Vaan kun sulhasretki onnistun, niin lähdetään heti tytön myönnyttyä
[Voi sattua niinkin, että vastauksen antaminen viipyy pitemmänkin
aikaa, voi jäädä toiseenkin arkeen. — Ja jos kerran myöntymys tulee,
niin sitte ei rahoja takaisin anneta.] ajamaan "bokostalle kirjojen
tekoon" [kirkolle (kirkonkylään) kuulutukselle ilmoittautumaan] ja
sitte, jos vielä samaa arkea riittää, vietetään yhtämittaa juhlalliset
häät kaikkine häätapoineen; itkijöineen ja laulajoineen.
Sitte joutuu morsian uuteen kotiin, vieraille, tietämättömille
tiloille. Hän on siellä uusi, nuori tulokas ja hänen tulee siis
näyttää oikea varmuutensa ja toimeliaisuutensa, ettei olisi sanansiaa
hänessä ja ettei appi ja anoppi ärhentelisi hänelle laiskuudesta ja
toimettomuudesta..
Anopilla on hallitus talossa ja nuori "mutso" on hänen käskynsä alainen
— ihan kuin palvelija, ja hän syöpi sitä, mitä eteensä annetaan; vaan
kuitenkin häneltä vaaditaan enemmän kuin palvelijalta ja hänen pitäisi
tietää enemmän, kuin sen. Mies on vain ottanut yhden työntekijän
entisten lisäksi... "talo kun alkoi kaivata", eikä _vaimoa_ sanan
oikeassa merkityksessä.
Vaan kun hän _luvataan_ joskus miehensä kanssa käymään kotitalossaan,
niin täällä hänelle näyttämällä näytetään vielä kotoista rakkautta,
— hänet otetaan niin hyvillä mielin vastaan, että kiireessä ja muka
erehdyksessä pannaan kahvipannun sijasta lypsinrainta liedessä
riippuviin hahloihin! Täällä he ovat vieraista parhaat ja annetaan
heille mitä parasta talossa on.
Vaan kauan ei jouda viipymään, luvatusta määrästä yli, mutta jo
silläkin ajalla äiti ehtii kysellä tyttärensä oloa ja elosta
pienimmästä kohdasta suurimpaan, ja sitte yhdessä siinä itketään
ikävyyksistä ja iloitaan hänen olonsa paremmista puolista.
Ikävältä tuntuu lähtö takaisin sinne ja sen kanssa, jolle oli
ensikerran rekeen istahtanut jättääkseen kyllästyneenä vanhempain
luona olemisen... _Nyt_ tuntuu niin hyvältä tuo kotoinen kohtelu, niin
hyvältä äiti, isä, veli ja sisar. —
Mutta lähtiessään hän katsookin velvollisuudekseen jalkaan kumartamisen
niin äidille kuin isälle ja vieläpä kaikille läsnäoleville omaisilleen
ja kiittää heitä siitä huolen pidosta, jota hänelle kotona ollessa
osoitettiin. Ja siinä kumarrellessa tulvahtelee hänelle kyyneleet
silmiin, mielessä vieriessä muisto toisensa jälkeen, jotka ovat kaikki
niin suloisia, ja niissä päällimmäisenä leijailee äitillinen huoli ja
rakkaus.
Hän muistaa, kun häntä _silloin_ tuontuostakin haettiin etäisimpiin
sukulaisiin vieraisille ("adjvoihin"), kuinka hänet sinne _äiti_ laski
lähtemään kotoisten kiireiden töiden lomassa ja kuinka hän sinne
iloisella mielellä läksi tarvitsematta ottaa mukaansa kuin vain tavan
vuoksi jonkulleista käsityötä — eihän hänen tarvinnut siellä itseään
työllä rasittaa, kun oli vieraana. Hän sai siellä oleskella useammat
viikot ja hänellä oli siellä hupaisa. Monta iloista tanssi-iltaa
hän muistaa noilta retkiltään ja miten siellä häntä kaikki "pitivät
silmällä", niinkuin vierasta tyttöä ainakin. Sitte viikkojen perästä
tuli isä ja äiti häntä hakemaan kotiin ja sitte oli taas niin virkeätä
ryhtyä kotoisiin tehtäviin. Ei hänen kotona tarvinnut pelon alla olla,
teki vain sen, mitä äitinsä käski ja ohjaili — ja nyt on kaikki niin
vastakkaista.
Ylimmilleen kasvaa kaiho ovea avatessa, kynnyksen yli harpatessa, ja
porstuan yli astuskellessa ovat askeleet ihan epävakaiset. Rekeen
noustessa on sydän pakahtumassa itkusta ja hermotonna ja raskaasti,
enemmän putoamalla kuin istuutumalla hän lyhjähtää rekeen. Hän
katsahtaa vielä jälelleen... ja siinä itkee äiti ihan reen perässä;
tuolla seisoo isä, tuolla sisar ja tuolla porstuan ovella veli...
rakkaalla porstuan ovella...
Mutta miehensä sipaisee ruoskalla hevosta, joka syöksähtää juoksuun ja
ei muuta kuin jää hyvästi kotoinen pirtti, kotoinen piha; jää hyvästi
kotivaaran kuusikko, lirisevä puronen kuusikossa; jääkää hyvästi
kaikin, kaikki, viimeinen veräjäkin — hyvästi, hyvästi.