-- Kaiketikin puhuu hän omasta kokemukse_Eri uria

Ja ikävää hänen elämänsä nyt on, siitä olen varma. Muuta ei ole

tekemistä kuin nuuskaa ja juo kahvia.

-- Mutta kovasti häntä ei lie sentään ihaeltu, arveli joku nuori

tyttö. -- Hänhän on hirveän ruma.

Säälien silmäili Alice täti Ullan terävää nenää, kuihtunutta poskea

ja harvennutta tukkaa. -- Ihmisparka! Senpävuoksi hän ei ole joutunut

naimisiinkaan.

Tämän kuuli joku äideistä ja sanoi:

-- Muistan täti Ullan kauniina nuorena tyttönä. Ihailijoita hänellä

oli yhtä paljon kuin sinullakin, rakas Alice, ja kosijoitakin yllin

kyllin, mutta hän ei varmaankaan suostunut kelle hyvänsä. Kuka

tietää, mitä hänenkin sielussaan on liikkunut, onhan sekin kerran

ollut nuori.

Alice katsahti täti Ullaan, ja väristys vavahutti hänen ruumistaan.

-- Miten hirveätä tulla vanhaksi! ajatteli hän ja silmäsi kukoistavia

kasvojaan kuvastimessa vastaisella seinällä. Kuinka vanha hän lienee?

kysyi hän.

-- Ei hän ole niinkään vanha, noin neljäkymmentä vuotta.

-- Neljäkymmentä vuotta! huudahtivat Alice ja Amy. -- Eikös siinä jo

ole ikää?

-- Ei liikoja. 60, 70, 80 on paljoa enempi.

-- On, on, mutta -- -- --

-- Niin, teillä onkin vielä pitkä matka sinne.

-- On, Jumalan kiitos!

-- Mutta eläs, tuossa tulee Maria Ståle, huudahti Alice ja kiiruhti

häntä vastaan. Sepä kummallista, että sittekin pääsit.

-- Näetkös, selitti Maria vastattuaan ensin moneen ystävälliseen

tervehdykseen, minulle on luvattu tunti viikossa soitannollista

opetusta täällä kaupungissa, ja silloin arveli äiti, että samalla

voisin käydä ompeluseurassa, koska sinä olit niin ystävällinen ja

tahdoit minua mukaan ja koska työskentelemme hyvää tarkoitusta

varten. Jos aiheena olisi vain huvittelu, en olisi voinut enkä edes

tahtonut poistua kodista niin usein.

-- Niin usein! toisti Alice. -- Vain kerran viikossa, ja sinähän

muuten käyt peräti harvoin jossakin.

-- Käynkö? Kenties. Mutta meillä onkin sangen hupaista kotona ja

monenlaista viihdykettä, niin etten ole huomannut, miten harvoin

olen poissa, aika kuluu niin nopeaan. Paitsi sitä mielestäni huvitus

maistuu paremmalta kun sitä saa vain poikkeustapauksissa, vaihteeksi

uutterassa työssä.

-- Sama viisaudenesikuva, kuin ennenkin! nauroi Alice ja keinutteli

päätään. Mutta minne jätit Ninnin, kaunottaren?

-- Ninni jäi kotiin. Hän paraillaan oli pallosilla poikien kanssa,

kun lähdin.

-- Ohhoh! mutta miksei hän tullut mukaan?

-- Äiti sanoo, että hän on vielä liian nuori.

-- Tyttöhän kohta täyttää 16 vuotta, sanoi Alice. -- Ja minä kun jo

niin iloitsin ja luulin saavani hänet kuvaelmiimme.

-- Ei, ei toki, Alice! Hentoisitko tosiaankin turmella lapsen?

nuhteli Maria hymyillen. Hän kukaties sitte kuvittelisi kaikenlaista

kauniista pikkunaamastaan.

-- No, kas tätä sitte! Hän tietääkseni näkee sen joka päivä

kuvastimessa ja tietää, että hän on kaunis.

-- Vaikka hän sen tietäisikin, ei hänessä varmaankaan vielä ole

noussut ilkeitä ajatuksia sen johdosta, luulen mä, sanoi Maria

hellästi. -- Mutta annappas minulle työtä!

-- Ei sinun tarvitse olla kovin ahkera, minä en ole vaativainen

lainkaan. Mutta jos nyt haluat työtä, niin käänny äitien ja tätien

puoleen.

Maria kävi kohta muutamaan vanuttuun nuttuun käsiksi, ja äidit

katselivat mielihyväkseen hänen sormiensa näppäryyttä ja taitavuutta,

kun hän hilpeästi puheli milloin yhden, milloin toisen kanssa.

-- Maria Ståle on sopiva esikuva nuorille tytöille, sanoi täti Ulla

muutamalle tutulle rouvalle.

-- Se hän on, ja syy on siinä, että hänen äitinsä on äitien

esikuva, vastasi tämä huoaten. Hänellä oli itsellään nuori tytär,

joka ei tuottanut iloa, ja, hän toivoi voivansa alottaa tyttärensä

kasvatuksen uudelleen.

Aivan toiset olivat Alicen ja Amyn mielipiteet siinä, kun he istuivat

ja supattivat erään ompelupöydän ääressä, eikä työ näyttänyt heiltä

sujuvan.

-- Ovat ne kummallisia ihmisiä, sanoi Alice, nyt heistä Ninni on

liian nuori käymään huveissa. Minä olen kuulunut seuraelämään

niinkauvankun muistan.

-- Täti Ståle sanoi kerran, että on edullista pysyä lapsena

niinkauvankun voi.

-- En käsitä minkävuoksi.

-- Juu, silloin pysyy kauvemmin nuorena.

-- Se ei olisi hullumpaa, mutta en minä sitä usko.

-- Ja sitte sanoi hän, ettei ole hyvä ajaa lapsen päähän muita

ajatuksia niinkauvankun hänellä on leikkinsä, eikä olo hyvä

kasvavalle tytölle väsyttää itseään tanssilla ja valvonnalla.

-- Minä en voi kuulla! Ei lystistä kipeäksi tule. Äiti ei milloinkaan

ole niin terve ja voimissaan, kuin seuraelämän humussa.

-- Luulenpa koko syyn olevan siinä, että pelkäävät Ninnin saattavan

Marian varjoon, sanoi Amy ilkeästi.

-- Tokkopa? Täti Stålehan on oikea hyveen esikuva.

Amy hymyili ilkkuvasti:

-- Marialla on syytäkin peljätä kilpailijaa, onhan hän näöltään kuin

terve talonpoikaistyttö.

-- Niin, mutta hauskannäköinen hän on, vakuutti Alice, ja hyvä

ja ystävällinen. Jollei hän vaan olisi niin ruti ymmärtäväinen.

Mutta hänessä on aika paljo pappilanihanteita, ja sitte on hänellä

surkean huono maku vaatetuksen suhteen. Katsoppas vaan tuota mustaa

paramattaleninkiä, joka on hänen päällään. Se on varmaankin sama

leninki, joka hänellä oli ripille päästessään.

-- Niin onkin, vahvisti Amy.

-- Kummallista. Eikä kukaan enää käytä vinottuja helmoja,

vaan reunusteita. Miksei hän lahjota tuollaista vanhaa pukua

kamarineitsylleen tai kelle tahansa ja osta itselleen uutta.

-- Onnellinen Alice, ajatteli Amy. -- Hän ei edes aavista, ettei

kaikilla ole varaa pitää kamarineitsyjä eikä lahjoitella leninkejään.

Mutta hän varoi sanomasta sitä. Hän vain ihmetteli itsekseen, miksei

Maria pyytänyt äidiltään uutta reunustetta tai jotakin, mikä olisi

tehnyt puvun uudennäköiseksi.

Marialla itsellään ei ollut aavistustakaan, että oli huonosti puettu.

Hänen leninkinsä oli _ainoastaan_ kolmen vuoden vanha, oli maannut

kauniissa käärössä kirstussa ja otettu esille vain juhlatilaisuuksia

varten. Se oli siis eheä ja tahraton. Tosin oli se käynyt hiukan

pieneksi, mutta voiko sille mitään, että kasvaa? Paitsi sitä oli hän

auttanut asiaa liittämällä pari pientä jatkoa, jotka olivat niin

somasti ja viisaasti sovitetut, ettei kukaan voinut niitä huomata.

Maria oli kyllä huomannut, että oli alettu käyttää "ristineitä"

reunusteina, ja jos hän olisi saanut uuden puvun olisi hän kai

reunustanut sen uuteen tapaan -- jos rahat olisivat riittäneet --

mutta hänen ei juolahtanut mieleensäkään ratkoa vanhasta leningistä

sen aivan eheitä helmuksia pannakseen muodinmukaisia reunustuksia

sijaan. Niin erilaiset voivat mielipiteet olla. Alicen mielestä

oli hyvin puettu samaa kuin muodinmukaisesti puettu, ja kaunein,

kalleinkin puku kadotti viehätyksensä, niinpiankun se oli puolikin

vuotta kuosia jälessä. Alice, jonka itsensä ei milloinkaan

tarvinnut olla mitään vailla, mitä rahalla vain voi saada, ei

voinut käsittää, ettei ollut varaa. Ei myöskään voinut hän ymmärtää

sitä itsenäisyyttä, joka muutamia ihmisiä pidättää seuraamasta

jokaikistä uutta kuosia ja auttaa ainoastaan käyttämään sitä, mikä

pukee, on käytännöllistä ja sopivaa. Hän luuli, että ne, jotka

eivät pukeutuneet viimeisen kuosin mukaan, olivat typeriä ja vailla

arvostelukykyä sekä makua. Kolme vuotta takaperin oli Alice itsekin

pitänyt vinoja helmuksia kauniina, mutta nyt ei mikään mailman mahti

olisi saanut häntä ompeluttamaan sellaista leninkiinsä. Amy oli aivan

samaa mieltä, mutta köyhyys esti häntä halunsa mukaan seuraamasta

kuosin kulkua. Mutta olemme jo hyvin tulleet huomaamaan, että hän

millä keinoin tahansa pyrki sitä saavuttamaan.

Mariaa oli äitinsä opettanut pukeutumaan varojensa ja ikänsä

mukaisesti. Ei saanut käyttää vaatekappaletta, joka äärettömän

vanhanaikaisuutensa kautta herätti huomiota, ei myöskään kiirehtiä

omaksumaan kaikkia oudoimpia kuoseja. Kernaasti saa ja pitääkin,

kun voi, valita sellaisia, jotka sopivat ja pukevat, mutta ei pidä

tuskailla mallin keksimisessä eikä käyttää aikaa eikä rahaa moiseen.

Sillä sekä aikaa että rahaa voi käyttää parempaankin. Maria omisti

nämä periaatteet, vakuutettu kun aina oli, että äitinsä kuitenkin

parhaiten asiat ymmärsi, ja siksi kulki hän tyynesti tietään

huolimatta siitä, mitä ihmiset ehkä hänestä ajattelivat. Ja totta

puhuen, ei juuri muut kuin Amy ja Alice häntä siitä soimanneet.

Useimmat tiesivät, että Marian vanhemmilla oli suuri lapsiparvi

kasvatettavana, ja pitivät sitä kiitettävänä, ettei vanhin tytär

liiaksi rasittanut vanhempainsa kukkaroa puvuillaan. Ja ne, jotka

tätä eivät tienneet, keksivät harvoin hänessä moitteen syytä juuri

senvuoksi, että hän pukeutui niin sanoaksemme luonteensa mukaisesti.

Itse oli hän yksinkertainen ja koruton, samoin hänen pukunsakin. Ja

niinkun hänen kasvonsa, olematta kauniit, kuitenkin miellyttivät,

niin oli hänen pukunsakin soma ja sievä vaikka vailla komeutta ja

erinomaisuuksia.

-- Luulenpa, että Maria haluaa herättää huomiota, sanoi Amy, hän

pitää ylpeytenään käydä erilaisessa puvussa kuin muut.

-- Sitä tuskin uskon Mariasta, vastusti Alice, mutta hän ei ymmärrä

eikä hänen äitinsäkään. Siellä he ovat maalla kuin säkissä vuodet

pitkät eivätkä näe he muotilehtiä eivätkä teetä pukujaan neiti

Sundströmillä, vaan ompelevat kaikki itse, sanoo Maria. Miten

ihmeellä he sitte tietäisivät mitä käytetään mitä ei? He sitäpaitsi

ajattelevatkin vain patojaan ja pannujaan ja kankaitaan.

-- Eipä niinkään! He lukevat jotenkin paljon, väitti muuan nuori

tyttö, joka hetkisen oli istunut saman pöydän ääressä ja kuunnellut

keskustelua. Olen käynyt heillä ja sitäpaitsi muiltakin kuullut, että

heillä on laaja kirjasto.

-- Mutta, Ella hyvä, eivät ne syväoppiset kirjat, joita he

luullakseni lukevat, puhu puvuista.

-- Ei, ei, mutta -- minä tarkoitan vaan, etteivät he

typeryydestä -- -- --

-- No ei, ja nyt jätämme sen ikävän aineen, sanoi Alice, ja haluamme

tanssia tai laulua. Tuolla näen herra Schönbergin tulevan.

Herra Schönberg oli tuo ennenmainittu laulunopettaja, synnyltään

saksalainen, joku vuosi takaperin asettunut Suomeen ja nyt hankkinut

itselleen laulun- ja kielienopettajanpaikan kaupungin poikakoulussa.

Kun Alice pianoa avatessaan ja nuottia asetellessaan hymyili ja

liverteli nuorelle muukalaiselle tavalla, joka sai ei ainoastaan

luutnantti M:n ja apteekkarin, vaan myös useiden muidenkin nuorten

miesten sydämmet mustasukkaisuudesta kouristumaan, istuivat hänen

äitinsä, rouva Cederskiöld ja pari muuta rouvaa huoneen toisella

puolella syventyneinä keskustelemaan tyttäristään ja heidän

tulevaisuudestaan.

-- Ai, ai, rouva Lager, nyt on Alice viimeinkin satimessa, sanoi joku

joukosta.

-- Kuinka niin?

-- Katsokaas, miten säteileviä silmäyksiä hän suo herra Schönbergille.

-- Niinkö? vastasi rouva Lager kylmästi ja katsoi nuoriin toiselle

puolelle.

-- Niin se on, ja herra Schönberg voi epäilemättä panna nuoren tytön

pään pyörälle. Hän on kaunis mies.

-- En ole sitä huomannut. -- Rouva Lager päästi pienen haukotuksen

nenäliinaansa.

-- Ettekö? Sepä kummaa! -- -- Mutta kaikki ihmiset sanovat häntä

kauniiksi.

-- Pikku Alice on toki järkevämpi, huomautti nyt rouva Cederskiöld.

-- Mieshän on köyhä ja vain tuollainen koulunopettaja. Ei! Paremmat

naimiset moista tyttöä odottavat!

-- Alicea voi verrata kissaan, kun se on saanut hiiren kynsiinsä, --

jos saan käyttää sellaista vertausta, -- arveli toinen rouva. -- Hän

leikkii koko joukolla eikä huoli ainoastakaan.

-- Ei, ja hän onkin vielä aivan liian nuori sitoutuakseen kehenkään,

selitti rouva Lager ja nojausi mukavasti nojatuoliinsa.

-- Niinkö rouva Lager luulee? pisti rouva Cederskiöld. Minä taas olen

niin levollinen, kun ovat surusta pois. Kiitän onneani joka kerta

kun näen Ragnhildini käyskelevän kauniissa kodissaan jalosukuisen

puolisonsa rinnalla keskellä komeutta ja rikkautta.

Tämän kuultuaan ajatteli monikin, ettei Ragnhild kaiken tuon

hallitsijana näyttänyt erittäin onnelliselta, mutta rouva Lager sanoi:

-- Voi se olla hyväkin ja onnistua toisinaan, mutta minun

periaatteeni on tämä: antaa tytön huvitella ja pitää iloa

vapaudessaan niinkauvankun se on mahdollista s.t.s. niinkauvankun

hän ei vielä näytä "kuluneelta", _sitte_ on kyllä aikaa ajatella

avioliittoa. Hyvä Jumala! Mikä autuus sitte on paraassakaan

avioliitossa? Kahle se on, vankeus, tauteja, lapsia ja talouspuuhia.

En tällä tahdo sanoa, että toivoisin tyttöjen jäävän naimattomiksi.

Varjelkoon! Tarkoitan vaan, että parasta on siirtää välttämätön

paha niin myöhäksi kuin mahdollista. Senvuoksi päästin Alicenikin

nuoresta mukaan -- juuri siksi, että ennättäisi nauttia enemmän. Kun

hän sitte on huvitellut vielä muutamia vuosia päälle kahdenkymmenen,

voi hän sitoutua, tulla puolisoksi ja äidiksi niinkuin me muutkin.

Sitäpaitsi alkaa siitä uusi taival. Tyttö 25 vuoden iässä on vanha,

samanvanhuinen rouva taas nuori, ja jos onni varjelisi sairauksista

ja liian monista pienokaisista, voi hän pitää lystiä vielä monet

vuodet. Niin minä olen tehnyt. Pian kasvavat lapset, ja sitte saat

seurata kaitsijana heitä huvituksiin ja nauttia nähdessäsi heidän

nauttivan nuoruudestaan.

-- Mutta lieköhän niin varmaa, että tyttö, joka koko nuoruutensa

on kuluttanut huvituksiin, sitte on kypsynyt puolisoksi ja äidiksi

ja että hänellä edes on halua ottaa harteilleen edesvastuuta ja

velvollisuuksia, joita avioliitto edellyttää? kysyi muuan nuorempi

rouva epäillen.

-- Äh, äidin tietysti täytyy pitää huolta, että tyttärensä joutuu

sellaisiin naimisiin, missä tämä edesvastuu ei liiaksi rasita,

vastasi rouva Lager.

-- Juuri niin, vahvisti rouva Cederskiöld.

-- Paitse sitä, jatkoi rouva Lager, ei hänellä ole muuta neuvoa.

Ei ole sekään hauskaa, kun jää vanhaksipiiaksi, ryppyhuuleksi,

saa istua kököttää tanssijaisissa ja nuoremmat ja kauniimmat

tirskuvat ja ivaavat häntä selän takana. Siis mennään naimisiin,

kuten olen sanonut. Jos sattuu joutumaan hyviin, on taakka kevyt.

Alicella ei ole syytä hätäillä. -- Ja sitte alkoi rouva Lager tehdä

matkasuunnitelmia ensi kesää varten, ja niin unohtuivat kaikki

naimapuuhat.

Nuoretkin olivat jo väsyneet ompelemiseen, joku hyväntahtoinen äiti

rupesi soittamaan, ja pian oli tanssi täydessä vauhdissa. Alice

oli ihastuksissaan illatsujen onnistumisesta ja päätti itsekseen,

ettei yksikään talvi saisi mennä ilman niitä. Kun kaupungin köyhät

saataisiin vaatteeseen, keksittäisiin aina jotakin hottentotteja tai

muita, joiden hyväksi tehtäisiin työtä. Aika aina neuvon tuopi. --

Ja hän leijaili pois Valssin pyörteeseen uusimman suosikkinsa, herra

Schönbergin keralla hurmautuneena hänen sysimustiin silmiinsä.

29.

Pimeitä päiviä.

Muistutuksista, moitteista ja soimauksista huolimatta oli Eedit

innokkaasti jatkanut lukujaan. Hänen serkkunsa, nuoren tohtorin piti

vasten tahtoansakin ihailla häntä yhä enemmän ja enemmän. Sellaista

sitkeyttä, työvoimaa ja käsityskykyä ei hän ikinä uskonut naisessa

löytyvän vielä vähemmin tytössä, joka oli vasta vähä yli 20 vuotta.

Tytön tarkka silmä, selvä pää ja erinomainen muisti saivat hänet

ihmetyksiinsä. Ja sitte kun hän pitemmän aikaa oli seurannut Eeditin

sairaanhoitoa sairashuoneella, ei hän enempää epäillyt, ettei

tämä ollut syntynyt lääkäriksi. Oli totta, mitä vanha professori

oli sanonut: hän oli yhtä rohkea, tarkkanäköinen ja varma kuin

oli kärsivällinen, hellä ja hienotunteinen. Kätensä ei tutissut

hoitaessaan pahimpiakaan haavoja tai vammoja, mutta samalla oli hän

nainen, piteli hellävaroen sairasta ja näytti edeltäpäin arvaavan sen

toivomukset, oli uupumattoman kärsivällinen kärtyisiä, hermostuneita

ja kieroja ihmisiä kohtaan. Sanansa soivat ystävällisyyttä, kun

hän tyynnytti ja lohdutti potilasta, ja viimein kävi niin, ettei

olleet hyvin asiat, jollei neiti Eedit ollut saapuvilla, kun

piti ryhdyttämän vaikeaan leikkaukseen tai muuhun arkaan asiaan.

Tulisimmatkin tuskat lientyivät, kun hän hoivaili ja lohdutteli, ja

kuolevaiset laskivat kätensä tuon nuoren tytön käteen ja kuuntelivat

vieno hymy huulillaan hänen palavia rukouksiaan ja suloisia

raamatunlauseita, joita hän luki heille. Pienokaiset kurottivat

käsiään ja ottivat katkerimpiakin rohtoja hänen kädestään. Monet

yöt keinutteli hän sylissään kärsivää, levotonta pikku potilasta

ja ystävällisellä katseellaan, reippaalla, iloisella käytöksellään

rohkaisi hän monen pikku pelkurin. Nuoren tohtorin ei pälkähtänyt

päähänkään pitää häntä enää epänaisellisena.

Mutta mitä oli tullut professorin tuumista saada Eeditiä yliopistoon?

Ajatus, että nainen kuuntelisi luentoja yliopistossa ja opiskelisi

anatomiasalissa, ei ollut noussut yhdenkään aivoihin. Se professori,

jonka puoleen Eeditin isä kääntyi kysymyksineen tästä asiasta, joutui

senvuoksi aivan ymmälleen moisesta ajatuksesta ja pudisti päätään

elähtäneelle vanhukselle, joka siellä maaseudun yksinäisyydessä

näytti tulevan lapseksi uudelleen, kuten voi päättää hänen

merkillisistä tuumistaan. -- Tyttö saattaa olla lujaa laatua ja

omata enemmän kirjatietoja kuin ikäisensä nuoret naiset -- nimittäin

liikanaisen hellän isän kannalta katsottuna -- ajatteli hän, mutta

yliopiston luvuissa varmaan piankin tulisi tenä eteen. Tätä ei

professori tietystikään hennonnut suoraan sanoa vanhalle isälle.

Hän kirjoitti puhutelleensa muutamia virkaveljiään, kuten oli

tehnytkin, mutta he luulivat, ettei sellainen asia kävisi laatuun,

sen pitäisi kiertää pitkiä teitä, konsistorissa, kanslerinvirastossa

jopa keisarissakin, ja toivo onnistumisesta näytti heikolta. Mutta

saisihan koettaa kuitenkin. _Jos_ kerran niin pitkälle tultaisiin,

että nainen saisi opiskella miehen rinnalla -- jota tuo opinmies

itsekseen suuresti epäili -- ei se aika ainakaan vielä ollut

koittanut.

Sellainen oli sen kirjeen sisältö, jonka professori Berg sai

vastaukseksi kysymyksiinsä. Tätä kaiketi hän odottikin, mutta

masensi se sittenkin ukon mieltä. Eedit ja tohtori Bernhard

olivat saapuvilla, kun hän avasi kirjeen. Eedit ei siitä niinkään

huolestunut. Hänhän ei, kuten kerran sanoi Marialle, halunnut

suorittaa julkisia tutkinnoita eikä toivonut suurta menestystä juuri

senvuoksi, että naiset aivan harvoin antausivat lukutielle. Hän oli

kyllä perusteellisesti tutkinut anatomiaa isänsä johdolla, mutta

serkku Oskarilta oli vielä paljon oppimista, käytöllistä harjoitusta

oli kyllin tarjolla kaupungissa, hän voi siis vastaiseksi pysyä

levollisena, kuka tietää, mitä tulevaisuudessa vielä tapahtuisi, hän

oli nuori, ja professorihan oli luvannut koettaa. Täten koetti hän

lohdutella isäänsä.

-- Mutta sinähän et itse saa milloinkaan kirjoittaa reseptiä,

lapseni, huomautti professori.

-- Mitäpä siitä, isä, niinkauvankun sinä elät, ja serkku Oskari

on täällä, ei minun tarvitse kuin kertoa sinulle taudin oireet ja

neuvotella teidän kanssanne, ja isä ja Oskari voitte kirjoittaa

reseptit, sanoi Eedit hilpeästi.

Vanha professori istui hetken ääneti, mutta sitte hän nousi ja sanoi

liikutetulla äänellä:

-- Mutta koittaa se aika kuitenkin kerran, jolloin naiset pääsevät

lääkäriksi, vaikkenkaan minä, kukaties et sinäkään, saa sitä nähdä.

Kenties ehdotukseni tuli liian aikaiseen, mutta sellainen aika kerran

vielä koittaa, siitä olen varma. -- Hän oli kuin kunnianarvoisa

profeetta, tuo hopeahapsinen, kirkasotsainen vanhus, seisoessaan

siinä käsi ojennettuna, katseessaan ilme, ikäänkuin olisi hän jo

hengessään nähnyt sen ajan ensi sarastuksen.

Eedit kuljetti hänet lepotuoliin, suuteli kunnioittavan hellästi

hänen kättään ja puheli tulevaisuudesta, kuinka jo ulkomailla

oli alettu antaa naiselle perusteellisempaa kasvatusta ja kuinka

ne aatteet vähitellen raivaisivat tiensä meidänkin pieneen,

kaukaiseen maahamme, kunnes professori jälleen ilostui ja lohduttui

pettymyksestään.

Tohtori Bernhard istui toisella puolen huonetta ja katseli kaunista

ryhmää edessään. Hän huomasi suorastaan iloitsevansa, ettei Eedit

joutunut yliopistoon, ja kuta kauvemmin hän katseli noita nuoria,

sielukkaita kasvoja, jotka nyt loistivat niin kauniina ja puhtaan

naisellisina, kun hän koetti lohduttaa vanhaa isäänsä ja viihdyttää

tämän mieltä tulevaisuudentuumillaan, sitä elävämmin tunsi hän,

että Eedit oli saanut syvemmän sijan hänen sydämmessään, kuin hän

oli luullutkaan. Mutta samassa huomasi hän myöskin miten heikot

toiveet hänellä oli voittaa Eeditin rakkautta. Koko ajan, kun olivat

tunteneet toisensa, oli Eedit kohdellut häntä kuin toveriaan ja

ankarasti vaatinut samaa häneltäkin. Mitähän mahtaisi hän ajatella

rakkaudentunnustuksesta? Voisikohan hän milloinkaan häntä rakastaa?

Voisikohan hän ylipäänsä rakastaakaan kuin nainen? Tyttären hellyyttä

ja ihmisrakkautta hän kyllä tunsi, -- sen hän oli huomannut -- mutta

käsittikö puolison rakkautta? Eikö hän juuri itse ollut sanonut,

ettei hän voinut kuvitellakaan, miltä tuntuisi rakastaa jotain

miestä siinä määrässä, että tämän takia luopuisi luvuistaan ja

tulevaisuustuumistaan.

Kuluipa niin jokunen aika. Vähitellen alkoi Oskari tuoda ilmoille

tunteitaan. Eedit vaan ei sitä huomannut. Tyynesti ja ystävällisesti

kuin ennenkin vastasi hän tohtorin palaviin katseihin, ja helliin

kädenpuristuksiin, hänen tähtäilynsä sanoissa ymmärsi hän aina

toisin. Sillä Eeditin mieleen ei edes juolahtanut, että Oskari tai

kukaan muukaan mies voisi rakastua _häneen_. Hänellä oli satoja

asioita ajateltavana, ja hänen sydämmensä oli täydellisesti vapaa.

Oskari päätti selvemmin selittää. Mutta kauvan hän epäili. Eikö

tehnyt hän väärin häiritessään Eeditin rauhaa kosinnallaan, kun

selvästi huomasi, ettei tämä älynnyt hänen rakkauttaan eikä itse

millään tavalla näyttänyt omaavan hellempiä tunteita häntä kohtaan?

Mutta nainen on niin omituinen. Eedit tosin ei ollut kiemailija,

mutta voi sitä selittää naiselliseksi kainoudeksi, joka esti häntä

näyttämästä rakkauttaan. Oskari ei voinut kauvemmin kestää tätä

tiedottomuutta. Hän päätti käyttää ensimmäistä sopivaa tilaisuutta

ilmaistaksensa salaisuutensa Eeditille. Sitä hänen ei kauvan

tarvinnut odottaa, sillä tapasivathan he joka päivä toisensa, ja

ensimmäisellä tunnilla, kun nuori opettaja turhaan oli koettanut

kiinnittää ajatuksiaan siihen, mitä luettiin, keskeytti hän äkkiä

esityksensä ja puhui suoraan Eeditille rakkaudestaan. Hetken istui

nuori tyttö sanatonna hämmästyksestä, viimein kohotti hän katseensa

ja sanoi:

-- Hyvä Oskari -- -- en voinut tällaista odottaa -- -- olen

pahoillani -- --

-- Sinä siis et luule voivasi rakastaa minua -- -- et edes

tulevaisuudessa -- -- sinä niin hämmennyit nyt -- -- ehkä tahdot

koetella itseäsi -- -- minä odotan.

-- Ei, Oskari, sanoi Eedit ystävällisesti mutta varmasti -- en tahdo

pettää sinua turhilla toiveilla. Sisaren, ystävän hellyyttä voin

sinulle tarjota, mutta rakastaa sinua en voi. Kenties sinäkin olet

sekoittanut ystävyyden ja rakkauden, toivotaan niin.

-- En ole, vastasi Oskari vakavasti, -- olen liiankin kauvan tutkinut

sydäntäni voidakseni siihen määrin erehtyä.

Syntyi kiusaava äänettömyys.

Viimein alotti Oskari jälleen:

-- Tarjoat minulle ystävän hellyyttä. Minä tyydyn siihen vastaiseksi.

Rupea vaimokseni, kenties minä aikaa voittaen saavutan rakkautesi.

Eedit pudisti päätään:

-- Ei, ei, ei! En milloinkaan tohtisi solmita sellaista avioliittoa.

Muistatko, mitä kerran sanoin, etten luopuisi kirjoistani ennenkun

tapaisin miehen, joka -- -- --

-- Tiedän sen, mutta ei sinun tarvitsisikaan niistä luopua, lupaan

pyhästi että saat viettää samanlaista elämää kuin tähänkin saakka,

me lukisimme yhdessä, kävisimme yhdessä sairaita katsomassa. Me

asettaisimme taloutemme niin, ettei perheenemännän huolet sinua

häiritsisi. Kallis Eedit, tule omakseni!

Eeditiin koski kipeästi Oskarin into.

-- Anteeksi, mutta en voi, pyysi hän hiljaa.

-- Jos sydämmesi on vapaa, niin anna minun koettaa voittaa

rakkautesi, rukoili Oskari.

-- Sydämmeni on vapaa, mutta elä koeta voittaa rakkauttani, koeta

pikemmin unohtaa minut, tai vielä paremmin olkaamme ystäviä kuten

ennenkin. Vakuutan sen olevan parasta. En luule voivani tehdä ketään

miestä onnelliseksi. Ei ole minulla niitä ominaisuuksia, jotka

tekevät naisesta hyvän vaimon.

Oskari tarttui tulisesti hänen käsiinsä ja huudahti:

-- Sinä olet suloisin nainen maan päällä! Sinulla on sekä sydäntä

että päätä -- tekisit minut äärettömän onnelliseksi!

Eedit irroitti hiljaan kätensä ja sanoi:

-- Olen kovin pahoillani täytyessäni evätä pyyntösi, sillä olet ollut

hyvä ja ystävällinen minulle, ja minä olen kiitollinen siitä, mutta

minun täytyy kieltää, minusta olisi synti sinun hellään rakkauteesi

vastineeksi antaa oma laimeuteni, ja me tulisimme varmasti

onnettomiksi. Ole mies, Oskari! Sinä kyllä vielä tulet onnelliseksi

ja löydät itsellesi sopivamman vaimon kuin minä olisin ollut.

Puristettuaan hellästi nuoren miehen kättä poistui Eedit huoneesta.

Tohtori jäi katsomaan hänen jälkeensä. -- Mikä jumaloitava nainen,

kuinka suora, hellä ja vapaa valheesta!

-- Sitte tarttui hän lakkiinsa ja läksi vertavuotavin sydämmin.

Eedit päätti lopettaa lukutunnit joksikin aikaa voidakseen

siten välttää serkkuaan. Häneen koski kipeästi tämän ystävyyden

menettäminen, sillä näiden vuosien kestäessä oli hän oppinut

panemaan arvoa nuoreen lääkäriin, ja tämä oli nähnyt paljon vaivaa

hänen opetuksessaan. Se oli sitä kiitettävämpää, koska se ei

laisinkaan sopinut hänen mielipiteihinsä naisen kutsumuksesta sekä

kasvatuksesta. Kuitenkin lohdutteli Eedit itseään sillä, että Oskari

piankin huomaisi erehdyksensä rakkaudessaan, pysyisi edelleenkin

hänen ystävänään ja menisi naimisiin jonkun hyvän taloudellisen

tytön kanssa, joka tekisi hänet oikein onnelliseksi, ja silloin hän

sydämmestään kiittäisi Eeditiä siitä, että nyt kieltäysi.

Muutama päivä tämän tapauksen jälkeen sairastui vanha professori

arveluttavasti. Hän oli jo kauvemman aikaa ollut kipeänlainen,

mutta nyt piti hänen ruveta vuoteelle, ja tohtori Bernhard tuotiin

häntä katsomaan. Tauti oli ankara ja kesti kauvan. Häntä piti

hoitaa hyvin ja huolellisesti. Eedit oli yksin hoitamassa. Jollei

tohtori Bernhard jo ennestään olisi häntä ihaellut, olisi hänen nyt

ainakin pitänyt oppia. Tyttö näytti olevan uupumaton. Isä tuskin voi

silmänräpäykseksikään päästää häntä luotaan. Usein lepäsi hän käsi

Eeditin kädessä, ja kun tämä kuulumattomin askelin kulki huoneessa,

siivoili tai valmisteli juomaa sairaalle, seurasi ukko häntä

silmillään. Kirjat olivat nyt unohtuneet, paitsi kun professori oli

parempi ja halusi kuulla luettavan. Silloin vaivasi Eedit silmiään

lukemalla isälleen puolihämärässä huoneessa tai yölampun himmeässä

valossa, siksi kunnes sairas väsyi kuulemaan.

Heti taudin alkaessa oli Oskari ilmaissut Eeditille arvelunsa, ettei

professori enää taudistaan nousisi. Eeditin sydän oli haleta surusta,

mutta hänellä oli kyllin sielunvoimaa pysyäkseen isänsä luona

levollisena. Vanha professori tunsi itsekin elämän ehtoon lähenevän.

Hän puhui tyttärelleen siitä, kiitti häntä tuhansin kerroin siitä

huolenpidosta ja rakkaudesta, jota aina oli isälleen osottanut ja

suri vain sitä, että piti jättää hänet niin nuorena turvattomaksi. --

Mutta minä jätän sinut Jumalan haltuun, ja joka sen tekee, voi olla

levollinen, sanoi hän kirkas hymy kasvoillaan.

* * * * *

Eedit oli siis yksin ja turvaton.

Tuo pitkä ankara aika, jonka hän oli omistanut yksinomaan sairaan

hoitoon, oli arveluttavassa määrässä heikontanut hänen terveyttään

sekä voimiaan. Tohtori Bernhard määräsi hänen olemaan erittäin

varovaisen, lepäämään ja pysymään tyynenä. Eedit noudattikin tätä

määräystä osaksi sentakia, että tunsi olevansa sen tarpeessa, osaksi

että häntä suretti liiaksi, kun ei voinut heti ryhtyä lukuihinsa

entisellä innolla. Eräänä päivänä kuitenkin tarttui hän muutamaan

kirjaan hälventääkseen suruista mielialaansa. Mutta kauhukseen

huomasi hän, ettei voinutkaan lukea. Hän tunsi sietämätöntä tuskaa

silmissään, niiden edessä oli kuin sumuharso, joka teki mahdottomaksi

erottaa kirjaimia. Paikalla lähetti hän sanan serkulleen ja pyysi

häntä tulemaan luokseen. Tohtori selitti taudin arveluttavaksi

silmäsairaudeksi, jonka Eedit oli saanut liikanaisesta rasituksesta,

ja kehoitti häntä heti lähtemään Helsinkiin, missä kuuluisa

ulkomaalainen lääkäri paraillaan oleskeli. Itse hän ei arvannut

ruveta häntä hoitamaan, kun ei ollut spesialisti asiassa. -- En

halusta sinua peloita, lisäsi hän -- mutta minä tiedän, miten

helposti sinä unohdat pitää huolta terveydestäsi ja senvuoksi pitää

minun sanoa: pikainen ja tehoova apu on ainoa, joka voi pelastaa

näkösi.

Suruiset ajatukset ahdistivat Eeditin mieltä koko seuraavan yön.

Eikö ollut kauheata kadottaa silmäinsä valo! Ei saisi hän silloin

enää milloinkaan nähdä ihanaa luontoa, lukunsa pitäisi hänen

jättää ikipäiviksi ja viettää toimetonta elämää pimeydessä ja

synkkyydessä. Mutta vielä hän ei voinut luopua toivosta. Hän tahtoi

noudattaa Oskarin neuvoa ja heti matkustaa Helsinkiin. Uskollinen,

hyväntahtoinen Anna seurasi Eeditiä ja jäi hänen luokseen koko ajaksi.

Vieras lääkäri oli yhtä kohtelias ja ystävällinen, kuin oli kuulu

ja taitava. Ei viipynyt kauvankaan, ennenkun hän kysymyksistä,

joita Eedit teki hänelle tautinsa johdosta, tuli huomaamaan, että

tällä itsellään oli paljonkin tietoja lääketieteessä, ja mieltyi

häneen suuresti, kun johdettuaan taitavasti keskustelun tälle

alalle näki, miten lahjakas hän oli ja miten lämpimästi harrastunut

lääkärintoimeen.

Alussa hoiti lääkäri Eeditin silmiä joka päivä, ja melkein aina

johtuivat he keskustelemaan samasta viehättävästä aineesta, mutta

sittenkin, kun silmät huomattavasti olivat parantuneet, tuli hän

usein, jos aika vaan myönsi, puhelemaan potilaansa kanssa. Tarvinnee

tuskin mainita, että Eedit äärettömästi nautti näistä keskusteluista,

ja se sai aikaan, että hän kaksinverroin kärsiväisemmin kesti

sairautensa ja pitkän työttömyyden. Eedit ei saanut lukea, ei

kirjoittaa eikä tehdä käsitöitä ja kun hänellä tuskin oli ainoatakaan

tuttavaa kaupungissa, kävi aika useinkin hyvin pitkäksi. Alice Lager

kyllä vietti talvea pääkaupungissa, mutta hänen aikansa kului aina

huveihin, niin ettei hän ennättänyt käymään Eeditin luona kuin pari

kertaa. Eedit oli senvuoksi iloinen ja kiitollinen, kun tuo vieras

lääkäri toisinaan toi muassaan jonkun kirjan ja luki siitä hänelle ja

siitä sitte punousi viehättävä, opettava keskustelu.

Tuli sitte päivä, jolloin tohtori julisti potilaansa täydellisesti

parantuneeksi. Hänen pitäisi vaan jonkun aikaa vielä varoa hienoa

painosta, liian vahvaa valoa sekä välttää rasitusta ylipäänsä. Eedit

lupasi noudattaa kaikkia määräyksiä. Hän oli äärettömän kiitollinen,

kun oli saanut takaisin terveytensä. Tohtorin piti käydä vielä kerran

hänen luonaan, ja sitte olisi parantelu päätetty.

Helsinki oli tarjonnut monta nautintorikasta hetkeä Eeditille,

pääkaupunki oli hänen silmissään niin kaunis, että hän surren

ajatteli palaamistaan tyhjään, autioon kotiin. Hän päätti sentakia

jäädä sinne vielä joksikin aikaa osaksi nähdäkseen, mitä siellä oli

nähtävää, osaksi ostaakseen uusimpia teoksia kirjastoonsa.

Samana päivänä kun tohtori oli julistanut Eeditin täydellisesti

parantuneeksi, lähti Eedit kaupungille nauttimaan raittiista,

ihanasta kevätilmasta. Meri oli hiljakkoin luonut jääkuorensa ja

kimalteli siintävänä auringonloistossa niin pitkälle kuin silmä

kantoi. Varpuset visersivät, ja puutarhoissa olivat koivut ja

pihlajat nupulla. Kadut olivat kuivat, ja suuri oli kävelijäin

joukko. Siellä tapasi Eedit Alice Lagerinkin. Hän kulki vanhemman

naisen kanssa, mutta nähtyään Eeditin pysähtyi hän ja lausui

mielihyvänsä hänen palautuneesta terveydestään, tarttui sitte hänen

käsipuoleensa ja saattoi häntä kappaleen matkaa.

-- Hän kuuluu olevan aito taitava mies, tuo kaunis lääkärisi,

huomautti Alice. Hän hoitaa sairaita ylhäisemmissä piireissä.

-- Hyvin taitava, myönsi Eedit.

-- Sinä tietysti olet häneen yhtä ihastunut kuin kaikki muutkin?

Toivonpa, että minunkin silmäni olisivat kipeät, lisäsi hän pilalla.

Mutta tuossa hän tuleekin! Katsoppa Eedit!

Aivan oikein, vieras lääkäri tulikin heitä vastaan, miellyttävän

näköinen ja vielä nuori nainen käsipuolessaan. Kun tohtori huomasi

Eeditin, levisi säteilevä hymy hänen kasvoilleen ja hän tervehti

iloisesti. Senjälkeen kumartui hän naisen puoleen käsipuolessaan ja

sanoi pari sanaa, ja sitte nainenkin hymyili ja tervehti.

Kun he olivat menneet ohitse, kysyi Eedit:

-- Kuka se nuori nainen oli?

-- Hän oli tohtorin rouva, vastasi Alice.

-- Onko hän sitte naimisissa? kysyi taas Eedit hetken päästä.

-- On, kuin onkin, monen potilaansa suureksi suruksi, nauroi Alice.

Tiedäppä, hän on oikea sydäntensytyttäjä. Jumala tiesi, mikä hänessä

niin viehättää, mutta hurmaava hän on. Luulenpa hänen vakavuutensa

vaikuttavan vastakohtana noille tanssiaiskeikareille, jotka heti voi

tuntea sekä sisältä että ulkoa. Paitsi sitä ei hän huomaa ketään,

muuta kuin oman rouvansa, mikä myöskin on kaunis piirre hänessä.

Rouva kuuluu olevankin hyvä ihminen, mutta ulkomuotonsa ei suinkaan

ole komeampia. Heidän naimisjuttunsa on hyvin huvittava. Rouva oli

tohtorin potilas siellä kotimaassa. Tohtori hankki hänelle näön

takaisin ja rouva palkinnoksi siitä lahjoitti hänelle sydämmensä.

Rouva näyttää suuressa määrin ihailevan miestään eikä, kumma kyllä,

ole rahtuistakaan mustasukkainen.

Alice tapasi tuttuja ja sanoi hätäisesti hyvästi Eeditille.

Eedit pysähtyi silmänräpäyksen ja veti henkeään. Kuinka oli hänestä

vielä äsken aurinko niin kirkkaasti paistanut, meri niin somasti

siintänyt ja ilma kevättä henkinyt? Taivashan oli pilvessä, meri

musta ja tuuli kylmä ja kolea.

Seuraavana päivänä tuli lääkäri viimeisen kerran. Hän tutki vielä

kerran tarkoin potilaansa silmiä ja sanoi olevansa täysin tyytyväinen

niiden tilaan.

-- Mutta te olette vielä kalpea ja heikonnäköinen, neiti, sanoi

tohtori totuttuun, ystävälliseen tapaansa. -- Kenties määräämme

jotain vahvistavaa?

-- Jopahan, sanoi Eedit hymyillen. -- Olen viettänyt toimetonta

elämää näinä aikoina ja istunut sitäpaitse paljon sisällä. Olen

tottumaton siihen, siinä koko juttu. Huomenna aijon matkustaa kotiin.

-- Jo huomenna! Ja minä kun ajattelin pyytää saada tutustaa teitä

vaimooni. Hän on kovasti mieltynyt teihin. Oikein jo iloitsin siitä.

Eikö pääkaupunki enää teitä viehätä, neiti? Onhan täällä paljon

katsomista ja tilaisuutta huviinkin. Eikö teidän sovi jäädä?

-- Ei käy päinsä. Emme tapaa enää toisiamme, herra tohtori. Tuhannet,

tuhannet kiitokset vaivastanne sekä hyvyydestänne!

-- Minähän olen kiitollisuuden velassa, sanoi tohtori ja pudisti

sydämmellisesti Eeditin kättä. -- Olkaa varovainen! Jääkää hyvästi!

-- Hyvästi! sanoi Eedit soinnuttomasti.

* * * * *

Eedit oli ollut tuskin muutamaa tuntia kotona, kun jo Oskari tuli

hänen luokseen. Hän ei ollut ensinkään tyytyväinen Eeditin ulkonäköön

ja sanoikin sen hänelle. -- Näytät niin kalpealta ja väsyneeltä,

melkeinpä sairaammalta kuin lähtiessäsi ja katseesi on raukea. Mistä

se tulee?

-- Matka on väsyttänyt, Oskari, siinä kaikki. Olen voinut erinomaisen

hyvin viimeisinä viikkoina, ja kun nyt pääsen työn alkuun, saat

nähdä, että voimani palaavat jälleen.

Ja sen sai Oskari todellakin nähdä, sillä Eedit ryhtyi uupumattomalla

innolla lukuihinsa. Näytti kuin olisi hän muutamassa viikossa

tahtonut saavuttaa sen, mitä puolessa vuodessa oli hukkaan mennyt.

Viimein täytyi Oskarin kieltää häntä lukemasta niin paljoa, mikäli

hän ei tahtonut toista kertaa näköänsä menettää. Se tehosi. Eedit

hellitti lukemistaan, mutta kävi sensijaan useammin sairashuoneella

ja kaupungin köyhien sairaiden luona, jotka venyivät kurjissa

hökkeleissään, ei ollut heillä varoja kääntyä lääkärin puoleen tai

hankkia lääkkeitä, ja usein olivat kipeästi hoidon puutteessa.

Oskari huomasi serkkunsa uupumattoman toimeliaisuuden ja tarkasteli

häntä miettivin katsein. Mitähän oli hänelle tapahtunut? Hän ei

ollut entisellään. Hän kyllä ennenkin oli mieltynyt ja innostunut

tehtäväänsä, mutta ei tällä tavalla. Näytti kuin olisi hän tarvinnut

alituiseen työtä päästäkseen entiseen tasapainoonsa, kuin olisi hän

tahtonut tukahuttaa tuskaa, karkoittaa raskasta ajatusta.

Kaupunkilaisten mielestä oli Eedit kaunistunut, käynyt lempeämmäksi,

naisellisemmaksi kuin ennen.

-- Sen on vaikuttanut suru isän kuolemasta, sanoivat he. Oskari

mietiskeli kauvan ja tutkieli tarkasti muutoksen syytä. Vähitellen

kypsyi hänessä muuan ajatus. Hän piti häntä tiukasti silmällä, otti

huomioon joka katseen, sanankin.

Eräänä päivänä tuli tohtori tuomaan muuatta kirjaa Eeditille. Eedit

istui akkunan pielessä ja katseli haavemielin puutarhaa, missä kesä

helotti täydessä vehreydessään. Hän vastasi ystävällisesti serkkunsa

tervehdykseen, mutta ajatus näytti muualla aikailevan, kasvoista

kuvastui surua ja väsymystä. Oskari istui hetken vaiti. Sitte alkoi

hän:

-- Eedit, muistatko, mistä puhuin sinulle joku aika takaperin?

Vieläkö vastauksesi on sama kuin ennenkin?

Eedit säpsähti. Hän nähtävästi ei ymmärtänyt, mitä serkkunsa

tarkoitti.

Oskari huomasi erehtyneensä, mutta hänen piti jatkaa, koska kerran

oli koskettanut asiaan.

-- Tarkoitan, Eedit, -- -- -- tunteeni sinua kohtaan ovat samat kuin

silloinkin -- -- --.

Eedit teki kieltävän liikkeen kädellään, ja hänen katseestaan

kuvastui niin syvää surua, että Oskari tunsi hellää liikutusta.

-- Hyvä Oskari, pyysi hän hiljaa, elä milloinkaan enää koske tähän

aineesen. En voi koskaan tulla vaimoksesi enkä kenenkään muunkaan,

jos siitä on sinulle lohdutusta, lisäsi hän heikosti hymyillen. --

Ole veljenäni? Nyt jos koskaan tarvitsen ystävää -- -- olen niin

turvaton, sitte kun isä jätti minut.

-- Koetan olla veljenäsi, sanoi Oskari synkästi, mutta onnistumisesta

en takaa. Ystävänäsi pysyn aina, Eedit, uskollisempana kuin kukaan

maan päällä. Jää hyvästi!

Paljoa helpommin, kuin tohtori oli luullut, unohti hän rakkautensa

Eeditiin, sillä vuosi ei ollut vielä umpeen mennyt, kun hän jo

oli kihloissa nuoren, terhakan tytön kanssa, joka oli oikea pieni

talonmyyrä, hilpeä ja leikkisä, kuin soma kissanpoika. Eikä kukaan

iloinnut siitä enemmän kuin Eedit. Hän näytti aivan elpyvän

uudelleen. Hän se järjesti Oskarin asunnon, hän toimitti palvelijan,

hän valmisti tulijaiskemut ja lopuksi hankki kukkia huoneiden

somistamiseksi, niin että ne piankin olivat muuttuneet hymyileväksi

kukkatarhaksi, kun nuorta rouvaa odotettiin. Kun Oskari hääpäivänään

vertaili Eeditin vielä kauniita ja jaloja, mutta liian vakavia ja

hiukan vanhenneita kasvonpiirteitä, hänen pitkää, solakkaa, mutta

kenties liian jäykkää vartaloaan tuohon pieneen rusoposkiseen,

pehmeään, terhakkaan, hilpeään olentoon, joka seisoi siinä hänen

vierellään kauniina, ihanana löyhyvässä morsiuspuvussaan, ei hän

voinut uskoa muuta, kuin että oli erehtynyt tunteittensa suhteen

ja pitänyt sitä ihailua ja ystävyyttä, jota tunsi Eeditiä kohtaan,

rakkautena. Ja nyt hän tosiaankin oli sydämmestään kiitollinen

Eeditille, että tämä oli kieltäynyt rupeamasta hänelle.

Entistä tyynemmin ja halukkaammin autteli Eedit Oskaria tämän

lääkäritoimessa ja oli sangen tervetullut vieras hänen kodissaan.

Alussa tosin pikku rouva tunsi jonkunmoista vastenmielisyyttä tuota

oppinutta neitiä kohtaan, joka oli niin "hirveän vanha" hänen

mielestään, mutta Eeditin ystävällinen, luottamusta herättävä käytös

sai hänet piankin muuttamaan mieltä. Pikku rouva oli myöskin luullut,

että Eedit päivät pitkät puhelisi syväoppisista, käsittämättömistä

asioista, mutta hämmästyksekseen huomasi hän, ettei Eedit milloinkaan

niin tehnyt, ei ainakaan hänen läsnäollessaan. Ja hän alkoi oikein

pitää Eeditistä kuin vanhemmasta rakkaasta sisaresta. Eeditkin

näytti voittaneen sen taistelun, joka jonkun aikaa uhkasi masentaa

hänen muuten raitista mieltään. Hän oli melkein entisellään, mutta

muuan lempeä piirre oli jäänyt hänen kasvoilleen, joka antoi hänelle

entistä enemmän viehätystä.

30.

Vapaa.

Lähes viisi vuotta oli vierinyt Ragnhildin hääpäivästä.

Oli myöhäinen syksy. Satoi ja myrskysi päivät pitkät, tuuli tuiversi

alastomissa puissa eikä yksikään päivänsäde päässyt pilkistämään

pilvien lomitse. Avarat huoneet Ragnhildin kodissa tuntuivat

entistään kolkommilta. Muutamassa pienemmässä kamarissa istui

Ragnhild itse surupuvussa, syvissä mietteissä. Muutama viikko

takaperin oli halvaus lopettanut paroonin elämän. Ragnhild oli siis

leski. Hän kulki muistellen kuluneita viittä vuotta, ja ne tuntuivat

hänestä ainoalta loppumattoman pitkältä surun vuodelta, sillä niin

olivat ne olleet toistensa kaltaisia. Ja kuitenkin -- mitä oli viisi

vuotta? Tämä avioliitto olisi voinut kestää 20, 30, 40 vuotta.

Nuori leski pani kätensä ristiin sitä ajatellessaan. Miten oli hän

pitänyt sen lupauksen, jonka teki hääpäivänään? Miten oli täyttänyt

velvollisuutensa? Nämä kysymykset saivat hänet useinkin levottomaksi.

Hänen täytyi tunnustaa, että oli tehnyt sen ainoastaan ulkonaisesti

-- sydän oli aina kapinoinut. Ja Jumala katsoo sydämmeen. Mutta hän,

joka näkee meidän heikkoutemme, oli myöskin nähnyt Ragnhildin hyvän

tahdon ja ponnistukset, oli kuullut hänen rukouksensa, nähnyt hänen

tuskansa. Hän oli myöskin valmistanut hänelle lohdutuksen, joka

herätti syvää kiitollisuutta Ragnhildissa. Hänen miehensä oli viime

sanoikseen vakuuttanut, että Ragnhild oli ollut hyvä vaimo, hänen

katseensa oli viime hetkessä etsinyt Ragnhildin katsetta. Ja tätä

johdatti Ragnhild aina mieleensä, kun omantunnonnuhteet saivat hänet

levottomaksi.

Mihinkä ryhtyisi hän nyt? Vanhempansa olivat vuosi sitte

muuttaneet pääkaupunkiin, ja kuultuaan paroonin kuolleen oli

valtioneuvoksenrouva heti kirjoittanut ja kehoittanut Ragnhildia

myymään maatilan ja muuttamaan hänkin Helsinkiin. He viettivät

hurmaavaa elämää, kertoi valtioneuvoksenrouva. Elsa oli jo kihloissa,

siellä oli suurempi mahdollisuus päästä hyviin naimisiin, kuin siellä

kurjassa pikkukaupungissa, eikä voinut hän käsittää, miten oli siellä

tullut toimeen niin monta vuotta. Ragnhild ymmärsi ylen hyvin äitinsä

tarkoituksen. Nuorena leskenä ottaisi Ragnhild osaa siihen loistavaan

elämään, jota hänen kodissaan vietettiin, ja sitte äiti taas

toimittaisi hänet "hyviin" naimisiin. Mutta sitä ei Ragnhild tahtonut.

Toimimies oli juuri lähtenyt surutalosta, jonne hänet oli kutsuttu

pitämään huolta maatilan myymisestä ja asiain järjestämisestä.

Ragnhild tuumi nyt miten asettaisi vastaisen elämänsä, jotta siitä

olisi hyötyä ja se olisi hänen makunsa mukaan. Hän oli nuori ja

rikas. Hän voi valita. Tosin oli hänen terveytensä viime aikoina

vähän heikontunut, mutta hän toivoi toimekkaan elämän vaikuttavan

sen eduksi. Viimein koitti päivä, jolloin hänen tuli jättää se

koti, jossa viisi pitkää vuotta oli taistellut ja toivonut. Hän

seisoi huoneessaan ja silmäili seutuja. Oli kirkas, kylmä syyspäivä

ja pakkasen uho kimmelsi kauniisti auringon paisteessa. Pikku

lintuset piipittivät iloisesti pihlajapuissa, kohottivat siipensä

ja löyhyttivät lentoon. -- Vapaus! huudahti Ragnhild, oi mikä

ihana Jumalan lahja. -- Ja hän kiitti Korkeinta sekä riemun että

onnettomuuden päivistä ja anoi armoa voidakseen edespäin vaeltaa

oikeata tietä.

Vielä samana iltana seisoi Ragnhild soman, vaatimattoman pikkutalon

edustalla kaupungissa. Sen akkunat olivat päivän puolella, ja

edustalla oli sievonen pieni puutarha. Se oli vuokrattavana ja

Ragnhild oli päättänyt vuokrata sen. Hän juuri ajatteli miltä mahtoi

tuntua elämä noin aivan yksin, kun samassa Eedit Berg seisoi hänen

vieressään. He hämmästyivät kumpikin ja huomasivat pian ajatelleensa

aivan samaa. Eedit oli isänsä kuoltua asunut muutaman vanhan

naissukulaisensa luona, mutta tämän piti nyt muuttaa naimisissa

olevan tyttärensä luo ja Eedit oli silloin päättänyt vuokrata pari

huonetta ja asua itsekseen, vaikka tuttavansa kyllä vakuuttivat,

ettei se ollut sopivaa.

-- Sittenpä en tiedä muuta neuvoa, kuin että vuokraamme tämän

huoneuston yhdessä, sanoi Ragnhild. -- -- Oi Eedit! Tehdäänpäs

niin! Olemmehan kumpikin niin yksin, ja sitte sinullakin on minussa

"kaitsija" lisäsi hän hymyillen.

Eedit oli iloissaan tästä ehdotuksesta ja suostui siihen heti.

Talossa oli riittävä määrä huoneita, oli lisäksi kauniilla paikalla,

ja koska oli asumaton, voivat he heti muuttaa sinne. Kun Eedit oli

sijoittanut sinne kirjastonsa ja Ragnhild kauniit huonekalunsa ja

taidelaitoksensa, tuli siitä mitä herttaisin pikku koti. Ja nyt vasta

Ragnhild mielestään alkoi elää. Eedit tunsi pienemmänkin hökkelin

kaupungissa. Hän tiesi sairaita, jotka tarvitsivat lääkkeitä,

lapsia, joilta puuttui vaatetta ja hoitoa, leskiä, jotka kaipasivat

lohdutusta, sokeita, joille voi lukea, vanhoja ja voimattomia,

yksinäisiä, hyljättyjä ja unohdettuja, jotka olivat jos jonkin avun

tarpeessa, langenneita ja halveksittuja, joita hellä käsi voi auttaa

nousemaan, joiden riutuvaa mieltä rohkaiseva sana voi vahvistaa.

Nyt ei Ragnhildin enää tarvinnut valitella työn puutetta. Hän

neuloi ja ompeli, paikkaili ja jatkeli niille turvateilleen, jotka

syystä tai toisesta itse eivät tainneet työtä tehdä. Toisille hän

taas hankki ansiota. Hän valmisti lientä ja leipoi kakkuja Eeditin

varattomille potilaille. Hän ei suonut itselleen lepoa muulloin kuin

yöllä. Kun Eedit väliin kehoitti häntä lepäämään, vastasi hän: --

Olen jo levännyt 26 vuotta, nyt on aika tehdä työtä. Eedit oli ylen

onnellinen. Itse ei hän tähän saakka paljoakaan voinut auttaa, kun

rahaa vaadittiin. Nyt pyysi Ragnhild päästä hänen kukkarokseen, kun

köyhien auttaminen oli kysymyksessä.

Eräänä pimeänä, kylmänä talvi-iltana palasi Eedit tavalliselta

kiertokulultaan kaupungilta. Hän naputti ovelle. Ragnhild itse

avasi oven, mutta hämmästyi suuresti nähdessään ystävänsä

kantavan käsivarsillaan jonkinlaista suurta, myttyä, joka näytti

raskaanlaiselta, päättäen Eeditin taajasta hengityksestä. Eedit laski

hiljaan myttynsä sängylle ja avasi peitteen, joka oli kääritty sen

ympärille. Sieltä pilkisti pieni kaksi-kolme-vuotiaan tytön pää ja

pari suurta ihmettelevää silmää.

-- Mistä ihmeestä tuon löysit, kysyi Ragnhild innostuneena, otti

pienokaisen syliinsä ja syötti sille kupin lämmintä maitoa.

-- Se on pieni, orpo-raukka. Äiti sen tuotiin tänään kuolemankielissä

sairaalaan, ja juuri illalla heitti henkensä. Katsoppas, miten sievä

pieni taimi se on. Lapsi raisu! En hennonnut jättää häntä yöksi yksin

kuolleen äitinsä luo, ja niin toin hänet tänne.

-- Siinä teit oikein, rakas Eedit, ja tänne hän nyt jääkin. Juuri

lasta meidän herttainen kotimme kaipasikin. Sinulla on luja luonne ja

laajat tiedot, sinä saat olla isän sijassa, ja minä -- minä voin vain

rakastaa ja hoidella häntä.

Ja lämmitellessään pienokaisen kätösiä takkavalkean loisteella

ja kammatessaan sen hienoa kullankellervää tukkaa laski jo

Ragnhild mielessään, miten paljon kangasta tarvittiin sille uuteen

vaatekertaan, sillä ne, jotka pienokaisella oli yllään, olivat

surkean huonot ja kuluneet. Annankin piti tulla katsomaan uutta

tulokasta, ja hän oli heti halukas hankkimaan vuodetta pienelle

vieraalle.

Ilokseen huomasivat Ragnhild ja Eedit, miten hyvin heidän kasvattinsa

näytti viihtyvän heidän luonaan, ja kun tämä oli kylläkseen juonut

maitoa, nukkui hän turvallisesti Ragnhildin syliin. Ruusaksi oli

kuoleva äiti kutsunut tyttöään, ja vielä myöhäiseen yöhön valvoivat

molemmat kasvatusäidit ja puhelivat hänestä. Hyvä hoito, uudet

vaatteet ja ennen kaikkea hellä kohtelu saivat pienokaisen piankin

kotiutumaan, ja kun hän hilpeänä ja iloisena juoksenteli huoneessa

tai hellästi kietasi pienet kätensä Ragnhildin kaulaan, ymmärsi

tämä, että nyt vasta tyhjyys hänen sydämmessään oli täyttynyt.

Lapsen rakkautta hän oli kaihonnut, sen hän nyt oli saanut.

Sillä pieni Ruusa tietysti piankin unohti oikean äitinsä. Lapsi

tuli yhdyssiteeksi Ragnhildin ja Eeditin välille, ja jokaisen

puolueettoman kaupunkilaisen täytyi pitää tätä kotia ja tätä

ystävyyttä mallikotina ja malliystävyytenä. Ja miten onnelliset

olivatkaan nämä molemmat naiset! Heillä oli siunausta tuottava

toimiala, kodissaan vallitsi rauha, rakkaus ja suloinen sopusointu.

Kerran kysyi Eedit pilallaan:

-- Sanotko vieläkin Ragnhild, että rikkaus on maallisen onnemme ja

ijankaikkisen autuutemme tiellä?

-- En, en vastasi Ragnhild liikutettuna. Rikkaus on ihana Jumalan

lahja, mutta tietystikin hyvin edesvastuullinen.

31.

Hannan paratiisi.

Erään X:n kaupungin syrjäkadun varrella asui matami Rosenqvist, uuras

ja säyseä eukko. Hänellä oli pieni oma talo. Elatuksekseen vuokrasi

hän huoneita ja piti ruokaa vaatimattomille matkustajoille sekä pesi

ja silitti hienompaa pesua herroille. Täällä Hanna Sandbergkin sai

turvapaikan, kun hänen äkisti piti lähteä palveluksestaan. Hannan

äiti oli asunut leski Rosenqvistin talossa, ja tämä oli siis tuntenut

Hannan jo pahaisena paitaressuna. Hän oli aina pitänyt tuosta

reippaasta, iloisesta tytöstä, ja äidin kuoltua, mikä tapahtui vähää

ennen Hannan rippikoulunkäyntiä, oli hän hoivannut häntä. Matami

Rosenqvistin johdolla oli Hanna oppinut pesemään ja silittämään,

äitinsä taas ohjasi häntä ruoanlaitossa ja leipomisessa. Rouva

Sandberg nimittäin oli ollut kuulu "kokki" ja taidossaan Kaisa

Wargin ja mamseli Nylanderin veroinen. Hanna oli jo pikku tyttönä,

kun oli vapaa koulunkäynnistä, seurannut äitinsä apuna, kun tätä oli

pyydetty valmistamaan pitoja jonnekin. Hän sai silloin vispilöidä

munaa, hienontaa sokeria, voidella vehnäsiä tai puhdistaa rusinoita,

ja ymmärtävä äiti oli näin vähitellen opettanut tyttärelleen monta

hyödyllistä seikkaa keittotaidossa. Hanna, jolla oli valpas mieli,

tarkka silmä ja käytännöllinen luonne, edistyi silminnähtävästi ja

oli aimo ylpeä ja iloinen, kun äiti joskus jätti hänen toimekseen

jonkun vaikean tehtävän. Tämä aikainen harjoitus käänsi Hannan mielen

taloustoimiin, ja sen tähden tuli hän hakeneeksi emännöitsijän

paikan, kun äidin vähät varat eivät riittäneet antamaan tyttärelle

enempää koulusivistystä.

Kun matami Rosenqvist sai kuulla, että Hanna oli menettänyt

palveluspaikkansa, ja kuuli syynkin, jonka Hanna lyhyesti ja

avomielisesti hänelle kertoi, ehdotti eukko, että Hanna vastaiseksi

asuisi hänen luonaan ja koettaisi samaa elatuskeinoa kuin äitinsäkin.

Siihen aikaan ei ollut ainoatakaan etevää kokkia koko kaupungissa;

sellaista siis kipeästi tarvittiin. Hanna suostui kernaasti

ehdotukseen ja piankin huomasi hän voivansa hyvin tulla toimeen

niillä tuloilla, varsinkin kun matami Rosenqvist ei millään ehdolla

suostunut ottamaan vuokraa Hannan pienestä kamarista. Se oli sama

huone, jossa Hanna ennen äitinsä kanssa oli asunut.

Hannan taito tuli piankin tunnetuksi, ja työtä oli yllin kyllin.

Hänen ripeä, takkela tapansa, ystävällinen luontonsa, mutta ennen

kaikkia hänen ikäänsä nähden tavaton taitavuutensa tuotti hänelle

paljon kannattajia. Taitavia keittäjiä oli harvassa siihen aikaan,

sillä perheenemännät puuttuivat itse enemmän taloustoimiin, kuin

nykyään on tapana, ja senvuoksi oli sangen suloista emännälle,

kun suuremmissa kemuissa tai tyttären häissä sai istua sisällä

ja puhella vieraiden kanssa tietäen, että keittiössä oli kätevä,

luotettava henkilö, joka valmisti aterian ja virvokkeet, asetteli

ne somasti astioihin ja toimitti ajoissa sisälle. Siihen aikaan ei

vielä ollut, ei X:ssä ainakaan, piirakantekijää, sokurileipojaa tai

makkarantekijää, ei saanut myöskään ostaa olutta, lihalientä tai

punssia. Kaikki piti kotona valmistettaman hienosta näkkileivästä

krokaanin koristeihin, kotitekoisesta sahdista kotona puhdistettuun

ja maustettuun paloviinaan saakka. Taitavallekin emännälle oli apu

siis tervetullut, kun piti suuria pitoja valmistettaman. Mutta

niitä ei tietysti pidetty joka päivä. Vapaapäivinä pesi Hanna

pitsejä, parsieli hienoa pöytävaatetta, kutoi silkkikäsineitä, joita

siihen aikaan paljo käytettiin, sekä auttoi matami Rosenqvistiä

silittämisessä. Tällä tavalla ansaitsi Hanna jokapäiväisen leipänsä,

oli tyytyväinen ja luotti tulevaisuuteen. Hän oli vaatimaton

elintavoissaan, tarpeensa olivat tuiki pienet, eikä hän halveksinut

mitään työtä. Senvuoksi voikin hän aika ajoin lisätä pienen summan

säästövaroihin, joita ensi palvelusvuodesta alkaen oli ruvennut

kokoamaan.

Niin kului viisi vuotta. Silloin toteutui, mitä Liina ensi luvussa jo

ennusti, nimittäin että Hanna keittäisi liemiään ja ruokiaan siksi

että päättäisi häihin ja krokaaniin. Matami Rosenqvistilla oli ainoa

poika nimeltä Tuure. Hän oli alottanut uransa juoksupojasta pastori

Stålen, Marian isän luona, mutta kun oli harvinaisen rautainen

ja eläväinen poika, mieltyi pastori häneen siinä määrässä, että

antoi hänen lukea yhdessä omien poikiensa keralla, eikä tarvinnut

pastorin sitä koskaan katua. Poika oli ahkera ja tarkkaavainen ja

syvästi kiitollinen siitä, mitä sai oppia. Sen ohessa toimitti hän

edelleenkin käytännöllisiä askareitaan, etenkin puutarhassa, ja kun

poika osoitti erityistä halua ja taipumusta kukkien hoitoon, päätti

pastori hankkia hänelle perusteellista opetusta siinä ammatissa.

Itsellään oli pastorilla suuri lapsilauma kasvatettavana, mutta hän

antoi kuitenkin senverran kuin riitti, jotkut ystävät avustivat, ja

muutamana kauniina kesäpäivänä sanoi Tuure jäähyväiset äidilleen

ja hyväntekijälleen sekä matkusti Ruotsiin puutarhurikouluun. Kun

hän oli suorittanut tarpeellisen oppimäärän, sai hän edullisen

puutarhurin paikan suuremmalla maatilalla, ja hänellä oli hyvät

tulot. Mutta mieli paloi kotimaahan, ja Tuure tuumi matkustaa kotiin,

perustaa oman puutarhan kotikaupungin läheisyyteen ja hankkia

elatuksensa myömällä hedelmiä, vihanneksia, kukkia ja kasvinsiemeniä.

Hän kirjoitti tästä hyväntekijälleen, ja vanhan äitinsä ilmeiseksi

iloksi tulikin hän kotiin jäädäkseen, kuten toivoi, sinne

ikipäivikseen.

Matami Rosenqvist oli paljon puhunut Hannalle tästä pojastaan. Hanna

oli lapsena monet kerrat leikkinyt ja lukenut hänen kanssaan, ja

äidille sekä Hannalle oli suurta huvia muistella niitä aikoja, kun

hän vielä oli kotona. Vieläköhän lie entisensä näköinen? Jopahan,

hän on toki kaunistunut ja tullut miehekkäämmäksi näinä 12 vuotena,

hänhän oli vain poikanappula lähteissään. Mutta tuo kunnon eukko

joutui aivan ymmälleen hänet nähtyään, niin oli poika muuttunut.

Onnellinen äiti ei voinut kyllikseen katsella tuota rotevaa nuorta

miestä, jolla oli niin kauniit ahavoittuneet kasvot, sinisilmät, ja

niin herramainen käytös. -- Ja kuinka hyvin tuo viheriä nuttu ja

olkihattu pukevat häntä! sanoi hän Hannalle, kun tämä keittiössä

valmisteli iltasta, -- aivan hienointa verkaa, näyttää voivan hyvin.

Ja eikös hän puhu kauniisti?

Nuori puutarhuri oli saanut erittäin hyvät todistukset koulusta sekä

siltä tilanomistajalta, jonka puutarhaa oli hoitanut, ja pastori

Ståle kannatti senvuoksi hänen tuumaansa perustaa oma puutarha.

Kaupungin ulkopuolella oli varsin sopiva paikka.

Puutarhuri otti pienen lainan, liitti siihen omat säästövaransa,

osti kappaleen maata, ja parissa vuodessa oli hän kasvattanut mitä

somimman puutarhan, jossa "kasvoi korvien kuullen", kuten matami

Rosenqvist sanoi. Siellä kasvoi vihanneksia, hyötymansikoita, kukkia,

pumppuja, kurkkuja, hedelmäpuut rehoittivat, marjapensaat vihannoivat

-- mitä kaikkea ne tuottaisivatkaan, kun vaan kärsiväisesti odotti!

Hyvä menekki olikin puutarhatuotteilla sekä kaupungissa että maalla,

ja siemeniä ostettiin ympäri Suomea, sillä siihen aikaan olivat

siemenkaupat hyvin harvinaisia maassa.

Tuure asui aluksi äitinsä luona kaupungissa ja kävi joka päivä

puutarhallaan sekä itse työskentelemässä että katsomassa työväkeään.

Puutarhalla oli ainoastaan työkaluvaja sekä pieni huvihuone, johon

sai pistäytyä sateensuojaan ja jossa hän toisinaan nautti äitinsä

lähettämän päivällisen, kun ei ollut aikaa kotona käydä. Väliin

kutsui hän äitinsä ja Hannan sinne kahville, ja Hanna, joka oli

suuri luonnon ihailija, nautti sanomattomasti näistä hetkistä.

Puutarha olikin kauniilla paikalla. Viheriä kumpu, jossa kasvoi

koivuja sekä pihlajoita, kohosi keskellä puutarhaa, ja siitä aukeni

näköala järvelle ja toisella puolen avaroille pelloille, niityille

ja metsille. Puutarha kierteli kumpua ja loiveni vähitellen järven

rantaan, jota vanhat raidat, koivut ja lepät koristivat.

Kaksi kesää oli tuo uuttera puutarhuri uupumatta pengonnut

puutarhassaan. Syksyllä alkoi hän ajattaa sinne hirsiä, tiiliä,

savea ja muita rakennusaineita. Matami Rosenqvist tosin ajatteli

kaihomielin, ettei poika siis enää asuisikaan hänen luonaan

kaupungissa, -- mutta -- lohdutteli hän mieltään -- sehän todistaa,

että hän aikoo jäädä kotimaahan, ja siitä olen iloissani. Kun onkin

vain yksi lapsi, niin tietysti sen kernaasti tahtoo pitää luonaan.

Eikö sinustakin Hanna?. -- Tietystikin. Kun pieni talo oli valmis --

se oli aivan yksinkertainen: kaksi kamaria, sali ja keittiö -- kutsui

puutarhuri äitinsä ja Hannan sitä katsomaan. Sielläkös oli kaunista!

-- Onhan se vähän avaranlainen poikamiehelle, arveli eukko, mutta

voithan mennä naimisiin, ja silloin se on tarpeen.

Sitähän puutarhuri juuri oli ajatellutkin. Mutta kuka tulisi hänen

vaimokseen? Kukas muu kuin Hanna. Ja tuskinpa on koskaan kaksi hyvää

ihmistä paremmin sopineet toisilleen. Matami Rosenqvist vakuutti,

ettei hän milloinkaan olisi voinut toivoa sopivampaa ja rakkaampaa

miniää. Häät vietettiin vähin äänin uudessa talossa ja vaikka oli

sydäntalvi, kukkivat ruusut, hyasintit ja lakkaorvokit sisällä, ja

morsiamen päätä somisti myrttiseppele sulhasen istuttamista ja tätä

varten hoitamista myrteistä. Kesän tultua rappautti Tuure talon ja

istutti ruusuja ja köynnöskasvia seinämille. Ja silloin selitti hänen

vaimonsa, että heidän kotinsa oli maallinen paratiisi, ja siitä

lähtein kutsuttiin puutarhaa kaupungin ulkopuolella aina "Hanna

Rosenqvistin paratiisiksi."

Hannan naimisiinmeno huoletti alussa emäntiä ja rouvia, vaikkakin

he toiselta puolen iloitsivat, että tuo hyvä, rakastettu tyttö sai

oman kodin, jonka kernaasti soivat hänelle. Mutta Hanna, joka oli

älykäs nainen, ei ruvennut istumaan kädet ristissä naimisiinkaan

mentyään. Hän jatkoi yhä entistä työtään ja oli onnellinen, kun voi

auttaa miestään kantamalla kortensa kotiin hänkin. Hän kävi entisissä

paikoissaan ja toi työtä kotiinkin. Siten tuli tuo onnellinen

pariskunta erittäin hyvin toimeen. Ja onnellisia he olivatkin.

He rakastivat toisiaan, olivat jumalaapelkääväisiä, ahkeroita ja

iloisia, ja tästä onnestaan kiittivät he Jumalaa joka päivä.

Joku lukijoista, joka mahdollisesti on mieltynyt tähän vaatimattomaan

tyttöön, kysynee kenties, eikö Hanna sittemmin enää kuullut mitään

nuoresta kapteenista, Aukusti herrasta, jonka takia Hanna menetti

kodin, jossa hänellä oli turva ja toimeentulo. Alussa oli Hanna

hiukan levoton kapteenin uhkauksen johdosta, että hän nimittäin

kirjoittaisi ja etsisi Hannan käsiinsä, mutta suureksi ilokseen

huomasi hän levottomuutensa aiheettomaksi. Kirjettä ei koskaan

kuulunut eikä liioin kapteeniakaan. Muutamalta matkustavaiselta sai

Hanna myöhemmin kuulla, että kapseeni joku vuosi Hannan lähdettyä

oli nainut ylhäisen nuoren neidon, jonka Hannakin oli nähnyt

emännöitsijänä ollessaan. Oli ollut herttainen, hyvännäköinen tyttö,

ja Hanna toivoi sydämmestään heille kaikkea mahdollista onnea.

Siten päättyi se pieni romaani sopuun ja rauhaan.

32.

Diakonissa.

Vaikea oli Hildur Jonsonin toipua saamastaan nöyryytyksen iskusta,

ja hän oli jo hyljätä kaiken toivonkin tulla kuuluksi enää. Eteviä

ominaisuuksia häneltä ei puuttunut, siitä hän oli varma, mutta

ihmiset eivät ymmärtäneet hänen arvoaan, ja sille hän ei voinut

mitään. Silloin kuljetti sattuma hänen käteensä kirjan, joka

käsitteli diakonissantointa Saksanmaalla. Se miellytti Hilduria.

Häntähän ei kukaan mailmassa ymmärtänyt, aina sattui hänen tielleen

suuria vastoinkäymisiä, ja kun ei enää ollut luostariakaan, jonne

olisi voinut sulkeutua loppuijäkseen, oli hänestä diakonissan puku,

tuo musta leninki, valkea esiliina ja suuri valkea kaulus, sangen

houkutteleva. Tässäkin, kuten ylipäänsä kaikessa, otti Hildur

huomioon ainoastaan asian romanttisen puolen. Hänellä oli palava

kiihko ruveta diakonissaksi suoraa päätä. Vahinko vaan, että oli

rauha Euroopassa niihin aikoihin. Olisihan ollut niin ihanaa keskellä

vihollisen tulta ja kuulasadetta sitoa haavoitettuja, ja kukatiesi

-- sattuisi joku kuula häneenkin. Silloin seisoisi sanomalehdissä:

-- nuori diakonissa Suomesta j.n.e. -- Ja Hildur uneksi taas

loppumattomia unelmia. Mutta sotaan hän ei nyt voinut päästä. Hän

siis matkustaisi johonkin diakonissalaitokseen Saksaan.

Kunnon kasvatusvanhemmat hämmästyivät ja huolestuivat hyvinkin, kun

Hildur esitti heille uudet tuumansa.

-- Ja sinä hennoisit jättää meidät ja matkustaa niin kauvas pois,

tyttöseni, sanoi setä Jonson ja silitti Hildurin tummia kutria.

-- Oi, kyllä näin suuren ja pyhän asian vuoksi, vastasi Hildur

juhlallisesti.

-- Mutta miksi sinä oikeastaan sitte tahdot ruveta? kysyi täti

Riikka. -- Ethän vaan taas teatteriin?

-- En, en! Diakonissa on sama kuin laupeudensisar. He hoitavat

sairaita, lukevat niille ja käyvät mustassa puvussa ja valkeassa

esiliinassa.

-- Nehän ovat nunnia, huudahti setä Janne. -- Kuuleppas Hildur, sinä

et saa ruveta katolilaiseksi, siinä teen minä pystyn sinulle. Isäsi

oli harras luterilainen, ja hän uskoi sinut minun huostaani.

-- Elä pelkää setä, diakonissat ovat puhtaita luterilaisia ja hyvin

hurskaita.

-- Mutta miksi ne sitte hassuttelevat valkeissa esiliinoissa? intti

setä vieläkin. -- Sehän on naurettavaa.

-- Näes, Janne hyvä, miten voisivat he muuten varjella mustia

leninkejään? toimitti täti Riikka sovitellen.

-- Paitsi sitä kieltäyvät he sen kautta mailman turhuudesta, selitti

Hildur.

-- Kyllä kai, mutisi epäuskoinen huonekalukauppias, -- niinkuin ei

turhamaisuus tarttuisi yhtähyvin mustaan, kuin punaiseenkin nuttuun.

Sanoisitko tosiaankin jäähyväiset kauniille puvuillesi, Hildur, ja

pukeutuisit säkkiin ja tuhkaan?

-- Kyllä, setä.

Setä Jannella oli kärsimätön sana jo huulillaan, mutta lauhkea täti

Riikka nykäsi häntä takinliepeestä. Helläsydämminen täti oli kärsinyt

nähdessään Hildurin niin alakuloisena ja sanattomana aina tuon

onnettoman romaanin ajoilta asti, eikä hän sallinut miehensä loukata

häntä epäystävällisillä sanoilla.

-- Minusta tuo saksalaisten keksintö on siunatun kaunis, sanoi tuo

kunnon eukko, -- ja ellei se olisi niin peräti kaukana, niin -- -- --

-- Ei Saksaan kovinkaan pitkä matka ole, selitti taaskin Hildur,

-- hänhän osasi maantieteensä kannesta kanteen, 12 vuotta sitte --

eikä sitäpaitsi meidän maassa ole yhtään sellaista laitosta. Mutta

kun minä olen täysin oppinut, palaan kotimaahan jälleen ja perustan

diakonissalaitoksen, jossa kaikki sairaat ja kuolevat saavat sijaa,

ja kaikensäätyisiä nuoria tyttöjä tulee sinne diakonissoiksi. Niin on

tehty Saksassa.

-- Mutta tuollaisen laitoksen perustaminen vaatii rahaa, huomautti

käytännöllinen huonekalukauppias. -- Mistähän sitä saat?

-- Sellaisiin tarkoituksiin lahjoittavat ruhtinaat ja rikkaat ihmiset

suuria summia, vakuutti Hildur.

-- Useimmin vain keskinkertaisia, ynisi setä epäillen. -- Mutta jos

sinun nyt välttämättä pitää siihen luostariin, niin parasta on lähteä

pastorin puheille, sillä, näes, yksinkertaiset ihmiset, kuten mekin,

eivät voi suoriutua noin monimutkaisista asioista. Enkä tosiaan

ymmärrä, kuinka voit matkustaakaan yksin niin pitkän matkan. Mutta

pastorihan ne kaikki järjestää.

Rehellinen huonekalukauppias lynkytti pappilaan ja sai tietää, mitä

halusi. Mutta ei ollut se eduksi tulevan diakonissan tuumille.

Ensiksikin sai setä Janne kuulla, että Saksaan oli hyvinkin pitkä

matka ja että se huonojen kulkuneuvojen takia meidän maassa tulisi

vaivaloiseksi varsinkin yksinäiselle naiselle. Ja kun pastori laski,

mitä sellainen matka suunnilleen tulisi maksamaan, joutui setä

Janne niin ymmälleen, ettei voinut virkata sanaakaan. Sitte sanoi

vielä pastori, että, jos Hildur halusi antautua sairaanhoitajaksi,

hänellä oli yllin kyllin tilaisuutta siihen omassa maassa jopa

kotikaupungissaan, ja Eedit Bergissä ihanin esikuva mailmassa.

Mutta senvuoksi ei hänen tarvinnut käyttää erityistä pukua, ja mitä

opetukseen tulee, luuli pastori jokaisen naisen, jolla oli lämmin

sydän ja hyvä tahto, oppivan sairasta hoitamaan, varsinkin lääkärin

ohjatessa, tarvitsematta oleskella vuosikausia diakonissalaitoksessa.

Pastorin mielestä olivat diakonissalaitokset kyllä siunattuja

laitoksia, ja ne olivat vaikuttaneet sanomattoman paljo hyvää, hän

vaan tarkoitti, ettei Hildurin pitänyt käydä alakuloiseksi, vaikkei

hänen sedällään ollutkaan varaa kustantaa matkaa Saksanmaalle. Olisi

suotava, että meidänkin maassa olisi diakonissalaitoksia, ja kerran

päästäisiin varmaan niin pitkälle. Mutta vaikkei Hildur voinutkaan

sitä perustaa, voi hän lohduttaa itseään sillä, että joku toinen sen

tekee.

Kaiken tämän kertoi setä Janne sanasta sanaan veljensätyttärelle ja

sanoi lopuksi huoaten:

-- Tahtoisin mielelläni täyttää toivosi, tyttöseni, vaan en voi.

Siihen tarvitaan paljo rahaa -- -- -- ja minulla on itselläkin lapsia.

Hildur tuli sangen noloksi tästä uudesta vastoinkäymisestä, mutta

päätti hetken aprikoituaan sittekin ruveta laupeudensisareksi

kotiseudulleen, vaikkei se läheskään ollut yhtä viehättävää. Tuon

omituisen puvun hän kuitenkin hankkisi, sehän se oli hauskin puoli

koko jutussa.

Jonkun ajan perästä tuli Hildur kaupungin sairaalaan ja ilmoitutti

itsensä lääkärille, joka ei ollut kukaan muu kuin vanha tuttavamme

tohtori Bernhard. Hän tarkasteli tulijaa tuskin huomattava hymy

huulillaan, tytön kummallinen puku ja haaveellinen kasvojen ilme

ihmetyttivät häntä. Tohtori Bernhard ei vielä ollut kaupungissa

siihen aikaan, kun Hildur esiintyi näyttämöllä, mutta hän oli kuullut

kerrottavan sekä siitä että romaanista, ja arveli tytön taaskin

haaveilevan jotain samantapaista. Kun hän kuuli Hildurin asian,

epäili hän pahasti hänen kelpoisuuttaan niin vaivanalaiseen ja

tärkeään tehtävään, mutta ei hän tahtonut suorastaan kieltääkään, ja

lupasi sentakia ottaa hänet koetukselle. Tohtori meni sitte Eeditin

luo, joka sattui olemaan sairaalassa ja paraillaan riipi nöhtää

eräässä sisähuoneessa. Hänelle kertoi hän uudesta diakonissasta ja

sanoi viimein naurettavan epätoivoisesti:

-- Mitä herran nimessä teen minä sillä pellonpelätillä! Meneppäs

katsomaan, Eedit, hän on oiva otus, luulisi elävänsä pari vuosisataa

aikaisemmassa ajassa, kun näkee hänen pitkät kiharansa ja koko

pukunsa alusta loppuun.

-- Tyttö rukka, sanoi Eedit säälivästi, häntä on kasvatettu hyvin

ymmärtämättömästi. Kasvatusvanhempansa ovat kyllä hyviä, kunnon

ihmisiä, mutta eivät ole kyenneet johtamaan tytön haaveksivaa

luonnetta. Sinä et saa ivata häntä, Oskari. Kenties tulee hänestä

vielä taitavakin sairaanhoitaja. Luulen hänen kyllästyneen

toimettomaan elämäänsä ja ikävöivän hyödyllistä tointa, siinä pitää

auttaa ja tukea häntä.

-- Aina sinä olet sama oikeinajatteleva, lempeä nainen, sanoi tohtori

hellästi.

Eedit meni Hildurin luo, tervehti ystävällisesti, muistutti olevansa

rippikoulutovereita ja ehdotti, että sinuttelisivat toisiaan, kuten

ennenkin, varsinkin kun nyt antausivat samalle työalalle.

-- Ilahuttavaa, että rupesit sairaanhoitajaksi, sanoi Eedit muun

muassa. -- Palkatut hoitajat, jotka tavallisesti ovat sivistymätöntä

väkeä, ovat harvoin yhtä helliä, kärsivällisiä ja taitavia, kuin ne,

jotka harrastuksesta ja ihmisrakkaudesta sille alalle antautuvat.

Sitte kuljetti Eedit Hilduria sairaalan eri saleissa, kuvaili

ja selitteli kaikkea mitä piti tarpeellisena, esitteli hänelle

muutamia sairaita ja antoi olla apunaan haavain sitomisessa, kääreen

muuttamisessa ynnä muussa. Hildur, joka aikaisemmissa yrityksissään

oli kokenut niin paljon vastarintaa, heltyi vallan Eeditin

ystävällisestä kohtelusta, unohti hiukeat ilmeensä ja ajatteli, että

hän viihtyisi hyvin diakonissantoimessa.

Hän kävi joka päivä sairashuoneella ja avusti sairaiden hoidossa,

mutta tohtori Bernhard ei ollut tyytyväinen häneen. Hän oli surkean

kömpelö, pelkuri ja osaamaton, niin että häntä tuskin voi käyttää

muuhun kuin aivan yksinkertaisimpaan työhön. Paitsi sitä oli hänellä

onneton taipumus pyörtyä pienimmästäkin syystä. Suurempi haava,

verenvuoto, kuumetautisen houreet saivat hänet tiedotonna, --

vaikkakin erittäin somasti ja taiteellisesti -- vaipumaan tuolille

tai lattialle. Sellaisesta hoitajasta oli tietysti lääkärille huono

hyöty, ja tohtori Bernhard olisi jo monet kerrat halusta ajanut hänet

tiehensä, mutta Eeditin esirukoukset saivat hänet aina lauhtumaan ja

koettamaan vielä.

-- Se on vaan pieni paha tapa, sanoi Eedit, jonka hän kukaties on

saanut siitä, että pyörtyminen alussa oli hänestä huvittavaa, mutta

kyllä se vähitellen jää. Minä puhun siitä hänen kanssaan.

Vaikeampi oli Eeditin puolustaa turvattiaan, kun isorokko rupesi

raivoamaan ja uusi diakonissa useista kutsuista huolimatta pysyi

poissa sairashuoneelta.

-- Hän pelkää tarttumista, sanoi tohtori suutuksissaan, siinä koko

juttu. Vaikka ei minusta hänen kauneutensa senkautta suuriakaan

kärsisi.

-- Se on hirveä tauti, sanoi Eedit. Ei sovi ihmetellä, että ihmiset

sitä kauhistuvat. Sillä eihän siinä yksin kauneus ole vaarassa, vaan

myöskin näkö sekä kuulo jopa henkikin.

-- Mutta nyt juuri häntä tarvittaisiin. Kaksi hoitajaa on

sairastunut, eikä ole helppo äkkiä saada uusiakaan. Mutta entäs sinä

Eedit, sinun pitäisi pysyä poissa täältä jonkun aikaa eikä myöskään

käydä köyhiesi luona, sinä voit sairastua itsekin -- -- sehän olisi

kauheata, jos sinä -- -- --

Eedit loi häneen nuhtelevan katseen:

-- Äskenhän juuri sanoit, että tarvitsemme hoitajia enemmän kuin

koskaan. Näyttäisinkö minä huonoa esimerkkiä vetäytymällä vaaran

suusta. Et kai sitä tarkoittanut? Soimasit Hildur Jonsonia samasta

syystä.

Tohtori kääntyi akkunaan päin ja rypisti kulmiaan. -- Se on toista

-- sanoi hän kuin itsekseen. Mutta Eedit ei huolinut väitellä hänen

kanssaan, vaan lähti saliin vastaanottamaan vieläkin erästä sairasta.

Uskollisesti pysyi hän paikallaan koko ajan, kun isorokko raivosi,

ja oli kuin Jumalan käsi erityisesti olisi varjellut tuota rohkeata

tyttöä, sillä ihmeeksi hän itse säästyi taudin kourista.

* * * * *

Osuipa jonkun ajan perästä kaupunkiin ylhäinen matkustaja. Se

oli muuan nuori kreivi Hermanson, kaunis, komea mies, jolla oli

pienet sievät viikset ja "hurmaavat" silmät, kuten naiset sanoivat.

Piankin tiesi huhu kertoa, että hän oli Alice Lagerin armastelija.

Eikä siitä ollut epäilystäkään. He kulkivat käsitysten suuremmilla

liikekaduilla. He ajelivat yhdessä Alicen äidin tai veljen

seuraamina, ja jokikisen illan vietti kreivi Alicen kodissa. Ennen

pitkää pidettiinkin muhkeat kihlajaiskemut kauppias Lagerilla ja

niitä miekkosia, jotka saivat kutsun näihin kemuihin, pidettiin

oikeina onnen suosikkeina. Kreivejä ei nähty joka päivä moisessa

pikkukaupungissa, ja kihlajaisissa oli aina hupaista. Oli myöskin

suuri joukko sellaisia, joita ei ollut kutsuttu, ja he lohduttelivat

itseään tirkistelemällä avonaisten akkunain takaa häikäisevän

valoisiin huoneisiin, tehden siten huomioitaan sekä ääneen että

itsekseen.

-- Kas, nytkös rouva Lager on mielissään, arveli joku joukosta. --

Koko kreivin saa vävykseen, se ei ole mitään vesivelliä se.

-- Mutta kuuluu olevan köyhä, tiesi toinen.

-- Vähätpä siitä, onhan tytöllä rahaa kuin roskaa, rehenteli kolmas.

-- Kyllähän se on totta, mutta olisi Alicen sittekin sopinut ottaa

apteekari, hän on rehti mies.

-- On, on, mutta ei ole kreivi.

-- Nääs, kuinka hyvin se mies tanssii. Noin vaan lennättää, jotta

oikein pahaa tekee katsellakin. Niin, niin ompa lystiä nuorelle

rouvalle tanssia Helsingissä.

-- Vai asuu hän siellä?

-- Vai niin?

-- Hän näyttää nuoremmalta kuin Alice.

-- Tottahan, Alice on jo lähemmä -- -- -- jaa, on hän hyvän matkaa

kolmannellakymmenellä. Mutta mitä se tekee, hänhän on rikas. Kyllä

sitä sietää vanhempaakin vaimoa, kun se tuo muassaan yhtä monta

tuhatta kuin on vuosia hartioilla.

-- Juu, juu. Ihmeellistä ettei se tyttö ennemmin ole joutunut

naimisiin.

-- Kas, niin usein käy paljon liehakoiduille tytöille. Miehet

häiläköivät heidän ympärillään ja maikastelevat kauniilla sanoillaan,

mutta eivät kysy: tahdotkos tulla vaimokseni? -- ja ilman sitä

ei kuitenkaan synny mitään naimista. Köyhä mies taas ei uskalla

tosissaan lähestyä. Kuinka voisi Alice viihtyä muuten kuin silkissä

ja kullassa, tansseissa ja huveissa, ja sitä ei joka miehen

kukkaro kestä. Eikös siellä nyt ole juossut apteekaria, lääkäriä,

konttoristia, luutnantteja, opettajia, maatilanomistajia, asessoreja,

jopa tuo totinen pikku pappikin, entinen apulaisemme, joka sittemmin

sai keuhkotaudin ja lähti tiposen tiekseen. Kaikki ne ovat häntä

pokkuroineet, hänelle runoja rustailleet ja kukkia lähetelleet,

mutta siihenpä se on jäänyt. Minä sen tiedän, sillä sisarentyttäreni

Jaana palvelee siellä kamarineittynä, Jeanettiksi kutsuvat he häntä

hienommuuden vuoksi.

-- Totta kai joku niistä kosikin?

-- Kosi, kosi, mutta eihän Alice suostunut kelle tahansa, kun oli

tiedossa parempiakin kosijoita.

-- Ja nyt hän sitte on pois surusta.

-- Juu, ja hyviin naimisiin joutuikin.

-- Missähän lievät tutustuneet?

-- Helsingissä, ja sitte hän kävi kerran heidän kanssaan Tukholmassa.

Heillä piti välttämättä olla herra muassaan, ja Alicen veli kun nyt

on sellainen heittiö, eikä isä milloinkaan lähde nurkkiaan ulommaksi,

tarjoutui kreivi matkatoveriksi. Hän tietysti sai vapaan kyydin.

Niin, nähkääs, rouva Lager tietää mitä tekee.

Kreivi Hermansonilla oli vain lyhyt virkaloma, ja kun hän muutaman

hupaisen viikon loisti pikku kaupungin tähtenä, piti hänen jälleen

matkustaa pois.

Kihlaus tapahtui kesällä, ja talvella piti häät vietettämän, sitte

kun kreivi palaisi takaisin.

Päivää ennen kreivin lähtöä tehtiin jäähyväishuviretki metsään.

Lagerin perhe, muutamia läheisiä ystäviä, niiden joukossa Amy

Lundin, joka ei saanut koko edellisenä yönä unta pelkästä ilosta ja

ylpeydestä, sekä kreivi ottivat osaa retkeen. Naiset ja vanhemmat

herrat ajoivat vaunuissa, nuoret herrat ratsastivat. Kreivi oli

taitava ratsumies ja esiintyi sinä päivänä erittäin edukseen. Alice

oli ihastunut ja kaikilla oli sanomattoman hauskaa. Kun tuo iloinen

seura illalla palasi, piti nuoren kreivin kannustaa hevostaan komeaan

hyppyyn Lagerin talon edustalla. Oliko sitte samppania vaiko rakkaus

huumannut hänet ja saattanut epävarmaksi, tai säikähtikö hevonen,

siitä ei oltu varmat, mutta hevonen suisti ratsastajansa ja kaikkien

kauhuksi makasi nuori mies näköjään tiedottomana maassa. Taintumisia,

hätähuutoja. Paikalle kutsuttu lääkäri selitti kuitenkin, että kreivi

eli, etteikä hän ollut aivan pahasti loukkaantunut. Huolellinen

hoito ja hiljaisuus tekisivät hänet ennen pitkää terveeksi. Kreivi

kannettiin Lagerille, vierashuone pantiin kuntoon, ja kun lääkäri oli

tarkkaan tutkinut vamman, sitonut haavan päässä ja pannut kääreen

polvelle, joka oli loukkaantunut, lähti hän pois ja lupasi palata

aamulla aikaiseen. Kreivin palvelijan piti valvoa ensimmäinen yö

kreivin luona.

Seuraavana päivänä valitteli rouva Lager tyttärelleen, ettei koko

yönä saanut unen kiventä silmäänsä pelkästä pelosta, miten nyt saisi

järjestetyksi ylhäisen sairaan hoidon. Lääkäri oli sanonut, että

sairaanhoitaja oli hankittava, oli luvannut ajatella sopivaa, mutta

miten ihmeessä tavallinen apumuija kelpaisi? Kreivi ei tietystikään

ollut tottunut moisiin yksinkertaisiin ihmisiin, jotka sitäpaitse

taisivat vain suomea. Kreivi oli Helsingistä, puhui siis ruotsia,

eikä ne akat edes ymmärtäisi, mitä hän heille puhuisi. Ja lisäksi oli

lääkäri vielä sanonut, että kreivi kenties jo jonkun päivän perästä

sietäisi, jopa tarvitsisikin hiukan seuraa, saisi vähän puhella ja

kuunnella helppotajuisempaa lukua. Kuinka herran nimessä joku matami

siihen pystyisi?

-- Sinun ei sovi istua hänen luonaan, lopetti rouva Lager, ei

ainakaan niinkauvankun hän on vuoteessa, ja minun heikot hermoni taas

eivät kestä sairashuoneen ilmaa, niin että en ymmärrä mitä tehdä.

Kunpa edes tuntisi jonkun köyhän "paremman" ihmisen, joka sopisi.

Alice oli huonolla tuulella. Sulhasensa onnettomuus oli sattunut

pahaan aikaan, sillä morsiamena hän ei voinut lähteä huvittelemaan

niinkauvankun sulhasensa makasi sairaana, ja juuri parhaillaan

puuhailtiin useita huviretkiä, tanssiaisia ja kahvikestiä. Sen

lisäksi pelkäsi hän vielä, että sulhasensa jäisi rammaksi tai saisi

ruman arven, ja silloinhan täytyisi hänen purkaa kihlaus; äh, miten

harmillista! Senvuoksi ei nuori morsian ollut kärkäs äitinsä avuksi

tuumimaan pelastuskeinoa, vaikkakin olisi voinut.

Mutta Jaana, Alicin kamarineitty, joka paraillaan laitteli nuoren

emäntänsä tukkaa, uskalsi alamaisuudessaan ilmoittaa, että hän luuli

tietävänsä sopivan henkilön.

-- Kuka se on? kysyi rouva Lager.

-- Huonekalutehtailijan veljentytär. Hän on käynyt tyttökoulua ja

näyttääkin herrasväeltä. Ja herrasväkeä hän onkin, jos tarkkaa tekee,

sillä isänsä oli oikein kirjaa lukenut mies. Hän käy sairashuoneella

sairaita hoitamassa, ja hän kai tulisi.

-- Se on hyvä, Jeanette, sanoi rouva Lager armollisesti. -- Saat

hankkia ihmisen tänne, minä maksan, mitä hän vaatii.

Hildur Jonson suuresti ihastui saadessaan tämän sanan. Kreivi, joka

oli pudonnut hevosen selästä! Siinähän nyt oli hänen unelmainsa

toivo! Hän lupasi heti tulla. Mutta rouva Lagerpa vasta joutui

hämilleen, kun tuo maan kuulu diakonissa tuotiin hänen luokseen. Hän

oli luullut näkevänsä vanhan lujatekoisen naisen, kasvoissa selvä

"huonomman ihmisen" merkki, ja nyt astui hänen eteensä hieno neiti,

aaltoavin kutrin, diakonissan puvussa, Alicea kenties pari vuotta

vanhempi. Rouva Lager puhui pari sanaa hänen kanssaan ja meni jälleen

Alicen luo.

-- No nytpä minä vasta pulaan jouduin. Sehän on nuori tyttö mitä

hullunkurisimmassa puvussa, kiharat harteilla, ja sitte on vielä

nimeltään Hildur.

-- Ai, mutta sehän on se surkea näyttelijä, muistatko äiti? huudahti

Alice huvitettuna. Hän kaiketi on sanonut jäähyväiset mailmalle ja

ruvennut laupeudensisareksi. Kas! tämäkös huvittaa Alarikia!

-- Mutta kuinka voi lähettää moisen hienon neidin hänen luokseen. Voi

vielä ihastua tyttöön.

Alice kohotti halveksien huultaan.

-- En ole rahtuakaan levoton. Jos oikein muistan, ei Hildurin

ulkomuoto ole erityisen hurmaava.

-- No ei hän missään tapauksessa voi mennä niin pitkälle, kun on

vieraana morsiamensa kodissa, sanoi rouva Lager rauhoittuneena. --

Mutta jos tyttö on vehkeilijä, voi syntyä vielä ikävyyksiäkin.

-- Alarik on siksi ylpeä nimestään ja arvostaan, ettei sano hänelle

sanaakaan enempi, kuin mikä on välttämätöntä, vakuutti Alice ylpeänä,

ja se rauhoitti hänen äitinsäkin.

Hildur vietiin sairaan luo. Nuorta kreiviä huvitti suuresti

runollinen hoitajattarensa, mutta hän koetti näyttää vakavalta. Kun

tohtori Bernhard sai nähdä diakonissan, jonka arvo ei vieläkään ollut

kohonnut tohtorin silmissä, tuli hän hyvin tyytymättömäksi, mutta

eipä voinut häntä aivan aiheetta poiskaan ajaa, ja sitäpaitsi oli

hän rouva Lagerin mielestä paljon hienompi ja sopivampi kuin joku

suomalainen mummoparka, niin että tohtorin piti suostua. Hilduria

tietysti ei voitu käyttää oikeaan sairaanhoitoon, tohtori ja kreivin

palvelija saivat siitä huolen pitää, mutta hän nyt istui sairaan

luona, toi raitista vettä ja ilmoitti ajan kulun, sillä hän oli

tavattoman kömpelö, arkaileva ja oppimaton.

Kun sairas kävi hiukan paremmaksi, sai hoitajakin enemmän

tunnustusta. Hildur luki tosiaankin kelpo hyvin, kenties

liian suurella painolla paikottain, kuten jo tuo hirveä

teatteritirehtöörikin sanoi. Kreivi oli ikävystynyt, ja kuunteli

mielellään pieniä novelleja tai huvinäytelmiä sekä puheli hoitajansa

kanssa. Hän oppi piankin tuntemaan Hildurin heikot puolet, sanoi

pilallaan pieniä kohteliaisuuksia hänelle saadakseen nähdä taas

hänen hiukuvia silmäyksiään ja teatterimaisia liikkeitään, jotka

häntä niin sanomattomasti huvittivat. Tuo liian tunteellinen tyttö

rukka luuli kaikki todeksi ja alkoi paikalla rakennella suloisimpia

tuulentupiaan. Hän kuvitteli mielessään mitä päättömimpiä asioita

ja oli ennen pitkää varmasti vakuutettu, että sairas oli rakastunut

hoitajaansa. Kun kreivi oli senverran parantunut, että voi nousta

vuoteeltaan, sai Hildur mennä. Tuo sydämmetön mies nauroi makeasti,

kun kuvasi morsiamelleen hurmaavaa diakonissaa ja kevyeen, sukkelaan

tapaansa matki tämän kasvojenilmeitä, liikkeitä ja puhetapaa. Alice

nauroi mukana, sillä kreivi oli ymmärtänyt jättää kertomuksestaan

pois pienet kohteliaisuudet ja hellät sanat, joita oli kuiskannut

hoitajalleen, ja paitsi sitä oli Alice vilkosen varma sulhasensa

rakkaudesta voidakseen hetkeäkään peljätä hänen totta tarkoittaneen.

Ja jos se taas oli pilaa, -- kuinka voikaan joku olla niin tyhmä ja

uskalias, että luuli Alice Lagerin sulhasen tosissaan moisia puhuvan,

ei sääli, jos pettyikin. Niin olisi Alice arvellut, jos olisi tiennyt

näistä kohteliaisuuksista.

Mielihyvällä katseltiin kreiviä, kun hän kaupungilla käveli keppiinsä

turvaten. Hän oli vielä hiukan kalpea ja tuhannesti entistään

kauniimpi. Onnellinen Alice!

Oli ilta ennen kreivin lähtöä. Hän oli juuri saattanut kotiin

morsiamensa ja tulevan anoppinsa ja kääntyi nyt mennäkseen asuntoonsa

vierastalolle. Hän oikaisi sivukatuja, joita vehreä ruoho peitti,

rauhassa siellä kun sai rehottaa. Joukko lampaita piti siinä laidunta

ja niiden pienet kellot pälpättivät somasti illan hiljaisuudessa,

muuten ei näkynyt elävää olentoa. Akkuna oli auki muutamassa

keltaiseksimaalatussa talossa, ja kun kreivi tuli lähemmä, näki

hän siinä naisen, joka mietteihinsä vaipuneena nojasi käteensä

tummakutrista päätään.

-- Oo, suloinen hoitajani, jopa vihdoinkin teidät löydän! huudahti

kreivi.

Hildur säpsähti ja punastui. Kreivi pysähtyi, kohotti hattuaan ja

tervehti kohteliaasti.

-- Iloitsen sanomattomasti saadessani vielä kerran kiittää teitä,

neitini, niistä monista ihanista hetkistä, joita teidän seuranne

tuotti sairauteni yksinäisyydessä, sanoi kreivi kohteliaasti. Hildur

änkötti pari sanaa, että se oli ollut hänelle suuri ilo.

Keskustellessaan sairaan kanssa oli Hildur kerran sanonut suuresti

haluavansa matkustaa, nähdä edes maansa pääkaupunkia. Kreivi oli

silloin, varomattomasti kyllä, huomauttanut, että hänen vaunuissaan

vielä oli yhdelle tilaa ja pyytänyt Hilduria mukaan Helsinkiin,

jossa tämä sanoi erään tätinsä asuvan. Jos tuo vallaton nuori mies

olisi voinut aavistaa, mitä ne sanat vaikuttivat tuohon liian

haaveelliseen tyttöön, ei hän varmaankaan olisi niitä sanonut.

Hildur, joka oli pitänyt pienintäkin kohteliaisuutta totena ja

luulotellut näkevänsä rakkautta joka katseesta ja äänen väreestä,

piti näitä sanoja karkaamisen kehoituksena. Mitä kaikkia olikaan hän

uneksinut nuo onnettomat sanat kuultuaan! Hän oli jo kuvitellut,

miten hän hunnutettuna hiipisi kodistaan jonakin pimeänä yönä, kreivi

odottaisi häntä sovitussa paikassa, hän oli kuvitellut ihanaa matkaa

mukavissa, silkillä vuoratuissa vaunuissa, vihkimistä vähinäänin

jossain maalaiskirkossa, jalokivisormuksia ja silkkipukuja, joita

kreivi tuhlaten hänelle ostelisi; oi, hän oli jo kuvitellut pitkiä

keskustelujakin! Ainoa levottomuutta herättävä loukkauskivi oli

setä Janne ja täti Riikka. He olivat vanhanaikuista, yksinkertaista

väkeä, ja pitäisivät moista pakoretkeä suurena syntinä. Mutta Hildur

lohdutteli mieltään sillä, että kaikki vihankauna sulaisi kuin lumi

auringonpaisteessa, kun he Helsingistä saisivat kirjeen, jonka olisi

allekirjoittanut "Hildur Hermanson, kreivitär." Sitte lähettäisi hän

komeita lahjoja, sillä kreivi tietysti oli rikas, kuinka voisikaan

kreivi olla köyhä?

Järkevämpi tyttö olisi varmaan ihmetellyt, miksi pakeneminen oli

tarpeen, suora kosinta olisi ollut paljon luonnollisempi, eikä

setä Janne tietystikään olisi kieltänyt veljensätytärtä kreiviltä.

Mutta Hildurista oli pako luonnollinen, jopa välttämätönkin. Olihan

kreivi ensinnäkin toisen sulhanen, Alice ei suinkaan vapaaehtoisesti

luopuisi moisesta sulhasesta. Paitse sitä kuului kreivi ylhäiseen

sukuun, joka ei varmaankaan antaisi suostumustaan hänen liitolleen

suvuttoman tytön kanssa. Ja sitte oli niin runollista matkustaa läpi

kesäisen yön ja antaa vanhan, hopeahapsisen papin vihkiä heidät

somassa maankirkossa. Mutta eikö Hildur sitte ensinkään tullut

ajatelleeksi, että oli väärin paeta toisen sulhasen kanssa ja kuinka

voi hän rakastaa miestä, joka oli toisen pettänyt? No, sellaista oli

Hildur monet monituiset kerrat lukenut kirjoissa, miksei hän saanut

menetellä samoin? Tyttö rukan oikeudenkäsitteisiin oli sekaantunut

niin paljo haaveilua ja yliluonnollisia unelmia, hänen periaatteensa

olivat niin sekaantuneet siveettömien kirjojen lukemisesta, etteivät

omantunnon soimaukset voineet suurestikaan kuuluviin päästä.

Kreivi Hermansonilla ei tietysti ollut pienintäkään aavistusta näistä

unelmista ja hän sanoi siksi aivan viattomasti:

-- Matkustan huomenna, aamulla aikaiseen. Miten on matkatoverini

laita? Vaununi ovat lähimmässä kestikievaritalossa. Aijon sinne ensin

ratsain. On niin ihanaa ratsastaa varhaisena kesäaamuna, eikä tiekään

ole pitkä, runsas penikulma. Jääkää hyvästi, neiti! Kukaties me vielä

tapaamme huomenna, jos neiti päättää lähteä mukaan, pilaili hän,

kohotti hattuaan ja katosi.

Hildur istui tunteittensa valtaamana ja ajatteli äsken kuulemiaan

sanoja. Hän käsitti ne taaskin omalla tavallaan. Kreivi ei tietysti

voinut selvemmin puhua. Naapurit olisivat saattaneet kuulla.

Senvuoksi oli hän vain ilmoittanut hänelle, milloin ja miten aikoi

matkustaa, lopun edellytti hän hänen itsestään ymmärtävän. Koko yön

valvoi Hildur pelosta, että nukkuisi liian kauvan. Aikansa kuluksi

kirjoitti hän pitkän kirjeen setä Jannelle, missä kiitti häntä

kaikesta hänen hyvyydestään, kertoi, että aikoi matkustaa pois

kreivin seurassa, pyysi anteeksi rohkeuttaan ja lohdutti lopuksi

setäänsä, että hän kyllä kreivittäreksi tultuaan antaisi tietoja

itsestään.

Kun kirje oli suljettu, riisui Hildur diakonissanpukunsa, puki

ylleen tumman villaleningin, suki huolellisesti pitkät kiharansa ja

alkoi sitte laskea rahojansa. Niitäpä oli aivan vähän, ainoastaan

senverran, että sievästi pääsi kestikievaritaloon, jossa vaunut

odottivat. Mutta mistä saisi hän hevosen ja kuinka voisi päästä

huomaamatta kaupungista. Tuumaillen tätä mutkaista kysymystä nukahti

Hildur istuessaan siinä lepotuolissa akkunan pielessä.

33.

Janne Jonsonin suurin suru.

Kun Hildur heräsi, oli aurinko aikoja sitte noussut ja helotti

kirkkaasti pilvettömältä taivaalta. Hildur säikähti, hän pelkäsi

nukkuneensa liiaksi, mutta katsottuaan kelloa huomasi hän, ettei

vielä ollut myöhä. Kello läheni neljää. Kiireesti järjesti hän

pukunsa, pisti kukkaron taskuunsa, otti hattunsa ja vaippansa ja

sitoi tiheän harson kasvoilleen. Kirjeen asetti hän pöydälle ja

avasi sitte oven kuulumattomasti. Kaikki tuon pienen talon asukkaat

lepäsivät syvässä unessa. Varpaillaan hiipi Hildur salin läpi.

Kasvatusvanhempainsa oven taakse pysähtyi hän hetkeksi, ja sydämmensä

tykytti ankarasti. Hämärä aavistus, että hän kiittämättömyydellä

palkitsi näiden hyvien ihmisten rakkauden, heräsi hänessä,

mutta pakoretken romanttisuus ja loistava kreivittären nimi

saivat kuitenkin voiton, ja Hildur jatkoi matkaansa hyväiltyään

ovea jäähyväisiksi. Nopein askelin kiiruhti hän kaupungin

kestikievaritalolle astuen syrjäisimpiä katuja, jottei tapaisi

tuttuja. Tätä hänen ei olisi tarvinnut peljätä, sillä koko kaupunki

uinui vielä unen helmoissa lukuunottamatta muutamia työmiehiä, jotka

olivat matkalla toimilleen, ja palvelustyttöjä, jotka pihoillaan

pesivät pyykkiä tai kiillottivat astioita. Kestikievarista sai Hildur

heti hevosen ja painui kiiruusti matkalle suureksi ihmeeksi parille

töllistelevälle kyytipojalle, jotka turhaan tiheän harson läpi

koettivat arvailla, kuka se nuori nainen oli, joka niin varhain ja

ilman seuraa lähti matkalle. Saavuttuaan sovittuun kestikievariin,

kysyi Hildur hämmästyneeltä palvelustytöltä, oliko matkustava kreivi

jo saapunut. Ei ollut. Hildur tuli silloin ajatelleeksi, että

kreiville oli viiden aika vielä yötä, ja päätti odottaa puutarhassa.

Hän keksi tuuhean lehtimajan akkunain alla ja kävi sinne, väsynyt

kun oli ja nälkäinen, eihän hän ollut palaakaan maistanut sitte

eilisillan. Kun tunti oli kulunut, alkoi Hildur käydä levottomaksi.

Mitä, jos hän olisi kuullut väärin, jollei kreivi matkustaisikaan

tänään, jos hänelle olisi tullut esteitä, ehkäpä vielä oli

sairastunut. Eikä ollut, sillä alkoi kuulua kavioiden kapsetta, ja

kohta näkyi nuori kreivi saapuvan ratsullaan. Hildurin ensi ajatus

oli juosta häntä vastaan, mutta hän oli liiaksi liikutettu ja päätti

senvuoksi odottaa. Nyt kuuli hän reipasta astuntaa ja iloista

vihellystä huoneesta lehtimajan kohdalta. Palvelija tuli huoneeseen,

kreivi käski valjastaa päivää ennen tilaamansa hevoset. Hildur voi

eroittaa joka sanan avonaisen akkunan läpi.

-- Ai niin, täällä oli äsken eräs nainen, joka kysyi kreiviä, sanoi

tyttö.

-- Nainen? kysyi kreivi ihmeissään -- ei hän voinut minua kysyä, se

oli varmaan erehdys.

-- Kenties. Hän meni sitte ulos, ehkä on mennyt matkoihinsa.

-- Minkä näköinen hän oli?

-- Rahvaan lapsia.

-- Oliko hän nuori.

-- No, ei eilispäivän lapsia. Hiukset riippuivat hajallaan pitkin

selkää.

-- A -- -- haa! huudahti kreivi ja tapaili otsaansa. Sitte alkoi hän

kiivaasti astella edes takaisin lattialla. Hildur alkoi aavistaa,

että erehdys oli syntynyt ja toivoi sydämmensä pohjasta, että

lehtiseinä olisi tarpeeksi taaja kätkemään hänet, ei, hän toivoi,

että maa olisi hänet niellyt.

-- Ja sanoit, että hän meni matkoihinsa? kysyi kreivi.

-- Meni varmaankin, koska ei ole tuntikauteen häntä näkynyt.

-- Jos hän palaisi, -- -- niin -- -- anna hänelle tämä paperi.

Seurasi hetken äänettömyys. Kreivi kaiketi kirjoitti. Senjälkeen

kuului hopearahan kilahdus ja piian iloiset kiitokset. Hevoset olivat

nyt valjaissa, kreivi nousi vaunuihinsa, ja hevoset laukkasivat

ripeästi tasaista, kuivaa maantietä. Hildur istui kuin lumottuna.

Yksi ajatus täytti vain hänen mielensä. Pois, pois täältä! Ja

tiheiden pensaiden suojaamana hiipi tyttö rukka maantielle ja alkoi

nopein askelin rientää takaisin kaupunkia kohti. Kun hän oli niin

kulkenut tunnin verran matkaa, täytyi hänen levätä metsikössä tien

poskessa. Nyt vasta voi hän rauhassa ajatella surkeaa tilaansa.

Kuinka uskaltaisi hän palata setänsä luo enää? He olivat jo

ennättäneet lukea hänen kirjeensä. Eikö setä Janne, joka luonnoltaan

oli niin kiivas, nykistäisi häntä vihoissaan? Eikö sulkisi hän

oviansakin häneltä? Eiköhän jo koko kaupunki tiennyt hänen paostaan?

Eikö ollut hän ikiajoiksi häväisty? Ei, hän ei tohtisi palata. Mutta

minne hän menisi? Hänellä ei ollut edes senvertaa rahaa, että olisi

päivän elänyt. Monta turhaa tuumaa tehtyään, monta katkeraa kyyneltä

vuodatettuaan, päätti Hildur palata kotiinsa, rukoilla sedältään

anteeksi ja sitte -- niin sitte hän ei tiennyt, mihin ryhtyisi. Mutta

keskellä päivää hän ei voinut saapua kaupunkiin, jossa pieninkin

pojan patukka hänet tunsi, ja hän kuvitteli jo mielessään, miten

kaikki ihmiset kurkistelisivat häntä akkunoistaan ja palvelustytöt

tirskuisivat porttikäytävissä. Ei, hänen täytyi odottaa iltaa. Paitsi

sitä oli hän väsynyt ja nälissään, niin ettei hän jaksanutkaan

pitemmälle. Hildur rukka riisui hattunsa, kietasi vaipan ympärilleen

ja heittäysi pitkälleen pehmeään ruohostoon. Täällä oli hän suojassa

ohitsekulkijain katseilta. Täällä tahtoi hän hetkisen levätä.

Läheisillä niityillä tehtiin heinää. Hildur saattoi selvästi kuulla

heinäväen hilpeän naurun ja hoilotuksen. Heinäsirkkain sirinä ja

koivujen vieno suhina tuudittivat tuon surujen runteleman tytön

viimein virkistävään uneen.

Oli jo puolisen aika, kun Hildur heräsi. Hänen oli niin nälkä, että

täytyi mennä läheisimpään talonpoikaistaloon ostamaan hiukan leipää.

Ystävällinen emäntä tarjosi hänelle maitoakin, jonka hän ahnaasti

harppasi. Mutta kun tuo kunnon eukko maalaisten avomieliseen tapaan

alkoi udella, kuka Hildur oli, mistä hän tuli ja minne aikoi, alkoi

Hildur peljätä, että hänet keksittäisiin ja sanoi hätäisesti hyvästi

annettuaan muutamia kierteleviä vastauksia.

Aurinko paahtoi kuumasti pölyiselle maantielle. Hildurin ohuet

kengät olivat melkein säpäleinä ja häntä sekä janotti että väsytti.

Levättyään muutaman tunnin voi hän kuitenkin jatkaa matkaansa, ja

kun aurinko oli laskemaisillaan, lepäsi pieni, tuttu kaupunki hänen

edessään. Miten loistavat toiveet täyttivätkään hänen mielensä

aamulla, kun sen jätti, miten murtunut oli nyt hänen mielensä, miten

raskaat ajatuksensa! Kuta lähemmä, hän läheni, sitä heikommaksi

kävi hänen rohkeutensa. Olihan valoinen kesäilta, hän ei voinut

huomaamatta päästä setänsä taloon, ja ottaisikohan tämä häntä

vastaan? Jospa hän sittekin saisi sanan lempeälle hyvälle Riikka

tädille! Ei ollut Hildur milloinkaan ennen kaivannut häntä niinkuin

nyt, ei milloinkaan ennen tuo ystävällinen eukko ollut siinä

valossa hänelle näkynyt. Hän luuli jo kuulevansa koirain haukuntaa

ja ajopelien kolinaa kaupungista. Hän pysähtyi suuren kauniin

puutarhan eteen kaupungin ulkopuolelle. Keskellä puutarhaa seisoi

pieni, soma, valkeaksi sivelty talo köynnöskasvien ja ruusujen

ympäröimänä, ja rappusten edustalla leikki pari pientä, iloista

lasta yksinkertaisissa, mutta siistissä ja somissa puvuissa. Tämä

rauhan kuva teki tuohon surulliseen yksinkertaiseen tyttöön sen

vaikutuksen, kuin olisi hän saanut tirkistää itse paratiisiin, kuten

oli saanutkin, sillä talo oli juuri Hannan paratiisi, puutarhuri

Rosenqvistin koti. Tätä ei Hildur tuskaisessa tilassaan tullut

ajatelleeksi, vaan avasi pienen portin ja hiipi hiljaa sisälle, hän

oli niin uupunut ja liikutettu, ettei kyennyt ottamaan askeltakaan

enää. Hän vaipui penkille aidan viereen ja sulki silmänsä. Lapset,

jotka kuulivat portin käyneen, juoksivat katsomaan, kuka tuli.

Hämmästyneinä ja peloissaan katselivat he vierasta, kalpeaa naista,

joka istui siinä silmät kiinni. Hattu oli liukunut päästä, ja hän

näytti nukkuvan. Kiireesti livistivät he sisälle ja huusivat äitiä.

Hanna tuli ulos rappusille. Hän oli melkein entisensä, terve, reipas

ja iloinen. Vuodet tuskin olivat jättäneet jälkiään, päinvastoin

kenties kaunistaneet häntä. Onni ja hyvinvointi olivat myöskin

tehneet osansa, eikä Hanna näyttänyt juuri vanhemmalta, kuin kymmenen

vuotta takaperinkään. Lasten kertomuksesta käsitti hän portilla

olevan jonkun sairaan tai avunhakijan, ja luuli sen kerjäläiseksi.

Kun Hildur avasi silmänsä ja tunsi Hannan, kavahti hän seisaalleen ja

aikoi paeta, mutta Hanna pidätti häntä ystävällisesti ja sanoi:

-- Miten on laitasi, Hildur; onko jotakin tapahtunut siellä kotona?

Sinä luullakseni olet hyvin kipeä. Tule sisälle, minä hoidan sinua.

-- Ei, ei, esteli Hildur tuskaisesti, anna minun vain mennä pois.

-- Sitä en voi sallia, olet kalpea kuin kuolema. Tule sisälle

lepäämään.

Noustuaan penkiltä huomasi Hildur tuskin voivansa ottaa askeltakaan

ja myöntyi viimein tulemaan sisälle. Hanna antoi hänelle raitista

vettä juoda, valeli sillä hänen ohimoltaan ja kietoi sitte tukevan

käsivartensa Hildurin vyötäisille ja talutti hänet varovasti mutta

varmasti huoneeseen. Hannalla oli pienen pieni vierashuone, pieni

pyhäkkö, jossa oli korkeaksi kasattu sänky lumivalkeine peitteineen,

uutimet akkunoissa, ruusuja sekä myrttiä pöydällä. Tänne vei hän

Hildurin, teki kiiruusti vuoteen, riisui Hildurin kuin pienen lapsen

ja pani vuoleesen. Ei ainoatakaan kärkästä kysymystä, ei uteliasta

silmäystä, vain hellää hoitoa ja tyyntä ystävällisyyttä. Hildur antoi

hoidella itseään kuin pientä, sairasta lasta, mutta kun Hanna aikoi

mennä jättääkseen vieraansa rauhaan, huusi Hildur häntä nimeltä ja

pyysi puhella hänen kanssaan.

-- Tahtoisin saada sanaa täti Riikalle, alkoi Hildur heikolla äänellä.

-- Toimitetaan paikalla. Makaa sinä vain hiljaa ja koeta nukkua.

Pyydetäänkö täti Riikkaa tulemaan tänne?

-- Kyllä -- ei -- en minä tiedä. -- -- -- Hildur epäröi. Hän huomasi,

ettei Hanna ollut mitään kuullut hänen paostaan, hänen täytyi kertoa

kaikki hänelle. -- Voi Hanna! jatkoi Hildur nyyhkyttäen, sinä et

tiedä, kuinka onneton minä olen -- -- -- olen käyttäytynyt kovin

rumasti, -- ja itkien ja huokaillen kertoi Hildur päivän kummalliset

vaiheet. Hanna kuunteli osaaottavasti ja ymmärsi hyvin tyttö paran

pelon ja häpeän.

-- Minun pitää paikalla lähteä kaupunkiin, sanoi Hanna päättävästi,

kun Hildur oli lopettanut, ja pyyhkäsi pari kyyneltä rehellisistä,

ystävällisistä silmistään. -- Kenties huhu ei vielä ole ennättänyt

levitä. Menen huonekalukauppiaalle. Täti Riikka osaa kyllä selvitellä

asiat setäsi kanssa. Ukkohan on peräti hyvä ihminen. Kas niin,

pane nyt kauniisti maata ja nuku Jumalan nimeen. Suljen oven ja

mieheni saa pitää huolta, ettei kukaan sinua häiritse. Mahtavat olla

huolissaan sinusta siellä kotona.

Vetäistyään vielä kerran pehmeätä villapeitettä vieraansa ympärille

ja kehotettuaan häntä lepäämään rauhassa, lähti Hanna. Hildur katseli

hänen jälkeensä omituisin tuntein. Aina oli Hildur pitänyt tuota

karkeatekoista, jokapäiväistä emännöitsijää hyvin vähäpätöisenä

tyttönä, ja kun Hanna kävi täti Riikan luona, joka oli ollut Hannan

äidin ylimäinen ystävä, oli Hildur tuskin suonut hänelle paria

sanaa tai vain ohimennen tervehtinyt. Ja kun hän vielä päällisiksi

meni naimisiin puutarhurille, jonka rahvaanomainen nimi oli Tuure

Rosenqvist, silloin Hildur ei enää voinut häntä kunnioittaa. Sillä

Hildur luuli, että kuta ylhäisempi joku henkilö oli, sitä jalompi hän

oli, kuta korkeammassa arvossa, sitä hienotunteisempi, hellempi ja

teräväpäisempi. Hän ei myöskään katsonut arvolleen sopivan seurata

täti Riikkaa, kun tämä kävi Hannan luona, eikä senvuoksi tiennyt

mitään Hannan paratiisista. Hilduria liikutti sekä ihmetyttikin

Hannan hienotunteisuus ja hyvyys. Halpa puutarhurinvaimo on palkinnut

Hildurin kylmyyden ja nurjuuden hellällä osanotolla ja huolenpidolla.

Kuinka rauhaisa ja suloinen olikaan tämä pieni koti! Hildur tarkasti

valkeaksi siveltyjä seiniä yksinkertaisine tauluineen, kukkia

akkunalla ja kauniita, ruudukkaita, kotikutoisia mattoja. Talossa

vallitsi äänetön hiljaisuus, viereisessä huoneessa vain joku hiljaan

hyräili, tuudittaen lasta nukkumaan. Tämä pieni koti niin hellästi

rauhoitti Hildurin kuohuista, surun murtamaa mieltä.

* * * * *

Palatkaamme nyt takaisin aamun tapahtumiin nähdäksemme, miten kunnon

huonekalutehtailija ja hänen hyvä vaimonsa ottivat vastaan tiedon

kasvattityttärensä paosta.

Janne Jonson lähti aamusta aikaiseen työpajaansa, ja eukolla oli

kahvi jo valmiina kello viiden ajoissa. Hildur, joka tavallisesti

luki myöhään yöhön, nousi myöhään, jonka takia ei sinäkään päivänä

huomattu mitään, ennenkun kello kahdeksan tienoilla. Eteisen ovi ei

tosin ollut lukossa, mutta tuossa rauhallisessa pikkukaupungissa ei

pidetty kovinkaan vaarallisena, vaikka eteisen ovi väliin jäikin

sulkematta, sillä palovartija käyskeli kaiken yötä pitkin katuja.

Mutta kun ei Hilduria vaan kuulunut, lähti täti Riikka katsomaan,

oliko hän kenties kipeä. Eukko tirkisti ovesta sisälle, huone oli

tyhjä. -- Tyttö on kai mennyt kävelemään, tuumi hän, -- mutta

varainpa on mennytkin. Täti Riikka piti kahvia lämpimänä hänelle,

mutta Hilduria ei vaan kuulunut. Maija-Sohvi, joka tavallisesti

siivosi Hildurin huoneen, tiesi kertoa, että vuode oli koskematta,

näki selvästi, ettei siinä kukaan ollut maannut. Huonekalutehtailija,

joka paraillaan oli murkinalla, tuijotti hämmästyneenä vaimoonsa. He

lähtivät yhdessä Hildurin huoneeseen ja löysivät nyt kirjeenkin. On

mahdotonta kuvata huonekalutehtailijan surua sekä suuttumusta. Hän

milloin sadatteli milloin itki, hän kirosi kreivin ja Hildurin ja

diakonissakirjat jopa koko Saksanmaan. Ja vähän väliä huudahti hän:

-- oi Hildur, lapseni, kuinka voit minulle tämän surun tuottaa! --

Täti Riikka istui kalpeana ja sanatonna ristissä käsin ja Maija-Sohvi

seisoi vavisten nurkassa. Kun huonekalutehtailija oli kyllikseen

raivonnut, kääntyi hän vaimonsa puoleen ja sanoi:

-- Lähden paikalla ja panen koko kaupungin poliisivoiman liikkeelle,

matkustan hänen perässänsä, lähetän häntä etsimään kaikkialta, annan

kuuluuttaa kirkossa -- minä -- minä -- oi Hildur, Hildur, sinä

mieletön lapsi! ja tuo luja mies istui tuolille ja nyyhkytti kuin

lapsi.

Täti Riikka meni hänen luokseen, silitti hiljaa hänen päätään ja

sanoi:

-- Janne, ukko kultani, tuumikaamme mitä tässä on tekeminen.

-- Meillä ei ole aikaa tuhlata tuumailuihin, huusi

huonekalutehtailija kiivaasti, sinä et tiedä mitä puhut. Kreivi

on veijari. Jos hän aikoisi naida tytön, olisi hän pyytänyt häntä

minulta. Ei, heti paikalla tahdon matkustaa hänen perässään.

Täti Riikka sulki oven ja sanoi sitte:

-- Kuuleppas nyt ensin minua ukkoseni. Jos sinä kutsut poliisin, tai

jos itse matkustat, leviää huhu ympäri kaupunkia, ja silloin on tyttö

menettänyt kunniansa ikäpäiväkseen. Koettakaamme aivan vähin äänin

päästä hänen jäljilleen, mikäli se on mahdollista. Kenties saamme

hänet takaisin. Kuten sanoit, eivät he vielä ole pitkälle päässeet.

Anna vanhimman poikamme Vilpun lähteä häntä etsimään. Kreivihän

matkusti Helsinkiin; Vilppu on niin ovela ja kiltti; hänhän on jo

aika mies, ja hänen poissaoloaan ei niin helposti huomata kuin sinun.

-- Oletpa sinä hyvä, kunnon vaimo! Olet oikeassa. Kutsu Vilppu tänne.

Vilppu tuli, sai tietää surullisen tapahtuman ja tarkkaan

teroitettiin hänen mieleensä, miten hänen tuli menetellä serkkuaan

etsiessään. Janne Jonson laski käärön rahaa poikansa käteen.

-- Elä rahaa surkeile, poikani, sanoi hän, eläkä hevosiakaan. Jos

ajat kuoliaaksi, maksa kaksinverroin ja jatka matkaasi, mutta ennen

kaikkia ole varovainen, ettet ilmaise tytön nimeä. Herra siunaa,

hänhän on parempain ihmisten lapsia.

Vilppu lupasi ja lähti matkalle. Heti ensimmäisessä

kestikievaritalossa sai hän tietää, että sellainen nainen todellakin

aamulla oli sinne saapunut, mutta heti saavuttuaan jälleen kadonnut,

ei kukaan tiedä minne, ja että heti sen perästä kreivi oli saapunut,

mutta matkustanut _yksin_ eteenpäin, jättäen kirjeen sille naiselle.

Ja kun häntä ei ollut kuulunut, oli kirje yhä paikoillaan. Vilppu

avasi sen arvelematta. Vaivaloisesti tavaili hän sen hienoa, kaunista

kirjoitusta. Neiti oli käsittänyt hänet väärin. Hänhän oli toisen

kanssa kihloissa. Jos hän olikin tullut sanoneeksi asioita, joita

voi toisin selittää, ei ollut hän sitä tarkoittanut j.n.e. Sellainen

oli kirjeen sisältö. Mitä piti nyt tehdä? Kysyttyään vielä kerran,

matkustiko kreivi yksin, ja turhaan tiedusteltuaan, minnepäin Hildur

oli hävinnyt, palasi hän kotiin. Kuultuaan pojan kertomuksen, tuli

Janne Jonson vielä entistään enemmän murheelliseksi ja levottomaksi.

-- Hän on hukuttanut itsensä, hän sai tietää, että hänet oli petetty,

ja hän on lopettanut elämänsä. Voin sanoa kuin kuningas David: oi

poikani, Absalon, olisipa Jumala suonut minun kuolla sijastasi!

Täti Riikka sai panna parhaansa, surullinen ja levoton kun oli

itsekin, tyynnyttääkseen miestään, jotteivät naapurit hänen

äänekkäistä valituksistaan saisi ennen aikojaan vihiä asiasta.

Päivä kului tehdessä suunnitelmia uusia etsimisretkiä varten. Nuo

kokemattomat, yksinkertaiset ihmiset olivat aivan neuvottomia

tällaisessa tapauksessa. -- Jollei hän matkustanut kreivin mukana,

valitteli setä, niin miksei hän ole tullut kotiin? On päivän selvää,

että hän on hukuttanut itsensä. -- He eivät tietysti voineet

aavistaa, että Hildur oli niin lähellä, ja syy, minkätakia ei Vilppu

ollut häntä tavannut, oli se, että Hildur silloin nukkui metsän

siimeksessä.

Myöhään illalla, kun Janne Jonson jo oli sulkemassa eteisen ovea,

tuli Hanna Rosenqvist. Huonekalutehtailija kummasteli tietystikin

hänen myöhäistä tuloaan, mutta kun Hanna usein ennenkin oli käynyt

kysymässä neuvoa vanhalta ystävältään, täti Riikalta, pulmaisissa

asioissa, arveli ukko lapsen sairastuneen tai jotakin muuta

tapahtuneen, jonkatakia hän huusi eukkoaan. Hannaan koski kipeästi

kasvatusvanhempain syvä suru. Huonekalutehtailija näytti kymmentä

vuotta vanhemmalta, ja täti Riikka oli kalpea ja itkettynyt.

Istuessaan täti Riikan kamarissa kertoi Hanna kiireimmiten, että

Hildur oli hänen luonaan, oli terve ja järjissään, hiukan vaan

väsynyt. Vielä puhui hän tyttö paran levottomuudesta, katumuksesta

ja pelosta setä Jannen vuoksi. Ilokyynelten vieriessä kuunteli täti

Riikka hänen kertomustaan. Hildur oli löytynyt, sehän oli pääasia,

setä Janne kyllä leppyisi. Päätettiin, että täti Riikka ilmoittaisi

miehelleen, missä Hildur oli, ja sitte lähtisi Hannan mukaan. -- On

kyllä hyvin myöhä jo, mutta lapsihan ei voi nukkua yötänsä, jollei

saa tietää, että kotinsa ovet ovat hänelle avoinna kuin ennenkin.

-- Mutta siinäkös saivat tehdä työtä, ennenkun setä Janne otti

kuuleviin korviinsakaan järkipuhetta. Nyt kun tiesi Hildurin olevan

tallessa ja aivan lähellä, muuttui hänen surunsa vihaksi, kuten usein

käy kiivaiden ihmisten. Ja hän vannoi pyhät valat, ettei Hildur

ikäpäivänä saisi avata hänen oveaan.

Mutta täti Riikka tunsi ukkonsa, eikä piitannut vähääkään hänen

sanoistaan. Hän laati hänelle vuoteen, sitoi yömyssyn hänen päähänsä,

ja asetti kaljatuopin päänaluksen kohdalle, puhellen työnsä ohessa

rakkauden ja anteeksiannon sanoja. -- Ja nyt lähden sen lapsirukan

luo ja jään yöksi sinne.

-- Mene vaan, huusi Janne Jonson julmistuneena, -- ja sano, että

kiroan häntä.

-- Sitä orpolastako? kysyi hänen vaimonsa nuhdellen. Setä Janne

kääntyi pois ja vaikeni. -- Huomenaamulla varhain, jos hän on terve,

tulemme kotiin. Näytäppäs nyt ukkoseni, että osaat olla varovainen

etkä puhu liikoja. Hyvää yötä! Villapaitasi riippuu tuolin sarjalla,

jos tulee kylmä.

Hildur oli levottomasti heitellyt itseään vuoteellaan. Mitähän hänen

kasvatusvanhempansa mahtoivat sanoa, minkähän vastauksen Hanna toisi?

Nämä ajatukset kiusasivat häntä lakkaamatta eivätkä jättäneet häntä

rauhaan. Silloin kuuli hän ulkoa askeleita, tunsi täti Riikan äänen

ja seuraavassa silmänräpäyksessä lepäsi hän äidillisen ystävänsä

povella.

-- Anteeksi, anteeksi! sai Hildur ainoastaan sanotuksi, kun tunsi

tädin kuumat kyyneleet vierivän kasvoilleen.

-- Olen kaikki anteeksi antanut, sanoi tuo kunnon eukko, tyynny nyt

vaan lapseni, niin kaikki on ennallaan.

-- Mutta entäs setä Janne? kysyi Hildur pelokkaasti.

-- Niin, setä on nyt hirveän suuttunut, sanoi täti Riikka epäillen,

mutta tiedäthän hänen sydämmensä, ja hän pitää paljon sinusta,

lapseni. Levottomuus ja suru ovat saaneet hänet vallan kipeäksi,

siksi hän ei tiedä, mitä sanoo. Mutta hän kyllä hillitsee itsensä.

Ennenkun aurinko on huomenna ehtinyt nousta, on hän jo antanut

sinulle anteeksi.

-- Mutta kuinka voin koskaan näyttäytyä enää X:ssä? kysyi Hildur

alakuloisena, -- koko kaupunki kai tietää -- -- --

-- Kaiketikin puhuu hän omasta kokemuksesta, vastasi Alice. --