Talon hoito ja talous on naisten huostassa pitemmät ajat, kun miesväki
on rahan hankinnassa.
Raha on heillä rahdilla ansaittava, sitä kun ei saada maanviljelyksellä
eikä karjanhoidolla. Paras ansaitsemisaika on talvella ja tätä nykyä on
tukinveto parhaiten tuottavaa. Senpätähden sitä ihan hakemalla haetaan,
jos ei satu lähitienoilla olemaan ja matkustellaan kymmeniä kilometrejä.
Edeltäkäsin on jo viestin kautta kuultu, missä ja missä sitä on
tukinvetohommaa ja niin sitte pannaan rekeen evästä siksi paljon, että
sitä riittää niin miehille kuin hevosillekin pitemmäksi ajaksi, ja niin
lähdetään ajamaan johonkin noista kuulluista paikoista.
Sieltä sitten työpaikan saatuaan he asettuvatkin useimmiten korpeen
elämään, kun on paljon vetäjiä, ettei kaikille riitä talossa
asuinsijaa, jos sattuukaan lähitienoilla minkäänlaista taloa olemaan.
Ihmisille rakennetaan majat ja hevosille haetaan suojapaikkoja
tuuheiden kuusien juurella; samoin myöskin jonkun tuollaisen kuusen
juurta käytetään varastohuoneena — sen juurelle kun sijoitetaan
ympäriinsä "talon tarpeet", miesten ja hevosten eväät.
Majansa he rakentavat hienonpuoleisista puista. Majan paikka
puhdistetaan ensin lumesta, koverretaan sitte hiukan kuopalle ja
sitte ladotaan maahan lyötyjen paalujen väliin seinäkkeet. Seinien
varaan lasketaan katon kannatinpuut ja niille ladotaan pyöreistä ja
halaistuista puista peräseinälle kalteva katto.
Yksipuolisissa majoissa ei ole kuin kolme seinää — perä ja sivuseinät
— ja neljännen seinän sijalla, majan edessä, palaa alituisesti nuotio
eli rakovalkea. Tuollainen maja on niin pitkä, että mies maatessaan
pareiksi sopii sen sisään ja on se vain siksi korkea, että hyvästi
sopii seinustalla istumaan.
Kaksipuoliset majat ovat kumminkin käytännöllisemmät ja paremmat ja
tehdään ne rakentamalla kaksi yksipuolista majaa vastakkain. Katto on
tuollaisissa majoissa keskeltä avonainen savun ulos pääsemistä varten
ja toisessa sivuseinässä on kattoaukon kohdalla majan oviaukko, ja
keskellä majaa palaa rakovalkea joka lämmittää tasaisesti ja palaa aina
yhtä säännöllisesti.
Se on siirtolaisasumusta ja asettautumista seuduille, jossa kenties ei
milloinkaan ole ihmiskäsi perannut maata, kylvänyt siementä ja tuskin
koskaan on siinä auran jälessä ihminen astuskellut. Ei ainakaan tuo
taivasta tavoitteleva ikihongikko viittaa mihinkään sellaiseen eikä
myös muustakaan ympäristöstä voi saada sitä käsitystä.
Ei siellä ole vesakkoja, ei ahoja, ei ole lampien ranteilla valkaman
jälkiä viittaamassa aikaisemmasta asutuksesta: kaikkialla on vaan yhtä
alkuperäistä, vanhaa korpea, joka on saanut homehtua ja korvettua
minkään puhdistavan käden häiritsemättä... ja niin laajalti kun sitä
tuollaista on!
Tuskin siellä on monesti ihmisääniäkään kuulunut, tuskin ihmisjalka on
monessakaan paikassa tallannut.
Mutta _nyt_ siellä luikertelee teitä, vieläpä kovia ja paljon
ajetultakin, vaan heti huomaa, että ne ovat vasta syntyneet ja
luikertelevat vasta karsituita ja raivatuita uria. Nyt siellä on
liikettä: siellä kohtaa ajajia; juoksujalassa kiirehtii hevonen, jolla
on perässään reessä vahva, paksu tukki, tai pari kolmekin, ja kuorman
päällä istua kököttää ryysyinen ajaja. Tuolle tulee vastaan täyttä
ravia kuorman vienyt, tyhjillinen ajaja ja se ohjautuu tiepuoleen
tehden tietä raskaan kuorman kuljettajalle.
Siinä vaihdoksessa vaihdetaan kiireellisesti muutama sana, kysäistään:
— "Joko olet tänään monta kertaa ajanut?"... "Montako olet vienyt?" —
"Jokos sinulla on mones kerta?" tai jotain sellaista ja taas kumpikin
jatkaa matkaansa. Kuormanviejä kiirehtii sinne, johon hänellä on määrä
tukit viedä ja on se paikka joen varrella ja ihan sen rannalla; siellä
ne tarkastetaan ja mitataan, jonka toimittaa tukkien vastaanottaja, ja
jos ne ovat kelvolliset, niin saa hän ne pudottaa reestään ja kasata
toisten joukkoon, ja sitte hän lähtee taas toisia noutamaan. Hän on
vetomies, ja tuota työtä kestää hänellä päivät päästään.
Pääteiden varsilla on jo aukeampia paikkoja, joissa lyhjöttää maassa
suuria, tuuheita latvuksia, paksuja käyriä oksia ja niiden joukossa
pistää näkyviin paksut, valkopäiset, verekset kannot — niissä paikoin
on jo "uudisasukkaiden" kirveet heiluneet.
Pääteiltä vie syrjään pehmeitä, vähemmän ajetuita teitä, jotka
pujottautuvat syvemmälle ja syvemmälle tiheään hongikkoon, johon
joutuessa päivä tuntuu kuin hämärtyvän! Sieltä alkaa kuulua koneellista
hakkaamista, kuuluu rytinää ja kohta rysähdys, ja sinne paikalle
jouduttua näkee puun juuri kaadetuksi.
Se oli suuri ja paksu honka, joka kaatuissaan avasi metsään aukon,
taivutti heikommat allensa ja niin teki tietä itselleen.
Hakkaaja alkaa karsia sen vahvoja oksia ja saatuaan tarpeeksi pitkälle
karsituksi, leikkaa latvan irti ja alkaa kirveellään koloa rungolta
paksua, kaarnaista kuorta, vasta kun se on ihan alaston, heittää hän
sen rauhaan ja odottamaan hevosmiestä, joka sen kulettaa pois.
Tuossa toisen puun kimpussa työskentelee toinen; kolmannella on taas
puu kaatumaisillaan, se jo häilähtelee, ja neljäs iskee ensimmäisiä
iskuja puun kylkeen. Lastuja sinkoilee hangelle ja joka lyönnillä
jäätyneesen puuhun antaa kirves kimakan kelauksen.
Lumessa makaa jo monta kaadettua ja alastonta puuta, metsä on siinä
kohdassa harvennut, metsähämärä kadonnut, hanki pehmautunut ja lumi
tallautunut, joten se ei enää syvälle upota. Mutta vähä syrjemmässä,
kaadettavien puiden luona, hakkaaja seisoo nivusiaan myöten lumeen
uponneena.
Raatajat liehuvat vähissä vaatteissa, vaan sittenkin juoksee hiki ihan
juoksemalla pitkin kasvoja, väliin henkäistään, pyyhkäistään hihalla
märkää otsaa ja taas jatketaan alotettua työtä. Talvinen päivä on
lyhyt, ja vaikka sitä kuutamoisin puolelta öin jatkaakin, niin täytyy
sittekin kiirettä pitää; rahaa on tarvis, elämä on arvosta ja työ
korvessa, paksussa lumessa hidasta ja hankalaa.
Tuossa ihan lähellä, puiden lomitse, näkyy heidän majansa; se on
kaksipuolinen ja sen kattoaukosta nousee keveänä ja ohuena sinertävä
savu. Maja on melkein kokonaan lumen peitossa, mutta oviaukon ympärystä
on paljas. Majan edusta on tallautunut kovaksi tantereeksi ja on se,
niinkuin piha tavallisesti, heinänen ja rujainen. Etupuolelle ja
sivuille on jätetty suuret tuuheat kuuset seisomaan, ja siivosta niiden
juurilla näkyy, että ne ovat hevosien suojapaikkoja; eväitä suojaava
kuusi on myöskin siinä lähellä ja riippuvat sen alimmaiset oksat
taipuneina melkein maahan saakka.
Ihan majan takana kohoaa vielä jyrkkänä seinänä tiheä hongikko ja tekee
se jyhkeän vaikutuksen. Sen rintuuksessa tuo "uudispirtti" näyttää
vähäpätöiseltä, niin tarumaiselta: kääpiöiden asunnolta ja olinpaikalta.
Kaukana tästä ei ole toinen työskentelevä miesryhmäkään, sillä
kirveen kalke ja kaatuvain puiden rytinä kuuluu ihan selvästi. Siellä
on samallaista painimista, sielläkin vuotaa yhtä paljon hikeä kuin
tässäkin palstassa. Ei sielläkään käydä omassa, lähellä olevassa
majassa päiväsin lämmintä etsimässä, eikä liioin menetetä aikaa
ruokaillessa ja nälkää sammuttaissa.
Ja niin on koko korpi täyttynyt elämällä ja on se jaettu palstoihin,
joissa työskentelee kussakin oma miesryhmänsä.
Mutta mitä viehättävintä on näky kauniina pakkaisiltoina, kun
kaikkialla on haudan hiljaisuus ja on koko korpi kuin nukuksissa.
Vaan kun poikkeaa ajotieltä pienoiselle, pehmeälle polulle ja
lähestyy jotain majaa, niin siellä löytää kuin korven öisen sydämmen
tykyttämässä. Palava nuotio levittää valoansa majasta yön pimeyteen
ja kultaa ympärillään läheiset puut... Ja kohoaapa se punertavana
vielä tuonne ylöskin, kunnes se heikoten siilautuu pimeään, mustaan
avaruuteen, jossa tähdet vilkuttaen tervehtivät sitä. Majan ympärillä
hevoset syödä ravistelevat, ja ihan majan luo tultua kuuluu sisästä
ihmisääniä.
Siinä tekee mieli seisahtamaan ja silmäilemään ja siinä tuntee
nauttivansa. On niin äärettömän rauhallista, tyyntä ja vienoa.
Majan oviaukosta sisään kyyristäytyessä silmä kohtaa multaisella
permannolla ryysyisiä olentoja, joiden kasvot ovat mustuneet ja
likaiset, tukka pitkä, hartioille asti, ja koko olentonsa näyttää
väsyneeltä ja alakuloiselta.
He ovat itseään ravitsemassa, illallisella, syövät leipää ja vettä,
ja jolla on kalaa varastossaan, on hän hennonnut ottaa pari mujetta,
paistanut ne ja sitte pienen murusen kerrassaan taittaen käyttää sitä
leipänsä särpimenä.
Illallisen jälkeen he sitte latoutuvat kahden puolen nuotiota — jalat
tulelle päin — lepäilemään ja pian uni kietookin heidät virkistävään
helmaansa.
Mutta useinpa tulee keskeytetyksi tuo öinen nautinto. Yöllä nousee
ankara lumipyry ja se tupruuttaa lunta majan kattoaukosta sisään,
ajautuu makaajain päälle ja nuotion lämmin sulattaa sen siinä vedeksi.
Nukkuja on pian märkänä ja alkaa vilusta värähdellä. Hän unimielissään
vetää itseään kyyryyn, mutta yhä lisääntyvä märkyys ja vilu kiusaa
nukkujan herälleen... Mitä nyt lämpimikseen, nuotiosta sitä ei nyt
tarpeekseen saa? Illalla kuivamaan ripustetut jalkineet ja rievut ovat
tulleet entistään märemmiksi ja sama on vaatteidenkin laita.
Ei muuta neuvoa kuin nousta ylös, lisätä märkiä vaatteita päälleen
ja lähteä ulos, sydänyöhön, tuiskuun ja pimeään ja ruveta työhön
lämpymikseen.
Tottumuksen voima on suuri; he eivät suurestikaan; nurkuile tilaansa,
ovat tyyniä tuulessa ja tuiskussa, pyryssä ja pakkasessa. Heille on
tuollainen jokapäiväistä, elämään kuuluvaa kärsittävää ja heitä kuin
vahvistaa se veljellinen ystävyys, joka vallitsee heidän keskuudessaan,
vaikka yhdessä ja samassa majassa ja ryhmässä on useammalta eri taholta
toverit.
Pari kertaa koko talvisella ajalla pitempimatkaiset pistäytyvät
kotosalla, mutta siinähän sitä jo onkin vaihtelua ja sieltä palattua
tuntuu kokolailla virkistyneeltä. Sillä tiellään he puhdistavat
itsensä, muuttavat vaatteitansa, ottavat uutta evästä ja niin tuntuu
elämä kuin uudistuneelta. Ruuassakin on vaihtelua; kotoa on tuotu
keittoaineksia, joista iltasittain nuotiotulella pienoisessa kattilassa
keittää tuhritaan jonkunlaista keittoa.