Vähä kerrassaan pääsee vieras syventymään heidän elämäänsä ja samassa
tulee huomaamaan toimijain tarkoituksellisesti käyttäytyvän kaikessa
— pitää näet hyvin varoa, ettei silmäytymiset ja muut mahdollisesti
vaikuttavat turmiollisuudet pääse vaikeuttamaan toimintaa! Senpätähden
käytetäänkin alituisesti varovaisuuskeinoja: taikuutta.
Jos joku talon eläimistä, — lehmä, lammas, hevonen, tai mikä hyvänsä
— "saa pieniä", niin sen vuorokauden aikana ei talosta anneta
syrjäiselle rahaa, ei tavaraa, ei maan- eikä karjan-tuotteita... ei
edes kerjäläisellekään! Kyllä häntä syötetään talossa, mutta mukaan
ei anneta, sillä he pelkäävät tuon elukan ja koko talon menestyksen
katoavan sinä vuorokautena annetun tavaran kanssa. — "Tule toitse", on
lyhyt selitys emännän puolelta ja kerjäläinenkin heti ymmärtää mitä on
talossa tapahtunut... "Ann' rakas Hosbot onnii ja lykkyy", jupisi hän
silmiään ristien.
Ja sitte kun n aika antaa, niin tehdään aina jotain temppua annetulle
tavaralle, ettei vaan silmäytymiset pystyisi. Jos emäntä antaa maitoa
tilkan, niin hän ripustaa ruisjauhoja maidolle, kun se jo on viejän
astiassa — — —
Mutta, vaikka kuinka koetellaan olla varovaisia, niin ainahan sitä
sentään sattuu jotain, vaikka joku eläimistä sairastumaan. Ja jos
ei lääkepuoliset taikakonstit koeteltua, siinä näy paranemisen
oireita, niin sitte turvaudutaan — Jumalaan. Jumala ehkä on jostain
suutuksissa... ei ole ehkä saanut tarpeellisia antimia [Myöskin
annetaan tuontuostakin antimia "muan-emälle", ett'ei vain sieltäkään
kautta johtuisi mitään turmiollista. Niinpä kaadetaan maitoa y.m.
maahan sitä varten kaivettuun kuoppaan.] ja siis otetaan tuon sairaan
elukan tuotteita ja salaa, kenenkään näkemättä, koetetaan ne saada
kirkkoon tai kylän rukoushuoneeseen heitetyksi!
Ja aivan kuin opastaakseen nousevaa sukupolvea säilyttämään nyt
käytännössä olevia taikuuksia, käytetään lapsia osallisina niitä
toimitellessa. — Niinpä eräänä sunnuntai-aamuna annettiin talon
nuorimmalle pojalle kourallinen juuri sairaana olevan lampaan villoja,
jotka talon naisvanhus käski hänen viedä rukoushuoneelle ja jättää ne
sinne johonkin... "Kyllä, kyllä", keskoitti poika neuvokin, näyttäen
siltä, että hän oli jo ennenkin ollut samallaisissa toimissa; hän
pistää villat taskuunsa ja lähtee. — — —
Vaan ainoastaan satuttamalla heidät jotain taikuutta toimittamassa voi
parhaiten päästä sen perille. He hämmästyvät, kun syrjäinen sattuu
näkemään, vaan eivät virka mitään, ikäänkuin sillä peittääkseen tekonsa
ja osoittaakseen etteivät muka olleet mitään salatta toimimassa.
Kun tekijältä sitte kysyy, mikä tuo temppu oli ja mitä sillä
tarkoitettiin, vastaa hän: — "Sie naurat, jos ilmaisen." Vaan jos
pyhästi lupaa ei nauravansa, niin sitte hänelle selitetään.
Jos taas koettaa selittää noita kaikkia vaikuttamattomiksi, niin
tietysti he eivät usko...
"Katsos nyt", — alkaa talon vanhus puolustuksensa. "Eräs mies [hän
mainitsee miehen nimenkin ja asuntopaikan] sairasti eikä saatu häntä
paranemaan. Jo pelättiin kuolevan. Vaan yht'äkkiä eräänä yönä sanotaan
hänen vaimollensa _unissa_, että vie puita rukoushuoneelle, niin miehes
paranee — oli varmaankin joku, jota vilusti tuon sairaan miehen tautta.
— Vaimo kenellekään mitään virkkamatta vei takallisen puita neuvottuun
paikkaan — ja mies rupesikin paranemaan! Onhan siinä silloin", päätti
ukko kertomuksensa varmasti...
"Vaan uskotko sitä, kun eräällä miniällä oli karhun käpälä kalvointa
myöten toisena kätenä?" jatkaa hän vielä innoissaan ja samalla kuin
huomauttaakseen, että mitä ja miten paljon sitä oikein saadaan aikaan.
— No miten niin?
"Ja se on _totta_. Minulle kertoi isän-isä ja hän oli _nähnyt_ tuon
naisen.
"Kuulehan nyt.
"Eräässä talossa oli ukko, joka jo jonkun ajan kesää oli päivät
oleskellut tietymättömissä; nähtiin vain hänen metsään menevän ja
sieltä taas iltasittain palaavan. Hän ei puhunut, ei syönyt, kotiin
tultuaan vain vakaantui nukkumaan ja jo seuraavana aamuna varhain nousi
ja kiirehti metsään.
"Ihmiteltiin vähän aikaa ukon matkoja, vaan ei välitetty sen enempää,
kun hän oli ennenkin liikkunut metsiä. Mutta viimein kuitenkin alkoi
talon miniästä tuntua oudolta ukon liiaksi säännöllinen poissaolo ja
hän päättikin siitä ottaa selvän. Kun ukko eräänä aamuna noustuaan
läksi matkalleen, niin miniä seurasi ukon tietämättä ja niin etäällä,
ettei ukko häntä huomannut.
"Syvälle metsään tultuaan, miniä näki ukon nousevan maassa makaavalle,
paksulle puukelolle, ja alkavan astua sitä pitkin. Ehdittyään sen
toiseen päähän, käänsi ukko mukin ja — muuttui samassa karhuksi.
"Utelias miniä tekee samat temput: nousee kelolle ja, päästyään toiseen
päähän, kääntää mukin — ja hänellekin kävi samoin kuin ukolle.
"Karhuksi muuttunut ukko huomasi nyt vasta toisen, tuli Iuoksi ja
alkoi puhua: 'Sinun ei olisi pitänyt tehdä noin, sillä nyt me molemmat
olemme hukassa; nyt emme kumpikaan pääse metsästä kotia, emme koskaan
ja pysymme karhuina ikämme!' Selitti sitte vielä, että jollakin oli
hänelle kostettavaa ja se oli _rikkonut_ [noitunut; ylenluonnollisella
henkivoimalla saanut hänen, tai toisen valtaansa, tekemään määrätyt
temput ja muuttamaan olomuotoaan] hänen, mutta niin, että jos joku
toinen perheestä seuraa häntä ja tekee samat temput, niin sitte
molemmat tulevat rikotuiksi ja koko elinajaksi: muuten olisi rikkoumus
rajoittunut yksistään ukkoon ja hänkin olisi ihmiseksi muuttuneena
päässyt aina yöksi kotiin.
"Kesän he samoilivat metsässä, elellen kuin pedot ainakin ja kotiväen
tietämättä, mihin olivat joutuneet.
"Tuli sitte syksy ja karhujen makuulle rupeamisen aika. He hakivat myös
sopivan paikan, juurikkaan aluksen ja asettuivat siihen.
"Maattuaan siinä sitte pitkälle talveen, ukkokarhu näki unissaan,
että heille tällä kertaa tuotiin hyvin veristä lihaa syötäväksi.
[Raja-Karjalassa on yleisesti uskona, että karhut maatessaan ovat
unissaan syövinään ja siten, luulotellen itsensä aina ravituksi, voivat
koko talven elää todellisesti syömättä.] Hän kertoi unensa toiselle ja
sanoi ettei se merkitse hyvää, vaan että heidät tänä päivänä tapetaan.
Heidät oli kai nähty näillä seuduilla oleksimassa ja sitte kierretty...
"'Vaan jos sinä teet niinkuin neuvon, niin voit jäädä henkiin ja
pelastut rikkoumuksestakin', ukkokarhu selitti. 'Silloin kun minä
kuulen tappajain olevan pesällämme, niin ryntään ulos, vaan sinä jää
sisään ihan pesän peräsopukkaan. He tietysti tappavat minun ja sitte
he alkavat etsiä toista, sinua, koettaen saada pesästä ulos; vaan sinä
elä liikahda, jos vaikka kuinka koirat rähisisivät pesän suulla ja jos
miehet vaikka seipäillä pesää tiedustelisivat... jos vaikka sinuun
koskisikin, niin ei sittekään. He heittävät viimein pesän rauhaan,
luullen kiertäneensäkin vaan yhden karhun. — Sitte he rupeavat minua
kettämään ja saatuaan nahkani irti, levittävät he sen pesän suulle
hangelle... ja nyt sinä vasta hyökkää pesästä ulos tuolle nahkalleni,
käännä siinä nahkallani mukki niin, ettei mikään kohta sinusta tule
olemaan levitetyn nahkani ulkopuolella, niin sitte sinä muutut
ihmiseksi takaisin ja vielä ihan samallaiseksi kuin olitkin.'
"Ei kauan viipynytkään, kun alkoi kuulua koirain haukuntaa ja siinä
ne olivat jo tappajatkin pesällä. Heti ryntäsi ukkokarhu pesästä
ulos ja hänet tapettiin. Etsittiin sitte toista, vaan kun pesästä
ei mitään kuulunut, niin hylkäisivät sen rauhaan; kettivät tapetun
karhun; levittivät sen nahkan pesän suulle hangelle... Vaan samassapa
hyökkäsikin toinen karhu pesästä esille, käänsi mukin — ja muuttui
ihmiseksi. Mutta karhun toinen etukäpälistä oli kalvosinta myöten
jäänyt nahkaa ulommaksi ja se jäi sitä myöten ihmiseksi muututtuakin
karhun käpäläksi ja jäikin koko elinajaksi...
"Ja tämä on ihan totta", vakuuttaa kertoja vielä uudestaan.
Häntä ei henno enää vastustaa: uskonsa ei siitä järkähtyisi ollenkaan,
vaan hän tulisi loukatuksi ja niin katoaisi välillinen rauha ja sopu.
Tällaista uskoen he samalla ovat kuin pakotetut 'elämään niin, ettei
tulisi kysymykseenkään itseään kohtaan tällaiset rikkomiset. Niinpä he
koettavat kaikkien silmissä nysytelleidä hyvänä, niin puheissa kuin
esiintymisessä, jos sitte takanapäin kuiskaillaankin toisesta tai
tehdäänkin toiselle mitä hyvänsä.
* * * * *
Taikuus oli pinttynyt taloon. Niin ukolla kuin koko perheelläkin
se näytti olevan kaikki kaikessa. Se seurasi ukkoa hänen
kalastusretkilleen [talvisin pyydystetään lähi järvistä matikoita
rysillä], jonne hän ei perille asti mennytkään, kun sattui nainen
vastaan tulemaan. — Naisen vastaan tulo vei muka mieheltä saalisonnen,
ja sentähden, kun tiedettiin milloin oltavan lähdössä kalastusretkelle,
talon naiset pysyttelivät niillä ajoin ja siihen asti pirtissä, kun
kalamies oli ehtinyt mennä, ja pirtissäkin koeteltiin sijoittautua
niin, ettei vain siinäkään oltaisi hänen lähtiessään vastassa. Verkkoja
valmistaissa, niitä laskiessa, pois ottaissa ja paikkaillessaan hän
tarvitsi taikuutta, ja kun hän hiihteli saloista korpea, niin hän sillä
turvasi yksinäisyyttään!
Naisväellä taikuus oli mukana läävässä, päivä- ja puhdetöissä, pellavia
ja liinoja kylväissä, kasvattaissa, niitä ruokotessa ja sitte kuontaloa
laatiessa, sitä värttinällä rihmaksi muuttaissa, ja ei se näyttänyt
karkkoavan rukinkaan hyristessä; kangasta laatiessa olikin paljon
taikuuden apua tarvis, että sen saisi siivollisesti kangaspuihin ja
siinä vaikeuttomasti valmistetuksi vaatteeksi.
Vaan auttavatpa he vielä joskus syrjäistäkin noilla tiedoillaan, kun
näkevät sitä todella tarvittavan. Niinpä oli läheisen talon pikku
tytöllä kasvot rokahtuneina jo pitemmän aikaa. Hänen talossa käydessään
oli talon naisvanhus katsonut monesti hyvin tutkivasti kipeitä tytön
kasvoissa ja sanonutkin jo joskus, ettei tuo ole oikeaa tautia. Eräänä
päivänä, tytön taas tultua, hän kuiskaakin tälle: "Nuo ovat tulen
vihoja... Sano äitillesi, että hän ottaa tyhjän riehtilän [pyöreä
paistinpannu] ja panee sen tulisille hiilille lieteen ja alkaa siinä
sitte jollain kiivaasti hämmennellä. Sinä sitte jostain edempää, aivan
kuin _tietämättäsi_ mitä äitisi siellä paistelee, kysy: mitä paistat:
äitisi vastatkoon hyvin vihaisesti: tulen vihoja! — Kolme kertaa
sinä kysy, ja äitisi vastatkoon joka kerta, ja saat nähdä, että nuo
häviävät."
Tempuissa — etenkin mitkä koskevat kipujen parantamista, veren
sulkemista y.m. — käytetään lukuja, Vaan tuossa, kun loitsija on
syventynyt sanoihinsa ja tekoonsa täydellisesti uskoen niihin, vivahtaa
esi-isien muinainen pakanallinen uskonto. He ovat tekemisissä muidenkin
henkiolentojen kuin kaikkivaltiaan Jumalan kanssa, mutta kuitenkin Hän
on heillä yksin _päättäjänä_ ja nuo toiset vain kuin _välillisinä_
toimijina.
[Tuota mielestäni hyvin kuvaavat loitsun säkeet:
"Piästä Luoja, piästä luonto,
Piästä _piällinen_ Jumala".
Tuo sana "piällinen" ei ole ainoastaan runon muodon tai soinnun tähden
saanut sijaansa sanan "Jumala" edessä, vaan sillä on syvällinen
merkitys siinä; sille jo loitsiessa pannaan niin suuri paino, että se
viittaa _ylimmäiseen_ Jumalaan. Ei se myöskään ole ylistyssanana, vaan
_erotteeksi_ toisista sellaisista, joilla myös on valtaa.]
Tuosta myös seuraa, että jokaisella paikalla, joka rakennuksella,
huoneella ja miltei joka esineellä uskotaan olevan oma haltijansa
eli suojelushenkensä, jotka, kun vain ei mikä ole tai satu heidän
mielikseen, kostavat tai ainakin ilmoittavat silloin olemassa olonsa,
jos ei itse _näyttäytymällä_, niin sitte vaikuttaen jotenkin muuten,
saattaen sopimattomasti käyttäytyjässä vaikka ruumiillsia kipuja aikaan.
Niinpä, kun kerran uteliaisuudessani otin käsiini pyhimyskuvan
nurkasta tarkastellakseni sitä — se kun oli noita vanhoja, vaskinen ja
taitteellinen — niin näkijät kauhistuivat tekoani ja samalla sanottiin:
— "Liikuttelehan niitä hyvin paljon...!"
— Miten niin? kysäisin.
"Niinpä vain", talon naisvanhus vastasi salaperäisesti.
Miten sitte olikaan, niin minulle sattui kohta tuon jälkeen tulemaan
silmäluomeen kipeä näppylä ja minulle sanoi tuo naisvanhus heti: "Siitä
sait... Koske vielä obrosaa!" [Myöskin he kertovat tapahtumia haltiain
esiintymisestä, siten todistaen uskonsa oikeaksi.]