-- Ei, en luule kenenkään tietävän. Tänään iltapäivällä oli Johanna

meillä, tiedäthän sen Johanna Valinin, ja hän nyt tietää kaikki

sekä tapahtuneet että tapahtumattomat, mutta ei näyttänyt älyävän

mitään. Sinua hän kyllä kysyi, mahdollisesti haistoi hän, ettei

kaikki ollut, kuin olla pitää, mutta minä sanoin, että olit lähtenyt

Hanna Rosenqvistille. Herra minulle anteeksi antakoon, tietääkseni

tapahtui se ensikerran, kun valhe pääsi huuliltani. Sitte hän taas

kysyi, minne Vilppu matkusti, ja minä sanoin hänen kulkeneen isän

asioille, nääs toinen valhe tekee tietä toiselle. Mutta sitte minä

tukin hänen suunsa kahvilla ja korpuilla, eikä hän enempää kysellyt.

Hän joi, niin totta kun istun tässä, 3 kuppia kahvia 2 korpun kanssa

ja kolmannen palalla. Ja sitte hän läksi. En tänäkään hetkenä tiedä,

kuinka pisti päähäni sanoa, että olit täällä. Se oli onnellinen

mielenjohde ja vei totuutta lähemmälle kuin olisin uskonutkaan.

Voi lapsi, lapsi, kuinka huolissani olen tähtesi ollut! -- Ja täti

Riikan piti vielä kerran syleillä tyttöä ja itkeä pienet itkut. Sitte

kietoi hän peitteen hänen ympärilleen ja kehoitti nukkumaan rauhassa.

Hätäpikaan laittoi Hanna täti Riikalle vuoteen sohvalle, ja niin tuli

viimeinkin yö. Hildur vaipuikin pian uneen, sillä pitkä vaellus ja

senpäiväinen suuri mielenliikutus olivat hänet lopen uuvuttaneet.

Setä Jannella oli uneton yö. Se oli jotain tavatonta tuon kunnon

ukon elämänjärjestyksessä eikä suinkaan ollut omiaan parantamaan

sedän huonoa tuulta. Ja kun hän näki Hildurin tulevan ja ajatteli,

minkä ruman tahran tämän käytös oli tuottaa hänen rehelliselle

talolleen, leimahti jälleen vihan liekki hänen mielessään ja

yksin hänen vaimonsa rukoilevat katseet ja kenties Hildurinkin

murtunut muoto pidättivät hänen kielensä soimauksista. Mutta mitään

hellyydenosoituksia ei tullut tällä kertaa. Hän salli Hildurin

suudella suurta karkeata kättään, ja mutisi jotain, että oli hyvä,

kun oli tullut kotiin jälleen, mutta siinä olikin kaikki. Hilduriin,

joka oli tottunut sydämmelliseen, isällisen hellään kohteluun, teki

tämä kylmyys syvän vaikutuksen; ei täti Riikan eikä Maija-Sohvin

ystävyys voinut häntä lohduttaa. Nyt vasta näytti hän alkavan

käsittää, ettei hän ainoastaan ollut varomaton ja herkkäuskoinen,

vaan tosiaankin tehnyt rikoksen. Ja hänen surunsa ja katumuksensa

oli yhtä ankara ja järjetön, kuin hänen tunteensa ylimalkaan. Sen

sijaan, että hän ennen kulutti aikansa mielettömiin haaveiluihin,

toivotti itselleen kunniaa, mainetta ja loistoa, tuhlasi hän

sen nyt mietiskelyyn ja pahoittelemiseen. Hän sai käteensä täti

Riikan raamatun ja luki sieltä katumuspsalmia sekä kertomuksia

rangaistuksista ja koettelemuksista. Hän ahmimalla ahmi sellaisia

paikkoja kuin: -- huokaus on minun jokapäiväinen leipäni ja kyynel

minun juomani, -- jotka vaivaa ja onnettomuutta kylvävät, saavat

sen myöskin niittää, -- leijonan karjunta on vaijennut ja nuoren

leijonan hampaat ovat muserretut, -- -- jos minun valitukseni

punnittaisiin, ja kärsimykseni va'alla mitattaisiin, huomattaisiin ne

raskaammiksi, kuin meren hiekka, -- -- sillä Kaikkivaltiaan nuolet

ovat minuun tähdätyt, joiden hirmuisuus minun henkeni kuolettaa ja

Jumalan kauhistus on minun kohdallani -- -- --. Hänellä oli pitkiä

tylsän surumielisyyden puuskia, hysteerisiä itkunkohtauksia ja

siitä tietysti kärsi hänen terveytensä. Hän kalpeni ja laihtui,

menetti ruokahalunsa, ei voinut nukkua, ja alituiseen vaivasi häntä

hermois-päänsärky. Setä Janne huomasi sen, ja se koski kipeästi

hänen pohjaltaan hellään, rehelliseen isän sydämmeensä. Hän oli

jo tuhannet kerrat katunut kiivauttaan ja kylmyyttään ja olisi

kernaasti entiseen tapaansa hyväillyt lemmikkiään ja puhutellut

häntä ystävällisesti, mutta hänen pieniä yrityksiään siihen suuntaan

kohteli Hildur sanattomalla välinpitämättömyydellä, ja se hämmensi

ukkoparan niin, ettei hän tiennyt, miten menetellä. Hän tietysti ei

voinut käsittää tytön haaveellista surua. Hän käski vaimonsa sanoa

Hildurille, että hän oli hänelle anteeksiantanut, ja luuli että

silloin kaikki oli hyvin. Hän ei voinut ymmärtää, mitä Hildurilla

oli oikeastaan suremista, eikä ymmärtänyt sitä Hildur itsekään. Täti

Riikka oli hyvin huolissaan sekä Hildurin terveydestä, että hänen

synkästä surumielisyydestään. Hän oli koettanut puhua häneen järkeä,

vakuuttaa, että he olivat kaikki anteeksiantaneet ja lohduttaa häntä

joka tavalla, mutta ei mikään auttanut. Viimein arveli hän, että

Hildur kenties oli syvemmin kreiviin kiintynyt ja suri onnetonta

rakkauttaan. Hän kysyi siitä Hildurilta. -- Ei, ei, vastasi Hildur

kiivaasti, -- elä puhu hänestä, minä vihaan häntä, hänhän juuri on

syynä koko onnettomuuteen. -- Se ei siis ollut syynä.

-- Kuuleppas Riikka, sanoi setä Janne, jonakin kauniina päivänä hän

kuolla kuukahtaa silmäimme edessä, hänhän on laiha kuin höylänlastu

ja kalpea kuin palttina. Meidän pitää noutaa lääkäri.

Täti Riikka pudisti päätään.

-- En luule hänen näyttäyvän lääkärillekään, hänhän ei tahdo nähdä

ainoatakaan ihmistä enää.

Setä Janne tapaili otsaansa.

-- Minä peto kun voin olla niin kova hänelle. Mitä, jos hän vielä

menee sekaisin. Haetaan vaan lääkäri.

Lääkäri tuli, koetteli Hildurin valtasuonta, naputteli niskaan,

määräsi pilleriä ja lupasi tulla takaisin. Hildur nautti pillerinsä

enemmän vain täti Riikan mieliksi kuin tullakseen terveeksi. Hän ei

_tahtonut_ tulla terveeksi, kertoi hän eräänä päivänä säikähtyneelle

tädilleen, hän tahtoi mieluimmin kuolla, se oli parasta, mitä voisi

tehdä, täällä hänestä ei ollut kenellekään iloa taikka hyötyä, oli

vain suruksi ja vaivaksi. Täti Riikan nuhteet eivät tehonneet, ei,

"hän tahtoi täältä eritä mikä olikin parempi", sanoi hän Paavalin

sanoilla. Mutta ei elähyttänyt häntä kristityn toivo Jumalan luo ja

elämään Hänessä, hän oli vaan tyytymätön ja valitti onnettomuuksia,

joihin itse oli syypää, ja hautoi mielessään uneksijan haaveellista

surua ja nautti siitä. Tohtori Bernhard tuli jälleen, pudisti päätään

ja määräsi uusia pilleriä, sanoen: -- Hänen pitää rohkaista mieltään.

-- Hilpeälle pikku rouvalleen kotona sanoi hän:

-- Nuo vanhanpuoleiset naimattomat neidit ovat niitä vihdon viimeisiä

potilaita. He ovat hysteerisiä, hermostuneita ja pelkästään siitä

syystä, että aina ajattelevat ainoastaan itseänsä. He eivät saa

unta eikä ruokahalua sentakia, että istuvat kädet ristissä. Kas

sellaiseksi sinäkin olisit tullut, pieni ruusunnuppuni, jollen minä

olisi tullut ja korjannut sinua. Nyt sinulla on mies ja talous

hoidettavana, ja senvuoksi olet raitis kuin keväinen aamu ja iloinen

kuin leivo siintävällä taivaalla.

Ja ruusunnuppu sai suutelon siitä, että oli terve ja onnellinen. Ja

pikku rouva vastasi hellästi miehensä suudelmaan, mutta sanoi sitte

miettivänä:

-- Mutta Oskari, Eedit Berg on myöskin vanhahko, naimaton neiti eikä

ole rahtuakaan hermostunut tai hysteerinen. Minusta hän on reippaampi

ja iloisempi kuin moni rouva.

-- Se tulee siitä, että hänellä on tointa, selitti oppinut tohtori.

-- No, sittenpä näyttää siltä kuin se, eikä naiminen olisi

tärkeämpää, huomautti rouva.

-- Kas, kas vaan, kuinka pikku rouvani on ruvennut filosofeeraamaan,

pilaili tohtori, -- hän jo väittelee kumoon koko tohtorin. Meneppäs

nyt vaan katsomaan, ettei kastikkeesi kuohu maahan, se sopii paremmin

sinulle.

Setä Janne katseli lemmikkiään, ja hänen levottomuutensa yltyi. Ja

kun hän ei huomannut parantumisen merkkiäkään, sanoi hän:

-- Minä lähden piirilääkärin luo, kenties hän on taitavampi.

Piirilääkäri tuli. Hän tutki samalla tapaa kuin tohtori Bernhard,

määräsi rohtoja otettavaksi aamuisin ja pulveria iltaisin, mutta ei

sekään auttanut. Ja hänkin sanoi:

-- Sairaan tulee olla hyvällä mielellä, ja määräsi

huonekalutehtailijan hankkimaan huvia veljentyttärelleen.

Kun Hildur kuuli tämän ehdotuksen, huudahti hän:

-- Minäkö huvittelemaan! Ja hän kääntyi selin ja lähti huoneeseensa,

missä ryhtyi lukemaan mielikirjaansa, Jeremian valitusvirsiä. Mutta

setä Janne oli aivan onneton.

-- Minäpä sanon sinulle, mikä on parasta, vakuutti täti Riikka. --

Minä menen neiti Bergin luo. Hän kuuluu olevan yhtä oppinut, kuin

mikäkin tohtori tahansa, ja on hyvä ja helläsydämminen. Kenties hän

voi meitä auttaa. Hänhän on nainen, hän voi ymmärtää toisenkin surun

ja heikkouden.

-- Niin, koeta sitte, Riikka, jotakin pitää tehdä, hän kuihtuu

vähitellen. Ja rehellinen huonekalutehtailija veti taskustaan

siniruutuisen nenäliinansa ja kääntyi akkunaan päin, jottei vaimonsa

näkisi, että hän pyyhkäsi pois kyyneltä.

34.

Taiturin työ.

Somassa vierashuoneessaan istuivat Eedit ja Ragnhild käsitöineen. Oli

jo myöhäinen syksy, niin että takkavalkea oli tarpeen ja paloikin

paraillaan suuressa tulisijassa, luoden suloisen, lempeän loimonsa

pehmeälle matolle, missä pieni Ruusa istui leikkimässä aimo suuren

nuttunukin kanssa, jonka Ragnhild juuri oli tehnyt hänelle. Samassa

kuului varovasti soitettavan ovikelloa.

-- Siellähän on rouva Jonson. Hyvää iltaa!

Täti Riikka keikisti syvään ja tarkasteli somaa, hienoa huonetta.

-- Olkaa hyvä ja istukaa, kehoitti Eedit ystävällisesti.

Täti Riikka istui tuolin syrjälle, ja hänen näytti olevan vaikea

tuoda esille asiaansa. Viimein kysyi hän, oliko Ragnhildilla iloa

kasvatistaan.

-- Oi on, vastasi Ragnhild, -- hän on niin kiltti ja terve ja pitää

niin paljo meistä.

-- Niin, niin, on suuri onni, kun saa iloa lapsistaan. -- -- Meidän

Hildur hän tuottaa vanhemmilleen surua, hän. Hän on kipeä eikä näy

mikään tohtori voivan häntä parantaa.

-- Hän ei ole moneen kuukauteen käynyt sairashuoneella, sanoi Eedit.

-- Kun olisin tiennyt, että hän itse on kipeä, olisin käynyt

häntä katsomassa, mutta, olen luullakseni nähnyt hänet väliin

kadulla -- -- --.

-- Kaiketikin, ei hän vuoteessa olekaan, sanoi täti Riikka epäillen.

Mutta hän on kalpea ja laiha, ei syö eikä nuku ja pilleriä on hän

jo nauttinut monen markan edestä. En tiedä, mitä tytölle tehdä, ja

silloin sanoin ukolle: minä menen neiti Bergin luo. Sillä nähkääs

neiti, ukko on menehtyä suruunsa. Hildur on hänen silmäteränsä,

eikä voi ukko nähdä hänen kärsivän. Jumalan kiitos, hän kyllä pitää

omistakin lapsistaan, mutta Hildur on hienompaa perää, sanoo hän,

ja ukko on ainakin hiukan ylpeillyt tytön tiedoista ja hienoista

tavoista. Mutta mitä Herran nimessä ne nyt auttavat häntä, hän vain

kuihtumistaan kuihtuu kuin kuoleva kukka.

-- Mutta jos kummatkin lääkärimme jo ovat häntä hoitaneet, en voi

minäkään häntä auttaa.

Täti Riikka yskäsi ja katseli lattiaan. Hän ei voinut ilmoittaa

Hildurin taudin oikeata syytä.

-- Kas miehet ovat aina niin äkkipäisiä, sanoi hän viimein, eikä

Hildur tahdo kuulla puhuttavankaan heistä enää, he ovat hänet niin

ikävystyttäneet. Mutta neiti Eedit, köyhä kansa kiittää Teitä

taitavaksi, voisittehan kuitenkin koettaa, Hildur onkin niin yksin.

Meidän Maija-Sohvi on kyllä hyvä tyttö, vaikka itsekin sen sanon,

mutta hänestä nyt ei ole Hildurin seuraksi, nähkääs. Hän ei ole

muuta saanut oppia, kuin katkismustaan ja hiukan kirjoitusta. Eikä

hän muuta tarvitsekaan. Eikös neiti tahtoisi tulla jonakuna päivänä.

Mutta -- -- ei pidä sanoa, että minä olin täällä, tyttö on toisinaan

hyvin itsepäinen, -- -- vaikka pohjaltaan hyvä tyttö. Hyvästi nyt

vaan!

Eeditin ei ollut helppo päästä uuden potilaansa perille. Hildur

alkoi epäillä, että täti Riikka oli kutsunut Eeditin lääkäriksi

Hildurille ja rupesi välttelemään häntä. Ennen pitkää huomasi

Eedit, että potilaan oli paremmin sielu kuin ruumis sairaana ja oli

senvuoksi erityisen varovainen. Sensijaan että virkaveljiensä tapaan

lyhyesti olisi kehoittanut Hilduria "pysymään hyvällä mielellä",

koetti hän, käyttäen naisen hienoa vaistoa ja kärsivällisyyttä,

keskustelujen kautta ohjata hänen ajatuksensa iloisemmille aloille,

ja oman terveen mielensä ja raittiin näkökantansa avulla vaikuttaa

hänen sairaihin mielikuviinsa. Sen ohessa koetti hän asteittain

vahvistaa hänen ruumiinvoimiansa. Kun Eedit huomasi, ettei Hildur

sallinut puhuttavankaan minkäänlaisista lääkkeistä, rupesi hän

tekosyillä houkuttelemaan häntä ulos raittiiseen ilmaan. He kävelivät

yhdessä väliin lyhyempiä, väliin pitempiä matkoja, mikäli potilaan

voimat sietivät, useimmin maalle päin, osaksi sentakia, ettei

Hildur halunnut nähdä ihmisiä, osaksi senvuoksi, että ilma siellä

oli puhtaampi. Kaunis luonto antoi aihetta moneen keskusteluun ja

vaikutti virkistävästi Hilduriin, joka viikkokausia oli istunut

ummehtuneessa huoneessa jonkun kirjan yli kumartuneena tai vaipuneena

sairaalloisiin unelmiin. Nämä kävelymatkat antoivat ruokahalua

ja unta, ja silloin oli Eedit voittanut suuren askeleen. Mutta

Hildurin luonnetta oli vaikeampi saada taipumaan. Eeditillä ei ollut

pienintäkään aavistusta pakoyrityksestä ja sen tuottamista riidoista

kotona, mutta arveli, että jonkin syyn, vaikka luulotellunkin, täytyi

piillä moisen surumielisyyden ja synkän katsantokannan takana.

Hän ajatteli onnetonta rakkautta ja tunsi piston sydämmessään

muistellessaan jotakin oman elämänsä kulusta, mistä nyt oli vain

surullinen muisto jälellä. Rukous ja työ tehovat sitäkin vastaan,

sanoi hän itsekseen ja toivoi voittavansa potilaansa luottamuksen,

sillä ilman sitä tuskin voi odottaa varmaa edistystä.

Alussa oli Hildur kohdellut Eeditiä kylmästi ja vältellen. Mutta

ei yksikään voinut kauvemmin vastustaa tuon sydämmellisen naisen

hyvyyttä, hänen miellyttävää käytöstään ja hienotunteisuuttaan. Ja

Eedit oli yhtä viisas kuin oli hyväkin. Hän tiesi aina rajansa, ja

hänen selvä katseensa näytti hänelle aina oikean tien. Vähitellen

Hildurkin lämpeni ja liittyi luottamuksella Eeditiin. Hänen arka,

haaveellinen luontonsa kaihti setä Jannen kiivautta ja jöröyttä, ja

hänen luultu viisautensa ja etevämmyytensä estivät häntä liittymästä

tätiin, ja muita ystäviä taas hänellä ei ollut. Hän tarvitsi niinkuin

muutkin ihmiset ystäviä ja tukea, ja Eedit oli hänelle kumpaakin.

Vieläkin oli hän arka ja kaino, mutta hän piti jo Eeditistä ja

lopullisen askeleen täyteen luottamukseen otti hän eräänä päivänä,

kun he istuivat kahden Hildurin huoneessa ja Eedit näki raamatun auki

pöydällä.

-- Näen, ettet ole unohtanut opettajamme kehoitusta pitää tätä kirjaa

ystävänäsi kaikissa elämän kohtaloissa, sanoi Eedit.

-- En luekaan muuta enää, vastasi Hildur synkästi.

-- Etkö? Ja kuitenkin on niin paljon hyviä, opettavaisia, sivistäviä

ja jaloja kirjoja mailmassa.

-- Mutta minun mieleni on liiaksi musta löytääkseen tyydytystä

mistään muualta.

-- Alakuloiselle mielelle tässä onkin paras lohdutus. Ja Eedit avasi

Uuden testamentin ja luki:

-- Minä olen hyvä paimen, minä tunnen lampaani ja he tuntevat minut,

-- -- minä olen elämän leipä; joka minun tyköni tulee, hän ei koskaan

isoo, ja joka minuun uskoo, hän ei koskaan janoo, -- -- tämä on

totinen sana ja kaiketi mahdollinen vastaan ottaa, että Jesus Kristus

on tullut mailmaan syntisiä vapahtamaan, -- -- katso minä olen teidän

kanssanne joka päivä, mailman loppuun asti, -- -- -- kääntykäät

Herran puoleen, sillä hän on armollinen, vanhurskas, kärsivällinen,

aivan hyvä ja katuu pian rangaistustaan, -- -- minä etsin eksyneitä,

palautan kadonneen, lohdutan murheellista, vahvistan heikkoa. -- --

-- Tätä en ole koskaan lukenut. Olen ainoastaan lukenut muutamia

psalmia ja Jeremiaan valitusvirsiä.

-- Etkä Uutta testamenttia, et Vapahtajamme lempeitä, lohdullisia,

armorikkaita sanoja, et tätä "tulkaa minun luokseni", jonka

pitäisi houkutella suurimmankin pahantekijän polvillaan ryömimään

armoistuimen eteen ja syvimmänkin surun kuivaamaan kyyneleensä. Oi

Hildur, silloin et ole raamattua oikealla tavalla lukenut.

Hildur kallisti päänsä Eeditin povelle ja huudahti:

-- Oi, minä olen niin onneton, saatan toiset ihmiset onnettomiksi

enkä tiedä, mitä tekisin, tahtoisin mieluimmin kuolla. Ja kuitenkin,

kun kuulen sinun puhuvan ja näen sinun kirkkaan katseesi, täytyy

minun uskoa, ettei mailma kaikille ole murheenlaakso, mutta -- mutta

minun suurin onnettomuuteni on se, että itse olen kurjuuteeni syypää.

Ja itkien kertoi Hildur Eeditille surullisen historiansa. Eedit antoi

hänen purkaa sydämmensä. Tämä selvitti paremmin, kuin mikään siihen

asti, Hildurin luonnetta ja katsantokantaa, ja Eeditin oli verrattain

helpompi nyt toimia. Ensin koetti hän näyttää Hildurille, ettei

sellainen mietiskely ja suruun hautautuminen ollut "surua Jumalan

mielen mukaan, eikä auttanut autuuteen", vaan kulutti päinvastoin

sitä elämää ja terveyttä, jonka Jumala on antanut käytettäväksemme

oikean ja hyvän palvelukseen. Sitte osoitti hän Hildurille, mikä

onni oli, että pako oli väärinkäsityksestä syntynyt, niin että

Hildur jo hairahduksensa alussa estyi jatkamasta paheen tietä. Hän

puhui siitä, miten Hildurin piti olla kiitollinen, kun hänellä oli

anteeksiantavia, rakastavia omaisia, joiden luo hän katuvana voi

palata, ja sanoi selvästi Hildurin velvollisuuden olevan rakkaudella

ja palvelevaisuudella palkita heidän hyvyytensä sensijaan, että

nyt itsepäisellä surullaan ja synkällä mielellään lisäsi vaan

heidän murhettaan. Hän pyysi Hilduria vertaamaan asemaansa muiden

onnettomien osaan, ajattelemaan yksinäisiä, hyljättyjä, köyhiä,

sairaita, kurjia ja halveksittuja olentoja, kaikkia harhaan osuneita,

väärinkäsitettyjä, kovan kohtalon ajamia ihmisiä, joita ei rakkaus

eikä hellyys lämmittänyt, joilla ei ollut kotia, ei Jumalaa tai

armahtavaa pelastuksen kättä. Ihmisparat! vielä surkuteltavampia

sentakia, etteivät älyä etsiä pelastustaan sieltä, mistä yksin sen

voi saada, nimittäin Jumalan, isämme, luota!

Suurella mielenkiinnolla kuunteli Hildur hänen sanojaan.

Seurustelu Eeditin kanssa oli jo vähitellen alkanut herättää häntä

horrostilasta, jossa hän melkein koko nuoruutensa oli hapuillut

ja antanut hänen ajatuksilleen selvemmän muodon. Näytti kuin tämä

keskustelu olisi hänet kokonaan valveille saanut. Hän ihmetteli

itsekin, ettei milloinkaan ollut tullut ajatelleeksi asioita tältä

näkökannalta. Hänen mielensä oli Eeditin vaikutuksesta vähitellen

sulanut ja oli nyt valmis vastaanottamaan toivoa ja lohdutusta.

Eedit valitsi potilaalleen hyvää lukemista ja kehoitti häntä

työhön. Halu tulla diakonissaksi oli hävinnyt Hildurista viimeisen

surullisen kokemuksen perästä, eikä Eeditkään tahtonut kehoittaa

häntä siihen, koska Hildur oli osottanut niin vähän taipumusta ja

halua sairaanhoitoon. Mutta täytyihän ihmisen toki työtä löytää,

kun oli halua. Hildur sanoi ennen kaikkia haluavansa auttaa täti

Riikkaa, ja siitä Eedit erittäin iloitsi. Käydessään Hildurin

kodissa oli hän huomannut noiden yksinkertaisten kunnon ihmisten

uupumattoman rakkauden kasvattitytärtään kohtaan ja nähnyt myöskin,

millä tavalla Hildur vastaanotti tämän hyvyyden, nimittäin piti sitä

luonnollisesti itselleen kuuluvana. Nyt tulisi toinen leikki taloon.

Täti Riikan silmät olivat jo käyneet heikoiksi ja Maija-Sohvin piti

keväällä mennä naimisiin Lundströmin kanssa. Hildurin apu oli siis

hyvinkin tervetullut. Hän, joka työtä tehdessään aina mieluummin

valitsi hienompia töitä, oppi ennen pitkää taitavasti ompelemaan,

ja täti Riikan tarvitsi enää vain kehrätä villoja ja neuloa sukkia.

Eukko alussa ensin vähän vastusteli, sehän oli jotakin aivan

uutta. Hilduria oli tähän asti pidetty kuin lasikaapissa, mutta

kun Eedit kerran salavihkaa kuiskasi hänelle, että se oli yksi

parannuskeino, myöntyi hän. Täti Riikka uskoi nimittäin sokeasti

Eeditin menettelytapaan, siitä lähtein kun päivä päivältä näki

Hildurin paranemistaan paranevan. Toipuva terveys ja hyödyllinen

työnteko tekivät Hildurista vähitellen toisen ihmisen. Hän kävi

useasti Eeditin ja Ragnhildin kodissa ja tunsi sekä hyötyvänsä

että virkistyvänsä näistä käynneistään. Ei ollut hän myöskään

unohtanut Hanna Rosenqvistin hellää huolenpitoa elämänsä vaikeimpana

hetkenä. Tuon tuostakin pistäysi hän Hannan herttaiseen paratiisiin,

joka paraillaan oli juhlaisassa talvipuvussaan, ja tunsi ennen

aavistamatonta huvia tuon elämänhaluisen, hyväsydämisen Hannan

seurassa. Täälläkin voi Hildur olla avuksi. Milloin ompeli hän koltin

pienokaisille, milloin lauloi heille soman laulun, ja ennenkaikkia

kertoili heille satuja ja tarinoita loppumattomasta varastostaan.

Ja kun Hannaa haettiin kaupungille, eivät lapset milloinkaan olleet

onnellisempia kuin täti Hildurin ollessa heidän luonaan.

Hartaalla mielenkiinnolla seurasi setä Janne Hildurin asteettaista

muutosta ja huomasi ilokseen, miten terveyden ruusut vähitellen

nousivat hänen poskilleen ja ilo ja tyytyväisyys alkoivat säteillä

silmistä. Eräänä päivänä, kun Hildur juuri oli lähtenyt saattamaan

Hannan lapsia, jotka olivat käyneet täti Riikkaa katsomassa, seisoi

ukko porttikäytävässä ja katseli kostein silmin hänen jälkeensä.

Samassa tuli Eedit hakemaan Hilduria.

-- Hyvää päivää, herra tohtori, huudahti huonekalutehtailija

riemastuneena ja ojensi leveän kämmenensä tervehdykseksi. -- Käykää

sisään. Minulla on pari sanaa sanottava. Käykää, käykää!

Eedit meni sisälle.

-- Kuulkaas nyt, sanoi ukko ja yskäsi salatakseen liikutustaan.

Te olette tehneet taiturin työn, neiti Eedit. Toiset tohtorit

ovat vain oppipoikia Teidän rinnallanne. Täällä ne kävivät sekä

kaupunginlääkäri että piirilääkäri, eikä tyttö tullut tyhjää

viisaammaksi. Mutta eukkoni on paras eukko mailmassa, ja hän se

keksi keinon. Nähkääs ei se ole sivistynyt se meidän Riikka, mutta

hänellä on sangen hellä sydän, ja sydän se hänelle tietä näytti.

Hilduristahan on tullut ihan toinen ihminen, on terve ja iloinen

ja tyytyväinen koko mailmaan, ja kuitenkin on sillä lapsella

ollut paljon suruja, ensin teatteri, sitte se romaani, sitte se

saksalainen hassutus ja sitte -- -- hm! -- niin sitte kaikenlaisia

vastoinkäymisiä, mutta nyt on kaikki jälleen hyvin ja se on neidin

ansio. Ja vielä kerran sen sanon: olipa se taiturin työ. Nyt voi

neiti surutta pitää itseään täysinoppineena. Mutta työmies on

palkkansa ansainnut. Saako olla rahaa, niin sanokaa pois. En minä

mikään iso rikas ole, mutta toimeenkin tulen. Ja siitä ilosta,

että Hildur jälleen on terve, ei mikään uhraus ole liian suuri. --

Nyt tuli taas siniruutuinen nenäliina esille. -- Hänellä ei ole

isää, lapsi rukalla, ei isää eikä äitiä, he ovat kuolleet kumpikin.

Hän tuli meille neljän vuoden vanhana, eikä ole muusta kodista

milloinkaan tiennyt.

Eedit vakuutti, ettei hän voinut ottaa vastaan maksoa, hänellä ei

ollut oikeutta harjoittaa lääkärin tointa, oli vain serkkunsa,

tohtori Bernhardin apuna. Tämä tapaus oli sitäpaitsi aivan erityistä

laatua. Hän oli Hildurin koulutoveri ja lapsuuden aikalainen, eikä

kai voinut tulla kysymykseen palkan maksaminen siitä, että joskus

kävi häntä katsomassa.

Mutta huonekalutehtailija oli itsepäinen. Eeditin piti ainakin valita

joku kaunis huonekalu. Ukko avasi oven varastoaittaansa.

-- Täällä on sohvia, sänkyjä, kirjoituspöytiä, tuoleja ja

tualettipöytiä. Ottakaa mitä haluatte.

Eedit vakuutti vielä kerran, ettei hän tavallisesti ottanut maksoa

käynneistään sairaiden luona.

Mutta tuo kunnon ukko pyysi silloin, että saisi muistoksi lähettää

kauniin kirjoituspöydän, ja ettei loukkaisi häntä, lupasi Eedit ottaa

sen vastaan.

Eedit lähti sitte Hilduria vastaan ja tapasi hänet tiellä Hannan

luota. Kun he kävelivät yhdessä kaupunkiin päin ja keskustelivat

hilpeästi, kohtasi heidät tohtori Bernhard. Kunhan myöhemmin sitte

näki Eeditin kysyi hän:

-- Kuka se nainen oli, jonka kanssa tänään kävelit?

-- Se oli Hildur Jonson. Häntähän sinä hoidit yhteen aikaan.

-- Hildur Jonson? Se kalpea, hermostunut romaanisankaritar,

diakonissa taivaaseen luotuine katseineen? Ei ikä mailmassa!

-- Kyllä se oli hän.

-- Mutta mikä ihme on voinut hänet muuttaa.

-- Työ ja raitis ilma.

-- Sitte sinä olet mennyt hutiloimaan minun ammatissani, sanoi

tohtori nauraen.

-- Niin olenkin ja olen myöskin saanut taiturin todistuksen, pilaili

Eedit.

35.

Mitä pieni Jenny on toimittanut.

Hän on soittamistaan soittanut. Hän taitaa sointuopin ulkoa, hänen

sormensa ovat pehmeät kuin puuvilla, niin, hän on pieni ihmelapsi,

tuo Fanny. Ja _pikku_ Fannyksi häntä yhä vieläkin kutsutaan,

vaikka hän lapsuuden jo aikoja sitte on jättänyt. Hän on hento ja

hieno, hänellä on lapselliset kasvot, joista kuvastuu hyvyys ja

vaatimattomuus. Kymmenen vuotta on kulunut siitä, kun hän jätti

kotimaansa. Tultuaan Tukholmaan sai hän paljon riemun päiviä nähdä,

vaikkakin työ oli raskasta. Herra D. ei ollut ainoastaan hyvä

opettaja, hän oli myöskin hellä isä Fannylle. Ja ijäkäs rouva D. otti

hänet äidilliseen hoivaansa. Ankarasta työstään huolimatta kaipasi

Fanny kuitenkin sanomattomasti äitiään. Usein kirjoitti hän kotiin,

kertoi työstään, edistymisestään ja tulevaisuustuumistaan. Mutta ne

raukesivat hyvinkin pian. Ystävällinen vanha herra D. kuoli äkkiä

noin pari vuotta sen jälkeen kuin Fanny oli saapunut Tukholmaan,

ja niin oli hän taas yksin, turvatonna vieraalla maalla ilman

ystävää, ilman tukea. Soitantokoulu lakkautettiin, ja sanottuaan

Fannylle sydämmelliset jäähyväiset muutti rouva D. muutamaan

pikkukaupunkiin, koska miehensä oli uhrannut kaikki soitannon hyväksi

ja kuollessaan jättänyt raha-asiat huonoon kuntoon, niin että rouva

vanhuksella ei enää ollut varaa asua pääkaupungissa. Se suomalainen

perhe, jonka luo Fannyä oli suositeltu ja joka hänelle oli suurta

hyväntahtoisuutta osottanut, oli jo paremmin kuin vuosi sitte

palannut Suomeen takaisin, niin että Fanny oli vallan oman onnensa

varassa. Täytyisikö hänen todellakin jättää soitannolliset opintonsa,

kun jo oli näin pitkälle päässyt ja useat etevät soittotaiteilijat

olivat kiittäen hänen lahjojaan arvostelleet? Mutta miten voisi hän

jatkaa opinnoitaan? Fannyn suureksi iloksi tarjosi muuan herra D:n

ystävä hänelle apuopettajan paikan Tukholman musiikkiopistossa.

Pelko, että piti sanoa jäähyväiset tulevaisuustoiveilleen, oli

pusertanut monta katkeraa kyyneltä tuon nuoren tytön silmästä. Nyt

pilkotti päivä jälleen. Fannyllä oli paljon työtä musiikkiopistossa,

mutta hän jatkoi yhä soittamistaan. Joka näki tuon kalpean, hennon,

vaatimattoman tytön, ei voinut arvatakaan, mitä voimaa ja uutteruutta

hän voi osoittaa. Päästyään vapaaksi tunneiltaan, soitti hän ja

luki itse uskomattoman ahkerasti. Hän oli vuokrannut vähäpätöisen,

pienen ullakkokamarin syrjäkaupungilla, ja siellä taisteli hän

kaikkia mahdollisia vaikeuksia vastaan voidakseen vaan päästä

eteenpäin. Hän kävi jokainoissa ansiokkaammissa laulajaisissa,

mutta saadakseen varoja täytyi hänen luopua välttämättömimmistäkin

tarpeistaan. Seuraavana kesänä kirjoitti hän äidilleen ja pyysi häntä

muuttamaan Tukholmaan. Hän oli niin yksin, ja kenties äitikin siellä

voisi ansaita paremmin kuin pienessä kotikaupungissa. Mielihyvällä

suostui äiti tähän ehdotukseen, ja sitte asuivat he taaskin yhdessä,

onnellisina omatessaan jälleen toisensa. Äiti kauhistui nähdessään

Fannyn kuihtuneen muodon, ja hän aavisti, mitä Fannyn oli täytynyt

kestää ja itseltään kieltää yksinäisyydessään. Nyt tapahtuisi

muutos. Kun äidin pieni eläke ja se mitä hän käsityöllään voi

ansaita liitettiin Fannyn tulojen lisäksi, ja äiti piti huolta

pienestä taloudesta, tulivat olot entistään paljoa paremmiksi, eikä

Fannyn enää tarvinnut tyytyä leivänsyrjiin ja kaljaan, kuten ennen

useinkin. Musiikikoulun johtaja oli suuresti mieltynyt ahkeraan ja

taitavaan oppilaaseen ja hankki viimein hänelle vapaaoppilaan paikan

musiikkiopiston ylimmällä luokalla, Fanny oli aito onnellinen. Samaa

miestä sai hän myös kiittää muutamasta apurahasta, jonka avulla hän

voi matkustaa Saksaan muutamaksi vuodeksi laajentamaan tietojaan.

Senjälkeen palasi Fanny jälleen Tukholmaan, missä sai opettajapaikan,

avusti konserteissa ja antoi niitä itsekin.

Eräänä kesänä kävi Fanny kotikaupungissaankin ja antoi siellä

konsertin. Suuri oli noiden kunnon kaupunkilaisten hämmästys, kun

näkivät mikä etevä taiteilija Fanny Ruthista oli tullut. Mutta

ei yksikään voinut soimata häntä ylpeydestä, itserakkaudesta,

turhamaisuudesta tai kunnianhimosta. Hän oli yhä vieläkin entinen

vaatimaton, koruton tyttö.

36.

Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.

Oli syksyn sumuinen aamupäivä. Alice Lager koetteli kuvastimen edessä

uutta pukuaan. Hän näytti tyytymättömältä.

-- En ymmärrä, mitä isä ajatteli ostaissaan tällaista kangasta;

värihän on kerrassaan sietämätön, kiukutteli hän, näytän siltä kuin

olisin keltatautiin sairastunut.

Vanha tuttavamme Eelin Björkman oli polvillaan lattialla, harsien

hameen lievettä. -- Valkean valossa se näyttää erittäin somalta,

virkkoi hän hiljaa.

-- Saattaa niin olla, sanoi Alice levollisempana, olen niin

väsynytkin tänään, en saanut yöllä unta. Kuuleppa Eelin, tältä

kohdalta sopii hiukan kutistaa, olen laihtunut hirveästi viime

aikoina; ja eiköhän sitä saisi paremmin mukautumaan tuolta hartioilta.

-- Aivan hyvin, hiukan puuvilloja vaan hyvä neiti.

-- No, pankaa niitä sinne.

-- Mutta minä en voi luvata tätä valmiiksi ennenkun

perjantai-illaksi, sillä minulla on paljon työtä, ja yksi

ompelijoista on sairastunut.

-- Sepä ikävä, mutta jos saan sen perjantaina hyvissä ajoin, niin käy

se päinsä.

-- Kyllä, neiti saa olla aivan levollinen.

-- Koetan. Te olette luotettavin ompelija mitä tunnen. Kuinka neiti

Sundström voi?

-- Kiitos, hän on reipas, mutta hänen silmänsä ovat jo hyvin heikot.

Minä olen ottanut osalleni kaiken homman, täti antaa vaan hyviä

neuvoja. Vaan hyvästi nyt, täällä minä seison viivyttelemässä neitiä.

Eelin jätti hyvästi ja kiiruhti pois. Alice seurasi mietteisiinsä

vaipuneena häntä silmillään, katsellen, kuinka hän käärö kainalossa

mennä liidetti katua eteenpäin nyökäyttäen joskus iloisesti päätään

jollekin tuttavalle.

-- Kaikki ihmiset näyttivät niin iloisilta ja tyytyväisiltä, ja

kuitenkin tuntuu elämä minusta niin viheliäiseltä, huokaili Alice

istuutuen jakkaralle vaatetuspöytänsä eteen. Hän katsahti kuvastimeen.

-- Täytynee koristaa syyshattuni keltaisella, hymyili hän itsekseen.

Mihin oli nyt joutunut entinen kauneus? Kadonnut. Silmät olivat

vailla loistoa, iloisuutta, hipiä kalvakan harmaa, posket

luiset, kiharat harventuneet ja ohuet, ja otsalla, tuolla ennen

niin kirkkaalla ja valkealla, näkyi hienoja uurteita, tosin

hienon hienoja, mutta kuitenkin huomattavia. Alice oli nyt noin

yhdeksänkolmatta. Hän oli huvitellut, minkä suinkin oli voinut;

nyt alkoi määrä olla täynnä. Hän oli tanssinut ja iloinnut; hän

oli matkustellut ja nähnyt mailmaa enemmän kuin useimmat muut

tytöt; nyt oli hän äkkiä tullut vanhaksi ja kaikesta päättäen

unhotetuksi. Mailma oli hänet jättänyt, ennenkun hän luulikaan.

Ennen ei hänen pistänyt päähänsäkään vertailla itseään muihin

tyttöihin: hän oli aina kaunein, rikkain, kaikkein ihailema. Nyt

havaitsi hän yhtäkkiä olevansa syrjäytetty. Parvi nuoria tyttöjä oli

kasvanut hänen ympärilleen kuin kukkaset taimitarhassa. He eivät

ehkä olleet yhtä kauniita kuin hän oli ollut parhaina päivinään,

mutta oi! -- he olivat _nuoria_. Heidän silmänsä säteilivät, hipiä

oli hieno, poski punotti, huulilla majaili ruso. Tämän kaiken oli

Alice kadottanut. He silmäilivät säälien Alicea, kun tämä sai istua

franseesin toisensa jälkeen, aivan samalla tavoin kuin Alice aikonaan

oli katsellut vanhoja, elähtyneitä tanssikaunottaria. Oli kyllä

olemassa suuri joukko kavaljeereja, mutta useimmat heistä olivat

Alicea nuorempia, olivat käyneet vielä koulua, kun luutnantti M--

ja muut herrat jo häntä ihailivat. Nämä tanssittivat mieluummin

tuttujaan ja ikäisiään. Joskus tuli joku Alicen entinen ihailija

pelastamaan hänet "Bänkendorffista" -- kuten X:ssä oli tapa sanoa

-- jos joku jäi tanssin ajaksi istumaan. Useimmat olivat naineita

miehiä, istuivat pelipöydässä tai rouvainsa luona. Apteekkari oli

jo ollut joitakuita vuosia naimisissa ja käyskenteli usein Alicen

ikkunan alla pienen, sievosen tyttärensä kera. Luutnantti M--, joka

oli ylennyt kapteeniksi, oli äskettäin esitellyt nuoren morsiaimensa

seurapiirille. Herra Schönberg oli muuttanut pois paikkakunnalta.

Siten Alicen ihailijaparvi ei ollut ainoastaan harvennut, vaan

kokonaan hajonnut. Mutta entä kreivi? kysynee lukija. Kreivistä ei

kukaan enää hiiskahtanut sanaakaan. Samana talvena, jona häät piti

vietettämän, oli rouva Lager tyttärineen matkustanut Helsinkiin

ostamaan myötäjäisiä, mutta he palasivat tyhjin toimin. Kihlaus

oli purjettu. Pahat kielet tiesivät kertoa, että kreivi sen oli

purkanut, mutta ihmiset ovat aina niin valmiit uskomaan pahaa. Ne,

jotka uskalsivat tiedustella asiata Alicelta itseltään tai hänen

äidiltään, saivat lyhyen vastauksen: "He eivät sopineet toisilleen."

Sen jälkeen ei enää kuultu kosijoista puhuttavan, mutta mahdollista

on, että niitä edelleenkin kulki. Miten lieneekään ollut -- Alice

pysyi yhä naimatonna ja alkoi vanhettua. Rouva Lagerissa, joka

niin suuria oli toivonut kauniista, rakkaasta tyttärestään, kasvoi

tyytymättömyys päivä päivältä, nähdessään ajan vierivän ja Alicen

kauneuden kuihtuvan kuulumatta mitään naimishommista. Hän näki tytön

toisensa perään kihlautuvan ja kuunteli mieliharmin, kuinka äidit

riemuiten kertoilivat tulevista vävyistään ja sitten kysäsivät: -- No

rouva Lager, eikö tähän taloon jo piakkoin vävypoika ilmesty? -- Yksi

ja toinen irvihammas pikku rouva lisäsi itsekseen: -- Joka kuuseen

kurottaa, se katajaan kapsahtaa.

Kun Alicea ei enää tanssitettu, menettivät tanssiaiset hauskuutensa.

Kahvi- ja teekutsut olivat peräti ikäviä. Ennen niin hupaisia iltamia

ei enää ollut olemassa, taikka olivat ne paremmin sanoen muuttaneet

todellisiksi ompeluseuroiksi, joissa hyötyä pidettiin pääasiana ja

joissa Maria, Eedit ja Ragnhild olivat johtavina henkilöinä. Alice

ei niihin ottanut koskaan enää osaa. Aika alkoi tuntua kärsimättömän

pitkältä, jonka vuoksi piti paljon matkustella. Mutta eräänä

päivänä ilmoitti tuo kummallinen isä, että matkat tulivat hänelle

liian kalliiksi. Äiti ja tytär katselivat häntä ihmeissään. Isä ei

ollut ikinä ennen heiltä rahaa kieltänyt. Mutta nyt piti heidän

ainakin joku aika pysyä kotona. Yrjö oli tehnyt velkoja, ne olivat

kuluttaneet aimo loven isän rahakukkaroon, niin että se tarvitsi

aikaa jälleen täyttyäkseen. Mitä nyt piti tehdä? Istua kotona ja

harmitella päiviään. Äiti sai tuon tuostakin hermostumiskohtauksia,

ja Alice kulutti aikaansa miten parhaiten taisi. Pikku Alman

iloton elämä täällä maan päällä oli onnellisesti päättynyt. Alicen

terveys oli lopulta särkynyt yövalvonnan, hullunkuristen kuosien ja

luonnottoman ravinnon vuoksi. Hän oli hermostunut, uneton, väsynyt

ja haluton, kadotti ruokahalunsa ja hilpeän mielialan ja piti,

kuten äsken lausui, elämää viheliäisenä. Alice muisteli ikäisiään.

-- Kuinka reipas ja toimelias onkaan Eedit, kuinka levolliselta ja

onnelliselta tuntuukaan Ragnhild, kuinka iloiselta ja herttaiselta

näyttää Maria, kuinka innostuneena mietti Fanny tulevaisuuden

tuumiaan, -- niin, yksinpä tuo yksinkertainen ompelija Eelinkin

on tyytyväinen vähäpätöiseen toimeensa, ja Hildur Jonson, tuo

tragikoomillinen olento näyttää tyytyvän itseensä ja koko mailmaan.

Ja nuoruus on heistäkin jo pois kaikonnut -- mikä heidän iloonsa on

syynä? -- Sitten muistui Alicen mieleen Amy Lundin. Häntä ei voitu

laskea onnellisten ja tyytyväisten joukkoon. Ja kuitenkin olemme

viettäneet yhdessä, niin monta hupaista hetkeä, ajatteli Alice

surumielin. Oi, miksei saata pysyä alati nuorena! Ja mitä tekee

vanhaksi tultuaan? Pitää mennä naimisiin, sanoo äiti. Mutta se ei ole

niin vaan menemisessä. Pitää tehdä työtä.

Amy astui sisään. Hän pukeutui yhä vieläkin nuorten tyttöjen

tavoin ruusunpunaseen tai taivaansiniseen, vaaleihin väreihin,

hulmuavine nauhoineen, joka teki hänet entistään naurettavammaksi ja

vastenmielisemmäksi. Hän oli suureksi surukseen havainnut rupeavansa

lihoamaan ja hän ompeli leninkinsä tiukkaa tiukemmiksi. Kaksi

hammasta katsoivat myöskin sopivaksi irtautua ja se lisäsi surun

taakkaa. Amy rukalla oli niin monta murhetta. Agnes siskosta oli

kehittynyt kaunis, siro nuori neito, joka sekin oli alussa kaivellut

Amyn mieltä. Hänen rajattomaksi ihmeekseen ei Agnes kuitenkaan

näyttänyt tietävän taikka välittävän tästä etevämmyydestään. Hän

pysyi pienenä, ahkerana talonmyyränä, joka päivät pääksytysten

istui ompelemassa tai hyöriskeli keittiössä, tyytyi Amyn vanhoihin,

paikattuihin ja värjättyihin vaatteisiin. Kun kaupungissa oli kutsut

tai tanssiaiset, pyysi hän usein saada jäädä kotiin isän luo, luki

hänelle tai kirjoitti puhtaaksi pitkiä, ikävystyttäviä pöytäkirjoja,

joista hän silloin tällöin sai sievosen rahasumman. Vanha isä näki

tässä lemmikissään kaiken sen, mitä oli toivonut vaimoltaan ja

vanhimmalta tyttäreltään. Agnes puolestaan rakasti häntä hellästi,

oli veljien uskottu ja heidän rakkain sisarensa.

Niin vähän kuin Agnes itse näyttikin havaitsevan sulouttaan, ei Amyn

silmältä jäänyt salaan, että veljien nuoret tuttavat perheessä

käydessään etsivät Agnesin seuraa ja mielellään hänen kanssaan

pajattelivat. Siitä kuohui lisää kateutta. Kun Agnes sitten joutui

kihloihin, katkeroittui Amyn mieli niin, että hänestä isän melkein

olisi pitänyt lausua Labanin sanat: ei ole tapa naittaa nuorempaa

tytärtä ennen vanhempaa.

Amyn vastoinkäymisten sarja ei loppunut. Rouva Lundin raukka! hän

oli hyörinyt ja pyörinyt, kärsinyt ja taistellut tämän tyttärensä

vuoksi -- eikä hän saanut siitä mitään palkkaa. Syrjään oli Amy

joutunut ja sinne jäänyt, ei ainoatakaan kosijaa ilmestynyt,

ei vaatimattomintakaan -- eikä tytär itsekään ansainnut äidin

huolenpitoa. Hän tuli vuosi vuodelta yhä kärtyisemmäksi ja

katkerammaksi. Se kai olikin luonnollista? Yhä vieläkin riippui

hän Alicen kyljessä. Ja tämä oli entistä ehommin kiintynyt häneen.

Amy oli ainoa, joka vielä ihaili ja imarteli häntä sekä jouti

letustelemaan hänen kanssaan. Eeditin ja Ragnhildin päivä kului

yhtenään köyhien ja lastenseimien hoitoon sekä ompeluseuroihin, Maria

ei ollut Alicea koskaan miellyttänyt. Ne nuoret tytöt, joihin hän

oli viime aikoina tutustunut, eivät oikein häneen kiintyneet, he

nauroivat ja tirskuivat mieluummin ikäistensä seurassa, ja kun Alice

heitä läheni, niin vaikenivat. Heistä oli Alice "hirveän vanha", --

sanoivat, että hänet oli "lyöty laudalta", eivät lausuneet koskaan

"sinä" vaan "Alice" ja ihmettelivät itsekseen, miksei hän pysytellyt

rouvien seurassa ja jättänyt heitä rauhaan. -- Todellista ystävyyttä

ei ollut milloinkaan ollut olemassa Alicen ja Amyn välillä.

Huvit vain olivat heitä toisiinsa liittäneet. Alice unhotti Amyn

niinpiankun hän jätti kaupungin ja sai parempia ystäviä. Amy taas oli

liiaksi kateellinen voidakseen häntä rakastaa.

Nyt kun Alicen oli pakko oleskella kotona, kulki hän jälleen Amyn

luona; he tarkastelivat huviksensa Alicen pukusäiliötä; neuvottelivat

uusista kuoseista, juorusivat viimeisistä kahvikesteistä ja lukivat

novelleja sanomalehdistä.

-- Oletko kuullut, että herra Schönberg on mennyt naimisiin? kysyi

Amy heti sisään astuessaan.

Alicen kasvot värähtivät, mutta hän vastasi levollisesti:

-- En, mistä sinä sen tiedät?

-- Hän on siitä kirjoittanut jollekulle täällä kaupungissa.

Pormestarin luona siitä eilen kerrottiin. Hän asuu Turussa ja kuuluu

olevan kovasti onnellinen.

-- Vai niin.

-- Niin hän on kirjoittanut. Menetkö perjantaina kenraalille?

Siellähän on suuret kutsut morsiaimen, kapteenin morsiaimen kunniaksi.

-- Kyllä me menemme sinne. Äiti on tosin hiukan pahoinvoipa, mutta

kai hän siksi virkistyy. Minäkin olen hyvin väsynyt ja haluton, mutta

jotakin tässä pitää tehdä -- tällaiset pilviset syyspäivät ovat

uskomattoman ikäviä.

-- Niinhän se on, huokaili Amy myöntäen.

-- Viisainta on kuitenkin karistaa synkät ajatukset mielestään ja

viettää aikansa niin hupaisesti kuin voi, virkkoi Alice hymyillen, se

on aina ollut minun tapani.

Mutta Amyn mentyä jäi Alice kuitenkin istumaan poski käden varaan

ajatuksien kierrellessä pimeitä polkujaan. Hän oli kyllä niin

sanoaksemme jakanut sydämmensä pieniin palasiin ja lahjoittanut

sirpaleet "flammoilleen"; sitäpaitsi oli hän liian pintapuolinen

ja itsekäs tunteakseen syvää, todellista rakkautta, mutta yhteen

näistä "flammoista" oli hän kuitenkin kiintynyt niin syvästi kuin

hänen laiselleen oli mahdollista. Nyt tämäkin ainoa oli naimisissa

ja onnellinen toisen kanssa -- ja hän oli hyljätty. Vaan miksei

tämä olisi unhottanut? Hänhän oli jättänyt hänet siinä toivossa,

että pääsisi kreivittäreksi ja pitänyt rakkauttaan vähäpätöiseen

laulunopettajaan heikkoutena -- miksei tämä häntä unhottaisi?

Kenraalin luona oli jälleen loistavat kemut, aivan kuin kaksitoista

vuotta takaperin. Mutta kuinka toisin nyt olikaan! Komea kenraali oli

huomattavassa määrässä käyristynyt, hänen puolisonsa hiukset olivat

entistä harmaammat, luutnantti oli ylentynyt kapteeniksi, jolla oli

tuuhea poskiparta ja pienoinen morsian. Hänen ei tarvinnut enää

taistella "tuskan ja epätoivon vaiheilla".

Alice oli hänkin siellä uudessa leningissään, jonka väri oli

sietämätön, mutta joka kuitenkin valkean valossa näytti sangen

somalta, niinkuin kokenut Eelin oli ennustanut. Alice kävi pää

pystyssä, kuten ennenkin. Älköön kukaan havaitko, että suru kalvaa

hänen sydäntään. Älköön kukaan luulko, että hän näki itsensä

syrjäytetyksi. Jospa ei hän enää ollutkaan nuori, oli hän kuitenkin

rikas, ja tarkkaan katsoen oli hän vielä kauniskin. Hienot piirteet

olivat säilyneet, ja lampun valossa näytti hipiäkin valkeammalta,

silmät kirkkaammilta. Kapteeni alotti tosin tanssin morsiaimensa

kera, mutta sitten tuli hän heti Alicen luo, joka tanssi kevyesti

ja nuorteasti kuin kuka muu tahansa. Alice tiesi sen itse ja

katsahti ylimielisesti noihin nuoriin tytön huitukkoihin, jotka

eivät olisi osanneet käyttäytyä niin sulavasti, vaikka henki olisi

mennyt. Ja kuitenkin olivat nuo heilakat yhtenään lattialla, mutta

Alice sai istua katselemassa. Niin, nyt sai Amy lämmittää mieltänsä

sillä, että Alice oli samassa kadotuksessa kuin hän itsekin, ja se

tuottikin hänelle paljon lohdutusta. Hän istui aina nuorten tyttöjen

parissa, puhui puuta heinää heidän kanssansa, nauroi ääneen ja

näytteli nuorta, heitteli harventuneita kiharoitaan ja kulki vähän

väliä pukuhuoneessa peilailemassa ja vöitänsä tiukentamassa. Erään

franseesin aikana meni Alice salin viereiseen huoneeseen ja istui

ikkunalle paksujen verhojen taakse. Heti sen jälkeen kuuli hän

kapteenin kulkevan vitkaan huoneen poikki.

-- Mutta hän on vielä sangen kaunis, -- virkkoi muuan naisääni.

-- _On ollut_, lapsi kulta, vastasi kapteeni ja lisäsi nauraen: --

Luulenpa minäkin poikuusajoillani olleeni häneen hiukan niinkuin

mieltynyt, mutta siitä on jo vuosikausia. Kauhean koketti hän oli,

mutta ei hän yhtäkään miestä olisi saattanut onnelliseksi tehdä. Joka

tapauksessa tulee tyttöä sääli.

-- Kuinka niin?

-- Juu -- hän on kallistanut huvin maljan pohjaan ja nyt on

ainoastaan sakka jäljellä. Vaan mitäpä siitä -- franseesi on

loppunut, nyt tulee mazurka, sitähän sinä tanssit kuin enkeli. Tule!

-- Ainoastaan sakka jäljellä, toisti Alice itsekseen. Ja se maistuu

niin karvaalta.

-- Hän on kalpea, tuo neiti Lager, ja näyttää sairaalta, kuiskasi

apteekkarin nuori rouva miehelleen, kun Alice jälleen tuli saliin.

-- Hän onkin luullakseni kivulloinen, vastasi apteekkari, ainakin

nauttii hän runsain määrin morfiinia ja hermorohtoja, tiedän mä.

Kymmenkunta vuotta sitten oli hän vielä reipas ja elinhaluinen

tyttö, mutta hänpä onkin kaikin voimin koettanut terveyttään murtaa

ja nauttii siitä leikistä karvaita hedelmiä. Emmekö mene puhelemaan

hänen kanssaan joitakuita ystävällisiä sanoja, hän näyttää olevan

niin yksin, ei kuulu nuoriin eikä vanhoihin.

-- Niin, mennään; huudahti nuori rouva innoissaan.

* * * * *

-- Se on vilkosen vissiä, ettei minulla ole ollut pienintäkään iloa

lapsistani, valitteli rouva Lager loikoillessaan seuraavana päivänä

sohvallaan väsyneenä, pää kipeänä. -- Alma oli onneton vikaperä,

josta ei milloinkaan saattanut mitään tulla, vaikka hän olisi

elänytkin, -- rouva Lager pyyhki hienolla nenäliinallaan silmiään.

Yrjö on kunnoton vetelys, joka jonakuna kauniina päivänä hävittää

koko meidän omaisuutemme, ja sinä, Aliceni, saat lähteä kaikesta

päättäen taivaltamaan kyöpelin korkeata vuorta. Siinä menettelit myös

kauhean varomattomasti, kun päästit sen kreivin käsistäsi. Sellaista

tarjousta ei tehdä toista kertaa.

-- Mutta äiti -- näinhän selvästi, että hän oli mieltynyt toiseen.

-- Ja entä sitte? Jos olisit vaan osannut oikein pelata, niin olisi

kreivi tänäkin päivänä sinun.

-- Olin liiaksi ylpeä kiinnittääkseni häntä sellaisten olosuhteiden

vallitessa itseeni.

-- Ylpeä, ylpeä, ymisi rouva Lager, liehutellen nenäliinaansa, onko

nyt parempi pysyä vanhana, naimattomana neitinä? Ei, meidän pitää

jälleen lähteä matkalle -- terveyteni ei tätä siedä, ja sinä olet

kalpea ja laiha.

-- Luulen puolestani olevan parasta jäädä kotiin.

-- Ja mitä me tekisimme?

-- Se on totta -- parempi on matkustaa, siitä on sentään jotain hupia.

-- On tietenkin.

-- Ja sittenkin -- mietti Alice, tunnen minä, ettei ole enää,

niinkuin ennen. Pikari _on_ tyhjennetty, "ainoastaan sakka on

jäljellä."

37.

Jennyn onni.

Mikä ilo onkaan nähdä hedelmää työstä, joka on aljettu rukouksin

ja viisain päätöksin ja joka on tunnollisesti ja uutteruudella

loppuun suoritettu. Me emme aina mailmassa saa sellaista odottaa,

mutta Jennyn oli suotu se nähdä. Hän oli nähnyt oppilaansa kasvavan

rehellisiksi ihmisiksi, miehiksi, jotka itse kykenivät kirjoittamaan

kirjeensä ja tekemään tilinsä, nuoriksi naisiksi, joista oli

tullut kunnon äitejä ja emäntiä, jotka ompelivat sekä omat että

lastensa vaatteet, pitivät pienokaisensa siistinä ja puhtaina ja

itse valmistivat ne kouluun. Hän oli nähnyt taidottomien lasten,

jotka suurimman osan aikaansa olivat viettäneet lastenseimessä,

kasvavan reippaiksi koulupojiksi. Ja hän oli iloksensa kuullut

vanhan isäntänsä kehuvan, että niinä kolmenakymmenenä vuotena, jotka

tehdas oli ollut hänen hallussaan, ei alustalaisten siveellinen

eikä aineellinen tila ollut milloinkaan ollut niin hyvä kuin

näinä viimeisinä vuosina, s.o. niinä vuosina, jolloin hedelmä

hyvän opettajan työstä ja vaivasta alkoi kypsyä, jolloin hänen

esimerkkinsä, opetustensa ja säädöstensä vaikutus alkoi tuntua.

Ei tietenkään häneltäkään puuttunut suruja ja vastoinkäymisiä.

Joitakuita toivorikkaita oppilaita oli syöksynyt turmion teille,

nuoria poikia oli joutunut harhateille, nuoret tytöt olivat alkaneet

halveksia yksinkertaista työtä, heittäytyneet laiskuuden ja turhuuden

helmaan tai siirtyneet kaupunkiin, jossa paheen kurimus oli heidät

nielaissut. Mutta tällaiset onnettomuudet kiihottivat vain uskollista

opettajaa enempään tunnollisuuteen, opettivat häntä etsimään syitä

niihin sekä koettamaan niitä pois juurruttaa.

Niinpä selvisi hänelle entistä selvemmäksi, että kodin ja koulun on

käytävä käsi kädessä. Opettajan varoitukset ja opetukset voitiin

helposti unohtaa tai tukehuttaa huonossa kodissa ja huonon esimerkin

kautta. Vaan miten parantaa kodit? Oli äärettömän vaikea mennä

tekemään suoranaisia huomautuksia tai antamaan neuvoja henkilöille,

jotka usein olivat vanhempia kuin antaja itse. Jenny oli vähitellen

hankkinut itselleen kokonaisen kirjaston lastenhoitoa ja kasvatusta,

naisten velvollisuuksia ja korkeata kutsumusta koskevia kirjoja. Hän

oli niitä ahkerasti ja vakavasti tutkinut sekä ajatellut tarkoin

lukemaansa. Nyt alkoi hän kirjoittaa pieniä kyhäelmiä näistä

aineista. Ne olivat hyvin yksinkertaisia ja helppotajuisia, ja

niihin oli sovitettu paljon valaisevia esimerkkiä sekä omasta että

muiden ajattelevien naisten ja miesten kokemuksesta. Näitä pieniä

kirjoitelmia luki hän ompeluseuroissa ja puhui usein lämpimiä ja

sydämmellisiä sanoja äideille samoista asioista. Seudun väestö oli

jo tottunut suositun opettajattaren vierailuihin, ja kun Jenny yhä

enemmän oppi kohtelemaan heitä oikealla tavalla, ottivat sekä lapset

että vanhemmat hänet ilolla vastaan. Näillä käynneillään joutui

hän joskus tilaisuuteen harjoittaa lääketaitoaan perheenäitien

tarpeeksi. He oppivat ennen pitkää luottamaan hänen yksinkertaisiin

lääkitsemistapoihinsa ja neuvottelivat monasti hänen kanssaan yhdestä

ja toisesta seikasta. Silloin tällöin antoi Jenny jonkun pienen

viittauksen terveidenkin lasten hoidosta ja kasvatuksesta ja kun

nämä neuvot olivat käytännöllisiä sekä helppoja seurata, alkoivat

äidit vähitellen ottaa niitä varteen. Kun he lisäksi kuulivat

näiden ohjeiden olevan kirjoista, oikein painetuista kirjoista,

rupesivat he yhä enemmän kunnioittamaan ystävällisen opettajan

tietoja. Ilokseen havaitsi Jenny, että useat hänen neuvoistaan olivat

painuneet syvään. Joku äiti koetti pitää tupaansa puhtaana, toinen,

joka ennen oli istuskellut kylässä uutisia urkkimassa, alkoi tästä

lähin pysytellä kotosalla. Monet äidit rupesivat panemaan suurempaa

arvoa lastensa käytökselle, pitämään heitä kurissa, totuudessa ja

työssä. Mutta eniten ilahuttavaa oli se, että raamatun lukeminen tuli

entistä yleisemmäksi. Sillä tämä kirjahan se sittenkin on tekojemme

ojennusnuora, paras opettaja.

Tähän tarvittiin luonnollisesti aikaa -- vuosikausia, mutta edistystä

tapahtui kuitenkin, ja sehän oli pääasia. Jenny oli jo ensimmäisinä

vuosina istuttanut isäntänsä luvalla puutarhan kouluunsa. Keväällä

ja kesällä käytettiin aina muutamia tunteja puutarhan hoitoon.

Ja kuinka iloisia olivatkaan lapset saadessaan syksyllä koota

omenia ja vihanneksia talven varalle tai sitoa, seppeleen omista

istuttamistaan, hoitamistaan ja kastelemistaan kukista. Riemumielin

vietiin ne kotiin, jossa herättivät sekä pienten että suurten

ihastusta, sillä ei niitä muualla viljelty kuin Jennyn isännän ja

kirkkoherran tiloilla. Muille ei ollut pistänyt päähänkään hankkia

kotinsa ympärille hedelmäpuita tai kukkia. Kun Jenny huomasi tämän,

rupesi hän palkinnoksi ahkeruudesta ja hyvästä käytöksestä jakamaan

siemeniä ja taimia koululapsille. Hän seurasi heitä kotiin ja auttoi

penkereiden laittamisessa ikkunan alle. Ensin olivat ne hyvin pieniä,

ainoastaan parin metrin pituisia. Mutta kun vanhemmatkin niihin

mieltyivät nähdessään niistä nousevan kauniita kukkasia, laajensivat

he puutarhan alaa sekä pyysivät enemmän siemeniä ja neuvoja

kyökkikasvien viljelemiseen. Toisinaan eivät vaimot edes tienneet,

mihin noita vihanneksia ja juurikasveja piti käyttää, sillä he olivat

tottuneet elämään enimmäkseen perunoilla ja nauriilla. Silloin

tuli Jenny ohjeineen, valmisti muhennosta porkkanoista, keitti

papuja maidossa tai laittoi jotakin muuta terveellistä ja halpaa

ruokaa. Jotkut yritteliäämmät rupesivat myötäväkseen viljelemään

hyötymansikoita, sipulia, pippurijuuria y.m. -- Viidentoista

vuoden kuluttua ei ollut ainoatakaan mökkiä koko kylässä, jonka

edustalla ei olisi ollut hedelmäpuita ja istukkaita sekä kukkasia

ikkunalla. Kauniina kesäiltoina saattoi nähdä koko perheen, isän,

äidin ja lasten käyttävän vapaahetkiään kukkien kastelemiseen tai

rikkaruohojen kitkemiseen -- kaikki iloissaan ja innoissaan.

Muuan seikka Jennyä erityisesti huoletti: kasvava ylellisyys

työtätekeväin naisten keskuudessa. Varsinkin nuoret tytöt

ponnistelivat kaikin voimin saadakseen leninkinsä tehdyksi samalla

tavoin kuin herrasnaisten ja tuhlasivat rahojaan vääristeltyihin

kultasormuksiin, pitseihin, helmiin ja nauhoihin. Kun isät eivät

antaneet rahaa, otettiin villoja, pellavia, voita ja munia, jotka

salavihkaa vaihdettiin kauppiaalle helyihin ja koristuksiin.

Jenny puhui siitä sekä tytöille että äideille, mutta ilman

huomattavaa menestystä. Jenny itse ei ollut milloinkaan osottanut

turhamaisuutta vaatetuksessaan, mutta nyt alkoi hän pukeutua vielä

yksinkertaisemmin, sillä hän ymmärsi, ettei tässä muu voinut auttaa

kuin hyvä esimerkki. Se vaikuttikin, sillä opettaja oli kerta

kaikkiaan heille esikuvana. Mutta niinkauankun nuoret tytöt näkivät

sekä kaupungissa että maalla herrasnaisten käyvän uusmuotisissa

puvuissaan kaikkine rimsuineen ja röyhellyksineen, löytyi aina niitä,

joiden teki mieli myöskin koreilla. Kuinka halulla Jenny olisikaan

tahtonut kaikkia sivistyneitä naisia köyhässä maassamme osottamaan

hyvää esimerkkiä, rohkeasti luopumaan turhasta pukuprameilusta, joka

saattaa soveltua rikkaan maan asujamille, mutta ei meille. Vaan sitä

hän ei voinut. Itse saattoi hän olla yksinkertainen sekä vakavasti

kehottaa työtätekeviä naisia käyttämään rahansa hyviin kirjoihin

tai panemaan ne säästöön. Tässäkin hän osaksi onnistui, sillä Jenny

oli vastustamaton ryhtyessään lämmöllään jotakin asiaa ajamaan.

Mutta mitä olisikaan hän voinut saada aikaan, jos monta, monta hänen

sisartaan olisi ollut häntä tukemassa!

Jenny oli usein nähnyt, miten sunnuntai-iltoja kylässä kulutettiin.

Tavallisesti oli tansseja, joissa useimmiten vietettiin hurjaa

elämää ja joissa kortinpeli kaikessa kukoistuksessaan rehoitti.

Vavisten ajatteli hän nuoria, rakkaita oppilaitaan, jotka monasti

jo viidentoista ikäisenä saivat ottaa osaa näihin huveihin ja hän

mietiskeli heille jotakin sopivampaa ajanvietettä. Aamupäivällä

oltiin tosin tavallisesti kirkossa, mutta iltapäivät kuluivat

enimmäkseen huvitteluun, usein kaikista katalimpaan. -- Tästä

puhui hän isännällensä. Tämä, joka vuosien kuluessa oli oppinut

kunnioittamaan kunnon opettajatarta, suostui enimmäkseen mielellään

hänen tekemiinsä ehdotuksiin kansan sivistämiseksi ja jalostamiseksi.

Lukusali pantiin kuntoon. Lainakirjastoon hankittiin uusia kirjoja ja

sanomalehtien lukua lisättiin. Sunnuntai-illoin oli lukusaliin vapaa

pääsy kaikilla, ja suuri osa solui tänne nurkkatansseista. Isännän

tehtaan liikkeessä toimiva poika hoiti lukusalia ja kirjastoa. Vanhus

näki tuuman ilokseen onnistuvan ja osti vuosittain uusia kirjoja

luettavaksi. Hyvä tulos houkutteli pitäjän säätyhenkilöitä keräämään

varoja lukusalin perustamiseksi niille asukkaille, jotka eivät

kuuluneet tehtaan alueelle, jota sitäkin alettiin ahkerasti käyttää.

Kului näin viisitoista vuotta.

Oli lämmin, säteilevä syyskuun päivä. Päivän kehrä oli

korkeimmillaan. Jenny lähti kävelemään pitkin tasaista, varjoista

maantietä. Hän muisteli kuluneita aikoja ja kiitti Jumalaa, joka

oli antanut terveyttä ja voimia sekä siunannut hänen työtään. --

Tien käänteessä kulki vaunut väsyneiden kyytihevosten vetäminä

hiljalleen hänen ohitsensa. Vaunuissa istui keski-ikäinen, hienon

ja miellyttävän näköinen nainen. Jenny säpsähti, ja matkustajankin

huomio näytti heränneen. -- Se oli varmasti joku tuttu, mutta

kuka? muistutteli Jenny. -- Ai -- Ragnhild Cederskiöld! Hän

seisahtui, mutta vaunut vierivät eteenpäin. Jo pysähtyivät nekin

ja nainen kääntyi taaksepäin. Niin, se oli Ragnhild! -- Jenny --

Jenny Björkman! huudahti hän, astui vaunusta ja tervehti entistä

koulukumppaniaan sydämmellisesti suudellen. Ragnhild oli matkalla

erään sukulaisen luo, joka asui näillä seuduilla, ja tapasi iloksensa

sattumalta Jenny Björkmanin, josta hän ei ollut kuullut moneen

vuoteen ja jota hän ei ensi hetkessä enää tuntenut. Jenny nousi

vaunuihin, ja hilpeästi puhellen ajettiin tehtaalle, jossa Jenny vei

Ragnhildin pieneen kotiinsa. Ragnhild viipyi täällä lopun päivää

-- hän tahtoi kuulla kaikki ja nähdä kaikki, mitä Jenny oli aikaan

saanut. Ensinnä kuunteli hän opetusta, ihmetellen sitä järjestystä ja

tarkkaavaisuutta, joka vallitsi lasten keskuudessa, heidän iloisia,

vilkkaita kasvojaan ja sitä ystävällistä vakavuutta, jolla opettaja

heitä kohteli.

-- Ja sinä olet onnellinen sekä tyytyväinen toimialaasi, rakas Jenny?

kysyi Ragnhild.

-- Olen, olen hyvin tyytyväinen.

-- Eikö sinusta tunnu yksinäiseltä, etkö ole milloinkaan toivonut

omaa kotia?

-- Tässä on kotini ja tuolla ovat lapseni, virkkoi Jenny säteilevin

silmin, osottaen oppilaitaan, jotka iloiten juoksentelivat pihamaalla.

Tunnin loputtua vei Jenny Ragnhildin lastenseimelle. Vanha Tiina oli

nyt poissa, hän lepäsi hiljaisessa kirkkomaassa, mutta toinen vanha

ystävällinen eukko oli hänen sijassaan.

Nuori talonpoikaistyttö, joka lasten paljouden tähden oli täytynyt

ottaa apulaiseksi, istui jakkaralla ja syötti erästä lihavaa poikaa.

Kaikkialta huokui vastaan tyytyväisyys ja ilo. Nyt juuri saapui

moniaita siististi puetuita äitejä hakemaan lapsiaan, jotka riemuiten

kurottivat käsiään heitä kohti. Vanhemmatkin koululapset pistäytyivät

täältä etsimään pikku siskojaan, jotka puettuina poistuivat saatuaan

jäähyväiseksi korpun käteensä ja suukkosen poskelleen.

Lastenseimeestä tultuaan kulkivat ystävykset kylän läpi. Kaikki

vastaantulijat tervehtivät ystävällisesti Jennyä; pienet tiitiäiset

juoksivat häntä vastaan kurottaen kättään tervehdykseksi. He

poikkesivat pieneen, sievään tupaan, jonka edustalla oli soma

puutarha. Sisällä istui nuori vaimo tehden käsityötä sillaikaakun

äsken työstä palannut mies luki ääneen sanomalehtiä. He olivat

molemmat Jennyn oppilaita. Huone oli mallikelpoisessa järjestyksessä,

ja pienoinen pojan pallukka nukkui kätkyessään, puhtaana ja valkeana

kuin prinssi. Jenny jutteli hetkisen nuoren pariskunnan kanssa,

jonka jälkeen he jatkoivat kävelyään. He pistäytyivät erääseen

toiseen majaan. Siellä oltiin paraikaa illallishommissa. Lapset

olivat korjanneet koulukirjansa ja auttoivat äitiänsä. Poika teki

makkaratikkuja ja tyttö kattoi pöytää äidin sekoittaissa puuropataa;

toinen pikku tyttönen nukutteli nuorinta veljeänsä. Jenny antoi

linjamenttia perheenisälle, joka poti luuvaloa, ja sitten jatkettiin

jälleen matkaa. Ragnhild oli näkemistään aivan ihmeissään.

-- Kun sinun koulusi on voinut muuttaa tavallisen suomalaiskylän

tällaiseksi mallikyläksi, niin saatan ymmärtää, että tunnet itsesi

onnelliseksi, sanoi hän.

-- Ei se koulu yksin; monta asianhaaraa yhdessä ovat sen

vaikuttaneet. Enkä minä yksinäni ole sitä tehnyt, hyvä Ragnhild, vaan

ovat ystävälliset, asiaa harrastavat henkilöt minua auttaneet. Mutta

onnellinen olen, oi niin onnellinen! Olen saanut niin paljon iloa

rakkaista oppilaistani, ja heidän äideistään olen saanut useita hyviä

ystäviä. En tahtoisi vaihtaa työtäni mihinkään muuhun.

38.

"Ahkeruus kovankin onnen voittaa."

-- Artturi, eikö tänään ole hääpäivämme?

-- Kenties.

-- Kenties! Uh, sinun vanhaa, kivikovaa sydäntäsi! Etkö edes häpeä

unohtaissasi niin tärkeää asiaa?

-- En, nauroi Artturi, ethän sitä itsekään tiennyt.

Pikku rouva nipisti Artturia hiljaa päivänpolttamasta poskesta ja

sanoi: -- Tiesin kyllä, vaikka tahdoin sinua siitä muistuttaa. Kas

niin, mene nyt pukemaan yllesi valkoinen kesänuttusi, jonka äsken

juuri silitin ja tule sitte takaisin.

-- Ja mitä sitten?

-- Sen saat kyllä aikanaan tietää. Mene nyt vaan.

Tottelevainen aviomies nousi tuoliltaan ja meni huoneeseenpa. Mutta

sieltä sai hän käsiinsä uuden maanviljelystä koskevan teoksen,

syventyi lukemaan sitä ja unhotti sekä valkoisen nutun että käskyn

tulla takaisin.

Hetken kuluttua sipsutti Liina sisälle.

-- Parantumaton! Mitä käskin sinua tekemään? Kas tuossa on nuttusi,

ja nyt mukaani, mutta sinun pitää olla juhlatuulella.

-- Hyvä, hyvä.

Puolisot kulkivat käsitysten puutarhaan. Somaan lehtimajaan oli

katettu teepöytä, ja kaksi iloista lasta tuli juosten heitä vastaan.

-- Isä, riennä katsomaan, äiti on leiponut suuren häätortun, iloitsi

poikanen.

-- Ja minä olen kaivanut kivet luumuista, ehätti tyttönen lisäämään.

-- Torttu on verraton, vakuutti isä, sulkien pienokaiset syliinsä ja

suudellen heidän rusohuuliaan.

-- Kun minä menen naimisiin, pitää minunkin rouvani katata näin

kaunis hääpöytä, virkkoi poika.

-- Vai niin, aikooko se Herbertkin mennä naimisiin? kysyi isä

huvitettuna.

-- Totta kai, vastasi poika totisena. Tultuani niin suureksi, että

kykenen kyntämään, ostan maatilan ja menen naimisiin.

-- Mutta mistä saat rouvan? uteli pikku Elna.

-- Oo, kyllä hän jo on jossain olemassa. Minä olen nyt kymmenen

vanha, hänen pitää siis olla viiden. Isäkin on viisi vuotta äitiä

vanhempi. Enkö laske oikein, isä?

-- Aivan oikein, poikaseni. Jospa vaan laskusi pitäisivät yhtä,

silloin kun on tosi edessä.

Herbert katsoi kysyvästi isäänsä. Tämä silitti hymyillen hänen

kullankellervää tukkaansa ja virkkoi:

-- Kuluu vielä muutama vuosi, ennenkuin osaat kyntää; siihen asti

pitää sinun lukea ahkerasti, sitte kyllä lähettää Jumala sinulle

vaimonkin -- ja niin hyvän vaimon kuin isälläsikin on.

-- Mutta tänä iltana sanoi äiti meillä olevan lupaa, huusi Herbert

mielissään; Elna tule sitomaan kukkapenkereeltä seppele isälle ja

äidille.

Ja tuulena kiiruhtivat lapset kukkia poimimaan. Vanhemmat seurasivat

heitä kostein silmin, ja Artturi sanoi:

-- Kiitos Jumalalle näistä vuosista!

-- Niin, kiitos Jumalalle! Silloin kuului ratasten tärinää.

-- Saamme luultavasti vieraita, päätteli Artturi.

-- Niistä en välittäisi, virkkoi Liina hiukan pahoillaan. Olisi ollut

niin hauskaa viettää tämä päivä pelkkien omaisten parissa.

Kohta saapuivat lapset juoksujalassa kertomaan, että vieraita

todellakin saapui. Artturi kiiruhti pihalle ottamaan heitä

vastaan, Liina tuli jäljestä lapsineen. Mutta kuinka suuresti hän

hämmästyikään nähdessään Artturin pitelevän sylissään vanhaa, lyhyttä

rouvaa ja sitten auttavan vaunuista kyyryistä, harmaahapsista herraa,

joka nyt puolestaan syleili Artturia.

Liina ei voinut muuta kuin huudahtaa ilosta ja seuraavassa

silmänräpäyksessä lepäsi hän äitinsä povella, nauraen ja itkien

ilosta.

-- No tule nyt tänne tyttöseni, huudahti vanha isä syvästi

liikutettuna. Jumalan olkoon kiitos, että sain vielä silmäini valon,

jotta vielä saatoin sinut nähdä. Nyt kuolen mielelläni, elettyäni

tämän ilonhetken. -- Ja hän syleili tytärtään, hellämielin katsellen

noita yhä vieläkin viehättäviä, rusottavia kasvoja.

Sillä välin hyväili isoäiti Herbertia ja Elnaa, jotka kainostellen,

mutta uteliaina tätä kaikkea tarkastelivat. Ei hän kyllikseen voinut

suudella ja hyväillä rakkaita pienokaisia, jotka hän oli vain kerran

vuosia sitte nähnyt. Isoäidin sylistä menivät he isoisälle, eivätkä

auttaneet pikku Elnan yritykset suojella itseään vanhan herran

karkeilta viiksiltä, hänen täytyi alistua ottamaan vastaan puoli

tusinaa suudelmia. Ihmeissään katseli hän kirkkaita kyyneliä, jotka

valuivat vanhuksen heikoista silmistä pitkin ryppyisiä poskia.

-- Oi, Liina, Liina, tämähän on elävä kuva sinusta, huudahti isoisä,

-- katso noiden hiusten vaaleutta ja silmien veitikkamaista ilmettä.

Äiti, etkö uskoisi, että tämä on meidän oma Liinamme viisikolmatta

vuotta takaperin.

-- No, onpa tosiaan, vastasi isoäiti kaivaissaan matkalaukustaan

lapsille tuliaisia.

-- Mikä odottamaton ilo, huudahti Liina ja kiersi sisään mennessä

käsivartensa äitinsä vyötäisille. -- Ja juuri hääpäivänämme.

-- Niin, virkkoi äiti, isä ei saanut rauhaa, ennenkun sai lähteä

tänne, ja kun hänen silmänsä leikkauksen jälkeen paranivat siksi,

että uskalsimme liikkeelle, niin matkustimme tänne. Voit ymmärtää,

rakas lapseni, että olen näinä vuosina luoksesi halannut.

-- Niin, äiti, enkö sinua ymmärtäisi! Minäkin olen sanomattomasti

sinua kaivannut, olemmehan naimisiin mentyämme käyneet ainoastaan

kerran siellä kotona.

-- Niin, niin -- tämä tie on niin pitkä.

Isoisä oli lapsilta kuullut, että puutarhaan oli katettu juhlapöytä

ja ehdotti, että mentäisiin sinne. Kun oli ihana, lauha kesäkuun

ilta, nouti Artturi vaan pari mukavaa lepotuolia vanhuksille, ja

sitte istui onnellinen perhe teepöydän ääressä keskenänsä pajatellen.

-- No, Liina, sinä olet nyt siis oikein ovela emäntä, virkkoi vanha

herra von Rosen, -- sepä on todella naurettavaa. Tule tänne tyttöseni

ja istu isäsi polvelle. Niin, ihmettele sinä vaan silmät suurina,

pikku Elna, sanoi ukko tyttärensä tyttärelle, joka kummissaan näki

äitinsä noin tavattomalla paikalla. -- Äitisi on minun pikku Liinani,

oma tyttöni.

-- Mutta hän on myöskin minun äitini.

-- Sekin saattaa olla mahdollista, mutta minun tyttöni on hän aivan

varmasti. Lienee kaiketi välttämätöntä, että kutrisi ovat noin

sileässä järjestyksessä tuon pitsin palasen varaan asetettuina,

mutta kaunista se ei ole. Vaan muutoinhan sinua pidettäisiin vielä

tyttöheitukkana.

-- Isä rakas, sinun tulee muistaa, että minun pitää herättää

kunnioitusta nuoressa sukupolvessa.

-- _Sinun_ herättää kunnioitusta? No kaikkea vielä.

-- Totta kai. Eikö asia ole niin, Artturi?

-- On tietenkin. Kyllä sinä sen taidon taidat. Isä varmaankin aamulla

näkee, kuinka hän leikkii hevosta esikoisensa kanssa tai keittää

mustikkahilloa nukkekeittiössä.

Kaikki nauroivat.

-- No niin, myönsi Liina vihdoin, -- kun näen tasasen ruohokentän,

en saata olla juoksematta ja saatuani nämä lapset, olen ikäänkuin

nuortunut uudestaan, heidän leikkinsä ja telmeensä saa hereille

kaikki vanhat lapsuusmuistot, ja kiusaus paisuu niin voimakkaaksi,

etten jaksa sitä vastustaa.

-- Ja leikkiä sinun pitääkin, lausui vanha isä painolla, -- tahtoisin

katsoa sitä ihmistä silmiin, joka sinua siitä kieltää. Olet luotu

auringonpaisteeksi, Liinani. Vaan -- hyvää yötä, toivon sinulla

olevan vuoteen vanhalle isällesi.

Liina säpsähti. -- Oi, minua muistamatonta, Riitta ei ole saanutkaan

lakanoita. -- Nopsa emäntä kiiruhti pois kevyesti kuin seitsentoista

vuotias.

* * * * *

Seuraavana päivänä oli rouva von Rosen varhain liikkeellä vanhan

tapansa mukaan. Ei edes matkan rasitus pidättänyt häntä kauemmin

vuoteella. Hän tapasi nuoren emännän jo keittiössä maitoa mittaamassa.

-- Mitä minä näen, Liina, oletko sinä jo ylhäällä. Nukuit ennen aina

aamuisin niin mielellään.

-- Se on kyllä totta, äiti, mutta nyt olenkin emäntä.

-- Niin, niin -- mutta jos olisit illalla minulle sanankaan

virkkanut, niin minä kyllä -- -- --

-- Oi, äiti kulta, olisinko hennonnut vaivata sinua, kun kerran tulit

luokseni.

-- Olisin sen tehnyt mielelläni, vastasi äiti lempeästi.

-- Olen jo tottunut nousemaan aikaisin, alussa se kyllä oli raskasta.

-- Kuinka se kävi sinulle mahdolliseksi, lapseni?

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", virkkoi Liina iloisesti,

mutta mieleen muistuivat ne lukemattomat aamut, jolloin hän

istui vuoteessaan sukka toisessa, yönuttu toisessa kädessä

purskahtamaisillaan itkuun väsymyksestä ja harmista.

Vanha äiti seurasi Liinaa askel askeleelta tämän tehdessä

aamuaskareitaan, auttaen missä vain voi, ikäänkuin olisi peljännyt

vilkasluontoisen emännän väsyttävän itsensä jo ennen aamiaista.

-- Kunhan et vaan tekisi yli voimiesi, muistutti hän tuon tuostakin.

-- Oi en, äiti kulta, tämä käy minulta niinkuin ei mitään.

-- Tämähän on erittäin maukasta leipää, lapseni, oletko sitä itse

leiponut.

-- Olen, äiti. Sepä hauskaa, että se sinusta on hyvää.

-- Kyllähän sen aina tiesin, että kykenisit, mihin vain tahdoit.

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa", vastasi Liina jälleen.

Aamiaisen jälkeen halusi äiti käydä katsomassa aittoja, kellaria,

kutomahuonetta, navettaa, maitohuonetta ja yksinpä ylisiäkin. Kaikki

oli parhaimmassa järjestyksessä, käytöllistä ymmärrystä ilmeni

kaikissa laitoksissa.

-- Et voi uskoa, isä, kuinka kunnollinen emäntä tämä meidän Liinamme

on, sanoi äiti päivällispöydässä. -- Olen tarkastanut koko talon.

-- Kyllähän sen uskon. Ainahan sen olen tiennyt. Miksei hän olisi

yhtä hyvä emäntä kuin kaikki muutkin.

Artturi ja Liina katsoivat hymysuin merkitsevästi toisiaan;

he muistivat ne suuret vaikeudet, jotka Liinalla alussa oli

voitettavana ja hymyilivät vanhempien järkkymättömälle uskolle hänen

täydellisyydestään.

-- Näetkö nyt, äiti, tahdoit aina kiusata tyttöä tyhmillä

ruokahommillasi -- myönnä nyt sen olleen tarpeetonta. Maistappa tätä

paistia, intoili ukko leikatessaan taitavasti terävällä veitsellä

mehukasta paistia, -- et itsekään osaisi sitä paremmin valmistaa.

-- Olen vähitellen oppinut, rakas isä, huomautti Liina. -- "Ahkeruus

kovankin onnen voittaa".

-- Äh, lörpötystä! neito on valmis emännäksi vihkituoliltaan

noustuaan, se on aivan luonnollista, ja Liina varmaankin oli valmis

jo kätkyessään.

-- Aivan varmasti, nauroi Liina. -- Muistatko, isä, sitä

perunajauhovelliä, jota sinulle kerran keitin äidin ollessa sairaana?

Isä hymyili.

-- Sinä olit silloin vasta viidentoista vanha, jo miksei keittiössä

sanottu, ettei siitä mitään syntyisi. En ole ikinä voinut kärsiä

perunajauhoja.

Vanhemmat viipyivät tyttärensä luona moniaita viikkoja ja iloitsivat

hänen onnestaan. Artturi oli heille kuin hellä, kelpo poika.

Ukko kuljeskeli hänen kanssaan ympäri vainioita, katseli peltoja

ja niittyjä, karjaa, riihiä ja latoja. Äiti kudoskeli sukkia

lapsensalapsille, vastaili väsymättä heidän kysymyksiinsä ja kertoili

heille kaskuja nuoruuden ajoilta.

-- Sinulla on niin kovasti suloisia lapsia, Liina. Herbert on niin

järkevä ja kehittynyt ja Elna samallainen huimapää kuin olit sinäkin,

rakas lapsi.

-- Hänelläkin on kyllä oma päänsä, kun ei saa tahtoansa toteutumaan.

-- Niinkö? Sellaista ei sinussa ollut. Mutta, hyvä Jumala, miksei

hänen tahtonsa saisi toteutua, eihän siinä kuitenkaan mitään pahaa

asusta.

-- Ei muuta, paitsi että sen on sitten vanhempana hiukan vaikea

ojentua muiden mukaan, vastasi Liina hymyillen.

-- Siihen kyllä tottuu vuosien kuluessa, vakuutti äiti.

* * * * *

Niinkuin olemme nähneet Liinan päiväkirjasta, oli hänellä alussa

avioliitossaan paljonkin vaikeuksia voitettavana. Ne aiheutuivat

etupäässä osaamattomuudesta, kokemattomuudesta ja tottumattomuudesta

hyödylliseen toimintaan. Syksyllä sen jälkeen, kun he olivat

olleet vähän yli vuoden naimisissa, tuli Artturin äiti, rouva

Palm, lupauksensa mukaan opastamaan Liinaa talouden hoidossa. Hän

oli pohjaltaan hyvä ja kunnon nainen, vaikka hiukan jyrkkä ja

ankaranlainen. Itse kun kelpasi vaikka esikuvaksi kelpoisuudessa,

järjestyksessä ja tahdonlujuudessa, ei hän voinut käsittää sitä

taitamattomuutta ja lapsellisuutta, mikä ilmeni miniän kaikissa

yrityksissä. Ihminen, joka on yhdeksäntoista vuoden vanha, ollut

naimisissa toista vuotta eikä osaa tuon paremmin hoitaa emännyyttä,

oli eukolle selviämätön arvotus. Hän oli itse neljäntoista vanhana

paistanut kalkkunoita, kutonut hienointa kangasta ja leiponut

senkin seitsemän laista leipää. Kuinka saattoikaan hän niin ollen

päästä sellaisen raukan perille kuin Liina oli. Anoppi ryhtyi

työhön miestä, paraten ja pani ennen pitkää kodin mitä parhaimpaan

järjestykseen. Palvelijat saivat oppia tottelemaan ja olla jalkeilla

puoli neljästä aamulla. Liina koetti oppia niin paljon kuin suinkin

mahdollista. Oikein alkoi päätä pakottaa. Mutta anoppi oli niin

tavattoman ketterä, häntä oli kamalan vaikea seurata. -- Kas noin

sen pitää käydä, selitteli hän pyörittäen rukkiaan, että pyörä

tulta tuiski. Mutta kun Liina istui kehräämään, katkesi säe heti

tai kietoutui paksuksi takkulaksi rullaan. -- Kas noin sen pitää

käydä, sanoi anoppi ja kasteli kynttilöitä niin nopeasti, että ne

olivat valmiita, ennenkuin Liina oli päässyt tekotavan jäljillekään.

-- Kas noin sen pitää käydä, virkkoi anoppi ja kaulasi taikinaa,

kunnes se tuli ohueksi kuin paperi, pisteli ja koristeli sen yhdessä

silmänräpäyksessä, mutta kun Liina aikoi viedä leivän pois, putosi

se hänen käsistään palasiksi. Anoppi oli kuitenkin ihmeteltävän

kärsivällinen -- se täytyy meidän myöntää -- mutta ei hänellä ollut

varsin korkeita ajatuksia Liinan äidistä. Vastoinkäymisten määrää

lisäsi vielä se seikka, että Liina usein tunsi itsensä väsyneeksi ja

pahoin voivaksi. Rouva Palm, joka ei koko elinaikanansa ollut kivusta

mitään tiennyt, oli taipuisa pitämään sitä hemmottelun seurauksena

tai laiskuutena. Ihminen on joko terve tai sairas, välitilaa ei ole

olemassa. Sairaudella taas hän ymmärsi hermokuumetta, hampaansärkyä,

punatautia. Jos kääntyi sairaaksi, otti oksennuspulveria, söi parisen

päivää kauravelliä -- ja oli terve jälleen. Pienistä pistoista ei

pidä välittää.

Sillä tavoin oli rouva Palm kasvattanut seitsemän tytärtään

ja Artturin ja terveitäpä heistä oli tullut. Artturi oli nyt,

kuten ainakin kesäisin ja syksyisin, hartaasti kiintynyt

maanviljelykseensä, niin ettei hänellä ollut sanottavasti aikaa

seurata vaimonsa askartelua. Hänestä tuntui vaan miellyttävältä ja

turvaisalta ajatella, että tottunut käsi ohjasi taloutta, hän söi

erinomaisella ruokahalulla voimakasta, hyvin valmistettua ruokaa,

nauttien siitä, että oli päässyt kuulemasta valituksia palvelusväen

kehnoudesta, erehdyksistä ja vaikeuksista. Toisinaan herättivät

kuitenkin Artturin huomiota kelmeä väri Liinan poskilla ja hänen

ennen niin kirkkaan sinisten silmiensä himmeys. Silloin tuli hän

levottomaksi, suuteli häntä hellästi ja kielsi häntä rasittamasta

liiaksi itseään. -- Kyllä hän voimistuu, jahka nämä syyspuuhat ovat

ohitse, lohdutteli rouva Palm, ja Artturi luotti siihen mieluisasti.

Sitte syntyi Herbert. Liina olisi tuntenut nuoren äidin suurinta

onnea, jos olisi vain osannut hoitaa pienoistaan. Mutta itse hän

oli ollut nuorin sisaruksista. Tosin oli hän tuttavien luona nähnyt

pieniä lapsia, olipa joskus pitänyt sylissäänkin, mutta ei hänellä

ollut aavistustakaan, miten heitä tuli hoitaa. Rouva Palm oli kahden

vaiheilla, pitikö hänen nauraa vaiko suuttua nähdessään ne pienet

vaatteet, jotka siroiksi silitettyinä olivat sievästi järjestettyinä

laatikossa. Liina oli ne ilmeisesti valmistanut vanhoja kotoisia

nukkejaan mielessään kuvaillen, sillä niin pieniä ne olivat, joskin

hienosta ja somasta kankaasta ommeltuja. Onneksi oli Liinan äiti

lähettänyt esikoisen varalle vaatteita, joita nyt sopi käyttää.

Jonkun viikon kuluttua matkusti anoppi kotiinsa. Hänellä oli

itsellään suuri talous sekä maatila, jota hän hoiti omin päin, niin

ettei hänellä ollut aikaa kauan vieraissa viivyskellä. Liina sai

nyt itse ruveta poikaansa hoitamaan. Se olikin hänelle mieleisintä

mailmassa, mutta myöskin vaikeata. Nuori äiti saattoi joskus olla

tuntikausia polvillaan kehdon ääressä ja ihastellen katsella noita

pieniä, vienoja kasvoja. Jos heräsi pienoinen ja alkoi itkeä,

niin valtasi äidin suuri pelko: hän luuli lapsensa sairastuneen

tai jollakin lailla loukanneen itsensä eikä tiennyt mitä tehdä.

Eräänä yönä oli Artturikin herännyt pojan huutoon ja kuullut,

kuinka Liina laulamalla ja liekuttamalla koetteli nukuttaa lasta.

Mutta kun ei pienokainen näyttänyt tyytyvän tähän, otti äiti hänet

kehdosta ja alkoi tuuditella sylissään. Yhtäkkiä kuuli Artturi

kummallisen tukehtunutta itkua. Hän sytytti kynttilän ja näki nuoren

äidin istuvan vuoteessaan puolinukuksissa. Hänellä oli sylissään

kehtopeite, jonka alta äidin olkapään yli pisti esiin lapsen pienet,

paljaat jalat. Poika oli äitinsä sylissä pää alaspäin. Artturia

rupesi naurattamaan. Liinakin valpastui ja yhtyi nauruun. Artturi

otti pojan syliinsä ja pani hänet vuoteelleen; kääri sitten peitteen

väsyneen äidin ympärille ja pyysi häntä rauhassa nukkumaan, luvaten

itse vuorostaan olla lapsenhoitajana. Tätä ei Liinalle tarvinnut

uudistaa; viiden minuutin kuluttua nukkui hän sikeästi. Isä sai tulla

toimeen, miten parhaiten taisi, ja hyvin se onnistuikin. -- Pikku

Herbert oli levoton pieni yltiö, ja äiti tarvitsi hyvinkin isän apua

yövalvonnassa. Liinan oli jäljestäpäin tapana ihmetellä, kuinka poika

saattoi kestää kaikki ne kokeilut, joita hän taitamattomuudessaan

teki. Onneksi oli lapsi reipas ja terve, sietäen sekä kylmettymistä

että hoidon puutetta.

Liina ei luonnostaan ollut ahkera. Häneltä puuttui päättäväisyyttä ja

yritteliäisyyttä, joka seikka tuotti hänelle paljon vaivaa. Sen, mikä

oli vaikeata ja vastenmielistä, oli hän kärkäs jättämään tekemättä.

Mutta rakkaus ja parantumisen halu veivät häntä eteenpäin. Ei

Liinasta koskaan tullut sellaista emännän esikuvaa, jolta kaikki kävi

kuin vettä vaan, ilman keskeytystä, erehdyksiä, onnettomuuksia. Mutta

ei hän enää ainakaan vahinkoa tuottanut taitamattomuutensa takia eikä

ollut riippuvainen palvelusväestä.

Kodinhoito ei pysynyt raskaana taakkana hänen hartioillaan, vaan

tuli vuosi vuodelta keveämmäksi, ja mielen hilpeys kotiutui myöskin

jälleen. Kun sitten pikku Elna syntyi, saattoi tämä iloita paremmasta

hoidosta ja suuremmista vaatteista kuin Herbert veli.

Artturi oppi päivä päivältä yhä enemmän kunnioittamaan ja rakastamaan

vaimoansa ja katui usein alussa asettamiaan suuria vaatimuksia.

Muistellessaan nyt kahdentenatoista hääpäivänään kulunutta aikaa ja

ajatellessaan, kuinka herttainen ja hellä Liina oli hänelle ollut,

puristi hän vaimoaan lempeästi rintaansa vasten ja sanoi:

-- Muistaissani kuinka kokematon, lapsellinen tyttö sinä olit

naimisiin mennessämme, en voi ymmärtää, kuinka sinusta nyt on tullut

näin viisas ja hyvä vaimo.

-- "Ahkeruus kovankin onnen voittaa." Jos sinäkin oikein parhaasi

mukaan koettelet parantua, niin saattaa tapahtua, että sinustakin

tulee kunnon aviomies, virkkoi Liina veitikkamaisesti ja juoksi pois

salatakseen kyyneleen, joka päilyi silmäkulmassa.

39.

Maria.

Palatkaamme jokunen vuosi ajassa taaksepäin ja etsikäämme Maria

Stålea pappilastaan. Me jätimme hänet viimeksi taistelemaan

kaikenlaisten uusien, outojen tunteiden kanssa, jotka tuottivat

levottomuutta hänen muuten niin tyytyväiseen mieleensä.

Kolme vuotta oli Edvard Werner ollut Kauhalan pappilassa. Mitään

erityisempää ei sinä aikana ollut tapahtunut. Ninni oli käynyt

rippikoulun ja oli arvossa kohonnut "suuren sisaren" Marian rinnalle,

Sama suloinen, eloisa lapsi hän oli kuin ennenkin, joskaan ei enää

puuhaillut puhemiehenä. -- Hän ei enää toivonut näkevänsä Edvardia

ja Mariaa parina, kun ei suurta perintöä kuulunutkaan. Bruuno ja

Kustaa kävivät koulua, pikku tytöt ja Huugo lukivat vuorostaan

"setä Edvardin" johdolla. Pastorin rouvalla ja hänen vanhimmalla

tyttärellään oli mielestään tavattomasti aikaa nyt, kun Ninni oli

heitä auttamassa, eikä lapsista enää ollut niin suurta huolenpitoa.

Ompelemista kyllä riitti, kun ei ollut konetta, ja kaikki

valmistettiin kotona, isän kauluksista pikku Huugon koltteihin ja

myssyihin asti. Mutta käsitöitä tehdessä saattoi kuunnella lukemista,

ja useaan hyvään kirjaan oli sillä tavoin tutustuttu ja monta

opettavaista keskustelua oli niiden johdosta syntynyt.

Eräänä keskikesän iltana istui Maria käsitöineen portailla, hyräillen

itsekseen surunvoittoista säveltä. Hänen mielensä oli tänään niin

alakuloinen ja hän soimasi siitä itseään, koettaen vakuuttaa

itselleen, kuinka hyvä hänen oli elää herttaisessa kodissaan ja

kuinka onnellinen hänen pitäisi olla. Vaan ei se auttanut. -- Hän

kuuli askeleita eteisestä. Edvard tuli ulos. -- Kummallisen säteilevä

hohde loisti hänen kasvoillaan. Hän seisoi hetken paikallaan

äänetönnä, katsellen kaunista maisemaa, joka siinä auringon laskiessa

lepäsi tyynenä ja ihanana.

-- Maria, virkkoi hän vihdoin, -- olen saanut tänään iloisia sanomia

-- -- en tiedä, mikä siihen lienee syynä -- -- mutta minun täytyy

saada se jollekin ilmaista, sydämmeni on niin täynnä.

Maria ei voinut vastata mitään; ajatus, että hän valitsi juuri hänet

uskotukseen, valtasi hänet kokonaan. Edvard jatkoi:

-- Olen useita vuosia levähtämättä kääntänyt erästä suurenlaista,

jumaluusopillista teosta. Joku viikko takaperin sain sen valmiiksi,

ja tänään saapui tieto, että minulle maksetaan siitä hyvä palkkio ja

tarjotaan lisää työtä. Sinä et ehkä tiedä, Maria, että elän ahtaissa

taloudellisissa oloissa, niin ahtaissa, että -- että -- olen

ollut murtumaisillani. Ei sen vuoksi, että itse niin paljon

tarvitsisin -- -- --.

Hän vaikeni ja kääntyi jälleen tarkastamaan kaunista näköalaa. -- Nyt

toivon pitemmäksi aikaa saavani tuloja. Olen tästä ylen onnellinen,

niin kiitollinen. Jonkun ajan, kenties muutaman vuoden kuluttua on

minulla taattu toimeentulo.

-- Mutta, Edvard, et ajattele ollenkaan terveyttäsi, huomautti Maria.

Hän koetti puhua levollisella äänellä, mutta se ilmaisi sittenkin

mielen liikutusta.

Edvard asettui hänen viereensä.

-- Kiitos, sanoi hän puristaen Marian kättä. Tyttö katsahti ylös.

Hän aikoi vieläkin kehottaa häntä varovaisuuteen, mutta Edvardin

katse huumasi hänet niin, ettei hän kyennyt sanaakaan virkkaamaan,

vaan tarttui nopeasti työhönsä ja oli iloinen, kun Ninni tuli

ehdottelemaan venematkaa joelle. Mitä olikaan tämä hetki saanut

aikaan! Mihin säikkyi surumielisyys? Maria oli niin iloinen ja

hilpeä, kiitollinen Jumalalle ja ihmisille. Luontokin oli lauhempi

kuin milloinkaan ennen.

Seuraava aamu oli oikea kesäaamu, paisteinen, lämmin ja valoisa.

Oli sunnuntai ja tyyni juhlarauha vallitsi pappilassa. Aamiaisen

jälkeen kävelivät kaikki, vanhat sekä nuoret, lehtevien koivujen

varjostamaa tietä kirkkoon. Pappilan portailla istui Kyökki-Kaisa

virsikirjoineen; nyt oli hänen vuoronsa jäädä taloa vartioimaan.

Musti loikoili hänen jalkainsa juuressa tähystellen lähteviä

viisailla silmillään. Se tiesi hyvin, ettei ollut lupa juosta mukaan.

Pikku Huugo nyökäytti sille vielä jäähyväisiksi, mutta käveli sitten

vakavana Marian rinnalla.

Edvard Wernerin oli vuoro saarnata. Vanha pastori oli kyllä

tarjoutunut sen tekemään hänen sijastaan, koska havaitsi hänet

kalpeaksi ja heikoksi, mutta Edvard oli vastannut: -- Ei se ole

vaarallista. Usein ennenkin ovat väsymys ja pahoinvointi häipyneet,

kun olen saanut julistaa Jumalan evankeliumia.

Ja hän näytti todellakin saarnatessaan voipuvan ja voimistuvan. Hänen

sanoistaan huokui henkeä ja elämää, joka lämmitti kuulijoita, ja koko

hänen olennostaan heijasti kirkkautta, rauhaa ja iloa, jota ei kukaan

voinut olla huomaamatta. Silmänräpäyksen auringon säteen leikkiessä

hänen kasvoillaan tunsi Maria käsittämätöntä tuskaa -- nuoren

saarnaajan katseessa oli jotakin niin yliluonnollista.

Jumalanpalveluksen päätyttyä kokoontui perhe jälleen kotiin. Vanha

pastori kiitteli Edvardin saarnaa. Herrat menivät huoneisiinsa

siksi, kunnes naiset saivat päivällisen valmiiksi. Hetken päästä

olivat kaikki ruokasalissa paitsi Edvard. Pikku Huugo lähetettiin

yliskamariin, mutta palasi äkkiä tuskan ilme kasvoilla.

-- Hän jättää meidät, äiti, hän jättää meidät! huusi lapsi

haltioissaan. Kaikki syöksyivät ylös, ja pastori rouvineen kiiruhti

yliskamariin. Siellä istui Edvard nojatuolissa, kalman kalpeana

silmät ummessa -- verensyöksy oli vienyt hänet tajulta.

Tämän jälkeen seurasi useita levottomuuden ja murheen viikkoja

Rauhalan perheelle. Oma poika tai veli ei olisi voinut olla heille

Edvardia rakkaampi, ja kaikki koettivatkin voimainsa mukaan häntä

kilvan hoitaa. Hänen vanhempansakin tulivat pappilaan ja viipyivät

siellä vaikeimman ajan. Lääkäri selitti, ettei tila ollut toivoton,

mutta oleskeleminen etelässä olisi erittäin tarpeellista. Tämä koski

kipeästi Mariaan. Mistä hän saisi varoja siihen? Mutta kun hätä on

suurin, on apu lähinnä. Edvard Wernerillä oli varakas tuttava, jonka

pojan lääkäri oli määrännyt lähtemään ulkomaille. Kun isä ei voinut

jättää kotia niin pitkäksi aikaa eikä myöskään lähettää nuorukaista

yksin vieraille maille, kirjoitti hän ystävälleen pyytäen häntä

seuraamaan poikaa ja siellä ollessa ohjaamaan hänen opinnoitaan.

Edvard saisi vapaan matkan ja työstään palkkion. Tarjous hyväksyttiin

kiitollisin mielin. Kun Edvard oli sen verran tointunut, että hän

saattoi matkustaa, pantiin kaikki kuntoon lähtöä varten. Viimeisenä

päivänä -- se oli syyskesällä -- meni Edvard yliskamariinsa

järjestämään kirjoja, jotka hän aikoi ottaa mukaansa. Siellä tapasi

hän rouvan, joka paraikaa järjesteli hänen vaatteitaan.

-- Kas tässä on kudottu villapaita, hyvä Edvard, sanoi rouva, -- se

on valmistettu hienosta, kevyestä langasta, ei liene liiaksi lämmin,

mutta suojelee kylmettymästä.

Edvard tarttui hänen käteensä, jonka painoi huulilleen.

-- Te olette pitänyt minusta huolta, hyvä täti kuin omasta

pojastanne; en voi teitä kyllin näistä vuosista kiittää.

-- Oletkin ollut meille rakas poika, Edvard, virkkoi rouva --

kyynelsilmin pyyhkien hiuksia hänen kalvakalta otsaltaan. -- Jumala

antakoon sinun terveenä palata.

-- Ja jos palaan, sallitteko minun silloin kutsua teitä äidiksi,

tahdotteko lahjoittaa minulle tyttärenne Marian?

-- Tahdon, Edvard. Ei ole ainoatakaan, jolle hänet mieluummin

antaisin.

Seuraavana aamuna oli Edvardin määrä matkustaa. Vähää ennen seisoi

Maria puutarhan portilla. Hän katseli lähellä olevalle, viheriöivälle

niitylle, jonka poikki joki hopeavyönä kiemurteli. Kuinka raskaalta

tämä hetki tuntuikaan hänen sydämmelleen, kuinka palavia olivatkaan

hänen rukouksensa rakastetun onnelliseksi palaamiseksi. -- Samassa

seisoi Edvard hänen vieressään.

-- Jäähyväisten hetki lähestyy, Maria. Kiitän sinua sydämmellisesti

kaikesta siitä ajasta, jonka olen saanut seurassasi viettää täällä

kodissasi. -- -- -- Jos en seisoisi haudan partaalla -- -- -- niin

olisi minulla sinulle enemmänkin puhuttavaa -- -- -- nyt tahdon

ainoastaan sanoa, että -- -- että -- -- jos emme enää tapaa täällä

mailmassa, niin onhan meillä molemmilla toivo kohdata toisemme

taivaassa -- taivaassa, jossa yhteys on eroamaton. -- -- Jää hyvästi!

-- Jumala siunatkoon sinua! sai Maria vaivoin sanotuksi. Tuntia

myöhemmin vierivät vaunut hiljalleen ulos vanhasta portista.

Palaisiko Edvard? Ja milloin ja millaisena?

Kaikki perheen jäsenet jäivät katselemaan, kunnes vaunut katosivat

tien käänteeseen. Alakuloisina, niinkuin hyvän ystävän lähdettyä,

menivät he viimein sisälle. Kun Maria tuli huoneeseensa, lankesi hän

katkerasti itkien äitinsä syliin. Vuodatettuaan murheen vuolaita

kyyneleitä sai hän hoivaa surullensa niistä lempeistä, toivoa ja

luottamusta herättävistä sanoista, joita hellä äiti kuiskaili hänelle.

Jumalan avulla oli hän kestävä kovatkin koettelemukset.

* * * * *

Ne vuodet, jolloin Edvardin terveys oli heikko, eikä tiedetty,

saattoiko pysyväistä parantumista toivoakaan, olivat Marialle

todellakin koettelemusten aika. Niin kauan kuin Edvard oleskeli

pappilassa, saattoi aina tehdä jotakin hänen ratokseen ja

hyvinvoinnikseen, ja olihan hän täällä ystävien ympäröimänä. Mutta

nyt oli hän vierailla mailla, ventovierasten ihmisten keskuudessa,

mitäpä voi tehdä hänen hyväkseen -- vieri jo viikkoja, ennenkuin

edes kirjettä tai tietoa häneltä kuului. -- Ensi aikoina Edvardin

lähdön jälkeen tunsi Maria melkein vastustamatonta halua antautua

surullisten ajatustensa valtaan niin kokonaan, ettei välittänyt

lohdutuksesta, työstä tai mistään, mikä olisi mustaa mieltä

kirkastanut. Mutta pian hän huomasi tekevänsä väärin. Ja hän koetti

ryhtyä entisiin toimiinsa, täyttää pienimmätkin tehtävät. Tämä

huojensi hänen suruansa ja antoi erinomaisesti elämänhalua. Kuinka

lohduttavaa olikaan voida kärsimysten päivinä turvata taivaalliseen

isään. Joskin sydän toisinaan värjyi heikkouttaan, oli pohjalla

kuitenkin paisteinen vakuus siitä, että kuinka käyneekin, kaikki

tapahtuu Herran tahdosta.

Viimein alkoi kuulua iloisempia uutisia rakkaasta sairaasta. Ilmasto

oli ihana, ja lääkärit taitavia. Edvard oli mieltynyt nuoreen

seurakumppaniinsa, he viettivät yhdessä hupaisaa elämää, oleskelivat

lauhan luonnon helmassa, lueskelivat, minkä voimat myönsivät ja

tunsivat päivä päivältä voimistuvansa. Myöhemmin saapui kertomuksia

huvittavista jalkamatkoista ja arvokkaista uusista tuttavuuksista.

Sellaiset kirjeet vaikuttivat aivan määräävästi pappilaisten

yksitoikkoiseen, hiljaiseen elämään, olivat omiansa vähentämään

kaipausta ja enentämään toivoa.

Kolmen pitkän vuoden kuluttua koitti vihdoin jälleennäkemisen hetki.

Edvard Verner palasi täysin paranneena. Heti kotona käytyään matkusti

hän Rauhalaan.

Ainoastaan se, joka vuosikausia on mielessään vieritellyt kaihon ja

kaipauksen tunnetta, voi kuvitella, mitä Maria ja Edvard tunsivat

lempeänä kesäiltana taasen istuessaan syreenien suojassa puutarhassa

sydän täynnä onnea ja kiitollisuutta ihaillen edessään olevia

niittyjä ja metsiä.

Nyt täyttyi Ninnin lempiunelma. Edvard ja Maria vihittiin kauniina

kesäpäivänä vanhassa kirkossa metsän toisella puolen. Morsiaimen

iäkäs isä yhdisti heidän kätensä.

40.

Erilaisia tulevaisuudenaikeita.

Lehtolan hupaisassa arkihuoneessa istuivat useita vuosia myöhemmin

Maria Verner ja Liina Palm peitettä ommellen ja ystävällisesti

keskustellen. Edvard oli äskettäin päässyt pitäjän kirkkoherraksi,

niin että entiset koulutoverit olivat nyt naapureita -- suureksi

iloksi Liinalle, joka usein oli kaivannut lapsuutensa ja nuoruutensa

ystäviä täällä, kotoa niin etäällä olevassa seudussa.

Toukokuu oli loppumaisillaan. Avonaisesta ikkunasta huokui lauha,

raitis, nuorten koivujen lemuava tuoksu huoneisiin. Puutarhasta

kuului lasten iloisia ääniä, naurua ja temmellystä.

-- Muistatko, Liina tätä päivää kaksikymmentä vuotta sitte? kysyi

Maria.

-- Enkö muistaisi -- meidän ripillepääsöpäivämme. Sitä en ikinä

unhota. Ajattele -- siitä on jo kaksikymmentä vuotta!

-- Niin, kaksikymmentä vuotta suruineen ja iloineen, virkkoi Maria

miettivästi.

-- Ja muistatko meidän jäähyväiskemujamme Ragnhild Cederskiöldin

luona ja tulevaisuuden suunnitelmiamme?

Maria hymyili:

-- Muistan kyllä. Sinä piirtelit silloin varmoin piirtein meidän

tulevaisuudenkuviamme; ei ole moni toteutunut.

-- Mutta osa kuitenkin. Sinä olet hyvinvoipa papin rouva, ja

minä sain maanviljelijäni, vaikka velvollisuudet tulivat kaupan

päällisinä, virkkoi Liina nauraen. -- Oletko kuullut Alice Lagerista?

Hänhän on naimisissa jonkun suurellisen herran kanssa Helsingissä.

-- Niin on. Ninni opiskelee nykyjään jatko-opistossa ja on saanut

kokea Alicen ystävyyttä. Hän oli entuudesta mielistynyt Ninnin

sieviin kasvoihin.

-- Miltähän Alicesta elämä tuntuu?

-- Ei kuulu Ninnin huomioiden mukaan näyttävän onnellisilta. Hänen

terveytensä on hyvin heikko, mutta sittekin rasittaa hän yhä

voimiansa yövalvonnalla ja seurustelulla. Miehen ulkomuoto ei Ninniä

miellytä. Puolisoja näkee harvoin yhdessä, heillä on eri huoneustot,

eri ajopelit ja melkeimpä eri tuttavapiirikin. Pieni tyttönen heillä

on, kalpea hentonen kuin valkovuokko.

-- Ja Ninni se opiskelee jatkolla. Ajat ovat peräti toiset kuin

meidän nuoruudessamme. Hänessä on aina ollut palava halu opinnoihin,

ja kun kaikki veljet nyt ovat päässeet turvattuun asemaan ja

vanhempain taloudellinen tila on parantunut, arvelivat isä ja äiti,

että he mielellään valmistivat Ninnille tilaisuuden lahjojensa

kehittämiseen. Hän voi huoletta jättää kodin, Ainasta ja Ruusasta kun

on kasvanut kaksi viisasta ja kilttiä tyttöä, jotka nyt vuorostaan

auttavat äitiä.

-- Olisipa se jatko-opisto ollut olemassa silloin kun Eedit oli nuori

taikka jospa naiset olisivat saaneet tulla ylioppilaiksi, huomautti

Liina.

-- Niin, kuinka onnellinen hän olisikaan ollut. Mutta onnellinen hän

on nytkin ja sanomatonta siunausta tuottaa hänen toimintansa.

-- Ja hän tutkiskelee yhä edelleen?

-- Suurella innolla.

-- Kummallinen Eedit! Hän lienee jo yhtä viisas kuin nuo kolme

itämaalaista.

-- Luulen hänellä olevankin hyvin syvät ja laajat tiedot. Mutta

tieteen laitahan on niin, että siihen tulee syventyä ikänsä kaiken

voidakseen pysyä sen edistyksen rinnalla. Vuosittain tehdään

uusia havainnoita ja työtä on jo siinäkin, kun lukee uusien, yhä

ilmestyvien kirjojen nimet.

-- Asuuko Ragnhild edelleenkin hänen luonaan?

-- Asuu -- he ovat erottamattomia. Eedit harjoittaa opinnoita ja

tekee kierroksensa sairaalassa sekä sairaiden luona kaupungissa,

Ragnhild hoitaa taloutta ja kasvattaa lasta.

-- Vai niin; Ragnhild on siis todellakin alentunut keittämään ja

ompelemaan, niinkuin me muutkin köyhät ihmiset? kysyi Liina.

-- Onpa niinkin. Sitäpaitsi pitää hän huolta kaikista köyhistä,

lastenkodista ja ties mistä kaikesta.

-- Vai niin -- rouva valtioneuvoksetar varmaankin kääntyisi

haudassaan, jos saisi tämän nähdä, ilveili Liina.

-- Kyllä hän sen jo eläissäänkin tiesi, mutta luulen hänen jo

aikoja sitten luopuneen toivosta taivuttaa Ragnhildiä oman mielensä

mukaiseksi. Nuoremmat tyttäret ovat kuitenkin joutuneet loistaviin

naimisiin, joten heistä on ollut hänelle enemmän iloa.

-- Hän on kovasti muuttunut. Kaikki se väsähtänyt ja välinpitämätön,

joka ennen ilmeni hänen olemuksessaan, on nyt kadonnut ja hänestä

on tullut hilpeä, iloinen ja toiminnanhaluinen. Harvat rikkaat ovat

tehneet niin paljon hyvää köyhille kuin hän, sillä hän ei ainoastaan

jaa heille rahojansa, vaan myöskin aikansa, työnsä ja rakkautensa.

Ja hän menettelee toimissaan viisaasti. Hän auttaa ainoastaan

turvattomia lapsia, sairaita ja työhön kykenemättömiä. Nuoret ja

terveet saavat itse tavalla tai toisella elatuksensa hankkia.

Ragnhild auttaa heitä ainoastaan neuvoillaan sekä hankkimalla heille

soveliasta työtä. Hän on viime aikoina saanut muitakin asiaan

innostumaan, niin että on perustettu naisyhdistys. Mutta yksi

hänen aikeistaan on rauennut. Hän oli muodostanut Jenny Björkmanin

tapaan lastenseimen siinä tarkoituksessa, että kaupungin nuoret

tytöt, joiden aika ja terveys salli, auttaisivat lasten hoidossa

ja muissakin askareissa. Mutta hän erehtyi. Nuorilla tytöillä ei

ollut sellaiseen halua, panivatpa jotkut suorastaan pahakseen, että

heille sellaista ehdotettiinkin. Minä puolestani olen kuitenkin

sitä mieltä, että tällaisen toiminnan pitäisi olla luonnollisen ja

mieleisen jokaiselle naiselle. Sitäpaitsi löytyy tyttöjä, joilla

ei ole ollenkaan nuorempia sisaria, jotenka he eivät saa mitään

kokemusta lasten hoidossa. Eivät kaikki naimisiin jouduttuaan voi

saada äitinsä apua, niin että monen on hyvinkin vaikea tulla toimeen

omia pienokaisiaan hoitaissaan.

-- Olet oikeassa, ystäväni. Kun katselen tuota pitkää, nuorta herraa,

joka istuu tuolla koivun alla latinaa lukemassa, niin tuntuu minusta

kuin olisi hän ihmeen kautta noin pitkäksi kehkeytynyt. Surullista ja

hullunkurista on ajatella hänen ensi vuosiaan. Vaan sinullahan oli

kodissasi siinä suhteessa yllin kyllin käytöllistä harjoitusta, niin

ettei sinun tarvinnut lastenseimessä sitä oppia. Mutta sinunpa pikku

palleroisesi näyttävätkin siltä kuin olisi terveys ja ilo itse heissä

ilmi eläväksi pukeutunut.

Maria katsahti lempein silmäyksin paria tummakutrista poikaa, jotka

juoksivat kuin kaksi parihevosta pitkin puutarhan käytäviä. Liinan

nuorin tytär, pieni päivänpaahtama tuulikerä oli ajajana.

-- Fred ja Frid, huusi Liina akkunasta, -- äiti kaipaa teitä.

Pojat lähenivät juosten ja kiipesivät ketterästi kuin oravat

akkunasta äidin syliin. Siinä istuivat he sitten läähättäin ja

nauraen. Maria suuteli heidän lämpimiä, pulleita poskiaan ja

loistavia silmiään; kokonainen mailma rakkautta loisti hänen

silmistään lapsia katsellessaan.

Kun lapset olivat hetken levänneet ja kertoilleet leikeistään, saivat

he mennä jälleen.

Vilkas emäntä alotti keskustelun uudelleen.

-- Vai niin, vai Jenny Björkmanin tapaan se Ragnhildin lapsenseimi

on muodostettu. Niin, se Jennyhän levittänee tiedon valoa kohta yli

puolen Suomea eikä kestäne kauan, ennenkun minun ennustukseni hänestä

toteutuu, nimittäin ennustus torpanpoikien latinasta ja tyttöjen

pianonsoitosta. Näitkö, kuinka olin kauas näkevä kuudentoista vanhana.

-- Jenny on kovasti mielissään seminaareista ja kansakouluista, hän

toivoo vaan itse olevansa nuori voidakseen mennä seminaariin ja

ylistelee niiden onnea, jotka nyt saavat itse oppia opettamaan. Sitä

hän ainoastaan ihmettelee, etteivät useammat säätyläisnaiset antaudu

kansakoulun alalle, se kun on niin siunausta tuottava toimiala.

-- Niin -- mikseivät antaudu? Minä puolestani luulen heidän olevan

laiskanpuoleisia, aivan kuin itsekin olin nuorena.

-- Se ei ole mikään helppo tehtävä. Sellainen toimi kysyy

kärsivällisyyttä, luontaista taipumusta ja synnynnäistä halua.

Jos ei jo nuorena ole oppinut pitämään silmällä muiden etua,

käyttämään aikaansa hyödyllisiin toimiin määrätyn tarkoitusperän

saavuttamiseksi, niin ei liene helppoa ottaa vastaan noin

vastuunalaista tehtävää. Monesta tuntunee myöskin ikävältä jättää

rattoisa kaupunkilaiselämä ja viettää aikansa maalaiskylässä, jossa

seurustelu säätyläisten kanssa ei voi tulla kysymykseen. Vaikka minä

kyllä kokisin monin kerroin mieluummin vaivaa ja vastoinkäymistä

suuri tarkoitusperä silmämääränä kuin kuluttaisin ihanan nuoruuteni

huvituksiin ja mitättömään työskentelyyn.

-- Sinä olet niin vanhoillinen, Maria hyvä, ja olet aina ollut

sellainen siveellinen suuruus, ilveili Liina. -- Mutta siksipä

ei sinun ole tarvinnutkaan harmitella pohjaan palaneen vellin

tai huolimattomien palvelijoiden tähden. Niin, olen itsekseni

päättänyt, että minun tyttäristäni pitää tulla naisellisen

täydellisyyden ihmelapsia. Kun Elna oli neljän vanha, ompelin hänelle

talousesiliinan ja sitte sai hän juoksennella rinnallani avainkimppu

kädessä, joka sivumennen sanoen oli hänelle sangen mieleistä, ja niin

olen vähä vähältä ohjannut häntä talouden salaisuuksiin.

Maria nauroi:

-- Olet yhäti sama iloinen olento, täynnä elkeitä. Olisitpa edes

odottanut, kunnes hän olisi täyttänyt kahdeksan vuotta.

-- "Minkä nuorena oppii, sen vanhana muistaa," vastasi Liina nauraen.

Nyt astui sisään vanha, valkeahapsinen rouva, jonka lempeille

kasvoille vanhuus oli vakonsa piirtänyt.

-- Rakas lapsi, virkkoi hän Liinalle, -- pikku Elna on illallispöytää

kattamassa; eiköhän lapsen olisi hupaisampaa olla nuorten seurassa?

Minä käskin hänen mennä, mutta sanoi sinun määränneen kattamaan.

-- Kyllä määräsin, rakas äiti. Elna on kohta työnsä suorittanut,

sitten on hän vapaa menemään. Se on hänelle hyödyksi, äiti.

-- Menen joka tapauksessa auttamaan häntä, sanoi vanhus ja poistui.

-- Sitä rakasta, hyvää eukkoa, virkkoi Liina. -- Hänestä minä olen

ilmeinen barbaari, kun pidän lapsia työssä ja järjestyksessä. Äiti

muistelee minun nuoruuttani enkä ole hennonnut kertoa hänelle niitä

suuria vaikeuksia, joita minulla oli alussa voitettavana. Teen kaiken

voitavani pelastaakseni lapseni samoista vaikeuksista, eivätkä he

lainkaan havaitse sitä pientä sidettä, jolla heidän vapauttaan ja

huvitteluaan kahlehdin, sillä rakkaus tekee sen keveäksi. Äidin

muutettua meille isän kuoleman jälkeen olen toisinaan ollut hiukan

peloissani, että hän liiaksi hemmottelisi lapsia, sillä vaikea on

minunkin tuolta rakkaalta vanhukselta mitään kieltää. Kaikki on

kuitenkin menestynyt hyvin. Sillä lapsilla on onneksi tavattoman

ymmärtäväinen äiti. Vaan kuulehan, Maria, koska tässä nyt verestämme

vanhoja muistoja, niin palaavat mieleeni myöskin Hildur Jonson, Amy

Lundin sekä Eelin Björkman. Ei suinkaan Eelin enää ole hoviompelijana?

-- Ei -- hän on hyvin haluttu ja luotettu muotiompelija

kotikaupungissaan ja on koonnut itselleen melkoisen omaisuuden.

Sitäpaitsi hoitaa hän vanhaa tätiään kuin hellä tytär. Eelin oli aina

kunnon tyttö, tunnollinen ja vähässä uskollinen, nöyrä ja vaatimaton

sekä oloonsa tyytyväinen. Hän on ottanut hoiviinsa köyhiä tyttöjä,

joille opettaa ammattiansa ja pitää heistäkin äidillisen hellää

huolta. Hän tietää, mitä kaikkia kiusauksia köyhällä, turvattomalla,

tytöllä saattaa olla. Ragnhildin ja Eeditin avulla on hän hankkinut

hyviä kirjoja, joita luetaan ääneen työtä tehtäessä. Eikö se ole hyvä

tuuma?

-- On kerrassaan. Niin -- ihmiset ovat nykyään niin viisaita, että

oikein hirvittää.

-- Hildur Jonson on vanhain kasvatusvanhempainsa ilo ja ylpeys nyt

kuten ennenkin, mutta entistä suuremmalla syyllä.

-- Hänen teatteriaikeistaan ei tullutkaan mitään, huomautti Liina. --

Se oli vahinko, sillä hän oli kuin luotu näyttämöllä hurmaamaan; ja

entäs ne mustat kutrit sitten!

-- Ne ovat nyt siivosti palmikolla.

-- Ai sitä vahinkoa! Mutta Amy Lundin? Sitä tyttöä en ikinä voinut

sietää. Hän ei ollut milloinkaan oma itsensä.

-- Hänen elämänsä lienee sangen iloton. Hän näyttää olevan tyytymätön

itseensä ja koko mailmaan ja on todellakin surkuteltava. Jospa hän

vaan olisi ryhtynyt johonkin hyvään ja hyödylliseen, olisi hän

vallan toinen ihminen. Se on oikein kummallista, kuinka samasta

kodista voi lähteä kaksi niin erilaista ihmistä kuin Amy ja Agnes.

Syy lienee etsittävä erilaisista luonteista. Agnes on ajatteleva ja

luonnostaan uhrautuva; Amy on aina ollut itsekäs. Sitä paitsi oli Amy

aina äitinsä lemmikki, häntä hemmoteltiin toisten kustannuksella.

Se on heille kääntynyt hyväksi. Surullista on ajatella, kuinka

toisenlaiseksi Amyn elämä olisi saattanut muodostua, jos hän olisi

saanut toisenlaisen kasvatuksen ja itse asettanut päämääränsä

huvittelua korkeammalle.

-- Olen lukenut eräästä kirjasta, virkkoi Liina, että useimmat

sanovat "onnellinen ja hyvä", kun päinvastoin pitäisi sanoa "hyvä ja

onnellinen". Se on mieleen painettava lause. Ensin on minun pitäminen

huolta, että olen hyvä ja sitten, jos Jumala suo, onnellinen.

-- Pahinta Amyssa on se, että hän on niin kärtyinen ja kiittämätön

äidilleen, joka kuitenkin on uhrannut kaikki hänen tähtensä.

-- Niin -- niin se on. Olen huomannut, että heikot, ymmärtämättömät

äidit usein saavat näin karvaan palkan suuresta rakkaudestaan. Vaan

siksi päätin, etten minä ainakaan äitiäni sillä tavoin palkitsisi.

Heikko hän oli, mutta pelkästä rakkaudesta, ja tämän rakkauden tahdon

palkita hellimmällä rakkaudella ja huolenpidolla.

Saapui posti tuoden kirjeen Eeditiltä, Ragnhildilta ja Jennyltä,

jotka kaikki olivat muistaneet tätä päivää ja arvanneet, että

Liina ja Maria olivat yhdessä. Eeditin kirjeessä oli sydämmellisiä

terveisiä Hildur Jonsonilta ja Hanna Rosenqvistilta, jotka hän oli

tavannut samana päivänä.

-- Ai niin, Hanna Rosenqvist, huudahti Liina, -- hänet olin kokonaan

unohtanut, tuon oivan emännöitsijän. Hänhän on naimisissa erään Thure

nimisen puutarhurin kanssa.

-- Niin on ja kuuluu olevan onnellinen ja tyytyväinen.

-- On todellakin omituista, Maria, muistella noita entisiä aikoja.

Silloin olimme nuoria, kokemattomia tyttöjä elämän kynnyksellä,

nyt olemme saapuneet keski-ikään ja saaneet nähdä osan elämämme

tuloksista. Niistä kahdestatoista, jotka silloin olivat koolla, on

mailman jättänyt ainoastaan rakas pikku Lyydia, joka sai "hetkisen

elää vaan sydämmin puhtoisin povessaan". Me elämme niin erilaisissa

oloissa, mutta tuntuu siltä kuin lämmin tunne, näkymätön side meitä

yhdistäisi. Hauska olisi kerran vielä kokoontua, mutta se lienee

mahdotonta. Fanny Ruth ei ole edes kotimaassakaan.

-- Hän on kuitenkin varmasti aikonut asettua asumaan Helsinkiin,

kun kaupunki kerran on jo niin suuri, että voi taiteilijan elättää.

Sitäpaitsi hän on melkein joka kesä käynyt X:ssä antamassa

konsertteja. Hänenkin uransa on ollut vaivaloinen, mutta pontevasti

ja uskollisesti on hän sitä kulkenut.

-- Niin olemmekin muistiimme johtaneet koko entisen tyttösarjan,

rakas Maria. Hauska oli vanhoja ystäviä muistella ja kiltisti tekivät

Eedit ja Ragnhild, kun tänään meille kirjoittivat. Lopputulos on

se, että "kun kukin työnsä oikein hoitaa, käy kaikki hyvin, jos

mikä kohtaa". Ja että ihmisiä sukeutuu sellaisistakin jolpista kuin

minä olin kunhan vaan -- -- -- kunhan vaan onni on mukana. Tuolla

ne tulevat herrat miehemme. Katso, Maria, tuota verratonta paria!

Minun ahavoittunut, leveäharteinen Artturini, vilpittömine, sinisine

silmineen ja sinun Edvardisi, jonka korkea, kirkas otsa, miettivät

silmät ja solakka vartalo muistuttavat paremmin romaanisankaria kuin

pappia. Jaa -- sanottakoon mitä hyvänsä, mutta kyllä meidän naisten

korkein onni kytkeytyy kotiin, rakastettuun puolisoon ja rakkaisiin,

pieniin lapsiin. En vaihtaisi tätä toimialaani mihinkään muuhun.

-- En minäkään, vastasi Maria säteilevin silmin. -- Mutta on toisin

ajatteleviakin ja hyvä on, että heillekin löytyy työtä ja Jumalan

kiitos sitä löytyykin kaikille, joilla on vaan halu tehdä.

-- Mutta, Maria, minusta tuntuu kuin olisivat ne naiset, joilla on

virkoja ja tehtäviä kodin ulkopuolella, useimmiten epänaisellisia;

he esiintyvät kovasti varmoina ja ovat olevinaan miehisten

virkakumppaniensa tovereita voimatta kuitenkaan irtautua mielittelyn

pauloista. Ja sehän on vastenmielistä. Ennen istuisivat nurkassa

sukankudin kädessä tai kuivaisivat maltaita.

-- Ei tämä seuraa välttämättömästi kodin ulkopuolisesta toiminnasta,

vastasi Maria innostuneena. -- Todellisen naisen tulee voida

työskennellä satojen miesten keskuudessa kadottamatta hitustakaan

naisellisuudestaan. Saat olla varma, että ne, jotka kerran ovat

naisellisia, ovat sitä missä olosuhteissa hyvänsä. Miehet eivät ole

niinkään väärässä ollessaan hyväksymättä naisemansipatsioonia. Monet

naiset ovat vahingoittaneet asiaamme ja häväisseet sukupuoltamme

liiallisella pintapuolisuudella, pikkumaisuudella, turhamaisuudella,

ja mielistelyllä. Mutta annettakoon meidän enemmän valistua ja

ennen kaikkea -- vaikuttakoon todellinen uskonnollisuus määräävästi

henkemme toimintaan, silloin tulevat jalot, lämminsydämmiset naiset

saamaan suuria aikaan sen kautta ollenkaan kadottamatta sitä

hienotunteisuutta ja naisellista puhtautta, jonka tulee ilmetä meidän

sukupuolessamme.

-- Mutta eikö sinusta olisi onnellisinta, jos kaikki naiset

joutuisivat naimisiin.

-- En tiedä varmasti. Kyllähän se näyttää luonnollisimmalta,

mutta koska suuri joukko syystä tai toisesta jää naimattomaksi,

täytyy uskoa Jumalan asettaneen heille muita tarkoitusperiä.

Väärin menettelee se tyttö, joka ei muuta ajattele kuin naimisiin

menoansa. Hän istuu ja odottelee kosijaa, ja jos sitä ei tule,

on hänen elämänsä mennyttä; hän on kenties kykenemätön vanhoilla

päivillään mihinkään muuhun toimeen, kun hän oli yksinomaan

aviovaimoksi valmistunut. Ei, ajatukseni on tämä: kehittäköön tyttö

henkensä lahjoja ja oppikoon tarvittaissa leipänsäkin ansaitsemaan,

mutta älköön myöskään laiminlyökö harjaantumista äidin ja emännän

tehtäviin. Hyvä on, jos hän joutuu naimisiin; mutta jos hän ei

joudu, niin käyttää hän oppiaan ja taitoaan toisella alalla ja

tajuten elämänsä tarkoitusperän täyttää hän ilolla ja tyytyväisenä

velvollisuutensa. Onnellinen se, joka on saanut seurata luontaisia

taipumuksiaan ja joka elämänsä ehtoolla taakseen katsahtaen saattaa

nöyränä sanoa: olen tehnyt voitavani, ilman Jumalan apua en olisi

mitään voinut.