-- Onhan niitä joitakuita, mutta turvatt_Eri uria

saavat määrätyt ruistynnyrinsä osaksi kartanosta, osaksi

vaivaishoitohallitukselta, ja mitä sairaisiin tulee, on rouva

Bodénilla, taloudenhoitajattarella, koko apteekki, mistä kaikki

saavat apua, olkoonpa heillä sitte luuvaloa, hammassärkyä,

keuhkotautia tai mitä tahansa. Hän parantaa kaikki, rouva

vapaaherratar.

Pehtoori sai mennä.

Ragnhild ei ollut aivan tyydytetty. Hänellä ei tosin ollut syytä

epäillä pehtoorin tiedonantoja, mutta hän ajatteli, että kenties

kuitenkin löytyisi surevia ja kärsiviä, joista hän ei tietänyt ja

joita hän voisi auttaa ja lohduttaa. Siksipä uskalsi hän vielä kerran

esittää asiata miehelleen. Parooni näytti hiukan kärsimättömältä,

mutta vastasi kuitenkin, että jos Ragnhild välttämättä tahtoi nähdä

ja oppia tuntemaan alustalaisiansa hän käskisi valmistaa suuret

päivälliset heitä varten nurmikolle, kun kesä tulee. Ragnhild

huomasi, ettei miehensä oivaltanut hänen toivonsa oikeata syytä, eikä

ollut hänellä rohkeutta enää ottaa asiaa puheeksi. Ilman miehensä

suostumusta ei hän myöskään tahtonut käydä alustalaisten luona. Ja

niin sai asia raueta. Jos Ragnhild olisi kokonaan sydämmensä avannut

miehelleen, olisi tämä mahdollisesti täyttänyt hänen tahtonsa, sillä

eihän parooni ollut häijy, täyttipä kernaasti sellaiset Ragnhildin

toiveet, jotka olivat _comme il faut_, mutta osaksi pelkäsi Ragnhild,

ettei tämä toivomuksensa ollut oikein _comme il faut_, osaksi tuntui

miehensä niin vieraalta, olihan hän tuntenut hänet aivan vähän aikaa

ja sittenpä parooni oli häntä paljon vanhempi. Osaksi pidätti häntä

se seikka, että hän juuri näissä samoissa seikoissa oli kohdannut

suurta vastarintaa äitinsä puolelta, ja että parooni ihmeteltävässä

määrässä näytti olevan samaa mieltä kuin valtioneuvoksenrouva, niin

että Ragnhild heitti kaiken toivonsa. Nuori rouva otti jälleen

kirjailutyönsä esille ja ajatteli:

-- Niinhän se on, kuten aina olen sanonut: rikkailla ja ylhäisillä ei

ole mitään tekemistä täällä mailmassa. Tuolla menee nyt rouva Bodén

leivintupaan. Pitkän päivää on hän puuhassa ja nukkuu tietystikin

hyvin iltasella päivän töistä. Tuolla juttelee kaksi palvelustyttöä

hilpeästi keskenään, he panevat arvoa pieneen lomahetkeen juuri

senvuoksi, että se on niin harvinainen. Heitä onnellisia! Minä

kait ennätän kirjailla koko huonekaluston päällystän, kuten

anoppivainajani teki ennen minua. -- Ja Ragnhild loi suruisen katseen

somiin sohviin, tuoleihin ja jakkaroihin siinä huoneessa, jossa hän

istui ja työskenteli ja hän laski vuosia vierineen, ennenkuin nuo

hennot kukkakiehkurat olivat ennättäneet valmistua. Ja taas ajatteli

hän: -- Tokko minäkin vuodet pitkät istun tässä ja kirjailen. -- Hän

koetti kuvailla mielessään paroonin äitiä. Hänen kuvansa riippui

suuren vastaanottohuoneen seinällä ja esitti rouvaa, jolla oli

säännölliset, ylimykselliset piirteet, korkea pitsimyssy ja vaalea

lyhytuumainen silkkipuku. Hän näytti hyvältä, mutta muotonsa ei juuri

älykkyyttä todistanut.

Ragnhild ei ollut saanut soitannollista opetusta. Siihen aikaan

ei ollut se likimainkaan niin tavallista, kuin nykyään, eikä

valtioneuvoksenrouva voinut sietää sormiharjoituksia eikä skaaloja.

Nyt Ragnhild monastikin toivoi, että olisi osannut soittaa, siinähän

olisi ollut hänelle huvia. Salissa oli vanha klaveerirämä, mutta

sitä ei avattu muulloin kuin milloin oli vieraita ja joku soitti

tanssiksi. Parooni Falckin seurapiiri ei ollut laaja. Kerran vuodessa

käytiin velvollisuusvierailulla pappilassa ja tuomarin luona,

muuten seurusteltiin ainoastaan kenraali M:n kanssa kaupungissa

ja parin muun sikäläisen aatelisperheen kanssa. Silloin tällöin

piti parooni päivälliset tai tanssijaiset, joissa kaikki kävi

sangen jäykän kaavan mukaan. Ragnhildin äiti ja siskot ne häntä

useimmin kävivät tervehtimässä. Ja Ragnhild otti heidät aina

sydämmellisesti vastaan. Hän iloitsi nähdessään, millä ihastuksella

lapset samoilivat suuren rakennuksen kaikki huoneet ja juoksivat

puutarhassa ja hän kestitsi heitä miten parhaiten taisi. Eivätkä

he milloinkaan olleet pitäneet vanhimmasta sisarestaan niin

paljoa kuin nyt. Elsa oli muka liian suuri juoksentelemaan pitkin

nurkkia, mutta hän katseli ihastellen perhekuvia, kirjailtuja

huonekaluja ja vanhoja hopea- ja kristallikaluja, raakkuja ja muita

eriskummallisia esineitä, joita parooni oli tuonut matkoiltaan, jotka

eivät tosin olleet erin tieteellisesti arvokkaita, mutta kyllin

merkillisiä viisitoistavuotiaan pikkukaupunkitytön mielestä. Elsa

oli ilomielisempi ja kevyempi kuin Ragnhild ja ajatteli kaihomielin

aikaa, jolloin hänkin saisi ottaa osaa seuraelämään. Hän ei

varmaankaan tuottaisi valtioneuvoksenrouvalle niin monia surunhetkiä

kuin vanhin tytär.

Tämänkin suhteen oli äiti rauhoittunut. Ja kun Ragnhild näki,

miten hyvin hänen äitinsä viihtyi maatilalla, miten hän edelleen

oli ihastunut parooniin ja miten hän ylpeili ja iloitsi siitä,

että hänen tyttärensä todellakin oli vapaaherratar Falck ja tämän

suuren, kauniin herrastalon omistaja, ajatteli hän toisinaan: --

Jollen muutakaan mailmassa ole aikaan saanut, olenhan tehnyt äitini

onnelliseksi. -- Mutta huokaus pusertui hänen rinnastaan kun hän

muisti, mitä se hänelle itselleen oli maksanut.

Näin kului nuoren rouvan aika, ja yksitoikkoista, ilotonta oli hänen

elämänsä. Parooni oli kyllästynyt matkoihin, oli liian kivulloinen

ja vanha käymään tanssiaisissa ja suuremmissa seuroissa ja oli

sitäpaitsi nähnyt liiaksi voidakseen löytää tyydytystä siitä vähästä,

mitä sikäläinen pikkukaupunki voi tarjota. Muutaman kerran viikossa

otti hän osaa johonkin peliseuraan joko kotonaan tai jonkun tuttavan

luona kaupungissa, muuten hän tavallisesti aina pysyi kotona, istui

lepotuolissaan luki tai kirjoitti tai neuvotteli pehtoorinsa kanssa,

joka yksinomaan hoitikin maatilaa. Parooni oli hyvin tyytyväinen

nuoreen vapaaherrattareensa, joka osasi luoda hienoa suloa emännän

osaansa, oli alati ystävällinen, myöntyväinen, taipuisa ja vaatimaton

ja liikkui hiljaa huoneissa, silloinkun parooni oli pahoinvointinen,

mikä sattui usein. Olihan Ragnhild luvannut sekä Jumalalle että

itselleen koettaa uskollisesti täyttää puolisonvelvollisuudet,

ja tämän lupauksensa piti hän peräti tunnollisesti. Jos Ragnhild

oli odottanut siitä tunnustusta tai kiitosta, oli hän perinpohjin

pettynyt, sillä parooni ei ollut niitä miehiä, jotka ilmaisevat

sellaiset tunteensa, vaikkakin sisässään niitä olisi kätkenyt.

Hänestä kaikki Ragnhildin puuhat ja vaivat kuuluivat hänen

velvollisuuksiinsa ja tämän kaiken palkitsi hän jollain "kiitos

ystäväni" tai joskus kohteliaasti suutelemalla hänen kättään.

Ragnhild olisi tyytynyt tunnustustakin saamatta, jos hän tosiaankin

olisi saanut tehdä enemmän miehensä hyväksi, hän juuri isosi ja

janosi velvollisuuksia, jotakin, joka vaatisi ponnistusta ja olisi

hyödyllistä, mutta tositeossa hänellä oli sangen vähän tekemistä.

Paroonilla oli vanha kamaripalvelija, eikä kukaan muu voinut

auttaa paroonia tai olla hänelle mieleen. Ainoa, mitä Ragnhild

sai tehdä, oli istua käsitöineen miehensä huoneessa, lukea joskus

ääneen, mutta useimmin istua sanatonna ja olla vaan siinä, jos

paroonia haluttaisi puhella. Usein hän silloin toivoi pois tuosta

tupehtuneesta huoneesta, josta pieninkin raittiin ilman henki oli

poissuljettu ja jossa pitkät rivit rohtopulloja tekivät surullisen

vaikutuksen. Toisinaan istui hän ja katseli paroonia siinä kun hän

silmät suljettuina nojasi lepotuoliinsa. Miten paljon erosikaan tämä

siitä nuorekkaasta, kohteliaasta ja vilkkaasta miehestä, joka oli

häntä uupumatta palvellut koko kihlausajan sekä jo sitäkin ennen.

Tuossa hän nyt istui hampaatonna, kalpeana, väsyneenä, harmahtavin

hiuksin -- aivan äskettäin olivat ne vielä kiiltävän mustat --

tyytymättömyyttä ilmaiseva piirre suun ympärillä, kokoonlyyhistyneenä

ja kärsivänä. Ragnhild tunsi syvää sääliä häntä kohtaan. Mutta oih!

eihän hän koskaan, koskaan voisi oppia häntä rakastamaan ei edes

isällisenä ystävänään, kuten oli toivonut. Ja miksikä ei? Tämän

kysymyksen teki nuori rouva itselleen satoja kertoja. -- Hänhän on

pohjaltaan hyvä ja ansaitsee kunnioitusta, tuumi Ragnhild, mutta me

emme ole samanmielisiä, meidän ajatuskannoillamme ja mielipiteillämme

ei ole mitään yhteistä, ja paitse sitä -- rakkaus ei synny pakosta,

emme voi rakastaa ketä tahansa vain senvuoksi, että olemme päättäneet

sen tehdä.

Ei ollut vierinyt puolikaan vuotta, ennenkun Ragnhildille jo oli

selvinnyt, ettei hän milloinkaan tule viihtymään tässä avioliitossa,

ja hän katui että oli siihen ruvennut. Hän oli entistään

onnettomampi, sillä nyt hänen oli pakko viettää samaa kuollutta,

hengetöntä, yksitoikkoista elämää kuin ennenkin, mutta oli senlisäksi

kytketty mieheen, jota hän ei voinut rakastaa, eikä näitä kahleita

muu kuin kuolema voinut katkaista. Usein kun kyllästys valtasi hänen

mielensä, huomasi hän hämmästyksekseen toivovansa, että kuolema

tulisi ja murtaisi ne, mutta hän kauhistui samassa tätä syntistä

ajatusta. Rukoillen taisteli hän oppiakseen kärsivästi ja nöyrästi

kantamaan kohtaloaan.

Alussa oli parooni parisen kertaa ehdottanut, että Ragnhild

kävisi huvittelemassa kaupungin tanssiaisissa, vaikkeikaan häntä

haluttanut tulla mukaan, mutta kun Ragnhild vakuutti, että hän

paljoa mieluummin jäisi kotiin, lakkasi paroonikin kehoittamasta

jopa näytti iloitsevankin hänen kotiinjäännistään. Ainoa Ragnhildin

ilo oli siinä, kun sai käydä Eedit Bergiä tervehtimässä, eikä

hän niitä käyntejään laimiinlyönyt. Hän tietysti ei edes tälle

lapsuudenystävälleen voinut kertoa koto-oloistaan eikä katumuksesta,

jota tunsi siitä että oli mennyt tähän avioliittoon, mutta hän

tunsi vahvistuvansa seurustelusta tuon lujaluontoisen tytön kanssa.

Keskustelunsa olivat hupaisia ja koskettivat sangen opettavaisia

aineita, ja mielenkiinnolla kuunteli Ragnhild, kun Eedit kertoili

opinnoistaan ja suunnitelmistaan. Samoinkun Maria Stålen läheisyys

sai hänet hiljaiseksi, lempeäksi ja tyynemmäksi, samoin hän aina

Eeditin seurassa tuli mielestään lujemmaksi. Mariaa hän tapasikin

enää harvoin. Ragnhildin uusi koti ei kuulunut pastori Stålen

seurakuntaan, ja parooni osoitti ilmeisen vastenmielisyytensä, kun

Ragnhild kerran ehdotti että lähtisivät sinne vierailulle, joten

Ragnhildissa heräsi epäluulo, että hänen äitinsä olisi tehnyt

huomautuksia siihen suuntaan.

Ragnhildin kertomuksissa kotitoimista oli yhtä ja toista, mistä

Eedit voi huomata, että nuoren rouvan päivät kuluivat sangen

vitkaan ja ilottomasti. Senvuoksi ehdotti hän muutamia huvittavia

kirjoja Ragnhildille luettavaksi, ja kiitollisena noudatti Ragnhild

tätä hänen neuvoaan. Itsellään hänellä oli aivan vähän kirjoja,

eikä hän ilman Eeditin neuvoja tuskin olisi ymmärtänyt valita

hyödyllistä ja huvittavaa kirjallisuutta. Hänen kasvatuksensa

oli ollut pintapuolista, joten toisinaan hänen kävi vaikeaksikin

ymmärtää kirjan sotkuisia ja syvämietteisiä aineksia, mutta Eedit

oli, viisaasti kyllä, valinnut sellaisia, jotka eivät olleet peräti

syväoppisia, ja vähitellen oppi Ragnhild niitä käsittämään, ja

hänelle oli suurta huvia siitä, kun sai oikein ahdistella aivojansa

niillä. Siinähän oli jotakin tekemistä, siinähän hänen sielunsa

kehittyi, näköpiirinsä laajeni, ajatuksensa tarkistui.

Tämä ei juuri paroonia miellyttänyt, mutta hän antoi Ragnhildin

kuitenkin jatkaa lukemistaan, kuitenkaan ei hän _hänen_ huoneeseensa

saanut kirjaansa tuoda, siellä piti hänen yksinomaan olla seuraksi

miehelleen.

Näin oli Ragnhildin elämä saanut hitusen enemmän sisällystä, mutta ei

estänyt sekään häntä tuntemasta avioliiton kahleiden raskautta.

Monikin nuori tyttö, joka uneksii rikkautta, arvoa ja toimetonta

elämää korkeimpana onnenaan, pitää Ragnhildia varmaankin ruti

hulluna, mutta olihan se luonnollista Ragnhildille, jolla oli niin

arka omatunto, palava halu hyödylliseen toimintaan ja vakava luonne.

Hän ei myöskään voinut tyytyä miehensä laimeaan lempeen, samoinkuin

hän soimasi itseään, ettei voinut häntä rakastaa.

Hän oli niin elävästi mielessään kuvitellut tuota syvää tunnetta,

jota kutsutaan tosirakkaudeksi, eikä saisi hän koskaan sitä tuntea.

Toisinaan hiipi hänen sieluunsa ajatus, että kenties hän vielä kerran

kohtaa miehen, joka herättää hänen uinuvan sydämmensä, nuoren, kuin

hän itse, jalon, hyvän ja helläsydämmisen miehen, joka saisi hänen

myötätuntonsa, johon hän voisi katsoa kuin arvokkaampaansa. Mitä

tekisi hän silloin? Niin, hänen täytyisi taistella sitä rakkautta

vastaan, kuolettaa ja tukahuttaa se, sillä rikostahan on rakastaa

toista kun on toiseen sidottu. Ja vaikka hänen kärsimyksensä

tulisivat kuinka suuriksi, täytyi hänen yksin ne kantaa ja

napisematta, sillä olihan hän avosilmin ja vapaaehtoisesti kohtalonsa

valinnut, sitoutunut mieheen voimatta antaa hänelle sydäntään.

Kun sellaiset ajatukset nousivat Ragnhildin mieleen, halusi hän aina

silloin mieluummin kuolla, kuin joutua niin epätoivoiseen asemaan.

Ja kaiken surunsa, kaikki mietteensä piti hänen painaa yksin

poveensa. Miehensä ei häntä ymmärtänyt. Kas siinä Ragnhildin suurin

suru.

24.

Pelastuksen enkeli.

Melkeinpä puolisen vuotta oli Eedit urheasti taistellut

velvollisuuden ja taipumuksen välillä ja kotiutunut viimein

perheenemännän tehtäviin ja tuhansiin suurempiin ja pienempiin

askareihin. Hän oli tutkinut kaikkea tätä kuin mitäkin tiedettä

tahansa, mutta tullut piankin huomaamaan, ettei ollutkaan aivan

helppoa saavuttaa siinä taitavuutta, kuten oli luullut, koska ei

löytynyt siinä niin täydellisiä oppikirjoja kuin muissa tieteissä.

Tässä puolessa vuodessa oli hän kuitenkin suuresti edistynyt,

ja ijäkäs professori sai ilokseen hyvin valmistettuja aterioita

oikealla ajalla, paidoissa pysyi napit ja purkissa senappia. Mutta

sensijaan ei hänellä ollut likimainkaan niinpaljon seuraa rakkaasta

tyttärestään kuin ennen. Entiseen tapaansa Eedit tosin vielä luki

isälleen, mutta hän ei harjoittanut opintojaan läheskään yhtä

ahkeraan kuin puoli vuotta sitte eikä edistynyt yhtä kiitettävästi

tiedoissaan. Eedit, joka oli saanut pojan kasvatuksen, oli

nimittäin yhtä saamaton naisten askareissa, kuin kuka tahansa

hänen ikäisensä nuorukainen, ja tottunut kun oli miettimään ja

ajattelemaan kirjojaan, täytyi hänen oikein ponnistaa ajatuksiansa

muistaakseen mennä keittiöön Sohvi-neittyä katsomaan. Häneltä

kuluikin senvuoksi äijän enempi aikaa järjestyksen saamiseen kuin

monelta vähempilahjaiselta tytöltä, jota oli totutettu taloustoimiin

ja jota ne miellyttivät. Paitse sitä täytyy ottaa huomioon, että

Sohvi oli ammattinsa kehnoimpia, hän ei halunnut eikä voinut tulla

siistiksi, luotettavaksi eikä täsmälliseksi. Kolme neljä kertaa

paistoi hän paistin erinomaisen hyvin, ja Eedit jo toivoi opetuksen

ja opastuksen viimeinkin tehonneen, mutta viidennellä kerralla poltti

hän sen pahanpäiväiseksi. Samoin kävi kaiken muun. Kuitenkin onnistui

Eeditin moninverroin lyhyemmässä ajassa tulla taitavaksi ja saavuttaa

huolellisuuden suuri lahja kuin edellä kerrotun nuoren Liina-rouvan.

Syy oli siinä, että Liina oli lapsellinen, ajattelematon ja kokematon

tyttö, joka ei milloinkaan ollut tottunut kiinnittämään ajatuksiaan

mihinkään vakavaan, ei milloinkaan aikaansaanut mitään hyödyllistä,

häntä oli vain hyväilty ja hemmoteltu, hän oli kuluttanut aikansa

kulkemalla metsiä ja maita tai korkeintaan lukemalla helppotajuista

kirjallisuutta tai soittamalla vähäpätöisiä pikkukappaleita,

joiden harjoittaminen ei vaivoja vaatinut. Eedit taas oli tottunut

syventymään asioihin, pohtimaan niitä ja tunkeutumaan yrityksensä

ytimiin. Liinan ei milloinkaan tarvinnut tehdä sitä, mikä hänestä

tuntui ikävältä, Eeditillä oli luja luonne, eikä hän vaikeuksia

kammonut, kun vain tie hänelle avautui.

Professori kyseli väliin tyttäreltään, miksei tämä enää lukenut yhtä

ahkerasti kuin ennen vai oliko hän jo kyllästynyt. Eedit vastasi,

ettei hän väsynyt ollut lukuihinsa, mutta ettei hänellä ollut aikaa.

-- Mitä sinä sitte teet, lapseni, kysyi isä.

-- Kas, isä, minun täytyy pitää Sohvia silmällä, tiedäthän miten hän

oli huolimaton yhteen aikaan.

-- Kyllähän, mutta ei kaiketi sinun silti tarvitse seistä päivät

pitkät hellin vieressä, tyttöseni, arveli tuo epäkäytännöllinen

opinmies. Käske Sohvin tehdä tehtävänsä paremmin ja palaa kirjojesi

luo.

-- Kyllä, isäni, sittenkun Sohvi on oppinut senverran, että voin

luottaa häneen, saat nähdä minut jälleen kirjaini ääressä, vastasi

Eedit suudellen hellästi isäänsä.

Mutta Sohvi ei oppinut. Eeditille koitti monta tuskanhetkeä ja yhä

palavammin kaihoten silmäili hän rakkaita kirjojaan kirjakaapissa.

Silloin tuli eräänä päivänä pelastuksen enkeli keski-ikäisen lesken

muodossa, jolla oli ymmärtäväiset kasvot ja erittäin soma siisti

puku. Enkeli toi mukanaan kirjeen Maria Stålelta. Se kuului:

Rakas Eedit!

Tässä lähettää äiti sinulle oivan aarteen, jonka hän on

löytänyt jonkun isän seurakuntalaisen luota. Hän on lapseton

leski, jonka on ollut pakko ruveta palvelukseen. Hän on ennen

palvellut herrasperheissä, on taitava tavallisessa ruuanlaitossa

ja sitäpaitsi siisti, rehellinen ja hyväsydämminen. Eikös se

ole mainiota! Äiti sanoo jo kauvan etsineensä sinulle sopivaa

palvelijaa, joka vapauttaisi sinut taloushuolista, jotta

sinä kokonaan voisit antautua luvuillesi, koska mielesi ja

luonnonlahjasi sinne vetävät. Nyt kun itse olet perehtynyt

kotisi järjestämiseen ja tullut huomaamaan, mitä sen hauskuus

vaatii, ei tarvitse sinun muuta kuin sanoa Annalle ohjelmasi,

ja äiti on vakuutettu, että kaikki käy kuin hihnoilla vain,

kunhan Anna ensin tottuu talon tapoihin. Iloitsen sanomattomasti,

että jälleen saat tarttua kirjoihin, joista sinun on täytynyt

niin kauvan pysyä erillään. Äiti sanoo, että jos sinulla olisi

ollut kelvollinen palvelija, ei sinun olisi tarvinnut riistää

luvuiltasi läheskään niin paljon aikaa.

Pikkusiskojen pitäisi kaikkien saunaan illalla, joten en jouda

kirjoittamaan enempää. Hyvästi, ja onnea, herra tohtori!

uskollinen Mariasi.

Mikä ilo ja lohdutus Eeditille! Miten suloista olikaan nähdä tuon

ymmärtävän Annan tyynesti ja säännöllisesti tekevän tehtäviään

eikä tarvinnut häntä muistuttaa eikä oi'aista! Mikä nautinto, kun

sai syventyä rakkaihin lukuihinsa, eikä kiusannut ajatus: mitähän

tyhmyyksiä se Sohvi taaskin tekee. Eedit nautti täysin siemauksin ja

kuitenkin, kun hän taas istui äitivainajansa pienessä, rauhallisessa

kammiossa, oli hän iloinen ja kiitollinen että tarve oli pakoittanut

hänet toden teolla käymään käsiksi taloustöihin ja huoliin. Joka

tapauksessa oli häpeäksi naiselle olla niin typi tyhmä ja saamaton

siinä, mikä kuitenkin kuului enemmän hänen kuin miehen tehtäviin.

Hän ajatteli toteuttaa senkin paikan äidin kirjeessä, jossa tämä

lausui toivomuksensa, että tytär, jos niin tarvittiin, voisi täyttää

paikkansa myöskin tässä suhteessa. -- Niin, rakas, lempeä äitini,

ajatteli hän, olihan se väliin hyvinkin vastenmielistä, mutta minä

koetin kumminkin.

Professori oli ihastuksissaan, kun jälleen sai pitää tyttärensä

melkein ainaisena seuranaan ja nosti tavantakaa katseensa kirjasta

suunnatakseen sen pöydän toiselle puolen, missä Eedit istui

syventyneenä lukuihinsa, aivan kuin ei yksikään kyökkihuoli koskaan

hänen rauhaansa olisi häirinnyt.

25.

Serkku Oskari.

Melkein samaan aikaan tuli uusi lääkäri X:n kaupunkiin. Hän oli

professorin sisaren poika, ja hän otettiin talossa vastaan niinkuin

rakas poika. Eedit varsinkin iloitsi hänen tulostaan, koska isältään

kuuli, että serkku oli nuori mies, jolla oli runsaat tietovarat,

ja hän riemuitsi jo ennakolta sisältörikkaista keskusteluista

ja viehättävistä lukuhetkistä, joita varmaankin tarittaisiin.

Serkku Oskari näyttikin olevan vilkas seuramies, jota lääkärin

ammatti miellytti samassa määrässä, kuin professoria ja Eeditiä.

He olivat senvuoksi tuskin puolen tuntia olleet yhdessä, kun jo

punoutui mieltäkiinnittävä keskustelu. Ei voi soimata nuorta

tohtoria, vaikkakin hän melkein ällistyi nähdessään Eeditin ottavan

keskusteluun osaa ja hämmästyi hänen tiedoistaan ja harrastuksistaan.

Eikä sekään ollut ihmeellistä, että hän siitä hiukan harmistui.

Siihen aikaan ei katsottu tarpeelliseksi eikä sopivaksikaan,

että naisella oli muita kirjallisia tietoja, kuin nuo kaikkein

yksinkertaisimmat, joita koulu opetti, ja joiden täysi määrä oli

saavutettu 14:n vuoden iässä. Eedit ei kuitenkaan kuulunut niihin

naisiin, jotka naurettavalla tavalla kerskuvat tiedoistaan tai

kainostelematta ja vakuuttavalla varmuudella väittelevät jokaisen

kanssa opillisista aineista, mutta hän oli tottunut vapaasti ja

peittelemättä lausumaan ajatuksensa isälleen sekä tyynesti ja

vakavasti keskustelemaan sivistyneiden miesten kanssa. Hänen ei

kuullut milloinkaan puhuvan tuota iloista sisällötöntä lipilaaria,

mikä on niin tavallista nuorten tyttöjen ja nuorten miesten kesken

tanssisaleissa ja muissakin seuroissa, osaksi ei tehnyt hän sitä

periaatteesta, osaksi oli hänellä aina parempaa puhuttavaa.

Nuorten tyttöjen opillisia tietoja pidettiin niihin aikoihin

epänaisellisuuden merkkinä ja nuori tohtori Bernhard pahasti

hämmästyi huomatessaan serkkunsa tuollaiseksi "sinisukaksi".

Ymmärtävä nuori lukija, joka on tottunut arvailemaan romaanien

lopputulosta, tai ehken ollut tilaisuudessa sellaista elämässä

näkemään ja kokemaan, arvelee varmaan: -- Kyllä hän vielä tyttöön

ihastuukin. -- Ja minä voin yhtähyvin nyt kun sittekin sanoa, että

todellakin niin kävi, mutta ei huolita kiirehtiä kertomuksen edelle.

Ja seuraavana päivänä toi tohtori Bernhard kasan kirjoja,

mieltäkiinnittäviä teoksia, joista professori tyttärineen siellä

kaukana maaseutukaupungissa ei ollut kuullut puhuttavankaan, ja nuo

kolme oppinutta olivat unohtaa koko mailman menon selaillessaan niitä

ja lukiessaan kappaleita niistä toisilleen, kun lisäksi vielä nuori

tohtori kertoi jännittävistä tapauksista käytännön alalta, uusista

kokeiluista ja keksinnöistä.

Kun tohtori taas palasi yksitoikkoiseen nuorenmiehenhuoneeseensa,

täytyi hänen väkisinkin ajatella tuota omituista nuorta tyttöä. --

Miten narrimaista, että tuollainen nuori nainen istui kuuntelemassa

opillisia keskusteluja, ajatteli hän; mutta hän näyttää voivan

seurata. Varmaankin on hän lukenut paljon ja perinpohjaisesti.

Aikansa olisi hän kuitenkin oikeammin käyttänyt, jos olisi pysynyt

nypläystyönsä tai ompelunsa ääressä, siitä olen vakuutettu, Uh,

miten epänaisellista tutkia lääketiedettä! Kenties haluaisi hän

tarttua leikkausveitseenkin. No kaikkea vielä, ei se sovi naiselle.

Muuten olisi tyttö miellyttävä. On hellä ja huomaavainen isäänsä

kohtaan, heidän välillään on oikein kaunis suhde. Sitäpaitsi on hän

vaatimaton, joistakuista lausunnoistaan vain voin päättää, että

hänellä on harvinaiset tiedot. Kun tarkastelee hänen ulkomuotoaan,

luulisi häntä tuiki tavalliseksi tytöksi, jollei ota huomioon hänen

viisasta katsettaan ja ajattelevaa otsaansa.

Seurasi ihana aika. Vanha professori ihan elpyi uudelleen, Eedit

ahmien ahmi kirjat, joita nuori serkkunsa hänelle lainasi,

eikä serkku voinut olla mieltymättä tuohon tiedonhaluiseen,

syvämietteiseen, uuraaseen tyttöön.

Eräänä päivänä, kun tohtori taaskin oli professorin luona, näyttäytyi

Anna ovessa ja pyysi Eeditiä silmänräpäykseksi keittiöön. Hän meni ja

herrat kuulivat hänen päästävän kauhunhuudahduksen. Kalman kalpeana

palasi hän takaisin.

-- Anna raisu on lihakirveellä melkein katkaissut sormensa. Hyvä

Oskari, sinun pitää heti auttaa häntä.

-- Kas tässäpä, nuori tohtori, pannaan lääkärirohkeutesi kovalle

koetukselle, ajatteli Oskari ilkkuen.

Hän ei kuitenkaan virkkanut sanaakaan, käski vain sairaan sisälle.

-- Tässäpä saan erinomaisen tilaisuuden antaakseni sinulle

käytöllistä opetusta sitomistaidossa, sanoi hän leikillään. -- Mutta

Eedit loi häneen nuhtelevan katseen ja huomautti ranskankielellä

asettaessaan Annaa nojatuoliin:

-- Kuinka voit laskea leikkiä tällaisena hetkenä? Näethän, että hän

tuntee tuskaa ja sitäpaitsi on peloissaan tapahtuvan toimituksen

johdosta.

Nuori lääkäri oli kahden vaiheilla, hämmästyisikö vaiko pahastuisi

tästä huomautuksesta ja vaikeni senvuoksi sekä alkoi riisua kättä,

joka oli kiedottu karkeaan vaatteeseen. Hän oli päättänyt koetella

Eeditiä ja antoi hänen siksi olla apunaan sitomisessa, pakotti

hänen tarkoin tarkastamaan haavaa, koskettamaan runsaasti vuotavaan

sormeen, joka ainoasti nimeksi riippui kiinni kädessä, kuvaili ja

selitteli aina samassa oppineeseen, tieteelliseen tapaan. Nuori tyttö

oli hieman kalpea, mutta katse ei säikkynyt, käsi ei vähintäkään

vavahtanut, kun hän taitavasti ja vikkelästi autteli tohtoria ja

mielenkiinnolla kuunteli hänen selityksiään. Tohtoria harmitti

hänen rohkeutensa, viisautensa ja käsityskykynsä, ja hänen täytyi

kuitenkin ihailla niinhyvin sitä kuin hänen kätevyyttään, hänen

hellää, tosinaisellista huolenpitoansa potilaasta ja hänen valpasta

tieteellistä harrastustaan.

-- Ei siis mikään saamaton haikailija eikä saamaton kuhnuri, ei

epänaisellinen eikä kovasydämminen, päätteli Oskari ja puri huultaan.

-- Ja nyt lepoa ja varovaisuutta, sanoi hän, kun side oli valmis.

Kättä ei saa käyttää, ennenkun sormi on kasvanut sijoilleen.

-- Mutta mitä minä sitte voin tehdä? huudahti Anna säikähtyen.

-- No, tyynnyhän nyt, lohdutti Eedit ystävällisesti. Saanhan minä

auttaa.

-- Tahtoisin kernaasti nähdä sen sopan, jonka hän keittää, ajatteli

tohtori ja pyyhki käsiään ivallisesti hymyillen. Ja ääneen hän lisäsi:

-- Sinä Eedit, joka tutkit näitä seikkoja, saat tarkata potilasta,

minä sitte väliin katson häntä.

Eedit lupasi, ja serkku Oskari lähti sekavin tuntein. Hän ei voinut

salata itseltään, että Eedit oli herättänyt hänessä vilkasta

mieltymystä, ja hän oli iloinen, kun sai syytä usein käydä

sukulaistensa luona. Hän kävikin jokikinen päivä, muka sairasta

katsomassa. Eedit oli täsmällisesti noudattanut kaikkia määräyksiä,

eikä tohtorilla ollut muistutuksen sijaa. Hän todella toivoi

pääsevänsä sanomaan: -- Siinä se nähdään, kun naisväki ryhtyy moiseen

työhön. -- Mutta ei saanut syytä. Väliin jäi hän päivälliselle tai

teelle. Kunnon tohtorimme ei ollut mikään herkkusuu, joka tarkoin

nuuski joka ruokalajin ja pippuri- ja suolamäärän niissä, mutta

hän harrasti innokkaasti naisen taloudellista kasvatusta ja teki

ehdottoman erotuksen naisen ja miehen töiden ja harrastuksien

välillä. Senvuoksi tutki hän Eeditin liemiä ja muhennoksia vain

vikoja keksiäkseen ja "saadakseen vettä myllyynsä" sillä hänestä

oli aivan mahdotonta, että yhtäaikaa voi keittää liemiä ja tutkia

lääketiedettä. Siitä huolimatta tuli päivällinen pöytään niin

maukkaana ja hyvin valmistettuna, kuin vain voi toivoa, ja Eedit

tarjoili tyynesti, miellyttävästi ja huolta pitäen, mikä sopi hänelle

sanomattomasti.

-- Varmaankin on hän hankkinut emännöitsijän täksi aikaa, tuumi

tohtori. -- Mutta kun hän meni kyökin läpi Annaa katsomaan, ei hän

nähnyt muuta kuin puolikasvuisen tytön, joka siellä hääräili ja

hommaili. -- Anna kait on päänä kuitenkin ja ohjaa tyttöä, arveli

taas tohtori.

Mutta eräänä päivänä tapasi hän hämmästyksekseen Eeditin hihat

käärittyinä suuri esiliina edessä korppuja leipomassa.

Tohtori jäi ällistyneenä ovelle, mutta Eedit pyyhkäsi tyynesti

kättään ja ojensi sen tohtorille tervehdykseksi.

-- Tätä en toki luullut saavani nähdä, huudahti tohtori.

-- Sitäkö, että leivon korppuja, kysyi Eedit nauraen.

-- Sitä juuri. Puhutaanko siitäkin lääkeopillisissa kirjoissasi?

-- Ei, mutta meidän naisten täytyy olla monipuolisia, olin sanoa

jokapuolisia, vastasi Eedit huoahtaen.

-- Ja senvuoksi sinä huokaat, sanoi tohtori ja seurasi ihaillen

nuoren serkkunsa tottumusta ja taitavuutta todistavia liikkeitä.

Sinun ei tarvitse suunnata voimiasi eikä mieltäsi kahteen suuntaan,

valitse jompikumpi.

-- Se ei käy päinsä, vastasi Eedit vakavasti. Olen kyllä ajatellut

asiaa monet kerrat. Kirjojani en tahdo eikä minun tarvitsekaan

jättää, mutta tyttärenä ja emäntänä en myöskään voi jättää taloutta

oman onnensa nojaan. Elä sinä suinkaan luule, että minä joka päivä

olen näin harras taloustoimissa. En ensinkään, Anna on minun kotoinen

kaitselmukseni, ja ainoastaan kun hän ei pysty hoitamaan tehtäviänsä,

ryhdyn minä taloustoimiin.

-- Mutta sittenpä en käsitä, kuinka sinä voit menetellä noin

taitavasti. Pantaisiinpa vain minut leipomaan, niin varmaankin

tekisin hyvin kelvotonta leipää.

Eedit nauroi.

-- Me naiset olemme aivan toista ainesta kuin te miehet, sanoi hän

leikillään ja lisäsi sitte vakavammin: -- Te halveksitte meidän

intelligenssiämme, mutta kaiken lopuksi me kuitenkin -- -- --.

-- Jatka vain.

-- En, en tahdo lausua sitä ajatustani. Ei moni vanhempi ja

kokeneempikaan ole päässyt selvyyteen siitä. Kas niin, herraseni,

mene nyt sisälle isän luo, tämä on heti lopussa, ja sitte käymme

yhdessä sairasta katsomassa.

Eedit oli pyytänyt isältään, että saisi ruveta lukemaan serkkunsa

kanssa. Isä oli mielellään suostunut tuumaan ja illalla piti asia

ratkaista. Kun Eedit kysyi, luuliko Oskari ehtivänsä lukemaan hänen

kanssaan muutamia aineita, vastasi hän hitaasti:

-- No, miksikä en.

-- Mutta sinua kenties ei haluta, sanoi Eedit. Siinä tapauksessa

jätämme koko jutun. Voinhan edelleenkin lukea isäni johdolla sekä

itsekseni. Isäni sanoo, että hän on vanha ja ränsistynyt, ettei hän

enää voi seurata aikaansa etteikä hänen muistinsa eikä voimansa riitä

lukemaan kaikkea uutta, mitä yhtenään ilmestyy. Sentakia ajattelimme,

että sinä -- -- -- mutta jollet sinä tahdo, niin olkoon olollaan.

-- Ei, kyllähän minulla aikaa on, vastasi tohtori ja huomattuaan

vanhan professorin vaipuneen sanomalehtensä lukemiseen jatkoi hän:

-- Minusta sinä vaan voisit käyttää aikasi paljon parempaan.

-- Miten niin? kysyi Eedit.

-- Ompelisit, kutoisit ja tekisit sitä kuin muutkin naiset tekevät.

Eedit loi häneen katseen, josta kuvastui pettymystä, surua ja

suuttumusta.

-- Sinäkin, sanoi hän hitaasti.

-- Ovatko siis muutkin ennen minua antaneet sinulle tämän neuvon?

-- Ovat, kaikki ihmiset, paitsi isä, mutta minä luulin -- -- minä

olin ajatellut, että valistunut mies, kuten sinä, toki tietäisi,

miten ihana kutsumus lääkärinammatti on, ja toivoisi, että useat sen

alan valitsisivat.

-- Tuo on kaikki varsin hyvin sanottu, sanoi tohtori hiukan

kärsimättömästi, mutta sanoppas minulle, ole niin hyvä, miten kävisi

kotien, talouden ja lasten, jos kaikki naiset alkaisivat lukea?

-- En olekaan sanonut, että kaikkien naisten tulisi lähteä

lukutielle. Mutta naisten, kuten miestenkin joukossa on erilaisia

taipumuksia. Anna kunkin seurata omaansa, jolleivät lähimmät

velvollisuudet tee sitä mahdottomaksi.

-- Kas siinä juuri, mitä tahdoin sanoa, huudahti tohtori, naisen

velvollisuudet rajoittuvat talouspiirin sisäpuolelle eikä

lukuhuoneeseen.

-- Missä niin on kirjoitettu? kysyi Eedit. Minä tietysti myönnän

olevan aivan luonnollista, että kodissa vaimo hoitaa taloutta ja

mies lukee tai hoitaa virkaansa, mutta naimaton nainen, jolla ei ole

taipumusta tai halua ompelemiseen tai keittämiseen, olkoon oikeutettu

harjoittamaan lukujaan, jos hänellä siihen on aikaa ja varaa sekä

halua ja lahjoja. Näetkös, Oskari, kun olin vielä pieni lapsi, oli

minulla jo lukuhalu. Nuket ja ompeleminen eivät minua laisinkaan

huvittaneet. Isä ei suinkaan aikonut minusta mitään "sinisukkaa",

mutta huomatessaan minun palavan opinhaluni rupesi hän pitämään

huolta luvuistani, ja hänen tahdostaan olenkin saanut melkein pojan

kasvatuksen. Mistä sainkin tämän lukuhaluni? Mikseivät tavalliset

tyttöjen leikit minua huvittaneet? Miksi kiinnyin enemmän kirjoihin

kuin käsityöhön? Alussa minun kasvatukseni oli samanlainen kuin

muidenkin pienten tyttöjen.

-- No, voihan tämä olla poikkeustapaus, sanoi tohtori vielä hieman

epäilevän näköisenä. -- Mutta jos menet naimisiin, Eedit, niin mistä

Herran nimessä saa miehesi vaatetta ja ruokaa?

-- Vuosi takaperin olisin varmasti vastannut, että antaisin

palvelijain niistä pitää huolen, mutta _nyt_ vastaan:

-- Ellei minulla olisi varaa pitää niin monia tai niin taitavia

palvelijoita, että he pystyisivät niistä huolta pitämään -- tosin

minun johdollani -- sanoisin jäähyväiset kirjoilleni ja sitaisisin

talousesiliinan eteeni. Sillä jos kerran menen naimisiin, koskee

ensimmäinen velvollisuuteni kodin hoitoa, siihen vakuutukseen olen

tullut. Mutta senpävuoksi juuri en menekään naimisiin, ennenkun

tapaan miehen, jonka takia iloiten uhraan rakkaat, rakkaat kirjani.

-- Siihenpä ei lie pitkiä aikoja, nauroi tohtori, -- Amor on aika

veitikka.

-- Niinhän sanotaan. Sen varalta en menekään varmasti vakuuttamaan,

etten koskaan mene naimisiin, sillä eipä tiedä, miten vielä mieli

kääntyy, mutta _nyt_ en voi kuvitellakaan, miltä mailma näyttäisi,

kun miehen tähden jättäisin kaiken, mikä minulle on kallista ja

nykyiset harrastukseni.

-- Kun näin olen päässyt huolistani tulevan miehesi suhteen, niin

voimmehan sitte alottaa lukemisen.

-- Kiitos, hyvä Oskari, huudahti Eedit iloissaan.

-- Mutta sittenkin on minusta synti, että niin kaunis ja miellyttävä

tyttö kuin sinä -- -- --

Eedit keskeytti hänet ja sanoi vakavasti, melkein ankarasti:

-- Oskari, jos tahdot pysyä ystävänäni, niin sinun täytyy luopua

tuosta tavastasi, jota miehet tavallisesti käyttävät nuoria tyttöjä

kohtaan. Minä vihaan kohteliaisuuksia sekä pintapuolista, kevyttä

ja sisällötöntä puhetta. Puhuttele minua kuin toveriasi ja muista

kerrankin, että imartelu ei minua vähääkään miellytä, päinvastoin on

se hyvin kiusallista.

-- Mutta, intti tohtori itsepäisesti, se on totta, että olet

silmissäni kaunis. Tiedäthän sen itsekin.

-- Tiedän kyllä, että minulla on säännölliset piirteet ja heleä

hipiä, myönsi Eedit suorasti -- Olen rakkaan isäni näköinen, ja

olen siitä sangen iloissani, mutta ei sinun eikä kenenkään muunkaan

tarvitse sitä minulle kertailla. Ei luullakseni pistäisi päähäsikään

sanoa sellaista jollekin miehelle.

-- Ei toki. Mutta naiset kernaasti sitä kuuntelevat, sanoi tohtori

kevyesti.

Eeditin silmät salamoivat.

-- On naisia, jotka ovat niin turhamaisia senvuoksi, etteivät ole

parempaa oppineet, ja juuri te miehet enimmäkseen heihin sen luulon

istutatte että heidän arvonsa on kauneus, jota he eivät itse ole

itselleen hankkineet, eivätkä myöskään pysty säilyttämään. Mutta ei

kaikille nämä kohteliaisuudet ole mieleen. Moni nuori tyttö punastuu

kuullessaan imartelua, jota tuhlaamalla hänelle tuhlataan, sillä

hän joutuu hämilleen eikä tiedä, mitä vastata, ja silloin olette te

valmiit huomaamaan, että hän tuli imartelusta hyvilleen.

-- Puhutpa kuin vanha kokenut nainen, sanoi tohtori puoleksi ivaten,

puoleksi myöntäen.

-- En ole juuri kumpikaan, mutta olen pitänyt silmäni auki ja

monastikin harmistunut seuraelämän epäkohtiin.

-- Olkoonpa, myönsi tohtori sytyttäen uuden sikaarin, mutta ainakin

ne naiset, joita tähän saakka olen tuntenut, sisareni niihin

luettuina, rakastavat imartelua ja pintapuolista puhetta. Minä en ole

niitä miehiä, joita moinen huvittaisi, mutta mistäpähän sitä puhuisi

naisten kanssa?

-- Et ole koettanut puhua heidän kanssaan järkevistä asioista.

Sisariasi en tunne, mutta tunnen moniaita kunnon tyttöjä, jotka

harrastavat kaikkea, mikä on suurta, ihanaa ja jaloa. Tuntisitpa

vain ystäväni Maria Stålen ja Jennyn, tuon pikku opettajan, ja vielä

muitakin oivia esimerkkiä.

-- No sittenpä tämä on tavattoman siunattu seutu, ainakin mitä kunnon

tyttöihin tulee, sanoi tohtori hymyillen.

-- En tiedä, olen niin vähän käynyt muilla seuduilla, mutta

luulen vaan teidän miesten kerran saaneen niin nurinkuriset

käsitteet tytöistä, ja minusta tuntuu, kuin tahtoisitte heidät

pysymään sellaisina ja jäämään sellaisiksi, joiksi työttömyys ja

hengenviljelyksen puute on heidät tehnyt.

-- Sinä puhut naisesta, ikäänkuin et itse nainen olisikaan.

-- Niin, myönsi Eedit hymyillen -- en tosiaankaan ole pitänyt itseäni

oikein naisena. Jo pienestä pitäen olen huomannut itselläni olevan

niin peräti erilaisia harrastuksia, kuin muilla tytöillä, olen eniten

ollut isäni ja kirjaini parissa ja paitsi sitä ovat kaupungin naiset

aina pitäneet minua jonkinlaisena epäsikiönä. Senvuoksi minä naisista

puhuessani tavallisesti käytän nimitystä "he" ikäänkuin itse olisin

mies.

Serkku Oskari pudisti tyytymättömänä päätään.

-- Eräs ranskalainen kirjailija sanoo, että naisellisuus on naisen

suurin hyve, sanoi hän. -- Jos nyt tämä häneltä puuttuu, mikä hän

silloin on?

-- Ensiksi pitää olla selvillä, mitä naisellisuudella tarkoitetaan,

huomautti Eedit vilkkaasti. -- Jos se on turhamaisuutta,

pintapuolisuutta, ajattelemattomuutta, avuttomuutta, ei kannata sitä

kovinkaan havitella. Minun luullakseni oikeaan naisellisuuteen kuuluu

hyvyys, uhraavaisuus, hellyys ja vaatimattomuus, ja nämä kaikki voi

omata nainen, joka on antautunut lukutielle.

-- Puhut kuin kirjasta, serkku hyvä, sanoi tohtori vähän terävästi.

-- Minä vain pahoin pelkään, että naiselle, joka on hautautunut

kirjoihinsa, ensiksikin on vaikeaa olla nöyrä ja vaatimaton siitä

syystä, että hän huomaa, miten paljon hän tiedoissaan on muita naisia

edellä, enkä sitäpaitse ymmärrä, missä hän osottaa uhraavaisuuttaan

ja niitä muita kauniita ominaisuuksiaan, kuu hän istuu ja lukee

päivät pitkät.

-- Mutta en minä tarkoita, että hän aina vaan lukisi ja lukisi, vaan

että hän kartuttaisi tietojaan, sivistäisi itseään ja hyödyttäisi

sitte lähimmäisiään sillä, mitä on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, vai aijot sinä oikein ruveta harjoittamaan

lääkärin tointa, nauroi tohtori.

-- Jumala suokoon, että niin pitkälle pääsisin, vastasi Eedit niin

lämpimästi ja vakavasti, että tohtori herkesi nauramasta.

He istuivat hetken äänettöminä. Nuoren tohtorin täytyi sydämmessään

myöntää Eeditin monessa kohden puhuneen oikein, mutta hän ei

vieläkään halunnut luopua periaatteestaan eikä niistä mielipiteistä,

joita hänellä tähän saakka oli ollut naisista.

-- Kysytään paljon työtä ja vaivaa, ennenkun voi saavuttaa kaikki

ne tiedot, joita taitava lääkäri tarvitsee, alkoi tohtori nyt

entistään vakavampana. Ja jos tahtoo seurata aikaansa, saa lukea

yhä vaan läpi koko elämän. Entäs käytännöllinen lääkärintoimi,

pelkäänpä sinun katselevan sitä liian romanttisen runolliselta

kannalta. Voihan se olla kaunista kaikki tuo, mitä romaaneissa

kerrotaan armeliaisuussisarista, jotka kostuttavat sairaan huulia

raittiilla vedellä ja valvovat heidän vuoteidensa ääressä. Ja sitte

se loppuu pieneen rakkausjuttuun. Mutta tuleepa siinä monta kovaa

hetkeä, paljon huolta ja vaivaa puhumattakaan kauheista silpomisista,

haavoista ja kaikenlaisista vahingoista, tarttumista ja myrkytetystä

ilmasta. Ei ole leikkiä lääkärin toimi.

-- Ja sinä luulet, ettei minun voimani, rohkeuteni ja haluni

riittäisi kestämään kaikkia vaikeuksia? kysyi Eedit.

Vanha professori oli pannut pois sanomalehtensä ja kuunnellut jo

hetken aikaa nuorten keskustelua. Hän nousi tuoliltaan, laski kätensä

tyttärensä päälaelle ja sanoi:

-- Tämä tyttönen on seurannut minua sairashuoneisiin ja sairaiden

luo köyhien majoihin aina 15:nnestä ikävuodestaan saakka. Hän on

nähnyt monenlaisia kipuja, on monasti ollut apunani sitomassa

katkenneita luita ja ruhjoutuneita jäseniä eikä ole peräytynyt.

Olen antanut hänen kulkea mukana koetellakseni häntä, ja hän on

koetuksen kestänyt. Hän on kuin luotu lääkäriksi. Hänellä on kaikki

siihen vaadittavat ominaisuudet. Minä olen ollut lääkärinä lähes

50 vuotta, olen nähnyt paljon kurjuutta ja tullut vakuutetuksi,

että naislääkäreistä olisi suuri siunaus ihmiskunnalle. Naisella

on hienompi huomiokyky, hän on hellempi ja kärsivällisempi kuin me

miehet ja esimerkiksi lastentauteihin meitä miehiä paljon sopivampi

puhumattakaan kaikista niistä naisista, joita olisi voitu pelastaa

kuolemasta ja kituvasta elämästä, jos olisi ollut naislääkäreitä,

joille olisivat vaivojaan valittaneet, sillä monet häpeävät puhutella

mieslääkäriä siksi kunnes jo asia useinkin on auttamattomissa.

Iloani ei voi sanoin kuvata, kun huomasin Eeditin taipumukset. Olen

pitänyt häntä suurena Jumalan lahjana. Tiedän, ettei tähänsaakka ole

kuultu puhuttavankaan tieteellisesti sivistyneestä naislääkäristä,

ei ainakaan meidän maassa -- taitavia puoskareita kyllä on ollut

-- ja luulen varmaan, että monia vastuksia nousee Eeditin tielle,

mutta niinkauvankun minä elän, tahdon kaikin voimineni hänen

asiaansa edistää. Toivon senvuoksi, että sinä, hyvä Oskari, --

tietysti palkintoa vastaan tuhlatusta ajastasi ja vaivastasi --

ryhdyt ohjaamaan Eeditin niinhyvin tieteellistä kuin käytännöllistä

opetusta, kunnes saan nähdä, onko mitään mahdollisuutta hänelle

päästä kuuntelemaan luentoja yliopistossa. Minulla on vanhoja toveria

professorien joukossa, minä kirjoitan heille. Tahdothan sinä ottaa

ohjataksesi häntä niinkauvan?

Tohtori Bernhard kumarsi vakavasti ja lupasi.

Kalpeana ja säteilevin silmin oli Eedit kuunnellut isänsä puhetta. Ja

suudeltuaan häntä hellästi kiitollisuuttaan näyttääkseen kiirehti hän

omaan huoneeseensa saadakseen rauhassa ajatella tulevaisuuttaan ja

rukoilla Jumalalta voimaa ja siunausta.

Tohtori Bernhardilla oli suuri kirjasto ja laveat tiedot. Paitse sitä

oli hän mies, joka rivakasti vei perille sen, mihin kerran ryhtyi. Jo

seuraavalla viikolla alkoivat Eeditin lukulunnit.

Paitse niitä tunteja, jolloin tohtori tuli Eeditin luo lukemaan hänen

kanssaan, määräsi hän, mitä teoksia hänen omin päinsä tuli lukea.

Sen lisäksi kulki Eedit hänen kanssaan kaupungin sairashuoneella

sairaita katsomassa. Aina silloin oli vanha professori mukana, joka

mitä hartaimmin seurasi tyttärensä opintoja. Mutta olisipa kuultu

kaupunkilaisten arvelu asiasta! Jos ennen Eeditin kasvatus heistä oli

ollut kiero ja hän itse paikallaan epäkelpo, oli hän nyt suorastaan

häpeämätön, narrimainen, melkeinpä järjiltään.

Mutta Eedit kulki tietään tyynesti ja huoletonna. Hänellä oli suuri

tarkoitusperänsä silmäinsä edessä.

26.

Perheneuvottelu.

Miten vanha sinä nyt olet, Amy, kysyi herra Lundin eräänä iltana, kun

koko perhe oli koolla ruokasalissa, missä pari pahaista talikynttilää

tuikutti.

-- Kaksikymmentä vuotta, vastasi Amy ihmeissään, melkeinpä

loukkaantuneena.

-- Kohta ei siitä enää sovi pitää kovin tarkkaa lukua, isä hyvä,

ehätti rouva Lundin puoliääneen, puoleksi leikillään.

-- Miksikä ei? kysyi isä suuresti kummastuen.

-- Katsos, selitti äiti vähän epäröiden ja yhäkin vielä matalalla

äänellä, jotteivät lapset kuulisi, kun tyttö on yli kahdenkymmenen,

ei pidä -- -- -- ei ole tarpeellista -- -- -- viettää juuri jokaista

syntymäpäivää. Tiedäthän isä mailman mielen. Kun tyttö ei enää

ole nuori, ei häntä kukaan huomaa, vaikka hän olisi miten hyvä ja

kunnollinen tahansa.

-- Mutta ethän kai tarkoittane, että kahdenkymmenenvuotias tyttö

vielä olisi vanha?

-- En, en, mutta näes, jos antaa ihmisten tietää, milloin hän täyttää

21, 22 ja 23 vuotta, pitävät he kyllä tarkkaa lukua miten pitkällä on

25:een ja 30:een.

-- En ymmärrä äiti, miksei voida jutella hauskemmista asioista, sanoi

Amy kärsimättömästi. Hän oli itse hyvin levoton, että oli täyttänyt

20 vuotta ja mielikarvaudella ajatteli hän, ettei vielä ainoatakaan

kosijaa ollut ilmestynyt. Alicella oli niitä jo puoli tusinaa.

-- Pitihän minun vastata isälle, puolusteli äiti.

-- Minulla onkin juuri ehdolla keskusteluaine, sanoi herra Lundin, ja

huolen varjo laskeusi hänen ryppyiselle otsalleen.

-- Mikä niin? kysyi joku pikku tytöistä vilkkaasti ja uteliaana.

-- Ei se juuri sinua koske, typykkäni, vastasi isä hellästi ja veti

tytön syliinsä.

-- Mutta koskee se meitä kaikkia.

Amy istui ja nypläsi hienoa pitsiä. Hänkin loi odottavan katseen

isään.

-- Sinä tiedät, Amy, alkoi herra Lundin hetken vaiettuaan, että

olemme antaneet sinulle parhaimman kasvatuksen, minkä olemme voineet.

Minä kyllä toivoin sen käyvän toisella tavalla, perinpohjaisemmin,

mutta on myöhäistä siitä enää puhua. Kuitenkin on se maksanut meille

jotenkin paljo, ja hyvä lapsi koettaa aina myöhemmin työllään palkita

vanhempainsa vaivat joko ollen apuna kotona tai ansaitsemalla itse

leipänsä.

Äiti loi pikaisen, aran katseen Amyyn. Hän tiesi että tästä aiheesta

Amy kaikkein vähimmin tahtoi puhua.

Isä jatkoi:

-- Olin aina toivonut, että sinä, Amy, vanhimpana tyttärenä piankin

rupeaisit äidille avuksi, mutta -- -- --

-- Onhan hän minua auttanut, kiirehti rouva Lundin huomauttamaan.

-- Niin sinä sanot, sillä sinä olet heikko, liian heikko ja hellä

äiti. En tahdo soimata sinua tästä kauniista ja luonnollisesta

tunteesta, sanoi herra Lundin ja puristi vaimonsa kättä. -- Toivon

vain, että Amyn itsensä takia käyttäisit häntä enemmän apunasi.

-- Hän on vielä nuori, isä.

-- Hän on 20 vuotta vanha eikä tietääkseni ole muuta tehnyt kuin

huvitellut ja kulkenut katuja Alice Lagerin kanssa. Moni nuori

tyttö saa jo paljoa aikaisemmin tehdä jotain hyödyllistä. Sinä,

rakas vaimoni, istut ja ompelet myöhään yöhön. Miksi en näe Amyn

milloinkaan tekevän muuta kuin noita hetaleitaan ja pitsejään tai

korkeintaan itselleen leningin, mutta silloinkin sinä autat häntä?

Jollei hän tahdo ommella, voisi hän hoitaa taloutta. Elä sanokaan,

että hänellä on viikkovuoronsa. Juuri päivällisaikaan näkee hänet

aina kävelyllä, sillaikaakun sinä tärvelet heikot silmäsi hellin

ääressä. Tiedän kyllä, miten hän hoiti taloutta, kun sinä talvella

olit kipeänä. Olen sanonut kaiken tämän näyttääkseni, ettei Amysta

tähän saakka ole ollut suurtakaan apua ja että nyt jo olisi aika sitä

häneltä vaatia.

-- Mutta mitä Herran nimessä sinä häneltä vaadit sitte? kysyi äiti

nyreästi.

-- Siitähän meidän nyt juuri pitäisi päättää. Kuten tiedät on minulla

suuria menoja Ruudolfin takia. Poika rukka on kyllä säästävä ja

huolellinen, mutta oleskelu lukiossa, huoneen vuokra, ruoka ja kirjat

vaativat kuitenkin melkeän summan meikäläisiin oloihin nähden. Pojat

täällä kotona tarvitsevat rahaa kouluunsa ja kirjoihinsa, samoin

pikkutytöt. Minulla ei ole varaa pitää huoneessani hyödyttömiä

ihmisiä.

-- Miten sydämmettömästi voit puhua! Oma lapsesi.

-- Voi se kuulua kovalta. Mutta jos tietäisit miltä tuntuu, kun on

uppoamaisillaan velkoihinsa, ja menot yhä vaan kasvavat eikä tiedä

mistä ottaa tarpeisiinsa. Enhän voi tehdä vääryyttä nuoremmille

lapsille. Mitään perintöä en voi heille jättää, kun kuolen, saakoot

siis edes sivistystä ja sellaisen kasvatuksen, että voivat tulla omin

neuvoin toimeen, kun minä poistun.

Herra Lundin nojasi otsaansa käden varaan ja istui hetken vaiti.

Hänen vaimonsa huokasi syvään ja sanoi viimein:

-- Jos voisimme vieläkin supistaa menojamme -- -- --

-- Tiedän, että olet koettanut kaikki, mitä olet voinut, olet tehnyt

työtä, olet valvonut ja raastanut. Usko minua, minun on ollut vaikea

sitä katsella. Sinä et voi tehdä enempää, ei yksikään vaimo voisi.

Jos Amysta kerran tulisi yhtä uhraava vaimo ja äiti, -- --

-- Suokoon Jumala, ettei hänen ikinä siksi tarvitse tulla, sanoi äiti

huoaten, ja Amy ajatteli: -- Se ei milloinkaan tapahdu!

-- Ei kukaan tiedä, mitä tulevaisuus tuo muassaan, sanoi herra Lundin

vakavasti.

Seurasi hetken äänettömyys. Amy nypläsi niin kiivaasti, että lankakin

välistä katkesi, pikkulapset haukottelivat kirjojensa ääressä, ja

äiti, joka ei tahtonut lasten kuullen keskusteltavan tästä arasta

aineesta, kehoitti heitä käymään levolle. Halusta he lähtivätkin,

koskei isällä ollut sen hauskempaa kerrottavaa. Mennessään Agnes

kuitenkin tokasi nenäkkäästi: -- Minusta Amy voisi opetella

ompelemaan tai pukemaan hattuja, sehän on hyödyllistä, ja se Eelin,

joka on neiti Sundströmin luona, näyttää niin hyvältä.

Amy iski vihaisen katseen pieneen, typerään sisareensa, ja äiti, joka

aina oli tottunut välittämään ja oli valmis lepyttämään vanhinta

tytärtään, ehätti sanomaan:

-- Lapsi kulta, kuinka voit noin tuhmasti puhua? Ei se työ sovi

parempain ihmisten lapsille. Eelin on köyhän käsityöläisen tytär, ja

se on vallan toinen asia. Ompelija ei ole herrasväkeä.

-- Minusta se oli oivallinen mieleenjuolahdus, sanoi herra Lundin.

-- Vaatteiden ompeleminen on varsin tuotteliasta, ja meidän pieni

kaupunkimme on muutamassa vuodessa kasvanut niin suuressa määrässä,

että kyllä kaksikin ompelijaa kannattaisi.

Äiti kääntyi Agnesin puoleen ja sanoi ankarasti:

-- Mene siitä nukkumaan! -- Hän oli harmissaan ja levoton siitä,

että lapsi oli tehnyt sellaisen ehdotuksen. Isä, jolla ei

ollut aavistustakaan siitä, mikä sopi, oli suorastaan ottanut

asian vakavalta kannalta, ja hän oli vuosi vuodelta tullut yhä

itsepäisemmäksi ja mahdottomammaksi. Miten siis saada hänet tästä

ajatuksesta?

-- Tahtoisiko isä todellakin nähdä tyttärensä kaupungin ompelijana?

kysyi Amy hehkuvin poskin.

-- Oo, miksei, sanoi tuo parantumaton isä. Eikö ole parempi ommella

vaatteita, kuin kuluttaa nuoruutensa huveissa ja tuhlata aikansa

kävelemiseen ja tyhjiin lörpötyksiin?

Silloin avasi rouva Lundin suunsa. Viime aikoina oli hän mikäli

mahdollista koettanut puhua sävyisästi ja varovasti saadakseen

miehensä helpommin myöntymään, mutta tämä oli jo liian karkeata.

Senvuoksi sanoikin hän suuttuneella äänellä:

-- Isä, sinä et ajattele, mitä sanot. Neiti Sundström on kunniallinen

ihminen, mutta ei yksikään perhe kaupungissa ottaisi häntä

vieraakseen. Tahdotko sinä todellakin, että Amy suletaan pois

seuraelämästä ja että ystävät häntä halveksivat?

-- Mitä sanoisi Alice, huudahti Amy kauhistuksissaan, kun sitä vain

ajattelikin.

-- Elleivät ystäväsi enempää ymmärrä eivätkä sinusta enempää välitä,

kuin että halveksivat sinua senvuoksi, että itse ansaitset leipäsi,

eivät he ansaitse ystävän nimeä eikä käyne sinulle vaikeaksi jättää

heitä.

-- Elä siitä enää haasta, sanoi rouva Lundin kiivaasti. -- Amystä

ei eläissään tule ompelijaa, ei ikinä, niinkauvankun minun pääni

on pystyssä. Sitenhän heti menettäisimme kaiken toivon saada hänet

hyviin naimisiin.

-- Jokainen kunniallinen mies luullakseni ottaa ennen kunnollisen,

osaavan vaimon, kuin jonkun tyhjäntoimittajan.

-- Sitä he eivät tee, elä luulekaan.

-- Olethan itsekin ollut emännöitsijä.

Tumma puna kohosi rouva Lundinin kasvoille, kun hän muisti tätä

alennuksensa aikaa.

-- Se ei kuulu tähän, sanoi hän hätäisesti ja lisäsi ikäänkuin

itsekseen: -- Paitse sitä en voi juuri sanoa joutuneeni kovinkaan

loistaviin naimisiin.

-- No, et, siinä olet oikeassa, sanoi herra Lundin vitkaan ja

katkerasti.

Syntyi kiusallinen äänettömyys. Hetken päästä sanoi herra Lundin:

-- Olen nähnyt naisia myyjinä leipuripuodeissa. Mitäs siitä sanot Amy?

Amy hörpisti halveksivasti huultaan.

-- Myymään leipää kaikille talonpojille, piioille ja oppipojille,

sanoi hän.

-- Ohhoo, siihenkin näyt olevan liian hyvä. Mitä sinä sitte tahdot

tehdä?

-- Ainoa, mikä minusta olisi sopivaa, olisi opettajatoimi, vastasi

Amy.

-- Ahaa, nytpä johtui jotakin mieleeni, sanoi isä. -- Kauppias

Lager, Alicen isä, kysyi joku aika takaperin minulta, tiesinkö

sopivaa kotiopettajatarta hänen nuoremmalle tyttärelleen, tuolle

kyttyräselkäiselle Almalle. Hän kuulemma on liian heikko käymään

koulua. On mahdollista, että hän ajatteli Amya.

-- Voisiko hän olla niin hävytön, huudahti rouva Lundin.

-- Kyllä, äiti, se on niin hänen tapaistansa, sanoi Amy. -- Hän

on raaka, sivistymätön mies, ylpeilee rahoistaan ja on mielestään

parempi muita ihmisiä.

-- Mutta virkamies lienee toki ylempänä halpaa kauppamiestä.

-- Rakas vaimoni, huomautti herra Lundin, jos virkamies on köyhä,

en ymmärrä miksei hänen tyttärensä voi ottaa kauppiaan kädestä

palkkaansa rehellisestä työstä.

-- Mutta se ei saa tapahtua, tenäsi rouva Lundin, ja Amy lisäsi: --

Mitenkä voisin minä tulla sinne kotiopettajattarena, mitä Alicekin

sanoisi! Ja Alma on sietämätön, vastenmielinen kakara, ruma ja

viallinen. -- -- --

-- Amy, Amy, varoitteli isä, voiko hän mitään muodolleen?

-- Ei, mutta hän on ilkeäkin ja kiero.

-- Jos häntä on laimiinlyöty ja hänelle tiuskuttu, jos hän aina

on nähnyt vanhemman, parempiosaisen sisarensa ensi sijassa, ei se

ele ihmekään. Sitä tärkeämpi on opettajan tehtävä siellä, sitä

kiitollisempi toiminta-ala hänellä olisi, puolusteli isä.

-- Amylla ei ole taipumusta opettajaksi eikä olisi viisastakaan antaa

hänen valita sitä uraa. Sinä, isä, et milloinkaan ajattele, millaisia

miehet ovat. Eivätkö kotiopettajattaret tavallisesti saa jäädä

ikipäivikseen naimattomiksi ja tulevat sitte kärtyisiksi, äreiksi,

nyreiksi, lyhytnäköisiksi ja laihoiksi. Ei! jos tytön pitää tulla

naiduksi, niin täytyy hänen ottaa osaa seuraelämään, olla iloinen ja

liehakoitu, ja silloin hän tulee huomatuksi. Siinä nyt on Ragnhild

Cederskiöld. Niin jäykkä ja kylmä kun onkin, on äitinsä onnistunut

saada hänet naitetuksi rikkaalle paroonille.

-- Ragnhildilla oli kauniit myötäjäiset, muistutti isä.

-- Oli kyllä, mutta ei silti nuoren tytön tarvitse ennen aikojaan

ruveta rahan edestä työskentelemään, silloinhan heti kaikki näkevät,

että hän on köyhä.

-- Luuletko, ettei tunneta meidän köyhyyttä? kysyi herra Lundin

suruisesti.

-- Ei niin varmasti ja minä olen pannut parhaani, jottei Amy

esiintyisi huonommin puettuna kuin muutkaan.

-- Kas siinä se on juuri onnettomuus, sanoi herra Lundin: -- Sinä

tahdot Amyn esiintymään rikkaana tyttönä eikä voi hän sitä tehdä

muuten kuin toisten siskojensa sekä sinun terveytesi kustannuksella.

-- Äiti uhraa kaikkensa lapsensa hyväksi, vakuutti rouva Lundin. --

Ja mitä enemmän me uhraamme Amyn eteen, sitä parempi mahdollisuus on

saada hänet miehen turviin.

Herra Lundin huokasi syvään. -- Mitä voisikaan tämä ihmeteltävän

uhraava ja kestävä äiti vaikuttaa, jos hänellä olisi toiset

mielipiteet, ajatteli hän.

-- Minua ei tosin lasten opettaminen huvita, sanoi Amy, mutta jos

olisi tarjolla johtajattaren paikka jossain koulussa, silloin

mahdollisesti voisin myöntyä sen vastaanottamaan.

-- Siihen ei ole sinulla kyllin perusteellisia tietoja, väitti isä,

eikä tarpeeksi kokemusta voidaksesi täyttää niin vastuunalaista

paikkaa.

-- Sitäpaitse on sellaisissa viroissa enimmäkseen iäkkäitä naisia,

vanhoja-piikoja, entisiä kotiopettajattaria ja muita samanlaisia,

huomautti äiti halveksivasti.

-- Mutta on kovin vastenmielistä olla opettajana yksityisissä

perheissä, sanoi Amy itku kurkussa. -- Ylhäisissä ja rikkaissa

kodeissa pidetään häntä palvelijana, ja lapset ovat hänen ainoa

seuransa, ja sivistymättömien ja alempiarvoisten luona en tahdo olla.

Muistan kyllä, kuinka Alicen opettajaa kohdeltiin. Lapset häntä

kiusasivat, herrasväki ei hänestä vähääkään välittänyt, paitsi sitä

että hän luki lasten kanssa, piti hänen vielä ruokkia heitä pöydässä

ja käydä heidän kanssaan kävelemässä. Minä menehtyisin häpeästä, jos

minun täytyisi kävellä oppilaitteni kanssa yleisillä kävelypaikoilla

ja siellä kohdata entisiä tuttaviani, jotka kukatiesi eivät minua

tervehtisi.

-- Sinulla on aivan väärä mailmankatsantotapa, tyttö parka, sanoi

isä suruisesti. -- Sinä häpeät sekä työtä että köyhyyttä, joita

kumpaakaan et voi välttää.

-- Jollei valopäätä ala näkyä, huokasi äiti.

-- Minä puolestani katson työnteon niinhyvin nuoren tytön kuin

miehenkin velvollisuudeksi, sanoi herra Lundin.

-- Ei, asian laita on aivan toisin. Nuoren tytön ei tarvitse olla

mikään työjuhta, väitti hänen vaimonsa.

-- Mutta jos hän nyt joutuu naimisiin varattomalle miehelle,

ja -- -- --

-- Siihen asemaan ei Amy _eläissään_ tule. Sitä en minä _ikinä_ salli.

-- Eikö sittenkään, jos hän sattuisi sellaiseen rakastumaan? kysyi

herra Lundin vakavasti.

-- Ei siinäkään tapauksessa, vastasi äiti päättävästi. -- Eikä

Amykaan milloinkaan tule niin hulluksi.

-- En suinkaan. Olen jo saanut kylläkseni kärsiä köyhyyttä ja

puutetta ja kuunnella alituisia valitusvirsiä, sanoi Amy.

Levottomuus ja suru täyttivät vanhan isän mielen, kun hän katseli

tytärtään. Vähemmän kuin kukaan oli hän saanut tuntea köyhyyden

kouraa. Hänen piti aina olla hyvin puettu, piti saada huvitella,

ottaa osaa seuraelämään, hänen ainoa huolensa oli oma itsensä, häntä

säästettiin mikäli mahdollista työstä ja vaivasta, sai nukkua suureen

päivään, ja sittekin kehtasi hän puhua köyhyydestä. Mutta olihan

se luonnollistakin, hän kun aina vertasi olojansa Alicen ja muiden

varakkaampien kanssa. Kuinka mieletöntä onkaan verrata itseänsä

onnellisempiinsa; sehän vaan synnyttää kateutta ja tyytymättömyyttä,

kun sitävastoin verratessamme asemaamme vähempiosaisten kanssa,

mielemme täyttyy kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, ja me tyydymme

osaamme.

-- Sinulla ei niinmuodoin ole halua mihinkään, Amy, sanoi isä lopulta

ja istui hänen viereensä.

-- Enhän voi sekoittua huonompiin ihmisiin ja ruveta ompelijaksi tai

puoti-ihmiseksi, ja lapsia taas en voi sietää, vastasi Amy. Enkä

ymmärrä, miksi isä välttämättä tahtoo minut pois luotaan, lisäsi hän

itkusilmin.

Herra Lundin laski ystävällisesti kätensä Amyn olalle ja sanoi

hellästi:

-- Ei mikään olisi minulle suloisempaa, kuin saada pitää sinut täällä

kotona. Miten onnellinen olisinkaan, jos näkisin sinun tunnollisesti

täyttävän täällä velvollisuuksiasi. Sinä voit ohjata pikkusisariasi,

sinulla on hyvä äiti, jota voit auttaa ompelussa ja taloustoimissa,

kuinka saat omaltatunnoltasi kulutettua vuoden toisensa perään

pelkkään huviin ja ajanhukkaan.

-- Voinhan ruveta valmistamaan Lilliä kouluun, sanoi Amy

vastahakoisesti, ja ompelua on yllin kyllin kotona.

-- Niin, jos todenteolla siihen ryhdyt, olen tyytyväinen, sanoi isä

ja suuteli hellästi tytärtään.

-- Ja nyt hyvää yötä, on jo myöhä. Hän poistui huoneesta.

-- Oi, miten onneton olen! valitteli Amy, kun ovi sulkeutui ja isän

askeleet häipyivät käytävään. Ja talvella kun Alice oli aikonut saada

toimeen tanssiaisia joka viikoksi; pidettäisiin niitä vuoroon kunkin

luona. Tulisi tanssia, kuvaelmia, seuranäytelmiä ja mitä kaikkia

lystiä keksittäisiinkään. Ja minä juuri aijoin pyytää isältä, että

mekin katsoisimme vuoroamme, sillä on ilettävää aina kulkea muiden

luona ottamatta itse milloinkaan vastaan vieraita.

-- Kuinka voit kuvitellakaan mielessäsi, että se kävisi päinsä, kysyi

äiti ihmeissään.

-- Minä luulin, että isä toki myöntyisi, ja nyt tuli tämä vielä.

-- Voi lapseni, huokasi äiti ja kääri kokoon pienen hameen, jota

oli paikkaillut. -- Isä on heltymätön eikä hän ymmärrä, miten

välttämätöntä on peitellä köyhyyttään ja kulkea pää pystyssä.

Sellaisia ne ovat miehet, ja isä on siksi itsepäinen, ettei häntä voi

saada myöntymään.

-- Niin, ajatteleppas, että hän aivan tyynesti voi ehdottaa, että

rupeaisin ompelijaksi, pöyhisteli Amy.

-- Kaikeksi onneksi olemme saaneet hänet luopumaan noista

ansiosuunnitelmista. Nyt on vaan kysymyksessä Lillin lukujen

ohjaaminen. Raskastahan se on, lapsi rukka, mutta asia ei ole

autettavissa, ja on kuitenkin parempi näin, kuin ansaita leipäänsä

mailman kyljessä. Voinhan minäkin väliin auttaa sinua, kun tahdot

mennä Alicen luo. Elä nyt ole suruissasi, tanssijaisten suhteen

vielä keino keksitään. Tietysti et saa ajatellakaan että meillä

niitä pidettäisiin. Kahvikestejä nyt sentään voimme silloin tällöin

panna toimeen; sekin on tyhjää parempi. Kukapa tietää, isä vielä

talvemmalla suostuu tuumiimme, kun näkee sinun ensin ahkeraan

auttelevan täällä kotona, puheli äiti rohkaisten.

-- Uh, että täytyykin raastaa ja rääpiä kuin orja, huokasi Amy, eikä

Alice pitkänä päivänä pane rikkaa ristiin.

-- Alice on rikas. Sanotaan, että kulta on multaa, mutta kyllä se

vaan vie eteenpäin maailmassa. Kas niin, mene nyt nukkumaan lapseni,

käyt niin kalpeaksi yövalvomisesta.

-- Entäs sinä, äiti?

-- Minä vielä valvon hetkisen. Agnesilla ei ole huomiseksi esiliinaa,

kun menee kouluun.

Aavistus siitä, mitä tämä äiti on saanut kestää ja mitä hän on ollut

lapsilleen, alkoi nousta Amyn sielussa, hän tunsi piston sydämmessään

ja sanoi sovittaakseen:

-- Ehkä minä voisin -- -- --

-- Ei, ei, mene sinä nukkumaan, ei minua väsytä.

-- Hyvää yötä, äiti.

Kello ilmoitti jo kaksitoista, ennenkun pienoinen esiliina oli

valmis, ja tuhansittain pyöri katkeria, karvaita ajatuksia tuon

väärälle tielle eksyneen äitiparan päässä.

Kun Amy sinä iltana kävi huoneeseensa, oli hän entistään katkerampi

ja napisevampi. Hänen mieltään karvasteli isä, jolla oli niin suuret

vaatimukset hänen suhteensa, Ruudolf, jonka olo lukiossa maksoi niin

paljo, tuo aina nenäkäs Agnes, Lilli, jonka muka välttämättä piti

oppia lukemaan, muutkin lapset, jotka alilakkaamatta kuluttivat rikki

ja kasvoivat sopimattomiksi vaatteensa, jotta äiti oli uupua työhön,

Alice, joka oli rikas ja sai mitä halusi, häntä suututti köyhyytensä,

nurisipa hän vielä Jumalaakin vastaan, joka oli suonut hänelle

niin onnettoman osan mailmassa. Eikä ollut hänellä heikointakaan

toivon kipinää päästä ahtaasta asemastaan. Miten selittäisi hän

luutnantti M:n käytöstä? Olihan tämä ollut huomattavan kohtelias aina

pukujuhlasta saakka -- miksei hän kosinut? Kaikkea vielä, hänhän

hyöri ja pyöri vain Alicen ympärillä kuin perhonen ruusun kehässä

eikä voi irtautua hänestä, vaikka Alice jo aikoja sitte oli antanut

hänelle rukkaset -- niin hän ainakin itse kertoi. Nyt Alice ihasteli

nuorta laulunopettajaa, joka oli lahjakas, mustakulmainen, komea

mies, vaikka köyhä kuin kirkonrotta. Miksei hän siis voinut suoda

luutnanttia Amylle? Johan nyt, piti vain kiemailla ja pidätellä häntä

ihailijaparvessaan, jotta joukkue pysyisi mahdollisimman suurena.

Sama tyytymättömyys, joka illalla samensi Amyn mieltä, kangasti siinä

vielä seuraavana aamuna, vaikka talviaurinko kirkkaana ja hempeänä

hymysi pakkasen kukittamien akkunaruutujen lävitse. Ei päättänyt

Amy päiväänsä itsetutkistelulla eikä alkanut uutta rukouksella eikä

hyvillä aikeilla. Pienen aakkoslukijan olo ei ollut kadehtittavimpia.

Opettaja oli äkäinen ja hajamielinen, kävi kärsimättömäksi, ja

ensi tunti päättyi nuhteisiin ja kyyneleihin. Seuraavat olivat

samanlaisia. Amylla ei tosin ollut opettajalahjoja, mutta ei

ollut hänellä rakkauttakaan eikä hyvää tahtoa. Hän teki työtään

vastenmielisesti, vilkui kadulle ja ajatuksensa aikailivat luutnantti

M:n ja Alicen luona ja hän harmitteli, ettei hän kenties tänään

pääsisi luistinradalle, minne koko ylhäisen seurapiirin nuori väki

aamupäivin keräytyi.

Jos vain tunnollisesti ja hyvällä tahdolla täyttää velvollisuuttaan,

vaikka raskastakin, tuottaa se tyydytystä ja saa mielen keveäksi ja

hilpeäksi. Mutta niin ei ollut Amyn laita. Hänen mielensä oli valju,

kärsimätön ja napiseva kuin aina ennenkin. Ei edes isän kiitos, ei

hänen iloinen katseensa, kun kotiintullessaan näki hänet työssä,

saanut häntä sulamaan. Isähän juuri häntä työhön pakoitti ja esti

huvittelemasta.

Tyttären, jolla varsinkin on terveyden kallis lahja, pitäisi olla

kodin auringonsäteenä. Vanhemmilla on huolet ja murheet osallaan, he

tekevät pääasiallisen työn, he saavat vastata lastenkasvatuksesta,

heillä on vaikeuksia sekä kodissa, että kodin ulkopuolella, he saavat

valvoa öitä, kestää vaivoja, paitse sitä ovat he jo siinä ijässä,

jolloin mieli ei enää ole nuoruuden joustava, heillä kukatiesi on

ollut suruja, katkeria kokemuksia, heidän terveytensä kenties on

tärveltynyt. Mutta tyttärellä on nuoruutensa, on terveyttä ja voimaa,

tukea ja hoivaa, vanhemmat, joihin voi luottaa ja joilta neuvoa

kysyä, häntä on säästetty suurimmista suruista ja edesvastuusta,

hänen tulisi olla iloinen ja tyytyväinen, tulisi lohduttaa,

levittää päivänpaistetta ympäristöönsä ja auttaa omaisiaan.

Mutta Amy kulki kuin ukonpilvi uhaten ratketa vihan voimaksi ja

salamoiksi vähimmänkin vastustuksen tai vastoinkäymisen osuessa

tielle. Hän ei yrittänytkään hillitä luontoansa, oli mielestään

onneton, kärsi vääryyttä ja kovaa kohtelua ja luuli senvuoksi

olevansa oikeutettu syöttämään ympäristölleen kaikki ikävyydet,

joita paha tuuli matkaansaattaa. Hän ei tietänyt, että korkein

onni on siinä, kun unohtaa itsensä ja etsii vain muiden onnea.

Senpätakia ei hän milloinkaan tuntenut onnea, ei edes kaihoamiensa

huvitusten pyörteissä, koska silloinkin toisen kallisarvoinen

puku, ihaeltu kauneus tai jokin muu herätti hänessä kateutta ja

katkeroitti hänen ilonsa. Senlisäksi pyrki Amy aina näyttäytymään

toiselta, kuin oli, mikä seikka ajan pitkään tietystikin väsytti

ja nostatti alituista käninää. Samaten kun Amy seuraelämässä pani

kasvoihinsa rakastettavan ilmeen ja käytti imartelevaa puhetapaa,

vaikka povessaan hautoi kateutta ja katkeruutta, halusi hän myöskin

kalliimpia pukuja ja hattuja, kuin varansa kannattivat, tai ainakin

koetti hän reunustuksilla ja koruilla muovaella vanhoja. Samaa maata

oli hänen huoneensa: joka puolella verhoja, käytettyjen tanssipukujen

kaistaleita, kauhtuneita tupsuja, pölyttyneitä nauharuusuja. Tässäkin

tahtoi hän välttämättä matkia Alicea, jonka lumoava neitsytkammio

ruusunpunaisessa silkissä ja lumivalkeassa nokkoispalttinassa oli

Amyn loppumaton ihastus.

Voiko hän sitte eksyttää ihmisten epäilykset? Ei ensinkään. Useat

hänelle nauroivat, toiset häntä moittivat, parhaimmat häntä

surkuttelivat.

Onneton se, joka tahtoo kohota korkeammalle kuin siivet kannattavat,

onneton, joka ehdottomasti tahtoo päästä kohtalostaan koettamatta

edes tutkia, eikö siinäkin voisi jollain tavalla onnea löytää.

27.

Rauhala.

Jättäkäämme tämä iloton kuva ja kiinnittäkäämme katseemme toiseen,

josta ilo ja hempi heijastaa.

On lauvantaipäivä. Pappilan asukkaat askaroivat ahkeraan

lopettaakseen hyvissä ajoin viikon työt ja voidakseen sitte levossa

ja rauhassa alottaa pyhäpäivän. Pastori käveli edes takaisin pienessä

kamarissaan ja mietti seuraavan päivän saarnaa. Pastorinrouva parsi

sukkia ja ohjaeli kahta tyttöstään reikäompelussa. Pojat lukivat

maanantain läksyjä, ja kyökissä vastasi Maria taikinaa sanellen

ranskaa Ninni-sisarelleen. Sisäkkö oli juuri lopettanut kankaan ja

laski sitä paraillaan tukista, keittäjä kiillotti keittoastioita,

jotka piankin hohtivat kuin kulta. Mikä ahkeruus, kodikkuus, sopu

ja vilkas toiminta vallitsikaan tässä kodissa! Olisitpa vain nähnyt

talon reippaat mustasilmäiset pojat, jotka otsa innosta rypyssä

tutkivat kielioppia ja sanakirjaa ja nuo herttaiset, punaposkiset

pikkutytöt, jotka nytystivät reikäompeluansa ja tavan takaa

kysäsivät: äiti, onkos tämä hyvin? -- tuon rakastettavan äidin,

jonka kasvoista loisti hyvyys, tyytyväisyys ja onni ja jonka käsi

osoitti taitoa ja ahkeruutta, tuon onnellisen hyvän vaimon ja hellän,

ymmärtävän äidin ilmeisen kuvan -- ja Ninnin ja Marian! Ninni kuin

vasta auennut ruusunnuppu, hento ja hieno ja syvästi harrastunut

ranskan lukuunsa ponnistellen pientä päätään muistaakseen kaikki

mutkat ja säännöt, Maria kodikkaassa arkipuvussaan hihat käärittyinä,

niin että pyöreät, tanakat, terveyttä ja voimaa todistavat

valkeat käsivarret näkyivät, kasvoissa ystävällinen ilme. Valpas,

eloisa katse osoitti, että hänen huomionsa riitti sekä taikinaan

että saneluun. Mariassa ei ollut mitään varsinaisesti kaunista,

lukuunottamatta hänen tervettä hipiäänsä, sinisilmiään ja paksuja

vaaleanruskeita palmikoltaan, mutta hän teki sangen miellyttävän

vaikutuksen joka ihmiseen, sillä pieninkin piirre hänessä ilmaisi

hyvyyttä, iloista tyytyväisyyttä ja terveyttä. Joku pikkuveljistä

oli kerran sanonut: -- Maria sisko on aina tyytyväinen, ja oli siten

tietämättään antanut täydellisen kuvan vanhimman sisarensa luonteesta

ja ulkomuodosta.

Kyökin ovelta kuului iloisia ääniä, ja pojat ja tytöt törmäsivät

sisälle. -- On jo aika lopettaa, kirja pois Ninni! huusivat he. Ei

tarvinnut tätä sanoa Ninnille kahdesti. Hän kyllä oli innostunut

ranskanlukuun, mutta kaikella on aikansa, ja niinpiankun tunti

oli lopussa, oli hän valmis jättämään sen. Oli näet vielä paljo

tekemistä, ennenkun pyhänaatto voitiin kunnialla vastaanottaa.

Innoissaan kiiruhtivat lapset sovittuihin askareihinsa. Bruuno ja

Kustaa siivosivat huolellisesti kouluhuoneen, Ruusa pesi ja kasteli

ruukkukasvit. Aina nouti puhtaita pyyheliinoja, suun pyyhkimiä ja

lakanoita liinakaapista ja jakeli ne keittiöön, makuusuojaan ja

ruokahuoneeseen. Pikku Huugo hakkasi suolaa ja pippuria. Ninni

auttoi näppärästi Maria-siskoa leipomisessa. Sunnuntaiaamusin

jaettiin kullekin lapselle tuores vehnäkakkunen, ja nyt oli Ninni

saanut tärkeäksi tehtäväkseen leipoa ne ja hän tekikin ne ylen

tunnollisesti, jotta kaikki vaan tulisivat saman suuruisia, pyöreitä

ja somia, että rusina osuisi aivan keskelle ja istuisi tarpeeksi

syvään, jottei noustessa pulpahtaisi ulos. Pikku työmiehetkin

tekivät tehtävänsä tarkasti, reippaasti, tottuneen tapaan,

huudellen toisilleen silloin tällöin pilapuheita tai muistuttaen

ajan kiirehtivän. Kun sitte kakut kauniina ja tuoksuvina oli saatu

säilykköön, olivat muutkin askareet lopussa. Nyt kiirehtivät sekä

pojat että tytöt huoneisiinsa, sukivat päänsä ja pesivät kätensä.

Kun kello kaiutti kuutta salin vanhasta kellokaapista, kokoontuivat

perheenjäsenet vähitellen toinen toisensa perästä. Isäkin ilmestyi

ovelle piippuineen, kirjoineen. Äiti istui sohvan kulmassa ja oli

tyytyväinen saatuaan suuren sukkakasansa parsituksi. Nyt kuunteli

hän huvikseen lasten iloista pakinaa. Palvelusväkikin kyökissä istui

jutellen keskenään leväten töiden loputtua. Vanha Musti loikoili

takkavalkean ääressä ja veti unta ja puuropata porotti hiljalleen

liedellä.

Isä avasi kirjansa ja luki siitä ääneen. Vanhemmat lapset

kuuntelivat, nuorimmat leikkivät takan luona. Tuontuostakin keskeytti

pienoinen kysymys tai huomautus luvun ja lapset lausuivat vapaasti

vaatimattomat ajatuksensa ja mielipiteensä iloissaan, jos isä ja äiti

ne hyväksyivät, mutta tarkkaavasti pannen korvansa taa oikaisun tai

ystävällisen huomautuksen. Niin kului tunti rauhassa ihanasti.

Silloin kuului kulkusten kilinä kartanolta.

-- Setä Werner se on, huusivat lapset ja kiiruhtivat ulos. Hieno

puna nousi Marian kasvoille, ja hän lähti keittiöön kysymään oliko

nuoren apulaisen huone kunnossa ja sanomaan että iltaspöytään

katettaisiin sija vieraallekin. Samassa astui sisälle saapunut

matkamies, pastori Werner, Lyydian veli, joka oli määrätty Marian

isälle apulaiseksi. Hän oli jo ennestään tuttu ja ystävä talossa, ja

senvuoksi kaikki toivottivat häntä tervetulleeksi. Kun hän nyt istui

tuossa kodikkaassa salissa, jota paksut, siistityt talikynttilät

valaisivat, ja antoi katseensa kulkea perheenjäsenestä toiseen

alkaen kunnianarvoisesta, herttaisesta pastorista aina pyöreään,

valkeatukkaiseen Huugoon, valtasi hänen mielensä kodikkuuden tunne,

ja hän uskoi varmasti talossa viihtyvänsä.

Piankin ympäröi Edvard Werneriä riemuisa lapsiparvi, joka jo kauvan

aikaa oli iloinnut hänen tulostaan. He tiesivät kokemuksesta,

ettei se vakavuus, joka ympäröi tuon nuoren miehen koko olemusta,

ollut ankaruutta, ja senvuoksi puhelivat he pelkäämättä ja tekivät

kysymyksiään. Pastori vastaili heille ystävällisesti ja kyseli heidän

luvuistaan sekä askareistaan, mutta tarkka silmä olisi piankin

huomannut, että hänen katseensa kesken keskusteluakin kiintyi talon

vanhimpaan tyttäreen, joka tyynesti puuhaili iltaspöydän kattamisessa

ruokasalissa tai väliin istahti äitinsä viereen ja otti osaa

keskusteluun levollisella, miellyttävällä tavallaan.

Iltasen syötyä avasi äiti vanhan klaveerin ja sitte soitettiin ja

laulettiin hyvän aikaa. Arvostelijan korvalle se ei ollut mitään

erikoista, mutta Edvard Werner kuunteli kernaasti lasten heleitä

ääniä, kun he lauloivat somia laulujaan. Ja he näyttivät ilokseen

laulavankin ja vaatimattomasti. Mariankin piti laulaa säestettyään

ensin pienokaisia. Hänellä ei ollut ollut muuta soitannon opettajaa

kuin äiti, oma hieno korvakuulonsa ja lämmin sydäminensä: Hänellä

ei ollut varoja hankkia paljon nuottia, suurimmaksi osaksi oli hän

käyttänyt äitinsä nuoruudenaikuisia nuottivähiä ja oli sitäpaitsi

silloin tällöin jäljentänyt kappaleita Alicelta, Fannyltä tai muilta

tuttaviltaan. Monet laulut oli hän oppinut vain korvakuulolta.

Koreista, vaikeista lauluista ei Maria pitänyt, niihin oli hänen

soitannolliset kykynsä liian kehnot ja makunsa yksinkertainen, mutta

hän taisi monta sekä iloista että suruista laulua, kansanlauluja

ja paimenlauluja, ja ne sopivat erinomaisesti hänen äänelleen ja

koko olemukselleen. Hänen äänensä ei ollut laaja, mutta soinnukas,

pehmeä ja lämmin, ja hänen laulunsa lähti sydämmestä. Tuona iltana

oli hänen äänensä vielä tavallista hellempi, melkeinpä väreili

se liikutuksesta. Lempeä äiti, joka oli tottunut huomaamaan

vienoimmankin väreen lapsensa mielialassa, istui ajatuksiinsa

vaipuneena ihmetellen, mitkä tunteet mahtoivat niin velloa tämän

nuorta rintaa. Sattumalta osui hänen katseensa Edvard Werneriin.

Hän istui erillään muista syrjässä huonetta, ääneti, tarkkaavana,

mutta katse, joka oli kiinnitetty Mariaan, antoi äidille paljon

ajattelemisen aihetta.

Kun Maria sinä iltana saattoi sisariaan ylös makuuhuoneeseen, riitti

heille paljon puhumista perheen uudesta jäsenestä, ja he tahtoivat

tietää, oliko Mariakin yhtä iloissaan kuin he siitä, että saivat

pitää hänet nyt pitemmän ajan luonaan. Maria myönsi olevansa, sillä

rupeaisihan Edvard nyt ohjaamaan Ninnin ja poikien lukuja, niin että

hän saisi paremmin aikaa auttaa äitiä ja itse lukea sekä soittaa.

Kun Maria oli auttanut lapsia riisuutumaan ja lukenut iltarukouksen,

aikoi hän palata saliin, missä vanhemmat sekä Edvard vielä istuivat

ja keskustelivat, mutta silloin kysyivät lapset, miksei Maria nyt

kuten ennenkin jäänyt heidän luokseen lukemaan ja sitte mennyt

nukkumaan. Maria punastui. Hän ei sinä iltana voinut oikein tehdä

tiliä tunteistaan itselleenkään, ja senvuoksi lapsen sanat sattuivat

saaden hänet hämille. -- Palaan paikalla, sanoi hän vältellen, ja

lähti alas.

Illalla myöhemmin istui nuori apulainen ullakkokamarissaan ja

ajatteli itsekseen miten Rauhala oli omiansa tämän kodin nimeksi.

Hän oli usein ennenkin käynyt siellä, mutta ei milloinkaan ennen

niin selvästi kuin sinä iltana tuntenut sen ihmeellistä rauhaa ja

iloa, joka kuulti esiin kaikkialta. Hän ajatteli Mariaa ja huomasi,

että sitte kun ensin on nähnyt ja oppinut tuntemaan hänen äitinsä,

vasta voi käsittää, miten on mahdollista hänen ikäisenään olla niin

ymmärtäväinen, niin hyödyllinen, niin hyvä, niin rikasaatteinen.

Hän ajatteli armasta pikku Lyydiaansa, miten hellästi tämä oli Mariaa

rakastanut, ja miten Marian seura oli hyvää vaikuttanut, ja hän

ylisti onnellisiksi vanhempia, joilla oli sellainen tytär.

Siinä istui hän vielä kauvan mietteissään akkunan ääressä, katseli

lumen peittämää pihamaata, ja kuunteli kun tallirenki hyräili

iltavirttään pannessaan silppua yöksi hevosille.

* * * * *

Maanantaiaamulla heräsi Edvard omituiseen surinaan, jonka hän tuokion

tuumattuaan keksi rukin hyrinäksi. Kello oli noin kuuden vaiheilla,

ja oli vielä aivan pimeä.

Kun pastori tuli alas arkihuoneeseen, kohtasi häntä mitä herttaisin,

kodikkain näky: keskellä lattiaa seisoi pieni pyöreä pöytä siinä pari

paksua talikynttilää, ja ympärillä pastorinrouva, Maria ja muutamia

palvelustyttöjä rukkineen. Vieläpä viisitoistavuotias Ninnikin

istui siinä toimessaan, pienet sormet ahkerassa työssä. Suuressa,

vanhanaikaisessa takassa loimotti iloinen tuli, lähellä sitä istui

vanha pastori kiikkutuolissaan kirjoineen, piippuineen. Vähitellen

saapuivat lapsetkin reippaina ja iloisina, ja sitte alkoi jo päiväkin

hämärtää. Silloin siirrettiin rukit nurkkaan ja palvelusväkikin

kerääntyi yhteiseen aamuhartauteen. Saatuaan voimaa Jumalan sanasta

lähti sitte kukin toimilleen.

Pojat ja Ninni tottuivat piankin uuteen opettajaansa ja olivat

kaikki sitä mieltä, että hän oli yhtä oppinut kuin isäkin, löysipä

vielä paremminkin nimet kartalta, mutta se kenties seurasi siitä,

että isän silmät olivat käyneet vanhoiksi. Kaikkikin lukivat

uutterasti ja innostuneina, mutta Ninni varsinkin oli väsymätön. Hän

uskoikin kerran Marialle tulevaisuudenunelmansa, että hän halusi

tulla lääkäriksi kuten Eedit Berg. Kuitenkin kävi tyttö paljosta

lukemisesta kalpeaksi ja muistamattomaksi eikä tahtonut käsityö enää

sujua.

Silloin puuttui äiti asiaan. Lukutuntien lukua vähennettiin, ja

Ninni-neiti sai monet kerrat juosta aitoissa, kellareissa, keittiössä

ja säilyköissä, hän pantiin leipomaan, suolaamaan, sokeroimaan,

kehräämään, karstaamaan ja kutomaan, sillä voimistelu oli vielä

varsin vähä käytännössä, ainakin maaseuduilla. Nuoresta opettajasta

tuntui tämä ensin hieman kovalta, sillä hänen mielestään oli vahinko,

ettei tyttö saanut tyydyttää lukuhaluansa. Mariakin tarjoutui monasti

toimittamaan sisaren askareita, mutta äiti oli heltymätön, sillä hän

menetteli kypsän harkinnan mukaan.

-- Se on hänen omaksi parhaakseen, sanoi hän eräänä päivänä, ja minä

kyllä varon rasittamasta häntä. Marian laita oli aivan toisin. Hän

oli aina tukeva ja terve sekä taipuisa naisten töihin. Kouluaikana

luki hän ahkeraan tärvelemättä kuitenkaan terveyttään, ja sittekin

riitti hänelle aikaa alituiseen auttaa minua taloustoimissa. Mitä hän

sillä alalla osaa, on hän oppinut, kuin itsestään. Ninni on heikompi,

hän ei siedä niinpaljoa istumista ja käy pikaan muistamattomaksi.

Hänellä ei ole ikinä ollut taipumusta taloustoimiin, senvuoksi täytyy

häntä opettaa, ja samalla kun saa opetusta, auttaa hän äitiään ja saa

olla liikkeellä.

Parannuskeino näytti tehoavan. Ninni vahvistui, tuli jotenkuten

terveeksi ja reippaaksi, oppi piankin sievästi askaroimaan

keittiössä ja luvuissaan edistyi hän huomattavasti, koska koetti

saada opetustunneista mahdollisimman suuren hyödyn. Hän oli

kiintynyt opettajaansa ja rakasti häntä hellästi. Ennen oli hän

lepohetkinään aina leikkinyt ja temmeltänyt kahden nuoremman

veljensä keralla, nyt käveli hän mieluummin "setä Edvardin" kanssa,

keskusteli luetun johdosta ja kyseli tuhansista seikoista. Pastori

Werner oli hänkin yhtä kiintynyt oppilaaseensa. Ilokseen vastaili

hän tämän tiedonjanoisiin kysymyksiin, ja kun tämä lapsellisessa

viattomuudessaan kyseli hänen elämästään, voi hän useinkin kertoa

hänelle asioista, joita hän tuskin olisi antanut vanhempienkaan

ihmisten tiedustella.

Sekavin tuntein katseli Maria tätä heidän ystävyyttään. Ennen

oli yhtä sydämmellinen ja ystävällinen suhde vallinnut hänen ja

Edvardin välillä. Varsinkin rippikouluaikana ja Lyydian pitkän

sairauden kestäissä olivat he melkein joka päivä olleet yksissä, he

olivat usein keskustelleet vakavista asioista, ja rakkaus Lyydiaan

oli lähentänyt heitä toisiinsa. Miten oli kaikki voinut näin

muuttua? Marialla tosin oli työtä ja puuhaa aamusta iltaan, mutta

riitti toki aikaa keskusteluunkin. Edvard oli kokonaan luopunut

ystävällisestä tavastaan, jolla hän ennen oli kohdellut Mariaa. Nyt

hänen käytöksensä todisti enää vain kunnioitusta, ja ainoastaan tuo

tuttavallinen "sinä" muistutti menneistä päivistä. Hän oli vieläkin

ystävällinen, mutta koko hänen olossaan oli jotain kaihtavaa,

joka suretti Mariaa, ja välistä huomasi Maria hämmästyksekseen

kantavansa katkeruutta Ninniä kohtaan siitä, että tämä oli ryöstänyt

hänen ystävyytensä häneltä. Mutta sellaisia kateuden tunteita ei

tuo ajatteleva tyttö kauvan kärsinyt. Ja kun hän katseli nuorta

herttaista sisartaan, täytyi hänen myöntää: -- Hänhän _on_ suloisin

tyttö mailmassa, kuinka voisikaan Edvard olla häntä rakastamatta?

-- Mutta taistelua vaadittiin. Marialla oli herkkä omatunto, ja

alinomaa syytteli hän itseään mielettömistä ajatuksista, rikollisista

tunteista. Tästä taistelusta ei yksikään tietänyt, ei edes hyvä

äitikään. Maria, joka ennen oli uskonut äidilleen jokaisen ajatuksen

ja tunteen, ei voinut puhua tästä hänelle. Ja sekin lisäsi nuoren

tytön levottomuutta, sillä eikö ollut väärin ja luonnotonta peitellä

salaisuuksia äidiltä -- ja sellaiselta äidiltä? ajatteli hän.

Toisinaan toivoi hän, että äiti älyäisi kysyä häneltä asiasta ja

lempein sanoin houkutteleisi hänet tunnustamaan, kuten usein ennenkin

oli tehnyt. Maria mielestään voisi helpommin kantaa surunsa, jos

voisi puhua siitä äidilleen, mutta tämä ei kysynyt. Pastorin rouva

oli hellä, kuin ennen, kenties hellempikin ja hämyhetkinä, kun

rakas tyttärensä istui hänen vierellään sohvassa, sulki hän monasti

hänet syliinsä ja istui sitte äänetönnä ikäänkuin odottaen, että

tytär avaisi sydämmensä, mutta kysyä hän ei tahtonut. Eikä Marian

käytöksessä vielä ollut mitään levottomuuden syytä. Vaikkakin

väliin surumielinen, miettivä ilme laskeusi hänen vereville,

nuorteille kasvoilleen, liikkui hän kuitenkin hilpeänä ja iloisena

kuin ennenkin ja täytti tehtävänsä halusta ja huolellisesti, eikä

kalvennut siltä poski, ei himmennyt silmä. Marialla ei ollut aikaa

haaveiluihin, paitse sitä oli hän pienestä pitäen tottunut katsomaan

Jumalaa isäkseen ja uskomaan, että Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.

Niin huomasi tuo hyvä äiti sopivimmaksi antaa tytön taistella yksin

Jumalan avulla, kunnes tunsi tarvetta itsestään uskoa salaisuutensa

jollekin. Äiti myöskin arkaili herättää eloon tunteita, jotka itse

asiassa kukaties vielä uinuivat kätkössä nuoren tytön sydämmen

syvyydessä.

Kun Maria tunsi alakuloisuutta, etsi hän lohdutusta virrenvärsystä

tai ankarasta työstä, ja niin oli hän tyyni ja tyytyväinen jälleen.

Marian elämä oli siihen saakka vierinyt tyynesti ja tasaisesti.

Hän oli kasvanut kodissa, jossa hyvät tavat ja hyvä esimerkki

vaikuttivat paremmin hänen kasvatukseensa, kuin varotukset ja

nuhteet, ja huomaamattaan omistanut sen hyvät tavat sekä ylevän

mailmankatsomuksen. Äidin älykkäät määräykset, ajan jako vaihtelevaan

työhön sekä lepo ja huvitus olivat jo varhain totuttaneet hänet

hyödylliseen toimintaan, joka pidätti mielen tasapainossa ja tuotti

tyydytystä, jota velvollisuuden täyttäminen aina antaa. Marian

lämmin rakkaus vanhempiin ja siskoihin sekä tottumuksensa elämään

enemmän toisten, kuin itsensä hyväksi, vaikuttivat, että hän halusta

ja keveällä sydämmellä teki tehtävänsä. Alusta pitäen oli Marialla

lempeä luonne ja rakkauden, rauhan ympäröimänä sattui hänen tielleen

harvoin kiusauksia pahaan. Suuri sisarparvi, vaikka olikin hyvin

kasvatettu, oli usein vallattomalla päällä, kuten lapset enimmäkseen

ovat, ja pani Maria-siskon kärsivällisyyden toisinaan kovallekin

koetukselle.

Lopetettuaan koulunkäyntinsä oli Maria useita tuntia päivässä

edesvastuullisessa ja kärsivällisyyttä koettelevassa

opettajatoimessa, eikä ollut siis ihmeellistä, jos hänen hyvä

luonteensa väliin horjuikin. Mutta hänen herkkä omatuntonsa,

tottumuksensa ottamaan vaaria itsestään sekä tukahuttamaan

häijyt ajatukset ja taipumukset jo niiden herätessä, estivät ne

ilmipuhkeamasta. Senvuoksi ei ollutkaan kumma, että nuoremmat

sisaret, joilla ei vielä ollut samaa itsensähillitsemiskykyä, tai

muuten oli kiivaampi luonne, sekä monet Marian tuttavat pitivät

häntä täydellisyyden esikuvana. Että hänenkin oli taisteleminen

virheitä ja heikkouksia vastaan, tiesi, lähinnä Jumalaa, parhaiten

äiti, jolle Maria, kuten ennen jo on sanottu, kertoi kaikki pienet

huolensa. Vanhemmat olivat tarkimman huolellisesti valinneet lastensa

seuran sekä lukemisen. Senvuoksi oli Maria vielä 17, 18 vanhana

"todellinen viattomuus", kuten Alicen oli tapana sanoa, ei ollut

hänellä aavistustakaan asioista, joihin monet tytöt 14, 15 ikäisinä

jo ovat hyvinkin perehtyneet. Kodissa ei milloinkaan laskettu pilaa

"flammoista" eikä rakkausjutuista, vaan kun tuli puheeksi avioliitto,

pideltiin sitä vakavin sanoin, joten Mariakin oli oppinut pitämään

rakkautta ylevänä ja pyhänä eikä minään leikkikeränä. Hänen tyyni,

kunnioitusta vaativa käytöksensä seuraelämässä oli varjellut häntä

joutumasta nuorten miesten liehakoimisen esineeksi ja kaiketi myöskin

hillinnyt häntä itseään "syttymästä" yhteen ja toiseen, kuten on

nuorten tyttöjen tapana. Ne tunteet, jotka joku aika sitte olivat

alkaneet versoa Marian rinnassa, olivat senvuoksi aivan outoja ja

saivat hänet levottomaksi toisinaan. Hänen avomieliselle luonteelleen

käsittämätön kainous esti häntä selvittelemästä niitä itselleen vielä

vähemmin uskomasta niitä toiselle. Nyt alkoi hänkin kaihtaa Edvardia,

ei tahallaan, vaan tietämättään. Tämä huomasi sen hyvin, mutta ei

näyttänyt yrittävänkään palauttaa entistä avomielistä väliä.

Tuli kevät ja lämmin, ihana kesä. Nuori opettaja vaelsi oppilaineen

metsiä ja maita, opastellen heitä sekä kasvi- että eläintieteessä.

Näillä matkoilla oli väliin Mariakin mukana, nuoremmat lapset ja

äitikin, jos aika myönsi, yhtyivät matkaan. Ne olivat runsaan riemun

päiviä kaikille. Ja Edvard liittyi yhä lujemmin perheeseen. Mutta ei

edes kesän vapaampi elämä eikä olo luonnon helmassa näyttänyt saavan

häntä lähestymään Mariaa. Heidän välinsä oli melkein samanlainen kuin

ensi iltana. Sekä äiti että Maria alkoivat huomata, että muutos oli

tapahtunut Edvardissa. Hän oli käynyt vakavammaksi, terveytensäkin

näytti huononevan. Pastorinrouva, jolla riitti sydäntä kaikille

ihmisille, tiedusteli äidillisen hellästi hänen terveyttään ja

varotti liian ankarasta työstä.

Palvelijat olivat väliin nähneet valoa hänen huoneestaan melkein

aamuun saakka. Nuori mies punastui hiukan ja kiitti lämpimästi

pastorinrouvaa hänen huolenpidostaan, mutta jatkoi yhä työntekoaan.

Kärsivällisesti ryhtyi hän koettelemaan muuatta ikivanhaa

kotiparannuskeinoa jota pastorinrouva hänelle suositteli, mutta

yskä ei tahtonut lähteä. Maria muisti hänen sisarensa sairautta ja

kuolemaa ja tunsi sydämmensä surusta kutistuvan, kun hän väliin

tarkasteli noita hänelle yhä rakkaammiksi käyneitä, kalpeita,

kuihtuneita kasvoja, hänen kauniita, tummia silmiään, jotka toisinaan

saadessaan syvemmän kiillon muistuttivat niin Lyydiaa.

Niin saapui syksy. Eräänä iltana, kun Maria ja Ninni olivat menneet

huoneeseensa -- pikkusiskot nukkuivat jo -- näytti Ninni tavattoman

miettiväiseltä ja Maria huomasi, että hän tuon tuostakin päästi syvän

huokauksen. Mikähän niin mahtoi huolettaa lapsikultaa? Maria, joka

aina oli hellä ja osanottavainen, istui viimein hänen vierelleen ja

kysyi ystävällisesti, mikä hänen mieltänsä painoi?

-- Niin, tiedätkö, vastasi Ninni, minulla on eräs harras toivomus,

ja äiti on kuitenkin sanonut, että tulee varoa liian monia toiveita,

koska helposti tulemme tyytymättömiksi jolleivät ne sitte täytykään.

Mutta eihän minulla, Maria, ylipäänsä ole monia toiveita, tämä

_ainoa_ vain, mutta oi! miten saisin sen toteutumaan?

Maria, joka odotti saavansa kuulla tuon nuoren sydämmen hennon

salaisuuden, veti sisaren povelleen ja kysyi:

-- Mikä toivomus sinulla sitte on? Jos haluat, sano se minulle, Ninni

pieni.

-- Minä toivon, huudahti Ninni, minä toivon, että setä Edvard tulisi

hyvin rikkaaksi, saisi perinnön tai jollain muulla tavalla tulisi

äkkiä rikkaaksi.

-- Miksi niin, Ninni? Mistä sinä tiedät, että hän on köyhä.

-- Minä tiedän, vastasi Ninni toimessaan, sillä hän on sen minulle

sanonut. Muutama vuosi takaperin menetti hänen isänsä toisten

petollisuuden takia suuremman rahasumman ja sai ottaa itse lainan.

Nyt auttaa setä Edvard häntä ja maksaa hänen velkojaan. Ja tiedätkö,

miksi sitä toivon?

-- En, vastasi Maria, ja hänen sydämmensä tykytti ankarasti.

-- Arvaappas, riemuitsi Ninni säteilevin silmin, sillä silloin voisi

hän naida sinut!

Vanhempi sisar joutui peräti hämilleen tästä asiainkäänteestä, hänhän

odotti jotain aivan toista, niin että hän suudellen tuota herttaista

lasta ja koettaen hillitä liikutustaan sai sanotuksi:

-- Milloinka moiset ajatukset ovat pyörineet pieneen päähäsi, Ninni?

-- Oi kauvan sitte, vastasi Ninni. -- Näetkös, sinun pitää kerran

kuitenkin naimisiin -- -- --

-- Mistä sen tiedät, Ninni? kysyi Maria hiukan suruisesti, eiväthän

kaikki ihmiset mene naimisiin.

-- Tiedän sen, mutta _sinä_ varmasti joudut naimisiin. Sinä et itse

tiedä, miten kovasti sinä olet äidin näköinen, ja kun sinä hääräät

keittiössä tai istut kangaspuissa, näytät sinä niin emäntämäiseltä

-- -- -- ja kerran kun pikku Huugo oli nukahtanut syliisi, kysyin

minä setä Werneriltä, etkö sinä hänestäkin näyttänyt somalta pieneltä

äidiltä, nauroi hän, katseli sinua kauvan ja vastasi:

-- Kyllä.

Maria oli hyvillään, että hämärä kätki hänen punastumisensa. Ninni

jatkoi:

-- Setä Edvard on niin kaunis, kun hän hymyilee, eikös sinustakin?

Muuten on hän aina totinen, ja usein näyttävät hänen silmänsä, kuin

näkisi hän jotain hyvin, hyvin kaukana ja ajatuksensakin olisivat

siellä, mutta kun hän sitte hymähtää, tuntuu kuin palaisi hän jälleen

meidän luoksemme. Minä pidän _kovasti_ paljon hänestä ja siksipä

juuri toivonkin, että hän naisi sinut, sillä minä en _soisi_ sinua

kellekään toiselle. Paitsi sitä sopisi se mainiosti, sillä silloin

jäisit sinä tänne kotiin niinkun ennenkin, eikä meidän tarvitsisi

menettää sinua, Maria kulta. Kun sinä päivällispöydässä istut hänen

vieressään, kuten äiti istuu isän rinnalla, ajattelen minä aina, että

tekin olette mies ja vaimo, ja teidän lapsillennekin saisimme kyllä

vielä tilaa pöydässä.

Marian piti hymyillä.

-- Miten pitkälle sinä ajattelet, Ninni! Ethän sinä edes tiedä,

tahtooko -- tahtooko -- hän -- naida minua. _Sinä_ rakastat minua,

sillä olet sisareni, mutta -- -- --

-- Ja setä Edvard pitää sinusta, keskeytti Ninni kiiruusti.

-- Ethän liene sitäkin häneltä kysynyt? huudahti Maria hätäisesti.

-- Tietysti olen kysynyt, vastasi Ninni. Oliko se väärin? Hän sanoi,

että joka ihmisen täytyi pitää sellaisesta tytöstä, kuin sinä, joka

olet niin hyvä tytär sekä sisar. Ei! _Siitä_ ei ole estettä, lisäsi

Ninni päätään pudistaen. -- Mutta hän on köyhä, ja se on pahinta.

-- -- Oi! jospa hän tulisi rikkaaksi! Näetkös, eihän voi elättää

vaimoa ja lapsia tyhjällä.

-- Sellaiset huolet jätämme Jumalan käteen, sanoi Maria hiljaa

pyyhkäisten kiharat siskonsa otsalta ja suudellen häntä. -- Hän

tietää, mikä kullekin on hyödyllistä.

-- Niin, kyllähän siinä on lohdutusta, huokasi Ninni, mutta sanoppas,

Maria, pidäthän sinä hänestä? Etkö kernaasti tahtoisi hänen

vaimokseen?

-- Sisko kulta, -- -- nyt on jo aika käydä nukkumaan, vastasi Maria

ystävällisesti keskeyttäen. Ei hätäillä tulevaisuuden takia.

-- Ei tietystikään, mutta voithan sinä minulle sanoa, pidätkö setä

Edvardista. Et voi olla pitämättäkään, siitä olen varma.

-- Kuuleppas Ninni, alkoi Maria epäröiden, hän ei tiennyt, miten

sovittaa sanansa tuolle viattomalle lapselle. -- Ninni kulta,

-- -- lupaa minulle -- -- voitko luvata minulle, ettet puhu setä

Edvardille -- -- tästä -- -- tästä, mitä sanoit minulle tänä iltana

-- -- tarkoitan -- -- sinun ei pidä koskettaa siihen naimisjuttuun

-- -- ymmärrätkö -- -- niissä asioissa pitää jokaisen saada seurata

taipumustaan -- -- ja -- --

-- Setä Edvardin taipumus on kyllä naida sinut, vakuutti Ninni, mutta

jos tahdot, en puhu siitä hänen kanssaan.

-- Niin, muista se, Ninni! On asioita, joita ihmiset mieluimmin

pitävät omina salaisuuksinaan. Kun tulet vanhemmaksi, käsität

kyllä itsekin sen. Hyvää yötä nyt, sisko kulta! Kiitos, että

vastenmielisesti luovut minusta ja että pidät minusta.

-- Kuinka en pitäisi sinusta, Maria! huudahti Ninni ja kietasi

kätensä siskon kaulaan.

-- Hyvää yötä, minä rukoilen kuitenkin Jumalalta, että setä Edvard

tulisi rikkaaksi.

Hetken päästä lepäsi tuo pieni puhemies syvässä unessa, kädet

ristissä rinnalla. Uni oli yllättänyt hänet kesken rukousta. Maria

nojasi kauvan hänen vuoteensa yli ja katseli kyynelsilmin hänen

lapsellisia, suloisia kasvojaan. -- Ja minä kun luulin tuon viattoman

lapsen seisovan onneni tiellä! Hän kun vain sitä on toivonut,

ajatteli hän.

Monet, monet ajatukset pyörivät Marian päässä sinä iltana. Mutta

luonto vaati toki osansa, ja heittäen kaikki taivaallisen isänsä

huomaan nukahti hänkin pian -- hän oli juuri äsken antanut

sisarelleen sen hyvän neuvon, ettei "huolisi huomisesta."

28.

Alice.

Tätä nuorta tyttöä emme vielä kertaakaan ole tavanneet kodissaan.

Mutta totta puhuen vaikeaa olisi ollut häntä siellä tavatakin. Sillä

ennen kymmentä ei hän ollut _visibel_. Jos hän sattuikin olemaan jo

ylhäällä, istui hän vielä paperirullat hiuksissa -- kamarineitsy

ei ollut saanut häntä vielä puetuksi -- ja ennenkun tämä tärkeä

työ oli toimitettu, ei Alice näyttäytynyt yhdellekään ihmiselle,

lukuunottamatta Amy Lundinia ja paria muuta läheistä tuttavaa. Kello

10:stä kului tavallisesti koko päivä kodin ulkopuolella kävelyihin,

vierailuihin, kahvikesteihin, illanviettoihin, puodeissa käyntiin,

joita tosin oli harvassa ja nekin huonosti varustettuja, mutta olihan

sekin ajanviettoa. Ruman ilman sattuessa tai huvitusten puuttuessa

ei Alice tiennyt mitä tehdä. Hän kulki huoneesta huoneeseen, katseli

akkunasta ulos, tarttui kirjaan ja, jollei se ollut jännittävä

romaani, pani sen pois jälleen, haukotteli, paleli, kinaili äitinsä

kanssa ja toivoi sydämmestään, että tulisi vieraita, ketä tahansa.

Väliin noudatti hän isänsä puodista karamellia tai marmelaatia,

pureskeli niitä sohvan nurkassa, ja oli äärettömän ikävystynyt

päiviinsä. Mutta kaikeksi onneksi olivat tuollaiset ikävät päivät

harvinaisia. Sillä niin rikkaalla perheellä kuin Lagerilla, jossa

vielä oli nuori, kaunis tytär, oli tietystikin niin suuri seurapiiri,

kuin tuo pieni kaupunki saattoi tarjota. Milloin oli nimipäivä,

milloin syntymäpäivä, milloin mikin syy käydä toisissaan, pitää

kahvikestejä tai tanssijaisia. Alice oli niitä tyttöjä, jotka niin

sanoakseni ovat pohjattomia huvituksiin nähden. Ja vaikka hän oli

miten väsynyt ja uninen tahansa aamulla yön tanssittuaan, oli

hän valmis alottamaan uudelleen ja ajattelemaan pukuaan tulevia

tanssijaisia tai senpäiväisiä kutsuja varten. -- Antaisin monta

vuotta elämästäni, jos voisin sijoittua Tukholmaan tai edes

Turkuun tai Helsinkiin, tapasi Alice sanoa. Mutta Alicen isä oli

itsepintainen siinä suhteessa, niin myöntyväinen kuin hän olikin

muuten. X:ssä oli hän syntynyt, siellä rikastunut, siellä tahtoi hän

kuollakin. Muuten oli hän hyvin suopea isä. Juoksupojasta oli hän

alkanut erään kaupungin kauppiaan luona, jonka puodissa oli vain

nuoraa, tervaa, suolaa, nahkaa ja muuta samanlaista. Siihen aikaan

taisi herra Lager tuskin lukea sisältä ja auttavasti kirjoittaa

nimensä. Mutta hän oli oikea nero laskennossa, ja, kuinka hän nyt

laski ja laski, pääsi hän ensin puotipojaksi, sitte kauppakumppaniksi

ja viimein vallan oraille, jaloilleen, ja 50 vuoden iässä oli hän

upporikas mies. Eikä hän vielä sittekään lakannut tekemästä laskujaan.

Herra Lager ei ollut niitä miehiä, jotka kokoavat saadakseen sitte

istua ja ihaella kultaansa. Hänen rouvansa ja tyttärensä kyllä

pitivät huolta, etteivät rahat homehtuneet kirstun pohjalle. Mutta

ukko ajatteli: -- Ei lie liikakaan vahingoksi. -- Ja niin piti

hän, hienon rouvansa mieliharmiksi, yhä kauppaa, istui itse ja

kirjoitti "suureen kirjaan" tai palveli aamusta iltaan ostajia. Yhtä

ystävällisesti, kuin hän niittasi 60-70 kyynärää hollantilaista

palttinaa "hänen armolleen" rouva Cederskiöldille, tai punnitsi

hienointa teetä kenraalinrouva M:lle, palveli hän köyhää eukkoa, joka

halusi puolta naulaa kahvia tai paria talikynttilää; kaikkihan oli

kassan avuksi, yksi enemmän, toinen vähemmän.

Kun sitte hänen rouvansa pani toimeen illalliset tai suuret

päivälliset, pani herra Lager kaulaansa puhtaan kauluksen, ajoi

partansa, pukeutui hännystakkiin ja kiiltonahkasaappaisiin ja

koristeli paksut, punaiset sormensa monilla kultasormuksilla, joissa

kimmelsi kaikenvärisiä kiviä. Kellarista noudettiin vanhaa viiniä,

ja tuo puodissaan ahkerasti työskentelevä, vaatimaton ukko oli nyt

hyväntahtoinen, vieraanvarainen isäntä.

Syytös, jonka Amy Lundin edellisessä luvussa sälytti hänelle,

nimittäin, että hän muka rehenteli rikkauksillaan, oli perin

perusteeton. Hän kyllä oli hieman ylpeä, että omalla työllään

oli tyhjästä noussut oman ahkeruutensa ja älynsä avulla, ja on

mahdollista, että hän kumarsi hiukan syvempään sille, jolla oli

1,000 ruplan vuotiset tulot, kuin sille, jolla oli 500. Mutta

muuten oli hän ystävällinen ja suopea kaikille. Tuo yksinkertainen

ukko ylpeili seuraelämään tottuneesta rouvastaan ja kauniista

tyttärestään, ja kuuli mielellään sanottavan itseään anteliaaksi

isäksi. Vaikkei hän ottanut kuuleviin korviin naisten pyyntöjä, että

muutettaisiin suurempaan kaupunkiin, antoi hän kuitenkin heidän joka

vuosi matkustaa pääkaupunkiin tai Ruotsiin. Pitemmät ulkomaanmatkat

eivät olleet vielä niin paljo muodissa kuin nykyään. Kun Alice

yövalvonnasta ja ajattelemattomasta elintavasta oli käynyt kalpeaksi

ja menettänyt ruokahalunsa, ilmoitti äiti, että ilmanvaihdos tai

matka terveyslähteelle oli välttämätön, ja isä avasi kernaasti

kukkaronsa, laski aimo tukun punasinisiä seteleitä vaimonsa eteen,

ja uupumaton äiti tyttärineen matkusti muutaman viikon kestävälle

matkalle. Äidin hermot näet olivat hyvin heikot, eikä voinut niitä

terästää eikä hillitä muu kuin yksi keino -- huvittelu. Kun ei

ollut vierailullemenoa eikä kuulunut kutsua minnekään tai ei ollut

aihetta odottaa vieraita, silloin olivat hermot huonossa kunnossa.

Äiti makasi sohvalla, päätä kivisti, ja tuuli oli yhtä huono kuin

tyttärelläkin moisessa tapauksessa.

Alicella oli myös veli sekä sisar, mutta he olivat vähäpätöisiä

olentoja, jotka aivan häipyivät vanhemman sisaren rinnalla. Yrjö oli

siihen aikaan viisitoistavuotias pojan vetelys, joka loma-ajoilla

kekkaloi pitkin katuja harjoittaen ilkitöitä. Hänellä ei näyttänyt

olevan erityisiä laskulahjoja, ja ihmiset arvelivat, ettei hänestä

paljon sopinut toivoa. Mutta eihän voitukaan pojalta, jonka isä

seisoi päivät pitkät puodissa, äiti sairasti päänsärkyä tai oli

kaupungilla huvittelemassa, odottaa parempaa. Kun herra Lager näki

poikansa, kysyi hän tavallisesti: -- Oletko rahan tarpeessa? --

Ja kun hän tuli äidin näkyviin, huudettiin: -- Sinä olet hirveän

sivistymätön, Yrjö! -- Alicen huoneeseen ei Yrjön ollut astuminen.

Hän nyrpisti nenäänsä nähdessään pojan märät saappaat, häntä

kauhistutti tämän useinkin likaiset kädet, joka silmänräpäys pelkäsi

Alice hänen kaatavan tuolit ja pöydät tai särkevän kukka-astiat tai

repivän hänen kuvateoksensa ja kirjansa.

Alicen sisar oli pieni, raajarikko, kivulloinen olento, ärtyinen

ja nyreä, laimiinlyöty ja unohdettu keskellä rikkauttakin. Äidin

hermot eivät voineet kestää hänen yskäänsä eikä itkuansa eikä

Alicen luonne sietää hänen kärtyisyyttään eikä kiivauttaan. Hän

oli ruma kyttyräselkä, ei kannattanut senvuoksi pukea ja pyntätä

häntä. Hän oli kivulloinen ja vielä nuori, eikä voitu siis viedä

häntä seuraelämään. Mitä piti hänelle siis tehdä? Alice oli

aina ollut kaunis, iloinen ja miellyttävä. Huvikseen oli äiti

suunnitellut hänelle uusia pukuja ja kuljettanut häntä mukanaan

vieraisilla, aina siitä saakka, kun tämä vielä käytti pieniä punaisia

sahviaaninnahkakenkiä ja lyhyttä valkeata pukua. Tämä ei voisi tulla

kysymykseenkään Almaan nähden. Kun äiti ja Alice olivat poissa, tai

heillä oli vieraita, istui hän lastenkamarissa vanhan Tiina-muorin

kanssa ja leikki hiljaksiin. Jos hän oli sairas ja kärsi kipua,

otti Tiina-muori hänet syliinsä ja tuuditti uneen. Silloin Alma

oli onnellinen. Tiina-muori riitti hänelle, hän ei kaivannutkaan

äitiään, joka väliin pistäysi häntä katsomassa, suuteli otsalle ja

pyysi olemaan kiltisti. Mutta nyt oli Alma kasvanut suureksi ja

vieraantunut Tiina-muorista, nuket eivät häntä enää huvittaneet,

ja hän alkoi tehdä vertailuja omansa ja äidin sekä sisaren elämän

välillä. Pitkinä, yksitoikkoisina talvi-iltoina oli hänellä yllin

kyllin aikaa sitä ajatella, ja kaiho ja katkeruus täytti hänen

sydämmensä. Hän kävi kärtyiseksi ja tyytymättömäksi, valitti, että

häntä hyljittiin ja sysättiin syrjään ja vaati koreita pukuja,

loistavia värejä ja tahtoi mukaan vieraisille sekä vierashuoneeseen,

kun äidillä oli vieraita. Alice loi ihmettelevän, melkeinpä

suuttuneen katseen tuohon rumaan, rampaan, pieneen olentoon. --

Kuinka voi hautoa niin mielettömiä ajatuksia, kun luonnosta on

noin kovaosainen! ajatteli hän. Väliin sanoikin hän sen, ei juuri

ilkeydestä, mutta kun oli pahalla tuulella tai Alma pani hänen

kärsivällisyytensä liian kovalle koetukselle. Se ei suinkaan ollut

omiansa tyynnyttämään tai lohduttamaan pikku sisarta. Äitikään

ei sen enempää Almaa puoltanut. Kun tyttö rukka jonkun aikaa oli

itkenyt ja valittanut, ja äiti turhaan selitellyt, ettei tämä

ollut sellainen kuin Alice, eikä siis voinut viettää samanlaista

elämää, kadottivat hermot tasapainonsa, ja silloin piti Alman palata

lastenkamariin. Äitiä säälitti tuo pikku raukka, ja hän hankki

hänelle seuraksi kotiopettajan. Itse hän ei joutanut puuhailemaan

hänen kanssaan, eihän voinut tulla kysymykseenkään, että hän uhraisi

aikaansa tuolle onnettomalle lapselle. Alice vielä vähemmin. Alice

oli nuori, ja hänen piti saada huvitella mahdollisimman runsaasti ja

kauvan, tuollainen itkupussi pikku sisar ei saanut häntä rasittaa.

Kaikeksi onneksi oli kotiopettaja hyväluontoinen nuori tyttö.

Hän ei loistanut tiedoillaan, mutta hänellä oli osaaottavainen,

hyvä sydän, ja ystävällinen, puoleensavetävä käytös. Alma liittyi

hellästi häneen, ja vaikkeikaan hän voinut tukahuttaa halua käydä

hienossa puvussa ja kulkea vieraisilla, sai hän kuitenkin joltistakin

lohdutusta kertomuskirjoista ja muista hommista, joita opettaja keksi

hänelle. Kun nyt rouva Lager toisinaan kurkisti lastenkamariin ja

huomasi Alman melkeän ilon ja tyytyväisyyden, heittäysi hän jälleen

rauhoittuneena huvitusten ja mailman pyörteisiin. Siitä rakkaudesta,

joka oikeutta myöten kuului äidille ja joka nyt vaihdettiin

Tiina-muorista opettajaan, ei hän vähääkään välittänyt.

Herra Lager seisoi, kuten jo on mainittu, kaiken päivää puodissaan,

mutta iltasin, kun äiti ja tytär olivat poissa, otti hän itselleen

pienen lepohetken ja lähti nuoremman tyttärensä luo. Taskunsa täytti

hän rusinoilla, viikunilla tai muilla makeisilla, joista tuo pikku

raukka ilostuisi, ja sitte istui hän hänen luonaan ryypiskellen

"puolikasiansa" Alman juodessa olutjuustoaan. Nämä illat olivat

hyvin hupaisia kummallekin, ja kuta vanhemmaksi Alma varttui, sitä

hellemmäksi muuttui hänen rakkautensa hyväntahtoiseen, vaatimattomaan

isään. Sateisina syysiltoina ja talven pitkinä pimeinä puhteina

sattui toisinaan, että Yrjö hiipi ylös rappusia ja surumielisenä

tirkisti puoliavoimesta ovesta lämpöiseen huoneesen, missä isä ja

sisar näyttivät niin hyvin viihtyvän toistensa seurassa. Hän oli kuin

kulkurikoira, tuo rikkaan poika. Omaisensa hänestä vähän välittivät

ja harvoin hellivät, ja kun toverit olivat lähteneet kukin kotiinsa

ja Yrjö itsekin väsynyt temmellykseensä, ja kun läksytkin jo oli

luettu, tunsi hän olevansa kaikkien hylkimä. Ja siinä kun hän seisoi

lastenkamarin ovella ja katseli, tunsi hän kummallisen kaipuun

hänkin saada olla jonkun kanssa ja pitää hauskaa. Ystävällinen

opettaja keksi hänet piankin siinä, pyysi häntä käymään sisälle ja

työnsi hänelle tuolin pöydän ääreen, jossa lamppu helotti ja iltanen

höyrysi. Yrjö oli kaino ja kömpelö naisten seurassa, mutta lämmin

iltanen ja hupainen seura sai hänet piankin puheliaammaksi. Tosin

sattui, että hän teki tahran pöytäliinaan, kaatoi suolasäiliön tai

astui rikki opettajan hameenliepeet, mutta itsessään oli hän Alman

mielestä paljon hauskempi kuin Alice, sillä hän kohteli heikkoa pikku

siskoaan kuin säröä porsliininukkea ja taisi sitäpaitsi kertoa monta

hupaista tarinaa ja uutta leikkiä. Jos Yrjö suureksi tultuaan pysyi

jonkun illan kotosalla, eikä tapansa mukaan istunut ravintolassa

enemmän tai vähemmän huonojen toverien seurassa, ei se ollut äidin

eikä Alicen ansio, sillä he eivät milloinkaan olleet koettaneet tehdä

kotia hauskaksi ja miellyttäväksi hänelle, vaan oli se pikemmin

muisto näistä hiljaisista iltahetkistä lastenkamarissa ja rakkaus

tuohon yhä edelleenkin unohdettuun ja hyljeksittyyn nuorempaan

siskoon, jotka pidättivät häntä paheista.

Kun Yrjö oli 19-20 vuotta, äkkäsivät äiti ja Alice, että hänestä oli

sukeunut kaunis nuori mies, ja he antoivat hänelle armollisen luvan

seurata heitä tanssijaisiin tai olla näkyvissä, kun heillä itsellään

oli vieraita. Mutta silloin päästi Yrjö remakan naurun ja huudahti

halveksivasti:

-- _Minäkö_ tulisin keikailemaan teidän hienoihin saleihinne ja

alentuisin armollisten neitostenne naurupalikaksi! Ei kiitoksia!

Minulla on parempaakin hupia.

-- Sinä olet hirveän sivistymätön, Yrjö, tuskitteli äiti ja vei

kätensä kolottavaan päähänsä.

-- Onko kukaan koettanutkaan minua sivistää, kysyi Yrjö katkerasti,

tarttui lakkiinsa ja lähti ravintolaan.

Oli aika, jolloin hellä ymmärtävä äiti olisi tuosta mellastavasta,

mutta hyväsydämmisestä pojasta voinut kasvattaa rehellisen, kelpo

miehen, ja seurustelu sivistyneiden naisten kanssa olisi karkoittanut

hänen kömpelyytensä ja sievistänyt hänen tapojansa. Mutta ei

millonkaan riittänyt aikaa pitämään huolta Yrjöstä, ja kun hän näin

omavaltaisena oli saanut kulkea lapsuutensa eikä suureksi tultuaan

senvuoksi täyttänyt hienon mailmanmiehen vaatimuksia, pidettiin häntä

heti menneenä miehenä. Mutta palatkaamme jälleen Aliceen.

Noista ennenmainituista tanssijaisista oli nyt tullut tosi. Alice

oli toivonut ainoastaan nuorten niihin osaaottavan, koska, kuten

hän sangen epäkohteliaasti sanoi, äidit ja tädit aina olivat

niin ikävystyttäviä. Mutta äidit ja tädit olivat vanhanaikuista

väkeä, joiden mielestä se "ei sopinut", ja he selittivät, ettei

tanssittaisi niin tuumaakaan, jollei ainakin muutamia "kaitsijoita"

olisi mukana. Muutamat ankarammat ja ymmärtävämmät äidit arvelivat,

että siten tulisi liikaa huviteltua, jos joka viikko olisi illatsu,

kun sillävälin vielä usein sattui tanssia tai nimipäiväkutsuja, ja

kielsivät tyttärensä niihin osaa ottamasta. Mutta silloin kuiskasi

joku rikkiviisas Eevan tytär Alicen korvaan, että jos kutsuttaisiin

ne "ompeluseuroiksi", varmaan jokainen ankarinkin äiti antaisi

suostumuksensa. Niin, mutta mitä sitte ommeltaisi? Joululahjojako?

Ei toki! Niistähän ei lähtenyt vähintäkään hyötyä. Ei, pitäisi etsiä

jokin köyhä lapsi tai joku hyvä tarkoitus tai muuta sentapaista,

ja sitten ommeltaisi jakkuja, paitoja, nuttuja y.m. Alice ei tosin

eläissään ollut ommellut juuri muuta kuin helmiä ja silkkiä,

kirjaillut kaulustimia ja nypläillyt pitsiä toisinaan aikansa

kuluksi, kun ei ollut muuta tekemistä, mutta hän nauroi ja sanoi,

että jos työn piti välttämättä olla jotain hyödyllistä, voi illatsuja

kernaasti kutsua "ompeluseuroiksi", eihän sellaisia vielä ollut

X:ssä, ja uutuutena voivat ne käydä hyvinkin hauskoiksi. Mutta hän

lupasi pitää hyvää huolta, ettei "hyödyllinen" puoli -- joka aina oli

kuivaa -- pääsisi voitolle. Ja niin saatiin ompeluseura. Hupaista

sen kokouksissa olikin. Äidit ja tädit leikkasivat ja harsielivat,

tytöt pistivät pistoksen silloin, toisen tällöin, naurelivat,

puhelivat, laskivat leikkiä. Nuoret herrat pitivät heille seuraa,

pistivät väliin lauluksikin. Heitä käytettiin kerinpuina ja pistämään

lankaa neulan silmään, mikä antoi aihetta moneen hullunkuriseen

menoon. Hetken kuluttua selitti Alice olevansa väsynyt ompelemiseen

ja ehdotti, että hiukan tanssittaisiin, voitaisiinhan sitte taas

ommella. Mutta tavallisesti ompelu jäi silleen, sillä kun kerran

päästiin tanssin alkuun, ei siitä hevillä heretty. Toisinaan oli

Alice toimittanut kauniita kuvaelmia. Silloin siirrettiin työt

syrjään "siksi aikaa", ommeltiin ja harsittiin päiväkaudet verhoja,

sumua ja pilviä, laiteltiin kruunuja, tähtiä ja enkelinsiipiä,

apteekarin piti hankkia bengaalisia tulia, ja kaunista ja hauskaa

saatiinkin. Voi ymmärtää, ettei työ juuri edistynyt, mutta Alicen

tehtävähän olikin estää "hyödyllisen" voitollepääsöä. Äidit kyllä

pudistivat viisaita päitään, mutta, minkäs teit? Tytöt rukoilivat

ja pyytelivät niin hartaasti ja lupasivat ommella kotona sitä

ahkerammin. Ja sitte ne olivat niin somia, ne veitikat, istuessaan

kuvaelmissa posket punattuina ja kaikin puolin kaunistettuina, ja

silleen se sitte jäi. Huvitelkoot nyt lapsikullat, niinkauvankun

vielä ovat nuoria, sanoivat äidit. Ja niin kävikin, vaikka

itsepintaisimmat ja vanhanaikaisimmat äidit pakottivatkin tyttärensä

työhön tai vain toisiksi ilmoiksi päästivät heitä illatsuihin.

-- Kaikkina aikoina on ollut tuo päätön tapa, että nuoriso huvittelee

liiaksi, huomautti täti Ulla. -- Kun nuoruus sitte on mennyt ilman

vähintäkään hyötyä, ilman vakavaa pohjaa, tuntuu vanhuus tyhjältä ja

kolkolta.

-- Siinä hän nyt taas saarnaa siveysoppiansa, kuiskasi Alice

harmistuneena Amylle. -- Nuo vanhatpiiat ovat sietämättömiä.

-- Liekö hän tosiaankin huvitellut niin mahdottomasti? kysyi Amy.

-- Onhan niitä joitakuita, mutta turvattomat ja saamattomat