On ollut kuumaa ja kaunista, päivät helteiset ja herttaiset ja
kevään lapsellinen leikikkäisyys on alkanut saada vakavamman muodon.
Alastomuus on alkanut kadota ja pukeutumispuuhissa on koko luomakunta.
Mutta so on vähä vaivaloista ja käy hitaasti, sadetta kaipaavat kaikki,
peseytyäkseen ja puhdistuakseen pukeutumista ennen.
Mutta vielä on päivän ja pari poutaa ja paahdetta ja sitte
näyttäytyvät, kuin sanan tuojina, ensimmäiset pilvenmöhkäleet. Ne
kokoontuvat taivaalla, muuttavat muotojaan ja jatkavat matkaansa
verkalleen. Vettä ei niistä tipahda, vaan ne kuitenkin ovat tuoneet
toivon tullessaan. Virkeänä katsoo silmä taivaalle, ja mielet
jännityksissä odotetaan sadetta.
Ja taivaanranta tuolla etelässä mustuu, siellä synkistyy ja pimenee
ja tuontuostakin vilkasevat silmät tuohon nousevaan pilveen. Se
lähestyy ja kasvaa ja kohta on aurinko sukeltautumaisillaan pitemmäksi
ajaksi pilven taakse. Vielä viimeisessä tingassa se paahtaa kaikella
voimallaan, vaan pilvi tunkeutuu väliin. Sen varjon raja juosta
lipettää maan pinnalla, se on jo ehtinyt korven yli tuonne korkealle
vaaralle; sen toinen puoli on varjossa, toinen valossa, mutta varjo
laajenee, valo pienenee ja kohta on sekin seutu tummennut.
Vaan levitessään pilvi on muuttunut mustansinervästä vesiharmaaksi ja
näyttää se mehevältä, kostealta ja lupaavalta. Se kohotteleikse ja
asetteleikse ja näyttää kuin valmistautuvan suureen tehtävään.
Hetki on juhlallinen.
Maassa on kaikki jännityksessä, on hiljaa ja kuin henkäisemättä; joku
yksityinen liverrys jossain, pienen linnun pyrähtävä lennähdys, joku
kalahdus ja muuta ei; vaan kuinka tuollaiset nyt kuuluvatkin hyvin ja
kuinka ne vetävätkin huomion puoleensa!
Ensimmäisiä pisaroita jo tipahtelee, ne putoilevat harvaan, suurina
ja raskaina... jo kuuluu kohinaa, tuhahtelee tuuli, taipuilevat
puut, heilahtelevat vesat ja samassa muuttuukin tuuli puskuvaksi ja
painavaksi. Pisaroiden tulo tihittyy ja kohta onkin seutu rankkasateen
vallassa.
Mutta tuuli tuossa tuokiossa heikkenee, hiljenee ja lakkaa kokonaan ja
sitte vesi putoaa suoraan ja tarttuu se maahan mehevästi ja metisesti.
Se on nautinnon ja virkistyksen hetki, johon luonto ottaa osaa hiljaa
ja hiiskumatta.
Mutta se on vaan keväinen sadekuuro, joka ei kestä kauan.
Pilvi alkaa oheta, ilma kirkastua ja taivas selitä. Vielä hetkinen
hienoa ja yhä heikkenevää sadetta ja sitte ainoastaan harvaseen pieniä
pisaroita, vienoa tuulen henkeä ja pilven varjo kiitääkin seudulla ja
jättää sen viiva viivalta kinterillään olevalle seuraajalleen. Aurinko
pilkistää pilven reunalta, pilvi yhä poistuu ja lempeänä ja lämpöisenä
näyttäytyy aurinko kokonaisuudessaan selkeällä taivaalla ja yhtäkkiä
koko seutu on lintujen laulun vallassa. Käet yhtyvät sitä säestämään.
Ensin kuuluu kaukaa korvesta kukuntaa, hiljaa ja heikosti, vaan siihen
yhtyy jo toinen, kolmas... ja eräs lennähtää talovaaran rinnepetäjään,
asettautuu sen latvaan, kukahtaa ensin kerran, pari ja sitte sekin kuin
innostuu ja yhtyy helkyttelemään kilvan toisien keralla.
Koko seutu on puhdistunut, ilmasta on usvakkuus kadonnut ja on se
täyttynyt hienolla ja herttaisella tuoksulla. Aurinko paahtaa maan
pintaan, joka on märkä ja vesiherneissä ja josta kohoaa hienollaista
höyryä.
Mutta tuolla edempänä vielä sataa, auringon säteet tanssivat siellä
putoavilla vesipisaroilla ja sinne ilmautuu kaunis ja kirkasvärinen
taivaan kaari.
Ja kohta näkyy sateen virkistävä vaikutus, kuluu päivä, kuluu toinen,
niin on jo lehdet puissa hiirenkorvalta varttuneet isommiksi, maasta on
kulo kadonnut ja ruohontaimet saaneet vartta ja vahvistuneet.
Ja jo kalkattaa kellot vaarojen kosteikoissa, jossa karja ahmien riipii
ruohostosta ruokaansa. Vasikkahaassa on temmellystä, juoksua ja hyrinää
ja siellä vasta vapautta oikein tunnetaan ja — tutkitaan!
Se on alkua kesäiseen elämään ja siitä se varttuu ja vaurastuu ja
siihen aina liittyy uusia ja uusia töitä ja toimia, kunnes se täyttyy
kiireisellä hyörinällä ja puuhilla.
Pirtti on kuin unohtunut ja sen kanssa ummehtunut pirttielos. Siellä
ei olla kuin parhaiksi syöntäaikoina - jos ollaan talon läheisissä
töissä — ja sitte jo ehtoneella vetäydytään johonkin ulkosuojaan, jossa
kesällä öisinkin nukutaan.
Vaan kun joutuu se aika, jolloin ollaan jossain edempänä
"metsäruateilla", niin silloin ei päiväsin kotosalla tapaa muita kuin
talon kykenemättömät vanhukset ja niistäkin ainoastaan naisvanhuksen.
Hän on kodin vahtina ja hoitelee taloutta ja se onkin hänen mieleistä
työtään. Hänellä on toveruutta talon pienistä paitaressuista ja
silloin, kun niiden silmällä pidosta aika myöntää, puuhailee hän
pihalla ja vasikkahaassa, juottelee vasikoita ja lämmittelee vesiä
kodassa; rientää vastaan kotiin tallustelevalle karjalle, vastaa
puhellen niiden ammumiseen, nimittelee jokaista erittäin ja tarkastelee
salaperäisesti kylläistä karjaansa.
Miesvanhus ei pysy kotosalla, hän ei ole siihen tottunut, hänen
täytyy puuhata jotain ja jossain. Ja kun hänestä ei ole toisten
perheen jäsenten kanssa työssä kävijäksi, niin on hän ryhtynyt kalojen
pyydystämiseen. Niillä retkillään hän viettää päivänsä, liikkuu siellä
hiljaan ja verkalleen, aivan niinkuin hänen voimansa sallivat ja kun
hän siellä väsähtää, niin hän levähtää istahtaen kivelle tai kallistuen
mätästä vasten.
Ja kun hän on järvellä, pienoisessa venheessään, niin hän sielläkin
vain liiraillen liikkuu paikasta toiseen ja nähtyään sopivan paikan,
laskee pyydykset; nostelee ja katselee toisia, jo ennen lasketuita, ja
ottaa niissä olevat kalahotit.
Yksin hän siellä on eikä päivissä puhetta vaihda. Hänen luonteensa on
saloinen ja salaperäinen ja hän ei tunne kaipaavansa mitään. Hänestä on
korvessa kodikasta ja hän hymähtää sen synkkyydelle ja hiljaisuudelle.
Hänelle kukkuu siellä "kultainen käkönen" ja hän aina väliin laskee
verkon kädestään, heittää toimensa ja kuuntelee sen kukuntaa.
Aurinko on ajan määrääjänä, ja kun se on ehtinyt etelän puoleen,
päivällissuunnalle, niin hän meloskelee venheensä rannalle, vetäisee
sen kuivalle, hakee sitte rannalta risuja, laittaa niistä rovion kivien
koloon tai ankeammalle töyrylle. Ottaa sitte metsäkätköstään pienen,
rautaisen kattilansa, täyttää sen vedellä ja asettaa vivun nenään
rovion keskelle. Puhkaisee ja puhdistaa muutaman kalan ja keittää
niistä sievosen sopan; palasen leipää panee hän siihen suurukseksi ja
kattilasta hän sitte lusikalla tai sen puutteessa tuohilipillä lientä
leivän kostukkeeksi ottaa.
Syötyä hän venähtää syöntäsijoilleen pitkäkseen, vieräyttää silmänsä
kiinni ja nukahtaa.
Vaan ei hän pitkälti aikaansa unessa hukkaa, kunhan vähänkin, ja sitte
hän kavahtaa ja lähtee taas venosellaan vesille.
Illalla kokoaa hän saaliinsa konttiin, kohottaa kontin selkäänsä ja
alkaa tallustella talotonta taivalta, korpitietä kotivaaraa kohti.
Köyryssä hän kulkee, sauva tukenaan, vaan kuorma on raskas ja se panee
hiljaisessakin kulussa puhuttamaan. Mutta kukaan ei häntä kiirehdi, ja
niin levähtää, istahtaa silloin, kun perin vaikealta tuntuu ja sitte
jatkaa taas matkaa.
Ei ole enää kun kotivaaran rinne noustavana: rinteen alla hän vielä
levähtää, sitte kapristaikse jäännökselle taipaleelle ja kohta on
kotoinen pirtti ja kotoiset kohtelut tarjoamassa huojennusta ja hoivaa
vanhalle ja väsyneelle.
Mutta kesä on vaurastunut vaurastumistaan ja kiirehtii raatajia
toimissaan. Se on valmistanut parhaan parhaan ajan kasken kaateelle; on
lehtipuut jo täydessä lehdessään ja niin täytyy kiirehtimällä kiirehtiä
siihen tehtävään.
Saman ajan tehtäviin kuuluu vihkojen teko talvisiksi ruokavaroiksi
lampaille, ja ihmisille täytyy myöskin nuoren täysilehden aikana saada
kylpyvastat talviseksi tarpeeksi.
Kaski-alaksi on tällä kertaa katsottu kotivaaran lähellä olevan
salovaaran rinne. Se on pari tai kolmekymmentä vuotta takaisinpäin
ollut jo raajinmaana, vaan on siinä nyt lehtimetsä kaskeksi kelpaava.
Sinne lähdetään.
Ja jonkun aikaa siellä käytyä ja huiskettua, onkin metsä kumossa
kuivamassa. Äärinvierin siinä on kirves työtänsä tehnyt ja armotta
on kaatajat iskeneet jokaiseen puuhun, jättämättä edes "linnuille
lepotiloa".
Väliaikaa ei taas ole nimeksikään.
Niityntapasissa heinä käy täysikasvuiseksi. Ei muuta kuin täytyy
terästellä viikatteita, sitoa ne varsiin ja teroitella ja lähteä
joukolla heinän tekoon. Lähin heinämaa on kotivaaran alla, joen
varrella, vaan on se, niinkuin kaikki muutkin, vesottunut, metsistynyt
ja mätästynyt. On vielä sammal kohonnut pinnalle ja on siinä heinää
vain harvassa ja sekin kovaa ja vihvilänsekaista.
Siihen tartutaan tarmolla, jo kaadetaan heinä ensin aukeammilta
paikoilta ja sitte käydään kaivelemaan lepikkoja, kannetaan niistä
heinät aukealle, kuivaillaan ja sikäli pielestetään. Kun kaikki on
kasaan saatu, niin ympäröidään pieles aidalla ja ollaan valmiit
lähteinään toisille heinämaille.
Ne ovat kauempana pihasta, ovat korvessa. Siellä on yksinäinen järvi ja
sen rannat ovat heinäiset ja ovat aikoja takaisin raivatut niittymaiksi.
Sinne lähdetään useamman päivän eväillä ja siellä on edellisiltä
kesiltä ja työajoilta jälelle jäänyt maja, risuista tehty. Sitä ilmat
ovat ränsistäneet ja sitä nyt vähän korjaillaan ja majoitutaan siihen.
Ainoastaan pyhäsinä käydään kotona, ja jos sitte eväät keskellä viikkoa
väsäytyvät, niin joku yökautena pistäytyy niitä hakemassa.
Mutta täällä onkin heinän korjuu pitkällistä ja hankalaa. Järven
rannat ovat pitkälle lietteiset, mutaset ja pehmeät. Lietteet kasvavat
kortetta ja tuolla jo ihan vedessä kohoaa sankat ruuvikot, ja ne kaikki
ovat eläinten ruuaksi kelpaavat kokoon saatavat.
Aidaksien ja puiden varassa, puoli alastomana, siirrytään askel
askeleelta kosteikkoon, vesi räiskyy viikatteella huitoessa, mutta
kortteikkokin tutisee ja osa osaltaan kaatuu se vesiselle alustalleen.
Heti haravoidaan ne kasaan, mätetään sapilaille ja porraspuiden varassa
kannetaan ylemmäksi, johon levitetään kuivamaan.
Siinä kantaissa sattuu kantajilta jalka puulta luiskahtamaan, se
hurahtaa syvään, kantaja kaatuu ja, pitkällisen mudassa rypemisen
jälkeen, hän pääsee vihdoin märkänä ja mutaisena jaloilleen portaille.
Taas jatketaan kuormineen matkaa ja voipi vielä useamminkin samalla
tiellä sattua polkaisuerehdys ennenkun taakka on saatu kuivalle ja
kantavalle maalle.
Päivät läpeensä on samaa ja samallaista ja sitte kun ruvetaan ruuvikon
kimppuun, niin siinä onkin alituisesti vedessä seisominen. Ruumis
on puoleen paljastettu ja on se kuin mutahaudassa, jossa ainoastaan
pinnalla on aito vesi. Siirrytään aina syvemmälle ja syvemmälle, kunnes
edemmäksi meno on mahdotonta, vaan silloin seistäänkin jo kainaloihin
saakka mutaisessa vedessä.
Se on rasittavaa työtä ja väsyneenä siinä kallistautuu iltasittain
majaan nukahtamaan. Märkyys on sittekin vaatteissa ruumiin ympärillä,
vaan kun kesäinen yö on lämmin ja makaaja puoleksi peittyy kahiseviin
lehtiin, niin siinä se vaan yö tulee häiriöttä vietetyksi.
Ei siellä joudakkaan ihan puhtaaksi rantoja tekemään, sillä kotivaaran
kaateikossa valmistuu ruis. Se jo kellertävänä huojuu ja täyteläisinä
tähkinä nuokkuu korjaajiansa odotellen.
Ja niin täytyy kiirehtiä kotoisille pihoille, täytyy tarttua sirppiin
ja kyyristäytyä kiirehtijän kimppuun ennenkun se tulee liian valmiiksi
ja rupeaa karisemaan.
Siinä kyyrii naisia ja miehiä, siinä sänki enenee, kuhilaita ilmestyy
ja kun vaan poutana kestää, niin on muutamassa päivässä huojuva laiho
koottu töröttäviksi kuhilaiksi.
Mutta siihen taas valmistuu touot ja ne vievät raatajilta aikansa
nekin. Ja sitte täytyy viljat korjata, koota pitkulaisiksi närtteiksi
ja pyöreiksi ja pystypäisiksi keoiksi ja saavat sitte siinä tilassaan
oleilla siksi, kun tulee aikaa niiden riiheen ahtamiseen ja puimiseen.
Ja siihenhän se kesä hupeneekin.
Siihen sitte vielä rukiin panot, syystyöt ja talvelle varustautumiset
ja niin on taas ajanjakso eteenpäin eletty.
Lepohetkinään (sunnuntaisin) eivät nuoret vietä kaikkia aikojaan
pirteissä tanssien, niinkuin talvella, vaan keräytyvät yksiin ja
lähtevät "pitkäänpuoraan", astuskelevat metsäpolkuja kylästä ja
taloista edemmäksi. Kulkevat ensin yksissä, vaan sitte alkaa joukko
hajoilla, yksi pari jää yhteen kohtaan, toinen toiseen ja siellä sitte
iloitaan ja mellastetaan; siellä kuhertelee kukin "mielitiettoineen",
siellä kun ei ole kuin
"Kuuset kuulemassa,
Hongan oksat oppimassa."
Siellä unhoittuvat vaivat ja vastukset, arkipäiväin huolet ja
väsymykset.
* * * * *
Vaan samalla, kun kesä on tuonut laveutta elämään, on se myös
muodostellut hankaluuksiakin. Niinpä on matkan teko salopaikoilla
vaivaloista monien ja laajojen soiden tähden. Niitä myöten täytyy
kulkea ja ovat ne ihan kantamattomat, jonka tähden onkin ylikäytävän
kohdalle laitettu silta latomalla sylen pituisia pyöreitä pölkkyjä
vieretysten toinen toiseensa kiinni. Mutta suo kun on vetelä, niin
nämä eivät kauankaan kestä suon pinnalla, vaan painuvat, ja sillan
kohdalle kokoontunut aito vesi on osottamassa tien kohtaa. Mutta kun
salolaisen hevonen on tottunut tuollaiseen, niin se ei epäile eteenpäin
mennessään: se laskee vain varovasti jalkansa, etsien veden alla olevia
siltapölkkyjä ja kun se tuntee jalan sattuneeksi pölkylle, tallaa se
vasta koko painollaan ja niin, vaikka hitaasti, kuljettaa se selässään
olijan suon laidasta toiseen. Suolta päästyä ja kohotessa kovalle ja
kuivalle tuntuu helpottavalta ja hyvältä. Metsäpolulla ei päivä paahda,
ei kilota silmiin, siinä on varjossa ja viileässä. Siinä ei silmä
pitkälle eteensä näe, sillä polku on kaita, luikertelee ja kiertelee
lakkaamatta; mutta katse kaivautuu sivuille, sujuu sen minkä pääsee ja
sivuuttaa seisovia jättiläisiä; niiden juurilla, puolihämärässä näyttää
niin viehkeältä ja viihdyttävältä.