Setä ja täti pudistelivat vielä päätään, mutta vuosien kuluessa

totutti Hildur heidät siihen ajatukseen, että näkisivät hänet

näyttämöllä. Kouluun ei hänen tarvinnut enää mennä, mutta setä

kehotti häntä alituiseen "sivistämään itseänsä", ja Hildur totteli

häntä sillä tavoin, että luki romaaneja ja näytelmäkappaleita,

mitä käteen sattui, ensin kaikki "kaapin päältä", ja luettuaan

niitä lukemasta päästyäänkin, kunnes osasi ne ulkoa, lainasi hän

tuttaviltaan ja kaupungin kirjastoista yhä uusia. Ja setä Janne oli

hyvillään nähdessään hänet kirja kädessä. -- Se on oikein, tyttöseni,

tapasi hän sanoa silittäin hänen kauniita, hyvin hoidetuita

kutrejaan. Ja vaimolleen ylisteli hän: -- Se tyttö lukee kuin

hevonen, hänestä tulee sorja neito, niin että meidän pitää hankkia

hänelle kunnon mies.

-- Niin, Lundström näyttää katselevan häntä halukkain silmin, vastasi

Riika.

-- Lundström? Hävetköön kehno, tiuskasi ukko kiukuissaan, älä

nuolase, ennenkuin tipahtaa! Ylemmä, ylemmä! Hänen isästänsä olisi

voinut tulla pormestari.

-- Mutta olithan itsekin vaan puusepänsälli, ukkoseni, muistutti täti

Riika katsellen miestään ihailua ja rakkautta säteilevin silmin.

-- Niin, niin, mutta nytpä ovatkin ajat muuttuneet. Lundströmiltä

puuttuu senlisäksi sivistys, näetkös.

-- Niin, kyllähän minä puolestani soisin tytöstä tulevan vaikka

apteekkarin rouvan tai jotakin muuta ylhäistä ja hienoa.

-- Meidän täytyy toimittaa lapsi parempain ihmisten seuraan, hänen

pitää käydä rippikoulua yhdessä kauppias Lagerin ja valtioneuvos

Cederskiöldin tyttärien sekä muiden hienojen neitojen kanssa tänä

kevännä.

-- Mutta käyköhän se päinsä?

-- Miksei kävisi. Minä lähetän tuon mahonkituolin pastorille,

ottakoon hän vaan tytön vastaan.

Täten tuli Hildur "parempain ihmisten" seuraan. Häntä ei tosin

kovin paljo muistettu hienoimmissa kutsuissa, mutta niin pienessä

kaupungissa kuin X ei ollut vaikea päästä "hienojen" piiriin.

Hildurilla ei ollut ystäviä eikä läheisiä tuttuja. Ne nuoret tytöt,

jotka kuuluivat huonekalutehtailijan seurapiiriin, olivat hänestä

liian sivistymättömiä, niin että hän tuskin suvaitsi heitä puhutella.

Hänen koulutoverinsa taas eivät hänestä suurin välittäneet.

Yleensä pidettiin Hilduria eriskummallisena, ja usein ei muuta

tarvitakaan kuin tämä maine, niin nuoren koulutytön kumppanit häntä

arasti karttavat. Lisäksi oli Hildur jossain määrin itserakas ja

luulevainen, joka sekin osaltaan esti häntä saamasta ystäviä. Näin

oli asian laita rippikoulun jälkeen. Hildur eli teatteriunelmissaan

ja suunnitteli tulevaisuuttaan tuhansille tahoille. Hän odotti

odottelemistaan kiertelevää teatteriseuruetta kaupunkiin tulevaksi,

missä se oli luvannut antaa muutamia näytäntöjä. Setä ja täti

olivat jo aikoja sitten taivutetut. Sedän pää oli aivan pyörällä

ihastuksesta, kun hän ajatteli Hildurin loistavaa tulevaisuutta,

kuinka tämä esim. esiintyisi hovissa ja setä Janne saisi

vapaapiljetin hoviteatteriin ja näkisi veljentyttären ruhtinasten

ja prinssien rinnalla. Mutta täti Riika, hän huokaili surusta.

Sillä hän ei päässyt varmuuteen, oliko nyt oikein kunniallista olla

komeljattina; mutta hän pani kuitenkin kuntoon Hildurin vaatteet ja

katseli hartaasti kädet ristissä tytön "opinnoita" kuvastimen edessä,

kun tämä opetteli luomaan lumoavia silmäyksiä, vääntämään käsiään tai

muuta sellaista, jonka luuli kuuluvan murhenäytelmän alaan. Pikku

serkut, jotka luonnollisesti myöskin olivat kuulleet puhuttavan

Hildurin tuumista, katselivat häntä uteliaina ja kertoilivat

toisilleen, kuinka Hildur serkku seisoisi päällään, söisi tappuroita

ja kuinka hän sitten lautanen kädessä kulkisi ympäri keräämässä

rahaa, jolla hän ostaisi namusia heille. Niin olivat he asian

ymmärtäneet.

Viimeinkin saapui teatteriseurue. Se oli kehnonlainen, mutta paremman

puutteessa otettiin se riemuiten vastaan. Useat kaupunkilaisista

eivät milloinkaan olleet parempaa nähneet, ja ne, jotka olivat

käyneet pääkaupungissa, katselivat vaihtelun vuoksi tällaistakin.

Hildur oli tietenkin setänsä kanssa ensimmäisessä näytännössä.

Seuraavana päivänä pukeutui tuo tuleva primadonna parhaaseen

pukuunsa ja meni teatterin johtajan puheille. Täti Riika jätti hänet

hyvästi kuin olisi hän mennyt vihille tai hautaan viety, setä Janne

toivotti iloisesti onnea, ja pikku serkut seisoivat kauan portilla

katsellen hänen jälkeensä. Hildurin sydän sykki sangen nopeasti

hänen astuessaan ylös majatalon portaita, jossa johtaja asui. Ei

hän ollenkaan peljännyt, ettei häntä otettaisi vastaan, sehän ei

voisi tulla kysymykseenkään, mikäpä seura olisi niin järjetön,

että työntäisi luotaan lupaavan kyvyn; mutta Hildur oli tottumaton

puhuttelemaan vieraita henkilöitä ja siitä hän oli levoton, kuinka

osaisi esiintyä edukseen. Hän koputti ovelle. Sisältä kuului naurua,

miesten ja naisten ääniä, lasien ja kuppien kilinää, ja sakea

tupakansavu levisi aina eteiseen asti. Vanha paksu herra avasi oven.

Joukko ihmisiä tarkasteli uteliaasti Hilduria kiireestä kantapäähän.

Hän saattoi töintuskin erottaa muutamia herroja ja naisia, jotka

istuivat aamiaispöydässä tupakansavun täyttämässä huoneessa.

-- Mikä on neidillä asiana? kysyi paksu herra.

Hildur vastasi haluavansa puhutella herra johtajaa.

-- Vai niin, kyllä se olen minä, ehkä saan luvan pyytää neitiä

astumaan tänne sisään. -- Hän osotti pientä huonetta salin laidassa.

-- No, nyt voitte puhua.

-- Minä haluaisin teatteriin, virkkoi Hildur hiukan loukkaantuneena

johtajan hänen mielestään liian vapaasta käytöksestä.

Pitkä "hm" tuli vastaukseksi.

-- Olen jo kauvan havainnut itselläni olevan taipumusta

näyttelemiseen, jatkoi Hildur haaveellisesti katsellen ja nojaten

arvokkaasti sohvan kulmaa vastaan.

-- Niin monet nuoret naiset kuvittelevat samoin, sanoi johtaja

levollisesti, mutta koettakaamme, lukekaa minulle jotakin. -- Hän

ojensi Hildurille kirjan, josta tämä luki kappaleen.

-- Eipä niinkään huonosti, katkasi johtaja, mutta melkein liiaksi

pontta. Olkaa hyvä ja lausukaa jotain ulkoa, joku runo tai kappale

näytelmästä.

Hildur oli aika päiviä tätä varten valmistunut. Hän nousi ylös,

asettui loitommalle huoneessa ja lausui osan Lessingin näytelmästä

"Emilia Galotti".

-- Ahaa, nuori neitini, ihmetteli johtaja Hildurin lopetettua,

korkeallepa te lennättekin kappaleita valitsemaan. Te olette kovin

nuori vielä ja -- -- -- ei juuri -- -- -- no niin, saattaahan se

olla. No entä huvinäytelmä?

-- Huvinäytelmä ei minua miellytä, vastasi Hildur ylvästellen,

ainoastaan murhenäytelmä vaikuttaa minuun, ja sinnepäin vievät

taipumuksenikin.

-- Ha, ha, ha, nauroi johtaja, sinnepäin ne vievät kaikilla. Nuori

neitini, me saamme kauan, kauan näytellä kamaripalvelijan osia ja

sivuhenkilöltä, ennenkuin me pääsemme murhenäytelmään. Mutta jos

teillä on halua ja rohkeutta, niin voimmehan koettaa. Muuan parhaista

kamarineitosistani meni hiljan naimisiin, hänen paikkansa voisitte te

mahdollisesti saada -- kestää tosin kauan, ennenkuin te saavutatte

hänen taitavuutensa, sillä teidän lausuntonne on hyvin virheellistä

ja käytöksessänne jotain teeskenneltyä, mutta me voimme yrittää. Jos

teillä on todellista taipumusta, karisevat pienet viat vähitellen

pois.

Syvästi loukattuna ja toiveissaan pettyneenä palasi Hildur kotiin.

_Hänkö_ näyttelisi kamarineitsyen osaa! Mokoma tehtävä! Tuoda sisään

vesilasi, lausua pari sanaa, keikistää ja mennä tiehensä! Jos hän ei

olisi hävennyt setä Jannea ja kaikkia muita, jotka olivat kuulleet

hänen tulevaisuuden unelmistaan, olisi hän antanut palttua koko

teatterille. Vaan se ei käynyt päinsä. Ja kukapa tietää, vaikka

hämmästyttäisi hän ensi kokeellaan teatterin johtajaa siihen määrään,

että tämä piammiten uskoo hänelle arvokkaampia osia. Ja nyt palasivat

entiset unelmat kunniasta ja maineesta. Mutta kun tyttö seisoi

rehellisen huonekalutehtailijan portin takana, laimeni rohkeus.

Kuinka hän voisi niellä tämän nöyryytyksen, tunnustaa, miten kaikki

oli käynyt, että hänen oli pakko tyytyä kamarineitsyen osaan. Tässä

tuskassa pälkähti jo hänen päähänsä kertoa jotakin aivan toista

ja sitten jollakin tavoin estää setää tulemasta teatteriin; mutta

sellainen ajatus häntä kuitenkin hävetti, ja hän ymmärsi sitäpaitsi,

että setä toiselta taholta piankin saisi kuulla asian oikean

laidan. Hildur esitti asian senvuoksi totuudenmukaisesti jättäen

kuitenkin pois joukon nöyryyttäviä lauseita, jotka olivat koskeneet

hänen ulkomuotoaan, esiintymistään, käytöstään ja lausumatapaansa

ja huomautti saaneensa vähäpätöisen osan siitä syystä, ettei hän

ennättäisi ensi harjoitukseen pitempää oppia. Setää ja tätiä tämä

tyydytti verrattomasti, ja täti Riikakin lupasi tulla teatteriin,

vaikkei hänen ennen ollut tapana sellaisissa huveissa käydä.

Monien harjoitusten ja uusien nöyryytysten perästä oli Hildur

viimeinkin valmis esiintymään. Hän ei ollut voinut edes aavistaakaan,

että mokoman kamarineidon tähden piti pitää moista melua. Milloin

oli sanassa väärä korko, milloin keikistys liiaksi syvä, milloin

askel liian lyhyt, milloin liian pitkä, ja kauheinta kaikesta oli se,

että katala johtaja oli sadatellut häntä vakuuttaen, ettei hänellä

ollut taipumusta senkään vertaa kuin pahasella karjapiialla. Niin,

ken saattoikaan olla niin typerä ja luulla, että Hildur näyttelisi

sievoista kamarineidon osaa, hän, joka tunsi milloin hyvänsä

kykenevänsä esiintymään Opheliana tai Emilia Galottina.

Hildur oli vuodattanut vuolaita kyyneleitä häpeästä, harmista ja

loukatusta turhamielisyydestä, vaikka salassa tietenkin, sillä ei

yksikään ihminen saisi aavistaa hänen pettymystään, kaikista vähimmin

setä ja täti, jotka niin kauan olivat olleet hänen teatteriin

menoaan vastaan. Toki toivoi Hildur yhä edelleen tästä halpuudesta

ylenevänsä. Hänen lohdutuksenansa olivat lukemansa kertomukset monen

muun näyttelijättären hankaluuksista ensi kertoja esiintyessään.

Viimein tuli tuo suuri päivä. Ensi surun tuotti se, että Hildurin

täytyi peittää kauniit hiuksensa -- ainoa, mitä hänessä kaunista oli

-- myssyllä, mutta sitä nyt ei voitu auttaa. Setä ja täti seurasivat

juhlavaatteissaan tyttöä teatteriin.

-- Jumala siunatkoon sinua, huudahti täti mielenliikutuksissaan,

kun Hildur kääntyi takaportille, josta käytiin pukuhuoneisiin ja

näyttämölle. Alkusoitto soitettiin, esirippu nousi. Hildur seisoi

vavisten kulissien takana. Hänen tuli esiintyä vasta toisessa

näytöksessä, joten hänellä oli aikaa malttua. Hän luulikin jo

pysyvänsä levollisena, mutta juuri kun hänen piti astua sisälle,

kuiskasi johtaja tehden samalla uhkaavan liikkeen: -- Heittäkää

herran tähden hiiteen tuo opheliailme kasvoiltanne! -- Tämä

närkästytti ja hämmensi siihen määrään nuorta näyttelijätärtä, että

hän ihan unhotti sanottavansa. Muuan näyttelijöistä työnsi häntä

hiljaa eteenpäin. Kun Hildur ennätti valaistulle näyttämölle ja näki

suuren yleisön edessään, hämmentyi hän yhä enemmän. Vaivoin saattoi

hän ottaa pari askelta eteenpäin ja kantaa tarjotinta, jolla olevasta

lasista toinen puoli meni maahan. Typertyneenä säikähdyksestä ja

häpeästä oli hän pudottamaisillaan tarjottimen lattialle, mutta

onneksi se henkilö, jonka tuli ottaa lasi vastaan, sieppasi nopeasti

tarjottimen hänen käsistään. Epätoivoisena kääntyi Hildur ympäri,

unohti keikistyksen ynnä lyhyet askeleet ja riensi ulos luullen koko

yleisön nauravan hänen tyhmistymistään.

Näyttämön ulkopuolella kohtasi hän johtajan, joka kiukuissaan soimasi

ja haukkui häntä aasiksi.

Hildur ei voinut muuta kuin juosta pukuhuoneeseen, heittäytyä

sohvalle ja puhjeta kyyneliin. Kiukku, häpeä, epätoivo kiistelivät

hänessä.

Se oli Hildurin ensi askel näyttämöllä.

15.

Velvollisuus ja taipumus.

Eeditiä oli kohdannut paljon ikävyyksiä, jotka uhkasivat lamauttaa

hänen tavallisesti niin reippaan mielensä. Lisäksi oli niiden

joukossa sellaisia, joita hän ei arvellut voivansa poistaa. Jos

se olisi ollut joku harvinainen sana, olisi hän etsinyt sen

sanakirjastaan, jos se olisi ollut sekava lause tahi jotakin muuta

vaikeatajuista ja käsittämätöntä, olisi hän tiedustellut sitä

isältään taikka kirjoistaan, mutta ei -- vaan olivat ne noita kurjia

jokapäiväisiä vastahakoisuuksia: pohjaanpalanutta velliä, nenäkkäitä

palvelustyttöjä, siivottomia huoneita. Milläpä sitä auttoi? Ja miksi

piti nuorta tyttöä, jonka päämääränä oli ihana, työläs lääkärinura,

vaivattaman ja kiusattaman tällaisella? Mitä oli hänellä tekemistä

elämän pikkuseikkain kanssa, ne sopivat paremmin naiselle, jolla on

sekä halua että taipumusta sellaiseen. -- Tämänlaatuisia olivat ne

valitukset, joilla Eedit oli huojentanut sydäntänsä ystävälleen Maria

Stålelle, joka oli tullut hänen luoksensa iltaa viettämään. Samassa

astui professori Berg sisälle puhtaaksi silitetty paita kädessä.

-- Hyvä lapsi, virkkoi hän lempeään tapaansa, tulenko kovin

sopimattomasti? Tästä paidasta puuttuu nappi. Voisitko sinä auttaa

sitä?

Eedit, joka jo ennestään oli nyreissään, rypisti kulmiaan, mutta

kysyi kuitenkin ystävällisesti:

-- Isä parka, eikö sinulla ole toista paitaa?

-- On kyllä, mutta kaikista ovat napit irti. En olisi sinua

vaivannut, mutta minun pitää pistäytyä hetkeksi kaupungilla.

-- Tulen heti ompelemaan sen, lupasi Eedit, olen pahoillani, ettei

Sohvi ole pitänyt siitä huolta -- mutta se on nyt juuri hänen

tapaistaan.

Professori poistui jälleen, ja Eedit rupesi hakemaan nappia

laatikostaan, mutta ei löytänyt yhtäkään.

-- Ne ovat ehkä ompelupöytäsi laatikossa, huomautti Maria.

-- Oi, Maria hyvä, nauroi Eedit, se on vain nimeltä

ompelupöydänlaatikko, -- ja hän näytti joukon papereita ja kyniä,

jotka olivat järjestyksessä toistensa vieressä.

-- Minä juoksen johonkin puotiin ostamaan tusinan nappeja, ehdotti

Maria.

-- Ei, malta, kysyn ensin Sohvilta, ehkä hänellä on varastossaan,

sillä hänen asiansa on pitää vaatteistamme huolta, vaikka hän tekee

sen sangen puutteellisesti, kuten huomaat.

Sohvilla oli onneksi muutamia likaisia kangasnappeja, joita hän löysi

minkä mistäkin rasiasta ja laatikosta.

-- Annas kun minä ompelen ne, pyysi Maria, minulta ei mene siihen

kuin silmänräpäys, isäsi voi suuttua, kun saa niin kauvan odottaa.

-- Ei hän siitä juuri suutu, hän on niin hyvä ja kärsivällinen, mutta

mielellään soisin hänen saavan paitansa niin pian kuin suinkin,

vastasi Eedit katsellen, kuinka Marian neulaan tottuneet sormet

ketterästi kiinnittivät napin paikoilleen. Hetken päästä oli kaikki

tehty.

-- Tottumus sen saa aikaan. Jos tietäisit, kuinka monta tuhatta

nappia minä olen iässäni ommellut, niin et suinkaan ihmettelisi.

-- Mutta eikö se ole kauhean kuolettavaa työtä? Tiedätkö Maria, että

minä aina siihen asti, kuin opin sinut tuntemaan luulin löytyvän

ainoastaan kahdenlaisia naisia: sellaisia, jotka lukivat, ajattelivat

ja harrastivat yleisiä asioita sekä sellaisia, jotka keittivät,

ompelivat, juorusivat ja olivat yksinkertaisia. Mutta nyt olen

havainnut, että sinä harrastat kaikkea, mikä on suurta, jaloa ja

kaunista mailmassa, niin että voin puhua kanssasi mistä hyvänsä,

että olet ajatellut ja lukenut paljon ja kuitenkin -- olet sinä noin

ihmeen taitava kaikissa kotiaskareissa. Se on minusta selittämätöntä.

Kuinka voivat nämä olla yhdistettyinä? Kertomustesi mukaan kuluu

sinulta koko päivä kotitoimiin. Kuinka voit harrastaa muuta sen

lisäksi? Etkö aivan uppoa noihin ruoka- ja vaatehuoliin?

-- Sinä teet minulle yhtaikaa niin monta kysymystä, etten tiedä,

miten sanani sovittaisin vastatakseni järjestyksessä kuhunkin

erikseen, naurahti Maria.

-- Saatat ihmetellä minun mielenpurkaustani; mutta mieleni oli niin

kovin alakuloinen ja apea, ja sinä tulit kuin käskystä saadakseni

sitä sinulle keventää. Sillä miten lieneekään, olet sinä ainoa

tyttötovereistani, jolle saatan ajatuksiani ilmaista, ja näissä

asioissa pitäisi sinun olla oikea neuvonantaja.

-- Nuori olen neuvonantajaksi, mutta asetun mielessäni äitini sijaan

ja ajattelen, kuinka hän sinulle vastaisi.

-- Oi niin -- onnellinen se, jolla on äiti!

-- Kenellä on äiti, sydämmellinen, mielevä äiti, niinkuin on

minulla, äiti, joka ei ainoastaan anna neuvoja, vaan on itse

elävänä esimerkkinä hyvään elämään -- hänellä on aarre, josta ei

koko elinkautenaan voi kyllin kiitollisuutta osottaa. Vaan haluatko

vastausta kysymyksiisi?

-- Haluan.

-- Ne olivat: eikö minusta jokapäiväinen työni tunnu ikävältä?

Kuinka on mahdollista, ettei mieleni kokonaan kiinny niihin? Kuinka

voin harrastaa kaikkea korkeata, jaloa ja kaunista mailmassa tuon

yksinkertaisen jokapäiväisyyden ohessa? Ensiksi pitää minun ilmoittaa

sinulle, rakas Eedit, että vanhempani ovat opettaneet minua pitämään

velvollisuutta korkeana, jalona ja kauniina, ilmaantukoonpa se sitten

lukemisessa, kirjoittamisessa, maalaamisessa, ompelemisessa tai

keittämisessä, lastujen poimimisessa tai missä hyvänsä muussa.

-- Kaikki tuo kuuluu kauniilta ja oikealta, mutta eikö sinusta noita

viimeksi mainitsemiasi velvollisuuksia voida pitää jokapäiväisinä ja

halpoina senvuoksi, että alhainen, ymmärtämätön kansa niitä täyttää?

-- En tiedä. Jos asiata tyystin tutkii ja juuri korkeammalta

näkökannalta, niin en luule niiden tulevan niinkään jokapäiväisiksi.

Jos ajattelemme, mikä on tulos tämän työn uskollisesta täyttämisestä,

mikä sen laiminlyömisestä, niin täytynee meidän käsittää niiden

tärkeys. Terveys ja hupi -- eivätkö ne ole tärkeitä asioita? Mutta

mitenkä niiden käy, jos ateria myötäänsä valmistetaan huolimattomasti

ja epäsäännöllisesti? Ajattele, miltä maistuu ruoka, pohjaanpalanut

tai muuten onnistumaton ruoka -- sinä, joka olet tutkinut

ihmisruumista ja siihen kuuluvia asioita, ymmärtänet sen hyvin.

-- Aivan niin. Olen toisinaan ollut ihan epätoivoinen niiden

todellakin murhaavien aterioiden takia, joita Sohvi usein meille

valmistaa. -- Maria jatkoi:

-- Jos taas otamme huomioon kodin ulkonaisen järjestämisen, niin

tiedät hyvin, kuinka puhtaus, ilmanvaihto ja kohtuullinen lämpö ovat

terveydelle välttämättömiä.

-- Tiedän kyllä.

-- Hyvä. Se oli siis herra tohtori, joka vastasi näihin kysymyksiin,

sillä ne koskivat terveyttä. Mutta tiedän sinussa myöskin olevan

kylliksi naisellisuutta rakastaaksesi somia, eheitä ja siistiä

vaatteita, olkootpa ne sitten omiasi tai lähimmän ympäristösi.

-- Aivan varmaan, ja on todellakin menettämäisillään

kärsivällisyytensä, kun tahtoessaan muuttaa puhtaan kauluksen

havaitsee laatikkonsa tyhjäksi, taikka niinkuin isä raukka äsken, on

ilman nappeja ja nauhoja.

-- No niin. Myöntänet niin muodoin näiden seikkain tärkeyden?

-- Myönnän tietenkin. En ole todellakaan ennen tullut ajatelleeksi

näitä asioita tältä näkökannalta, terveyden ja hyvinvoinnin kannalta.

Mutta Maria -- -- koska kerran on olemassa erilaisia luonnonlahjoja

ja erilaisia taipumuksia, pitäisi jokaisen saada mielensä mukaan

niitä noudattaa, sillä yhtä hullunkurista, kuin olisi panna Sohvi

tutkimaan fysiologiaa ja lääketiedettä, yhtä ankaraa ja naurettavaa

on vaatia, että minä käyttäisin kallista aikaani keittämiseen ja

ompelemiseen. Se on vakuutukseni. En ole niin itserakas, että

luulisin mailman siitä kärsivän, jos minusta ei tulisi lääkäriä.

Mutta, Maria, enhän voi sille mitään, että mieleni palaa juuri tällä

alalla vaikuttamaan, ja tunnen kykyni vievän juuri tälle alalle eikä

millekään toiselle. Siitä asti kuin olen ajattelemaan ruvennut, olen

tätä halunnut. Olen ajatellut, kuinka vähän löytyy lääkäreitä esim.

maaseuduilla, olen ajatellut kaikkia niitä kärsiviä ja vaivaisia,

joiden tuskaa voisin keventää, ja ennen kaikkia olen ajatellut

naisia, joiden olisi helpompi nais- kuin mieslääkäriä puhutella. Olen

kuullut isäni sanovan, että tuhansia naisia kuolee lääkärin hoidon

puutteesta. Kun minulla kerran on taipumusta, halua ja kykyä sekä

hyvä tilaisuus lukea isäni johdolla -- niin miksen sitä tekisi? Jos

taas ottaisin tehtäväkseni kodin hoidon ja järjestämisen, niin ei

minulle jäisi hetkeäkään opintojeni jatkamiseen.

Eedit puhui tulisella innolla. Hänen poskensa hehkuivat, hänen

silmänsä loistivat, ja hän odotti nyt vastausta kaikkeen tähän.

Maria oli kuunnellut häntä hartaasti. Hän istui pää kättä vastaan

nojautuneena ajatuksissaan. Viimein virkkoi hän:

-- En oikein tiedä, mitä minun pitäisi vastata ja millä tavoin tämä

epäkohta olisi poistettavissa, sillä en ole itse siitä kärsinyt.

Mutta sanon kuitenkin, kuinka asia minun mielestäni on käsitettävä.

-- Jos tämä mailma olisi täydellinen, ei epäkohtia olisi ollenkaan

olemassa, mutta olojen nykyisellä kannalla ei muuta voitane kuin

pyrkiä oikeaan, ja missä sekin on mahdotonta -- tyytyä siihen, mitä

ei muuttaa voi. Jos löytyisi täydellisiä palvelijoita, sellaisia,

jotka jo syntyessään olisivat kyvykkäitä ja taitavia ammatissaan,

siistejä, rehellisiä ja ahkeria -- silloin ei mikään olisi

luonnollisempaa, kuin että he ilman tuskaa ja suuttumusta pitäisivät

huolta taloudesta, ja sinä saisit häiritsemättä syventyä lukuihisi,

aina olisi kauluksesi puhtaina, ruokasi hyvin valmistettua ja

napit isäsi paidassa. Mutta sellaisia palvelijoita on harvassa. Ja

minkätähden? Sentähden, että ihmistä ei ohjaa vaisto, vaan tarvitsee

hän oppia ja harjoitusta. Mutta kuka häntä opettaa? Monella on ollut

ymmärtämättömät vanhemmat, toisilla ei ketään, joka olisi heistä

huolta pitänyt, toiset ovat saaneet tyytyä kehnojen, mielettömien

emäntien hoitoon. He ovat kasvaneet ilman rakkautta, ilman hoitoa

ja kasvatusta. Voimmeko vaatia heiltä täydellisyyttä? Ja sitte

huomattakoon erilaiset luonnonlahjat. Sillä ethän kieltäne, hyvä

Eedit, että nämä, kuten sivistyneetkin ihmiset, ovat erilaisilla

lahjoilla varustettuja. Jotkut ovat erittäin oppivaisia, ja

luonnostaan siistejä, herttaisia ja ahkeria, toiset taas kaikkeen

tähän mahdottomia. Kukapa takaa, vaikka Sohvista olisi tullut taitava

lääkäri, jos vaan olisi saanut opetusta, vaikka hän yhtä vähän kuin

sinä kykenee paikkaamaan ja keittämään.

Eeditin silmät ensin suurenivat, mutta hän sanoi sitten nauraen:

-- Sinä et ole niinkään väärässä. Kukapa olisi tutkinut tyttöraukan

luonnonlahjoja, olosuhteet ovat tehneet hänestä palvelijan.

-- Niin. Mutta se ei silti ole mikään puolustus hänelle, sillä kunkin

kohdaltaan on täytettävä ne velvollisuudet, jotka hänelle kuuluvat.

Mutta se seikka saattaa häntä enemmän puolustaa, ettei hän ole

saanut opetusta näissä toimissa ja että hän on liian nuori hoitamaan

taloutta, missä emäntä istuu lääketiedettä tutkimassa.

-- Siinäpä se juuri pulma. Mitenkä sinun mielestäsi asia olisi

autettava? Onko todellakin minun velvollisuuteni luopua rakkaista

kirjoistani ja tulevaisuuden tuumistani ryhtyäkseni selvittämään

kotiaskareiden sotkuista vyyhtiä ja pitääkseni ikäni kaiken sitä

selvänä?

-- Sitä minä en luule. Tarkoitusperäsi on korkea ja ihana ja

siunausta tuottava, enkä muuta parempaa halua, kuin että vapaasti

saisit sen täyttämiseksi työskennellä. Mutta sinulla on vanha isä

ja ehdoton velvollisuutesi vaatii, että sinä jollakin tavoin pidät

hänestä huolta ja hoivaa.

-- Aivan niin, sen hyvin ymmärrän. En ole vaan löytänyt oikeata

tapaa. Minun täytyy sanoa, etten lapsempana ollenkaan huomannut näitä

lukemattomia kiusoja ja vastahakoisuuksia, ja tunnen todellista

tuskaa ajatellessani, mitä vanha isäni noina vuosina on mahtanut

kärsiä. Minäkin asetan velvollisuuden korkealle, Maria. Mutta olen

tähän asti luullut velvollisuudekseni luontaisen taipumukseni

noudattamista ja kehittämistä. Vasta nyt ovat silmäni auenneet.

Luontoperäinen halu estää minua ryhtymästä toimiin, jotka ovat

harrastusteni ulkopuolella, mutta minä olen käyttävä kaiken tarmoni

pakottaakseni itseäni siihen. Kuitenkin -- lisäsi Eedit miettiväisenä

-- kuitenkin on hartain toivoni, ettei minun tarvitsisi luopua

opinnoistani! En halua mainetta, en tahdo loistaa tiedoillani,

niinkuin jotkut luulevat, en lukisi edes ulkonaisia tutkinnolta

varten. Tahtoisin ainoastaan sammuttaa tiedonjanoani ja sillä tavoin

olla lähimmäisilleni hyödyksi.

-- Uskon niin olevan, Eedit, ja ymmärrän sinut täydellisesti, virkkoi

Maria puristaen hellästi ystävänsä kättä. Siksi olenkin vakuutettu,

ettei sinun tarvitse poiketa siltä uralta, jonka jo olet viitottanut.

Jos haluat, kysyn äidin mieltä tässä asiassa?

-- Oi ystävä, tee se! Sillä välin minä kuitenkin koetan, mihin

Sohvi kykenee ja autan siinä, mikä hänelle on mahdotonta. Mutta se

on onnettomuuteni, etten saata samalla tavoin kuin sinä ajatella

ja toimittaa useita tehtäviä, vaan kääntyy ajatukseni aina yhteen

asiaan kerrallaan. Kun syvennyn kirjoihini, katoaa koko muu mailma

ajatuspiiristäni. Mutta sitäpä juuri koetankin parantaa. Kiitos

sinulle, hyvä ystävä, että aikaasi uhraamalla olet antanut minulle

järkeviä neuvoja.

-- Olisin hyvin tyytyväinen, jos olisin saanut sinut vakuutetuksi,

etteivät kotiaskareet ole "jokapäiväisiä ja ikäviä" taikka

vähäpätöisiä.

-- Siitä saat olla varma. Sinun näkökannaltasi katsottuna ne eivät

ole, sen hyvin ymmärrän.

-- Silloin olen tyytyväinen. Kun sinä nyt alat niitä toimittaa, niin

tuntuvat ne ikäviltä, mutta muista silloin sen tulevan siitä, ettei

sinulla ole niihin taipumusta ja että se aika, minkä niihin käytät,

riistetään opinnoiltaisi ja tulee niin muodoin huonosti käytetyksi.

Mutta muista samalla vanhaa isääsi, jota niin hellästi rakastat, ja

jonka hyväksi olet valmis uhraamaan vielä enemmänkin.

-- Sitä tahdon muistaa.

-- Vaan tässäpä puhellessamme on aika tietämättäni pitkälle kulunut.

Hyvästi! tulen kohdakkoin jälleen taikka kirjoitan, mitä äitini

asiasta arvelee. Häntä miellyttää suuresti sinun opintosi ja on hän

sitäpaitsi kotitoimiin hyvin perehtynyt: hän on kyllä välikeinon

keksivä. Sanon sinulle, mitä äitini kerran minulle lausui. Ollessaan

nuori oli hän oikea kirjatoukka, mutta siihen aikaan ei sallittu

"tuhlata aikaa lukemiseen." Koko päivä kului kehräämiseen, kutomiseen

ja keittämiseen.

-- Ja lukuhalu piti hänen tukehuttaa! Ja nyt hänestä on tullut

taitava emäntä, ja on hyvin hoitanut ja kasvattanut monet lapsensa.

Kuinka se kävi hänelle mahdolliseksi?

-- Täytyi, ystäväni -- hänen oli mahdoton ajatella, että hän saisi

seurata taipumustaan, ja hänestä oli aivan luonnollista, että hän

niinkuin kaikki muutkin tytöt auttoi äitiä kotiaskareissa. Mutta

onneksi sattui hän rakastumaan sivistyneeseen ja oppineeseen

mieheen. Äidin jouduttua naimisiin käytettiin ensimmäiset vuodet,

jolloin kodinhoito ei vielä vienyt paljon aikaa, kirjatietojen

kartuttamiseen. Isä valitsi sopivia, opettavaisia ja sivistäviä

kirjoja, joita sitten yhdessä lukivat. Äiti kun oli hyvin tottunut

taloutta hoitamaan, osotti kaikki tarkoituksen mukaiselle kannalle,

joten häneltä riitti aikaa lukuihin. Koko tuona aikana, olipa

hänellä kuinka paljon tahansa työtä, ei kulunut päivääkään, jolloin

hän olisi ollut lukematta -- jos hän ei ennättänyt muulloin, niin

ainakin illalla pienten rauhanhäiritsijäin mentyä levolle. Ja äiti

on opettanut meidätkin niin, että jaamme aikamme ja harrastuksemme

opintojen ja käytännöllisten askareiden välillä. Hän on kehittänyt

meitä kummallekin taholle ja tutkinut lahjojamme, niin ettei mikään

tulisi laiminlyödyksi tai tukahutetuksi. Jos minussa on harrastusta

kaikkeen mikä on suurta, jaloa ja kaunista mailmassa, kuten äsken

lausuit, niin on se vanhempaini ansio, jotka ovat tämän harrastuksen

osanneet herättää ja keskusteluillaan ja ajatustavallaan minuun

vaikuttaneet.

-- Hyvästi vihdoinkin, Eedit.

Eedit jäi yksinään miettimään, mitenkä hän parhaiten täyttäisi nämä

hyvät aikomuksensa. Hänellä oli terästä tahdossa, selvä järki ja hän

rakasti hellästi isäänsä. Kun hän kerran oli päässyt pahan perille,

ei hän levännyt, ennenkuin oli sen syyt löytänyt ja sen parantanut.

Liiaksi tottumaton kun hän omien sanojensa mukaan oli, oli hän tähän

asti ainoastaan ikäänkuin aavistuksen tapaisesti tuntenut tuon pahan,

mutta äskeisestä keskustelusta käytännöllisen ja samalla älykkään

Marian kanssa oli hän päässyt asiasta jokseenkin selville. Mitä

piti hänen ensiksi tehdä? Pitää huolta, että päivällinen valmistui

oikeaan aikaan, sillä hänen isänsä oli usein valittanut ruokahalun

katoavan kun sai kovin kauan odottaa ja jättävän jälkeensä ainoastaan

kiusallisen hiukastuksen.

Eedit meni keittiöön. Sohvi oli kömpinyt vuoteelleen ja luki jotakin

risaista romaania.

-- Kuuleppa Sohvi, virkkoi Eedit, kello on jo kaksitoista ja minä

toivon päivällisen olevan valmiina kello kaksi tänään ja tästä

lähtien joka päivä. Se on isäni tahto, sillä epäsäännölliset

ruoka-ajat vaikuttavat häneen haitallisesti.

Sohvi tarkasteli ihmeissään nuorta emäntäänsä, kunnes vastasi

nenäänsä nyrpistäen:

-- Ei sitä edeltäpäin voi mennä mitään lupaamaan, kaikki riippuu

siitä, mitä milloinkin on tekemistä.

-- Mutta sinun pitäisi asettaa tekemisesi niin, että päivällinen

valmistuu oikeaan aikaan.

-- Hyvä on neidin niin sanoa, joka istuu kirjojensa ääressä

tietämättä vähääkään, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin päivällinen

on pöydällä.

Eeditin täytyi itsekseen myöntää, ettei tyttö ollut niinkään

väärässä, sillä hänellä ei ollut hämärintä aavistustakaan, mitä

siihen tarvittiin. Hän tunnusti sen suoraan ja sanoi levollisesti:

-- Kyllä se on totta, Sohvi, sillä en ole ikinä sellaista työtä

tehnyt, mutta -- -- --

Hänet keskeytti Sohvi, joka noustuaan ylös viskasi kirjan pöydälle ja

ärjäsi:

-- No olkoon neiti sitten hyvä ja käytelköön koneitaan ja kirjojaan,

mutta antakoon minun rauhassa tehdä tehtäväni.

Mutta Eedit vastasi päättävästi:

-- Ei, Sohvi. Järkeni sanoo, ettei se ole mikään mahdottomuus,

koskapa muissa perheissä on säännölliset ruoka-ajat ja niin meilläkin

äitini eläessä.

Sohvi kohautti äkeissään olkapäitään voimatta käsittää, mikä nuorta

emäntää oikein vaivasi, mutta Eeditin lujuus ja varmuus vaikutti

kuitenkin sen verran, ettei hän enää uskaltanut antaa nenäkästä

vastausta. Päivällinen oli todellakin pöydällä täsmälleen kello

kaksi. Mutta millainen se oli? Paisti oli päältä palanutta ja sisältä

raakaa, perunat kovia ja liemiruoka ei ollut vettä valkosempaa. Eedit

pyysi isältään anteeksi sanoen sen olevan hänen syynsä, sillä hän oli

kiiruhtanut sen valmistamista. Vanha professori joutui ihmeisiinsä,

hän ei ollut vielä milloinkaan kuullut Eeditin syyttävän itseään

tällaisissa tapauksissa.

-- Lienee turhaa ruveta Sohvin kanssa torailemaan, virkkoi hän,

päätään pudistaen, hänellä on omat tekotapansa, ja joskaan ei se aina

ole niin viisasta ja muille mieleistä, niin pahemmaksi muuttuu, jos

pääsee suuttumaan -- olen sen havainnut.

Eedit oli vaiti, sillä hän ei tahtonut ennen aikojaan ilmaista

aikomuksiaan, mutta päivällisen jälkeen meni hän uudelleen keittiöön.

-- Sinun tulee tarkasti varoa, että ruoka on kypsää, hyvä Sohvi,

sillä on kovin epäterveellistä syödä palanutta tai kypsymätöntä

ravintoa.

Sohvi suuttui silmittömästi.

-- Mitä minä sille voin, kun ruoka kerran on välttämättä oleva

pöydällä kello kaksi. Jos se olisi saanut kiehua kolmeen, olisi se

ollut valmista. Se on herrasväen oma syy.

-- Jospa olisit alkanut aikasemmin, huomautti Eedit.

-- Aikasemmin -- neitihän ilmoitti vasta kello kaksitoista. Paistia

ei paisteta kahdessa tunnissa.

-- No kuinka pitkä aika siihen kuluu?

-- En minä sitä niin tarkoin arvaa -- ei ole ollut aikaa kello

kädessä sitä vartioida. Kun asetan padan tulelle, annan kiehua siksi

kun valmistuu.

Eedit ei viitsinyt kauemmin kiistellä vihastuneen palvelijan kanssa,

vaan päätti itse tunkeutua keittotaidon salaisuuksiin. Luettuaan

illalla isälleen erästä mieltä kiinnittävää, äsken painosta julaistua

tieteellistä teosta ukon istuessa puolinukuksissa nojatuolissa

piippuineen ja sanomalehtineen otti Eedit kynttilän ja meni äitinsä

huoneeseen. Se oli jäänyt melkein entiselleen sen asukkaan kuoltua.

Pöydällä ja tuoleilla oli paksulta pölyä, mutta Eedit ei siitä

syyttänyt Sohvia, vaan itseään, kun ei ollut paremmin siistinyt sitä

huonetta, jossa rakastettu vainaja oli asunut. Muutamia keskeneräisiä

käsitöitä oli ompelukopassa, alku jonkun ystävän kirjeeseen pöydällä.

Eedit luki sen. Se loppui tähän lauseeseen: -- Pyydät tietoa pienestä

tyttärestäni. Niin, hän on erinomaisen lahjakas lapsi, isä tahtookin

antaa hänelle pojan kasvatuksen ja opettaa häntä uutterasti, niin

että naisaskareihin ei jää ollenkaan aikaa. Se on minua hiukan

surettanut, mutta lienen vanhanaikainen -- tytöllä on terävä pää,

hän oppii kyllä kaiken sen pitemmittä harjoituksitta ja sitten on

hänellä niin herännyt oikeuden tunto, että hän kyllä tarvittaissa

täyttää perheenäidinkin tehtävät, kenties paremminkin kuin minä, joka

jo pienestä pitäin olen siihen perehtynyt. Suokoon Jumala minulle

niin paljon ikää, että saisin nähdä tämän kalliin ja rakastetun,

melkeinpä jumaloidun lapsen tarpeeksi kypsyneenä, että -- -- -- Tähän

loppui kirje. Eedit painoi sitä kunnioittavasti huulilleen. Voi,

hän oli liian, liian nuorena jäänyt äidistään orvoksi, hän ei edes

osannut kyllin rakastaa eikä kunnioittaa äitiään, ennenkun hänet

jo riistettiin pois. Mutta nyt hän tunsi, mitä hän oli kadottanut.

Äidin pieni sievä raamattu oli ollut kirjeen päällä, jonkatähden

Eedit ei ollut sitä huomannut. Hän olikin harvoin käynyt tässä

huoneessa, se oli ollut tyhjä ja suljettu ja herättänyt tyttäressä

surullisia muistoja. Hän tarkasteli vaatimatonta kirjahyllyä. Siellä

oli ainoastaan muutamia kirjoja: joitakuita Tegnérin ja Franzénin

runokokoelmia, vanha kirja lapsenkasvatuksesta sekä yhtä ja toista

uskonnollista kirjallisuutta. Eedit etsi ja etsi, kunnes löysi

keittokirjan. Hän istui pöydän ääreen sitä selailemaan. Hän tuijotti

toivotonna tuohon muna- ja voipaljouteen, sokeriin ja mausteihin,

joita siellä määrättiin ja luki lukemistaan noita epävarmoja

lauseita, kuten "hyppysellinen," "hiukan muskattia," "maun mukaan,"

y.m. -- Oh, huudahti Eedit väsyneenä, kuka voisi tällaista oppia ja

kuka voisi noudattaa noin epävarmoja lauseita? Ei, ihan toisin on

tieteellisissä teoksissani, joissa kaikki on pienintä piirtoa myöten

täsmälleen ja selvästi ilmoitettu. Tähänhän tarvitaan kymmenien

vuosien kokeilua ja kokemusta. -- Hän oli jo heittämäisillään kirjan

pois, kun samassa pieni kirjoitettu vihko valahti sen välistä.

Se oli hänen äitinsä käsialaa. Se sisälsi useita käytännöllisiä

ohjeita, huomautuksia ja neuvoja, joita pitkän kokemuksen varrelta

oli kerääntynyt keittokirjaan, vastauksia kysymyksiin "kuinka kauan,"

"kuinka paljon" sekä joukon jokapäiväisiä ruokalajeja ynnä muita

tarpeellisia ohjeita. Eedit syventyi kohta sitä tutkiskelemaan. Juuri

tällaistahan hän tarvitsi. Ensin otti hän selville, millä lailla

paistia oli valmistettava ja huomasi tarkoin määrätyksi, kuinka pitkä

aika siihen kului, jotta se hiljaisella tulella hyväksi kypsyisi. --

Ahaa, hymähti hän itsekseen, Sohvi pani padan tulelle pari tuntia

liian myöhään -- siitä täytyy minun häntä huomauttaa. Nytpä ymmärrän,

että minun on itseni jotain tietäminen ja tajuaminen voidakseni

häneltä vaatia ja hänen toimiansa tarkastaa. Ja näissä asioissa on

todellakin jotain huvittavaa, kun muistaa miten tärkeätä on, että

ateria on samalla kertaa sekä terveellinen, että maukas ja huokea.

Eedit pisti kirjan taskuunsa, mutta ennenkuin hän poistui huoneesta,

pyyhki hän huolellisesti tomun huonekaluista ja kirjoista sekä avasi

senjälkeen erään kohdan äitinsä raamatusta, johon yksi merkeistä oli

asetettu. Se oli Johanneksen evankeliumi. Hänen mieleensä muistuivat

rippikoulun rauhaisat ajat, opettajan lämpimät, vakuuttavat sanat

ja hän katui sydämmessään, että kaikelle sille oli niin varhain

kylmennyt. Hän luki suurella mielihalulla noita kauniita sanoja. --

Tämän jälkeen tuli Eedit usein tähän hiljaiseen huoneeseen, pyyhki

pölyn ja luki kappaleen äitinsä raamatusta -- tuntui kuin olisi hän

päivä päivältä oppinut syvemmin rakastamaan tätä äitiään, jonka hän

jo oli ollut unohtamaisillaan.

Eräänä aamuna tuli Eedit jotenkin varhain keittiöön ilmoittaen

Sohville, että hän nyt itse aikoi pitää silmällä päivällisen

valmistamista.

-- Olkaa hyvä vaan, virkkoi tyttö nyrpeästi.

-- Ensiksi pitää sinun asettaa paisti tulelle ja niin pian kuin

suinkin mahdollista.

-- Vai niin, jahka vaan saan sen teurastajalta kotiin.

-- Pane sitten yllesi ja mene.

Sohvi totteli yrmeästi. Sillaikaa kierteli Eedit keittiössä ja

ruokakammiossa. Jälkimmäinen näytti sangen tyhjältä, sillä Sohvi

juoksi tavallisesti aina tarvittaissa torille ja myymälöihin

pitämättä mitään varastossa. Mutta keittiössä, sen kaapissa ja ja

laatikoissa vallitsi sellainen epäjärjestys, ettei luonnostaan

järjestystä rakastava Eedit ollut osannut edes mielessään kuvitella,

ja jommoista voi verrata ainoastaan siihen, mistä Harriet

Beecher-Stowe niin nerokkaasti kertoo puhuessaan Dinah'in keittiöstä

St. Clares'issa, jonka nuoret lukijani hyvin tuntevat.

Sohvin palattua katsoi Eedit, että liha tuli pataan.

-- Nyt hiukan mausteita sekaan, huomautti nuori emäntä.

-- Herranen aika, ei liene pippuriakaan kotona, hämmästeli Sohvi. --

Eikä niitä ollutkaan.

Turhaan haettuaan kaikki mahdolliset paikat täytyi Sohvin juosta

noutamaan pippuria. Niin saatiin paisti siunattuun alkuun. Eedit

selitti edelleen, miten oli meneteltävä, varotti suuresta valkeasta

ja ilmoitti, milloin muita ruokia oli alotettava. Mutta kyökissä

vallitseva sanomaton epäjärjestys hidastutti kaikkea; ja Sohvi

sai vieläkin kerran käydä hakemassa jotakin ruokaan kuuluvaa. Kun

kaikesta tästä oli vihdoinkin onnellisesti päästy, havaittiin

huoneiden jääneen siistimättä, niin että pari vierasta, jotka

sattuivat tulemaan, täytyi käskeä huoneeseen, jossa huonekalut olivat

pölyssä ja kirjat ja sanomalehdet hujan hajan. Sohville ilmoitettiin,

että hänen tuli siistiä aikasemmin. Mutta siitäpä tyttö syvästi

loukkaantui ja sanoi, ettei hän tahtonut työllä itseänsä tappaa,

oli jo päivällisen tähden juossut kuin hevonen, ja laulun loppu

oli se, että nuori neiti, joka ei näitä asioita ymmärtänyt, jätti

asian sinälleen. Itse tunsi Eedit parhaiten, kuinka kykenemätön

hän oli järjestystä aikaan saamaan. Hetkeksi joutui hän epätoivoon

menestyksen suhteen, mutta muistaissaan, että nämä olivat ensimmäisiä

kokeiluja, ajatteli hän, että lujalla tahdolla viimein _täytyi_

voittaa esteet. Tuskastumatta ja peräytymättä taisteli uskalias tyttö

kaikkia tukaluuksia ja vastoinkäymisiä vastaan, koetti tunkeutua

pahan juureen ja tutustua oloihin. Tämä vei häneltä niin paljon

aikaa, voimia ja kärsivällisyyttä ja uuvutti hänen mieltänsä siinä

määrin, ettei hän enää tilaisuutta saatuaan jaksanut lukea eikä

ajatella. Sohvi oli itsepäinen, taitamaton ja alati äkeissään eikä

todellakaan tehnyt mitään keventääkseen nuoren emäntänsä huolia.

Vaan jättäkäämme Eedit Berg toistaiseksi tähän jatkamaan

velvollisuuden ja taipumuksen yhteensovittamista.

16.

Mitä on minun tekeminen?

Ragnhild Cederskiöldin mielestä kului aika kovin vitkaan. Päivä

oli toisensa kaltainen; joko oli vieraita tai oltiin vieraisilla.

Ja muut hetket vietti Ragnhild mietteissään ja unelmissaan. Yhä

vastenmielisemmältä alkoi hänestä tuntua tuo tyhjä, viheliäinen

huvienpyörre ja hänen elämänhalunsa heikkoni heikkonemistaan. Kun hän

joskus pyysi äidiltään lupaa jäädä kotiin, seurasi siitä kyyneleitä

ja nuhteita, joita hiljainen ja rauhaarakastava Ragnhild koetti

karttaa. Tottunut kun hän oli tottelemaan äitinsä voimakasta tahtoa,

ehkäisi se myöskin osaltaan hänen yrityksiään asettua häntä vastaan.

Itseksensä mietiskeli hän kuitenkin, mitenkä noista kuolettavista

seurahuveista voisi pysyä erillään, ja mihin hän oikeastaan ryhtyisi.

Toisinaan saattoi hän, kaikki keinot koeteltuaan ja sittenkin sopivaa

löytämättä puhjeta vaikerruksiin. -- Toivoisin olevani niin köyhä,

että olisin itse pakotettu leipäni ansaitsemaan, toivoisin olevani

ruma ja rampa, jottei äidilläni olisi iloa minua huvitteluissa

kuljettaa, toivoisin jo ikäloppu olevani, niin ettei minua enää

voitaisi kosijoille suostuttaa, toivoisimpa jo nauttivani haudan

tyyntä rauhaa! Mutta hauta ei olekaan kaiken loppu. -- Olenko valmis

tulevaan elämään? Oi epäilen, voinko asemassani ijäisyyttä varten

valmistuakaan. Helpompi on kameelin käydä neulansilmän lävitse kuin

rikkaan tulla taivaanvaltakuntaan. Niin on kirjoitettu, ja niin se on.

Ragnhild oli rippikouluaikanaan oppinut tajuamaan raamatun

kauneutta. Sitä hän tutkiskeli salaisesti, sillä äiti joutui

aivan epätoivoon nähdessään tyttärensä raamatun ääressä. Hän luki

Ragnhildin vastenmielisyyden huveihin, hänen hitaisuutensa ja

uneksivan mielensä yksinomaan pietismin syyksi ja pani parhaansa

huvittaakseen ja ilahuttaakseen häntä. Se ei onnistunut. Niinkauankun

tytär kuuliaisesti seurasi häntä huvituksiin, oli hän verrattain

levollinen, vaikkakin sydäntä kaiveli tytön välinpitämätön käytös ja

mielistelyn puute.

Alituisella mietiskelyllään ja lukemisellaan ei Ragnhild kuitenkaan

päässyt selvyyteen eikä rauhaa löytänyt. Hänestä oli kummallista,

että voitiin puhua raamatusta elämän "ainoana ojennusnuorana." --

Minä ainakin, mietti hän, olen kuin verkkoon kietoutunut -- kuulen,

näen, tajuan, mutta en saata ulos tullakseni kättä tai jalkaa

liikuttaa.

Kuitenkin luki hän yhä edelleen. Hänen oli tapa ajatella: -- Tunnen

väsymystä tuntematta sitä työstä, olen huolissani jäykkyyteni,

olosuhteiden, äitini mielipiteiden ja pakotuksen tähden sekä siksi,

etten tiedä, mitä minun on tekeminen -- vaan ehkäpä Jumala minua

armahtaa. -- Ja hän rukoili Jumalaa osottamaan tietä ja antamaan

voimaa sitä kulkemaan.

Eräänä päivänä oli Ragnhild taas ollut Lyydian, tuon lapsen, luona,

joka hänestä oli Jumalan tänne lähettämä, mutta pian jälleen pois

liitelevä enkeli. Lyydia oli hiukkasen tointunut, hän istui mukavassa

sohvassa nyperrellen jotakin käsityötä. Hän teki sitä erään köyhän

perheen tarpeeksi, josta isä oli kuollut, äiti oli sairaana, ja

parvi turvattomia lapsia vailla jokapäiväistä leipää. Saatuaan

selville heidän asuntonsa kiiruhti Ragnhild sinne. Siellä istui äiti

nuorin lapsi sylissä kalpeana ja riutuneena vuoteellaan ja useita

ryysyisiä pienokaisia tungeskeli hänen ympärillään. Tervehdittyään

istui Ragnhild tuolille. Kun hän ei ollut tottunut seurustelemaan

köyhän, oppimattoman kansan kanssa, tuntui hänestä ensin hiukan

neuvottomalta, mutta hän rohkaisi mielensä kysyen, voisiko hän

jollain tavoin heitä auttaa. Leski vastasi kiitellen, että hän kyllä

toivoi voivansa työllään elättää lapsensa, jos Jumala vaan antaisi

terveyttä.

-- Mutta te näytätte niin kelmeältä ja heikolta; oletteko puhutelleet

lääkäriä?

-- En. Kun ei ole varaa heille maksaa, niin ei tahdo vaivatakaan. Ja

sitte he määräävät aina lääkkeitä, mutta milläpä niitäkään? Jospa

vaan olisi leipää lapsille niinkauvan, niin ... nyyhkytti vaimo

kumartuessaan helmassaan olevan pienokaisen yli.

Ragnhild tunsi syvää liikutusta.

-- Älkää itkekö, lohdutti hän tyhjentäen kukkaronsa pöydälle, tahdon

mielelläni teitä auttaa, katsokaa tässä on hiukan etukäteen, ja nyt

menen hakemaan lääkäriä. Älkää olko huolissanne, olen hyvin tuttu

vanhan professorimme kanssa, hän tulee varmasti, ja lääkkeet minä

kyllä puolestani hankin.

Sairas kiitteli siunaten.

-- Tullessani takaisin tuon lääkärin kerallani -- hyvästi!

Kaukaan aikaan ei Ragnhild ollut tuntenut sellaista elämänhalua,

onnea, reippautta ja vapautta.

-- Ehkä on minullekin jotain tehtävää, riemuitsi hän kiitäissään

katua alas.

Ystävällinen professori, Eeditin isä, lähti heti Ragnhildin seurassa

sairaan luo, määräsi hänelle vahvistavaa ravintoa ja kuultuaan

Ragnhildin pitävän huolen lääkkeistä lisäsi hän, että viini tekisi

erittäin hyvää. Ragnhild vei itse reseptin apteekkiin ja täytettyään

korinsa leipurissa pisti hän sen ohimennessään turvateilleen luvaten

palata päivemmällä tuomaan viiniä, ruokaa ja rohtoja.

Kevein askelin juoksi hän rappusia ylös kotiinsa. Nyt vasta

jäähdytti muisto äidistä kuin kylmä tuulahdus hänen vilkasta,

iloista mielialaansa. Hän soitti vitkastellen. Äiti istui tapansa

mukaan ompelukehystensä ääressä. Ragnhild esitti varovasti asiansa.

Hän kuvaili hädänalaisten tilaa ja pyysi äidiltänsä lupaa lähettää

sairaille viiniä ja ruokaa. Äiti kuunteli välinpitämättömästi

surullista historiaa ja kysyi Ragnhildin lopetettua:

-- Kuinka saatoit olla niin ajattelematon ja itse mennä tuon

ihmisen luo, ajattele jos joku olisi nähnyt sinun kulkevan tuossa

viheliäisessä kopissa -- ja kaiken lisäksi saattoi tauti olla

tarttuvaa.

-- Sitä en ajatellut, mutta onneksi se ei ole tarttuvaa; lepo ja

ravinto saavat hänet jälleen paranemaan, sanoi professori.

-- No, niin -- olen aina ollut antelias, virkkoi rouva Cederskiöld,

sanon palvelijalle, että laittaa ruokaa, ja toinen saa mennä viemään

sekä sen että viinin.

-- Mutta hän ei tiedä heidän asuntoaan; enkö minä saisi mennä häntä

opastamaan.

-- Kernaasti minun puolestani, jos se sinua huvittaa, mutta älköön se

tapahtuko useammin.

Kiitollisena saadessaan tämänkään verran seurata taipumustaan jätti

Ragnhild äitinsä. Kun valtioneuvoksenrouva monien määräysten, paljon

homman ja touhun jälkeen oli saanut ruuan valmiiksi, oli tytön

viimeinkin aika lähteä. Koreapukuinen palvelija kulki hämillään ja

äkeissään hänen jäljessään ruokakori kainalossa, häntä suorastaan

hävetti kulkea näitä mutkikkaita, kapeita laitakaupungin katuja,

joilla ei milloinkaan tavattu parempia ihmisiä.

Tultuaan perille käski Ragnhild palvelijan mennä, viipyi itse vielä

hetkisen sairaan luona, antoi hänelle rohtoja, neuvoi vanhinta tyttöä

lämmittämään keittoa ja jakoi lapsille voileipiä. Sillaikaa oli hän

tarkastellut lasten kuluneita vaatteita. Lyydialta oli hän saanut

kuulla, että äiti samoinkuin isäkin oli rehellisesti ja uutterasti

tehnyt työtä, mutta isän pitkällinen sairaus oli kuluttanut säästöt

ja ansiot loppuun. Ragnhild päätti itse valmistaa vaatteita

lapsille ja iloitsi siitä, että kerrankin saisi jotain hyödyllistä

tekoon. Mutta sallisiko hänen äitinsä sitä? Sitä oli kysyttävä.

Tyttö toi palatessaan köyhien lämpimät kiitokset äidilleen.

Valtioneuvoksenrouva ei niistä sanottavasti välittänyt ja tytär

alkoi epäillä, saisiko hän lupaa ommella pienokaisille. Hän rohkeni

kuitenkin sanoa:

-- Lapsiraukat olivat niin repaleisissa ja huonoissa vaatteissa.

-- Niin, sellaisia ne ovat aina. Isät juovat ansionsa ja äidit

istuvat kahvikesteissä juoruamassa sen sijaan kun pitäisi neuloa ja

paikata vaatteita.

-- Mutta olen kuullut näiden vanhempain olleen uutteria ja

kunnollisia, mutta sairaus ja vastoinkäymiset ovat heitä kauan

rasittaneet. Mies oli ollut hyvin raitis.

-- Vai niin! Mistä olet saanut kuulla kaiken tämän? Kenties kertoili

leski itse sinulle näitä satuja.

-- Ei, kuulin sen Lyydia Werneriltä, jonka veli on pappi ja tuntee

hyvin vaivaiset.

Oo! Halveksiva ilme levisi valtioneuvoksenrouvan kasvoille. -- Se

sopii erinomaisen hyvin papille ja se kuuluu hänen tehtäviinsäkin,

mutta minä toivon toki, ettet antaudu rakkaussuhteisiin tuohon

pappiin -- käyt siellä niin usein.

-- Oi, äiti, virkkoi Ragnhild närkästyksestä punastuen, enkö

voi käydä sairaan ystävän luona tai hoivailla köyhää perhettä

tarvitsematta sen puolesta -- -- --

-- Niin, niin -- tahdoin vaan varoittaa sinua, sillä isälläsi ja

minulla on aivan toiset aikeet.

Ragnhildin pää painui alas, hän tuskin uskalsi puhua äitinsä

kanssa, mutta ajatus, että hän mahdollisesti voisi saada itsellensä

toiminta-alan innostutti häntä uudelleen.

-- Äiti, kysyi hän vakaasti, ei sinulla liene mitään sitä vastaan,

että käytän osan aikaani ommellakseni vaatteita noille lapsukaisille?

Valtioneuvoksenrouvalta valahti työ kädestä.

-- Sinä! huudahti hän.

-- Niin. Rahaa sinun ei tarvitse antaa, minulla on sitä tähän

tarkoitukseen yllin kyllin.

-- Ja _sinä_ ompelisit näitä riekaleita. Sinä tietenkin

_toimittaisit_ niitä tai antaisit leskelle rahaa?

-- Ei, ei -- minä itse ompelisin. Leski on sairas, kuten tiedät, eikä

niinmuodoin kykene työhön. Lapset taas ovat liian pieniä. Ja miksikä

minä _teettäisin_ vaatteita? Onhan itsellänikin niin kovin hyvää

aikaa.

-- En ole ikinä kuullut naurettavampaa, harmitteli

valtioneuvoksenrouva, neiti Cederskiöld istuisi ompelemassa vaatteita

kerjäläisten vesoille, vaikka on ompelijoita sekä kotona että kylässä.

-- Oi, äiti, etkö ymmärrä tarvettani tehdä jotakin hyödyllistä,

jotakin itsepuolestani, niin etten eläisi ainoastaan vanhempaani

rahoja sirotellen.

-- En, sitä en todellakaan ymmärrä. Eikö sinulla ole kylliksi

toiminta-alaa täällä kotona?

-- Tunnetko todellakin, äiti, tyytymystä mennessäsi illalla levolle,

kun päivä on kulunut hyödyttömään koruompeluun tai kyläilyihin?

-- Tunnen, tunnen varmasti. Olen emäntänä mieheni kodissa ja kasvatan

lapsiani -- siinä kaikki, mitä minun asemassani oleva henkilö

tällaisissa varallisuussuhteissa voi ja mitä hänen on tarvis tehdä.

-- Varallisuus ja arvo -- sepä se juuri on onnettomuus, virkkoi

Ragnhild melkein itsekseen.

Äiti katseli tytärtään aivan kuin olisi peljännyt hänen menettäneen

järkensä.

-- Eikö päinvastoin pitäisi kiittää Jumalaa ja kohtaloa, kun on

joutunut näin ylhäiseen asemaan? kysyi hän.

Ragnhild näytti vaikenevan, hän ei tahtonut säikyttää äitiänsä

vastaan sanomalla vaikka sanat jo olivat hänen huulillaan.

-- Sallitko minun ommella lapsille? kysyi hän hetken kuluttua.

-- En, oli äidin pikainen vastaus, sitä en voi sallia, sillä se

ei sinulle sovi. Eihän siinä itsessään mitään pahaa ole, mutta se

saattaisi herättää ympäristössä huomiota ja ihmettelyä. Sitäpaitsi

on se aivan tarpeetonta, enkä voi todellakaan puoltaa sinun

mielipuolenomaisia päähänpistojasi. Äitinäsi olen velvollinen

ohjaamaan sinua sopimattomilta teiltä. Rahoja ei sinun myöskään

sovi tuhlata tuollaiseen. Tarvitset paljon uutta talveksi, ja

vaikka itse oletkin huolimaton, on minun katsottava, ettet esiinny

Noan aikaisissa vaatteissa valjenneine nauhoineen. Jos välttämättä

tahdot vaatettaa noita vesoja, niin pyydän isän antamaan osan

rahoista, jotka olemme määränneet hyväntekeväisyyttä varten, sinun

käytettäväksesi. Ne voit lähettää tuolle leskelle taikka, jos se ei

sinua tyydytä, teettää ompelijalla vaatteita täällä kotona, vaikka en

luule hänen siitä suuresti kostuvan. No niin, jääköön asia siihen ja

sinä alat kirjailla.

Ragnhild istui ikkunan pieleen ajatuksiinsa vaipuneena. Hän näytti

todellakin surullisen toivottomalta ja alakuloiselta.

Tyttö käsitti hyvin, etteivät mitkään pyynnöt eivätkä rukoukset

auttaisi, vaan sai hän alistua tässä, niinkuin muussakin. Äiti

katsahti tuon tuostakin tutkivasti häneen. Hetken kuluttua alkoi hän

ystävällisemmin:

-- Kuuleppas Ragnhild! Heitä mielestäsi kaikki ajatukset ruveta

laupeuden sisareksi sekä muut moiset hullutukset -- minulla on

sinulle muuta ajateltavaa. Olet yhdeksännellätoista ja on jo aika

ruveta ajattelemaan sopivaa -- sopivaa naimista -- -- --

Ragnhild istui liikkumatta, kuulematta katsellen haaveillen ulos

ikkunasta. Äiti jatkoi:

-- Piakkoin tulee meille mieleinen vieras, isäsi ja minun vanha

tuttava, parooni Falk. Aavistan hiukan, että hän tulee -- --

tulee sinun tähtesi. Se on ollut vanha unelma, että nämä perheet

liittyisivät toisiinsa. Hän on vanhaa aatelia ja on varakas.

Siksipä on toivoni, että eritoten huolehtisit vaatevarastostasi,

sillä hän vierailee luonamme pitemmältä, kunnes asuinrakennus hänen

maatilallaan valmistuu. Meillä käy luonnollisesti tavallista useammin

vieraita, ja useammin meitä kylälle kutsutaan.

-- Vielä useammin kylälle, huokasi Ranghild.

Tätä kuulematta jatkoi äiti:

-- Hän on hienosti sivistynyt ja vakaaluontoinen mies, ei tosin enää

nuori, mutta sinuahan eivät nuorison huvit ilahutakaan. Muistatko

vielä häntä?

Ranghild katsahti hajamielisesti ylös.

-- Enhän minä ole häntä koskaan nähnyt.

-- Moista anteeksiantamatonta huolettomuutta! Minä puhun tässä ääneni

käheäksi tulevaista parastasi ajatellen, ja sinä tuskin tiedät, mistä

on kysymys. Tottakai olet hänet nähnyt, koska olet lapsena hänen

polvellaan istunut. Hänhän kävi meillä ulkomaille lähteissään, neljä

vuotta sitten, sinä otit silloin jo osaa seuraelämään, niin että

sinun pitäisi hänet muistaa. Mutta sinä olet aina ollut ajattelematon

ja haaveellinen. Jumala tietänee, mikä sinun mieltäsi vilkastuttaisi.

Toivoisin sen tietäväni.

Ranghild kääntyi äkkiä äitiinsä päin.

-- Tahdotko todellakin saada siitä tiedon? Salli minun joskus

olla kotona, hanki minulle työtä, hyödyllistä askaretta, älä pidä

esimerkiksi ompelijaa vaan jätä minun huolekseni sisarien ja

omien vaatteittesi ompeleminen tai anna minun käydä omin neuvoin

huojentamassa hädänalaisten kärsimyksiä -- silloin saat nähdä, että

minusta tulee toinen ihminen, silloin ei sinulla ole enää syytä

valittaa minun huolettomuuttani ja välinpitämättömyyttäni. Oi, äiti,

äiti! älä anna minun menehtyä tähän toimettomuuteen äläkä tuhlata

kallista nuoruuteni aikaa huveihin, jotka eivät minulle huvitusta

tuota. Ei se ole hullutusta, äiti, minä tunnen, ettei se sitä ole.

Ranghild oli puhunut innokkaammin kuin milloinkaan ennen, kyyneliä

kiilsi hänen silmissään hänen suudellessaan äitinsä kättä.

Valtioneuvoksenrouva katseli nuorta tyttöä ihmeissään ja tuskissaan.

-- Totta näyttää olevan, etten voi sinua milloinkaan ymmärtää ja

kipeästi koskee minuun ollessani pakotettu näkemään tuollaisia

hedelmiä kasvatuksestani, olen kuitenkin tehnyt -- tehnyt kaikkeni,

jotta -- -- jotta -- -- --, siinä katkasi kyyneltulva puheen,

tavallinen loppu tällaisille keskusteluille.

Ragnhild koetti rauhoittaa ja lohduttaa äitiään, nouti vettä ja puhui

lempeästi luvaten, joskin tuskallisella sydämmellä, olla vastedes

näistä asioista puhumatta. Niin kuivui kyyneltulva vähitellen, ja

äiti jatkoi edelleen tyttärensä tulevaisuudentuumailua, kuinka

hänestä tulisi kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuinka hänen

miehensä kantaisi häntä käsillään ja kuinka rauhallinen oli kuolema

vanhemmille heidän tietäissään vanhimman tyttären olevan hyvässä

turvassa -- -- kaikkea tuota, jota niin monet nuoret tytöt ennen

Ragnhildia olivat saaneet kuulla. Ja Ragnhild -- hän istui jälleen

ikkunan pielessä, mutta noilla kauneilla kasvoilla ei ollut enää

välinpitämätön, vaan tuskainen ilme.

Joku saattaa ihmetellä, kuinka Ragnhildin ikäinen tyttö oli niin

väsynyt ja kyllästynyt huveihin, mutta kun muistaa, että hän oli

tanssinut ja huvitellut jo neljäntoista vanhasta ja lisäksi asui

pikkukaupungissa, jossa huvit aina olivat yhtä ja samaa: tanssiaisia

ja kahvikestejä, kenties joskus joka seuranäytelmä taikka oikea

teatteri, kun joku kiertävä seurue osui seudulle -- niin ymmärtänee,

ettei Ragnhildin kaltainen haaveksiva, hiljainen luonne siitä ajan

pitkään huvitusta löytänyt. Sen lisäksi oli rippikoulun jälkeen

kaikellaisia ajatuksia ja mietteitä herännyt, osaksi seurauksena

opettajan sanoista, osaksi seurustelusta tyttöjen sellaisten kanssa

kuin Maria, Eedit ja Jenny. Toiset lukijoistani, joilla on aika

niukalla ja suuri halu lukemiseen, kysynevät kenties, miksei Ragnhild

hankkinut hyviä kirjoja, lukenut, soittanut ja piirustanut. Nuori

tyttömme oli saanut sangen pintapuolisen ja kieron kasvatuksen.

Muuan ranskalainen kotiopettaja, joku sveitsiläinen puotineiti, oli

joitakuita vuosia puhunut ranskaa hänen kanssaan, opettanut hänelle

hiukan maantiedettä ja historiaa, runolausuntoa ja korko-ompelua.

Siinä koko hänen opetuksensa. Se ei voinut edes herättää halua

syvempään tietämiseen, sillä se annettiin järjettömällä, ikävällä ja

lasta kiusaavalla tavalla. Kotona ei ollut lukuunottamatta eräitä

ranskalaisia romaaneja ja vanhoja aikakauskirjoja, sanottavasti

kirjoja ollenkaan, ei ainakaan sellaisia, jotka olisivat olleet

omiaan kehittämään ja ylentämään nuorta sielua tai herättämään siinä

tiedonhalua.

Tytön isä oli niitä vanhoja, mukavuutta rakastavia herroja, jotka

eivät mielellään anna niin mutkikkaan asian ajattelemisen, kuin

on lasten kasvatus, itseään häiritä. Hän piti paljon herkku- ja

pelipöydästä. Hän luki sanomalehtensä ja poltti sikarinsa

hyvin tyytyväisenä siitä, että hänen vaimonsa tarmokkaasti ja

ymmärtäväisesti hoiti perhe oloja, s.o. palkkasi keittäjän,

ompelijan, opettajattaren ynnä muut palvelijat. Joskus seurasi hän

hyvin puettua rouvaansa sekä tytärtänsä vieraisille ja osottihekin

kotona kohteliaaksi isännäksi vieraiden ollessa, mutta muuten ei

hän omaisilleen näyttäytynyt muulloin kuin ruoka-aikoina. Lasten

kasvatuksen suhteen luuli hän täyttäneensä velvollisuutensa

maksettuaan opettajattaren. Hänellä oli myöskin heikko aavistus

siitä, että hänen vaimonsa, joka aina oli niin tunnokkaasti ja

järkevästi edustanut heidän arvoaan ja asemaansa elämässä, pitäisi

tästäkin tavalla tai toisella huolta.

17.

Jälleen turvatonna.

Jätimme viimeksi nuoren, reippaan ja toimeliaan Hanna Sandbergin

suureen herraskartanoon emännöitsijäksi. Hän oli ollut siellä lähes

kaksi vuotta ja oli melkoisesti edistynyt. Ja hänestä oli tämä talo

tai ainakin pieni yliskammari alkanut tuntua omalta kodilta. Tosin

eleli hän edelleenkin yksinäistä elämäänsä kuulumatta oikeastaan

isäntä- tai palvelusväkeen, mutta överstinrouva oli kuitenkin

tavallaan osottanut hänelle ystävällisyyttä ja luottamusta.

Myöskin monet palvelijoista kunnioittivat häntä. Varsinkin oli

hän päässyt vanhan Maijan suosioon. Se kaikki tuotti iloa. Mutta

monen monta vaikeata hetkeä oli hän saanut viettää taistellessaan

vastoinkäymisten kanssa. Siitä huolimatta ajatteli Hanna: köyhän

tytön, jolla ei ole sukulaisia eikä ystäviä, ei sovi odottaa, että

elämä olisi ruusuilla karkeloimista. Ja eihän minulla ole suurempaa

hätää kuin monella muullakaan: jos käyttäydyn hyvin ja edistyn

ammatissani yhä pitemmälle, niin saan olla täällä, jossa on kotini ja

saan työstä toimeentuloni.

Nuoret lukijani, jotka ovat kasvaneet ja varttuneet hyvässä kodissa,

huoletonna viettäin päivän toisensa perästä, tuskin voinevat

mielessään kuvitella, kuinka paljon nuorella emännöitsijällä oli

tehtävää. Me kerromme päivän toimet aamusta iltaan.

Joka aamu nousi Hanna ylös kello neljä, sillä hän eli "vanhaan hyvään

aikaan", jolloin ymmärrettiin antaa arvoa aikaiselle aamuhetkelle.

Hänen tuli pitää huolta, että palvelijat menivät aamuaskareilleen

navettaan tai ryhtyivät kehräämään ja karstaamaan. Itse istui hän

puolaamaan päivän varalta kutojalle. Palvelijain tultua navetasta

täytyi hänen mitata ja kuoria maito sekä laittaa kaikki kuntoon

kirnuamista varten. Kello kuusi söi palvelusväki aamiaista, mutta

sitä varten tuli emännöitsijän jakaa jokainen muru, antaa jokaiselle

osansa maidosta, leivästä ja silakoista, sillä sellainen oli tapa;

palvelijain käsiteltävänä ei ollut muuta kuin vettä ja suolaa.

Kahdeksalta söi herrasväki aamiaisensa, jossa tavallisesti oli

kahvia ja jotakin lämmintä ruokaa. Sekin kulki emännöitsijän käden

kautta. Mutta sillä välin piti hänen myöskin huolehtia huoneiden

siivoamisesta, muistuttaa unisia ja väsyneitä, tottumattomia tahi

huolimattomia palvelijoita yhdestä ja toisesta, panna lakasemaan

huone tai pyyhkimään pöly uudelleen. Sitten alkoivatkin jo

päivällishommat, ja kun muistaa, että perheeseen kuului seitsemän

kahdeksan jäsentä, kahdeksan piikaa ja yhtä monta renkiä,

paimenpoika, ruotulaisia ja apueukkoja, niin voi ymmärtää, että siinä

oli työtä ruuan valmistamisessa. Kello kaksitoista oli päivällisaika,

jonka jälkeen nuorella emännöitsijällä oli lyhyt lepohetki, s.o.

hän istui kammarissaan puolaamassa, ompelemassa, paikkaamassa

tai jossakin muussa hommassa. Niin kului päivä illallispuuhiin,

jonka jälkeen Hannan vielä piti punnita pellavat tai villat

palvelijoille seuraavana päivänä kehrättäväksi. Ja ennen levolle

menemistään täytyi hänen vielä käydä tekemässä överstinrouvalle

tilit päivän kuluessa olleista menoista, ilmoittamassa maidon ja

voin tulomäärän, kertomassa, jos lehmä oli poikinut, selittämässä

palvelijain käsitöistä ja ruokavarojen kulusta y.m.s. Vasta sitten

oli hän vapaa, mutta usein myöskin niin väsyksissä, että hän heti

huoneeseen tultuaan riisuutui kiireesti ja vaipui kuin lapsi syvään

uneen. Kertomaamme tapaan päivä tavallisesti kului. Mutta usein

sattui leipomisia, teurastuksia, suolaamisia, makkarantekoa, pesua,

silitystä, marjain puhdistamista ynnä muita ylimääräisiä toimia.

Silloin oli nuorella emännöitsijällä työtä kaksin kerroin, hänen

piti olla kaikkialla läsnä, ateriain tuli olla valmiina määrälleen

ja huonosti keitettyä ruokaa ei ollut hyvä tuoda pöydälle. Viisi

minuuttia ennen ruoka-aikaa tuli rouva keittiöön maistamaan ruokaa,

ja jos kasti oli liian vetelää, velli liian sakeata tai suolasta,

silloin tuli toria ja moitetta. Se tuntui joskus raskaalta,

sillä erehtyminen oli harvinaista ja tapahtui ainoastaan muiden

liian kiireellisten tointen vuoksi, mutta tuo kunnon tyttö otti

moitteet nöyrästi vastaan mielessään miettien: -- Herrasväki ei

voi syödä onnistumatonta ruokaa, se on luonnollista, ja koska

minun velvollisuuteni on pitää huolta sen valmistamisesta, niin ei

minun sovi suuttua eikä tuskastua, vaan seuraavalla kerralla pitää

ajatukset tiukemmin koossa.

Kuinka paljon parempia ja onnellisempia olisivatkaan ihmiset, jos

voisivat nöyrästi tunnustaa vikansa ja puutteensa sekä suostua

oikaisuihin.

Kaikki vaivat, kaiken työn, yksinpä moitteetkin olisi Hanna

mielellään kärsinyt, jos vaan olisi ollut yksikin ihminen, joka olisi

hänen kohtaloistaan huolehtinut, hänestä välittänyt. Mutta semmoista

ei ollut. Perheen nuoret tyttäret eivät ensi aluksi näyttäneet

huomaavankaan, että hän oli olemassa, hänhän olikin vaan palvelija.

Toki kasvoi heidän kunnioituksensa Hannaa kohtaan, kun hän kerran sai

tehtäväkseen hienojen pitsien pesun, joka häneltä hyvin onnistui.

Tämä kunnioitus oli siinä, että hänelle aina uskottiin pitsien pesu

ja kaikki muut vaikeanlaatuiset työt, joita eivät itse tahtoneet tai

voineet tehdä.

-- Kiltti, hyvä, kelpo Hanna, tee tämä, sanottiin silloin ja sitten:

-- Kiitos, kiitos, hyvä Hanna. Ja siinä kaikki. Oliko hänen ikävä

tai hauska, oliko hän terve tai sairas, kaipasiko hän ystävää,

tarvitsiko hän lepoa ja virkistystä uutterassa työssään -- sitä ei

kysytty. Ja kuitenkin -- jos he olisivat viitsineet puhutella häntä

hetkenkään aikaa, olisivat he havainneet hänessä ajattelevan tytön,

joka ei ollut elämäänsä ummessa silmin viettänyt, olisivat oppineet

tuntemaan hänen iloisen, reippaan luonteensa, saaneet ihailla hänen

oikeudentuntoaan, vaatimattomuuttaan ja sydämmellisyyttään. He

eivät tienneet, että saattoi oppia paljon ilman kirjojakin. Mutta

vaikka he olisivatkin oppineet tuntemaan hänen arvonsa, eivät he

kuitenkaan olisi hänen kanssaan seurustelleet, eivät pyytäneet häntä

sisään kuuntelemaan lukemista tai syömään yhteisessä pöydässä --

juuri senvuoksi, että hän oli "vaan emännöitsijä". Heidän mielestään

emännöitsijän välttämättä täytyi olla sivistymätön ihminen, jonka

harrastukset eivät ylettyneet patoja ja kattiloita ylemmäksi. He

eivät ymmärtäneet, että kirjatietojen puute pakottaa köyhän tytön

etsimään käytännöllistä työtä ja ennen kaikkea he eivät tunteneet

_työn kunniaa_, vaan luulivat ruuan valmistamisen ja talouden

hoitamisen olevan alhaisempaa kuin soittaminen, neulominen, romaanien

lukeminen, jota itse tekivät. He puhuivat nenäänsä nyrpistäin

emännöitsijän talonpoikaisesta muodosta tarkoittaen sillä Hanna

paran turpeata nenää ja tukevaa leukaa, mutta eivät havainneet hänen

kirkasta otsaansa, viisaita, iloisia silmiään ja tuota herttaista

piirrettä suun pielissä. He vertailivat Hannan työstä rosottuneita

ja punottavia käsiä omiin hienoihin ja valkoisiin käsiinsä

muistamatta, että Hanna teki vuodessa enemmän hyötyä käsillään kuin

he koko elinaikanaan. Kun taloon tuli vierasta, iloista nuorisoa,

joka siellä hilpeästi puheli, lauloi ja soitti, sai Hanna hääriä

tarjoiluhuoneessa ja ainoastaan ovenraosta tähystellä nuorten

riemuisaan seuraan. Se oli tosin aivan luonnollista -- Hanna itse

parhaiten sen siksi käsitti -- -- että hän taloudenhoitajana oli

velvollinen tehtävänsä täyttämään ja eritoten silloin, kun oli

vieraita, vapauttamaan emännän kaikista huolista sekä pitämään

huolta, että kaikki oli hienosti ja hyvin valmistettua. Mutta

vaikka hänellä oli vapaitakin hetkiä, ei nuorten tyttärien päähän

pistänyt pyytää häntä yhteiseen iloon, ja vieraat olisivat varmaankin

vetäytyneet hämillään syrjään, jos joku olisi esittänyt heille

emännöitsijän. Ja kuitenkin oli Hanna, asiaa ankarasti arvostellen,

täysin yhtä sivistynyt kuin monet niistä hupakoista, jotka salissa

livertelevät. Hänkin oli käynyt koulua ja ollut säätyläishenkilöiden

seurassa; sitäpaitsi oli hänellä luonnostaan selvä järki, joka esti

häntä päästelemästä sellaisia typeryyksiä ja puhumasta sellaista

roskaa kuin monet nuoret naiset; lisäksi oli hänellä siksi paljon

hienotunteisuutta, ettei hän sekaantunut keskusteluun, jota ei

käsittänyt, mutta joka puuttuu monelta "sivistyneeltä". Mutta

kaikesta tästä ei Hannan isäntäväki tiennyt mitään, sillä he eivät

milloinkaan viitsineet tarkemmin tutustua hänen sivistyskantaansa.

Hän oli nyt kerran emännöitsijä, jonka sija oli keittiössä tai

yliskammarissa, mitäpä oikeutta hänellä oli olla nuori, haluta

samanikäisten seuraa, virkistystä ja lepoa. Hänen toimenansa oli

keittää, paistaa ja puolata, sitä varten hänet oli otettu, ja siitä

hän sai palkan. -- Tulee aika, jolloin tällainen kertomus näyttää

vääristellyltä ja käsittämättömältä, mutta se on kuitenkin kuva

todellisuudesta.

Oli juhannuksenaika, lämmin, vihannoiva, ihana. Syreenit levittivät

tuoksuaan, lintuset visertelivät ja sinervä taivas kuvastui järven

kalvoon. Odotettiin vieraita juhannusaatoksi, jonka vuoksi talossa

oli verrattomasti puuhaa ja häärinää. Vanhinta poikaa, merikapteenia,

Augusti-herraa, joksi häntä palvelijain kesken kutsuttiin, odotettiin

kotiin. Hän oli ollut poissa lähes kolme vuotta, ja vanhemmat

sekä sisaret odottivat häntä ilon sekaisella jännityksellä. Vanha

Maija oli juhlaleipiä leipoessaan kertonut Hannalle tästä nuoresta

herrasta. Hän tuntui olevan Maijan ja koko palvelusväen suosikki.

-- Hän on niin iloinen ja herttainen, kertoi Maija, hän puhuttelee

meitä kuin vertaisiaan ja jakelee runsaita juomarahoja, se siunattu

poika. Ja aina osaa hän tasottaa ja sovittaa kaikki parhaaksi. Jos

herran ja rouvan välille joskus sattui pieni niukahdus, oli hän

heti leikkisellä, herttaisella mielellään sitä sovittelemassa, eikä

armollinen äiti voi häneltä mitään kieltää, niin rakas ja mieleinen

on hän tällekin. Niin no -- hänhän onkin äidin esikoinen. Överstin

mielestä hänen pitäisi mennä naimisiin, mutta nuori herra ei sitä

tahdo. Enkä mä sitä ihmettele. Hän on kaunis ja iloinen, että hän

varmasti saisi tytön joka sormelleen, mutta siinäpä sitä onkin

valitsemista. Kuulin hänen kerran sanoneen isälleen: Rakas isä, sanoi

hän, tullessani vanhaksi ja vakavaksi sidotan itseni vaimon esiliinan

vyöhön, niin, niin juuri hän sanoi, mutta nyt olen vielä nuori ja

näen omin päinkin kulkea. Ja siinä hän oli aivan oikeassa. -- Se oli

Maijan mielipide asiasta. Hän kieräytti voimakkaasti taikinaansa ja

huokasi: -- Suokoon Herra hänelle kelpo vaimon.

Nuoren kapteenin piti saada asuttavakseen kaunis huone

sivurakennuksessa, mutta sinne tarvittiin uudet seinäpaperit.

Nekin oli jo ostettu, mutta verhoilijaa oli mahdoton hankkia

tähän hätään. Hanna sai tämänkin tehtävän erään renkipojan avulla

toimittaakseen. Hänellä oli kaksi niin erinomaisesti luotua kättä,

että mitä ikinä niiden huostaan uskottiin, sen ne suorittivat ja

suorittivat hyvin. Niinpä nytkin. Poika liisteröi ja antoi Hannalle,

joka tuolilla seisten kiinnitti ne seinään. Samalla hän lauleskeli

jotain iloista laulua. Se oli hänen tapansa, sillä se tuotti huvia

yksinäiselle. Keittiössä uskalsi hän ainoastaan hyräillä, jottei

herrasväki kuulisi, mutta nyt hän arveli olevansa kyllin loitolla

voidakseen laulaa rohkeasti. Kuinka kovasti hän joutuikaan hämilleen

kuullessaan laulun lopetettuaan takanaan jonkun huudahtavan: -- Sepä

oli vietävän kirkas ääni! -- Hanna kääntyi äkkiä ympäri. Ikkunalla

istui vaaleaverinen, iloinen sotilas, jonka hienoilla kasvoilla

leikki veitikkamainen ilme. Hanna arvasi vieraan kapteeni Aukustiksi,

vaikkei ollut häntä koskaan nähnyt ja hänen vasta huomenna piti

saapua.

-- Mikä laululintu te olette? kysäsi nuori kapteeni.

-- Olen emännöitsijä täällä, vastasi Hanna.

-- Ah -- -- -- h! hymähti kapteeni sivellen miettiväisenä viiksiään.

Sitten hypähti hän pihalle jälleen sanoen: -- Herrasväki lienee

kotosalla?

-- Kyllä he ovat, mutta odottivat kapteenia vasta huomenna.

-- Niin, minä tiedän, mutta sattuma toi minut aikaisemmin. Hyvästi!

Sen laulun saat laulaa minulle toisenkin kerran.

Hannan sormet alkoivat liikkua kahta näppärämmin. Huone oli saatava

valmiiksi niin pian kuin suinkin, eikä kauan kestänytkään, ennenkuin

seinät olivat verhotut, paperin ja liisterin jäännökset siivotut ja

pari piikaa pantu lattiata pesemään. Ennen iltaa oli kaikki siistiä

ja puhdasta, koivunlehtiä uunissa ja syreeninkukkia pöydällä.

Herrastalossa alkoi hilpeä kesäelämä. Toinen ilonpito seurasi toista,

ensin juhannuskokko, sitten veneretkiä, kävelymatkoja, marjaretkiä

ynnä kaikellaisia muita huvimatkoja. Talo vilisi vieraista, ja usein

vedettiin esille vanhat perhevaunut, joissa isä ja äiti lapsineen

ajoivat naapureita tervehtimään.

Nuori kapteeni oli sieluna kaikkialla. Hän oli oikea taituri

soutamisessa, renkaan heitossa, pallonlyönnissä, juoksussa ja

tanssissa; hänellä oli kaunis ääni, ja hän soitti sekä pianoa että

paimentorvea. Sisaret jumaloitsivat häntä herttaisin katsein. Että

silloin oli emännöitsijällä tavallista kiireempää, on helposti

ymmärrettävissä. Vierashuoneet oli järjestettävä, pöytä aina

katettava tavallista hienommilla ruokalajeilla ja tuon tuostakin

laitettava eväitä huvimatkoja varten.

Hannalle ei näin ollen jäänyt huvituksiin aikaa, mutta sitä hän ei

vaatinutkaan. Hän, kaupungin lapsi nautti maaelämän sulosta, vaikkei

saanutkaan siitä muuta kuin jonkun lempeän tuulahduksen huoneensa

akkunasta tai syreenien tuoksua pöydältään sekä sunnuntai-illoin

rauhallisen hetken puiston laidekäytävillä. Kapteenikaan ei sentähden

ollut häntä sittemmin nähnyt eikä häntä enää muistanutkaan. Mutta

eräänä päivänä, jolloin oli päätetty harjottaa moniäänistä laulua,

huomautti kapteeni:

-- Tähän tarvittaisi hyvä, täyteläinen alttoääni, mutta mistä se

saadaan?

-- Niin, ei tule tuohesta takkia, nauroi muuan sisarista, Cecilia S--

matkusti eilen pois vieden mukanansa oivallisen alttonsa.

-- Mutta minäpä tiedän talossa löytyvän aarteen, josta teillä kenties

ei ole aavistustakaan, virkkoi veli.

-- Mitä? Kuka se on? kyselivät kaikki ihmeissään.

-- Se on hyvä altto.

-- No mutta sano nyt, sano -- -- --

-- Se on emännöitsijä.

Hetkeen ei kuulunut hiiskaustakaan, kunnes nuorin sisarista sanoi

pisteliäästi:

-- Näytät todellakin tietävän enemmän kuin me, vaikka olet ollut

kotona vain muutamia päiviä.

-- Hän ei voi kuitenkaan missään tapauksessa tulla kysymykseen,

arveli vanhin sisar.

-- Miksei? kysyi veli veitikkamaisesti, toivottavasti hän ei sinua

nokeisi, Emiilia hyvä.

-- Voisi sattua, vastasi sisar suuttuneena, mutta muut nauroivat

ymmärtäen kapteenin puhuvan pilojaan ja tahtovan kiusottaa sisartaan.

-- Vaan minä puhun tosissani, sanoi kapteeni, tämä g ja f on teidän

mahdoton laulaa, niin että se kuuluisi, mutta äidin emännöitsijällä

on erinomainen alttoääni, niin puhdas ja syvä, etten ole kaukaan

moista kuullut.

Tytöt alkoivat udella, missä hän oli sen kuullut. Kapteeni kertoi

heille, että hän tullessaan kotiin lehtokujalla oli kuullut laulua

ja kun hänen sisarillaan oli sopraanoäänet, oli hän arvellut talossa

olevan vieraita. Tultuaan sivurakennukseen tirkisti hän alhaalla

olevasta ikkunasta sisälle ja näki Hannan seiniä verhoamassa.

-- Tuollaisilla ihmisillä ei ole älyä kahden pennin vertaa, isosteli

Emiilia olkaansa kohottaen, mutta nuorempi Seliina arveli: -- Ei

tuo minusta nyt ollut niin vaarallista, kun hän ei laulanut täällä

ylhäällä. Muuten on mielestäni turhaa kuluttaa aikaa kiistoihin

emännöitsijästä, parempi on alottaa harjoitus. Jos tuo g on meidän

mahdoton laulaa, niin Aukusti sen kyllä muuksikin sovittaa.

-- Sinä satutat aina oikeaan kohtaan, virkkoi veli, aletaan harjoitus.

Muutamia päiviä tämän jälkeen, istui Hanna eräänä sunnuntai-iltana

puiston lehtimajassa. Päivällishommat olivat ohitse, joten hän oli

vapaa illalliseen asti. Päivä oli ollut helteinen, erittäinkin hellan

edessä seistessä. Sitä enemmän nautti hän nyt levosta, rauhasta ja

viileästä ilmasta. Yhtäkkiä ilmestyi kapteeni hänen eteensä. Hän oli

kulkenut useissa lempipaikoissaan, joissa lasna oli leikkinyt ja

saapui viimein tännekin.

-- Ah, täällähän se on laululintukin, huudahti hän iloisesti ja istui

penkille Hannan viereen. -- Missä olette oppinut laulamaan, neiti

Hanna?

-- En ole saanut muualla opetusta laulussa kuin kotikaupunkini X:n

koulussa, vastasi Hanna.

-- Laulu teitä huvittaa?

-- Hyvin suuresti.

Kapteeni kyseli edelleen nuoren tytön kotiseudusta, kuinka hän

viihtyi täällä y.m. Häntä ihmetytti hänen levollinen, yksinkertainen,

miellyttävä käytöksensä, jossa näkyi yhtä vähän hämmästystä kuin

mielittelyä. Ja kuta enemmän hän tyttöä puhutteli, sitä enemmän

miellytti häntä tämän selvät ja järkevät vastaukset. Kapteeni ei

nähtävästi luullut häntä noin kelpo tytöksi. Mutta pian nousi Hanna

penkiltä, jätti hyvästi sanoen illallisen kiirehtivän.

-- Ettekö te ole edes sunnuntainakaan vapaa? kysyi kapteeni.

-- En, ruuatta ei tulla toimeen, mutta onhan minulla sentään vapautta

nauttiakseni kesästä niinkuin nytkin täällä.

Hanna poistui.

Tullessaan jälleen sisartensa pariin virkkoi kapteeni:

-- Äidillähän on oikein kelpo, emännöitsijä, istuin äsken puhelemassa

hänen kanssaan puistossa. Hän on järkevä, herttainen ja sivistynyt

tyttö.

-- Hänpä vasta on soma tuossa Hannan ihailussaan, nauroi Seliina.

-- Älä sinä mene istuttamaan tyhmyyksiä tytön päähän, varoitti

överstinrouva etusormeaan kohottaen.

-- Hän on minun oikea käteni, enkä tahdo, että hänet turmellaan

turhamaisuudella ja ylpeydellä.

-- Ole huoleti, äiti, -- mutta eikö se ole totta, tytöt?

-- Meistä ei ole ollut tarpeellista häntä kovin lähennellä, virkkoi

Emiilia kylmästi, moisista ihmisistä sopii pysyä vähän loitommalla,

kuinka "järkeviä" ja "oivallisia" nuo sitten lienevätkään. Mutta

luulen sen sivistyksen, jonka hänellä arvelet olevan, hupeutuvan

muutamiksi romaaneista opituiksi korulauseiksi.

-- Hän sanoi, ettei hän ollut saanut tilaisuutta lukea romaaneja,

mutta oli suuresti halunnut jotakin kirjaa.

-- Oo, Aukusti, sinähän osaat hänet vallan ulkoa! Mitä hän vielä

kertoi? ivailivat toiset sisaret.

-- Ei hän kertonut, vaan minä kyselin. Minusta te voisitte silloin

tällöin lainata tyttö paralle kirjoja.

-- Ei, hyvä veli, sanoi Seliina kauhuissaan katsellen hienokantisia

kirjojaan, minä vaan en mistään hinnasta tahtoisi kirjoihini

rasvapilkkuja ja kissankorvia.

-- Tytöllä oli hyvin puhtaat kädet, huomautti veli.

-- Aukusti on nyt kiistelytuulella, sanoi Emiilia, antaa hänen olla.

-- Te voitte sanoa mitä tahansa, mutta minua säälittää, ettei

ihmisellä, joka lomahetkinään tahtoisi lukea, ole ainoatakaan kirjaa.

-- Niin, niin, virkkoi överstinrouva nenäliinaa liehuttaen, jahka

sinä saat oman emännöitsijän, niin voit laittaa kokonaisen kirjaston

häntä varten. No niin -- lienee jo aika ruveta laulamaan.

Ei kellään ollut halua jatkaa keskustelua ja päätökseksi oli pari

kaunista ooperasäveltä aivan paikallaan.

Tämän jälkeen puhutteli kapteeni huviksensa Hannaa aina kun tapasi

hänet. Sunnuntaisin etsi hän hänet puistosta ja arkipäivinä

lasketteli hän pilojaan keittiön ikkunan edustalla Hannan

puuhaillessa sisällä, tai tuli hän juomaan maitoa maitokammariin

tahikka leipomatupaan lämpymäisiä odottelemaan. Ihmiset tunsivat

Aukusti-herran hulluttelut eivätkä sentähden sitä kummastelleet.

-- Noin hän pienenä ollessaan minunkin jäljessäni juoksenteli,

selitteli Maija, aina pitäisi hänelle olla lämmintä leipää ja maitoa,

tuolle siunatulle lapselle.

Mutta överstinrouva oli pahoillaan.

-- Olet aivan liiaksi varomaton, Aukusti. Mitä tyttö tästä arvelee?

Sinun tulee muistaa, ettet enää ole mikään pikkupoika. Minun täytyy

todella kieltää sinua moisesta sopimattomasta käytöksestä.

Aukusti nauroi, mutta se oli väkinäistä.

-- Olkaa huoleti, äiti, hän on kyllin järkevä ymmärtääkseen, että

leipä ja maito se minua houkuttelee. Ja minua huvittaa katsella hänen

reippaita kokeilujaan sekä hänen kaikkia vaivoja ja vastoinkäymisiä

uhmailevaa luonnettaan.

Kapteeni noudatti kuitenkin äitinsä neuvoja hereten vähitellen

puhuttelemasta Hannaa, nimittäin -- muiden läsnä ollessa. Hän oli

hankkinut kirjoja, joiden luuli olevan Hannalle mieleisiä ja osasi

tuon tuostakin kenenkään huomaamatta antaa niitä hänelle. Joka

sunnuntai-iltapuoli etsi hän tyttöä puistosta ja tapasi hänet joskus

muutenkin. Mutta millainen oli tämän kuluessa Hannan käytöstapa?

Alussa oli hän ollut hyvin kiitollinen kapteenin osottamasta

ystävällisyydestä. Ei yksikään ihminen ollut siihen asti hänen

kanssaan sanaakaan vaihtanut, ja kun Hanna oli nuori, kokematon,

avomielinen tyttö, oli hän puhellut ja vastaillut aavistamatta

kenenkään löytävän siitä mitään sopimatonta. Hänen mieleensä ei

milloinkaan juolahtanut, että kapteeni olisi häntä _etsinyt_, sillä

siihen nähden oli hän liian vaatimaton, vaan luuli heidän sattumalta

toisiansa kohtaavan. Kun kapteeni ensi kerran eräänä iltana toi

hänelle kirjan puistoon, huudahti hän kyynelsilmin: -- oi, kuinka te

olette hyvä! Kirja! Ja hän alkoi heti lukea välittämättä kapteenista,

joka hetkisen tyttöä tarkasteltuaan tavallista totisimmin katsein

nousi ja loittoni pois.

Hannalla oli, kuten olemme huomauttaneet hyvä luontainen ymmärrys ja

selvä katse. Niinkauankun kapteeni ainoastaan toi hänelle kirjoja ja

puhui hänen kanssaan vakavista asioista, oli hän tyyni ja selitti

kaikki ystävällisyydeksi ja hyvyydeksi. Mutta kun tämä alkoi seurata

häntä kaikkialle katsellen häntä omituisin silmäyksin ja laususkellen

sanoja, joita saattoi selittää monella eri tavalla, alkoi hän karttaa

kapteenia.

Puistossa vaihtoi Hanna alati olinpaikkaa, mutta kapteeni löysi hänet

sittenkin. Vihdoin jäi hän huoneeseensa lukien avonaisen ikkunan

pielessä. Mutta hänen piti käydä maitokammarissa, jääkellarissa ja

aitoissa, jotka olivat koko loitolla asuinrakennuksesta. Hänen täytyi

poimia hedelmiä ja vihanneksia puutarhasta, ja silloin oli kapteeni

aina läheisyydessä.

Eräänä sunnuntaina lähetettiin Hanna viiden kilometrin päässä olevaan

kylään asialle. Hän oli siitä mielissään kuin lapsi, sillä sinne vei

yksinäinen, vihanta, vilpoinen metsätie eikä hänellä muuten ollut

aikaa käydä kävelemässä. Tämä tapahtui elokuussa. Metsä oli kaikessa

kauneudessaan, ja Hanna oli poiminut itselleen soman kukkavihkon

metsäkukkasista. Eräässä käänteessä ilmaantui kapteeni äkkiä hänen

eteensä. Hanna astui askeleen taaksepäin, mutta tervehti kohta ja

lähti eteenpäin. Kapteeni pyörsi ja alkoi kävellä hänen rinnallaan.

-- Sanoin kotona lähteväni metsälle, sillä kuulin teidän kulkevan

tätä tietä, virkkoi kapteeni vanhaan iloiseen tapaansa.

Hanna käveli äänetönnä katsellen totisena alaspäin. Hänen muuten

niin helakka poskensa oli kalpea. Äsken hän oli ollut niin iloinen,

poiminut kukkia, hyräillyt ja ihmetellyt luonnon ihanuutta. Kapteeni

tarkasteli häntä salaa, yritti puhua pilaa ja lasketella leikkiä,

mutta kun Hanna edelleen oli vaiti, alkoi se häntä ihmetyttää.

Äkkiä pysähtyi nuori tyttö, kääntyi päin kapteenia, katsoi häntä

kirkkaasti ja terävästi silmiin lausuen:

-- Herra kapteeni, te olette ollut minulle sanomattoman ystävällinen,

-- -- -- minä pyydän, kääntykää ja antakaa minun mennä yksin.

-- Minkätähden? kysyi kapteeni kohdistamatta katsettaan tyttöön.

-- En sitä saata sanoa.

-- Mutta minun täytyy se tietää, ennenkuin palaan, väitti kapteeni

puoleksi suutuksissa puoleksi piloillaan.

Hanna mietti hetkisen, sitten lausui hän epävarmalla äänellä:

-- Älkää uskoko, herra kapteeni, että minä kuvittelen teillä olevan

jotakin hupia minun seurastani, mutta -- -- -- mutta ihmiset ovat

niin kärkkäitä kääntämään kaikki pahaksi, ja jos överstinrouva

kuulisi sanankaan minusta, suuttuisi hän hirveästi.

Tämän sanottuaan kääntyi Hanna pois kiiruhtaen nopeasti eteenpäin.

Kapteeni jäi hetkeksi häntä katselemaan kummallinen ilme kasvoissa.

Sitten riensi hän tytön jäljestä ja kävellessään jälleen hänen

rinnallaan virkkoi hän:

-- Tiedän kyllä ihmisten meistä puhuvan, mutta en siitä välitä. Tulin

tänne tänään sanoakseni teille, että rakastan teitä.

Nuoren neitosen poski muuttui valkeaksi kuin lumi, vuolaat kyyneleet

nousivat hänen silmiinsä.

-- Herra kapteeni, sanoi hän päättävästi ja tyynesti, punnitkaa

sanojanne. Te ette voi ikinä mennä naimisiin minun kanssani, ette

ikinä, sillä minä olen halpa, sivistymätön, köyhä tyttö. -- Hän

osotti käsiään. -- Katsokaa näitä, niillä tehdään ainoastaan karkeita

töitä, eivät ne sovi hienoon leninkiin. Ja ajatelkaa sisarianne ja

äitiänne, joka teitä jumaloi -- -- -- sehän särkisi hänen sydämmensä.

Kuinka minä soveltuisin heidän piiriinsä, minä heidän palvelijansa?

Herra kapteeni, olette ollut hyvä minua kohtaan, olen pitänyt teitä

jalona, oikeamielisenä miehenä, jättäkää minut älkääkä kanssani

seurustelko. Antakaa minun pysyä sillä paikalla, johon Jumala on

minut asettanut ja jossa tyydyn olemaan, niin kauan kuin omatuntoni

on puhdas. Hyvästi, kiitos ystävällisyydestänne!

Hanna lähti ja nuori mies ei häntä enää seurannut. Kapteeni heitti

pyssyn olalleen ja kääntyi kotiin päin allapäin, totinen ilme muuten

niin hilpeissä kasvoissa.

Juuri heidän erotessaan tuli vanhanpuolinen nainen metsäpolkua

tielle. Hän katsahti tylysti Hannaan ja kiersi salavihkaa herrastaloa

kohti. Vaimo oli ennen palvellut herrastalossa, mutta oli Hannan

kehotuksesta erotettu epärehellisyyden takia. Hannan palatessa

kylästä oli jo hyvin hämärä ja hän peljästyi kovasti kohdatessaan

puutarhan portilla mieshenkilön. Se oli kapteeni, joka kuiskasi

hänelle:

-- En jätä teitä rauhaan, ennenkuin olen voittanut rakkautenne.

Kirjoitan teille ja aina kun minulla on virkalomaa, tulen teitä

tapaamaan. -- Hän poistui nopeasti.

Samana iltana kutsuttiin Hanna emännän puheille. Hän luuli asian

koskevan taloustoimia ja jäi levollisena odottamaan määräyksiä.

Överstinrouva katsasti häntä tiukasti ja tutkivasti.

-- Olen pitänyt teitä kunniallisena ja järkevänä tyttönä, Hanna.

Toivoisin voivani lähettää teidät pois siksi aikaa, kuin poikani

Aukusti vielä täällä viipyy. Eikö teillä ole sukulaisia, joiden luo

voisitte matkustaa?

Rouvan ääni oli kylmä ja ankara. Hanna ensinnä säikähtyi, mutta

tyyntyi jälleen ja katseli suoraan rouvaan, kun tämä jatkoi:

-- Olen kuullut kerrottavan, että olette antautuneet seurustelemaan

ja puhelemaan kapteenin kanssa -- olette unohtaneet erotuksen

asemassa ja säädyssä?

-- En, hyvä rouva, sitä en ole tehnyt, enkä ole koskaan näitä

keskusteluja muuna pitänyt kuin ansaitsemattomana hyvyytenä hänen

puoleltaan.

Hänen vilpitön katseensa tyynnytti rouvaa ja tytön arvokas

esiintyminen vaikutti edullisesti emäntään.

-- Sen mielellään uskon. Nuoret miehet ovat tottuneet huviksensa

puhuttelemaan neitosia ja -- -- ja luulen varmasti, ettei poikani,

jos hän on jotain sanonut, ole sillä juuri mitään tarkoittanut, mutta

-- -- -- tässä nypisteli rouva kuumeentapaisesti kalvosimiaan --

hän on niin nuori ja ajattelematon; te tiedätte, että hän on meidän

vanhin poikamme, översti ja minä olemme valinneet hänelle vaimon

samasta yhteiskunta-asemasta ja säätyluokasta -- -- --. Ettekö voisi

elokuun ajaksi matkustaa äitinne luo? Minä luonnollisesti pitäisin

tätä loma-aikana ja maksaisin teille täyden palkan.

-- Olen jo muutama tunti sitten päättänyt pyytää eroa, vastasi Hanna

väräjävällä äänellä.

-- Ei, ei sillä lailla, olen teihin hyvin tyytyväinen, kunhan te vaan

joksikin aikaa -- -- --

-- Ei -- haluan kokonaan erota. Ei siksi, että olisin tyytymätön,

vaan minulla on muita syitä. Minulla ei tosin ole ketään, jonka luo

matkustaisin, jatkoi Hanna liikutettuna, vanhempani ovat kuolleet

eikä ole minulla sukulaisiakaan, mutta toivon kotikaupungissani

sentään tulevani toimeen, kunnes saan toisen paikan.

-- No, niin no, pääsi rouvalta helpotuksen huokaus, koska tahtoisitte

matkustaa?

-- Huomenaamuna.

Rouva katseli häntä epäilevästi, mutta virkkoi sitten:

-- Olkaa hyvä ja istukaa, minä kirjoitan päästökirjan.

Hanna istui. Rouva piirsi joitakuita sanoja paperille, painoi

sinettinsä alle ja ojensi sen tytölle. Samalla antoi hän Hannalle

rahaa ja hymisi jotain "ikävästä" ja "olojen pakotuksesta."

Hanna poistui hyvästellen. Tänä iltana itki hän katkerammin kuin

milloinkaan ennen äitinsä kuoleman jälkeen. Mailmaan piti jälleen

hänen matkansa, ilman tukea ja turvaa, ilman ystävää ja suojaajia

-- mutta se ei vielä ollut pahinta. Enemmän itketti häntä se,

että ihmiset, jotka kaksi vuotta olivat joka päivä hänet nähneet,

saattoivat epäillä häntä lemmenvehkeistä, saattoivat hänet niin

julkeaksi, että tunkeutuisi perheeseen, jossa niin selvästi oli

osotettu hänen paikkansa. -- Mutta reipas mieli sittenkin sai lopulta

vallan. Hän pyyhki pois kyyneleet, avasi ikkunan, niin että viileä

illanleyhkä sai hivellä hänen hehkuvia poskiaan.

-- Miksikä itkisin; niinkauvankun minulla on kaksi tervettä kättä,

voin ansaita leipäni niin hyvin muualla kuin täällä. Mitä taas

epäilyksiin tulee, tuntuu tämä kovin ikävältä, mutta jos omatuntoni

on puhdas, ei ole minun syytä sillä mieltäni samentaa. -- Ja

rivakasti kuten ennenkin kokoili Hanna tavaroitaan hiljaa hyräillen.

* * * * *

Varhain seuraavana aamuna koko talon vielä nukkuessa istui Hanna

vihanneskuormalla, jota muuan renki lähti viemään lähimpään

kaupunkiin, ja jätti sen talon, joka jonkun aikaa oli ollut

hänen kotinansa. Hänen kasvoillaan oli sama entinen reipas,

tyytyväinen ilme, niissä ei näkynyt jälkeäkään yöllisestä itkusta.

Ainoastaan silloin, kun hän sanoi hyvästi vanhalle Maijalle ja

parille nuoremmalle palvelustytölle, jotka olivat olleet hänelle

ystävällisiä, ja jotka nyt vuodattivat kyyneleitä, ilmestyi surun

voittoinen piirre hänen ystävällisille kasvoilleen. Niin lähti hän

tietämättä, mistä kotinsa löytäisi, mutta täynnä toivoa, uskallusta,

luottamusta.

18.

Kirjailija.

Ensimmäisen onnistumattoman yrityksen tehtyään luopui Hildur Jonsson

näyttelijäuraltaan. Tämäkin osotti häneltä puuttuvan todellista

synnynnäistä taipumusta, sillä päinvastaisessa tapauksessa olisi hän

ilomielin ottanut vastaan muistutuksia, uutterasti työskennellyt

edistyäkseen, luopumatta menestyksen toivosta, vaikkei ensi yritys

onnistunutkaan, sillä ei ole kukaan seppä syntyissään.

Setä Janne tosin ehdotti, että hänen lemmittynsä "nolaisi tuon

nurkkatirehtöörin menemällä Helsinkiin ja kohoomalla siellä

primadonnaksi", mutta Hildurin teaatteri-into oli laimennut ja hän

lohdutteli setäänsä sillä, että hänestä nyt nähtyään, "mitä kulissien

takana tapahtuu," oli viisainta jättää koko tuuma siksensä. Se

vaikutti rehelliseen huonekalutehtailijaan ja vielä enemmän tämän

eukkoon, joka päätään pudistellen arveli, että hän aina oli peljännyt

"tuon teaatterijoukkion olevan hiidestä kotoisin" ja että hän oli

iloinen, kun ei Hildur enää sinne mielisi. Niin siitä selvittiin,

mutta Hildurin sydäntä kaiveli vielä kauan tuo kärsitty tappio, ei

senvuoksi, että hänen piti tukahuttaa näyttelijähalunsa, vaan siksi,

että tapaus oli herättänyt kaupunkilaisten huomiota, joiden hän

arveli hänelle makeasti nauravan.

Tämän jälkeen hautoi Hildur yöt päivät päässään, mihin hän ryhtyisi

puhdistuakseen häpeästä. Hän mietti ja mietti keinoja, jotka

näyttäisivät hänet oikeassa valossa, sillä siitä hän oli vakuutettu,

että jotain suurta ja erinomaista hänestä piti tulla.

Eräänä aamuna oli Hildurille käynyt selväksi, että hänestä piti

tulla kirjailija. Niin -- nyt hän hämmästyttäisi noita pikkumaisia

kaupunkilaisia kirjoittamalla romaanin. Ja kun sanomalehdet sitten

kilvan kiittäisivät sitä, ja kirjaa leviäisi tuhansia kappaleita

muutamassa päivässä, _silloin_ he saisivat vasta nähdä, mikä hän

oikeastaan oli, ja iloita siitä onnesta, että saivat asua kuulun

kirjailijan syntymäkaupungissa. Hildur uneksi jo suunnattomasta

kunniasta ja kuuluisuudesta, ennenkun oli kirjoittanut romaaninsa

ensimmäistä sanaakaan, ennenkuin oli tutkistellut, oliko hänellä

taipumusta ja kyllin tietoja tällaisen tuuman toteuttamiseen. Mutta

hänen oli alkaminen. Ensin osti hän kirjan paperia, mustetta ja

kynän ja istui sitten huoneeseensa kovasti varoittaen, ettei kukaan

saisi häiritä häntä. Mikä pantaisi romaanin nimeksi? "Nuoren tytön

elämäntarina." Ei, se oli niin tavallista. "Kuningas ja orja." Ei.

"Nuoren miehen sydänveri." Ei. "Kaksi kilpailijaa." Ei. Hildur

vaivasi hyvän aikaa päätään; vihdoin keksi hän sopivan. "Kamala

ennustus." Se kuului niin salaperäiseltä, niin "jylhän kauniilta."

Nyt piti saada nimi sankarille ja sankarittarelle. Hildur poimi

muististaan kaikista runollisimpia nimiä: Ossian, Roderik, Adelbert,

Heribert, Osvald, Angelika, Adelgunda, Aimée, Lavinia, Oinesima

y.m. Tulos oli: Astolf Stjernsporre, kreivi ja Alida Rosenfalk --

ikivanhaa aatelia olevan rikkaan linnanherran tytär. -- Näin oli

asian vaikein kohta ratkaistu, nyt ei enää tarvittu kuin sisällys.

Se kävi kuin hihnoilla. Helppohan oli saada kokoon liikuttavia

kohtauksia kyyneleineen, rakkausseikkailuja kuutamossa y.m. Romaani

vilisi vaan pohjattomista rotkoista, noita-akoista, turnauksista,

myrkkypulloista, tikareista, vaaleista ja tummista kutreista.

Kaikki tämä oli Hildurille päivän selvää, sillä mitään muuta kuin

tällaista ei hänen päässään ollutkaan; tätä hän oli imenyt ja ahminut

ensin Jannen romaanivarastosta ja sitten kaupungin kirjastosta

lainaamistaan kirjoista. Kirjoittaminen kesti kuitenkin moniaita

viikkoja, sillä romaanista piti tulla pitkä, kolme neljä nidosta

kauniissa kansissa. Jotta kertomus pitenisi, täytyi sankarin tuon

tuostakin kuolla ja sitten jälleen jollakin kummallisella tavalla

herätä; sankarittarella taas oli usein keuhkotauti, niin että hän

"riutuneena odotti kuolemaa puutarhan yksinäisellä käytävällä", mutta

sitten hän parani jälleen, kierteli maita mantereita puettuna milloin

ritariksi, milloin noita-akaksi tai maalaistytöksi kulkien monien

seikkailujen kautta. Mitään varsinaista suunnitelmaa ei Hildur ollut

tehnyt ja hänen täytyi usein lukea pitkät pätkät alusta muistaakseen,

mitä oli kirjoittanut, jotteivät kuolleet henkilöt enää esiintyisi.

Setä Janne, joka kaipasi Hilduria, etsi häntä aina tehtaasta

tultuaan kaikkialta kysellen eukolta, mitä sillä tytöllä oikeastaan

oli tekeillä. Eukko sitä ei tiennyt, hän oli vaan kieltänyt lapsia

menemästä Hildurin huoneeseen, koska tämä oli pyytänyt olla

häiritsemättä. Setä Janne hiipi silloin varpaisillaan ja tirkisti

oven raosta huoneeseen. Sitten tuli hän takaisin kasvoissaan kirkas

loiste ja virkkoi täti Riikalle salaperäisesti:

-- _Hän kirjoittaa_. Se tyttö tulee vielä tekemään jotakin suurta,

sen saat nähdä, Riika. Me kumpikaan emme kykene sitä ymmärtämään.

Mutta olen suuresti utelias sitä näkemään.

Ja setä Janne kolusi edes takaisin salin lattialla, paukutteli

sormiaan ja hyräili hyvillään.

Päivällispöydässä tarkasteli hän Hilduria salamyhkää tehden pilaa

tämän kotiarestista. Tyttö hymyili salavihkaan.

-- Voisihan tuota paperia nyt sentään hiukkasen saada tähystellä,

virkkoi setä viimein.

-- Niin, nähkääs setä, eihän siinä mitään salattavaa ole, arveli

Hildur, minä kirjoitan.

-- Niin, niin, kirjoitat kyllä, mutta mitä? Siinäpä se juuri piilee

pulma. Ei kai se liene sanomalehtiäkään -- -- --, vai lieneekö

kuitenkin? tuumaili hän kasvoissaan ilme, kuin olisi hän keksinyt

hyvinkin nerokkaan selityksen.

-- Ei, romaania.

Setä Janne pudotti veitsen kädestään ja löi nyrkkiään pöytään.

-- Enkö minä sanonut, että jotain erinomaista se oli, huudahti hän

hämmästyksestä tuijottaen, sitten jatkoi hän kyynelsilmin: -- Niin

niin, tyttöseni, jospa isäsi olisi saanut tämän nähdä ja iloita.

Mutta Herra ei nähnyt sitä hyväksi. No, koska se tulee valmiiksi?

-- Sitä en saata vielä sanoa, vastasi Hildur itsetietoisesti.

-- Ja saammeko mekin sen lukea, kysyi täti Riika.

-- Eukko kulta, kuinka voit noin tyhmästi kysyä, oikaisi mies, kirjaa

tietysti myödään ympäri maata. Jaa, siitä kertyy sievät rahat, Hildur.

Niin, sinä olet tähti tyttöjen joukossa, se olet ollut syntymästäsi

asti. No, mikä on romaanisi nimi?

-- Kamala ennustus.

-- Uh, sehän on niin hirveätä, että oikein jo karmii selkäpiitäni.

Mistä oletkin moisen nimen keksinyt?

-- Omasta päästäni tietenkin, ylpeili Hildur.

-- Jaa, sellaisia nimiäpä ei kasvakaan kaikkien kallossa, ylvästeli

setä hyvillään omasta sukkeluudestaan.

Levottomina sitä sitten odotettiin tuota suurta päivää, jolloin

romaani olisi valmis. Hildur oli luvannut lukea sen ennen

painattamista sedälle ja tädille, joka seikka luonnollisesti oli

heille suuri kunnia. Tyttö oli pyytänyt, että asia vastaiseksi

pidettäisi salassa, mutta setä Janne ei malttanut olla ylvästelemättä

veljentyttärestänsä eikä iloisissa seuroissa kertomatta luotettavalle

ystävälleen tuosta suuresta salaisuudesta, joka ystävien ja taas

näiden ystävien kautta levisi yhä laajemmalle. Ei niin muodoin

sovi ihmetellä, että osa kaupunkilaisia ihmetellen katselivat

Hilduria hänen kulkeissaan pitkät aaltoilevat kutrit hartioillaan

pitkin katuja, mutta toiset silmäilivät häntä epäilyksen sekaisella

hymyllä. Mutta Hildur ajatteli: -- Niin, niin -- odottakaa vielä

hetkinen, niin jopa korotatte minut pilviin ja pidätte suurena

suosionosotuksena kuulua minun seurapiiriini.

Kun setä Janne eräänä iltana istua rehenteli nahalla päällystetyssä

nojatuolissaan piippuaan poltellen, ja täti Riika istui pellavia

kehräämässä lasten leikitellessä lattialla, astui Hildur ylväänä

sisälle suunnaton paperipinkka kainalossa sanoen nyt olevansa valmis

lukemaan romaaniansa. Setä Janne tempasi piipun suustaan.

-- No jopa nyt jotakin. Kas niin, istuppa nyt tähän sohvaan ja

laske paperit pöydälle. Äiti, hanki sinä pari talikynttilää noiden

tuikkiaisten sijaan, kyllä minä tässä pidän huolta niistämisestä,

jottei sinun Hildur, tarvitse keskeyttää. Pitäkää suunne siellä,

tenavat, ja sinä Sohvi-Maija, pane pois katkismus ja tule tänne

istumaan, niin saat kuulla jotakin kaunista. Ja te pahaset siellä,

heretkää teuhaamasta taikka saatte maistaa Janne Jonsonin kepistä.

Sinäkin äiti voit hyvästi työntää loukkoon tuon surisevan rukkisi

ja ottaa sukankutimesi. Kas noin -- tuolla tulee Lundström, astu

sisään, Hildur tässä lukee pienen kappaleen _eräältä tuntemattomalta

kirjailijalta_ -- -- -- ha, ha, ha, niin, ei saa olla utelias,

Lundström, paina puuta, paina puuta. -- Lundström istui ujosti

erään tuolin kulmalle, setä Janne sytytti jälleen piippunsa, täti

Riika kalisteli hiljalleen sukkapuikkojaan ja kaksitoista vuotias

Sohvi-Maija istui ompelemassa silloin tällöin tähystäin aralla

ihailulla serkkuansa. Niin se alkoi.

-- Kamala ennustus.

-- Mitäs siitä arvelet, Lundström? Eikö se jo haiskahda ruudilta,

vai? Vaan anteeksi, en enää toistamiseen sinua keskeytä. Mutta

kuules, käykö se ennustus toteen?

-- Sen saamme nähdä, vastasi Hildur salaperäisesti ja rupesi lukemaan.

Yksinkertaisiin, oppimattomiin vaikutti mahtavasti pöyhkeilevä

kieli ja suuri joukko tuon tuostakin esiintyviä käsittämättömiä,

eriskummallisia tapauksia, vaikkeivät monasti ymmärtäneet hitustakaan

sotkuisesta kertomuksesta, vaan täytyi lukijan vähän päästä

keskeyttää antaakseen valaisevia selityksiä. Niin paljon he toki

ymmärsivät, että pysyivät ankarassa jännityksessä, ja kun tuli

levolle menemisen aika, löi Janne Jonson jykevää nyrkkiään pöytään

vannoen, ettei koko avarassa mailmassa löytynyt parempaa romaania,

niin paljon oli siinä hirmuisuuksia.

Täti Riika oli kahden vaiheilla siitä, eikö ollut synti antaa

ihmisen toisensa jälkeen kuolla. Mutta setä Janne vastasi, että

hän puhui parhaan ymmärryksensä mukaan. -- Sehän on kaikki vaan

kokoonsotkettua. Hyvä Jumala kyllä näkee, että tuo murhaaminen

tapahtuu ainoastaan paperilla eikä koskaan todellisuudessa. Mutta,

Hildur, mistä hiidestä olet kaiken tuon keksinyt, sitä en ole mies

selvittämään. Vaikka minut tapettaisi, en saisi moista aikaan.

Siinä kertoilee hän linnoista ja ritareista aivan kuin olisi niissä

piireissä syntynyt, ja naiset laskettelevat runoja kuin vettä vaan.

Täti Riika kuivasi silmiään arvellen sen kauttaaltaan olleen

kaunista, mutta että hän eniten piti siitä kohdasta, jossa nuori

Alida valkeassa yönutussaan kultakutrit hajalla linnankirkon

kylmällä lattialla polvillaan rukoili lemmittynsä puolesta. -- Hän

on aivan selvänä silmien edessä ja tekisi mieli heittää saali hänen

hartioilleen, jottei kylmettyisi kylmänä syysyönä.

Iloa, ylpeyttä ja toiveita sykkivällä sydämmellä meni Hildur sinä

iltana levolle, ja suloisia olivat unelmat. Lukemista kesti monta

iltaa peräkkäin, sillä yksinkertaisessa käsityöläisperheessä ei

valvottu pitkältä iltaa, ja päivät oli setä tehtaassa ja täti

taloushommissa.

Kun romaani oli loppuun luettu ja runsailla kiitoksilla palkittu,

meni Hildur kaupungin ainoan kirjakauppiaan luo.

-- Kuinka hän voisi maksaa siitä sen arvon, sitä en ymmärrä, arveli

setä Janne.

Hildur astui kirjakauppaan tuiki varmana asiansa menestyksestä. Hänen

takanaan seisoi hänen serkkunsa Fille Jonson, joka oli suostunut

papereita kantamaan. Joitakuita kaupungin nuorista herroista oli

paraikaa kirjakaupassa, joka samalla oli jonkinmoinen sanomalehti- ja

lukuhuone. He katselivat ihmeissään nuorta tyttöä. Hildurin se hiukan

hämmensi, mutta rohkeasti astui hän kuitenkin pöydän luo. Siellä

seisoi kirjakauppias, pieni, punakka ja iloinen vanhapoika, jolta

Hildur koulutyttönä oli ostanut kirjoja, paperia ja kyniä.

-- Hyvä päivää, neitiseni, mitä saisi olla?

Hildur pyysi puhutella häntä yksityisesti.

-- Hyvin mielellään, vastasi kauppias hiukan kummissaan ja pyysi

kohteliaasti kumartaen Hilduria astumaan sisälle. Hildur viittasi

serkulleen ja otti tältä paperit.

-- Onko se joku käsikirjoitus, kysyi vanha herra.

-- Se on muuan kyhäämäni romaani ja tulin kysymään, tahtoisitteko

ostaa sen minulta.

-- Hm. Paljonkohan neitiseni siitä tahtoisi?

-- En voi sitä niin tarkalleen sanoa, vastasi Hildur hämillään, kun

ei tiennyt, paljonko piti pyytää. -- Ehkä määrättäisi palkkio arkilta.

-- Varjelkoon! huudahti kauppias niperrellen kynää korvansa takana.

-- Siihenhän menisi puolet vuosituloistani. Tässähän on enemmän

arkkeja kuin suurimmassa sanakirjassa. -- Hän selaili paperipinoa,

luki kappaleen sieltä toisen täältä, katseli alkua ja loppua,

pudisti joskus päätään ja näytti olevan ymmällä. Hildurin luottamus

alkoi raueta -- Mitä, jospa ei hän kykenisikään sitä ymmärtämään,

tuollainen maalaiskirjakauppias.

-- Kuinkahan vanha te olette, neitiseni?

-- Kahdeksantoista vuotta.

Kirjakauppias taputti häntä ystävällisesti olkapäälle ja virkkoi:

-- Menkää kotiin ja tulkaa hieman vanhemmaksi, pikku

ystäväni, tutkikaa ahkerasti historiaa ja -- -- -- ja -- --

oikeinkirjoitusoppia ja ruvetkaa sitten uudelleen kirjoittamaan,

mutta älkää suinkaan romaania, vaan ensin jotakin pientä kertomusta.

Sitten voimme nähdä, mitä tästä syntyy.

Fille katsoa töllötti siinä suu selällään. Hän tuli siihen

käsitykseen, ettei kirjakauppiaalla ollut kyllin rahaa lunastaa

papereita. Näin hän kertoi kotonakin isälle ja äidille, ja suurin

muuta eivät kaupunkilaisetkaan saaneet tietää tästä matkasta, sillä

Hildur vältti itsepintaisesti selvityksen antamista sanoen vaan, että

kirjakauppias ei tahtonut ottaa romaania. Mutta tultuaan huoneeseensa

viskasi Hildur vihoissaan nuo suurta vaivannäköä maksaneet paperit

uuniin, jossa iloinen takkavalkea räiskyi.

-- Mokoma, hävytön, typerä mies kehottaa _minua_ lukemaan historiaa

ja oikeinkirjoitusoppia! Enkö minä ole lukenut historiaa koulussa?

Synkät aatokset täyttivät tyttöparan mielen, kun hän katseli

liekehtiviä papereita. Mihin hän nyt ryhtyisi? Äkkiä välähti

hänen päässään itsemurhan ajatus, ja hän kuvitteli jo mielessään,

minkälaista kummastusta se herättäisi, kuinka ihmiset tulisivat

katsomaan häntä, kun hän valkeissa kääriliinoissa paareilla lepäisi

pitkät kutrit kaareillen kuolonkelmeiden kasvojen ympärillä. Mutta

sitten muuttuivat aatokset jälleen valoisemmiksi, hän koettaisi

sentään vielä elää jonkun aikaa, kuka tietää, mitä hänestä vielä

koituisi. Ehkä joku kummallinen onnen sattuma ohjaisi tänne jonkun

kreivin tai prinssin, joka ryöstäisi hänet mukaansa taikka pyytäisi

suorastaan setä Jannelta hänen kättään, veisi hänet ällistyneen

kaupungin ihmetellessä suurella loistolla ja komeudella linnaansa,

jossa hän silkkiä kullalla kirjailisi ja kannelta helkyttelisi,

sillaikaa kun hänen miehensä ratsastelisi haukalla metsästämässä.

Tämä aatos lohdutti haaveilevaa tyttöä. Hän vietti tästä lähtein

aikaansa joko pitkissä romaaniunelmissa, joissa hän itse oli

sankarittarena tahi kirjoittamalla surujen ja huolien uurtamaa

elämäkertaansa. Tämän elämäkerran hän sitten lahjoittaisi setä

Jannelle, joka hänen kuolemansa jälkeen toimittaisi sen painetuksi.

Setä ja täti olivat syvästi huolissaan nähdessään lemmikkinsä

tuntikausia istuvan mietteisiinsä vajonneena ja pelkäsivät jonkun

suuren surun häntä painavan.

-- Ehkä hän sittenkin pitää Lundströmistä, virkkoi täti Riika erään

kerran miehelleen.

-- En jaksa kuunnella moista hullutusta, vastasi Janne Jonson

kiukuissaan. -- Hänkö nyt pitäisi tuollaisesta sivistymättömästä

miehestä -- ja mitä suremista siinä olisi? Eihän tytön tarvitsisi

muuta kuin kerran sormellaan viitata, niin mies jo olisi hänen. Ei,

-- se romaanihan se vaivaa. Minä haluaisin ottaa sen kerta mukaani ja

mennä siitä puhumaan kirjakauppiaan kanssa.

-- Mutta ukko kulta, hänhän on tungennut sen tuleen. Sohvi-Maija sai

vaan osan siitä hiiltyneenä pelastetuksi.

-- Sepä oli ikävä.

Nuo herttaiset ihmiset tekivät kaikkensa ilahuttaakseen ja

hemmotellakseen Hilduria. Entä Hildur?

Niin -- hän piti sitä aivan luonnollisena, antoi heidän vaalia ja

hoitaa itseänsä panematta omalta osaltaan rikkaa ristiin. Täti

Riika ompeli, pesi ja paikkasi hänen vaatteensa ja laittoi, mikäli

varat myönsivät, Hildurin mieliruokia päivälliseksi. Setä Janne

osti hänelle uusia leninkejä, hattuja, romaaneja ja helyjä. Ja

pienet orpanatkin häntä kilvan palvelivat. Hildur ompeli ja virkkasi

omiksi tarpeikseen, lueskeli ja kirjoitteli. Ei hänen päähänsäkään

pistänyt osottaa kiitollisuutta kaikesta siitä hyvyydestä, jota hän

pienestä pitäin oli nauttinut, hoitamalla lapsia tai auttamalla tätiä

käsitöissä. Ei, Hildur elikin kokonaan unelmien mailmassa, jossa ei

ole rukkia, ei lapsia eikä patoja, ja siksi hän kulkikin sokean tai

unessakävijän tavoin elämänsä halki.

19.

Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.

Lehtola heinäkuussa 18..