Tulee sitte kevät.
Se lopettaa tukkivetohommat ja talviset työt ja toimet ja vaatii toisia
töitä ja tehtäviä.
Aurinko on päässyt pilvestä, se on kohonnut ja aina vieläkin kohoaa
korkeammalle; viikottain se kiertelee selkeällä taivaalla ja alkaa
jo paistaa ihan täydeltä terällään. Ilma on köykäistä ja kuulakkaa
ja yöt lyhenemistään lyhenevät, muuttuvat lämpiöisiksi ja vähitellen
valoisammiksi, jotta viimein ei ole yösilmää kuin hetkinen ja sekin
vetää valossaan vertoja talviselle päivälle.
Keväinen lämmin on sulatellut lunta, on puhdistanut puut ja metsän,
ja aukeilla paikoilla sitä kohta ei näy kuin päivän pääsemättömissä
lokeroissa ja siimeksissä metsänranteilla. Loristen juoksevat vedet
rinteillä, muodostelevat uria ja noroja ja kiirehtivät vaaran alla
olevaan notkoon, notkossa luikertelevaan puroon ja, siinä sitte yhdessä
puroveden kanssa, jatkavat matkaa joko metsälampeen tai johonkin
salojärveen. Järvissä on jää yhtenä sohelona, se sohisee ja suhisee
pienenkin liikkeen sattuessa ja on se puikottunut; puikot eroilevat,
eksyvät toisistaan, sulavat ja katoavat näkymättömiin.
Ja kohta on luonto vapaa talven vallasta, vaan näyttää vielä
alastomalta ja kuloiselta.
* * * * *
Vaaran rinteellä muutamassa kohden pistää näkyviin mustia, palaneita
kantoja ja lumen tarkkaan hävittyä näkyy kanteikossa talven alainen,
veltostunut oras. Toisessa paikassa on paljastunut viime kesänä
kaadettu kaski... Siinä on kirves heilunut, siinä lastut sinkoilleet ja
siinä on hikeä puserrettu kesäkuumalla sitä kaataessa. Siinä ryhöttää
pitkällään vieretysten petäjä ja koivu, niiden lomassa leppä ja
haapa, vaan niiden lehdet eivät enää lipattele ja niiden viheryys ja
kauneus on kadonnut, elämän into kukistettu, runko kuivahtanut ja mehu
haihtunut — ja tämä hävityksen kauhistus on leivän tähden.
Kaikki ovat paikoillaan siinä, mihin ovat kaatuissaan joutuneet ja
kunkin kohdalla töröttää oma, eloton kantonsa. Kaatuneiden oksat
ovat kietoutuneet toisiinsa, ne syleilevät toisiaan ja ne kuin
kuiskailisivat: — kuolemassakin yhdessä, syleillen ja sovinnossa.
Ja talon naiset ottavat kassaroita ja kirveitä ja lähtevät tuon kasken
karsintaan. Ritisten taittuvat oksat, vaan toisiinsa sotkeutuneina,
ne eivät toisistaan erkane, rungot vain lomahtavat niiden varasta
maaperään, ja siinä onkin kylliksi, muuta ei karsija tahdokaan. Jonkun
päivän työskenneltyä ovat rungot oksistaan irti ja niin olisi kaski
poltettavaksi valmis, mutta vielä ei ole maanpinta tarpeeksi kuiva,
joten täytyy polttaminen lykätä tuonnemmaksi.
Vaan pianhan selkeältä taivaalta paahtava aurinko kuivaa, ja kun
polttaminen on toimitettava kuloaikana, ennen ruohon nousua, niin
eräänä kauniina päivänä pistetäänkin tuli risukkoon. Vaan ensin on
täytynyt ryhtyä varovaisuuskeinoihin, ettei tuli pääsisi ihan tuossa
kaskenrinnassa olevaan metsään, ja niin on ajettu sille kohdalle leveä
vako ja saatu siten katkaistuksi tulta johtava, maan kanervainen ja
rujoinen pinta. Räiskäen ja vonkuen lipuu tuli paikasta toiseen ja
kohta on yhtenä lainehtivana tulimerenä koko kaskeksi kaadettu ala.
Siinä on lähellä kuuma ja siinä paahtaa, mutta siinä täytyy olla
ihmisten ympärillä vartioimassa ja vahtimassa, ettei vaan tuli jotenkin
ja jossain kohdassa karkaisi luvattomille aloille. Lapiot käsissä
seistään valmiina viskaamaan hiekkaa maata myöten liplettävän liekin
päälle tai sitte tuoreella havulla pieksämään tulta siksi, kunnes se
tukehtuu, ja niin saadaan karkulainen ehkäistyksi.
Mutta väliin se sittekin karkaa; se on tullut hirmuisella vauhdilla ja
tuulen alapuolella se on paahtanut puut ja hypähtää suorastaan niihin,
tai nuolaisee lieska, riehuissaan, vaon toisella puolella olevaa
kanervikkoa, jota myöten karkaa tuimalla vauhdilla. Sen eteen ei ole
menemistä, sillä tuuli työntää tulta, niin että pian joutuisi liekkien
uhriksi. Kauempaa kaarretaan sille vastaan ja koetetaan tehdä esteitä,
ja viimein saadaankin se jonkun suon äärelle tai aukealle paikalle
tukahdetuksi..
Ei ole enää tulta suuremmassa määrässä muualla, kuin tuolla yhdessä
kasken kulmassa ja ainoastaan ympäristöön levinnyt savu ja jälkeensä
jättämä musta jälki ovat muistuttamassa siitä voimasta, joka oli
riehunut niissä paikoin.
Ja niin on tuli tehnyt palveluksensa; se on riistänyt ja raastanut;
irrottanut? ja erottanut oksat toisistaan ja hävittänyt ne pieniksi,
pyöreiksi hiiliksi tai sitte kokonaan tuhkaksi. Suuremmista rungoista
on kuitenkin enemmän jälellä ja kaikkein paksummat vain kuoreltaan
kärventyneet. Vaan maan pinnassa tuli ei ole tehnyt tarkasti
tehtäväänsä, joten sitä täytyy vieläkin poltella; oli jättänyt
aina väliin palamattomiakin tierakkeita. Kootaan jälelle jääneistä
kekäleistä roukkioita, sytytetään ne ja saatua hyvin palamaan, aletaan
roukkioita pitkillä kangilla työnnellä pitkin kaskea paikasta toiseen.
Ne palaa roihuavat edessä ja tulen paahde polttaa viertäjäin kasvoja
ja saa ne ihan rokahtumaan; kuumuus tunkeutuu vaatteidenkin alle ja
kirveltäen saa hien virtaamaan pitkin ihoa. Tuhka ja noki maasta
pölisee, tarttuu hikiseen ihoon ja muuttaa raatajat väriltään melkein
samallaisiksi kuin tuo heidän jälkensä, josta ovat tulirovion kanssa
kulkeneet.
Tuska ja väsymys valtaa niin naiset kuin miehetkin, ja kaiken lisäksi
rasittaa vielä kuumuudesta syntynyt jano, jota ei saa poistumaan, kun
ei aina voi tai ei jaksa juodakaan.
Vaan tuleehan viimein ilta ja siksi on lämmitetty sauna, jonne
kiirehditään ja jossa otetaan löylyä, minkä vain kutiseva, pölyinen
pinta sietää; siellä pestään ja puhdistaidaan ja sitte ollaan taas kuin
uudet ihmiset sieltä palattua. Iho on ruskea ja höyryävä ja huohottaen
pistäydytään vaatteet kainalossa saunan ovesta ulkoilmaan, jossa
istahdetaan kivelle saunan lähelle ja annetaan keväisen illan viileyden
sivellä alastonta ruumista. Ilman annetaan kuivata ihon, pujottaudutaan
sitte puhtaaseen paitaan ja virkeinä, vaikka väsähtäneinä poistutaan
yöllistä lepoa ja unta saamaan, ja niin unhottuvat päivän vaivat ja
vastukset huomisen varalle.
Taas onkin seuraavana päivänä ja aina vielä siitäkin seuraavana samaa
edessä, samaa kuumuutta, likaisuutta ja puhdistautumista, kunnes
kaskiraaje loppuu.
Vaan miehillä riittää kaskella työskentelyä pitemmäksikin ajaksi,
vielä viettämisen ja kasken puhdistamisenkin jälkeen. Heidän pitää se
kyntää, kääntää ylösalasin siemenien peittymistä varten. Kyntäissä saa
päätellä ja seisautella hevosta ja aina väliin peruuttaa sitä takaisin,
mies nostella auraa, sivuuttaa kiviä ja kantoja, vaan sittekin aura
takertuu puiden juuriin, kynnet kaivautuneina juurien alle. Ei auta
muu kuin täytyy kärsivällisesti perata ne tieltä pois ja jatkaa taas
vaon tekemistä. Pienimmät ja hienoimmat juuret menevät auralla rutisten
poikki ja irtautuneet päät jäävät töröttämään mullan päälle näkyviin.
— Se on perkaamista ja pehmittämistä, joka vaatii kärsivällisyyttä ja
itsensä kieltäymystä.
Mutta siinäkin elähdyttää toivo, työn palkkio, ja ne vaivat, joita
siinä on kärsitty, unhoittaa raataja mielellään katsellessaan
muutaman viikon kuluttua terhakkaa, puhdasta ja viehkeää orasta, joka
samettimaisena verhona peittää karhean kynnöksen.