En ole vielä oppinut uskomaan, että olen emäntänä Lehtolassa, että

minulla on mies ja talous, palvelijoita ja omaisuutta. Kaikki kävi

kuin varjoa kääntäen, ohjaton Amor sinkautti nuolensa lapsellisen,

vallattoman Liinan, tuon isän silmäterän ja äidin lemmikin sydämmeen

kääntäen kaikki aivan toiseksi. Enhän oikeastaan aikonutkaan

mennä naimisiin, ainakin piti sen jäädä siksi kuin yksinäisenä ja

vanhana väsyisin poikamaisiin kujeihin. Mutta toisinpa tuo kävi.

Kukapa saattoikaan olla rakastumatta Artturiin? Hän on niin kelpo

mies, hyvä, jalo, voimakas ja järkevä, niin ihmeen sopiva tukemaan

tällaista lapsellista, ymmärtämätöntä ja kokematonta tyttöhuitukkaa.

Isä ei olisi minusta luopunut; hän kysyi hiukan tyytymätönnä,

olinko jo kyllästynyt isään ja äitiin, oliko minulla niin kauhea

hätä kiinnittää itseni ensimmäiseen mieheen, mikä tielle sattui,

mutta kun hän havaitsi, kuinka syvästi Artturia rakastin ja kun

vakuutin alati hellyydellä muistelevani rakkaita vanhempiani, niin

hänkin suostui. Äiti käyttäytyi toisin. Oi, sinä rakas, lempeä

äiti! Luulinpa, että kaikki äidit mielellään suovat tyttäriensä

joutuvan naimisiin, niin sydäntä särkevältä kuin ero tuntuukin. He

ovat niin käsittämättömän uhrautuvia. He eivät muuta toivo kuin

tyttärensä onnea, he ovat peloissaan, että nuo rakkaat lapset yksin

mailmaan jäätyään tulevat turvattomiksi, siksi he nurisematta

heistä luopuvat. Niin teki minunkin äitini. Hän painoi minua itkien

povelleen, mutta virkkoi samassa Artturille: "Vie hänet kerallasi

ja tee hänet onnelliseksi!" Näytti siltä, kuin olisi isä epäillyt,

ettei Artturi oikein käsittäisi sen aarteen arvoa, jonka hän oli

löytänyt, sillä ukko kuvaili avujani, useinpa minun läsnäollessani,

niin että häpeissäni juoksin tieheni -- mutta Artturia se näytti

huvittavan. Äiti ei minua niin viljalta ylistellyt, antoi sen sijaan

tuhansia varovaisuussääntöjä terveyteni varalta. Äiti parka, hän

on kadottanut niin monta rakastettua lasta, ei arvaa hän luottaa

helakoihin poskiini eikä todellakin hyvään terveyteeni. Lyhyt

kihlausaika oli ihana kuin paisteinen päivä, houkuttelin Artturin

aina kerallani mäille ja metsiköille, olimme kuin kaksi pienoista

lasta. Morsiuskiireistä en mitään tiennyt, sillä äiti ei hennonnut

viimeisinä päivinä rasittaa minua ompelemisella arvellen sitäpaitsi

itse tekevänsä kaikki paremmin kuin minä, mikä onkin aivan totta.

Mutta kuinka minun on tekeminen tästä lähtien tarvitessani uusia

vaatteita, sitä en todellakaan tiedä, lienee matkustettava kotiin

äidin luo, tai äidin tultava tänne. Mutta sinnepä onkin vielä aikaa

ja kyllä hätä keinon keksii. Kykeneväthän muutkin rouvat ompelemaan

vaatteensa, kenties se taito seuraa rouvanarvoa. -- Olen ollut

naimisissa jo lähemmä pari kuukautta, ja tuntuu kuitenkin kuin

olisi tämä vaan kihlausajan jatkoa. Lehtola on erinomaisen kaunis

paikka, yksi Suomen tuhansista järvistä uurtelee sen rantaa. Ei

se ole mikään herrastalo linnamaisine rakennuksineen ja vilkkaine

liikkeineen, vaan rauhaisa, miellyttävä maalaistalo, jossa on

yksikerroksinen, punaseksi maalattu asuinrakennus neliskulmaisine

ikkunoineen ja taittokattoineen. Täällä on hevosia, lehmiä, lampaita,

porsaita ja kanoja, joista on minulle niin paljon hupia; Artturi

on minulle kertonut, kuinka monta niitä on ja paljonko niistä on

tuloja, mutta sen olen jo unhottanut. Hän on myöskin kuljettanut

minua niityillä ja pelloilla, sillä hän on taitava maanviljelijä,

mutta minä tietämättömyydessäni ymmärsin hyvin vähän kaikista

hänen selityksistään ja kuuntelin mieluummin lintujen laulua ja

sirkkain sirinää. Hauskimmalta tuntuu kuitenkin, kun Artturin kera

soutelemme tai kalastelemme järvellä, kiertelemme metsiä taikka

viemme kahvia heinäväelle. Artturin täytyy silloin pitää minua

kädestä, etten arvokkaisuuteni unohtaen heittäisi kuperkeikkaa

lemuavassa heinässä, niinkuin muinen kotona tein. Kunnon isääni ja

hellää, herttaista äitiäni kaipaan usein ja monta kyyneltä on se jo

silmästäni pusertanut. Asumme lähes viidenkymmenen peninkulman päässä

entisestä kodistani, eikä ole siis meidän helppo tavata toisiamme.

Kyllähän me olemme kirjevaihdossa, mutta sekin on niin lyhyttä ja

vaillinaista. Senvuoksi olen päättänyt kirjoittaa jotain päiväkirjan

tapaista ja lähettää sen äidille, jotta hän saisi tietää, mitä täällä

puuhailemme, mitä mietin, tunnen ja ajattelen.

Lehtola syyskuussa 18..

Hauskalta tuntuu pitää emännöitsijää, kun ei itse osaa mitään,

mutta tuottaa se joskus ikävyyksiäkin. Justiina matami on hoitanut

Artturin taloutta monta vuotta ja jumaloitsee häntä. Siksi lieneekin

mustasukkainen minulle. Hänen kasvoillaan oli niin hapan ilme, kun

hän ensi kerran minua tervehti, että minua oikein pudistutti, sillä

siellä kotona piti väki niin paljon minusta. Artturi rauhoitteli

minua vakuuttaen, että Justiina oli matamien parhaita, rehellisyys,

ahkeruus ja säästäväisyys ruumiutuneina ja ettei tuo kasvojen sävy

suinkaan pahaa tarkoittanut. Enkä hänen toimiansa ensi aikoina suurin

tarkastellutkaan, sillä minulla oli kyllin puuhaa kotoa tuotujen

korujeni ja helyjeni järjestelemisessä ja sijoittelemisessa, ja

paljon kului aikaa kävelyihin ja keskusteluihin Artturin kanssa.

Ensimmäisenä aamuna tuli Justiina kysymään, mitä rouva halusi

päivälliseksi. Rouva oli puhkeamaisillaan nauruun. Voi tätä mailmaa!

Minäkö määräisin päivällisestä! Etten sanoisi tyhmyyksiä, pyysin

matamia laittamaan, mitä itse parhaaksi katsoi ja mistä tiesi

Artturin pitävän. Lisäsin vielä, että hän, joka niin kauvan oli

ollut talossa, tunsi sen asian paremmin kuin minä. Tämä näytti häntä

miellyttävän, sillä hapan sävy suli hymyilyksi. Hän keikisti ja meni

matkaansa eikä ole senjälkeen päivällisestä kysellyt. Kun kerroin

tämän Artturille, tuli hän totiseksi ja sanoi:

-- Niin ei sinun olisi pitänyt menetellä. Sinä olet sentään oleva

emäntä talossa, Justiina täyttää vaan sinun käskyjäsi.

-- Mutta Artturi, en ymmärrä hitustakaan taloudesta, vastasin,

ajattele, jos antaisin aivan nurinkurisia määräyksiä. -- Artturi

suuteli minua nauraen:

-- Se on totta, lapsihan vielä olet. Olkoon Justiina meidän

kaitsijamme, huvittele nyt ja perehdy ympäristöösi, mutta

pistäydy joskus keittiön puolelle katsastamaan matamin laitoksia,

se luullakseni ilahuttaisi eukkoa, sillä hän on hyvin ylpeä

järjestämistaidostaan.

Muuanna sateisena päivänä, jolloin Artturi oli matkustanut

kauppa-asioilleen, menin katselemaan keittiön puolista taloamme.

Siellä vallitsi todellakin erinomainen järjestys, sekä matami

että molemmat palvelustytöt näyttivät ahkerilta ja toimekkailta.

Justiina seurasi minua hieman epäröivin katsein ja kysyi, oliko

rouvalla jotakin sanottavaa. Vastasin aikomukseni ainoastaan olevan

silmäillä hiukan ympärilleni ja että Artturi oli kiitellyt hänen

säännöllisyyttään. Matami näytti hyvin tyytyväiseltä, kertoili

tarkalleen, missä oli palvellut ja oppinsa saanut, kuinka hän

katsoi velvollisuudekseen pitää hyvää huolta muiden tavaroista

y.m.s. Sitä oli ikävä kuunnella, ja olin iloinen istuissani jälleen

omassa pienessä ja valoisassa huoneessani hupainen kirja kädessäni.

Saimme aina hyvän päivällisen ja oikeaan aikaan, elimme, niinkuin

olen aina elänyt, kuin "taivaan linnut ja kedon kukkaset." -- Kun

sitten saapui elokuu, arveli Artturi, että minun pitäisi opetella

marjojen hilloamista, vihannesten kuivaamista ja muuta sellaista.

Muistuivat silloin mieleeni herttaiset marjanpuhdistusajat siellä

kotona, sitasin esiliinan vyötäisilleni ja menin kyökkiin. Tuntui

siltä kuin olisi matami peljännyt minun varastavan häneltä taidon tai

tempaavan ohjakset hänen käsistänsä, sillä hän oli äreä ja nyrpeä,

heitteli ja työnteli astioita, ja kun kysyin, saisinko häntä auttaa

marjain perkaamisessa, vastasi hän aina ennenkin itse peranneensa ja

toivoi sen nytkin tekevänsä, mikäli minulla oli häneen luottamusta.

Kiiruhdin ilmoittamaan, ettei sitä suinkaan puuttunut, mutta että

halusin saada oppia. Silloin pillahti Justiina itkuun ja kysyi,

olinko havainnut hänessä epärehellisyyttä tai olinko muuten häneen

tyytymätön, koska mielin lähettää hänet pois. Vakuutin hänelle,

etten ollut sinnepäinkään ajatellut, mutta hänestä täytyi sen olla

tarkoituksena, koska minä itse tahdoin perehtyä taloudenhoitoon.

Koetin selittää ja lohduttaa niin hyvin kuin taisin, mutta se

ei auttanut. Ja osottaakseni, että täydellisesti luotin hänen

taitavuuteensa ja rehellisyyteensä, menin pois jättäen hilloamisin

sille palkalleen. Olin hyvin kiukuissani; en ole tottunut kieroihin

katseihin, valitusvirsiin ja väärinkäsityksiin, niin ei äiti

koskaan tehnyt -- siellä kotona on pelkkää päivänpaisteita. Mitä

minä hillosta ja vihanneksista. Jos en sitä voi oppia ilman toraa,

pitkiä puheita ja selityksiä, niin olkoon oppimatta. Ja mitäpä se

kannattaisikaan, kun on kerran tuollainen vanha kunnon emännöitsijä.

Ei, rauhaa haluan, iloinen tahdon olla itse ja nähdä muut iloisena,

ei liene hillo tärkeintä mailmassa!

Lehtola lokakuussa.

Matami alkaa käydä aivan sietämättömäksi. Joku aika sitten oli

Artturi sairaana. Lähetin noutamaan lääkäriä, hankin rohtoja ja

hoidin häntä parhaani mukaan. Mutta matami ei sallinut minun sitä

tehdä. Teeskennellen syyksi vähäisiä voimiani, jotka eivät kestäisi

yövalvontaa ynnä muuta, osasi hän aina työntää minut syrjään ja

itse astua sijalleni. Artturi kielteli minua myöskin rasittamasta

itseäni vakuuttaen matamin ennenkin häntä hyvin hoitaneen. Mutta

minä olen itsepäinen, niin usein kuin mahdollisia istuin sisässä,

seurasin kelloa ja muutin kääreitä. Matami oli tähän asti aina

valvonut yöt, mutta erään yön päätin minä valvoa. Kun kaikki oli

yön varalta järjestetty, otin kirjan ja istuin yölampun ääreen

lukemaan. Kello yksitoista oli Artturin määrä saada rohtoja. Mutta

minun, joka olen tottunut menemään levolle, kuten hyvät lapset

ainakin, kello yhdeksän, tuli pian kamalasti uni, kirjaimet pyörivät

silmieni edessä -- minä nukuin. Herättyäni löysin kirjan lattiasta,

lamppu paloi himmeästi ja katsoessani säikähtyneenä kelloa oli se

puoli kaksitoista. Hiivin varpaisillani vuoteen ääreen. Artturi

oli hereillä ja matami seisoi vieressä, Jumala tiesi millä tavalla

lie pujahtanut sisälle, lämmittäen hänen jalkojaan lämpimillä

kääreillä. Vanhassa höllykässään, hiukset tummissa suortuvissa oli

hän kuin kummitus taikka noita katsahtaissaan minuun terävillä

ruskeilla silmillään. Minua sekä harmitti että hävetti ottaissani

pullon antaakseni rohtoja sairaalle. "Hän on jo nauttinut, sanoi

matami, täsmälleen kello 11 annoin hänelle, ja rouva nukkui niin

ihmeen makeasti", lisäsi hän pilkallisesti naurahtaen. Nyt oli aivan

mahdotonta saada häntä pois, hän ei huolinut mistään estelyistä,

istui vaan hereillään ja pirteänä jakkarallaan sukkaa kutoen. Jotten

häiritsisi Artturia kiistelyllä, hiivin ulos. Mutta suutuksissani

olin. Kiistäisikö hän kaikki oikeudet? eikö minulle, vaimolle,

kuuluisi mitään? Itkin itseni uneen. Artturi parani Jumalan kiitos

pian, ja kun valitin hänelle kertoen matamin itsepintaisuudesta,

nauroi hän sydämmellisesti ja virkkoi:

-- Älä ole huolissasi, pikku Liinani, näinhän hyvän tahtosi.

Justiinalta ei puutu voimia ja tottumusta, ja hän pitää minusta

todellakin kuin omasta pojastansa. Antaa hänen olla. Ei olisi minulle

mieleistä nähdä Liinani rusottavien poskien kalpenevan vaivoista

ja valvomisesta. -- Olin lohdutettu. Mutta uusia ikävyyksiä olen

saanut kokea. Kerran juolahti mieleeni pyytää eukkoa leipomaan

eräänlaista mausteleipää, jota siellä kotona syötiin ja jota Artturi

oli kiitellyt. Justiina on kärkäs suuttumaan, kysyi nytkin heti,

eikö hänen leipomansa leipä kelvannut. Kelpaa hyvinkin, vastasin,

mutta Artturi oli pitänyt paljon mausteleivästä ja tahdoin häntä

sillä arvaamatta ilahuttaa. -- Eukko vastasi teeskennellyllä

nöyryydellä, että hän mielelläänkin sitä leipoisi, kunhan minä

vaan kerron sen tekotavan. Hän lienee arvannut, etten ollut siitä

selvillä minäkään, koskapa hymyili niin ivallisesti. Enkä suureksi

harmikseni tiennytkään muuta kuin että anisia ja korintteja tahi

pomeranssikuorta siihen tarvittiin. Sanoin senkin myhkämähkää,

sillä varmasti en sitä muistanut. Eukon kasvoissa näkyi ilkamoiva

ilme, kun hän kysyi, pitikö se tehdä nisu- vaiko ruisjauhoista.

Eiköhän ruisjauhoista. Lesityistä vai lesimättömistä? Voi hyvä

Jumala, enhän minä tiennyt mitään eroa niiden välillä ja vastasin

jälleen umpimähkään: lesimättömistä. Eukko arveli, että selitys oli

hyvin vaillinainen, mutta sopiihan tuota yrittää. Leipä valmistui

illalliseksi. Maistoin sitä; se ei ollut sinnepäinkään. Maistettuaan

palasen ihmetteli Artturi:

-- Mitä kumman töherrystä tämä on, onko eukko kulkenut unissaan?

Eihän se maistu honkalle eikä haavalle, on vaan kauhean tahmaista.

-- Matami oli oven takana kuuntelemassa. Hän astui sisälle helakka

puna terävissä poskipäissä, sanoi vihasta vapisevalla äänellä, että

leipä oli tehty rouvan tahdon ja selityksen mukaan, vaikka hän kyllä

tiesi sen olevan päin seiniä. Sitten alkoivat pitkät selonteot siitä,

kuinka sitä oikeastaan oli valmistettava, että hän oli sellaista

leipää satoja kertoja leiponut maaherralla, pormestarilla ja

tullinhoitajalla palvellessaan. Artturi on pikaluontoinen ja alkoi

käydä levottomaksi. -- No, kun teillä oli kaikki noin selvillä, niin

miksette tehneet sitä oikealla tavalla? kysyi hän. -- No vieläpä

mitä, huudahti eukko kyyneleet silmissä, -- minäkö arvaisin ruveta

rouvaa vastustelemaan, ei, ennemmin tehtäköön mitä hullutuksia

hyvänsä. Herra on aina leipomaani leipään ollut tyytyväinen, mutta

nyt olen käynyt vanhanaikuiseksi -- lienee parasta tehdä ero. Rouva

ei näytä minuun suostuvan. -- Olin liiaksi suuttunut voidakseni saada

sanaa suustani, mutta Artturi, joka katui kiivauttaan muistaessaan

eukon monivuotisen uskollisen palveluksen, koetti rauhoittaa häntä

selittäen, ettei ollut niin pahaa tarkoittanut, että leipä kelpasi

syötäväksi -- he olisivat ystäviä jälleen, sillä ilman matamia ei

tultaisi toimeen. Eukon mentyä moitti Artturi minua siitä, että

sekaannuin asioihin, joita en ymmärtänyt. Selvitin asian oikeata

laitaa, itkin mielikarvaudesta ja sanoin, että eukko kenties oli

ehdon tahdon sillä tavoin menetellyt saadakseen pilkata minua ja

näyttääkseen, kuinka tuiki välttämätön hän oli talossa. Artturi torui

minua vain rumista ajatuksista arvellen olevan paljon viisaampaa,

että koettaisin opetella jotakin, jotten toista kertaa erehtyisi.

Sitten suuteli minua, kehoitti olemaan iloisen ja unohtamaan koko

asian. -- Mutta leipä jäi syömättä. Päivä päivältä palaset kuivuivat

korissa, kunnes sanoin palvelustytölle, ettei niitä enää tarvitse

panna pöydälle. Tullessani samana päivänä keittiöön silittämään

kysyi eukko tavalliseen muka nöyryyttä osottavaan tapaansa, mitä

leivällä nyt tehtiin, kun rouva oli kieltänyt tuomasta sitä pöydälle.

Palvelustytöt tirskuivat salaa rukkiensa takaa; minä sanoin

vihoissani: -- Käyttäköön matami sitä mihin hyvänsä, syöttäköön

vaikka sioille. Sen hän tekikin ja niin pääsin sitä näkemästä. En

ennen milloinkaan luullut voivani yhtäkään ihmistä vihata, mutta

nyt vihaan Justiinaa, hän katkeroittaa iloisen mieleni, joka

päivä kiusaannun hänen tauttansa, ja vaikkei hän mitään tee eikä

sanokaan, niin jo pelkästään hänen rumat, ryppyiset kasvonsakin minua

harmittaa. Oi, äiti, äiti! Kuinka olikaan kaikki niin herttaisen

valoisata siellä kotona!

Lehtola lokakuun lopulla.

Matami on pyytänyt eroa, ja luulenpa sen olevan viisainta, mitä hän

tänne tultuaan on tehnyt. Iloissani siitä olen jo pistänyt senkin

seitsemän hyppyä huoneessani. No, minun ei siis tarvitse enää nähdä

tuota vanhaa viheliäistä noitaa! -- Näin se kävi:

Oli tulossa suuri teurastus. Artturi pyysi minua mukaansa

lihantarkastukseen. Minä meninkin, ja matami tietysti taaskin soi

minulle kieroja silmäyksiä. En ollut niitä näkevinänikään, seisoin

vaan tyynenä katsellen lihan paloittelua. -- Ensi tilassahan

laitatte meille patapaistia, sanoi Artturi iloisesti matamille, ja

poistui sitte rengin mukana antaakseen hänelle jotain kaluaitasta.

Matami, joka ei milloinkaan siedä, että hänen asioihinsa puututaan,

muikisti suutansa, ja kun minä aina vielä seisoin paikallani,

alkoi hän teurastajan läsnäollessa tehdä minulle kysymyksiä lihan

suolaamisesta, palvaamisesta ja sen semmoisista. Olen varma, että

hän teki sen nöyryyttääkseen minua. Vastasin, että hän saisi tehdä,

niinkuin oli ennenkin tehnyt. Muistin kuin unennäköä, että äiti

joskus oli sanonut teurastuksen olevan tärkeän osan maalaistaloudessa

ja päätin senvuoksi, ja juuri Justiinan kiusalla, olla läsnä

suolaamistoimituksessa ja makkaranteossa. Artturi tuli tästä varsin

iloiseksi ja imarrellen kiitteli Justiinaa muutamin sanoin. Mutta

sekös loukkasi syvästi eukkoa. Hän tiesi, että minä luottamuksen

puutteessa vartioitsin hänen askeleitaan, älysi olevansa liian vanha

ja pelkäsi, että joku olisi kannellut hänestä. Mutta hän kyllä

välttäisi pois. Kuitenkin hän sitä ennen näyttäisi koko taloutensa

kuin viisi sormea ja silloinpa nähtäisiin, että kaikki oli vaan

pelkkää panettelua. Siitä voisi hän vaikka tuota kättä mennä valalle.

-- Kun kerroin tämän Artturille, suuttui hän ensin kovasti ja sanoi,

ettei hän milloinkaan ennen ollut huomannut matamia niin kärtyiseksi;

kenties minä olin hänet pilannut. Mutta kun vakuutin, että aina olin

koettanut olla ystävällinen ja antaa hänen olla rauhassa, leppyi

hän ja koetti kääntää matamin mieltä. Mutta hän sai puhua kuuroille

korville. Matami pyysi päästökirjaa ja saamatonta palkkaansa, ja

siitä ei hän hitustakaan hievahtanut. Luulen hänen saaneen piiat

myöskin jättämään talomme, koska he molemmat ovat pyytäneet eroa. Nyt

ei tosin ole oikea aika, mutta kun he lupasivat toimittaa sijaiset,

ei Artturi tahtonut jatkaa toraa heidän kanssaan, vaan antoi heidän

mennä tiehensä. Pyhäinpäivästä muuttavat he kaikki, ja uudet tulevat

tilalle.

Lehtola joulukuussa.

Kun siellä kotona huoletonna hyppelin mäkiä ja männiköitä, ja

kotiin tultuani istuuduin hauskaan päivällispöytään, en voinut edes

uneksiakaan, miten paljon vaivaa, huolta ja taitavuutta vaadittiin

ruuan valmistukseen ja talouden järjestyksessä pitoon. Kaikki kävi

niin tyynesti ja tasaisesti äidin käsissä. Tuossa tuokiossa oli ruoka

valmista, pöytä katettu. Kun Justiina matami lähti talosta, tunsin

niin suurta helpotusta, että olin valmis kiittämään Jumalaa siitä.

Uudet palvelustytöt näyttivät hyvin kunnollisilta, ja minä luulin,

että taloudenpito kyllä kävisi päinsä, kun vaan oli hyvää tahtoa.

Tunsivathan muutkin rouvat sen taidon. Artturi kyllä pyysi Justiina

matamia ennen lähtöänsä kuljettamaan minua aitoissa ja kellarissa,

maitohuoneessa, säiliössä ja vinneillä, ja hän lupasikin sen tehdä,

mutta huomasin hyvin, että se oli hänelle vastenmielistä, sillä

ei riittänyt hänelle aikaa milloinkaan: milloin oli tämä, milloin

tuo esteenä. Minä en pitänyt siitä suurta lukua, sillä luulin

pystyväni yksinkin tekemään kiertomatkan. Mutta kun sen sitte tein,

olin lopen uupunut ja aivan pyörällä päästäni. Tarvitseeko sitä

tosiaankin tuommoisen tavarajoukon voidakseen elää? -- ruokaa niin

hirvittävästi, ja mitä kaikkea mahtoi siellä ollakaan. Löysinpä

esineitä, joiden tarkoituksesta minulla ei ollut harmaata hajua:

nautaeläinten karvoja, vanhoja luita, kummallisia kapineita ja

koneita puikkoineen, piikkineen. No, kait sitä vielä kerran saan

tietää, mihin nekin kelpaavat. --

Niinpä piti minun sitte valmistaa ensimmäinen päivällinen.

Mitähän minä laittaisin? -- Tietystikin jotain sellaista, jonka

osaamisesta olin varma, esim. kokonaisia perunoita ja silavaa sekä

mannasuurimavelliä. Ne onnistuivat jotakuinkin, paitsi että velli

hiukan paloi pohjaan, ja liha jäi vähän raa'aksi. Mutta tuohan

oli vähäpätöistä, ja Artturi söi perunan keralla silliä ja pieni

"pispan kokkihan" ei ole vaarallinen. Olin ylpeä kuin kuningas ja

ajattelin, että Justiina matami oli päättömiä päätellyt luullotessaan

minun häntä kaipaavan. Nythän se taas päivä paistoi elämälleni,

sain mielin määrin hääräillä keittiössäni, ilman että kukaan minua

karsain silmin katseli. Mutta tuon ensi päivän jälkeen on minulla

ollut lukemattomia vaikeuksia ja ikävyyksiä. Oi kallis, hellä

äitini, kuinka paljon onnellisemmaksi minut olisitkaan saattanut,

jos olisit minulle opettanut, miten taitavuus talouden pidissä on

tärkeä nuorille tytöille. Miten monesta kireästä hetkestä olisinkaan

säästynyt, jos sinun hellän huolenpitosi johdolla vähitellen olisin

oppinut kaiken sen, mitä minun nyt samalla erää pitää osata. Uudet

piikani eivät ymmärrä suorastaan mitään, sen huomasin hyvinkin pian.

He ovat palvelleet talonpojissa, eivätkä osaa muuta kuin keittää

perunoita ja jauhopuuroa, lypsää ja ruokkia sikoja. Kuulin minä

äidilläkin väliin olleen oppimattomia piikoja, mutta -- hänhän

taisi neuvoa heitä, johon minä onneton en pysty. Sitäpaitsi ovat he

huolimattomia ja epäsiistejä: he panevat likaiset sukkansa kuivamaan

maitokiulun päälle, sekoittavat lehmänjuomaa hiilikoukulla, pitävät

kampojaan puulusikkain joukossa ja pesevät käsiään maitovadissa. He

unohtavat siivota huoneet, unohtavat kattaa pöydän, unohtavat panna

ruokaa tulelle, unohtavat kerrassaan kaikki. Enkä minä tohdi pysyä

hetkeäkään levollisena, sillä pelkään heidän aina tekevän jotain

nurin kurin. Kun menen Artturin kera kävelemään, antavat he maidon

kuohua maahan, liemen kuivuta tai kalan kiehua piloille. Yölläkään en

saa unta pelosta, että taasen olisin unohtanut tai jättänyt tekemättä

jotain, ja jos nukahdinkin, uneksin vaan ruuasta, piioista ja sen

semmoisista. Enhän tietysti voinut laittaa perunoita ja silavaa

joka päiväksi ja yritin senvuoksi muita ruokalajia. Mutta ne eivät

onnistuneet. -- Milloin olivat pavut raakoja, kun Artturi tuli kotiin

ja pyysi päivällistä, milloin joutui ruoka niin aikaiseen, että se

kuivui ja jäähtyi, ennenkun sitä tarvittiin. On suotta luetella niitä

monia erehdyksiä, joita tuon tuostakin tein: kuinka minä esim. aijoin

keittää hernesoppaa vedestä ja herneistä tietämättä, että siihen

tarvittiin myöskin lihaa, miten minä olutkeitosta valmistaessani

kaadoin maidon ja kaljan yhtaikaa pataan, josta tietysti tuli suuri

juustomöhkäle ja hapanta kellervää heraa, j.n.e. Milloin keitin

minä niin runsaasti, että suuria vadillisia jäi yli happanemaan ja

homehtumaan, milloin taas niin niukalti, ettemme saaneet kylläksemme.

Tuhannentuhatta kertaa olen koettanut panna sen mieleeni, mutta

unohdan unohtamastanikin taasen, sillä miten voin muistaa niin

monia ruokalajia, kun minulla on paljon muuta tekemistä. Ja mikä

tuntuu kaikkein raskaammalle, on se, että Artturi vakuuttaa ettei

meillä ole varaa heittää hukkaan suuria määriä ruoka-aineita, jotka

olen raiskanut, emmekähän me voi niitä syödäkään. Alussa oli hän

niin hyvä ja anteeksiantavainen, mutta nyt hän on usein tuskainen.

Tokkohan isä olisi pahastunut, jos olisin turmellut hänen ruokansa?

Mutta kyllä siinä kuitenkin on perää, niinkuin Artturi sanoo,

että poikkeustapauksissa voi tyytyä pohjaanpalaneeseen tai muuten

epäonnistuneeseen ruokaan, tai syödä maitoa ja leipää, mutta ettei

sitä kovinkaan kauvan voi kestää. En tahtoisi mitenkään pahoittaa

Artturin mieltä. Ja kaiken tämän olisin voinut välttää, jos olisin

käyttänyt aikani viisaammin siellä kotona. Luulenpa, etten lähetäkään

päiväkirjaani äidille, sillä kaikki tämä karmisi hänet kuoleman

omaksi, ja hän pitäisi sitä soimauksena minun puoleltani. Oi, enhän

saata soimata häntä, kun tiedän kaiken syynä olleen hänen liikanaisen

rakkautensa. Mutta, kuinka paljon vaikeuksia minulla on tämän

rakkauden takia!

Lehtola joulukuun lopulla.

Olen saanut ikäviä uutisia kotoa. Isä rukka on tulemaisillaan

sokeaksi. Pyysin äitiä tulemaan tänne auttamaan ja opettamaan minua,

sillä voimani eivät enää kauemmin kestä näitä huolia ja vaikeuksia,

mutta äiti kirjoitti, ettei hän voinut sitä ajatellakaan, koska isä

tarvitsee alituista hoivaa ja huolellista hoitoa. Hän kaipaa suuresti

minua, kohta on joulukin käsissä. Kuinka iloitsinkaan ennen tästä

juhlasta! Ja nyt? Niin, nyt minun pitää vaan ajatella mitä ruokaa

valmistaisin siksi. Livekalaa. Kala luullakseni liotetaan lipeässä,

mutta kuinka tehdään livettä? No, sen kait piiat tietävät, jotka

ovat pesseet pyykkiä. Ja sitten torttuja. Luumuja niihin pannaan,

sen tiedän, mutta miten taikina? Riisisuurimapuuroa, no, sitä osaan

kyllä keittää. Kinkkua. Jaa, se kuuluu teurastukseen, ja voi! --

se on kauhea seikka! Miten tehdään makkaroita? Sullotaan verta

tai suurimapuuroa makkarasuoleen. Mutta mistä saan makkarasuolta?

Makkaran teon aikana ei äiti päästänyt minua milloinkaan keittiöön,

etten tahraisi vaatteitani. Olisin silloin päässyt, niin nyt myöskin

tietäisin mistä saan makkarasuolta. Mutta voin kysyä Artturilta. Olen

koettanut ommella tohveleja Artturille joululahjaksi, mutta en ennätä

saada niitä valmiiksi, talouteen menee koko päiväni.

Lehtola tammikuussa.

Minun täytyy taaskin kirjoittaa pari sanaa päiväkirjaani, vaikken

enää aijokkaan lähettää sitä äidille. Siten saan lausua ajatukseni

ja huojennella huoliani jollekulle. Artturi ei näytä enää jaksavan

niitä kuunnella. Hän ei voi asiaa auttaa, sanoo hän ja lisää, että

minun olisi pitänyt koettaa pidättää Justiinaa. Ja sittenpä sanoi hän

kerran minulle, ettei hän voinut käsittää, miten tytöt voivat olla

niin yksinkertaisia, että menevät naimisiin osaamatta keittää muuta

kuin perunoita ja kahvia. Onhan se totta, enkä voi minäkään ymmärtää,

kuinka voin olla niin lyhytjärkinen ja ajattelematon, mutta on

kuitenkin kovaa saada noin katkerasti siitä kärsiä ja kuulla Artturin

niin sanovan. Oi jospa voisin huutaa kaikille tytöille: -- Opetelkaa,

opetelkaa niinkauvan kun teillä on tilaisuutta tai elkää sitte

milloinkaan menkö naimisiin. Jouluilta oli niin surullinen, että

vieläkin nousevat kyyneleet silmiini, kun sitä ajattelen. Ensiksikin

emme voineet syödä livekalaa, sillä siinä oli kitkerä maku, se oli

aivan keltaista ja hajusi hirveästi. Enkä minä ymmärrä mistä se tuli.

Sitten olivat tortut aivan epäonnistuneita, kinkku raakaa ja olin

unohtanut suolata sen. Niinmuodoin saimme syödä riisisuurimapuuroa

ja perunoita, mutta piiat eivät luullakseni olleet tyytyväisiä.

Artturi oli tosin hyvin ystävällinen ja lohdutti minua parhaan

kykynsä mukaan, mutta minä tiesin, että hänestä oli suuri vahinko

heittää hukkaan kala, joka oli niin hyvin kuin koskematon. Sain

muutaman joululahjan Artturilta, mutta kaikki oli niin kuolettavan

hiljaista, enkä minä uskaltanut ajatella muuta kuin mitä laittaisin

joulupäivälliseksi. Sitäpaitsi näin, miten Artturi söi ainoastaan

joulurinkilän syrjää, jättäen sisäosan syömättä, ja minä tiesin

hyvin minkä vuoksi: leipä ei ollut kystä. Mutta mitäs tein? Uuni oli

niin kuuma, että jos olisin antanut leivän olla kauemmin uunissa, se

piankin olisi hiileksi palanut. Ajattelin, ettei sitä leipomiseen

niinkään suurta taitoa vaadittaisi: sekoittaa maitoa, jauhoja ja

nostetta taikinaksi, tekee siitä pikku kakkuja ja paistaa ne uunissa.

Mutta olen tullut huomaamaan, ettei se käy kovin helposti. Miten

paljon tarvitaan nostetta? Kauvanko tulee taikinan nousta? Milloin

pannaan uuni lämpiämään? Olen jo kerran jos toisenkin koettanut,

mutta melkein aina on siinä jossain suhteessa ollut vikaa. Itkin

katkerasti sinä iltana, ja toivoin -- mitä itsekään en tiedä.

Lehtola kesäkuussa.

Nyt olen ollut naimisissa kokonaisen vuoden. Miten onnellinen

pitäisi minun ollakaan! Tosin on minun täydellinen tietämättömyyteni

perheenemännän velvollisuuksista tuottanut moniaita katkeria hetkiä,

mutta toivoakseni nämä surut nyt ovat lopussa, sillä taannoin

kävi Artturi kaupungissa ja toi minulle keittokirjan, josta minä

lukemalla voin ammentaa tietoja ja viisauksia. Ja oli niin ihanaa

tänäin puhella Artturin kanssa. Pyysin häntä unohtamaan vahingot,

joita olin hänelle tuottanut, epäonnistuneet päivälliset ja kaikki

mieliharmit, ja hänen kauniit silmänsä kyyneltyivät, kun hän sanoi:

-- Minulla on yhtä paljon syytä pyytää sinulta anteeksi, sillä olen

ollut ajattelematon, vaativainen ja kärsimätön enkä ole ottanut

kyllin huomioon, ettethän sinä ole syynä siihen kasvatukseen,

minkä kotisi sinulle antoi. Olet pannut parastasi ja edistytkin

aika askelin, rakas Liinani. Kyllä sinusta vielä tulee oiva

perheenemäntä. Kärsivällisyyttä vaan kummankin puolin, ja kaikki käy

hyvin. Monasti olen aikonut hankkia sinulle emännöitsijän, mutta ei

ole ollut minulla siihen varaa. Sato tuli niukka ja sitten olemme

tapaturmaisesti menettäneet useita nautoja, niin etten voi maksaa

niin korkeata palkkaa, kun emännöitsijälle menee.

Sanon mielelläni tahtovani tulla yhä taitavammaksi ja taitavammaksi,

kunhan hänen kärsivällisyytensä vaan kestäisi, ja hän lupasi olla

tuskastumatta pienistä vastoinkäymisistä. -- Mutta on tämä vuosi

paljon toista tuonut, kuin mitä kihlausaikana olin kuvitellut.

Lehtola elokuussa.

Niinköhän minä sittenkin olen tyhmempi kuin muut rouvat? Elin siinä

uskossa, että keittokirja vapauttaisi minut kaikista taloushuolista,

mutta kuinkas kävi? Luin ja luin ja tein aivan sen mukaan, kuin

kirjassa määrättiin, mutta en siitä sen viisaammaksi tullut. Ei ollut

aina sanottu, miten paljon ja miten kauan mitäkin tuli keittää, ja

sellaiset lausetavat kuin "tarpeen mukaan," "maun mukaan" saivat

minut hyvin levottomaksi. Mutta toimeenpa sitä tultiin, ja Artturi

kiitteli minun keittotaitoani! Kyllähän minä monasti olin neuvoton,

kun esim. kirjassa sanottiin: hauki puhdistetaan avaamatta, mutta

päätin kuitenkin vastoin kirjan neuvoa halaistuttaa hauen. Vähitellen

kuitenkin opin kaikki tuollaiset.

Eräänä päivänä saapui sitte Artturin äiti. Hän oli ankara vanha rouva

ja erittäin taitava emäntä, sen oli Artturi sanonut. Vehnäleipä oli

lopussa, olin unohtanut leipoa, ja munia ja sokeriakin oli niukalta

kotona. Ja mitä laittaisin päivälliseksi? Epätoivoisena kääntelin

keittokirjani lehtiä, sillaikaa kun Artturi salissa puheli äitinsä

kanssa. Tahdoin laittaa jotain oikein hienoa ja näinkin siellä nimiä

sellaisia kuin "vaal-au-vent" "filard", ja muita sellaisia, joista en

elämässäni ollut kuullut puhuttavankaan. Mutta sitte päätin kuitenkin

laittaa tuttuja ruokalajeja. Päivällinen onnistui jotakuinkin. Mutta

kun illalla kerroin Artturille, että sokeri ja munat olivat melkein

lopussa, sanoi hän kummissaan: -- Nytkö jo lopussa! Matamin aikana

kesti sokeritoppi tavallisesti kolme kertaa enemmän, ja juurihan

sinulla oli useita tiuta munia.

-- Mutta ruuanlaitto vie niin paljon, puolustelin minä. Artturi

arveli, että jos aina menisi näin pohjattomasti, emme mitenkään voisi

tulla toimeen ja pitää tätä taloa. Olin hyvin pahoillani, mutta en

keksinyt neuvoa. Anoppini viipyi ainoastaan muutaman päivän. Hän

oli hyvin huvitettu maanviljelyksestä ja tahtoi kaikesta tarkkoja

tietoja. Kävi hän keittiössäkin, ja jollei hän olisi näyttänyt niin

ankaralta, olisin kysynyt häneltä neuvoa monessakin asiassa. Mutta

nyt en arvannut. Hän kysyi, valmistinko aina ruuan keittokirjan

mukaan, ja kun vastasin myöntävästi, sanoi hän Artturille: -- Mutta

sehän on suurinta hullutusta! Pohatoillakaan tuskin olisi varaa

sellaiseen elämään varsinkin kun näen vaimosi valmistavan neljä

kertaa niin suuria annoksia, kuin teidän pöytänne vaatisi. Nyt

ymmärsimme, mihin munat ja sokeri olivat menneet. Rohkaisin mieleni

ja kysyin anopilta, miten sitte pitäisi menetellä. Hän luetteli

joukon määräyksiä, joita ei tarvinnut noudattaa, ja arveli, että

noin neljäsosa kirjassa määrätystä annoksesta kyllä riittäisi. Ja

monta muuta hyvää neuvoa hän antoi, kunhan minä ne vaan muistaisin!

Mutta ei siinä kaikki. On paljon seikkoja, joista ei keittokirja

virka sanaakaan, niinkuin esim. varalla pitäminen, milloin mikin

aine loppuu ja huolenpito siitä, että ajoissa uutta hankitaan,

lihan suolaaminen niin, ettei se pahene, jäännösten käyttäminen,

ajan oikein jakaminen ja tuhannet muut, jotka minä vasta vähitellen

ja ankarain kokemusten kautta opin ymmärtämään. Kokenut yksin

tietää, miten kalliiksi taitamattomuus käy. Soisin niin hartaasti

tulevani oivaksi perheenemännäksi ja kunnon vaimoksi. Sehän on

minun velvollisuuteni, ja minä koetan siten sovittaa hukkaanmenneen

nuoruuteni. Anoppi oli lähteissään hyvin ystävällinen minulle ja

lupasi vähäksi aikaa syksyllä tulla opettamaan minua. Siinä teki

hän kiltisti. Mutta oi, hän ei kuitenkaan ole minun äitini, ja

minä häpeän kysyä häneltä niin paljoa. Omaa äitiäni olen kaivannut

sanomattomasti, mutta hän ei voi tulla, isä on nyt aivan sokea ja

tarvitsee häntä alituiseen, emmekä mekään voi matkustaa sinne.

Tulee se matkakin kalliiksi, eikä Artturi voi jättää talonpitiä

eikä väkeä. En ymmärrä, minne minun hyvä tuuleni on hävinnyt. Usein

soimaa Artturi minua kärtyisyydestä. Mistä se tulee, sillä kotona en

minä milloinkaan suuttunut. Voiko olla mahdollista, että ruokahuolet

ja vaatesurut saattavat tehdä sellaisia muutoksia? Enpä luule. Syy

lienee siinä, että kun lakkaamattaan näkee, miten on kykenemätön

täyttämään velvollisuuksiaan, tulee tyytymättömäksi itseensä, ja kun

kerran on huonolla tuulella, sitä helposti voi suuttua muillekin.

Paitse sitä on tottumattomuus huoliin ja velvollisuuksiin tehnyt

minut hermostuneeksi. Usein olen niin väsynyt, että pitää itkeä.

Äiti ei milloinkaan ollut väsynyt tai hermostunut. Ja sitten on eräs

seikka, jota olen vielä ajatellut -- oi, tänä yhtenä vuonna olen

ajatellut enemmän kuin koko entisenä elämäni aikana. Siellä kotona

luullakseni kaikki pitivät minua tuollaisena herttaisena lapsena,

jonka tuli saada mitä tahtoi. Isä täytti kaikki toivomukseni, äiti

poisti tieltäni kaikki vastukset ja vaikeudet, sentähden en siellä

tiennytkään, mitä merkitsi olla surullinen tai vihainen. Se voi

käydä päinsä niinkauvan kun on tyttärenä kodissa, mutta ei sitte

enää, kun on vaimo ja perheenemäntä. Mutta jos äidit kerran omasta

kokemuksestaan tämän tietävät, mikseivät he sano tyttärilleen sitä.

Olen alkanut uskoa, ettei ole hyvä nuorena saada kaikkea mitä toivoo,

koska ei läpi elämän niin voi käydä.

20.

Sananen Jennystä.

Noin kolme vuotta oli Jenny Björkman ollut opettajana. Järkevä tyttö

kun oli ja suuresti viehättynyt työstään, oli hän jo tuona lyhyenä

aikana saavuttanut joukon kokemuksia. Monia vastuksia oli noussut

hänen tielleen, joista hänellä ennen ei ollut aavistustakaan. Hän

oli tullut huomaamaan, ettei siinä kyllin, että itsellä on joku

määrä tietoja; täytyy myöskin olla kykyä opettaa ja opettaa niin,

että lapset helposti sen tajuavat ja innostuvat siitä ja asettua

opettaessaan lasten käsityskannalle. Eikä siinäkään kyllä, täytyy

myöskin rakastaa lapsia ja osata saavuttaa heidän rakkautensa. Nyt

oli Jenny myöskin enemmän tutustunut lasten koteihin. Kesäiltoina

hän tavallisesti kävelyillään kulki kylän läpi. Silloin tällöin

pysähtyi hän sanoakseen pari ystävällistä sanaa vaimolle, joka

työskenteli perunamaassaan, tai istahti hän vanhan eukon viereen,

joka mökkinsä kynnyksellä kutoi sukkaa, tai lohdutti lasta, joka

langetessaan oli loukannut itsensä. Ystävällisellä ja vaatimattomalla

käytöksellään saavutti hän vähitellen alussa hiukan epäluuloisten

vanhempien luottamuksen. Edellinen opettaja oli ollut ankara ja

kiivas lapsille ja pitänyt arvolleen sopimattomana käydä lasten

kodeissa tai edes puhutella heidän vanhempiaan. Vaikeaksi kävi

senvuoksi Jennylle saada heitä luottamaan hänen ystävällisyyteensä.

Mutta vähitellen se onnistui kuitenkin. Nuori opettaja oli pyytänyt

tehtaanisännältä, että saataisiin viettää joulujuhla kuusineen,

kakkuineen, ja että kukin lapsi saisi pienen joululahjansa.

Kesälläkin pantiin toimeen juhla luonnon helmassa, tanssittiin

ja laulettiin kukitetun salon ympärillä. Juhlissa olivat myöskin

lasten vanhemmat ja pikkusiskot läsnä katselemassa. Nämä tilaisuudet

olivat kenties paremmin, kuin opetus omiansa houkuttelemaan lapsia

kouluun ja herättämään vanhemmissa mieltymystä opettajaan. Alussa

tämä Jennyä suuresti ihmetytti. Mutta kun hän ajatteli, että tuskin

ainoakaan heistä oli saanut enempää opetusta, kuin että korkeintaan

oli oppinut välttävästi lukemaan sisältä ja katekismuksensa ulkoa

ja että he, niinkuin he itse vakuuttivat, siltä olivat tulleet

toimeen mailmassa, niin hän ymmärsi hyvin, etteivät he vielä

voineet käsittää koulutietojen hyötyä, ei myöskään panna arvoa

opettajan vaivaloiseen työhön. Heistä ei ollut niinkään raskasta

istua lämpimässä, valoisassa huoneessa, opettaa lapsia lukemaan ja

saada tuommoisesta työstä palkka ja asunto. Mutta kun he näkivät

lapsensa ilosta ja onnesta säteilevin silmin pyörivän kukkaissalon

ympärillä tai laulavan joulukuusella ja näkivät heidän saavan pieniä

lahjasia, alkoi heistä koulu tuntua hauskalta ja opettaja hyvältä,

kun hankki lapsille moista huvia. Kaikille pikku lapsille tuli halu

kouluun saadakseen olla mukana näissä ilonpidoissa, ja vanhemmat

huomatessaan, miten pahimmat pölkkypäätkin, joista heillä itsellään

oli ollut sanomaton vaiva, oppivat lukemaan ja kirjoittamaan,

alkoivat arvella, että voi olla hyvinkin mukavaa lähettää lapset

kouluun, koska pappi kinkereillä kuitenkin vaatii että osaavat

lukea. Koulussa he päälle päätteeksi oppisivat kirjoittamaan ja

laskemaan, ja jos kohta se ei ollutkaan niin välttämätöntä, voi siitä

aina jossain suhteessa olla hyötyäkin, jollei muulla tavoin, niin

ainakin senvuoksi, että pitäjän muut lapset eivät sellaista tainneet,

sillä siihen aikaan ei maassamme vielä ollut kansakouluja eikä

opettajaseminaareja.

Muutamana päivänä oli Jenny mennyt tervehtimään erästä oppilastaan,

jonka oli kerrottu olevan sairaana. Ilonhymy kirkasti tämän

pienet kasvot, kun nuori opettaja astui sisälle. Äiti, joka oli

ystävällinen, rehellinen työmiehenvaimo, vastasi sydämmellisesti

Jennyn tervehdykseen sanoen: -- Voi, neiti on kovin hyvä kun

vaivojaan katsomatta tulee tänne, mutta onhan siitä pojulle suuri

ilo. Hän on nyt niin rakastunut opettajaansa, lisäsi hän pyyhkäisten

hiukset pojan otsalta.

-- Ei tämä mikään vaiva ole, vakuutti Jenny, käyn mielelläni

pienokaisten luona, ja tietäkääs matami, olen oppinut hiukan

lääkintötaitoa äidiltäni, niin luulen joskus ehkä voivani auttaakin.

-- Jumala teitä siitä siunatkoon! Köyhällä ei aina ole varaa noutaa

lääkäriä, eikä sitä itsekään mitään ymmärrä.

-- Toivotaan, ettei poika ole pahasti sairas, ja jos niin olisi, niin

kyllä tehtaan isäntä hankkii rohtoja.

-- Ei se sen vaarallisempaa ole, kuin että hän loukkasi jalkansa,

eikä haava tahdo parantua.

-- Vai niin. Minulla on laastaria, joka on erittäin hyvää semmoiseen.

Pikku Miinahan voi illalla käydä noutamassa.

-- Miina kyllä mielellään sen tien juoksee, kertoi äiti hymyillen ja

veti esille pienen seitsenvuotisen tytön, joka piilottelihen äidin

hameeseen. -- Hän niin menisi kouluun hänkin ja joulukuuselle.

-- Senpä luulen, sanoi Jenny ystävällisesti. Siksipä lukeekin

Miina nyt ahkerasti aakkosia täällä kotona ja opettelee tavaamaan

kunnollisesti ja sitte kun hän osaa lukea sisältä, tulee hän kouluun.

-- Olen ajatellut -- -- --, alkoi äiti hypistellen esiliinansa

kulmaa, -- meneppäs Miina ulos katsomaan, mitä pikku veikka huutaa --

olen ajatellut, että jos neiti tahtoisi ottaa nyt jo tuon tyttösen

kouluun, olisi niin hyvä. Sain pauhata kauheasti Petterin kanssa, ja

nyt hän taitaa sekä kirjoittaa että laskea, ja kaiken tuon on hän

oppinut vähemmässä ajassa, kuin mikä meni siihen että oppi lukemaan.

-- Ei ole minulla mitenkään aikaa opettaa alkavaisia eli niitä,

jotka eivät osaa tavata tai lukea sisältä; on yllin kyllin tekemistä

niissäkin lapsissa, kuin minulla nyt on. Mutta tehän olette itse hyvä

lukija.

-- Kyllähän tuota ennen sain kiitokset luvustani, kehasi äiti, mutta

on niin vaivaloista opettaa lapsia lukemaan.

-- Jos minulla olisi tuollainen kiltti, näppärä tytön typykkä, sanoi

Jenny, en toki raahtisi lähettää häntä pois luotani kouluun, vaan

lukisin itse hänen kanssaan, kunnes olisin opettanut hänelle kaiken,

mitä itsekin taidan.

Jenny oli koskettanut oikeaan kieleen. Äiti katseli lempeästi hymyten

pientä pellavapäätä, joka iloisassa leikissä telmäili pikku veikan

kanssa kartanolla. Hän tosin piti paljon lapsistaan, muttei ollut hän

milloinkaan tullut ajatelleeksi, että lastensa lukemaan opettaminen

oli mikään kallis oikeus. Ja Jenny lisäsi:

-- Ajatelkaapas vain; kun tyttö kasvaa suureksi ja saa kiitosta

luvustaan, on hän aina muistava, että äitinsä hänelle ensiksi pani

kirjan käteen, samatenkuin hän myöskin opetti hänelle ensimmäisen

rukouksen, jopa ensimmäiset sanatkin, kun häntä pienenä puhumaan

opetti.

Kyyneleet nousivat köyhän vaimon silmiin opettajan noin puhuessa.

-- Äitinipä se minutkin lukemaan opetti, sanoi hän, ja monasti olen

sydämmestäni kiittänyt häntä vielä hänen kuoltuaankin.

-- Kas siinä sen nyt näette, huomautti Jenny.

-- Mutta aika on niin tiukassa, ja aina on palattava leivän eteen.

-- Sen kyllä ymmärrän, myönsi Jenny ystävällisesti. Minunkin äitini

oli köyhä, muistan hyvin, miten hän sai ponnistella. Mutta kun te

teette käsityötä tai teillä on jotain muuta askaretta täällä sisällä,

voi lapsi kirjoineen istua vieressä.

-- Kyllä niinkin, naurahti äiti. Mutta totta puhuakseni on

se kirjainten opetus hiukan pitkäpiimäistä, kun lapset ovat

kärsimättömiä, haukottelevat ja tekevät jos jotakin.

-- Ettehän pane pahaksenne, jos annan teille erään neuvon? Näettekös,

minä olen paljon opettanut lapsia, ja olen paitse sitä lukenut

kirjoista, miten tulee opettaa.

-- En suinkaan, huudahti vaimo. Kuinka voisin minä pahastua Teille,

neiti, joka olette opettanut meidän Pekkaa.

-- Niin, nähkääs, lapsen kanssa ei saa lukea, kuin lyhyen hetken

kerrallaan, vaikka useasti päivässä.

-- Ja minä kun luulin, että mitä kauemmin, sitä parempi!

-- Ei niin; sillä silloin lapsi väsyy, eikä voi oppia mitään.

-- Voi niin olla, sanoi äiti miettivästi.

Kun Jenny jonkun aikaa oli puhellut Pekan kanssa asioista, joiden

tiesi häntä huvittavan sekä katsonut hänen jalkaansa, lähti hän

jälleen pois. Pihalla pysähtyi hän hetkeksi pikkulasten luo ja

kehotti Miinaa ahkerasti tavaamaan, jotta kerran oppisi lukemaan

yhtähyvin kuin äitinsä. Ja Miina lupasi iloisesti.

-- Vähän matkaa kauvempana kylässä istui eräs vaimo mökkinsä rapuilla

kehräämässä. Jenny tervehti ystävällisesti ja istui hänen viereensä.

Puheltuaan hetken aikaa yhdestä ja toisesta asiasta kysyi opettaja:

-- Miksei Janne ollut tänään koulussa? Onko hän sairaana?

-- Eei, mutta hänellä ei ollut saappaita, vastasi äiti.

-- Se on paha seikka, kun lapset ovat poissa koulusta, selitti

Jenny. Toiset ennättävät edelle ja sitte on jälelle jääneiden vaikea

seurata. Eikö Janne voisi tulla kouluun saappaittakin, onhan vielä

lämmin kesä?

-- No, miksipä ei, mutta ei sitä tahtoisi antaa lastensa käydä

huonommassa puvussa kuin on varaa, koska kerran on paremmissa

oloissa, kuin moni muu, lisäsi eukko ylpeästi.

-- Onhan se hyvä, kun lapset ovat siististi puetut, ja huvikseen

katseleekin, miten teidän Janne aina on niin sileä ja siisti ja

hyvässä vaatteessa, mutta tarkoitan vaan, että koulunkäynti on niin

tärkeä seikka, ettei sitä saapaspari saa estää. Ajatelkaas nyt, että

ne toiset lapset ovat ehtineet viisi tuntia edelle, milloin korvaa

hän kärsimänsä vahingon?

-- No, niin, sanoi äiti vähän leppeämmin, sillä Jennyn kiitos oli

hänelle mieleen. -- Isä aikoi paikata pojan saappaat illalla, ja

niinpä sitte voi hän aamulla tulla kouluun.

-- Hyvä.

-- Ajattelin niinkin, jatkoi vaimo, ettei tuollaisen tenavan niin

väliä ollut, oliko hän päivän poissa vai ei, onhan hänellä vielä

aikaa yllin kyllin.

-- Se on kyllä totta, myönsi Jenny, ja jos hän lukisi yksin, ei olisi

erin vaarallista silloin tällöin pitää lupapäivää, mutta minä en voi

antaa koko luokan odottaa häntä, ja jos sen tekisin, voisi tytöllä

tai pojalla toisensa perään olla estettä, ja silloin tulisi hyvin

vähän luettua. Ei, antakaa te vaan Jannen toisella kertaa mieluummin

tulla kouluun saappaitta, kuin jäädä pois. Tällä lukukaudella on hän

edistynyt kirjoituksissaan juuri sen takia että on ollut vähemmän

poissa.

Äiti ei näyttänyt vieläkään vallan varmalta, mutta lupasi kuitenkin

pitää huolta, että poika kävisi säännöllisesti koulussa.

Jennyllä oli ääretön työ koettaissaan saada lapsia ja vanhempia

vakuutetuksi sen seikan tärkeydestä.

Lapset eivät ymmärtäneet omaa parastaan, eikä ollut vanhemmille

mieleen, että opettaja sekaantui heidän asioihinsa. He arvelivat,

ettei hänellä ollut käsitystäkään kaikista vaikeuksista ja esteistä,

joita kodissa voi ilmestyä. Jennyn mielestä nämä esteet useimmissa

tapauksissa voitiin poistaa, jos vaan äidit itse ymmärtäisivät

säännöllisen koulunkäynnin tärkeyden. Mutta sitä he eivät

käsittäneet. Silloin pisti tuon uutteran opettajan päähän koettaa

uutta keinoa.

Kun lapset eräänä aamuna tulivat kouluun, näkivät he suuren

ruudutetun paperin koulusalin seinällä. He tirkistelivät sitä

uteliaina.

-- Tulkaappas tänne lapset, kuului opettajan ääni. Tässä minä olen

seinälle ripustanut taulun, johonka olen kirjoittanut kaikkien teidän

nimenne. Joka aamu minä tästälähtein piirrän punaisen ristin kunkin

läsnäolevan nimen alle, mutta poissaolevat saavat mustan ristin, jos

ei sairaus ole ollut esteenä. Ne joilla on liian monta mustaa ristiä,

eivät pääse mukaan joulukuuselle, sillä, joka ei ole ollut ahkera, ei

hän myöskään saa huvitella. Katsotaanpas nyt, ketkä ovat läsnä. --

Jenny luetteli lasten nimet ja merkitsi heidän punaset ristinsä.

-- Tänään ovat kaikki muut täällä, paitsi Liisa Rundqvist. Hänen

pitää saada musta risti, sillä tiedän että hän on terve, näin hänet

juuri taannoin leikkimässä siskojensa kera niityllä.

-- Liisa parka, surkuttelivat toverit ja katselivat totisina tuota

mustaa, rumaa ristiä.

Tämä keksintö näytti olevan erinomaisen tehokas.

Lapset pitivät tarkkaa huolta saadakseen punaiset ristinsä ja

koettivat itsepuolestansa, mikäli mahdollista, poistaa kaikki

esteet. Ja lopulta tuli oikein kunnianasiaksi omistaa mitä korkein

mahdollinen määrä ristiä.

Mutta tuli sitte uusia vaikeuksia. Tuon tuostakin valitettiin,

etteivät lapset kouluintonsa takia ollenkaan enää tahtoneet auttaa

vanhempiansa, että jotkut olivat luvattakin juosseet tiehensä ja

jättäneet pikku siskot, jotka oli jätetty heidän hoidettavikseen,

oman onnensa nojaan pelkästään vaan noiden punaisten ristien vuoksi.

Useankin äidin täytyi itse käydä ansaitsemassa, ja kenen huostaan

sitte jätti pienokaisensa, jos isommat kävivät koulua? Silloin piti

opettaja paraana pitää taaskin puhe lapsille ja selittää heille,

että heidän sellaisessa tapauksessa pitäisi jäädä kotiin, etteivätkä

he mitenkään saisi vanhempainsa luvatta kouluun tulla. Mutta lapset

alkoivat itkeä ja sanoivat, että jos heidän alituiseen pitäisi jäädä

kotiin siskojen takia, heille piankin keräytyisi niin monta mustaa

ristiä, etteivät pääsisikään joulukuuselle.

Se tuotti Jennylle paljon ajattelemista.

Viimein juolahti hänen mieleensä muuan tuuma. Eräänä päivänä,

kun hän oli tehtaanisännän luona, tuli asia puheeksi, ja sitä

harkittiin kaikilta puolin. Viimein sanoi Jenny, että hänellä oli

ehdotus, jos vaan sen toimeenpano kävisi mahdolliseksi. Kaikki

olivat uteliaita kuulemaan, mikä se olisi. Ei sen vähempi kuin

että perustettaisiin lastenseimi. Kaikkien mielestä se oli hyvä

ehdotus, ja isäntä lupasi antaa apua sekä huoneen. Isännän tyttäret

vuorostansa olisivat valvojina seimessä ja yksi heistä olisi

siellä vakinaisesti leikkimässä lasten kanssa ja hoitamassa heitä.

Papin molemmat tyttäret, jotka myöskin olivat saapuvilla, pyysivät

vuoropäiväänsä valvonnassa. Se heille kernaasti myönnettiin. Joku

vanha akka haettaisiin avuksi lasten hoidossa. Eräässä tehtaaseen

kuuluvassa rakennuksessa oli suuri sali, joka oli luovutettu työväen

tanssihuoneeksi. Sitä saivat käyttää. Tehtaanisäntä antoi rahasumman

kätkyeiden, pikkutuolien ja pöytien ostamiseksi, ja koko pitäjän

nuoriso oli avussa tuomalla sinne kaikenlaisia vanhoja leikkikaluja.

Jenny oli ylen onnellinen. Eräänä päivänä kutsui hän luoksensa

kaikkien koululasten vanhemmat, ja kun hän oli virkistänyt heitä

kahvilla, alkoi hän varovasti ohjata keskustelua lastenseimeen.

Alussa se herätti suoraa vastarintaa. Suomen kansa ei ole herkkä

uskomaan uutuuksia eivätkä eukot voineet saada päähänsä, miksi

herrasväet huolivat siitä, miten he lapsensa hoitivat.

-- Minulla on ollut yhdeksän lasta, ja olen ne kaikki itse ilman

muiden apua hoitanut, antaisinko nyt nuorimman vasta vieraiden

käsiin, tuumaili eräskin akka.

-- Mitä hyötyä sitte lapsista on, jolleivät ne edes hoitele nuorempia

siskojaan, ihmetteli toinen.

-- Emmehän toki liene niin saamattomia vielä, että täytyisi meidän

viedä lapsemme vaivastalolle, kerskaili kolmas.

Jenny tuli pahoille mielin. Hän ei ollut odottanut tällaista

vastarintaa.

-- Mutta rakkaat ystävät, alotti Jenny viimein -- te käsitätte

minut aivan väärin, eihän tämä ole mikään vaivastalo. Olettehan

te, Jumalankiitos, kaikki työkelpoja eikä teidän tarvitse joutua

kenenkään niskoille. Mutta eivätkö useat teistä ole pakotetut joskus

poistumaan kodista, eikös niin?

-- Kyllähän.

-- Toiset työansiolle, toiset omiin ulkotöihinsä tai askareillensa.

Toisen äidin täytyy viipyä poissa kaiken päivää, toisen vaan muutamia

tuntia. On varsin hyvä, että vanhemmat siskot hoitelevat nuorempia,

mutta miten sanotaan virsikirjassa? -- "Opittavaa on yllin kyllin,

aika vaan on lyhyt". Vanhempien lasten pitäisi senvuoksi saada

käyttää nuoruutensa aikaa oppimiseen. Suureksi tultuaan he eivät enää

ennätä. Muutamat lapset ovat sitäpaitsi ymmärtämättömiä ja hoitavat

huonosti pienokaisia, ja monasti on tapahtunut onnettomuuksia

sentakia, että lapset on jätetty yksikseen. On vielä äitejä, joiden

lapset ovat aivan pieniä, ja kun ei ole ketään vanhempaa lasta, joka

niitä hoivaisi, täytyy heidän pyytää naapurinvaimoa katsomaan niitä

niinkauvaksi kun itse ovat poissa. Sentähden olemme ajatelleet,

että äideille voisi olla hyvä, kun heillä olisi joku paikka, minne

saisivat viedä lapsensa, kun itse ovat estetyt niitä hoitamasta ja

lisäksi sellainen, jossa lapsella olisi lämmin sekä siisti ja hyvä

hoito. Vanha Stiina, Nylanterska, -- hänethän te kaikki tunnette, --

tulisi hoitamaan lapsia ja sitte olisi aina joku tehtaanisännän tai

papin tyttäristä siellä johtamassa.

-- No eipäs, että ryökinät menisivät sinne kuulemaan köyhäin vesojen

porua, huudahti muuan akka ja löi yhteen kämmeniään.

-- Toivotaan, etteivät ne "poraakaan" saadessaan leikkiä hauskassa,

lämpimässä huoneessa, tyytyväisinä ja kylläisinä, sanoi Jenny. --

Tahdotteko tulla katsomaan sitä huonetta? Ne joiden kodissa on

äidinäiti tai isoäiti tai täysikasvuisia lapsia tai palvelijoita,

voivat pitää lapsensa kotona. Tämä lastenseimi on ainoastaan

niitä varten, jotka kodissa estävät äitiä työssä tai siskojen

koulunkäyntiä. Huone on tässä aivan koulun vieressä, niin että

isommat lapset voivat koulusta palatessaan saattaa siskonsa kotiin.

Tahdotteko tulla katsomaan?

Uteliaisuudesta akat menivät opettajan mukaan, jonka pieni

puhe myöskin oli tehnyt moneen edullisen vaikutuksen. Suuri,

hauskannäköinen lastenkamari miellytti kaikkia, vaikka ainoastaan

harvat sen tunnustivat. Kätkyeissä ja pienissä vuoteissa oli puhtaat

lakanat ja pehmeät peitteet. Siellä täällä oli pieniä ryhmiä

pöytineen ja tuolineen, ja seinähyllyllä pitkä rivi leikkikaluja,

pahvihevosia, nukkia, helistimiä, puupalasia rakentamista varten

ja palloja. Takan vieressä oli kaappi talouskapineita varten, ja

siellä nähtiin kastrulli, missä lämmitettäisiin maitoa, pata lämmintä

vettä varten, lusikoita ja pieniä kupposia. Toisessa nurkassa seisoi

pesuteline. Keskellä lattiaa oli suuri kirjava villamatto, jonka

tehtaan rouva oli lahjoittanut pienokaisille, jotka eivät vielä

kyenneet istumaan tuolilla, vaan ryömielivät pitkin lattiaa. Naiset

olivat yksimielisesti pyytäneet Jennyä edeltäkäsin puhumaan äideille

uudesta laitoksesta, sillä he olivat varmat, että hän sen osasi

parhaiten ja oli jo ennenkin saavuttanut äitien luottamuksen.

Ja he olivatkin oikeassa. Kun akat olivat tarkoin tutkineet ja

tarkastaneet joka loukon tuossa miellyttävässä huoneessa, kysyivät

he, minä päivänä lapsia otettaisiin vastaan. -- Maanantaista alkaen,

vastasi Jenny. Muutamat lupasivat silloin tuoda koetteeksi.

Tuli sitte maanantai.

Stiina vanhus istui harmaine sukankutimineen akkunan ääressä,

aurinko paistoi kirkkaasti punaraitaisten akkunanverhojen lomitse

ja Emma P., tehtaanisännän vanhin tytär, puuhaili huoneessa

järjestellen pikkukaluja pöydille. Silloin tuli eräs akka tuoden

muassaan kaksivuotisen poikansa ja seitsenkuukautisen tyttösensä.

Emma meni häntä vastaan, ja toivotti pienokaisia sydämmellisesti

tervetulleiksi. Sitte hän riisui pojan lakin ja nutun ja vei

hänet pöydän luo, jossa tämä heti ihastuksissaan tarttui koreaan

palloon, ja näytti sitä äidilleen. Pian makasi tyttönen kätkyessä

imeskellen tyytyväisenä peukaloaan. Köyhä äiti katseli liikutettuna

pienokaisiaan. -- Jumala siunatkoon ryökinää, kyllä niistä nyt

tulee vaivaa, mutta onpa niillä sitte hyvä olla, sanoi hän. Minun

pitää nyt mennä, sillä olen tänään työssä lautamiehen elopellolla.

Poikasen suu meni väärään, kun huomasi jääneensä yksin vieraiden

kanssa, mutta tyyntyi piankin leikkikaluilla, joita Emma asetti hänen

eteensä. Vähitellen saapui useampia lapsia, ja elämä alkoi tulla

vilkkaammaksi. Alussa lapset tosin hiukan ujostelivat, mutta olihan

tämä vasta ensimmäinen päivä. Emma P. oli tottunut lapsiin ja osasi

mitä parhaiten lohduttaa ja ilahuttaa heitä. Stiina, joka kokonaista

kolmekymmentä vuotta oli ollut lastenhoitajana, ja oli erittäin

lapsirakas, auttoi häntä. Ensi päivinä ei seimessä ollut kuin

viisi tai kuusi lasta, mutta vähitellen heräsi vastahakoisissakin

äideissä halu koettaa sitä, ja ennen pitkää oli se melkein kaikkien

mielestä todellinen siunaus kylän köyhille. Miltei joka päivä kävi

väkeä tarkastamassa lastenseimeä ja katsomassa, miten pienokaisia

siellä hoidettiin. Ja kun näkivät heidän silmänsä säteilevän ilosta

ja onnesta, näkivät heidät puhtaina ja ravittuina leikkivän tai

nukkuvan, palasivat he sieltä vakuutettuina, että se oli ihana

keksintö. Nuoret tytöt, jotka vuoroonsa olivat seimessä, saivat

siten hyödyllistä työskentelyä, ja koska heitä oli viisi, ei heiltä

kulunut liikoja aikoja siihen. Muutamat eivät olleet tottuneet

lapsiin eivätkä milloinkaan välittäneet "pikku väestä", mutta

lopulta he kaikki kiintyivät noihin pieniin viattomiin olentoihin ja

huviksensa heitä hoitelivat ja ruokkivat. Kyllähän heistä toisinaan

oli vaivaakin, ja monesti nuo pikku parkusuut virittivät pienen

duetonkin, mutta tieto siitä, että tekivät hyvän työn ja käyttivät

päivänsä jonkun hyödyksi, palkitsi runsaasti tyttöjen vaivan ja

pienet ikävyydet, joita työ saattoi tuoda mukanaan. Pienokaiset

lihosivat silminnähtävästi ja oppivat piankin pitämään monista

äideistään. Koululasten punaiset ristirivit pitenivät rauhassa,

ja kun joulu saapui, oli ainoastaan muutamia harvoja paatuneita

laiskureita, jotka erotettiin juhlajoukosta suruksi ja häpeäksi

heille itselleen ja toisille varottavaksi esimerkiksi.

Se oli jo hyvä tulos, ja kuitenkin hautoi Jenny mielessään yhä uusia

tuumia. Hän oli useasti huomannut, miten huonosti lasten vaatteet

olivat ommellut, miten monenkin polvi paistoi risojen lomitse,

kyynärpää pilkotti hian rikkeimästä, miten hameet olivat hakoja

vailla, röijyt napeitta. Kuinka se seikka olisi korjattavissa?

Opettaja toisinaan huomautti siitä ja kehotti lapsia pyytämään äitejä

tarkastelemaan heidän vaatteensa, ennenkun tulivat kouluun, mutta

aina vastattiin, ettei äidillä ollut aikaa.

Siinä oli perää. Taloudenpiti, ulkotyöt ja ansio kodin ulkopuolella

anastivat suurimman osan heidän ajastaan. Senlisäksi olivat he vielä

kykenemättömiä ja usein haluttomia. Mitähän sille teit? Jenny oli

tehtaanisännän luona lukenut ompelukursseista ja ompeluseuroista

köyhiä varten, joita vastikään Englannissa oli perustettu useihin

paikkoihin. Voitaisikohan täällä saada aikaan sellaisia? Hän mietti

ja mietti; vihdoin kauan harkittuaan päätti hän koettaa.

Kylässä oli kolme tai neljä nuorta tyttöä, jotka olivat käyneet

muutaman vuoden tehtaan koulussa, mutta nyt olivat täysikasvuisia

ja vielä vanhempiensa luona. He olivat Jennyn johdolla oppineet

kaikenlaista käsityötä ja olivat jotensakin taitavia sekä ompelussa

että villatöissä. Näitä koetti Jenny saada lämpenemään asiastaan,

ja kun hän oli osannut voittaa kaikkien oppilaiden rakkauden,

olivat nämäkin heti valmiit auttamaan häntä. Tuuma oli tällainen:

keskiviikkoiltapäivinä, jolloin Jenny oli vapaa koulutoimesta,

kokosi hän luokseen nuoria tyttöjä, jotka tahtoivat oppia käsitöitä

tekemään. Heidän tulisi tuoda mukanaan aineksia uusia pukuja varten

itselleen, sisarilleen ja vanhemmilleen, mutta myöskin paikkaus- ja

parsimistyötä. Jenny antaisi maksutta opetusta ompelussa ja

leikkauksessa, ja hänen entiset oppilaansa olisivat apuopettajina.

Tämä tuuma saavutti enemmän kannatusta kuin lastenseimi, ja pian oli

Jennyn ympärillä 15, 20 nuorta tyttöä ompelukoreineen ja työpussineen.

Tosin moni oli tullut sinne oppiakseen virkkaamaan ja kirjailemaan,

mutta Jenny selitti, että ennenkun he olisivat oppineet ompelemaan,

neulomaan, parsimaan ja paikkaamaan kunnollisesti, hän ei näyttäisi

heille pistostakaan koruompelussa ja huomautti samalla, miten

tarpeetonta se oli heidän oloissaan. Äidit, joiden tähän saakka oli

käynyt vaikeaksi suorittaa ompelutyöt -- he kun olivat myötäänsä

kiinni askareissaan -- ja useinkin saivat villa- tai pellava-naulasta

teettää työtä ompelijoilla, katselivat mielihyvällä, miten

vaatekappale toisensa perästä valmistui ja lisäksi oli somasti ja

huolellisesti ommeltu.

Alussa muutamat mielestään eivät voineet tulla toimeen tyttärittään

kokonaista iltapäivää, mutta kun näkivät työn hedelmät, tulivat

he siihen johtopäätökseen, että päivä oli hyvin käytetty. Pian

alkoivat äiditkin pyydellä "ompelukouluun", ja tätä Jenny juuri oli

toivonutkin, vaikkei hän heti uskaltanut sitä ehdottaa, koska pelkäsi

loukkaavansa äitejä. Ilokseen otti opettaja nämäkin oppilaat vastaan,

ja silloinkos alkoi ahkera työ. Siinä istui äiti tyttärensä vieressä

samassa opissa: milloin leikattiin leninkiä, milloin pantiin alkuun

villatyötä, milloin paikattiin paitaa oikein tarkoituksenmukaisesti.

Tehtaan rouva oli ystävällisesti lähettänyt ompelukoululle suuren

pussillisen kaikenlaisia tilkkuja, joita köyhimmät äidit saisivat

käyttää.

Jenny tietysti oli päänä tässä ompeluseurassa ja samalla kun hän

harsieli, näytti ja sovitteli, ohjasi hän keskustelun opettavaisiin

aineisiin, pistäen milloin hiukan moraalia milloin palan pilaa

joukkoon, otti elämästä valaisevia esimerkkejä ja opetti niinmuodoin

aivan huomaamatta ei ainoastaan sormia, vaan myöskin sieluja. Monasti

lainasi Jenny tuttaviltaan hyviä kirjoja ja luki ääneen niitä tai

kertoi jotain, mitä itse oli lukenut. Viimein sai tuo uuttera innokas

nainen aikaan, että tehtaanisäntä perusti lainakirjaston ompelukoulua

varten. Näitä kirjoja lainattiin koteihin ja koska asiantuntijat ne

olivat valinneet, voitiin toivoa niistä suurtakin hyötyä.

-- Mutta sinähän Jenny aivan näännytät itsesi noilla kouluillasi ja

laitoksillasi. Kyllä sinun kannattaisi pitää keskiviikkoiltapäiväsi

vapaana, kun koko viikon ponnistelet orjamaisessa koulutyössä,

nuhteli lempeästi Emma P. eräänä päivänä.

-- Elä nimitä sitä orjan työksi, pyysi Jenny, se on minun iloni

ja elämäni. Toivon vaan, että voisin jakautua sadaksi voidakseni

vaikuttaa vielä paljoa enemmän. Tai paremmin tahtoisin kehottaa

kaikkia maamme nuoria neitosia, joilla on aikaa ja terveyttä

omistamaan työnsä kansan opetukselle. Katso vaan, miten syvässä

tietämättömyydessä he elävät, niin syvässä, etteivät edes ymmärrä

tiedon arvoa. Miten paljoa paremmin köyhä väestö tulisikaan toimeen,

jos se olisi valistuneempaa, osaavampaa, ajattelevampaa, säästävämpää

ja siistimpää. Entäs lapset! Miten moni hento henki säästyisi, jos

äidit ymmärtäisivät paremmin hoitaa niitä. Oi! Tarvittaisiin paljon,

paljon enemmän kouluja.

-- Niitä kyllä saadaan, lohdutti Emma vilkkaasti, aletaan yhä

innokkaammin niitä puolustaa, ja muissa maissa kasvaa niiden

lukumäärä joka vuosi. Mutta etkö luule, että ne, jotka ovat käyneet

koulua, sitten halveksivat karkeampaa työtä ja askaretta? Meillä oli

palvelustyttö, joka oli sattunut oppimaan vähän saksaa, oli oppinut

kirjoittamaan ja kirjailemaan, ja hän oli inhottavin ihminen, kuin

olen nähnyt. Hän häpesi tehdä pienintäkään karkeampaa työtä ja oli

aina valmis tuomaan esiin pienet tietovaransa. Sen lisäksi oli hän

epäkelpo ja taitamaton tehtävissään.

-- Vika oli siinä, että hän oli saanut hänen oloihinsa sopimatonta

opetusta, vastasi Jenny. Sitäpaitsi on opettajan velvollisuus

terottaa oppilaittensa mieliin työn kunnia ja antaa itse hyvää

esimerkkiä. Siksi meillä opettajilla onkin suuri edesvastuu siitä,

noudatammeko itse oppiamme. Tämä edesvastuu painaa minua hyvinkin

usein. Oikean opettajan täytyy koittaa vaikuttaa monella tavalla,

ei ainoastaan syöttämällä lapsille kirjatietoa, vaan myöskin

vaikuttamalla heidän sydämmiinsä ja ajatustapaansa. Ilman sitä ovat

lapset yhdyssiteenä hänen ja vanhempien välillä, ja jos hän voi

saavuttaa lasten rakkauden, pitää hänen voittaa äitienkin luottamus

ja heidän huomaamattaan vähitellen vaikuttaa hyvää kodeissa. Meidän

kansamme on kyllä rehellistä, ahkeraa, kärsivällistä, vankkaa kunnon

väkeä, se on vaan niin tietämätöntä. Valista sitä, ja siitä tulee

ihailtava kansa!

Näin puhui tuo innokas opettaja ja työskenteli sitte samassa

hengessä. Ja hän sai nähdä työnsä hedelmät; hän sai nähdä ajan

koittavan, jolloin kouluja nousi meidänkin maassamme.

Hänen elämänsä vieri tyynesti; päivä oli toisensa kaltainen, uutteraa

työtä eikä mitään erikoistapauksia.

21.

Kukkanen kuihtuu.

Oli lempeä keväinen aamu. Pikku linnut visertelivät puoleksi

puhjenneitten koivujen lehdillä Lyydia Wernerin akkunan alla. Aurinko

paistoi kirkkaasti, vaikka lasketut akkunaverhot himmensivät sen

hohdetta huoneeseen. Kaikkialla vallitsi tyyni hiljaisuus. Kadut

olivat vielä tyhjät, ei näkynyt edes aikaisia työmiehiäkään, sillä

oli sunnuntai. Lyydian kodissa kuitenkin oltiin jalkeilla, oli

oltu kaiken yötä, sillä odotettiin korkeata, vakaata vierasta.

Aavistettiin, että vapautuksen hetki oli tulossa rakkaalle sairaalle.

Viimeisinä päivinä ja varsinkin viimemainittuna yönä oli Lyydia

saanut kärsiä ankaria tuskia. Mutta nyt oli hän vaipunut vienoon

uneen, hymyilevä ilme hienoilla kalpeilla kasvoillaan. Vanhempansa

ja rakas veljensä istuivat äänettöminä hänen huoneessaan, ja

palvelustyttö seisoi itkien ovella. Kirkonkellojen ensi sävelet

kumisivat etäisyydessä. Silloin Lyydia heräsi.

-- Miten ihanaa! kuiskasi hän ja kuunteli siinä hetken aikaa

säteilevin silmin. Sitte loi hän rakkautta ja kiitollisuutta hehkuvan

katseen jokaiseen läsnäolijaan ja nukahti jälleen käsi äidin kädessä.

Sanattomina kuuntelivat kaikki hänen tasaista, tyyntä hengitystään,

kunnes se heikontumistaan heikontui ja pienoinen käsi kylmeni.

Niin rauhallinen ja suloinen oli rakkaan pikku Lyydian lähtö.

Hän kuihtui kuin kukka.

22.

Ragnhildin päätös.

Valtioneuvoksen rouva Cederskiöldin toivoma talvi oli tullut. Parooni

Falck oli saapunut ja asui Cederskiöldin korkeassa vierashuoneessa.

Hän oli noin 50 vuoden vanha, kenties hiukan vanhempikin, ei siitä

niin tarkkaan tietty. Hän oli oikea "kunnonmies", omasi tietoja,

oli matkustellut, oli rikas, oli viettänyt jotensakin hauskaa

ja rauhallista elämää ilman suurempia vastoinkäymisiä ja omisti

suuren maatilan lähellä Ragnhildin syntymäkaupunkia. Hän ei ollut

sanottavasti kaunis, mutta kuitenkin miellyttävä, näytti nuoremmalta

kuin oli, ja hänen käytöksessään oli hienoutta ja siroutta. Sitä

vaan tuon pikkukaupungin asukkaat eivät voineet käsittää, miksi hän

ei ollut nainut. Yksi ja toinen juorukello oli kyllä ystäväinsä ja

ystäväinsä ystäväin kautta saanut kuulla, että parooni nuoruudessaan

olisi rakastunut muutamaan köyhään tyttöön, mutta kun tämä, vaikka

olikin sivistynyt kunnon tyttö, ei ollut aatelista sukuperää, ei

hänestä mitenkään voinut tulla vapaaherra Falck'in puolisoa. Sitte

oli parooni heittänyt koko jutun mielestään, ei hän myöskään joutunut

uusiin rakkausseikkailuihin, ja niinmuodoin jäi hän vanhaksi pojaksi.

Nyt oli hän ostanut maatilan pikkukaupunkimme läheisyydessä, ja

siellä olisi Ragnhild oleva emäntänä, niin oli rouva Cederskiöld

päättänyt. Hän ei ollut ainoa äiti kaupungissa, joka päätteli samaan

tapaan tyttäristään; niiden joukossa oli rouva Lagerkin, Alicen äiti.

Mutta rouva Cederskiöldillä oli se etusija, että oli jo vanhastaan

tuttu, jopa hiukan sukuakin paroonille, ja hän voi senvuoksi tarjota

hänelle asunnon talossaan, jotta toisten taivas alkoi pilvittyä,

varsinkin kun Ragnhild oli nuori, kaunis ja rikas.

Alice tosin oli häikäisevämpi kaunotar ja varsinkin tanssisalissa

loisti hän ylinnä muita, sitte oli hän hyvän hypyn rikkaampikin,

mutta parooni ei näyttänyt suurin välittävän hänestä, monista

kutsuista ja kursailuista huolimatta. Hänen nimensä olikin _vain

Lager_. Jos parooni nimen aatelittomuuden takia oli luopunut

nuoruutensa lemmestä, kuinka hän nyt valitsisi kauppiaan tyttären?

Olisivatpa nuo kunnon rouvat tietäneet, että parooni Falck, joka

pitkän aikaa oli kulkenut naimatuumissa ja kuulostellut itselleen

sopivaa kauppaa, oli vartavasten tullut kaupunkiin kosimaan Ragnhild

Cederskiöldiä, olisivat he kai piankin luopuneet toiveistaan. Mutta

oliko parooni sitte niin varma, että voittaisi Ragnhildin suosion?

Hän ajatteli, niinkuin monet muutkin hänen kohdassaan olevat miehet,

että tyttö menettelisi hyvin epäviisaasti hyljätessään niin hyvän

tarjouksen, paitsi sitä luotti hän siihen, että hän kyllä viimein

voiton veisi, koska oli hänellä vanhempain suostumus, vaikka erotus

ijässä aluksi tulisikin tuottamaan hänelle vaivaa ja vastusta.

Entäs Ragnhild? Hänellä oli paljon miettimistä. Mitä olisi hän

antanutkaan, jos olisi edes hetken saanut rauhassa ajatella

asemaansa, miten kiitollinen ollut omatessaan ystävän, vanhemman,

kokeneemman ystävän, joka olisi häntä neuvonut. Mutta häntä

suorastaan ajettiin huvista huviin, haudattiin vaatteiden ja

muotilehtien sekaan, uuvutettiin neuvotteluilla, kehotuksilla ja

houkutuksilla. -- Tiedän, että viimein annan mukaan, ajatteli hän

toisinaan jonkunmoisella epätoivolla. Ja hän nojasi otsansa kättä

vastaan ja huokasi:

-- Kenties olisi se parasta, kenties olojen vaihdos tempaisi pääni

vähän pystympään, kenties tuntisin itseni onnellisemmaksi, kuin nyt.

Kukatiesi saisin kerrankin vaikutusalan. Paroonillahan on maatila,

minä kävisin katsomassa köyhiä ja sairaita, auttaisin ja rakastaisin

heitä -- ja minä koettaisin rakastaa myöskin häntä ja olla hänelle

hyvä vaimo -- -- --. Mutta oi ei, en milloinkaan voisi rakastaa häntä

muuna kuin isällisenä ystävänä. Ja mennä naimisiin ilman rakkautta

-- olla koko elämänsä sidottuna häneen -- oi! -- -- Mutta hän on

kuitenkin hyväsydämminen, sivistynyt, hieno, -- -- hän on kivuloinen,

ehkä voisin vaalia häntä, olla hänelle seuraksi ja siten tehdä jotain

hyödyllistäkin tässä maailmassa.

Kun Ragnhild eräänä iltapäivänä istui yksin huoneessaan, ajatteli

hän taaskin näitä asioita. Koko muu perhe ja talon vieras olivat

lähteneet ajelemaan, mutta Ragnhild oli pyytänyt saada jäädä kotiin,

koska tunsi voivansa pahoin. Hän oli onnellinen ja kiitollinen

tästä harvinaisesta yksinäisyyden ja rauhan hetkestä ja häntä

harmitti senvuoksi, kun palvelustyttö ilmoitti erään nuoren naisen

tulleen. -- Kuka se on? kysyi hän suutuksissaan, sano -- -- --

mutta samassa hän ilmeiseksi ilokseen huomasi Maria Stålen ovella.

Silmänräpäyksessä älysi hän, että häntä juuri hän tarvitsi, tuota

hiljaista, vaatimatonta, selväjärkistä ystäväänsä, tuota onnellista,

joka hyvän ja ymmärtäväisen äidin johdolla oli kasvanut jumalisessa

kodissa. Sydämmellisempää vastaanottoa ei Maria voinut odottaa;

Ragnhildin syleilyistä ei tahtonut tulla loppua. Maria oli silloin

tällöin kaupungissa käydessään pistäynyt Ragnhildin luona, mutta

hyvinkin pian huomasi hän valtioneuvoksettaren kylmän käytöksen ja

viipyi noilla käynneillään sentakia ainoastaan muutaman hetken,

olisipa ne aivan lopettanutkin, jollei olisi tuntenut syvää osanottoa

Ragnhildin elämään ja tämä itse niin sydämmellisesti pyydellyt

tulemaan uudelleen. Usein olivat he myös tavanneet toisensa Lyydian

luona, jossa Maria kaupungissa käydessään asui, ja siellä he olivat

saaneet häiritsemättä puhella keskenään. Rouva Cederskiöldin

täytyi myöntää, että Maria oli kunnon tyttö, jonka käytöksessä oli

tyyneyttä ja miellyttävää arvokkuutta, mutta hän oli aatelitonta

sukuperää, käytti kauhean vanhanaikuista hattua ja ennenkaikkea --

hän oli papintytär, ja Ragnhildin rippikoulun jälkeen pelkäsi rouva

Cederskiöld mielettömästi kaikkia pappeja.

Ragnhild vei nuoren vieraansa sohvaan ja ilmaisi ilonsa hänen

tulostaan.

-- Näytät niin sairaalta, pikku Ragnhildini, huomautti Maria

osaaottavasti. Senkötakia oletkin kotona? Kenties häiritsen?

-- Oi et suinkaan! Sinua minä juuri tarvitsen. Sen huomasin heti

sinut nähtyäni.

Maria hymähti ja hänen huulillaan oli jo leikkisä huomautus, mutta

kun hän katsahti Ragnhildin kalpeisiin, surullisiin kasvoihin, kävi

hänen mielensä vakavaksi, hän kietasi kätensä hänen vyötäsilleen ja

sanoi lämmöllä:

-- Jos vaan voisin olla jossain avuksesi, olisi se minulle sangen

mieluista.

Ragnhild tuijotti miettivänä eteensä.

-- Mikä on sinun ajatuksesi avioliitosta, joka solmitaan vain

sopimuksesta -- ilman rakkautta? kysäsi hän yhtäkkiä.

Maria, jota päivän pienet uutiset sangen vähän huvittivat, ei ollut

kuullut huhua parooni Falck'in kosintomatkasta, jonkatakia hän nyt

hämmästyksissään katsahti Ragnhildiin. Hän mietti hetkisen; viimein

vastasi hän vakavasti:

-- Kysymyksesi on tärkeää laatua.

-- Sen tiedän, siksi tahdoinkin kuulla mieltäsi.

-- Siihen voin vain vastata, -- toivovani ettei sellaisia ensinkään

löytyisi.

-- Niin minäkin, sanoi Ragnhild synkästi.

-- Mutta, jatkoi hän hetken vaiti oltuaan, kun nyt sellaisia kerran

solmiellaan, kuinka niitä pitää arvostella? Pitääkö tytön mennä

naimisiin miehen kanssa jota hän ei rakasta?

-- Minun elämänkokemukseni ovat tuiki pienet, vastasi Maria, mutta

olen kuitenkin ajatellut, lukenut ja puhunut vanhempaini kanssa

monesta seikasta, ja tässä asiassa on mielipiteeni se, ettei

sellaista pitäisi milloinkaan tapahtua. Alttarin ääressä luvataan

rakastaa puolisoa myötä- ja vastoin-käymisessä, ja silloinhan minä

teen väärän valan, jos liittäyn mieheen, jonka olemassaolo on minulle

yhdentekevä.

-- Se on tosiaankin hirveätä, huudahti Ragnhild. -- Maria jatkoi:

-- Voin mahdollisesti ajan pitkään oppia pitämään hänestä, jos hän

on hyvä ja kunnioitettava mies, _mutta se ei ole varmaa_. Paitse

sitä voi naimisessa nousta paljon vastoinkäymisiä, velvollisuuksia,

suruja ja koettelemuksia. Kuinka raskasta onkaan silloin kantaa

niitä sellaisen takia, jota ei rakasta! Onhan totta, että kaikissa

elämänsuhteissa voi tulla koettelemuksia ja vastoinkäymisiä, mutta

enhän silloin tahallani ole niitä itselleni hankkinut, niinkuin

silloin teen, kun menen naimisiin? Minä en voi katsoa sitä

tarpeelliseksi, jollei ole löytänyt miestä, jota rakastaa siinä

määrässä, että mielestään elämä hänen edestään ja rinnallaan olisi

autuutta.

-- Mutta jos sen kautta voisi saada toiminta-alan, sanoi Ragnhild

epäröiden.

-- Ei toki Ragnhild, vastusti Maria, ei saa halventaa Jumalan

säätämää avioliittoa pitämällä sitä "toiminta-alana", yhtä vähän

kuin "elatusvälikappaleenakaan" tai tienä loistoon ja komeiluun tai

pelastuskeinona tuosta pelätystä "vanhan piian" nimestä. Myönnän,

että on ihana tehtävä naisella kun saa vaikuttaa kodin piirissä,

mutta niinkauvankun vanhemmat ja siskot ovat elossa, on siinä

vaikutusalaa yllin kyllin, ja vaikka menettääkin heidät, täytyy

naiselle maailmassa aina löytyä jotain muutakin tekemistä kuin mennä

naimisiin. Minulla, joka pian kaksikymmentä vuotta olen katsellut

vanhempaini onnea, on korkeat käsitykset avioliitosta. Minusta

tosiaankin tuntuu, jatkoi hän posket purpuranhohtavina, minusta

tuntuu, kuin onnellinen avioliitto olisi korkein maallinen onni,

mutta en konsanaan, en konsanaan menisi naimisiin kenenkään muun kuin

miehen kanssa, jota rakastan ja kunnioitan enemmän kuin ketään muuta.

-- Niin minäkin olen ajatellut, myönsi Ragnhild. Mutta -- -- -- jos

vanhemmat kovin toivovat -- -- -- onko silloin velvollisuus täyttää

heidän toivomuksensa?

Maria huomasi nyt Ragnhildin itsensä olevan sellaisessa asemassa

ja oli epävarma, miten vastaisi, jottei millään tavoin tulisi

halventaneeksi hänen vanhempiaan tai kehottaneeksi häntä

tottelemattomuuteen. -- Luulen, sanoi hän vakavasti, ettei

vanhemmilla ole oikeutta pakottaa lastansa ottamaan sellaista askelta.

-- He ehkä eivät juuri pakota, mutta houkuttelevat. Tahdon puhua

suoraan, Maria: vanhempani toivovat liittoa parooni Falck'in ja minun

välilläni.

-- Ja sinä, Ragnhild?

-- Minä en rakasta häntä, en voi koskaan rakastaa, eikä ole minulla

pienintäkään halua mennä naimisiin, mutta se on vanhempaini hartain

toivomus, eikö minun hyvänä tyttärenä tule täyttää se? Parooni

on arvossa pidetty mies, enkä minä häntä erityisesti inhoakaan,

päinvastoin, jos hän vain jättäisi minut rauhaan ja naisi jonkun

toisen, luulisin voivani pitää hänestä kuin ystävästä. Olen sanonut

äidilleni, etten tahdo mennä naimisiin, olen pyytänyt saada antaa

kieltävän vastauksen, mutta hän nyt on niin ihastunut parooniin,

hän on vakautettu, että se olisi minun onneni, ja minä tiedän,

että rakkaudesta minuun hän tätä liittoa toivoo -- voinko ja

saanko minä siis panna vastaan? Jumala tietää, miten raskaaksi

kävisi myöntyminen, mutta toisinaan minusta tuntuu, kuin olisi se

velvollisuuteni.

-- Siinä on vaikea kohta, virkkoi Maria. Kuitenkin arvelen, että

kun vanhemmat erehtyvät -- sillä ovathan hekin ihmisiä -- ei lapsi

ole velvoitettu tottelemaan heitä sellaisissa tapauksissa, jotka

sotivat omaatuntoa vastaan. Minä en uskalla neuvoa sinua vastustamaan

vanhempiesi tahtoa, ei kenenkään ihmisen pidä asettua vanhemman ja

lapsen väliin, mutta koeta taivuttaa äitiäsi, kevennä sydäntäsi

hänelle, kerro vastenmielisyydestäsi tähän avioliittoon, puhu

vääränvalanpelostasi, ole nöyrä ja hellä ja osottau tottelevaksi

tyttäreksi silloin, kun hyvällä omallatunnolla sen voit tehdä, ehkäpä

hän sitte myöntyy, sillä hänhän rakastaa sinua. Mutta ennenkaikkea,

Ragnhild, puhu Jumalalle huolesi, rukoile neuvoa ja apua häneltä.

Herra tietää mikä oikea ja hyvä on. Hän ohjaa kaikki parhaaksemme.

-- Oi Maria, kyllä minä rukoilen, mutta pelkään, että minun laitani

on niinkuin sanotaan jossakin paikassa Jaakopin epistolassa: te

rukoilette, mutta ette sitä saa, sillä ette voi rukoilla. Keskellä

rukousta herää minussa epäilys, tokko Jumala tahtoo ja voikaan minua

auttaa. Olen saanut päähäni, että "rikkaat ja ylhäiset eivät voi

tulla taivaan valtakuntaan", koska tuhansia esteitä on tiellä, ja

sentähden minulla ei ole voimaa rukoilla. --

-- Oi Ragnhild, Jumala rakasti _mailmaa_, rakasti _kaikkia ihmisiä_

siinä määrässä, että uhrasi ainoan poikansa heidän edestään. Tietysti

sinäkin saat lukea itsesi heidän joukkoonsa. Jumala on antanut

kullekin meille elämäntehtävän, hän näkee kyllä vaikeutesi. Kestä

vaan lujana, rukoile ja ole vahva toivossa.

Samaan suuntaan puhui Maria lämpimästi ja vakuuttavasti, ja Ragnhild

kuunteli ahmien hänen sanojaan. Hän tunsi tyyntyneensä ja saaneensa

lohdutusta, kun Maria lähti hänen luotaan, ja luuli rohkeasti

voivansa pyytää äitiä karkoittamaan mielestään koko naimatuuman.

Tuskin oli Ragnhild saanut elää neljännestuntiakaan tuon suloisen

tunteen vallassa, että hänellä nyt oli lepoa ja rauhaa, sisäistä

tyydytystä ja toivoa, ennenkun kuuli omaistensa palaavan ajelulta.

Pian tuli eräs pikku siskoista hänen luoksensa. Hän oli vilkas,

herttainen tytön typykkä, ja Ragnhild ajatteli suudellessaan hänen

rusottavia poskiaan:

-- Mitä etsin minä vaikutusalaa, onhan minulla pikku sisareni, joita

rakastan ja vaalin.

-- Ragnhild, Ragnhild! huudahti tuo pienoinen, meillä on ollut niin

kovin hauskaa! Setä Falck on parhain setä mailmassa. Hän vei meidät

aina maatilalleen saakka, ja siellä joimme me viiniä ja söimme

leivoksia, ja voi kun siellä on kaunista! Hän sanoi, että oli kovin

ikävä, että olit sairas -- -- --

-- Siellä on kai kaunis ilma? kysyi Ragnhild ohjatakseen sisaren

ajatukset toisaalle.

-- On, äärettömän kaunis, jatkoi sisar, ja kuuleppas, setä sanoi --

elä nyt pahastu -- en minä kuunnellut, vaan hän sanoi niin ääneen,

että -- -- että sinä tulisit sinne emännäksi. Oi sisko kulta!

Kuinka hupaista on sitte tulla luoksesi, sillä siellä on suuri

hedelmäpuutarha.

-- Hiljaa, hiljaa, pikku Elsa, eihän sitä vielä tiedä.

-- Kyllä toki, sinä vain et tahdo sanoa. Mutta hän näytti äidille

kaikki huoneet säiliköt ja kaikki. En minä enää ole niin pieni, etten

ymmärtäisi, että sinä menet naimisiin.

Ragnhild suuteli häntä kyynelsilmin ja kysyi:

-- Etkö sinä minusta sen enempää huoli, vaan tahtoisit noin

mielelläsi antaa minut pois?

Elsa joutui hämilleen.

-- En minä tahdo sinua pois, sanoi hän hätäisesti, mutta näetkös

uuteen kotiin on niin lyhyt matka, ja silloin mekin ehkä pääsemme

useammin maalle.

-- Mutta sitte emme voisi olla joka päivä yhdessä. Minähän ajattelin,

että me vastedes lukisimme yhdessä jotain hupaista tai...

-- No, se ei estä, toimitti Elsa. _Ma bonne_ ohjaa lukujamme,

siinä on kyllä tarpeeksi, ja sinähän olet kuitenkin niin vähän

meidän kanssamme: aamulla sinä nukut pitkään, illoin olet poissa ja

keskipäivällä on sinulla vieraita -- ja sitte sinä olet niin paljoa

suurempi kuin me. Ei, nyt minun pitää taas mennä. Minä sanon sedälle,

että sinä olet parempi, niin hän tulee kovin iloiseksi.

Ja kerran vielä suudeltuaan Ragnhildia livisti hän tiehensä.

-- Niin niin, tuumi Ragnhild ja tuska täytti hänen sydämmensä. Ei

kukaan minua tarvitse, ei kukaan kaipaa. Mutta itse olen siihen

syypää. Enhän milloinkaan ole puuttunut sisarieni puuhiin, enpä ole

milloinkaan tullut ajatelleeksi miten viehättävän vilkas tyttö Elsa

on samoinkuin ne muutkin lapset. Mutta tästälähtein on oleva toisin.

Minä lähenen heitä enemmän, tuntuu kuin olisin herännyt uuteen

elämään, minä rakastan heitä, rakastan kotiani, rakastan äitiänikin,

vaikka olemmekin niin peräti erilaisia, vaikka alati tuotankin

hänelle surua vastahakoisuuteni takia.

Taaskin kuului askelia rappusissa. Siellä tuli valtioneuvoksen rouva.

-- Oi pieni Ragnhildini, oletko parempi nyt, sanoi hän harvinaisen

lempeästi ja ystävällisesti. -- Meillä oli hupainen matka,

parooni Falck on viehättävä ihminen. Vahinko, ettet ollut mukana.

Ajatteleppas, hän vei meidät aina uudelle maatilalleen saakka.

Se on uhkea vanhanaikuinen kartano, paljon huoneita, erinomaisia

huonekaluja, ja vielä tehdään korjauksia.

Ragnhild lepäsi äänetönnä, silmät suljettuina. Äitinsä tarkasteli

häntä tyystin. -- Parooni paralla ei ollut mitään huvia pelkästä

levottomuudesta sinun takiasi. -- Erittäin hellä ja hienotunteinen

mies. -- Turhaan odotti valtioneuvoksen rouva vastausta tai

pienintäkään mielenkiinnon merkkiä tyttäreltään. Hetken vaiti oltuaan

jatkoi hän taas: -- Arvaan, että lopullinen ratkaisu on lähellä. Hän

sanoi toivovansa, että sinä näiden viikkojen kuluessa olet oppinut

tuntemaan häntä tarpeeksi ja tehnyt päätöksesi -- -- --

Ragnhild avasi silmänsä ja loi surullisen, rukoilevan katseen

äitiinsä, joka pitkitti yhä vilkkaammin:

-- Niin, kyllä minä ymmärrän, että nuoret tytöt aina hiukan

arvelevat, ennenkun ottavat tuon tärkeän askeleen, sillä onhan heidän

jättäminen hyvä kotinsa ja rakkaat omaisensa, mutta -- mutta -- kun

saa niin kunnioitettavan, hyvän miehen ja niin mukavan kodin, niin --

niin --. Sinulla on tyyni ja niin sanoakseni väliäpitämätön luonne,

pikku Ragnhild, sinun pitäisi voida selvästi neuvotella järkesi

kanssa ja huomata mitä etuja tämä naiminen tuo mukanaan.

Mistä se tuli, että heti kun äiti ryhtyi houkutuksillaan häntä

taivuttamaan, hän tunsi itsensä niin hervottomaksi ja voimattomaksi

vastustukseen? Juuri oli hän vahvasti päättänyt, ettei menisi

naimisiin. Oi, hän tahtoi, hänen täytyi sotia vastaan.

-- Äiti, sanoi hän nousten istualle, rakastatko minua?

-- Sepä kysymys! Kuka äiti ei rakastaisi lastaan! Sentakiahan minä

juuri tarkoitan sinun parastasi, siitä syystä olen parhaani mukaan

koettanut hankkia sinulle huvitusta, sulostuttaa nuoruuttasi, ja

nyt kun olet ennättänyt sopivaan ikään, olen kaikkeni koettanut

varmistaakseni sinulle edullisen naimisen.

-- Ja minkälainen on sinusta edullinen naiminen?

-- Kummallista! Tietysti sellainen, kun mies on kunnioitettava, on

hyvässä asemassa ja on samalla rikkauden kannalla kuin vaimokin, niin

että tämä voi viettää samanlaista elämää kuin ennenkin.

-- Entäs rakkaus?

Valtioneuvoksen rouva nauroi makeasti:

-- Voi lapseni, rakkaus on kokonaan toista, kuin romaanien

laverrukset. -- -- Tietysti jokainen rakastaa miestään. Olen varma,

että sinäkin kerran rakastat kunnon parooniamme.

-- Mutta jollen rakastaisi? sanoi Ragnhild vakavasti.

-- Mitä hullutusta! Mikset? Minä vakuutan sinulle, etten tuntenut

isääsi puoleksikaan niin hyvin kuin sinä tunnet parooni Falckin.

Mutta hän oli hieno ja ylhäinen mies, sanoi minulle kohteliaisuuksia

parissa tanssiaisissa, ja kun äitini sanoi, että minun piti

ystävällisesti vastata hänen huomaavaisuuteensa, tein hänen käskynsä

mukaan, eikä kaukaakaan, niin olimme jo naimisissa.

-- Ja oletko ollut onnellinen, äiti? kysyi Ragnhild kummastellen

hänen kevyttä kuvailuaan.

-- Olenpa niinkin, vastasi valtioneuvoksen rouva ja nojausi

mukavasti lepotuoliinsa. -- Isäsi on, kuten tiedät, luonteeltaan

tyyni ja rauhallinen, hän on myöskin huomannut minun etevän

toimintakykyni, eikä ole minun milloinkaan tarvinnut moittia häntä

epäkohteliaisuudesta.

-- Mutta minä olen kuvitellut ... alkoi Ragnhild arasti.

-- Mitä sinä olet kuvitellut? Että onni olisi polvistumisia ja

valoja? Oh, Ragnhild, elä suututa minua noilla väitteilläsi.

Tiedäthän sinä hyvin, että kaikki se mitä romaaneissa kuvaillaan,

on suoraa satua. Saat olla varma, että ne, jotka moisella alkavat,

piankin todellisuuteen tipahtavat. Minne se viimein vie tuommoinen

rakkaus!? Hullutuksiin, itsemurhiin, mielisairauteen ja pakoretkiin,

ja kun autuus on ylimmillään, heräävät he unelmistaan ja huomaavat,

ettei sitä tuolla tavalla mailman läpi päästä. -- -- Ethän sinä

vaan ole rakastunut kehenkään, Ragnhild, kysyi äiti hätäisesti ja

tarkasteli peloissaan tytärtään.

-- En, äiti, oli Ragnhildin yksinkertainen ja suora vastaus.

-- No, eipä täällä olekaan ketään, joka sopisi sinun arvollesi, sanoi

äiti rauhottuen.

-- Mutta olen kuitenkin kuvitellut, alkoi Ragnhild rohkeammin, että

on olemassa tunne, jota kutsutaan tosirakkaudeksi, syvä kiintymys,

jotain, joka saa aikaan, että asetat jonkun erityisen henkilön

mielikuvissasi ylemmäksi kaikkia muita, rakkaus, jonka edestä voit

uhrata kaikki, kärsiä kaikki. En huoli polvistumisista enkä valoista,

sellaista en katso tarvittavan ihmisten välillä, jotka todella

rakastavat toisiaan -- -- --

-- Nythän sinä puhut, kuin oma ymmärtävä tyttöni ainakin, huudahti

valtioneuvoksen rouva. Ragnhild jatkoi innostuneena:

-- Olin aina ajatellut, että -- että -- ennenkuin tuntisin sellaista

tunnetta jotain miestä kohtaan, en menisi naimisiin.

-- Mutta nyt ne sinusta ovat lapsellisuuksia, vai miten?

-- Ei, äiti, niin ajattelen vielä nytkin, ja luulenpa käyvän

synniksi, jos lupaan rakkautta miehelle, jota en rakasta.

-- Hyvä ihminen, sanoi äiti harmistuen, luuletko sinä, että tahdon

houkutella sinua johonkin vääryyden tekoon. Tuhannet menevät

naimisiin ilman tuota liioiteltua tunnetta, joka vain on pelkkää

kuvittelua.

-- Oi äitini, miksi välttämättä tahdot saada minut pois kotoa? Minä

mieluimmin tahdon jäädä tänne. En tohdi enkä tahdo mennä naimisiin.

Sinua tottelen kaikessa muussa, tässä en. Tästälähtein rupeaisin

pitämään huolta siskoistani -- ja -- ja -- tekisin kaikki, mitä

tahdot.

-- Sinä olet nyt hermostunut ja heikko, Ragnhild. Sinä et tiedä, mitä

työnnät luotasi. Anna minun huolehtia onnestasi, ja saat olla varma,

että minä ymmärrän sen seikan paremmin kuin sinä. Mitä siskoihin

tulee, on heillä, jumalankiitos, toki tarpeeksi hoitoa, heillähän

on _ma bonne_, ja pojat tulevat Helsinkiin toinen toisensa perästä,

ja sittehän olemme isäsi ja minä vielä elossa, niin että siinä ei

liene syytä sinun kotiinjäämiseesi ja paitse sitä -- parooni Falck'in

maatila on vain tunnin matkan päässä täältä, sinä voit pistäytyä

kotona, milloin tahdot, ja me tietysti viettäisimme kesämme siellä.

Se on uhkea talo, kuten olen sanonut, eikä puutu vierashuoneita.

Sinä olet aina toivonut itsellesi vaikutusalaa, siellähän on suuri

joukko alustalaisia ja paljon palvelijoita, niin että sellaisen talon

emäntänä kyllä kelpaa olla.

-- Mutta onko oikein mennä naimisiin tämmöisestä syystä?

-- Sen kyllä tiedän, huudahti äiti, ettei ole oikein saattaa äitiään

onnettomaksi, ja sen sinä teet, Ragnhild, et ole milloinkaan minulle

muuta tuottanut kuin surua. Aina olet ollut jäykkä ja väliäpitämätön,

kiittämätön kaikesta mitä olen sinulle tehnyt, haluton ja

raskasmielinen, varsinkin sen onnettoman rippikoulun jälkeen. Oi

Jumalani! miten kovasti koeteltu äiti minä olen! Suokoon Jumala, että

Elsasta tulisi järkevämpi ja hellempi tytär!

Äiti oli puhunut nyyhkyttäen ja kyynelöiden, painoi sitte kasvonsa

hienoon nenäliinaansa ja itki hillittömästi. Ragnhild kietoi kätensä

hänen kaulaansa ja sanoi liikutuksesta vapisevalla äänellä:

-- Minä vakuutan, äiti, etten milloinkaan tahallani ole tehnyt

sinulle surua, olen koettanut totella sinua silloinkin, kun se on

ollut raskasta ja katkeraa.

Äiti työnsi hänet tylysti luotaan:

-- Elä koetakaan hurmata minua hyväilyilläsi, ne eivät merkitse

mitään. Täyttämällä toivomukseni osoitat sinä rakkauttasi, mutta et

tyhjillä vakuutuksillasi.

-- Olen aina koettanut täyttää toivomuksesi.

-- Ja se on sinusta ollut suuri ansio, kun niiden kaikkien

tarkoituksena on ollut sinun onnesi. Sinä kiittämätön!

Ragnhild istui kalpeana, vaijeten. Mitä tuli hänen tehdä? Tämä

kysymys oli pakahduttaa hänen sydämmensä. Äiti pitkitti itkuaan ja

valitusvirttään. Hetken päästä sanoi Ragnhild tyynesti, verettömin

huulin:

-- Elä itke, äiti, minä näytän rakkauteni teossa. Jos parooni Falck

pyytää kättäni, suostun tarjoukseensa. Onnelliseksi en milloinkaan

voi tulla, vaan se on yhdentekevää, elämähän on niin lyhyt.

Hän laskeutui jälleen vuoteelleen ja sulki silmänsä. Hän oli niin

kalpea, niin kaunis, että pintapuolinen äitinsäkin silmänräpäyksen

tunsi liikutusta, mutta seuraavassa hetkessä ajatteli hän jo:

-- Hän ei ymmärrä omaa etuaan, hän tulee kyllä onnelliseksi.

Ja hän kumartui tyttärensä vuoteen yli sanoen:

-- Voi sinua kiltti, ymmärtäväinen Ragnhildini! En toki tahdo

pakottaa sinua, mutta et sinä älyä omaa parastasi, siksi täytyy

äitisi pitää eduistasi huolta. Ja nyt Ragnhildini, ole reipas ja

iloinen ja nuku pois turhat epäilysi. Huomenna toivoakseni olet terve

ja voimissasi ja silloin paroonikin varmaan esittää asiansa. Saat

pukeutua vaaleaan pukuun huomenna, teethän sen?

-- Teen, äiti, vastasi Ragnhild tuskin kuuluvasti.

-- Tarvitsetko Liissiä, niin lähetän hänet luoksesi?

-- En, äiti.

-- Hyvää yötä sitte! Saan kai viedä tervehdyksesi onnelliselle

kosijalle, lisäsi hän veitikkamaisesti.

-- Et, sitä et saa, ehätti Ragnhild pikaisesti.

-- Niinkuin tahdot, sanoi äiti ja ajatteli: Vielä on hiukan

vastahakaa, mutta antauminen on jo lähellä. Ja hän kiiruhti melkein

nuoruuden joustavin askelin alas rappuja. Senjälkeen alkoi hän

tehdä suunnitelmia myötäjäisiä, kihlajaiskemuja, häämenoja ja jos

jotakin varten. Valtioneuvoksen rouva oli tyytyväinen itseensä ja

äidinrakkauteensa, ylpeä älystään ja ylen onnellinen, kun kaikki

kävi näin hyvin, vaikka väliin oli näyttänyt jo hiukan harmaalta

niinhyvin tuona pitkänä aikana, jolloin parooni oli ulkomailla eikä

hiventäkään hiiskahtanut, kuin vielä näidenkin viikkojen kuluessa,

jolloin Ragnhild oli osottaunut vastahakoiseksi tähän liittoon. Nyt

kuitenkin oli kaikki vastukset voitettu ja häävarustusten mieluinen

vaiva jälellä.

Aina aamuun saakka makasi Ragnhild jonkunlaisessa horrostilassa. Hän

ei nukkunut, hän ei voinut ajatella, ei itkeä; vasta kun palvelijat

alakerroksessa alkoivat liikkua ja hiljaa kulkea ovissa, vaipui hän

virkistävään uneen, joka salli hänen unohtaa koko mailman, hetkeksi

ainakin. Liissi pani parastaan tänään, sillä hänen oli käsketty

pukea Ragnhildia vielä entistä huolellisemmin. Tuo ovela kamarineiti

arvasi kyllä minkävuoksi ja viittasi monasti, kunnioittavasti tosin,

puheessaan sinnepäin, mutta hänen nuori emäntänsä ei näyttänyt niitä

ymmärtävän eikä häntä kuuntelevan. Kalpeana, vakavana istui hän

kuvastimen edessä antaen Liissin menetellä mielensä mukaan. Liissistä

oli tämä kummallinen morsian, joka voi näyttää niin suruiselta ja

kalpealta, vaikka koko parooni oli sulhasena. Kun Ragnhild tuli alas,

oli vastaanotto tavallista ystävällisempi. Äiti sulki hänet syliinsä

enemmän tosin teatterimaisella kuin tosi hellyydellä, parooni

suuteli hänen kättään ja isäkin, joka ei juuri suurin hyväilyjä

tuhlaillut tai näyttänyt muistavan, että hänellä oli lapsia, painoi

suudelman hänen otsalleen. Pikku Elsan elävät kasvonilmeet ja monet

melkeät merkit eivät voineet salata hänen ilmeistä iloaan. Toiset

siskot, jotka kaiketi myöskin olivat saaneet vihiä asiain menosta,

tarkastelivat häntä uteliaina ja niinkuin he nyt vasta olisivat

keksineet hänessä jotakin miellyttävää. Kun käytiin ruokasaliin, sai

valtioneuvoksen rouva tilaisuuden kuiskata Ragnhildille: -- Näytä

Herran nimessä iloisemmalta! Nythän olet kuin mikäkin uhrilammas ja

parooni voisi ajatella, että sinua on pakotettu tai houkuteltu.

Ragnhild hymyili katkerasti. Niinkun ei häntä olisi pakotettu ja

houkuteltu! Mutta hän tahtoi totella täydellisesti, koska kerran oli

päättänyt myöntyä, ja tekeytyi iloiseksi.

Aamupäivällä, kun valtioneuvos Cederskiöld oli lähtenyt kaupungille

sekä lapset vetäytyneet kouluhuoneeseen ja lastenkamariin, jäivät

äiti ja tytär kolmen paroonin kanssa. Tekosyyllä poistui äiti ja tuo

tärkeä hetki oli tullut. Ragnhild istui akkunan ääressä koneellisesti

hypistellen jotain kirjailutyötä, parooni kappaleen matkaa hänestä

katsellen muuatta kuvateosta. Tuon tuostakin kiinnitti hän katseensa

nuoren tytön kauniisin kasvoihin ja maahanluotuihin silmiin. Ei

milloinkaan ennen ollut parooni huomannut häntä niin kauniiksi kuin

tänään. Parooni ei ollut katsonut tarpeelliseksi valmistaa somia

kosintapuheita. Hänestä ei voinut tuottaa suuriakaan vaikeuksia

voittaa nuoren tytön suostumusta loistavaan ja ainakin hyvin

edulliseen avioliittoon. Mutta nyt Ragnhildia tarkastellessaan alkoi

häntä hieman arveluttaa, mitä hän mahdollisesti voisi odottaa, mutta

sitte hän tyyntyi jälleen. Kuinka voisikaan _hän_ saada kieltävää

vastausta! Sehän oli vanhempien korkein toivo. Tehdäkseen lopun tästä

epävarmuudesta, nousi hän ja lähestyi akkunaa, jonka ääressä nuori

tyttö istui.

-- Serkku Ragnhild, alkoi hän, vanhempanne ovat varmaankin puhuneet

teille minun -- -- minun aikeestani pyytää kättänne. En ole suuri

puhuja, ja luulenpa olevan kylliksi, kun sanon Teille, että olisin

onnellinen, jos serkku tahtoisi suostua minulle ja liittyä puolisona

matkaani.

Ei saanut punan merkkiä kalpea poski, ei kainoa, suloista hämmennystä

nuoret, kauniit kasvot hänen edessään. Ragnhild katsoi häneen

tyynesti, eikä vähääkään värähtänyt hänen äänensä, kun hän vastasi

vakavasti:

-- Äitini on puhunut siitä kanssani. Minä kiitän Teitä, herra

parooni, kunnioittavasta tarjouksestanne. -- Hän viivytti hetkisen.

-- Katson velvollisuudekseni olla suora Teitä kohtaan. -- Minä en

rakasta Teitä, elkää luulko, että koskaan rakastan, mutta minä pidän

teitä arvossa, ja jos -- Te, herra parooni, tyydytte yksinomaan

kunnioituksen tunteeseen, niin olen Teidän.

Se oli viimeinen paon toivo, viimeinen pelastuksen korsi.

Ragnhildissa kyti heikko toivo, että parooni olisi liian ylpeä

tyytyäkseen vain kunnioitukseen. Mutta siinä oli hän peräti pettynyt.

Parooni ei ollut uneksinutkaan rakkautta tässä tapauksessa eikä

pitänyt sitä tarpeellisenakaan. Hän tarvitsi taloonsa emännän,

rouvan, joka vastaanotti vieraat, tarvitsi seuraa vanhoina päivinään,

hoitajattaren kipujen tullessa ja siksi oli kunnioitus riittävä.

Tytön suora tunnustus hiukan häntä kaiveli, mutta pian hän mukautui

ja vastasi muutamilla kohteliailla ja ystävällisillä sanoilla, että

hän oli syvästi kiitollinen, kertoi yksinäisyydestään ja kuinka hän

muisti Ragnhildin siltä ajalta, jolloin hän vielä pikku tyttönä istui

hänen polvellaan ja vakuutti hankkivansa hänelle huolettomat päivät

ja itse olevansa vilpittömän uskollinen, niin että Ragnhild rahtusen

heltyi ja itsestään ojensi hänelle kätensä.

Samassa tuli äiti sisälle, ja sittekös seurasi äidinkyyneleitä,

viiniä ja maljoja päivällispöydässä ja raikasta riemua lasten

parvessa. Isä oli tavattoman huomaavainen vanhinta tytärtään kohtaan

ja päivällisen loputtua kehui hän hänen olevan vanhempainsa ilon ja

ylpeyden. Valtioneuvoksen rouva ei ollut katsonut maksavan vaivaa

kertoa puolisolleen Ragnhildin vastahakoisuudesta ja estelemisistä.

Hän oli aina toivonut lopullista menestystä, eikä isä olisi

kuitenkaan sille mitään voinut eikä varmaankaan viitsinyt vaivata

itseään. Tuo viisas rouva näytti siis olleen oikeassa, ja isä oli

päässyt kaikesta huolesta -- jos hän ylipäänsä voi huolehtia mistään.

-- Koetanpa antaa sinulle ruhtinaalliset myötäjäiset, kuiskasi hän

taputtaen tyttärensä poskea.

Jonkun päivän päästä saapui Ragnhildin vanhin veli Helsingistä. Hän

oli hieno, kahdeksantoistavuotias nuori mies pientä parran alkua

ylähuulessa, käytti näkölasia ja mitä hienointa vaatetusta. Hän

oli äitinsä ilmeinen kuva sekä sisällisesti että ulkonaisesti, oli

itseensä imenyt ja täydellisesti ohjelmaansa ottanut hänen aatteensa,

katsantokantansa ja periaatteensa, ja oli siksi äitinsä epäjumala.

-- No nyt, oiva sisareni, huudahti hän heittäytyen eräälle sohvalle,

olet menetellyt kuin oikea helmi tyttöjen joukossa. Parooni on rikas,

on matkustellut, on surkean hieno mies ja tallinsa täysi komeita

hevosia. -- -- Mutta ethän pikku Ragnhild ole vähääkään morsiamen

näköinen.

-- Kuinka voisinkaan, Kasimir, kysyi Ragnhild suruisesti? Äitini

tahdosta minä olen päättänyt mennä tähän avioliittoon. Minä en

rakasta sulhastani.

-- Lörpötystä! Aatelistyttö ei niinkään helposti löydä sopivaa

miestä, jota rakastaisi. Rikkaita parooneja ei kasva joka puussa

täällä Suomessa.

-- Kasimir! Sinä olet nuori ja sinulla pitäisi olla sydän ja

tunteita, ja kuitenkin puhut sinäkin tuolla lailla. Etkö sinäkään

usko rakkautta löytyvän?

-- Kah, miksikä en, mutta vain sen verran, mikäli se pysyttelee

järjen tasalla. Neiti Cederskiöld ei voi rakastua suutariin tai

koulunopettajaan, tai herra A:han tai herra B:hen, hän siis menee

naimisiin parooni Falckin kanssa -- kas siinä, mitä minä asiasta

ymmärrän. Eihän sinua kukaan pakota, äiti sanoi jättäneensä sinulle

täyden toimintavapauden.

-- Niin, sen hän on tehnyt, sanoi Ragnhild katkerasti hymyten.

-- No niin, sittenpä olet itse saanut valita, ja viisaasti oletkin

menetellyt, se täytynee myöntää. Vanhanpuoleinen hän on, tuo kunnon

paroonisi, nauroi Kasimir, kelpaisi melkein isäkseni, mutta eihän se

haittaa; etkähän voi sinäkään jäädä vanhana piikana kököttämään.

-- Sitä ei tarvitsisi peljätäkseni, sanoi Ragnhild hymyillen.

-- Mitä, eikö? -- Kasimir nyrpisti nenäänsä. Fi donc! Nenä laiha,

silmälasit, päänsärkyä, ehei! sopivampaa vapaaherratar Falck'ia ja

hallitsijatarta moiselle komealle kartanolle voisiko löytää?

Niin olivat siis kaikki samaan liittoon ruvenneet saadakseen

Ragnhildin naitetuksi, ja sittenkun ensimmäinen pakon tunne oli

lientynyt, alkoi hänkin tyyntyä ja koetti vakuuttaa itselleen, että

se kenties oli hänelle parasta. Parooni oli erittäin huomaavainen ja

ystävällinen hänelle, ja Ragnhild tuumi toisinaan, että hän koettaisi

tehdä hänet onnelliseksi täyttämällä hänen toiveensa, olemalla

hänelle hupaisena seurana ja tunnollisena emäntänä. Ehkäpä elämä

sittekin kävisi hänelle siedettäväksi.

-- Kukapa tietää, tulen vielä onnelliseksikin, tuumi hän ja tapansa

mukaan rakenteli hän tulevaisuutensa tuulen tupia tehden kuvansa niin

viehättäväksi ja väririkkaiksi kuin halutti.

Häitä ei tarvinnut pidättää. Ei haitannut liika nuoruus kihlattuja,

eikä viivyttänyt heitä mikään virantoivo tai tulolähteen aukeneminen.

Valtioneuvoksen rouva otti apuompelijan entisen lisäksi ja neiti

Sundströmin piti hyljätä muut tilaukset siksi aikaa, jotta

nämä uhkeat myötäjäiset valmistuisivat. Taaskin pani Ragnhild

äitinsä kärsivällisyyden kovalle koetukselle. Hän nimittäin ei

hiventäkään iloinnut ihanoista silkkileningeistä, somista myssyistä,

muotikkaista aamupuvuista eikä muistakaan mistään, ja sehän oli

anteeksiantamatonta välinpitämättömyyttä. Jopa pyysi hän äitiään

määräämään ja toimittamaan kaikki, lupasi kyllä kärsivällisesti

lainautua lukemattomia koetuksia varten.

-- Enpä ole moista morsianta nähnyt, valitti valtioneuvoksen rouva

olkaansa kohottaen, mutta jätti Ragnhildin kuitenkin rauhaan.

Äiti oli tarkoituksensa saavuttanut, vähät toimitti enää tyttären

välinpitämättömyys. Kun tuttavat ja ystävät kävivät onnittelemassa

Ragnhildia hänen aikomaansa avioliittoon, ja hän huomasi monenkin

heistä kadehtivan häntä niinhyvin sulhasen kuin uhkeiden

myötäjäistenkin takia, ajatteli hän:

-- Lienenkö siis ainoa mailmassa, joka en keksi hituistakaan

kadehtimisen syytä kaikessa tässä, minä, joka sen olen osakseni

saanut. Monikin tyttö luullakseni jo avosylin ottaisi vastaan tämän,

ja minä -- minä halusta luovuttaisin sekä sulhaset että myötäjäiset

kenelle tahansa, jos vaan kävisi päinsä. Mutta en saa niin ajatella.

Tästähän käy tie toimintaan, jota olen ikäni halunnut. Kaikki muuttuu

hyväksi, kun vain häät ovat ohitse. Vala, jonka vannon, pelottaa

minua vielä toisinaan, mutta minä koetan pitää sen, minä tahdon

oppia rakastamaan miestäni sekä surussa että ilossa ja tunnollisesti

täyttämään velvollisuuteni.

Useasti halutti Ragnhildia puhella sulhonsa kanssa kaikesta,

mitä hän mietti ja tuumaili, mutta ei koskaan saanut hän siihen

riittävää rohkeutta. Paroonilla oli aina varalla kevyitä,

hupaista keskusteluainetta, rikkaampaan, syvempään ei koskettu,

ja jos Ragnhild joskus lausui vakavan ajatuksen, suuteli parooni

tavallisesti hänen kättään ja sanoi kohteliaasti, ettei niin nuorella

naisella ollut syytä katsella mailmaa muussa kuin ruusunpunasessa.

Ragnhild toivoi kuitenkin, että he puolisoina tulisivat

tuttavallisemmin keskustelemaan ja oppisivat paremmin toisiansa

tuntemaan. Kävi siis niinkuin äiti oli ennustanut: Sittekun Ragnhild

kerran oli päättänyt mennä naimisiin ja tottunut oloihin, tuli hän

tyynemmäksi, melkeinpä iloisemmaksi.

23.

Uusi koti.

Aika kului, ja Ragnhildin häät lähenivät. Sulhanen alkoi käydä hiukan

malttamattomaksi. Hänen ikäiselleen tuntui jo vaivaloiselta näytellä

kohteliaan sulhasen osaa, varsinkin kun se tuotti niin tuiki vähän

kiitosta, sillä morsian, vaikka jotensakin ystävällinen, pysyi

edelleen kylmänä ja välinpitämättömänä, ja aivan mahdotonta oli häntä

saada iloiseksi. Ei lämmennyt hän kukkavihoista eikä lahjoista, ei

rekiretket, ei kutsut, joita pidettiin paroonin maatilalla, eikä

mikään mitä kohtelias sulhanen keksi yksinomaan morsiantaan varten,

vaikuttaneet häneen. Tuo hyvä parooni alkoi kuten sanottu väsyä, ja

kysyi rouva anopilta, eikö hääpäivää jo pian voitu määrätä. Rouva

anoppi lupasi kiirehtää ompelijoita ja kertoi Ragnhildille, että

sulhanen jo niin hätäili. -- Hän on pahasti sinuun piintynyt, lisäsi

hän, ja minä toivon jonakin päivänä voivani määrätä hääpäivän.

Ragnhild seurasi häävalmistuksia yhtä välinpitämättömästi kuin

myötäjäispuuhiakin. Mutta kun hän näki valmiin morsiuspukunsa, hunnun

ja seppeleen, tunsi hän jonkunmoista liikutusta, ja surumielinen

ajatus hiipi hänen mieleensä: Mitähän mahtaisit tuntea kantaessasi

tuota pukua päivänä, joka yhdistäisi sinut mieheen, jota rakastat?

Ja tuli levottomuuden hetkiä, jolloin hän katui, että oli päättänyt

mennä tähän avioliittoon, mutta liiankin hyvin huomasi hän, että

oli myöhäistä enää peräyttää sanaansa. Vaikka parooni olisikin

antanut hänelle vapautensa takaisin, Ragnhild nimittäin ei voinut

uskoa, että tämä syvästi ja lämmöllä oli häneen kiintynyt, ei hänen

äitinsä olisi milloinkaan siihen suostunut. Ragnhild ei hennoisi

tuottaa äidilleen sellaista surua, koska oli antanut hänen niin

kauvan viihdytellä mieltään suloisilla toiveillaan. Ja sittenpä olisi

vaadittu tuntuvasti suurempaa rohkeutta vastustukseen kuin alussa.

Vihdoinkin oli kaikki valmiina: uhkeat myötäjäiset oli ahdettu

arkkuihin ja lähetetty uuteen kotiin, morsiuspuku odottamassa,

hääpäivällinen järjestetty, pappia puhuteltu, vieraat kutsuttu, ja

koko talo juhlallisesti koristettu. Valtioneuvoksen rouva oli pelkkää

ihastusta. Pieni askel vielä -- ja hän oli suuren tarkoituksensa

perillä. Hän osotti uskomatonta toimeliaisuutta ja huolenpitoa

tuona päivänä. Tuokiossa oli hän tarjoiluhuoneesa vielä kerran

teroittaakseen tärkeitä määräyksiä illallista varten, toisessa

Ragnhildin luona puhumassa häneen rohkeutta ja pyytämässä häntä

panemaan kasvoihinsa sopivan ilmeen; ja taas oli hän puolisonsa

luona puhumassa sampanjoista ja seremonioista, ja heti perästä

lastenkamarissa viimeistelläkseen lasten pukuja ja nuhdellakseen

kamarineitoa, ettei pikkutyttöjen kiharat olleet kyllin kauniita.

Mutta ylhäällä huoneessaan istui nuori morsian kalpeana, vakavana,

ei kuitenkaan penseänä enää. Kuta lähemmä tuo tärkeä hetki läheni,

sitä suuremmaksi kävi hänen tuskansa. Vaikka koko mailman olisi hän

antanut, jos vielä viime hetkessä olisi saanut vastata kieltävästi.

Silmänräpäyksen tuumi hän pyytää puhutella sulhastansa; avata

hänelle sydämmensä ja rukoilla häneltä vapauttansa. Hän ajatteli

polvistua äitinsä eteen ja anoa armoa, mutta tuli lopuksi aina samaan

epätoivoiseen huokaukseen: "liian myöhäistä!" --

Viereisessä huoneessa istuivat morsiusneidot ja sulhaspojat

puhellen hilpeästi keskenään. Morsiusneitoina oli Elsa, joka oli

ihastuksissaan ensimmäisestä pitkästä hameesta ja aimo ylpeänä tuosta

hänen silmissään niin vastuunalaisesta toimesta, että sai olla

morsiuspiikana, Eedit Berg ja Maria Ståle sekä vielä pari nuorta

tyttöä Ragnhildin tuttavista. Sulhaspoikina oli veli Kasimir puettuna

ihka uuteen hännystakkiin ja "comme il faut" kiireestä kantapäähän

näytellen hienoa keikaria, sekä muutamia herroja, paroonin tuttuja,

useimmat jo ikämiehiä.

Ragnhild oli pyytänyt saada olla yksin häiritsemättä, sittekun hän

oli valmiiksi puettu, mutta neljännestuntia ennen vihkimistä raotti

hän oveaan ja pyysi Mariaa tulemaan luokseen. Sykkivin sydämmin

noudatti nuori tyttö kutsua, hän aavisti, mitä Ragnhild tunsi.

-- Oi Maria, huudahti Ragnhild, kun ovi sulkeutui, olen äärettömän

onneton, sano toki lohdutuksen sana.

Sanatonna säälistä ja liikutuksesta seisoi Maria ja puristi hellästi

Ragnhildin käsiä omissaan. Mitä voisi hän sanoa!

-- Jospa voisin tästä päästä! alkoi Ragnhild jälleen väännellen

käsiään. -- Etkö tahtoisi puhutella äitiä? -- -- oih! saisinpa

kuolla! oih! jospa en milloinkaan olisi antanut lupaustani!

Kuumeentapaisella levottomuudella kulki hän edestakaisin huoneessa.

-- Etkö voi sanaakaan sanoa, Maria? Rakas Maria, etkö voi auttaa

minua?

Maria painoi Ragnhildin povelleen ja kuiskasi:

-- Muuta en voi mitään, kuin rukoilla puolestasi, ja sen tahdon tehdä.

-- Oi niin, rukoile, rukoile! Itse en voi, olenhan tahallani

työntynyt tähän kurjuuteen.

Muutaman hetken seisoivat nuo nuoret naiset siinä sylityksin

äänettöminä, mutta palavin sydämmin. Toinen taisteli epätoivoista

taistelua itsensä kanssa, toinen rukoili taivaallista isäänsä,

niinkuin oli tottunut tekemään kaikissa elämän kohtaloissa.

Silloin astui morsiamen äiti huoneeseen. Hän pysähtyi hetkeksi

kynnykselle hämmästyneenä siitä mitä näki. Hän oli hyvin vastustanut

Marian tulemista morsiustytöksi, mutta Ragnhild oli pyytänyt sitä

viimeisenä toivonaan, ja kun hän lähemmin asiaa ajatteli, ei

siitä voinut vahinkoa tulla. Maria tosin oli vain yksinkertainen

maalaistyttö, mutta eihän siinä suinkaan ollut riittävää syytä

kieltää Ragnhildin pyyntöä. Kuin salama lensi valtioneuvoksen rouvan

päähän ajatus, että jotain oli nurinkurin, ja heti oli hän valmis

syyttämään papintytärtä siitä.

-- Miten on laita? kysyi hän äkkiä luoden heihin terävän katseen.

-- Ragnhild tunsi levottomuutta tuon tärkeän askeleen takia, selitti

Maria nähdessään, että Ragnhild turhaan koetti pakoittaa väräjäviä

huuliaan tottelemaan.

-- Niin, niin, vastasi valtioneuvoksen rouva, ja talutti tyttärensä

sohvaan. Kas tässä lasi vettä, lapseni, kyllä kaikki vielä hyvin käy.

Olethan tähän saakka ollut niin rauhallinen. Minun täytyy tosiaan

sanoa, että olet osottanut kiitettävää hienotunteisuutta. Isäsi ja

minä olemme sinuun hyvin tyytyväiset ja iloitsemme -- -- että -- --

ai niin, pastori on jo tullut, niin että pian saat tulla alas.

Senvuoksi tulee sinun tyyntyä, jottei jo muutenkin malttamattoman

sulhasen tarvitse käydä levottomaksi sinun takiasi.

Maria oli poistunut huoneesta. Valtioneuvoksen rouva jatkoikin

senvuoksi:

-- Mitä neiti Ståle täällä teki?

-- Hän rukoili kanssani ja puolestani, sanoi Ragnhild, joka nyt oli

ennättänyt tointua syvästä liikutuksestaan.

-- No, sehän oli varsin kaunista ja paikallaan, myönsi äiti

rauhottuneena. Olisit vain sanallakin huomauttanut minua, olisin

lainannut sinulle rukouskirjani. Siellä on rukous morsiamia varten.

Mutta olethan rutistanut huntusi, ja annappas, autan seppelettäsi,

se on aivan vinossa. Kas noin! Morsiuspuku ei siedä niin helliä

hyväilyjä, kuin äsken näin sen osaksi tulleen. Kuulen isäsi askeleet.

-- -- -- Ragnhild heittäysi äitinsä syliin. -- Oi kallis äiti -- --

kallis äiti, ota takaisin lupaukseni. Minä en _voi_ rakastaa häntä

-- -- minä en voi vannoa, en tahdo -- --

-- Jumalan nimessä Ragnhild, huudahti äiti epätoivoissaan, elä saata

minua järjiltäni, sinä olet hermostunut, kas tässä _eau de luce_

-- -- -- ovathan vieraat jo saapuneet -- -- ja tässä tulee isä.

Valtioneuvos astui huoneeseen huulillaan hieno hymynsä ja tarjosi

kohteliaalla liikkeellä tyttärelleen käsivartensa.

-- On jo aika käydä alas, tyttäreni, sanoi hän panematta huomiota

tämän liikutusta ilmaisevaan ulkomuotoon.

Ragnhild loi vielä äitiin tuskaisen, rukoilevan katseen, mutta kun

hän huomasi, ettei mitään enää voinut voittaa, nousi hän ja laski

kätensä isänsä käteen.

Äidinsydän vaati viimeinkin oikeutensa, ja tuntien enemmän todellista

lämpöä, kuin mitä olisi voinut odottaa valtioneuvoksen rouvalta,

suuteli tämä tytärtään ja kuiskasi hellästi:

-- Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni, enhän mitään niin

hartaasti toivo kuin sinun onneasi.

Ragnhild vastasi hellästi hänen suudelmaansa ja seurasi sitte

isäänsä, joka vasta nyt näytti alkavan käsittää, että lähestyvä hetki

oli tärkeä ja juhlallinen. _Hän_ ei tosin ollut niin ajatellut eikä

tuntenut hääpäivänään, ja jos olisikin tuntenut, oli hän jo aikoja

sitte sen unhottanut, mutta hän tuli siihen johtopäätökseen naisten

käytöksestä.

Nuoren morsiaimen ulkomuoto teki syvän vaikutuksen kokoontuneihin

vieraisiin, kun hän isänsä käsipuolessa astui keinotekoisen alttarin

eteen: niin nuori, niin kaunis, niin komeasti koristettu, mutta --

niin marmorikalpea, niin kylmä, ei vienointakaan onnen tai rakkauden

värettä ilmaisseet hänen kasvonsa, ei silloinkaan, kun hän laski

kätensä sulhasensa käteen. Mutta vähitellen, aina senmukaan kun

vanha pastori, hänen rippi-isänsä, luki kauniita vihkilukuja ja

sitte puhui niiden johdosta lämpimin, vakavin sanoin, kävi Ragnhild

levollisemmaksi. Väri palasi hänen poskilleen, ja kun hänen piti

lausua lupauksensa, teki hän sen jotensakin varmalla äänellä

palavasti rukoillen, että voisi sen pitää. Ja kun pastori puhui

vaimon ja perheenäidin velvollisuuksista, lupasi hän itselleen kaikin

voimin koettavansa täyttää ne. Illan kuluessa pääsi hänen mielensä

yhä enemmän tasapainoon, ja valtioneuvoksen rouva huomasi ilokseen,

että hän nauroikin ja jutteli ja otti osaa tanssiin nähtävästi

suuremmalla mieltymyksellä kuin tavallisesti. -- Mutta mitä liikkui

Ragnhildin sydämmessä? Kun juhlallinen vihkiminen oli ohitse ja hän

ikipäivikseen oli liitetty parooniin, tuntui hänestä tosiaankin

keveämmältä, ja hänen hyvät aikomuksensa ja toivo sisältörikkaammasta

elämästä lohduttivat häntä paljonkin. Paitse sitä oli hän herkeämättä

tanssin pyörteessä, alati ympäröi häntä joku joukko, ja hänen

piti kiinnittää huomionsa kaikkialle. Soiton sävelet kaikuivat,

oli herkeämätön kulku ja kohina, niin ettei hän saanut hetkeäkään

mietteilleen. Hän tahtoi toivoa parhainta, muutenhan hän olisi

tuntenut itsensä äärettömän onnettomaksi, sillä nyt jos koskaan oli

liian myöhäistä. Hän tunsi myöskin liikutusta puolisonsa ystävällisen

huomaavaisuuden ja huolenpidon takia, jota hän osotti siitä

hetkestä lähtein, kun hän ensi valssin loputtua kietoi vaipan hänen

harteilleen aina siihen saakka, kun hän illalla nosti hänet rekeen

ja itse kääri hänet pehmeään karhunnahkapeitteesen. Ja nyt kiitivät

nopeat hevoset routaista tietä Ragnhildin tulevaan kotiin. -- Mitähän

mahtoi hän siellä saada kokea? Minkälaiseksi mahtoi hänen elämänsä

tästälähtein muodostua?

* * * * *

Ei viipynyt kauvan, ennenkuin Ragnhild tuli huomaamaan, ettei hän

uusissakaan oloissa tuntisi itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi.

Melkein heti häiden jälestä oli parooni riisunut tuon kohteliaan ja

huomaavaisen tapansa, jolla hän kohteli morsiantaan. Ragnhild ei sitä

tosin kaivannut, kihlausaikana oli se usein häntä painostanut, mutta

kohteliaisuuden mukana haihtui ystävällisyyskin, ja se koski kipeästi

Ragnhildiin. Pohjaltaan oli parooni kyllä hyväsydämminen mies,

mutta kuten kivulloisilla yleensä, oli hänelläkin kärtyisä ja äreä

kotituuli, ja hän sitä sangen vähän hillitsi. Ragnhild koetti joka

tavalla asettaa asiat oikealle tolalle, sovitella ja lepytellä sekä

raivata pois tieltä kaikki, mikä voi antaa aihetta tyytymättömyyteen.

Mutta se ei ollut niinkään helppoa. Syitä lenteli joka taholta

ja juuri silloin kuin vähimmin tiesi odottaa. Mutta pahimmin

lamasi Ragnhildin mieltä se, että hän päivä päivältä yhä varmemmin

tuli vakuutetuksi, ettei hänen ja hänen miehensä välillä ollut

muruistakaan keskinäistä ymmärrystä. Tämän luuli hän huomanneensa jo

kihlausaikana, mutta ensiksikin oli tämä aika ollut kovin lyhyt ja

sitä paitse täynnä huvituksia, niin ettei pitempi keskustelu voinut

tulla kysymykseenkään, varsinkin kun parooni, kuten jo on mainittu,

kernaasti katkaisi vakavan keskustelun hienolla leikkipuheellaan.

Ragnhild huomasi, että heidän makunsa, taipumuksensa ja mielipiteensä

suuresti erosivat ja että parooni, vaikka kulkikin hyväluontoisen

kirjoissa, kuitenkin oli tuiki itsepintainen. Kun hän keskusteli

jonkun vieraan henkilön kanssa eivätkä mielipiteet lyöneet yhteen,

antoi hän tavallisesti toisen pitää päänsä ja lopetti keskustelun

kohauttaen olkapäitään tai tehden siron kumarruksen tai hienosti

hymähtäen, jonka kukin sai selittää mielensä mukaan. Mutta kotiväeltä

vaati hän, että kaikkien tuli taipua hänen tahtonsa mukaan.

Heti kun Ragnhild oli vähänkin ennättänyt kotiutua, alkoi hän etsiä

itselleen jotakin tekemistä ja tutustua oloihin. Pian huomasi hän,

ettei hänellä perheenemäntänä olisi enempää tehtävää kuin ennen

vanhempainsa kodissa, jollei oteta lukuun päivällisruuan määräämistä

kuksikin päiväksi. Sillä talossa oli taitava emännöitsijä ja

monilukuinen palvelijajoukko. Paitse sitä toivoi parooni, ettei hän

ryhtyisi talouspuuhiin. Kerrankin, kun parooni kysyi nuorta rouvaansa

ja sai kamarineitsyeltä kuulla, että hän oli mennyt keittiöön,

kiirehti hän paikalla jälestä ja huudahti peljästyneenä:

-- Ystäväni, muista että olet vapaaherratar Falck, sinun paikkasi ei

ole täällä. Sitte tarjosi hän käsivartensa ja vei hänet pois.

Käsityötäkään ei tietysti ollut Ragnhildilla, sillä äiti oli

valmistanut niin tarkoin hänen myötäjäisensä että Ragnhildilla

mielestään oli vaatteita kymmeniksi vuosiksi. Paroonin vaatevarasto

oli mitä parhaimmassa kunnossa ja talon liinavaatekaappi yllin

täynnä hienoa, lujaa, osaksi kotikutoista, osaksi hollantilaista

liinavaatetta ja lakanoita aina paroonin äidin ja äidinäidin ajoilta

saakka lukuunottamatta kaikkea uutta, mitä oli hankittu nuorta

emäntää odotettaissa. Niinmuodoin ei ollut muuta neuvoa, kuin

turvautua taaskin kirjailutyöhön, mutta kun paroonilla näytti olevan

tarpeeksi tohveleita, pipolakkia, kynänpyyhkimiä, kirjoitusmattoja

y.m., kävi vaikeaksi uusien keksiminen. Viimein päätti hän kirjailla

lepotuolin päällystää, siinä ainakin olisi työtä pitemmäksi aikaa.

Ragnhild olisi mieluummin käyttänyt aikansa hyödyllisempään ja mietti

miettimistään, mihin ryhtyisi. Silloin muisti hän aikomuksensa

käydä katsomassa alustalaisiaan ja auttaa heitä; luultavasti oli

heidän joukossaan köyhiä kenties sairaitakin ja turvattomia. Hän

vaalisi sairaita, lukisi heille, ompelisi vaatteita pienokaisille,

oi, hänelle riittäisi kyllä tekemistä. Näin suunnitteli Ragnhild

ja päätti ensi tilassa puhutella miestään, tiedustella hänen

alustalaisistaan ja kertoa aikomuksestaan käydä heidän luonaan ja

auttaa heitä. Eräänä päivänä paroonin ollessa tavallista paremmalla

tuulella teki Ragnhild kysymyksensä.

-- Tunnen alustalaisiani aivan vähän, vastasi parooni. Kuten tiedät,

olen vasta lyhyen ajan ollut maatilan omistajana, ja kun maanviljelys

on pehtoorin huolena, en ole tullut tekemisiin väen kanssa. Mutta

miksikä sinä heitä kyselet?

Ragnhild esitti tuumansa auttaa köyhiä.

-- Varsin kiitettävää, varsin kiitettävää, sanoi parooni ja äänessä

oli hiukan entistä imartelevaa kohteliaisuutta. Kutsutaan pehtoori

tänne, häneltä saamme luettelon köyhistä.

-- Mutta, intti Ragnhild epäillen, siitä olisi minulle suurta hupia,

jos itse saisin käydä asunnoissa, ja silloinhan voisin itse heitä

arvostella.

Parooni näytti ihmettelevän hänen kummallista makuansa, mutta sanoi

hetken vaiettuaan:

-- No, olkoonpa. Muistan äitivainajanikin käyneen alustalaistensa

luona. Kuitenkaan en voi sallia sinun sitä tekevän ennenkun olen

pehtoorilta kuullut, ovatko he niin siistiä ja kunnollista väkeä,

että vapaaherrattareni voi astua heidän majoihinsa. Soitan paikalla.

Pehtoori ei ollut niiltä mailta eikä ollut vielä oppinut tuntemaan

kansaa, oli sitäpaitse luonteeltaan toimeliaampi ja vilkkaampi kuin

he, niin ettei hän oikein tullut toimeen heidän kanssaan. Olivatko

he rikkaita vaiko köyhiä, siitä hän ei ollut selvillä, mutta vastasi

kuitenkin umpimähkään, että "koko väki voisi hyvin, kun vain

tahtoisivat tehdä työtä, mutta he ovat turkasen laiskoja joka sorkka,

herra parooni."

-- Eikö ole sitte leskiä tai turvattomia lapsia, vanhoja tai

sairaita? kysyi Ragnhild.