Mutta vaikka tiet ovatkin suurimmaksi osaksi poloisia polkuja, seudut
sateisia, korvet kolkkoja niin onpa kuitenkin uutuuksia sinne osunut.
Harvassa on enään savupirttejä tai entisaikuisia rakennuksia, vaan ovat
ne muuttuneet uudemmanaikuisiksi ja savupirtit uloslämpiäviksi. Entinen
uuni on kolhittu kumoon, sijalle on laitettu toinen, pyöreän ja puisen
savupiipun sijasta kohoaa sammaltaneella katolla kulmikas ja kivinen.
Siellä täällä luulee tapaavansa rakennuksen, joka näyttää olevan oikein
alkuperäinen. Se on pyöreistä hirsistä, ulkonevilla salvaimilla.
Siinä on pirtti, niin kuin kaikki muutkin suojat saman katon alla
paitsi aitat, riihi ja sauna, jotka ovat erillään. Pitkin seinämää
on, patsaiden varassa, pölkyistä ladottu, leveä, hevosella ajettava
porraskäytävä, joka kohoaa loivasti ja johtaa tanhuan ylisille, ja
sen keskipaikoilta johtaa ovi pirtin porstuaan. Porstuasta on ovi
pirttiin ja toinen vastakkaisella seinällä tanhuaan, johon laskeutaan
alas portaita. Tanhua, josta pääsee lehmäläävään ja toisesta ovesta
lammasnavettaan, näyttää pylväskäytävältä, sillä sen välikaton
kannatinparruja tukevat vielä paksut patsaat.
Pirtin porstuasta on vielä ovi "etehiseen", jossa säilytetään
talontarpeita, niin syöntäaineksia, kuin astioitakin; porstuasta pääsee
vielä tanhuan ylisillekin.
Rakennus on korkea ja asuinpirtti suuri ja tilava, vaikka yhdessä
ovisopessa onkin suuren suuri sisäänlämpeävä uuni. Katto on
kolmitaitteinen, keskelle kohoava ja keskimmäisessä osassa on savun
ulospääsyä varten reppänä eli lakeinen.
Ilma pirtissä tuoksahtaa savuiselta ja raittiilta, mutta siinä
tuntee seisovansa kuin raunioilla, silmäilevänsä jätteitä, sillä
kenties kohtakin romahtaa, vielä kannattava lattia sijaltaan. Se on
jo painunut, on kierostunut, askeleet on siinä epävakaiset ja se
notkahtelee tallatessa. Seinät ovat pullistuneet, ovat talloneet ja
niitä on paikkailtu useasta kohdin. Mutta uskollisesti on, seinäin
alaosaa pesemällä, säilytetty varmana raja mustuudesta kiiltävän
yläosan välillä. Raja kiertää ympäri pirtin oven kamanan korkeudella ja
on se kuin savun toiminta-alan laajuuden määrääjänä.
Mutta tässä vanhassa luhistuvassa rakennuksessakin huomaa uudemman ajan
toimittaneen ikkunaluukut viikaheitoiksi, jotka lepäävät toimetonna
ikkunan poskessa, vaikka kuitenkin omien uurniensa varassa. Niissä
on niitä toimessa ollessaan työnnelty, missä ne ovat kuluttaneet
itseänsä ja niihin on ne jätetyt viettämään viimeisiä hetkiään. Mutta
ikkuna-aukot ovat suurennetut ja varustetut laseilla ja puitteilla.
Vaan lamppu ei oe vielä ehtinyt tänne puhteita valottamaan, päre on
vielä siinä virassa, palaa pihisee uunin patsaassa pihdissä, siinä
roihuaa, ratisee ja laskee paksusti tervassavuaan. Päretulen valossa,
soihtu kädessä, liikutaan pimeällä ulkona, toimitetaan askareet niin
läävissä kuin muissakin ulkosuojissa.
Astiatkin ovat puiset, vanhanaikuiset, ja kaikki kalut vanhoja. Eipä
ole ehtinyt tänne vielä edes niin tavallinen kone kuin rukki, vaan on
värttinä vahvasti virassaan.
Täällä nyt toivoo tapaavansa kanteleenkin, ja alkaa sitä etsivin
silmäyksin hakea. Mutta sitä ei näy ja niin tulee sitä kysäisneeksi,
missä se on?
— Olihan se meillä, — vastaa isäntämies, missä lienee. Etkö tiedä?
kysäisee hän emännältä.
— Eikö liene porstuan ylisillä.
Ja sinne lähdetäänkin isännän kanssa sitä hakemaan.
Kavutaan porstuan nurkkaa vasten nojallaan olevaa pykäläporrasta ja
päästään ylisille. Siellä kyyryisissä kävellään ja päresoihdun valossa
liikutellaan romuja, sysitään niitä syrjään ja etsitään, vaan etsiminen
näyttää jo pakkautuvan tyhjäksi vaivaksi. Tuolta se kuitenkin eräästä
sopesta ihan pohjimmaisena pilkahtaa näkyviin, isäntä tarttuu siihen,
kiskaisee sen, romut romahtaa sijalle, kannel kirahtaa, se sattuu vielä
johonkin ja kumahtaa ontosti ja sitte on se käsissä. Se on rujanen ja
pölyinen, enimmät tapit ovat poissa, yksi kieli on kireellä, toisia
löysinä ja irrallaan ja on niitä tykkänäänkin pois.
— Isävainaja sillä soitteli, ei ole sen jälkeen tullut käytetyksi,
selittelee isäntä ja oikoilee riippuvia käyristyneitä kieliä.
Se tuodaan sieltä pirttiin, pyyhitään ja puhdistetaan; tehdään
tarvittavat tapit, kiinnitetään kielet, viritellään ja saadaankin se
sointumaan. Mutta tuo sointu on vielä tahmeaa; koppa on kostunut ja
siksi se pannaankin kuivahtamaan.
Sitte otetaan se esille ja joku harmaahapsinen vanhus istahtaa sen
ääreen. Hänen koukistuneet sormensa koskettelevat kieliä, korvansa
kuuntelee, sormien liikunta vähitellen tihittyy ja niin muuttuu kohta
koko huoneen ilma sointuisaksi sävelmereksi.
Siinä lainehtii ja värehtii. Väreet liplettävät pieninä ja pehmoisina
ja sivelevät korvaa hienosti ja hempeästi.
Soittaja itse on lumoutunut ja näyttää hän elävältä ilmiöltä, joka
kokonaan on kuin sulautunut moniväriseksi, pulppuavaksi lähteeksi. — — —
Mutta kun vanhus on vaipunut ja sävelet lakanneet, kiirehtivät nuoret
silloin aarteelleen. Heillä on kullakin arkkunsa eli lippaansa ja
siellä he tallentavat kalleimpia kalujaan ja siellä on myöskin _heidän_
soitannollisen tyydytyksensä tuottaja. He tarttuvat lippaansa lukkoon,
lonkovat kannen auki ja sieltä kohottavat käsille — "käsiharmonikan".
Se on päältä "kaunis ja kuvikas" ja sen koskettimet "somat ja solevat"
ja sitä pidellään hennosti ja hellästi.
Se rallattaa heille tanssit, se laulaa heille laulut ja on se heillä
joutohetkinä kotona käsissä ja kyläteitä kulkiessa ilon pitäjänään
purkaen parkuen kirjavia säveleitään. — — —
Mutta he eivät ole opissa olleet, käyneet mailla mahtimiesten, ei siis
ihme, jos ei heillä enempää, parempaa o e. Se mitä heillä on vanhaa, on
isiltä perittyä; heidän isänsä ovat niin eläneet ja he elävät myös ja
mitä on uutta, on sen kuin tuuli tuonut tullessaan — ja siinä ei ole
valikoimisen varaa.
Vaan kuitenki kaikitenki, hekin ovat olleet latua hiihtämässä, latvaa
taittamassa — kuljettaneet _osaltaan_ eteenpäin sitä, jolla ei ole ollut
Emo elossa.
Oma vanhin valvehilla;
ja on ollut
Tuulipuolella tupoa,
Pohjoispuolella kotia,
Joka tuulen tuultavana,
Ärjynnän älyäjänä.