeen tätini, -- enoni ei ollut kotona, -- komeissa puoleksi
suruvaatteissa, hopeahelmet kaulassa ja päässä valkoiset asterit. Hän
oli jotensakin kaunis, mutta kasvoissaan oli kummallisen sekava kuvaus.
"'Lapsi kultani', sanoi hän painaen nenäliinansa kuivia silmiä vastaan,
'tahdon koettaa olla sinulle äitisi sijassa.'
"'En ensinkään muista äitiäni', vastasin jurosti. Hän katsoi
hämmästyneenä minuun, syleili minua kuitenkin ja tahtoi viedä minut
sisään.
"'Kiitoksia täti, menisin mieluummin maata, olen väsyksissä.'
"Huoneeni oli jokseenkin suuri ja komea, kirjotuspöydällä,
kirjakaapilla ja pöytäkellolla varustettu.
"'Tahdotko palvelijaa auttamaan, poikaseni?'
"'Auttamaanko?' -- Kysymyksensä minua suututti; isoisä oli ankarasti
vaatinut, että jokainen niin paljon kuin mahdollista yksin koettaisi
tulla toimeen.
"'Enhän minä voi tuntea tuollaisen pienen hellikkiherran tapoja. --
Vieraitten mentyä palaan. -- Tahdotko teevettä, olutta vai maitoa?'
"'Minua on totutettu syömään, mitä minulle annetaan.'
"'Sitä parempi. -- Kyllä meistä kahdesta vielä ystävykset tulee.'
"Mutta sitä meistä ei koskaan tullut. -- Kun olin ottanut kirjani
esiin, järjestänyt vaatteeni ja vihdoin pujahtanut sänkyyn, palasi
Virginia täti.
"'Lue nyt rukouksesi, pieni Juho kultaseni! -- sitten suutelet minua ja
sanot hyvää yötä. Niin kai sinulla on tapana tehdä, eikö niin?'
"Minä kohosin kyynäspäilleni, katsoa tuijotin häntä tuikeasti silmiin
ja sanoin; 'Sitä en tahdo tehdä, täti!'
"Hän kavahti, mutta kääntyi taas puoleeni.
"'Olet aivan uuvuksissa, lapsiraukka, minä luen sinulle rukouksesi.'
"Tuskin oli hän mennyt, kun pieni salaovi sänkyä vastapäätä aukeni ja
ovella näin nauravat kasvot, heloittavin ruskein silmin.
"'Hyvin poika! etpä näytä minusta hämmentyneelle. Minulla ei ole
pitkään aikaan ollut näin lystiä,' hän nauroi niin että kyynelet
silmistä tippuelivat. Hän oli nuori Jensen, tuleva opettajani."
"Juho, tuo ei ollut mikään hyvä paikka."
"Enoni oli kelpo ihminen, häneltä opin ainoastaan hyvää, mutta hän
seisoi niinkuin ulkopuolella kaikkea mitä muutoin talossa tapahtui. Hän
oli kunnon maamies, joka hoiti omia asioitansa ja kulki tietänsä
suoraan eteenpäin, luullen muiden tekevän samoin. -- No, mitään
varsinaista pahaa ei liene tapahtunutkaan. On vaikeaa kuvata tätiä, hän
oli luonteeltaan liian monipuolinen henkilö, mutta varmaa on että
kaikki mitä sanoi tahi teki, tarkoitti samaa päämäärää, ympäröittää
itsensä kunnialoisteella. Uskontoakin käytettiin siihen tarkoitukseen,
hän koristi itseään sillä, niinkuin helmillä ja koralleilla, hän
koristi itsensä miehensä kunnialla, lähimmäistensä vioilla ja omalla
suvaitsevaisuudellaan. Hän oli muka osaaottavainen ja auttava ystäviä
ja tuttavia kohtaan, josta siten kaikki luulivat olevansa velassa
hänelle ja koettivat, kumma kyllä, kaikin tavoin sitä maksaa.
Silloinkin kun hän köyhiä auttoi, koettivat he puolestansa apua
korvata, ja yhä kasvoi heidän kiitollisuutensa ja ihastuksensa.
Palvelusväki, paitsi emäntäpiika ja kamarineitsyt, katsoi häntä
puolijumalaksi. -- Tunsin heti, melkein vaistomaisesti, ett'ei hän
ollut totinen ja asetuin siitä syystä heti sotakannalle. -- Nuori
Jensen oli oiva opettaja, hän vaati ankarasti minua lukemaan. Hän oli
hilpeä, vilkasluontoinen ja hyväpäinen, mutta hänen käsityksensä ja
arvostelunsa olivat aina vähän tuimat ja pistävät. Hyvinpä hän osasi
temmata pois nuo hurskauden valokasvot, joilla tätini ynnä monet muut
ymmärsivät peittää turhuutensa, maallisuutensa ja itsekkäisyytensä!"
"Ymmärrän kaikki vallan hyvin Juho! ymmärränpä sinuakin paremmin kuin
ennen. Isoisäsi mielipiteet ovat ikäänkuin vartioneet sinua, mutta
unohdit tien lähteelle, josta heillä oli alkunsa. -- On kauheata kuulla
ihmisten kiroavan ja pilkkaavan, mutta vielä kauheampaa on kuulla
Herran Jumalan pyhää nimeä väärinkäytettävän tekopyhyydeksi ja
ulkokultaisuuden kautta. -- Kumpikin tavallaan riisti sinulta lapsuuden
uskosi, eikö niin, Juho?"
"Älä vertaa heitä toisiinsa, -- hän oli terävämielinen henkilö,
pistopuheissaan oli jotakin vapauttavaista ja puhdistavaista. Hän on
monessa suhteessa avannut silmäni, olen aina oleva hänelle kiitollinen
siitä."
"Miten hänen sitten kävi?
"Hän on kuollut. -- Häntä kohtasi kova suru; tyttö, jota hän lempi ja
joka oli antanut hänelle lupauksen uskollisuudestaan, otti toisen -- ja
silloin näytti hänelle elämä arvottomalta. No, en sitä millään tavoin
hyväksy, mutta en myöskään häntä tuomitse."
"Oi, kuinka surkeata! -- miksikä kysyinkään?"
He istuivat hetken ääneti, sitten veti Maria ikkunaneteisen syrjään ja
katsoi ulos.
"Juho!" hän osoitti mustaa öistä taivasta, jossa tähdet tuikkivat
kirkkaassa loistossaan. Kaukana merellä kimalteli niiden hohto
läikkyvillä lainehilla.
"Eikö tuo ole ihmeellisen kaunista?"
"On." Maria katsoi ylös tähtiin, Juho katsoi hänen syviin kirkkaihin
silmiinsä.
"Mitä ajattelet lapseni? -- ikävöitsetkö jotakin?"
"Ikävöitsenkö?"
"Mitä?"
"Sinua."
"Pieni Mariaraukkani!" -- hän oli vähällä itkeä.
* * * * *
Kerttu sai päättää isäntänsä kertomuksen. Maria painoi mieleensä
jokaisen kuvaavan teon ja kertomuksen ja sai siten viimein selvän kuvan
entisten päiväin elämästä vanhassa kartanossa. Se tuli hänelle kahta
rakkaammaksi ja kunnioituksella avasi hän suuret kaapit, joissa hyllyt
notkuivat isoäidin ja hänen palvelijainsa ahkeruuden tuotteista.
"Tiedätkö mikä tämä on?"
Juho näytti pienen kiiltävän esineen vaimolleen.
"En."
"Avain tiirikoimattomaan lukkoon; löytyy kaksi avainta rahalippaasen,
ja toinen on sinun. -- Varmaankin sinulla on monta suunnitelmaa
jouluksi."
"Suunnitelmia ei suinkaan puutu, mutta en uskalla itse ottaa; anna
paremmin sinä niin paljon kuin tahdot."
"No, onko mokomaa ennen kuultu! -- Katsos tänne, tässä on lipas,
pistäpäs vaan avain reikään, no niin. --"
"En, minä en katso."
"En uskalla, Juho! Tuntuu aivan kuin varastaisin, sinun täytyy katsoa
tänne!"
"Täytänkö taskusi? -- Vai kulta sinua enemmän miellyttää?"
"Kiitoksia, Juho kulta, tuhannen kiitosta! -- Eikö tämä todellakaan ole
unelma? nythän voin ostaa Olli Heikille pyörätuolin, ja hankkia
itsellisleskelle uunin ja, -- ei, minun täytyy oikein miettiä ja olla
ymmärtäväinen!"
"Tahdotko, joulukuusen?"
"Onko sinulla sitä ennen ollut?"
"Ei, mutta --"
"Saanko koristaa pienen kuusen Olli Heikille?"
"Tietysti, mutta voihan meillä kuitenkin olla suuri kuusi täällä
ylhäällä."
"En kuitenkaan tiedä -- --"
"No, jätetään se sitte." Se suretti häntä, mutta hän ymmärsi Marian.
Jouluaaton päivänä ajoi Pekka kylään, täyteen sullotuilla vaunuilla.
Hänellä oli kädessä luettelo leskien, sairasten, yksinaisten vanhain ja
monen muunkin nimistä. Ei ketään unohdettu, mutta enimmät lahjat
tulivat kuitenkin lasten osalle.
"Oletko jo saanut kaikki valmiiksi?" Juho astui odottamatta vaimonsa
huoneesen.
"Maria, katso minuun, sinä olet itkenyt?"
"Se teki minulle niin hyvää, nyt olen oikein iloinen, Juho!"
"Minua sinä olet itkenyt! -- tiedän sen ja se vaivaa minua. Ilmoita nyt
kerran edes mitä tunnet. En voi kestää tuota, että noin hillitset
itseäsi."
"Tahdotko kuulla mitä minä ajattelin?"
"Tahdon."
"Arvelin itsekseni, voipiko kukaan elää rukoilematta; toivominen
näyttää minusta olevan aivan pieni korvaus siitä, mutta siinäkin
kääntyy ihminen kuitenkin ulkopuolelle itseänsä."
"En sinua ymmärrä."
"Minä puhunkin niin katkonaisesti. -- Minä tahtosin antaa sinulle
joululahjan, Juho, mutta en voisi kestää sitä, että sen halveksisit."
"Sinun lahjaasi en minä halveksi."
"Se on ainoastaan toivotus. -- Tiedän että rakastat totuutta ja mietin
tämän toivotuksen sinulle: 'jospa yhä enemmän oppisit totuutta
tuntemaan.' -- Muuta ei ollutkaan. Niin sanoessasi ja myöntäessäsi
ett'et ole täydellinen, voi Hän, joka on tie, totuus ja elämä, sinua
auttaa."
"Tie?"
"Niin tie, Juho, niin on hän sanonut."
Juho ei vastannut, vaan vaipui mietteihin; hetken kuluttua nyökäytti
hän ystävällisesti päätänsä ja meni.
Olli Heikki ei ollut koskaan ennen joulukuusta nähnyt ja nyt se täten
tuli hänen luoksensa! Tuossa se seisoi lukemattomine pienine, kirkkaine
kynttilöineen, tähti latvassa: oksat notkuivat moniväristen verkkojen,
punaposkisten omenain ja täyteen sullottuin paperipussien painosta.
Rengit ja piiat tunkeutuivat huoneesen, mutta vaikenivat, kun nuori
emäntä avasi raamatun ha'at ja luki ääneen joulun iloisen sanoman.
Juho seisoi ovella, hänestä oli tuntunut niin yksinäiseltä ja kolkolta
tuolla ylhäällä suuressa rakennuksessa. Mitä, jos hän nyt täällä
joulukuusen ääressä lausuisi Marian toivotuksen! -- Jospa yhä enemmän
oppisin totuutta tuntemaan, niin, tapahtukoon se! -- Hän kallisti
päätänsä ja meni taas pois, ei kukaan ollut häntä nähnyt.
Mutta seuraavana jouluna oli yläruokasaliin koristettu joulukuusi,
talon kymmenviikkoisen pojan kunniaksi, joka isoilla mustansinisillä
silmillään katsoa tuijotteli noita monia kynttilöitä. Juho nosti hänet
korkealle ilmaan, joululapsensa, kalliin aarteensa! Nyt ei hänellä enää
ollut mitään toivomista, hänellähän olikin kaikkea.
Oi, kuinka hän rakasti pientä poikaansa, hän taisi istua pitkät ajat
häntä katsellen, kun hän nukkui, ja hänestä oli kovin hauskaa nähdä
hänen heräävän, rypistävän otsaansa ja pieniä kätösiänsä ojentaen tuon
tuostakin kiljahtelevan.
"Mitä sinunkin mielestäsi? eikö hän ole tavattoman kaunis, Maria? --
Minä en ollut puoleksikaan noin kaunis, sanoo Kerttukin. Ajattelepas,
kun hän kerran tulee niin suureksi, että voipi tulla kanssani
ratsastamaan ja katsomaan, kuinka avarat tiluksensa ovat!"
"Kylläpä siihen vielä kestää! -- rakas, pieni poikaseni!"
"Hänen lapsuutensa on oleva niin kirkas ja iloinen kuin suinkin, eikö
niin? -- Annapas minun vähän häntä pidellä! kylläpä hän mielissään on
kun korkealle ilmaan nostetaan. Eikö niin, poika-nulikkani? korkealle
ilmaan!"
Eipä kestänyt monta kuukautta ennenkuin pienokainen jo vastasi
ilonhuudahduksella, voimakkaasti ravistaen isän tuuheaa tukkaa. Uutena
vuotena sairastui lapsi, kastettiin silloin kotona ja kutsuttiin
isoisän jälkeen Oskariksi. Vanhemmat olivat muutamat päivät kovin
huolissaan, mutta silloin hän yht'äkkiä parani.
"Luulenpa, Juho, että hän taas virkoo, Jumalalle kiitos ja ylistys!"
"Sitä minäkin sanon," lausui Juho innolla.
Oskari nukkui levollisesti pienessä, pehmoisessa ja lämpymässä
kehdossaan. Maria kumartui sen ylitse ja aloitti vapisevalla äänellä
Isä-meidän rukoustansa. Juho lähestyi, pani kättensä hänen tuolillensa
ja silloin Maria sai rohkeutta jatkamaan. Senjälkeen oli Juho joka ilta
läsnä, hänen rukoillessansa kehdon ääressä. He eivät puhuneet siitä
keskenänsä, mutta Maria kiitti sydämessänsä Jumalaa.
Lämpöisenä huhtikuun päivänä, kun Oskari ensi kerran pääsi ulos
raittiisen ilmaan, liehuivat liput sekä puutarhassa että alhaalla
laiturilla. Juho itse ajoi mannut hänelle ja kaikki väki kutsuttiin
häntä katsomaan. Hän ei ensinkään peljännyt, vaan istui jäykkänä ja
suorana kaikkien ihailtavana. Silmät ja suu olivat äitin, mutta tuo
leveä otsa ja voimakas leuka olivat isältä. Pekka huusi eläköön ja
kaikki muut yhtyivät siihen; sehän oli pieni perintöruhtinas, joka
vapaehtoisesti valittiin.
Toisia lapsia nähdessään oli pienokainen kovin ihastuksissaan, hän
heilutteli käsiänsä ja tahtoi heitä taputtaa. Kun Kertun veljenpojan,
lähikylän sepän kaksi pientä rivakasta poikaa välistä tuli Kerttua
tervehtimään, antoi Juho usein heidän tulla lastenhuoneesen Oskariakin
katsomaan ja leikkimään hänen kanssaan. Aina vaan samaa leikkiä
leikittiin. Oskari ravisteli heidän lyhyitä pellavanvärisiä tukkiansa
ja he nauroivat ja huusivat kilpaa hänen kanssaan. --
"Ilma on niin ihanaa tänään, Maria! tulepas niin soutelemme järvelle,
me kahden vain! Kerttu sai luvan mennä kylään ja ottaa pojan mukaansa
pienissä varsavaunuissa."
"En minä oikein tuosta pidä, Juho kulta! -- Kerttu menee tietysti sepän
luo ja sittenkös hänelle annetaan sokuria ja makeisia, kyllä minä tuon
tunnen."
"Mutta et näy, kuulemma, Kerttua tuntevan. Kun lapsi on hänen
huostassaan, olen milt'ei levollisempi, kuin jos se olisi meillä
itsellämme. -- Tule nyt vaan kiltisti mukaan! -- Ei sinun tarvitse
mennä häntä neuvomaan. Katso, nyt olen saanut uuden veneen ja portaat
laiturin päähän sinun kunniaksesi. -- Kas niin, nyt vaan soutelen
niemen ympäri, niin että voit nähdä, minkälaiselta rannikko näyttää
kevätpuvussaan."
"Tuolla ne ovat, Juho; voin nähdä pienet vaunut tuolla kirkkotiellä."
"Niin, hekin kaunistavat maiseman? -- Kuuletko satakieltä ja katso
kuinka pyökit mäen rinteellä kastavat oksiansa veteen! Eikö ollut
hauska että tulit?"
"Olen aivan ihastuksissani! Täältä näyttää Rantamäki kaikkein
kauniimmalta ja hauskimmalta."
"Ensi kerralla otamme pojan mukaamme."
"Ei toki, varmaankaan se ei olisi viisasta." Juho hymyili: "Tehdäänpäs
sitten sinun tahtosi mukaan, mutta odotapas vaan, ensimmäisen vuoden
lopussa, silloin tulee minun vuoroni."
Kun tulivat kotiin istui Oskari aivan tyytyväisenä leikitellen
kalistimellaan; Kerttu oli hyvin totinen.
"Olitko veljenpoikasi luona Kerttu?"
"Olin, rouva hyvä, mutta vaan tuokion, sillä pikku Hannu ei ollut aivan
terve. Yrjö tuli kanssamme pajaan, jossa katselimme kuinka hänen isänsä
vasaraansa heilutteli. Oskari oli niin huvitettu, että hän oikein
ilosta huusi, joka kerran kun säkeneet lentelivät."
"Et suinkaan vaan antanut hänen suudella kipeätä lasta?"
"En, vein hänet kohta ulos, mutta Yrjöä hän taputteli ja syleili.
Toivon ett'en tehnyt väärin."
"Et ensinkään Kerttu! -- Suretpa vähän turhiakin, huolellinen pikku
äiti."
Kaksi päivää senjälkeen, oli Oskari silminnähtävästi kipeä, lähetettiin
lääkäriä hakemaan.
"Onko täällä ollut toisia lapsia?" kysyi hän heti.
Maria kalpeni. "Muutamia päiviä sitten leikitteli hän sepän nuorimman
pojan kanssa."
"Aih!" Lääkäri kumartui taas kehdon yli.
"Mikä se on", kysyi Juho kiivaasti, "mitäpä luulette?"
"Sepän molemmat lapset sairastavat polterokkoa, mutta ei sitä sentähden
tiedä. -- No, toivotaanpas parhainta, eihän tauti kuitenkaan tarvitse
tulla kovin vaikeaksi." Hän antoi muutamia määräyksiä ja lupasi palata
illalla.
Nämät olivat tuskalliset tunnit, Maria ei jättänyt kehtoa, Juho astui
levottomasti edestakaisin, meni ja palasi taas. "Oi, se olisi
mahdotonta, hänen lapsensa, hänen koko omaisuutensa."
Kerttu ei uskaltanut mennä sisään, hän seisoi ulkona ovea vastaan
vaipuneena ja väänteli käsiänsä.
Lapsen poski tuli yhä polttavammaksi ja hän hengitti yhä
vaivaloisemmin. Tällä kertaa ei lääkäri epäillyt mitä laatua tauti oli.
"Vaarallinenko se on?" Juhon katseessa oli jotakin, joka vaati täyttä
totuutta.
"En kiellä --"
"Toivotonta?"
"Ei suinkaan! -- Herra Bruhn", hän puhui hiljaa, "teidän täytyy säästää
vaimoanne."
Mutta Juho ei voinut muita ajatellakaan ei edes häntä, niin kokonaan
olivat suru ja tuska hänen vallanneet.
"Onkohan hänellä vaivoja? -- mitä meidän on tekeminen?"
"Teidän vaimonne tekee nyt kaikkea, mitä tehdä voi, hän on
täydellisesti malttinsa säilyttänyt. Toivon sydämmestäni, että lapsi
huomenna on parempi."
Mutta ei hän tullutkaan paremmaksi, päinvastoin ehkä huonommaksi,
kahtena seuraavana päivänä vieläkin vähän huonommaksi.
"Maria mitä sinä luulet? -- älä katso noin minuun! -- mitä sinä
ajattelet?"
"Hiljaa, katso hän tuntee sinut ja ojentaa kätensä. -- Juho leikki
hänen kanssaan!"
"Nytkö leikkiä! -- kuinka hän on kuuma, -- mitä teemme?"
"Meidän täytyy olla kärsivälliset."
"Kärsivälliset! -- Luulinpa sinulla olleen paremman lohdutuksen. -- Nyt
sinun täytyy käyttää rukousta, tuota rukousta, josta aina puhut, -- nyt
voimme nähdä sen voimaa!"
Hän tarttui Marian käteen ja sanoi milt'ei käskevästi: "Rukoile lapsesi
hengen edestä!"
"Mitä minä muuta teenkään?"
"Tahdon sen kuulla."
Maria veti pois kätensä ja kumartui ikäänkuin suojaksi kehdon yli.
"Rakas taivaallinen Isä, tapahtukoon sinun tahtosi, eikä minun."
"No mutta -- sinä et tahdo?" Hän muisti epäselvästi kertomusta isästä,
joka huusi: "Herra tule alas luokseni, ennenkuin poikani kuolee", mutta
hän ei voinutkaan rukoilla.
"Mitä nyt?"
"Nyt ei häntä enää mitään vaivaa, Juho!"
"Tarkoitatko?"
"Enkelit ovat hänet noutaneet, hän on nyt isoisän luona."
"Se on mahdotonta, -- kohtalo ei voi olla niin hirmuinen! -- Minä
jumaloitsin häntä --!"
Maria ei sanonut: juuri sentähdenpä että häntä jumaloitsit, kuoli hän
sinulta.
"Miten käy?" Kertun kalpeat, surulliset kasvot näkyivät ovensuussa; hän
näytti tulleen kymmenen vuotta vanhemmaksi näinä päivinä.
"Pois täältä!" -- Juho kääntyi häntä vastaan -- "sinun on syy -- en
tahdo sinua nähdä, mene tiehesi!"
Hän väistyi pois äänetönnä kuin varjo, mutta Maria pani kätensä Juhon
käsivarrelle ja sanoi vakavasti:
"Teet väärin, Juho!"
"Hän on lapseni tappanut!"
"Hiljaa! -- Ensin puolustit häntä ja nauroit huolilleni. Teitpä kovin
väärin! Minun on niin sääli sekä sinua että häntä! -- Kutsu hänet
takaisin!"
"Ethän tunne minua, -- olen täydellisesti miettinyt asiata, en voi
kärsiä häntä näkyvissäni. Hätää ei hän ole kärsivä, sano se hänelle! --
Tahtoisin jäädä yksin suruni kanssa."
"Emmekö voi yhdessä surua jakaa keskenämme?" hän kallisti päänsä Juhon
käsivartta vastaan ja katsoi rukoilevasti häneen, mutta hän vetäytyi
pois.
"Sinun surusi, mikä se on? -- Sinä luulet hänen elävän paremmassa
kodissa, sinä uskot saavasi häntä jälleen nähdä, sitä en sano suruksi.
-- Minun poikani on kuollut, -- tässä hän makaa kylmänä ja kankeana, --
olen ainiaaksi hänen menettänyt, -- se on surua!" hän itki tuimasti.
Maria meni hiljaa pois ja koetti puhumalla sovittaa ja lohduttaa vanhaa
palvelijatarta, mutta senjälkeen hänenkin täytyi saada hetki yksin
ollaksensa; suruaallot uhkasivat jo peittää hänen päänsä.
"Herra, herra, älä hänestä luovu! -- hän on oikeassa, minun suruni ei
ole yhtä suuri, -- minä uskon että pieni poikani on luonasi, minä
luotan rakkauteesi! -- Saata häntäkin uskomaan, minun pelastajani!"
Kun alkoi hämärtää, kulki vanha Kerttu hitaasti pää kallellaan pois
kartanosta. Häin ei ollut vihoissaan, vaan kovin suruissaan, kuumat
kyynelet valuivat pitkin hänen poskiansa. Monet vuodet olivat kuluneet
siitä kuu hän ensi kerran tuli tätä tietä, siiloin oli astuntansa
niinkuin mielensäkin hilpeä. Kovat oli hän siitä saakka kokenut, mutia
tämäpä oli vaikeinta. Hänen nuori herransa, jota hän oli käsivarsillaan
kannellut, rakastanut kuin omaa lastansa, hän ajoi nyt hänet pois
luotaan. Miks'ei Jumala paremmin ottanut hänen henkeänsä, kuin lapsen.
Olli Heikkikin teki Herrallensa saman kysymyksen, "minkätähden et
ottanut minun henkeäni ja säästänyt poikaa?" Ja vieläkin oli talossa
yksi, joka riiteli kaikkivaltiaan Jumalan kanssa. "Olisit ottanut minun
ja antanut hänen pitää lapsensa", sanoi Pekka ja itki niin että hänen
sydämmensä oli pakahtua.
Juho seisoi kalpeana ja jäykkänä pienellä haudalla; hän tervehti
lyhyesti ja kylmästi niitä monia läsnäolevia. Eihän tämä heihin
koskenut? -- hän yksistään tunsi surua, ei kukaan heistä lasta tuntenut
eikä siitä välittänyt.
Väki hajosi, vaunut lähetettiin pois, mutta Juho jäi paikalleen.
"Juho kulta, emmekö mene kotiin nyt?"
"Mene sinä, -- minä jään tänne!"
"Siellä kotona on niin kolkkoa, Juho, ja minä olen niin väsyksissäni."
"Oletko väsyksissäsi?"
Ensi kerran Juho nyt kuuli hänen valittavan tahi itsestään puhuvan; hän
katseli Mariaa ja tuska hänet valtasi.
"Oletko kipeä?" hän ikäänkuin heräsi, "olet niin kalpea -- nojaudu
käsivarteeni."
"Kiitoksia! -- en minä kipeä ole, vaan väsyksissä."
"Maria, olen ollut paha sinua kohtaan näinä päivinä, olen tehnyt surusi
vielä raskaammaksi. Välistä minun mielestäni et surrut kyllin ja
silloin tulin kylmäksi ja kalseaksi ja kohtelin sinua niin tylysti."
"Et olisi sitä tehnyt, Juho, jos olisit tietänyt kuinka sinua
ikävöitsin ja kuinka hyvin olisin tarvinnut sinulta tukea. -- Emmekö
levähdä tässä tuokion aikaa!"
"Minä kannan sinut kotiin ja sitten noudan lääkäriä."
"Älä, älä, voin varsin hyvin käydä, -- minulla on ollut sama kipu
lapsena, -- älä nyt huolistu, se on paljasta väsymystä."
Niin kulkivat he nyt ensi kerran yhdessä kirkkotietä eteenpäin.
Portilla tahtoi Maria taas levähtää, mutta Juho otti hänet syliinsä ja
kantoi hänen kotiin. Oikein oli hänelle lievitykseksi tehdä tätä hänen
edestään.
Lähdettiin kiireesti lääkäriä hakemaan. Juho kulki levottomasti edes
takaisin odottaessaan. Tällä kertaa ei hän kysynyt jämeästi ja
käskeväisesti: "mitäs nyt?" vaan antoi lääkärin ensin puhua.
"Hän on liiaksi jännittänyt sekä ruumiin- että sielunvoimansa; rintakin
on vahingoittunut, vaikk'ei suuressa määrässä. -- Kuka täällä
oikeastaan voisi häntä hoitaa? Kerttuhan on poissa. Voittehan itse
antaa hänelle rohtoja, -- joka toinen tunti, -- mutta tarkoitin
kaikessa muussa?"
"Sisäneitsyt."
"Tokkohan hän siihen sopii? -- no niin, eihän sitä muuta
vaarinotettavaa olekaan."
Tohtorin mentyä, viittasi Maria miehelleen.
"Älä kutsu häntä Juho! -- kyllähän minä virkoan jahkapa saan oikein
kylläkseni nukkua."
Kuinka hento ja kalpea hän oli, sen vasta oikein huomasi hänen
nukkuessa. "Enkö minä voisi tehdä mitäkään hänen edestään? -- varjella
häntä surusta, en ole voinut, ja sen sijaan että olisin jakanut sen
hänen kanssaan, annoin hänen yksin sen kantaa, siksi että hän oli
raukeamaisillaan. -- Eikö siis todellakaan ole mitään, jota voisin
tehdä hänen edestään?"
Äkkiä muistui hänen mieleensä kuinka Maria oli tullut hänen luokseen,
ja kuinka rukoilevasti ja kehottavasti hän oli häntä katsellut,
sanoessaan vakavasti ja säyseästi: "Teet väärin Juho!" -- Niinpä niin,
se olikin ja nytpä tulikin kosto. Uskollinen hoitaja, joka oli vaalinut
hänen isäänsä, äitiänsä, isoisäänsä ja häntä itseäkin, hän oli poissa.
Nytpä taistelivat rakkaus ja ylpeys kovan taistelun, mutta kun katumus
tuli lisäksi, täytyi ylpeyden väistyä. -- Hän oli tähän saakka niin
vähän suruja kokenut, ja nytpä tuli kaikki yht'aikaa.
Juho tarttui hattuunsa ja kiirehti ulos. Talon väki, joka oli
kokoontunut lehmuskujan päähän, väistyi äänetönnä syrjään; lapsen
kuoltua, ei ollut hyvä tulla isännän likelle. Nyt hän kuitenkin
tervehti ystävällisesti ja sanoi: "kiitoksia osanotostanne
aamupuolella! -- Niin, nyt on suru tämänkin asunnokseen ottanut." Ääni
hänet petti.
Kerttu oli äsken palannut kirkkomaalta; hän oli tavannut tohtoria ja
kuullut nuoren emäntänsä sairastumisesta. Sydämmensä painosti.
"Täti, isäntä tulee tännepäin, on parasta että menette sisään."
"Kiitos, Kirsti, että minua varoitit!"
"Kerttu!"
Kerttu vapisi; jokohan hän syyttäisi häntä tästäkin.
"Kerttu, vaimoni on kipeä, -- saatatko antaa minulle anteeksi --
tahdotko unohtaa?"
"Saanko palata? -- Oi sitä en koskaan saattanut uskoa! Minä olen
tuntenut itseäni, kuin paikoiltaan temmattu puu, -- ja nyt saan häntä
hoitaa. -- Minä tahdon kiittää ja siunata teitä viimeiseen päivääni
saakka, niin minä teen, rakas nuori herrani. -- Menkää te edelläpäin
kotiin, minä tulen hiljemmin."
Eikö ollut muutakin, jota hän voisi tehdä vaimonsa edestä? -- Kun hän
tuli huoneesen avasi Maria silmänsä.
"Kerttu tulee heti."
"Kiitoksia!" Silmänsä kiilsivät kuumeisesti, hän ei muistanut mitä oli
tapahtunut.
Kerttu toimiskeli hiljaa vuoteen vieressä, koetteli otsaa ja käsiä ja
kuunteli hengitystä. Juho katsoi uteliaasti häneen.
"Paranee hän vielä, -- onhan hän muutoin terve ja niin nuori. --
Herramme on paras lääkäri; yöt päivät tahdon rukoilla häntä hänen
henkensä edestä."
Juho ei vastannut, -- oliko hänellä mitään oikeutta häneen? -- oliko
hän tehnyt hänet onnelliseksi? -- Eikö olisi luonnollista että hän
haluaisi päästä pienen poikansa luo, oikeaan kotoonsa? -- Sinä hetkenä
tuli Juhon sieluun luja vakuutus tulevaisesta elämästä.
Kerttu ymmärsi, että Juho mieluummin tahtoi olla yksin. "Istun tässä
lähihuoneessa, kunhan herra vaan nykäisee kellonnuoraa tulen heti."
"Kiitos uskollinen vanha Kerttuni!" Näin ei hän ollut koskaan ennen
puhunut; Kerttu itki ja rukoili, rukoili ja itki tuntikaudet yöllä.
Pekka ei myöskään nukkunut sinä yönä, vaan heittelihe levottomasti
vuoteellaan. Viimein nousi hän, sytytti kynttilänpään tallilyhdyssä,
avasi matkapussinsa ja otti esille sen pohjalta pienen mytyn. Sen
ympärille oli kääritty sidelankaa ja senkin seitsemän solmua oli
avaaminen ennenkuin saatiin esiin kaksi pahoin pidettyä kuvakirjaa.
Olipa siinä rahakin, huolellisesti käärittynä valkoiseen paperiin.
Pekka silitteli sitä, hieroi paksulla hihallaan silmiänsä, hamuili
sormillaan tuuheita mustia kutriansa, mietti ja kirjoitti vihdoin:
"Niilonpojan Matin Kirsti ei ole sitä tehnyt, ja tässä ovat kalut.
Katuvaisesti Pekka Juhonpoika."
Päällekirjoitus oli helpompi: Koulunopettaja Maunula, Sarakylä,
maksettu. Hän kääri sidelankaa pitkin ja poikki kaikkien sääntöjen
mukaan. Nyt Jumala kyliä oli kuuleva hänen rukouksensa, arveli hän, ja
niin teki hän mitä vaan taisi, pelastaaksensa Marian hengen.
Niinpian kuin alkoi valjeta, juoksi Pekka täyttä laukkaa postihuoneesen
Kytän seurassa, joka liehutteli häntäänsä, hurjasti iloiten kovasta
vauhdista. Olipa kuitenkin tuo hätäileminen turha, sillä postihuoneen
asukkaat nukkuivat vielä sikeätä unta, ovet ja akkunat olivat
lukossa. -- Pekka ei ollut kauvan istunut pienellä penkillä
huoneuksen ulkopuolella, ennenkuin hän siihen nukkui ja näki unta
kirkkomaasta tuolla kotona ja äitinsä haudasta, joka oli aidalla ja
kultakirjaimisella kivellä varustettu.
* * * * *
Yölamppu paloi himmeästi, ääniä ei kuulunut muuta kuin aaltojen
yksitoikkoinen loiske rantoja vastaan ja tuulen hiljainen humina
pensaikossa tuolla ulkona. Maria nukkui levottomasti, aika ajoin avasi
hän silmänsä ja sanoi jonkun sanan.
"Missä on Oskari?"
"Hän nukkuu."
"Älä herätä häntä! -- Anna hänen olla, Juho!"
Näin hän usein oli leikillään sanonut, kuu Juho kärsimättömänä oli
ollut herättävinään lasta.
"Sinäkö se olet? -- oletko ollut täällä koko ajan."
"Nyt en sinun luotasi luovu, Maria!"
Hetken sen jälkeen nousi hän istualleen sängystä, ottaen Juhon käden
omiinsa.
"Tiesinhän sen Juho! -- Häntähän sinä kuitenkin rakastit: kutsuit Häntä
vaan toisilla nimillä, sen Hän ymmärsi, ja sentähden ei Hän ole sinua
jättänyt!" Hän vaipui takaisin vuoteelle.
"Kutsunut häntä toisilla nimillä?" -- Kaikki se jota hän oli pitänyt
arvossa, kunnioittanut ja rakastanut, olikohan se vaan ollut
taittuneita säteitä Herran kirkkaudesta. Mikähän se teki Marian niin
toisenlaiseksi kuin muut? -- Mikähän se oli tehnyt hänen isoisänsäkin
niin toisenlaiseksi kuin kaikki muut?
"Sen on Hän ymmärtänyt ja sentähden ei Hän ole sinua hyljännyt." --
Olikohan se mahdollista? -- Ei ei, hän tunsi itsensä olevan niin
äärettömän kaukana! --
"Eikö nyt ensinkään löydy mitään, jota voisin hänelle tehdä?" arveli
Juho taas seuraavana aamuna ja silloin johtui hänen mieleensä ajatus
lähettää pappia hakemaan.
Maria makasi ummistunein silmin, mutta kun ovi aukesi ja pappi astui
sisään, katsahti hän ylös, tunsi hänet ja tervehti.
"Tahdotteko puhua minun kanssani, rouva Bruhn hyvä?"
Juho tahtoi mennä, mutta Maria ei päästänyt hänen kättään.
"Kiitoksia, ei tänään -- kiitoksia!" hän sulki silmänsä. Pappi näytti
hämmästyneeltä, hetken kuluttua nousi hän poistuaksensa pois.
"Eikö hän toivonut saada minua tavata?" kysyi hän.
"Ei, mutta minä arvelin, että se kenties olisi hänelle mieleen. -- On
toinenkin asia, josta tahdon puhua -- onhan tapana kirkossa joskus
rukoilla sairaitten edestä, eikö niin? -- Tahdotteko huomenna rukoilla
hänen edestään?"
"Aivan mielelläni. -- Onko hän sitä toivonut?"
Papin viisaat, lempeät silmät katselivat tutkivaisesti Juhon totisia
kasvoja.
"Ei, mutta tunnenhan hänet hyvin."
"On varsin kiitettävää, herra Bruhn, että te, joka seisotte aivan
ulkopuolella seurakuntaa, noin kunnioitatte vaimonne tunteita. -- Se on
todellakin kunnioitettavaa."
"Aivan ulkopuolella seurakuntaa!" -- niin, sehän oli pelkkää totuutta,
vaan kuitenkin tunsi hän itsensä niin peräti köyhäksi, sitä
kuullessaan.
Myöhemmin päivällä tuli tohtori.
"Kuume ei ole tullut kovemmaksi; mutta hän on kovin heikko. -- Älkää
nyt olko huolissanne! Minulla on vielä hyvää toivoa."
Juho hoiti tämänkin yön nuoren vaimonsa vuoteen ääressä. Joka kerta kun
Maria tuli levottomaksi, hyräili Juho hiljaa siksi kun hän nukkui. Ne
olivat Marian omat laulamat laulut; sanoja ei hän muistanut, mutta
sävelet olivat ehdottomasti painuneet hänen muistiinsa.
Väliaikoina, jolloin Maria nukkui, istui hän aivan hiljaa liikuttamatta
jäsentäkään, mutta hänen sielussaan oli taistelua ja rauhattomuutta. --
Eipä ole helppo asia tuomita itseänsä, mutta sen täytyy tapahtua. Juho
teki sen nyt, ja koska hän oli uuttera ja lujaluontoinen teki hän sen
oikein perinpohjaisesti ja pontevasti.
Vuodet palasivat, lapsuudenkin vuodet ja he katselivat häntä isoisän
ankarilla ja lempeillä silmillä. -- Miksikä juuri nyt muistui hänen
mieleensä talviaamut, jolloin isoisä ja norjalainen vieras seisoivat
kirjoituspöydän ääressä keskustellen. Norjalainen herra, kookas,
totinen mies, jaloilla tunnokkailla kasvoilla, pani kätensä raamatun
päälle, sanoen: "Tiedän, että tämä kirja on sinunkin aarreaittasi!"
"Niin Jumalan kiitos! -- mutta siinä on sana, joka joka illoin muistuu
mieleeni ja joka minua huolestuttaa: Te olette maan suola."
"Arvelen, että se mieleesi johtuu sentähden että paremmin voisit sanoa:
Jumala, armahda minua syntistä. -- Mutta sinun sijassasi rukoilisin
että sen sana ennemmin muistuisi mieleesi aamuisin; sillä meidän täytyy
työtä tehdä, niinkauvan kuin päivä on."
Poika oli hämmästyneenä kuunnellut; kummallista kuinka hän vielä muisti
joka ainoan sanasen.
Kellon soidessa seitsemän, avasi Juho ikkunat ja vetäisi verhot
syrjään. Meri kimalteli auringon kultaamana, lintujen laulut täyttivät
ilman, metsä ja puutarha hohtivat kesäpäivän runsaassa hehkuvassa
ihanuudessa. -- Silmiä hiukaisi -- sydäntä vihloi! -- Hän palasi
sairaan luo. Mitä hän voisi tehdä hänen edestään?
"Kerttu, sano väelle, että kirkossa rukoillaan rouvan edestä. -- Et saa
kehoittaa heitä sinne menemään, kerro se vaan heille."
Hän taisi nähdä heidät ikkunasta; olipa koko pieni joukko, joka sinne
meni. -- Nyt kimahti kirkonkello, isoisän kello, tuuli toi äänen
muassaan.
Hän istui hetken hiljaa, mutta nousi äkkiä seisomaan.
Nyt he varmaankin rukoilivat hänen edestään, -- rukoilisiko hän, joka
rakasti häntä hellemmin kuin kaikki muut, heidän kanssaan --
uskaltaisiko hän? -- eikö hän voinut sitä vilpittömästi tehdä?
"Herra, minä uskon, auta epäuskoani!" hän ei tietänyt mistä sanat
tulivat, mutta ilmaisivat hänen tunteensa.
Vähän senjälkeen laskeutui hän polvilleen vuoteen viereen, mutta taas
tuli rukous hänen itsensä edestä:
"Vapahda minua, Herra Jesus!"
Kellot soivat taasen, jumalanpalvelus oli loppunut. Hänen edestään ei
hän ollut vielä rukoillut, mutta nyt hän tahtoi sitä tehdä.
"Taivaallinen Isä, -- Sinun käsiisi minä hänen uskon!"
Samassa Maria heräsi.
"Missä olen? -- missä olen ollut? -- sinäkö se olet, Juho? oi! -- nyt
muistan!" Hän ei kestänyt muistoa, vaan vaipui takaisin.
Joko nyt oli tullut erohetki? -- Juhon sydäntä vihlaisi.
Hetken kuluttua tuli lääkäri, omenapuun kukkanen napinreijässä,
osaaottavainen ja levollinen niinkuin aina.
"Tässä näkyy muutos tapahtuneen. -- Kuume on tauonnut. -- Sanoinhan
että hän parantuisi."
"Onko mahdollista? -- onko hän parempi."
"Paljoa parempi, mutta voimat ovat tietysti peräti lopussa. -- Muutamat
simpukat eivät olisi haitaksi, sekä munanruskuainen ja vähän viiniä.
Muutaman päivän perästä, arvelemme, saatte työtä pyssyllennekin, herra
Bruhn! -- Hyvää päivää, rouva Bruhn! -- Mitä tahdotte? Miehenne tarjoo
viiniä, minä ehdotan lihalientä tai maitoa?"
"Ehkäpä vähän viiniä, kiitoksia Juho, kiitoksia!"
"Nyt täytyy teidän maata aivan hiljaa ja antaa ajatuksennekin levätä.
-- Teillä on edesvastaus siitä, herra Bruhn!"
"Tahtoisin niin mielelläni puhua kanssasi."
"Saamme odottaa huomiseksi, Maria!"
"Kuka on tuolla huoneessa? -- mielestäni," -- hän punastui.
Heti senjälkeen tuli Kerttu hiljaa huoneesen. Levollinen tyyneys
kuvautui rehellisille vanhoille kasvoille, ääni kuului hyväntahtoiselta
ja tavalliselta niinkuin ei mitään tavatonta olisi tapahtunut. --
Kerttu oli oiva sairaanhoitaja.
"Muutamat lusikalliset? -- kas niin, nyt juomme loput. Terveydeksenne!"
Mutta Juhon täytyi mennä ulos, hänellä oli tarve heittäytyä polvilleen
ja tunnustaa viheliäisyytensä.