Janne vaikeni ja silmäili saappaittensa kärkiä

-- Kuinka tulee koululapsen käyttäytyä opettajaansa kohtaan?

-- Hänen tulee olla kiltti ja ahkera.

-- Ja miten sanotaan katekismuksessa tästä?

-- Lapsen tulee kunnioittaa opettajaansa, olla oppivainen ja luottaa

häneen, vastasi eräs suurempi tyttö.

-- Ja kuinka kuuluu raamatunlause?

-- Olkaa opettajillenne kuuliaiset ja seuratkaa heitä, sillä he

pitävät huolta sieluistanne niinkuin ne, joiden tulee tehdä luku

niistä, jotta he tekisivät sen ilolla eikä huoaten, sillä se ei ole

teille hyödyllistä.

-- Sinä osaat hyvin katekismusläksysi, pikku Fiina. Tuolla näkyy

tulevan isäntä. Kun hän astuu huoneeseen, tulee teidän nousta

seisaalle ja tervehtiä, niin tekevät kaikki kiltit kunnon lapset.

Jos hän kysyy teiltä jotakin, niin katsokaa häntä suoraan silmiin ja

vastatkaa ääneen ja selvästi.

Ja Jenny Björkman nyökäytti päätään ystävällisesti ja kehottavaisesti

luokalleen.

Pari- kolmekymmentä punaposkista poikaa ja tyttöä istui pitkissä

riveissä hänen edessään. He näyttivät niin somilta maalaispuvuissaan

tyytyväisine pyöreine naamoineen.

Isäntä astui huoneeseen. Hän oli vanhanpuoleinen suopeannäköinen

mies. Hän tervehti ystävällisesti sekä opettajaa että lapsia, teki

viimemainituille muutamia kysymyksiä ja pyysi sitten nähdä heidän

vihkojaan. Niitä oli koko joukko, kaikissa enemmän tai vähemmän

onnistuneita kokeita kirjainten tekemiseen.

-- Me olemme kirjoittaneet vasta niin vähän aikaa, sanoi opettaja

ikäänkuin anteeksipyytääkseen, mutta ajan pitkään käy kyllä paremmin.

-- Sen uskon, vakuutti isäntä, mielestäni voi jo huomata edistystä.

Jenny näytti iloiselta.

-- No lapset, onko hauska käydä koulua? kysyi isäntä.

Kaikki nuo iloiset lapsensilmät kääntyivät Jennyyn ja joku pojista

vastasi:

-- Kyll' se on lystiä.

Nyt seurasi päässälaskua, ja isäntä kuunteli opetusta. Jenny osasi

huvittaa ja vilkastuttaa lapsia sekä yksinkertaisten esimerkkien

kautta vähitellen saada heidät ymmärtämään, miten tulisi menetellä.

Kun he alkoivat näyttää väsyneiltä, saivat he juosta ulos hetkiseksi

leikkimään, Mutta silloinkin piti opettaja heitä silmällä, ei

kuitenkaan niin, että lapset olisivat tunteneet sen painostavan, tai

että heitä olisi mitenkään haitannut se, että heitä vartioittiin.

Ei vähääkään! He saivat leikkiä ja telmätä vapaasti. Mutta milloin

joku pienokainen lankesi ja häntä sattui, oli Jenny heti häntä

lohduttamassa ja katsomassa, oliko hän loukannut itseään, milloin

taas pari huimapäätä oli joutunut tukkanuottasille, tuli Jenny aivan

huomaamatta paikalle, ehdotti jonkun uuden leikin tai koetti jollakin

muulla tavalla tyynnyttää heitä.

Kun päivän luvut olivat loppuneet, läksi isäntä jälleen pois

kehoitettuaan lapsia oleman hyvin ahkeria ja kilttejä. Jenny oli

jotensakin väsynyt monen tunnin jännittävästä työstä. Hän istui

mukavasti pieneen vanhanaikuiseen kiikkutuoliinsa, otti kirjan

lukeakseen ja samalla nauttiakseen levosta ja hiljaisuudesta.

Hänen asuntonansa oli vaatimaton, mutta varsin hauska huone

koulusalin vieressä. Jennyllä ei ollut palvelijaa, hän oli itse

oma palvelijansa, siivosi huoneensa ja keitti ruokansa. Eräs

naapurinvaimo toi hänelle vettä ja puita sekä auttoi häntä

kaikenlaisissa raskaimmissa töissä.

Nuori opettaja viihtyi paikassaan hyvin, hän oli huvitettu

toimestaan ja oli oppinut pitämään lapsista. Tietysti hän toisinaan

oli hyvinkin väsynyt ja lapset monta kertaa tarkkaamattomia tai

tottelemattomia, eivätkä vanhemmat tahtoneet oikein ymmärtää

säännöllisen koulunkäynnin tärkeyttä, niin että Jennyllä kyllä

oli vastoinkäymisiäkin väliin, mutta kun hän aamulla reippain

voimin aloitti työnsä, oli hän kiitollinen siitä, että hänellä

oli vaikutuspiiri ja juuri sellainen, joka häntä huvitti. Illat

eivät olleet hauskuutta vailla, kun hän sai lukea ja tehdä työtä

hiljaisuudessa. Isännällä oli muutamia täysikasvuisia tyttäriä,

samoin pappilassa, joka ei ollut varsin kaukana koululta, ja molemmat

nämä perheet olivat kutsuneet häntä käymään luonaan, niin että

Jennyllä oli hyvää seuraa. Mitä Jennyn entisiin tuttaviin tulee, asui

hän liiaksi kaukana kotitienoiltaan voidakseen kuulla jotain heistä,

eikä ollut hänellä varaa ahkeraan kirjevaihtoon. Silloin tällöin

kirjoitti hän sisarelleen Elinille.

Viimeksi jätimme hänet istumaan kiikkutuoliinsa, iloitsemaan levosta

ja rauhasta. Nyt kuului hiljainen yskähdys koulusalin ovelta.

-- Kuka siellä? kysyi Jenny.

-- Minä, vastasi ääni, ja pieni pojan pallero pujahti sisään.

-- Ahaa, Pekka, etkö ole mennyt vielä kotiin. Onko sinulla mitään

asiaa?

-- On, vastasi poika, äiti on niin heikkona.

-- Onko hän taas huonompi?

-- On, ja hän pyytäisi opettajaa tulemaan meille, sillä hän ei tiedä,

mitä tehdä.

Hetken aikaa oli Jenny harmissaan siitä, että häntä häirittiin, mutta

pian voitti hyvä sydän.

-- Tulen paikalla, sanoi hän, pani pois kirjan huoaten ja

valmistelihe matkalle. Ulkona satoi, tiellä oli märkää ja poroa,

ja sairas asui ainakin virstan päässä koululta. Mutta Jenny kulki

rohkeasti eteenpäin. Kun hän astui tuohon pimeään, köyhään majaan,

ei hän katunut, että oli voittanut itsensä. Ummehtunut, kuuma

ja epäterveellinen ilma löyhkähti häntä vastaan. Sairas makasi

vaatepäällä sängyssä ja valitti tuskasta, muutamia pienokaisia istui

lattialla nurkassa ja itki. Ensi työkseen asetti Jenny oven auki,

jotta lämmin kesäilma sai tunkea sisälle, senjälkeen houkutteli hän

sairaan riisuutumaan ja auttoi häntä siinä. Sitte etsi hän puhtaan,

karkean lakanan ja valmisti hänelle kunnollisen vuoteen. Pojan

lähetti hän noutamaan raitista lähdevettä ja kun hän oli pessyt

sairaan kuumeenhohkoiset jäsenet raittiilla vedellä, näytti tämä

rauhoittuvan ja vaipui hiljaiseen uneen.

-- Rakkaat pienokaiseni, sanoi tuo hyvä opettaja kääntyen lasten

puoleen, teidän on varmaan sekä nälkä että uni, eikä äitinne voi

hoitaa teitä. Täällä kaapissa näen minä maitoa ja leipää, syökää nyt

ja menkää sitte nukkumaan.

Lohdutettuina ystävällisestä puhuttelusta pyyhkivät lapset

kyyneleensä ja söivät hyvällä halulla iltasensa. Sillä aikaa oli

Jenny tehnyt lattialle jonkinlaisen vuoteen tapaisen oljista ja

levittänyt niille muutamia vaatepahasia ja kun hän oli tuudittanut

nuorimman lapsen uneen ja näki toistenkin jo nukkuvan makeasti, läksi

hän erään naapurinvaimon luo pyytääkseen häntä yöksi sairaan luo.

Hän lupasi pyytää isännältä rohtoja ja itse tuoda ne aamulla. Ja

vasta nyt sai Jenny suunnata tiensä kotiinpäin saadakseen siellä

nauttia tarpeellista lepoa.

Käymällä lapsia tervehtimässä heidän kodeissaan oli Jenny oppinut

tuntemaan heidän vanhempansa ja toivoi keskustelun, ystävällisyyden

ja avuliaisuuden kautta vähitellen voittavansa heidän luottamuksensa

ja ystävällisyytensä. Ymmärrettävästi hän siellä täällä kohtasi

vastarintaa, kiittämättömyyttä ja epäilystä ja se koski kipeästi

häneen, mutta hän toivoi ajan pitkään asiain paranevan. Hän ajatteli,

että kun hän vaan voi olla kyllin ystävällinen lapsia kohtaan, hän

vähitellen voittaa vanhemmatkin puolelleen.

7.

Sairasvuoteen ääressä.

On syvälle sydämmeen käypää nähdä kärsimyksien runtelemat nuoret

kasvot kärsivällisyyden ja sisällisen rauhan kirkastamina. Lyydia

Werner oli melkein kohta rippikoulun loputtua kääntynyt vuoteen

omaksi. Yskänsä tuli yhä ankarammaksi, hengityksensä tiheämmäksi,

voimat yhä heikommiksi. Mutta hänen silmänsä loistivat niin ihmeen

ihanasti ja tuo heleä, hieno puna hänen poskillaan poistui ja

palasi lakkaamatta. Hänen hellät vanhempansa olivat jo kauvan aikaa

aavistaneet, että he pian menettäisivät tämän rakkaan lapsensa. He

eivät kuitenkaan odottaneet kuolemaa niin pian. Lyydia itse näytti

olevan paremmin valmiina. Mutta taas tuli aika, jolloin hän oli

paranemaan päin. Hän voi nousta jalkeillekin ja hiukan toimitella

yhtä ja toista.

Eräänä päivänä kävi hänen luonaan Maria Ståle, joka asui ainoastaan

muutaman virstan päässä kaupungista ja sentakia voi helposti käydä

sairasta ystäväänsä tervehtimässä. Lyydia oli kysellyt Marian toimia,

ja Maria oli muunmuassa kertonut, että hän opetti isänsä pyhäkoulussa.

Silloin puhkesi Lyydia äkisti kiihkeään itkuun. Peljästyneenä ja

ihmeissään sulki Maria hänet syliinsä ja kysyi mikä hänet niin

surulliseksi teki.

-- Ooh, huokasi Lyydia, toisinaan tuntuu niin raskaalta kun täytyy

kurjana vetelehtiä, hyödyttämättä ketään. Lapsuudessani vanhempani ja

veljeni mitä hellimmin vaalivat minua, koska aina olen ollut hento

raukka. Nyt kun minun pitäisi palkita heidän monia vaivojaan, olen

heikko ja sairas ja yhä edelleen heidän huolenpitonsa tarpeessa,

voimatta kiittää heitä muuten kuin tyhjillä sanoilla.

-- Mutta hyvä Lyydia. Vanhemmat ja sisarukset eivät koskaan vaadi

vastapalvelusta, lohdutteli Maria.

-- Tiedän sen, mutta tuntuu kuitenkin niin raskaalta --, ei aina,

mutta toisinaan, varsinkin kun kuulen toisten ikäisteni tyttöjen

tekevän jotain hyödyllistä ja olevan vanhemmilleen avuksi ja iloksi.

Lyydian veli, joka kirjoineen oli istunut viereisessä huoneessa, tuli

sisälle.

-- Pikku siskoni, sanoi hän hellästi ja otti hänen laihan pienen

kätensä omaansa, onko taas heikkouden hetki käsissä? Muistatko, mistä

puhuimme eilen?

-- Kyllä, Edvard. Sanoin silloin halusta tahtovani kuolla ja niin

tahdonkin, mutta katsos, elää, ja elää näin hyödyttömänä, toisten

vaivana ja vastuksena. -- -- --

-- Eikö kärsimys ole työtä?

-- On -- onhan se.

-- Hyvä. Kenties on Jumala juuri sen antanut sinulle työksi, rakas

Lyydia; yhtä hyödyllistä kuin on kylväminen ja kyntäminen, voi olla

kärsivällisesti kestäminen. Ja ennen kaikkia, se on se risti, jonka

Jumala sinun osaksesi on antanut ja tahdothan sinä kantaa sitä.

-- Tahdon, Edvard, vastasi Lyydia pyyhkien kyyneleensä. Kunhan vaan

aina voisin sen muistaa. Ja sitäpaitsi kestää minun ristini vaan niin

vähän aikaa, moni kun saa kantaa sitä 60, 70, 80 vuotta.

Nyt oli veljen vuoro pyyhkäistä pois kyynel Lyydian huomaamatta.

Hän rakasti hellästi tätä sisartaan, ja hänen sydäntään kouristi

ajatellessaan, että hän hänet menettäisi, vaikkakin hän oli täysin

vakuutettu, että sen osa oli ihana, joka sai vaihtaa tämän lyhyen

synnin ja surun murtaman maallisen elämän ijankaikkiseen autuuteen.

Tällaisia alakuloisuuden ja valituksen hetkiä oli Lyydialla

toisinaan, mutta ne kävivät yhä harvemmiksi, kuta varmemmaksi hänen

tautinsa kehittyi. Hänen tuttavansa, jotka kävivät häntä katsomassa,

tulivat usein hyvin juhlallisiksi nähdessään nuo kalpeat, suloiset

lapsenkasvot ja kuullessaan hänen uskoa, toivoa ja rakkautta hehkuvaa

puhettaan. Hänen puheistaan päättäen olisi hänet luullut kymmentä

vuotta vanhemmaksi, sillä niin paljon totuutta ja syviä ajatuksia ne

sisälsivät. Hänen rippikoulutovereistaan kävivät ainoastaan Maria

ja Ragnhild häntä katsomassa. Ne muut osaksi asuivat liian kaukana,

osaksi olivat unhottaneet hänet, osaksi pelkäsivät kuolinvuodetta.

Ihmiset, joiden elämä kohdistuu ainoastaan pintapuolisiin seikkoihin,

huvituksiin, loistoon ja tyhjyyteen, eivät mielellään muistuttele

kuolemaa ja peräytyvät nähdessään kuolevan läpitunkevan katseen

tai tuon salaperäisen hyvän ilmeen, mikä toisinaan kuvastuu taudin

kuihduttamista piirteistä. Vastustamaton voima veti Ragnhildia

tämän tautivuoteen ääreen. Hänestä oli ihmeellistä, miten voi

tottua kuolema-ajatukseen ja melkein toivoa mailmaan, jota ei

kuitenkaan koskaan ole nähnyt. Vaikka Ragnhild itse oli terve,

eikä läheskään odottanut kuolemaa, toivoi hän kuitenkin hartaasti,

että hän tyyneesti voisi ajatella eroa elämästä. Kerranhan kuolema

kuitenkin tulisi, kuinka hyvä silloin olisikaan olla valmiina?

Mutta kuinka sellaiseksi voisi tulla? Ragnhildilla ei mielestään

ollut paljon oikeata iloa mailmassa eikä oikeastaan mitään, minkä

edestä eläisi, toisinaan hän oli aivan väsynyt kaikkeen, mutta

sittenkään hän ei olisi tahtonut, ei uskaltanut kuolla. Paljon,

paljon vakavia ajatuksia nousi hänen mieleensä käydessään Lyydiaa

katsomassa, ja usein keskustelivat nämä nuoret tytöt elämän syvistä

kysymyksistä, mutta Ragnhild ei voinut päästä mihinkään selvyyteen.

Sitäpaitsi hän tunsi itsensä ja tiesi, ettei hänen luonteessaan

ollut kyllin voimaa voidakseen taistella kaikkia esteitä vastaan,

joita luultavasti ilmaantuisi tielle, vaikka hän saisikin selville,

mitä hänen tulisi tehdä päästäkseen tuosta hänen ikäiselleen niin

luonnottomasta haluttomuudesta. Rippikouluaikana oli hän opettajan

erittäin hartaasti selittäissä elämää Jumalassa tuntenut olevansa

lähellä taivasta, mutta niinpiankun hän tuli arkioloihin, kuunteli

sisällötöntä keskustelua kotonaan, huomasi ettei yksikään siellä

ajatellut muuta kuin turhuutta ja tyhjyyttä ja kuitenkin löysi siinä

tyydytyksensä, silloin taas ne ajatukset haihtuivat, ja hän oli

yhtä köyhä ja välinpitämätön kuin ennenkin. Lyydian luona kaikki

nämä ajatukset jälleen heräsivät eloon, ja sentähden Ragnhild niin

mielellään kävi hänen luonaan. Lyydia itse ei vähääkään aavistanut,

minkä vaikutuksen hän teki niihin, jotka kävivät hänen luonaan.

Hän lausui ajatuksensa liikuttavan nöyrästi, mikä teki hänet niin

herttaiseksi. Ragnhildin sieluntila herätti hänessä sydämmellistä

osanottoa, ja väliin etsi hän hänelle kauniita, lohdullisia

raamatunpaikkoja. Tuon nuoren sairaan ei tosiaankaan tarvinnut

valittaa, että hänen elämänsä oli hyödytöntä täällä maailmassa.

8.

Hannan koti.

-- Oleppas nyt reipas, Maija! Käy leipälaudan toiseen päähän, minä

käyn toiseen.

-- Oho, kyllä minä aina jaksan, kunhan neiti Hanna vaan ei turmele

itseään nostamisella.

-- Ei hätää! Noh, uuni jäähtyy.

Leipälauta nostettiin ja nuo pyöreät kakut pistettiin uuniin toinen

toisensa jälkeen. Hanna Sandberg seisoi siinä punakkana ja kuumissaan

ja asetti kakut lapiolle, kun Maija pisti ne uuniin.

-- On se sentään epäkristillistä, että panevat noin nuoren tytön

leipomaan tynnyrin taikinaa tottuneen taiturin tavoin. Siinä on

kylliksi jo vanhemmallekin ihmiselle, sanon minä.

-- Mutta nuoremmalla pitää olla enemmän voimaa kuin vanhalla, puuttui

Hanna puheeseen.

-- Niin, niin. Mutta ei silloin vielä ole täysiksi kehittynyt,

kun on seitsemäntoista vuotta. Neiti Hanna ei ole raatanut

kahdeksanvuotiaasta, kuten minä, kas siitä tulevat käsivarret

tällaisiksi, sanoi Maija ja näytti punaisia suonikkaita käsivarsiaan.

Näenhän minä, että neiti on kätevä monessa työssä, mutta ei hän ole

kantanut vesikorvoa eikä pessyt lattiaa.

-- En, se on totta, mutta näetkös Maija, kun on ottanut talouden

hoitaakseen, saa tehdä, mitä vaaditaan.

-- Kai se niin on, mutta helpompaa olisi ollut istua ja ommella

reikäompelusta tai nyplätä pitsiä maksosta.

-- Kenties helpompaa, mutta minä rakastan enemmän ripeätä elämää,

minä olen terve ja roteva. Ja löytyy niitä hentoja ja heikkojakin

tyttöjä, jotka sopivat käsityöntekijöiksi.

-- Neiti Hanna on kyllä käynyt koulua, sanoi Maija puoleksi

kysyvästi, näkyyhän se kaikesta.

-- Olen muutamia vuosia, mutta sitten ei ollut varaa maksaa

lukukausimaksoa, ja niin se jäi. Ja nyt toivon voivani ansaita

leipäni tällä tavoin.

-- Rehellistä työtä se on, mutta jos minä saan sanoa sanan, niin

minusta olisi rouva voinut pitää vanhan emännöitsijän vielä vähän

aikaa, koska neiti Hanna lupasi olla palkatta niin kauvan, niin

olisihan vaivat pantu tasan.

Hanna näytti katsovan tarpeelliseksi vaihtaa keskusteluaihetta ja

alkoi kysellä uuninlämmityksestä, nousemisesta ja muista leipomiseen

kuuluvista asioista. Koko ylpeänä siitä, että tiesi jotakin enemmän

kuin emännöitsijä, alkoi Maija laveasti kertoa yleensä leipomisesta

ja erittäin juuri tästä ja niin unohti hän tyytymättömyytensä rouvan

järjestykseen.

Hanna oli saanut jokseenkin edullisen paikan eräässä

maalaiskartanossa. Työ tosin uhkasi toisinaan käydä yli voimain,

mutta onneksi oli Hannan terveys terästä, ja hän oli kestänyt

tähän saakka. Työn hän mielellään olisi suorittanut, sitä hän oli

toivonut ja odottanut ja siitähän hän sai palkkansa, vaikka alussa

pienenkin, mutta mikä väliin tuntui hiukan raskaalta, oli emännän

ylpeä ja vaativainen kohtelu ja se seikka, että hän oli niin yksin ja

oman onnensa nojaan heitettynä. Niinkauvankun entinen emännöitsijä

oli talossa, noin muutaman viikon, jolloin Hannaa opastettiin ja

totutettiin moniin vaikeihin tehtäviin, oli hänellä jonkinlaista

seuraa. Emännöitsijä ei tosin ollut mikään sivistynyt ihminen,

mutta hän oli ystävällinen Hannaa kohtaan ja antoi hänelle monta

hyvää neuvoa ja opetusta palvelusväen suhteen. Olisihan ollut joku

puhetoveri edes, mutta nyt hän oli poissa ja Hanna aivan yksin.

Hanna ei ollut saanut mitään hienoa kasvatusta. Jonkusen vuotta oli

hän käynyt X:n tyttökoulua ja sitäpaitsi oppinut äidiltään käsitöitä

ja kaikenlaisia taloustoimia, mutta Hannalla oli sivistystä omaksuva

luonne, ja seurustelu toverien kanssa, jotka olivat sivistyneistä

kodeista, oli vaikuttanut terveellisesti hänen tapoihinsa ja

olentoonsa. Hanna oli usein saanut seurata äitiään, kun tätä

pyydettiin laittamaan pitoja ja illallisia, ja tuo reipas, näppärä,

iloinen tyttö saavutti pian suosiota ja sai työtä äitinsä entisissä

paikoissa. Rouva Sandberg oli köyhyydestään huolimatta hyvin arvossa

pidetty nainen. Kaikki tämä vaikutti, ettei Hanna voinut tyytyä

yksinomaan palvelusväen seuraan. Talon nuoret tyttäret näyttivät

pitävän Hannaa liian huonona seurustellakseen hänen kanssaan, ja niin

oli hän jätetty aivan yksikseen.

Oli hyvin vaikeata olla emännän ja palvelijan välillä. Överstin rouva

oli ankara emäntä, jonka kanssa ei ollut leikkiminen. Tarvittiin

suurta taitoa suuren palvelijajoukon ohjaamiseen ja silmälläpitoon,

jotta jokainen teki tehtävänsä hyvin ja ajallaan. Heikompi ja

luonteeltaan hellätuntoisempi tyttö olisi piankin uupunut, mutta

Hannalla oli loppumaton aarre hyvää tuulta ja reipasta rohkeutta.

Ollen käytännöllinen luonteeltaan ja huvitettu taloustoimista oppi

hän nopeasti, mitä hän paikassaan tarvitsi ja teki pienemmänkin

tehtävänsä uskollisesti ja uutterasti. Tuo nuori tyttö tunsi itsensä

onnelliseksi ja varmaksi ajatellessaan, että hän nyt teki työtä

määrätystä palkasta ja sitten voi käyttää rahansa, miten ikinä

halutti. Suuria vaatimuksia ei tuolla yksinkertaisella tytöllä

ollut. Hän ei toivonut sen enempää, kuin että saisi ruti köyhtyneen

vaatevarastonsa parannetuksi ja sitten, jos riittäisi, voisi ostaa

jonkun hyvän kirjan tai kirjoittaa kirjeen joskus. Heti päätti Hanna

koettaa panna säästöön vanhanpäivän varaksi tai saadakseen siitä

sairauden tai muun onnettomuuden sattuessa. Monetkin nuoret tytöt,

joilla on vapaasti käytettävänään useampia satoja ainoastaan pukujaan

varten, eivät tuskin voi käsittääkään miten 20:stä hopearuplan

vuosipalkasta -- niin suuri oli Hannan palkka -- voisi suorittaa

kaikki menonsa ja sitäpaitsi panna vielä säästöön, mutta Hanna oli

mielestään rikas, ja vuoden lopussa oli hänellä todellakin pieni

rahasumma säästössä, joka pantiin säästöpankkiin.

9.

Amyn koti.

Olemme jo kuulleet Amy Lundinin kertoneen tovereilleen, että hän

kesän kuluessa kävisi jossakin kylpylaitoksessa. Se tietysti oli

vaan hänen tavallista laverteluaan, sillä hänen vanhemmiltaan ei

hetikään liiennyt varoja niin kalliiksi käypään huvitteluun, ja mitä

Amyn terveyteen tulee, oli se erinomainen. Koko juttu syntyi siitä,

että Amy oli kuullut Alice Lagerin aikovan viettää kesäänsä jossain

kylpypaikassa Ruotsissa ja koettanut keksiä keinoa päästäkseen itse

mukaan rikkaan ystävänsä keralla. Siitä tuumasta ei kuitenkaan tullut

mitään. Alicen tietoon oli tullut, että kylpypaikka oli ikävänlainen,

jonkavuoksi hän katsoi soveliaammaksi viettää talvikauden Helsingissä

ja päätti jäädä kesäksi kotiin. Hänen kotikaupunkinsa oli sitäpaitsi

kesällä hauska olinpaikka. Kadut olivat leveät, ja mataloita

rakennuksia ympäröi kaikkialla soma puutarha. Kauniita ympäristöjä ei

myöskään puuttunut, joten tilaisuutta huviretkiin luonnonhelmassa oli

yllin kyllin. Amykin muutti suunnitelmansa. Ensi aluksi lyöttäytyi

hän Alicen ainaiseksi seuralaiseksi ja älynsä ja imartelutaitonsa

avulla hankki hän itselleen pääsön kaikkiin niihin huvitilaisuuksiin

ja retkeilyihin, joita tämä huvinhaluinen nuori neiti pani toimeen

tai joihin hän muuten oli osallisena. Pieniä lahjoituksia, niinkuin

nauhoja, pitsejä, sopimattomia kenkiä tai hansikkaita, joita antelias

ystävä Amylle tuon tuostakin pisti, piti Amy hyvänään. Alice oli

siksi ajattelematon, ettei hänen mieleensäkään juolahtanut moisen

lahjan sopimattomuus, ei myöskään Amy, jonka ainoa ajatus ja halu

oli käydä hienosti ja uusimman kuosin mukaisesti puettuna mutta

jonka kukkaro, ikävä kyllä, oli ylen laiha, tuntenut vähintäkään

nöyryytyksen tunnetta vastaanottaessaan "niitä muruja, jotka rikkaan

pöydältä putosivat".

Tärkeimpänä puheenaiheena pikkukaupungissamme oli paraillaan

hankkeissa oleva suuremmoinen huviretki, johon koko kaupunki

otti osaa. Valmistuspuuhien etunenässä olivat rouvat Lager ja

Cederskiöld, nuo molemmat uupumattomat huvientoimeenpanijat.

Nuoret tytöt kerääntyivät ompelemaan lippuja ja liehuttimia,

joita aijottiin pystyttää juhlakentäksi valitun niityn ympärille.

Nuoret herrat juoksivat itsensä uuvuksiin hankkiessaan veneitä,

lipputankoja ja penkkiä. Vanhemmat herrat toimittivat viiniä ja muita

juomatavaroita, ja rouvat lupasivat hyväntahtoisesti pitää huolta

ruu'asta. Koko kaupunki oli liikkeellä. Kaupungin ainoa ompelija oli

saada keuhkotaudin koettaessaan valmistaa kaikki tilaukset, sillä

nuoriso oli päättänyt esiintyä kansallispuvuissa tai paremmin sanoen

kansallispukujen tapaan muovailluissa pukimissa aina sen mukaan, mikä

kullekin parhaiten soveltui. Amylla oli aika työ, ennenkun sai isänsä

suostumaan koko juhlaan ja vielä ankarampi, kun tuli kysymys puvusta.

Ukko Lundin oli vanha kunnon mies, yksinkertainen ja vaatimaton.

Seuraelämä ei häntä huvittanut, hän viihtyi parhaiten kotona. Varsin

nuoresta pojasta oli hän saanut kamppailla köyhyyttä vastaan ja

hän oli tehnyt uutterasti työtä päästäkseen jotakuinkin turvattuun

asemaan. Mutta eipä vaan tahtonut onnistua. Kaihoten kotoista onnea

oman lieden ääressä oli hän mennyt naimisiin kauniin ja luulonsa

mukaan hyvän ja kelpo tytön kanssa ja toivoi nyt saavansa muodostaa

elämänsä semmoiseksi, jommoiseksi hän sen jo poikavuosinaan oli

kuvitellut, joka kyllä kysyisi ponnistuksia ja uutteruutta, mutta

jonka ihana tarkoitusperä oli valmistaa kodin onnea ja huolehtia

sen toimeentulosta. Unelmissaan oli hän toivoellut pientä hiljaista

kotia, ahkeraa, ymmärtäväistä vaimoa, joka jakaisi työtaakan hänen

kanssaan, loimottavaa takkavalkeata, yksinkertaista ateriaa ja

seuraksi muutamia hyviä ystäviä. Mutta nuori rouva oli tuskin

ennättänyt kotiutua, kun hän jo halusi näyttää pientä, sievää

kotiansa muille. Täytyi pitää kutsut, joiden tuottamat kulut nousivat

hämmästyttävän suuriksi. Talon nuori rouva loisti kuin tähti ja

oli aivan lumoava emäntä. Hänen miehensäkin täytyi ihastua häneen.

Mutta jälestäpäin tulleita laskuja oli kovin vaikea suorittaa, ja

tuo ymmärtäväinen mies päätti mielessään, että kutsut saivat olla

viimeiset, niinkuin olivat ensimmäisetkin olleet: hänen tulonsa

eivät muuten voisi mitenkään riittää. Niin oli _hän_ päättänyt,

mutta rouva oli päättänyt aivan päinvastoin. Ilmoisen ikänsä

oli hän ollut vähävarainen ja muista riippuvainen ja oli mennyt

naimisiin varta vasten saadakseen panna toimeen juhlia ja pitääkseen

kutsuja. Työstä ja taloustoimista oli hän tyttönä ollessaan saanut

ylenmäärin tarpeensa. Piti senvuoksi nyt hankkia taitava keittäjä,

kolmin verroin kalliimpi kuin herra Lundin oli ajatellut. Tämä piti

huolen taloustoimista. Toimeen ei myöskään tultu ilman sievosta

kamarineitiä, joka taisi kähertää tukkaa, koristella hattuja

ja ommella. Hän piti huolta ompeluksista. Niin oli nuori rouva

riippumaton kaikesta.

Turhaan odotteli herra Lundin uneksimiaan rauhanhetkiä, jolloin hän

polttelisi piippuaan lämpimässä uunin loukossa tai lukisi jotain

hyvää kirjaa vaimolleen, kun tämä ahkerasti ompelisi tai kutoisi

sukkaa. Oi turhaan! kutsuja kemuihin tuli tulemistaan tälle nuorelle

kaunottarelle, ja kun hän niissä oli uuvuttanut itsensä tanssimalla

myöhään yöhön -- useinkin kun hänen miehensä kotona pitkät ajat

istui kirjoituspöytänsä ääressä sovittelemassa yhteen tuloja ja

menoja -- täytyi hänen korvata vahinko nukkumalla myöhään aamulla.

Kun herra Lundin jo kauvan sitte oli mennyt virkatoimilleen,

näyttäytyi rouva vasta aamukahvilla. Ja usein kun mies tuli kotiin

päivälliselle, istui rouva vielä aamupuvussa lukien romaania. Mutta

kun päivällisaika joutui, ei ruoka ollutkaan valmista, sillä rouvahan

oli juonut aamukahvinsa niin myöhään ja oli senvuoksi määrännyt

päivällisen pari tuntia myöhemmäksi kuin tavallisesti.

Herra Lundinilla oli siihen aikaan enkelin kärsivällisyys, vaikka hän

ei voinutkaan pidättää huokausta silloin tällöin. Hän oli syönyt

niukan ja huolimattomasti valmistetun murkinansa aikaisiin aamulla

ja olisi kernaastikin tarvinnut jo päivällistä. Illat olivat,

jollei rouva ollut poissa, mikä oli hyvin tavallista, jotenkin

toistensa kaltaisia. Kun ei ollut vieraita, ei nuori rouva voinut

käsittää, miten saisi pitkän puhteen kulumaan. Mihinkään työhön hän

ei ryhtynyt, Annikkahan oli juuri neulomisia varten taloon otettu,

ja yhteisluvusta hän ei pitänyt, varsinkaan jos kirjan sisältö

oli vakavampaa laatua. Itse ei hän kuitenkaan voinut lukea koko

päivää, ja olihan hänellä ollut romaani kädessä melkein siitä kuin

nousi ylös. Niinmuodoin virui hän sohvalla puolinukuksissa taikka

korkeintaan kertoi hän viime tanssijaisista tai kutsuista tehden

vertailuja naisten puvuista tai suunnitellen uutta itselleen.

Kun hän näin oli käynyt kylläkseen kestiä, vaati muka kohteliaisuus

häntä vuorostaan pitämään kutsut. Tässä kuitenkin tuli tenä eteen:

herra Lundin vakuutti, ettei hänellä ollut moisiin varoja. Ei

varoja! kuinka sitte muilla ihmisillä oli varoja? Heillä kaiketi oli

suuremmat tulot. Mutta miksei hänkin hankkinut suurempia tuloja? Hän

oli vielä nuori, saisi kyllä aikaa voittaen isomman palkan, mutta nyt

vaan oli niukalta. Mitä tyhmyyksiä! herra A. ja herra B. ja herra C.

olivat myöskin nuoria ja heillä oli pienet virat, mutta he pitävät

kuitenkin kutsuja, ja mitä rouvien vaatetukseen tulee, kestävät he

kilpailun kenen kanssa tahansa kaupungissa. Nämä herrat kukatiesi

tekivät velkaa, tai oli heillä yksityistä omaisuutta. No, otti sitte

velaksi. Ei, ei, se oli vastoin hänen periaatteitaan. Periaatteita!

ei saa olla sellaisia periaatteita. Kunpa hän olisi tiennyt,

että miehellään oli periaatteita, eipä vaan olisi ruvennut hänen

vaimokseen. Ei hän ole mennyt miehelään istuakseen kaiken vuotta

neljän seinän sisällä seurana vain tuppisuu, ikävystyttävä mies.

Hänen täytyi saada pitää kutsut, tämä sai ottaa rahat mistä ikinä

tahtoi. Mies nuhteli lempeästi vaimoaan, puhui tuloistaan, lupasi

halvempaa huvittelua, vakuutti uskollisuuttaan ja toivoi voivansa

laskea koko mailman hänen jalkainsa juureen, jos vaan olisi hänellä

siihen valta. Turha vaiva! Ei hän ollut koko mailmaa pyytänytkään,

hän tahtoi vain pitää yksinkertaiset kestit, samaan tapaan kuin rouva

A ja rouva B ja rouva C: jäätelöä, teetä seitsemien leipien kanssa,

illallista, johon kuului kuusi ruokalajia ja sitte lopuksi hiukan

tanssia ja kuvaelmia. Sellaiset kestit hän tahtoi pitää ja hänen

_täytyi_ saada ne pitää. Ja sitte seurasi kyyneleitä ja rukouksia,

kenties vielä hillitön itkunpuuskakin, ja lopputulos oli -- kestit,

sellaiset kuin oli ollut rouva A:n ja rouva B:n ja rouva C:nkin luona.

-- Vaimoni on vielä nuori, ajatteli tuo verraton aviomies. Hänen

tähänastinen elämänsä on ollut työlästä, nyt tahtoo hän nauttia

elämästä. Arvatenkin hän ennenpitkää kyllästyy, ja sitte me elämme

vaatimattomasti ja tarkasti. Minä puolestani koetan tehdä työtä

kaksinverroin ja säästää missä taidan. On totta, että olen ennen

aikojani vanhennut ettenkä ymmärrä nauttia elämästä. Mutta enhän saa

kieltää vaimoltani sitä ilon vähää, minkä voin hänelle valmistaa.

Jonkun verran velkaa saan kaiketi tehdä tänä ensi vuotena, mutta

sehän on varsin tavallista, kun uutta kotia perustetaan.

Äidin kauneus oli tosin kuihtunut ja isän luonne ja terveys

menettäneet voimastaan kaksikymmenvuotisessa kamppailussa huolia ja

vaikeuksia vastaan. Kasvava lapsilauma oli kartuttanut menoja siihen

määrään, että kestinpito vähitellen oli lopetettava. Taitava keittäjä

ja näppärä kamarineiti olivat aikoja sitte lähteneet talosta: he

saisivat muualla helpommalla työllä parempaa palkkaa. Äiti sai kun

saikin muistutella muinaista kätevyyttään ompelussa, kutomisessa ja

ruuan laitossa. Mutta jos työ tuntuu taakalta ja siihen ryhdytään

vastenmielisesti, ei siitä koidu itselle iloa eikä muille huvia.

Nyt sai herra Lundin kerrankin nähdä vaimonsa taloustoimissa. Mutta

voi niitä synkkiä kasvonilmeitä, kalpeutta, väsymystä ja useinkin

itkettyneitä silmiä, jotka turmelivat hänen unelmiensa ihanan kuvan

ja valoivat raskaan suruisuuden hänen mieleensä.

Niin yleni sitte Amy. Ilokseen teki isä sen huomion, ettei tälle oltu

suotu mitään erityistä kauneuden lahjaa. Hän toivoi saavansa hänestä

ymmärtäväisen, hyvän tyttären, joka ennenpitkää auttaisi äitiä tämän

vaivaloisessa työssä, ompelisi ja pitäisi huolta taloustoimista ja

lapsista.

Mutta myöskin äiti oli huomannut Amyn jokapäiväisen ulkomuodon

ja hän oli päättänyt korvata tältä puuttuvan kauneuden loistavan

kasvatuksen, sievän käytöksen ja mahdollisimman hienon vaatetuksen

kautta. Hänelle koetettaisiin hankkia tarkoituksenmukaista seuraa

ja tilaisuutta huvittelemaan mielin määrin, ja olisipa sitte kumma

kohtalo, jollei tyttö joutunut rikkaisiin naimisiin. Köyhälle ei Amy

saisi mennä mistään hinnasta, sen päätöksen oli äiti tehnyt jo tämän

kehdon ääressä. Äidin uljaan urheuden koko voimalla oli rouva Lundin

tehnyt työtä näiden tuumiensa toteuttamiseksi. Hän oli unohtanut

itsensä, omat huvinsa, oman etunsa. Mitä tekoa hänellä enää olikaan

mailmassa? Hänen kukoistuksensa oli mennyttä, toiset nuoret rouvat

ja neitoset olivat nyt ihailun ja liehakoimisen esineinä. Hänen ei

sopinut ajatellakaan komeata vaatetusta, siihen hänellä ei enää

ollut varoja, kaikki täytyi uhrata tytön eduksi. Niinkauvankun menot

koskivat Amyn koulumaksoja, kirjoja tai soittotunteja ei isä ollut

vastaan, vaan antoi mielellään kaikki mitä rahavähistä riitti. Hän

oikein iloitsi nähdessään äidin innon, uskalsipa vielä toisinaan

ajatella, että äiti oli tullut huomaamaan, miten sisällötöntä oli

elämä ilman korkeampia harrastuksia ja tahtoi nyt, että tytär ainakin

saisi oppia jotakin parempaa. Mutta pian älysi hän, mihin suuntaan

Amyn kasvatus kulki, ja hän huolestui kovasti. Hän koetti puhua

siitä vaimolleen. Silloin huomasi hän, että tässä toteutettiin jo

kauvan edeltäkäsin harkittua suunnitelmaa, jota ei voitaisi kumota

ilman ankaraa ottelua, eipä vähemmällä kuin, että hän ottaisi

isänoikeutensa avuksi, ja silloinhan olisi kotirauha ikiajoiksi

mennyt. Tyttärien kasvattaminen oli äidin asia, selitti rouva Lundin.

Hänpä pitääkin siitä huolen kaikista vastaväitteistä huolimatta

ja hän kasvattaa tyttärensä oman mielensä mukaan ja niin, että

kasvatuksesta on heille itselleen sekä onnea että menestystä. Isä sai

kyllä ottaa osalleen pojat, ne tahtoi hän mielelläänkin jättää hänen

hoiviinsa. Mies pääsee aina jollakin keinolla mailman läpi, pojista

sai hän kernaasti kasvattaa työjuhtia, jos niin halutti -- miehen

asiahan onkin tehdä työtä ja elättää nainen. Mutta tyttäriä ei vaan

kasvateta samaan surulliseen, uhrausten uuvuttamaan elämään, joka oli

tullut niin monen naisen osaksi, siihen ei heidän äitinsä milloinkaan

suostuisi. Hän oli saanut kokea, mitä köyhyys ja itsensäkieltäminen

merkitsi.

Herra Lundin ymmärsi, ettei siinä auttanut keskustelut, puheet eikä

selitykset, siihen kokemukseen oli hän hyvästikin tullut niinä

vuosina kuin olivat olleet naimisissa. Valtaansa hän ei tahtonsa

käyttää, ja niin päätti hän kotirauhan vuoksi sallia vaimonsa

jossain määrin viedä tahtonsa perille. Hän koettaisi sitte itse

pitää silmällä tytärtään ja vastustaa kaikkea pintapuolisuutta

kasvatuksessa. Kuinka raskaalta hänestä tuntuikaan, kun kaikkein

tärkeimmässä asiassa, lastenkasvatuksessa, ei voinut olla samaa

mieltä vaimonsa kanssa. Äiti oli siitä huolimatta johdonmukainen ja

uupumaton työssään.

Kun Amy oli kahdentoista vuoden vanha, tuli kaupunkiin

tanssin-opettaja. Rouva Lundin ei ollut saanut minkäänlaista

kouluutusta tanssissa, ja kuitenkin oli suuresti ihailtu hänen

miellyttävää tanssiaan ja sulavia liikkeitään. Mutta kaupungin

ylhäisempien perheiden lapset aikoivat käyttää hyväkseen

tanssinopettajan oleskelua paikkakunnalla, ja silloin piti Amynkin

päästä mukaan, varsinkin kun hänellä luonnostaankaan ei ollut siroa

käytöstä ja hän erityisesti siihen aikaan oli oikein kömpelö. Herra

Lundinilla oli äskettäin ollut suuria menoja, ja hän vakuutti, ettei

ollut varoja ja että Amy sitäpaitsi kyllä oppisi tanssimaan niinkuin

niin monet tytöt ennen häntä. Niinpä niinkin; Isä vaan ei tahtonut

tukea hänen tuumiaan ja senvuoksi sanoo hän, ettei hänellä ole

varaa. Mutta jos hän voi olla niin julma isä, niin aikoo hän ainakin

näyttää, mihin hän pystyi.

Rouva Lundinilla oli muutamia kalleuksia, jonkun vanhan tädin peruja.

Niillä ei ollut suurtakaan arvoa, mutta myytyinä saatiin niistä

joltinenkin rahasumma, joka kyllä riitti Amyn tanssituntien maksuksi

ja sitte tiesi mihin vasta ilmestyviin tarpeisiin. Amy sai nyt

käydä tanssikoulua ja se sekä äidin väsymättömät opetukset kauniin

käytöstavan tärkeydestä alkoivat tehdä vaikutuksensa. Äiti huomasi

ilokseen myöskin, että kuta vanhemmaksi Amy tuli, sitä suuremmaksi

kasvoi hänen rakkautensa seuraelämään ja komeaan vaatetukseen,

sanalla sanoen kaikkeen, mitä äiti itse oli rakastanut ja ihaeltavana

pitänyt. Tosin oli Amyn ulkomuodosta haittaa, mutta hyvä tahto ja

uutteruus saavat paljonkin aikaan. Viidentoista vuoden ikäisenä

oli Amy täysin kypsynyt salonkineiti huolimatta arkipäiväisestä

ulkonäöstään.

Tähän aikaan alkoi rouva Lundin puuhata ranskankielisiä

keskustelutunteja Amylle. Se olisi lopullinen viimeistely

kasvatuksessa, sitte häntä voitaisiin pitää "valmiina". Herra

Lundinin mielestä olisivat oppitunnit luonnontieteissä, terveysopissa

tai historiassa olleet hyödyllisempiä, siihen tarkoitukseen lupasi

hän hankkia rahoja, ainakin yhdeksi talvikaudeksi, enempää hän ei

voinut luvata, koska kahden Amya nuoremman pojan nyt piti alkaa

tosityössä lukea, ja he niinmuodoin tarvitsivat yhä useampia ja

kalliimpia kirjoja.

Mutta moinen lyhytnäköisyys sai rouva Lundinin aivan hämmästymään.

Mitä ihmeen hyötyä Amylla oli luonnontieteistä? Ja sopiko nyt puhua

tuollaisista aineista seurassa ja tanssiaisissa? Ja terveysoppia?

Tehtäisiinkö Amysta sitte lääkäri? Siitä oli jo, Jumala paratkoon,

varoittavana esimerkkinä Eedit Berg, joka oli nuoren tytön oikea

irvikuva. Ei, ranskankielisiä keskustelutunteja Amy juuri tarvitsi

ja myöskin tulisi saamaan. Siihen ei herra Lundin kuitenkaan

antanut suostumustaan. Hän ei katsonut voivansa toisten lasten etua

vahingoittamatta käyttää rahoja näin hyödyttömään tarkoitukseen. Mitä

teki silloin rouva Lundin? Hänellä oli vielä hiukan säästörahoja

myymistään koruista, ja kun ne loppuivat, erotti hän toisen

palvelijan. Tietysti siitä karttui rouvalle entistä enemmän työtä,

mutta se oli välttämätöntä. Sitähän kestäisi vaan jonkun aikaa, ja

kun sitte Amyn kasvatus olisi loppuun suoritettu, oli äiti täyttänyt

tehtävänsä vaikeamman puolen ja voi mahdollisesti jälleen palkata

toisen palvelijan. Nuoremmat tyttäret olivat vielä pieniä. Kun heidän

vuoronsa tuli, löytyi kai jokin keino heidänkin varalleen. Ehkä Amy

jo silloin oli hyvissä naimisissa.

Amy sai siis kun saikin ottaa keskustelutunteja ja taisi lopetettuaan

juuri saman verran kuin useimmat muutkin tytöt hänen asemassaan.

Hän osasi sanoa: _Ah, mon Dieu!_ ja _Fi donc!_ ja _Comme c'est

drôle!_ ja sen semmoista, eikähän vastaiseksi enempää tarvittukaan.

Kunnon kaupungissamme puhuivat ihmiset ruotsia eikä siellä oltu

ranskalaista nähty moneen herran vuoteen, jollei oteta lukuun Alicen

kotiopettajaa, joka Amylle oli ranskaa opettanut, ja hänkin oli

oppinut puhumaan ruotsia melkein kangertamatta. Pääasia olikin, että

Amy oli käynyt näillä tunneilla, tulos oli yhdentekevä.

Tällaisen kasvatuksen oli Amy saanut, ja nyt se oli päätetty. Kun

kaikesta, mitä yllä on kerrottu voi päättää, millainen äidin luonne

oli, voi hyvinkin arvata, millaisia ajatuksia tyttäreen jo pienestä

pitäen istutettiin. Entäs isä sitte? Hän oli aikonut vastustaa

kaikkea pintapuolisuutta Amyn kasvatuksessa ja pitää tytärtään

silmällä. Hän kyllä koettikin, mutta päivä päivältä tuli hän yhä

selvemmin käsittämään miten turhaa työtä hän teki. Jos hän epäsi

rahoja, oli hän raakalainen. Jos hän vastusti Amyn ennenaikaista

kylään ja kesteihin viemistä, oli hän itsevaltias. Jos hän puhui

tyttärelleen velvollisuuksista, naisen ylevästä kutsumuksesta

tai muusta samanlaisesta, oli hän julma, kun voikin väsyttää

lapsen moisella, josta hän aikoinaan kyllä saisi kuulla. Tämä

kaikki sanottiin tyttären läsnäollessa, joka alkoi yhtyä äitinsä

mielipiteisiin ja pitää niitä tosina. Kun isällä tavallisesti oli

ylenmäärin työtä, niin että hän harvoin ennätti olemaan omaistensa

parissa ja monien huolten painamana silloinkin usein oli vaiti ja

äkäinen, pysyi Amy vieraana isälleen. Olikin paljon hauskempaa kuulla

äidin kertovan huveista, joissa oli ollut tai laativan suunnitelmia

Amyn tulevaisuutta varten.

Isä alkoi pitää tytärtään menetettynä. Hän älysi, ettei hän mitään

voinut aikaansaada. Jos hänen alituiseen täytyi vaan evätä ja evätä,

näyttäisi hän vaimonsa ja lastensa silmissä kovalta, tylyltä ja

kohtuuttomalta, jopa sammuttaisi vähitellen viimeisenkin rakkauden

kipinän heidän sydämmistään. Ja sittekin taitaa olla parasta

naiselle olla juuri sellainen, kenties on se hänen onneaan, kenties

olivat hänen unelmansa kodin onnesta ja rakkaudesta vaan nuoruuden

haavekuvia, joiden aika jo oli joutua unhotuksiin.

-- Tulehan äiti neuvottelemaan kanssani juhlasta, pyysi Amy, joka

juuri oli tullut kotiin Alice Lagerin luota ja jonka päässä vieläkin

pyöri kirjavat nauharuusut, liehuvat hapset, raitaiset hameet.

-- Kohta lapseni, vastasi äiti, joka paraillaan vastasi taikinaa, en

voi jättää tätä. Karoliina lunttu leikkasi haavan sormeensa, eikä

meillä ole leipää illaksi.

-- Mitäs Leena sitte tekee?

-- Lapsi kulta, hänhän on pyykillä.

-- Taaskin pyykillä! Eihän ole päälle kahtakaan viikkoa siitä kuin

viime pesu korjattiin.

Äiti huokasi.

-- Kuinkahan monta vaatekertaa luulet lapsilla olevan? Tuskin on

heillä kolmea, neljää kullakin, ja sinä tyttäreni käytät pitkiä

rimsuhelmaisia alushameita ja vaaleita pukuja. Ei kestä kauvaakaan,

kun taas on pesu valmiina. Sellaista on, kun on köyhä. Olen pyytänyt

isältä sinulle paria uutta pukua kesäksi, mutta hänellä tietysti ei

ollut rahaa.

-- Minun mielestäni voisit ottaa apuihmisen, sanoi Amy.

-- Kyllä mielelläni, kunhan sinä vaan sanot, millä sen palkka

maksetaan. Sinun pukusi kenraalin tanssijaisiin teki aimo aukon

talouskassaan, lisäsi äiti matalalla äänellä, jotteivät lapset

kuulisi, jotka myöskin olivat huoneessa.

Amy huokasi kärsimättömästi.

-- Tulin puhumaan kanssasi juhlasta enkä kuullakseni noita

ijankaikkisia köyhyyden itkuvirsiä. On parasta, etten ensinkään ota

osaa juhlaan.

-- Se olisikin viisainta, tokasi vanhin pojista, joka oli kiltti ja

harvinaisen älykäs lapsi.

-- Kuuleppas noita hävyttömiä poikia, tiuskasi Amy suuttuneena. Mitä

sinä näistä asioista ymmärrät?

Poika punastui, mutta vastasi sitte tyynesti:

-- Kuulithan äsken, ettei meillä ole varaa pitää apuihmistä, vaan

äitiparan täytyy itse vastata taikina, ja sinä kumminkin tahdot mennä

tanssijaisiin ja tuhlata rahaa turhuuksiin.

-- Ole sinä ääneti, poikaseni, sanoi äiti, Amy on täysikasvuinen

nainen ja hänen pitää kulkea muiden mukana. Sitä ei huomata, vaikka

meillä ei olekaan apuihmistä, mutta jos Amy jää pois juhlasta,

herättää se huomiota.

-- Mutta äiti, intti poika, sinä sanoit äsken, ettei lapsilla ole

vaatteita, ja onkin totta, että he toisten lasten rinnalla näyttävät

pieniltä kerjäläisvesoilta -- hän ei puhunut omista pieniksi

jääneistä, tuiki kuluneista vaatteistaan -- mutta nyt kuitenkin Amy

saa uuden puvun tähän juhlaan.

-- Sinä et sitä ymmärrä, sanoi äiti peläten, että Amy kokonaan

joutuisi suunniltaan, minähän olen sanonut sinulle, että Amy on

täysikasvuinen nainen.

-- Eedit Berg on myöskin täysikasvuinen nainen, mutta hän aikoo mennä

juhlaan tavallisessa puvussaan, sen kertoi hän minulle. Me luemme

yhdessä latinaa maisteri F:n johdolla.

Nyt Amy suuttui.

-- Pääsetkö siitä leikkeihisi, eläkä tule puhumaan minulle Eedit

Bergistä, joka on joka miehen hampaissa ja pilkan esineenä, tiuskasi

hän kiivaasti. Sinä olet tuhma poika etkä tarvitse ensinkään parempia

vaatteita kuin mitä sinulla on.

Veli loi moittivan katseen Amyyn ja sanoi sitte hiljaa:

-- Enhän minä itsestäni puhunut. -- Sitte otti hän kirjansa ja läksi.

-- En ymmärrä mistä tuo Rudolf on tullut noin pikkuvanhaksi ja

itsepäiseksi, sanoi Amy pojan mentyä äidille. Uskaltaa muistuttaa

minua, vanhempaa sisartaan!

-- Kultaseni, poikahan on ilmetty isänsä, lohdutteli äiti. Sehän on

isäsi mielipide, että pitää olla tasa-arvo sisarusten kesken. Niinkuin

muka kukaan heitä huomaisi, kun ovat vielä vallan lapsia. Elä huoli

tuosta, minä annan aika läksytyksen Rudolfille siitä mitä hän sanoi.

Mutta kerrohan nyt tyttöseni, mihin päätökseen tulitte puvuista.

-- Alice tietystikin sai määrätä, sanoi Amy hiukan katkera hymy

huulillaan, hän on aina kuningatar, ja hän määräsi itselleen

kauneimman puvun: ruusunpunaisen hameen ja valkean hopealla

kirjaillun liivin, sillä hän tietää että se sopii hänelle

paraiten, vaikka se olisi sopinut minullekin paraiten. Mutta se

on yhdentekevää, Alice on luvannut minulle valkeat helmensä,

ja senvuoksi täytyy minun olla vaiti. Ranghild esiintyy

purppuranpunaisessa, koska hän on tummin meistä, ja Liina von Rosen,

joka on vaaleanverinen, taivaansinisessä.

-- Vai niin, vai tulee Liinakin mukaan.

-- Tulee, Alice on houkutellut hänet meidän joukkoomme, ja hän on

tullut maalta varta vasten ollaksensa mukana juhlassa. Hänen isänsä

ei koskaan kiellä mitään, lisäsi Amy nyrpeästi.

-- Mutta entä sinun pukusi?

-- Niin, kun toiset olivat saaneet kauneimmat, jäi minun osakseni

huonoin, harmaaraitanen hame ja sinipunerva samettiliivi. Siitä

vähimmin pidän, mutta kun panen sen kauniin helminauhan tukkaani,

parantaa se asiaa suuresti, -- eikähän kenenkään tarvitse tietää,

ettei se ole omani.

-- Mutta se sinipunerva samettiliivi tulee kalliiksi, huomautti äiti.

-- Sitä en voi auttaa, kiirehti Amy sanomaan. Minun täytyy saada se.

-- Ymmärrän, ymmärrän, kun vaan sitte isällä on rahaa, mutta se

siunattu Anderssonin velan korko on maksettava tässä kuussa -- oi,

mikä taakka siitä köyhyydestä sentään on!

-- Jumala on köyhien isä, niin on vanha Fiina sanonut, sanoi

seitsenvuotias Agnes totinen ilme viattomissa silmissään, hän

luuli äidin puhuneen tosi puutteesta. Äiti loi epävarman katseen

pienokaiseen. Siinä hetkessä kuvautui hänen silmäinsä eteen

kerjäläisvaimo kurjine ryysyineen, tyhjine pussineen, ja erotus tämän

ja hänen oman asemansa välillä tuntui räikeältä. Vastenmielinen tunne

valtasi hänet, se oli jotakin omantunnonvaivan tapaista äskeisen

valituksen johdosta, mutta jo seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui

tämä tunne suuttumukseksi siitä, että lapsi puuttui asiaan, ja hän

käski sen poistua huoneesta ja olla vasta sekaantumatta vanhempien

ihmisten puheisiin.

-- Koetan puhua asiasta isälle, sanoi hän sitte kääntyen Amyyn.

Kun rouva Lundin oli saanut taikinan vastatuksi, tuli herra Lundin

kotiin.

-- Kas vaan, sanoi hän hiukan nuhdellen, Amy istuu kädet ristissä

vierailupuvussa, ja äiti vastaa taikinaa. Sinun pitäisi jo osata

tehdä tuollaiset työt äitisi edestä, lapsikulta.

Amy näytti närkästyneeltä, ja äiti kiirehti puolustamaan tytärtään

sanoen:

-- Isä kulta, vanhat tekevät työtä, ja nuoret huvittelevat. Amy on

ollut Lagerilla keskustelemassa juhlasta. Kun tämä touhu vaan on ohi,

alkaa hän sitte auttaa minua taloustoimissa. -- Rouva Lundinista oli

näet varsin tärkeätä saada isä hyvälle tuulelle.

-- Sepä hyvä, sanoi isä mielissään, tiesinhän, että sinusta tulisi

kunnon tyttö, Amy, sanoi hän ja suuteli hellästi tyttärensä otsaa.

Amy oli juuri aikeessa sanoa, ettei häntä vähääkään huvittanut

taloudenhoitajana olo, mutta äiti arvaten hänen ajatuksensa varoitti

häntä katseellaan.

-- Sinun täytyy nyt antaa suostumuksesi, isäkulta, sanoi hän, Alice

Lager tahtoo välttämättä Amya erääseen seurueeseen, jonka ovat

päättäneet muodostaa.

-- Vai niin, vai pitää sinun välttämättä päästä mukaan, sanoi herra

Lundin vähän harmissaan, siitä kaiketikin koituu taas kustannuksia?

-- Ei juuri erityisempää, vastasi Amy.

-- Voisimmehan mieluummin lainata kalastaja-Matin venheen ja lähteä

sillä jonakin sunnuntaiaamuna maalle me kaikki äiti ja isä ja te

lapset, ehdotti herra Lundin. Ottaisimme mukaan teekeittiön ja

huvittelisimme sitte oikein tarpeeksemme. Se huvi ei kävisi kalliiksi.

Pikkulapset tungeskelivat riemuissaan isän ympärillä, mutta Amy

kääntyi akkunaan käsin, ivallinen hymy huulillaan.

-- Vanha, yksinkertainen isä parka, moisen luulisit sinä minua

huvittavan. Miltä maistuisi veneretki ilman lippuja, kauniita pukuja,

nuoria herroja ja punssia.

Äiti pesi käsiään ja tuumi keinoa, millä päästä käsiksi tuohon

kireään kysymykseen.

-- Sinä olet niin vanhanaikainen, isä kulta, sanoi hän leikillään,

mitä iloa luulisit Amylla olevan sinusta ja minusta ja pienistä

vallattomista sisaruksistaan. Ei, anna sinä vaan hänen mennä muiden

nuorten mukaan, hän hyvinkin sietää saada huvitella hiukan kesällä,

syksyllä sitte hän rupeaa työhön käsiksi.

-- Kunhan vaan rupeaisi.

-- Tietysti. Kas niin, suostu nyt ukko kulta, tyttöhän on ollut

avuissa lippuja ompelemassa, eikö hän sitte pääsisikään mukaan,

vaikka jo on vaivaakin nähnyt.

-- Minä en ole tiennyt, että hän oli lippuja valmistamassa. Jos

hän on ollut työssä, on itsestään selvää, että hän saa ottaa osaa

juhlaankin, mutta hänen ei olisi pitänyt liittyä valmistuspuuhiin.

-- Kuules nyt Amy, isä sanoo olevan itsestään selvää, että pääset

juhlaan, niin minustakin.

Herra Lundin naputteli sormillaan ruutuun ja tuijotti ulos akkunasta.

Amy loi äitiin kehoittavan katseen. Hänen piti nyt ilmoittaa pahin

seikka.

-- Niin, sanoi rouva Lundin ottaen ompelunsa, he ovat nyt sopineet

puvuista -- -- --

-- Tiedän sen, keskeytti isä kärsimättömästi, mutta johan sanoin

sinulle kaksi viikkoa sitte, etten tahdo kuulla puhuttavankaan

puvuista. Hänen ei tarvitse pukeutua niin huomattavasti.

-- Mutta et kai tahtone, että tyttäresi menee sinne kerjäläisen

puvussa? kysyi rouva Lundin harmistuneena.

-- Eikö hänellä nytkin ole yllään hyvä puku? Ja missä on se, jonka

hän sai toukokuussa?

Äiti ja tytär näyttivät siltä, kuin heidän olisi pitänyt koota

koko kärsivällisyytensä voidakseen kestää tätä typeryyttä ja

ymmärtämättömyyttä.

-- Etkö nyt kuullut, että toisilla kaikilla on kansallispuvut. Ei

silloin Amy voi esiintyä kuin mikäkin tonttu tavallisessa puvussa.

-- Onkos niin varmaa, että kaikki ovat kansallispuvuissa?

-- No, ainakin ylhäisö.

-- Mutta Amyn ei kannata kuulua ylhäisöön, ja senpävuoksi hän saa kun

saakin esiintyä tavallisessa puvussa tai -- jäädä kotiin.

-- Mutta isä, huudahti Amy, joka ei enää kauvemmin voinut olla

ääneti, ethän sinä edes tiedä, kuinka paljo se puku maksaa. Ei se vie

satoja ruplia, hame vaan ja liivi.

-- Se on niinkuin olen sanonut. Ei mitään pukuja. Rudolf tarvitsee

syksyllä kirjoja, hänen latinantuntinsa ovat maksettavat. Akselin

täytyy saada yksityistuntia voidaksensa päästi korkeammalle luokalle.

Niinkuin näet, minulla ei ole rahaa. Kuuleppas nyt tyttöseni, jatkoi

isä ja hyväili hellästi tytärtään, ole kerrankin järkevä ja ajattele

myöskin nuorempia sisaruksiasi.

Amy seisoi vaiti ja nolon näköisenä, hän oli epävarma mitä vastaisi.

Isän ystävällisyys tosin liikutti häntä, mutta juhlaan piti hänen

päästä ja puku hänen täytyi saada, sehän oli jo edeltäkäsin sovittua

siinä toivossa, että isä antaisi suostumuksensa.

-- Amy on jo liittynyt erääseen seurueeseen, ilmoitti nyt äiti, ja

saanut luvan käyttää Alicen helminauhaa. On myöhäistä enää kieltäytyä.

-- Mitä hyödyttää sitte kysyä minulta, ärjäsi herra Lundin, kun

kaikki jo on edeltäkäsin määrätty. Minä en anna penniäkään moisiin

tyhmiin tarpeisiin, vaan te saatte tulla toimeen miten parhaiten

taidatte ja sovittaa päätöksenne miten tahdotte. Se on viimeinen

sanani asiasta. Ja hän lähti vihoissaan huoneesta.

Amy itki ja äiti koetti lohduttaa häntä:

-- Elä huoli surra, Amy, eläkä itke silmiäsi punaisiksi. Ajatteles,

jos tulisi vieraita, olisivat kasvosi ihan ajetuksissa, ja nenäsi on

jo muutenkin pahasti taipuvainen tulemaan punaiseksi. Ole sinä vaan

levollinen. Äitisi oli auttanut sinua ennenkin, ei sinun tarvitse

nytkään olla muita huonompi. Mutta sen neuvon annan nyt sinulle,

että kun sinun vuorosi tulee valita miestä, sinä muistaisit, mitä

kodissasi olet nähnyt. Elä kiinnitä sydäntäsi köyhään mieheen, jolla

ei ole sinulle muuta tarjottavana kuin työtä ja kieltäymyksiä. Muista

sanojani ja jää hyvästi. Katso sinä hetken aikaa lapsia, minun täytyy

pistäytyä kaupungilla.

Lukitussa arkkusessa, ylisillä oli jätteitä rouva Lundinin

loistoajoilta, kestien ja tanssijaisten päiviltä. Vaalea silkkipuku

otettiin kätköstään, ja suurella vaivalla ja ponnistuksella

sai onneton äiti erään juutalaisvaimon ostamaan sen. Tämä piti

vanhojen vaatteiden kauppaa ja vuokrasi morsius- ja tanssi-pukuja

palvelijoille ja käsityöläisille. Saaduilla rahoilla ostettiin

Amyn pukutarpeet, ja vielä samana iltana alkoivat äiti ja tytär

ompelutyön. Ompelijaa ei tietysti kannattanut pitää. Joukko

parsittavia sukkia sai odottaa tekijäänsä eikä kukaan aamulla

ennättänyt katsoa lasten vaatteita, oliko niissä nauhoja ja nappeja

vai ei, sillä juhla oli muutaman päivän perästä, ja kunnes Amyn puku

oli valmis, sai muu työ olla sinänsä.

Herra Lundin näki ommeltavan ja näki Amyn juhlapuvussa, mutta hän ei

kysynyt, mistä rahat oli saatu. Syvä huokaus vaan pyrki esiin hänen

rinnastaan. Hän huomasi nyt, kuinka turhaa hänen oli toivoa Amysta

mieleistänsä tyttöä.

10.

Ompelijan luona.

Ahtaassa, ummehtuneessa huoneessa, joka oli täyteen ahdettu

kankaankappaleita, valmiita ja keskeneräisiä vaatteita, malleja,

kuosilehtiä ja ompelutarpeita, istui köyhä Eelin päivät pääksytysten

ahkerasti ompelemassa. Hänen tätinsä, joka oli niin hyvin kuin

kaupungin ainoa ompelija, oli ottanut turvattoman tytön huostaansa

opettaakseen hänelle ammattinsa ja saadakseen myöhemmin itse nauttia

hänen apuansa. Eelin oli kätevä ja helposti taipuvainen, joten hän

piammiten perehtyi tehtäviinsä. Hän oli luonteeltaankin nöyrä,

ystävällinen ja hyvin vaatimaton, niin ettei hänestä alituinen

sisässä istuminen ja uuttera työ tuntunut kovin raskaalta ja

painostavalta. Tytön ainoa huvi oli siinä, että hän silloin tällöin

sai tarkastella ohikulkevia ihmisiä ja lauantai- ja sunnuntai-illoin

kauniin ilman sattuessa tätinsä taikka muutamien tämän tuttavapiiriin

kuuluvien nuorten tyttöjen kera tehdä lyhyen kävelyretken maalle

päin. Joskus, mutta hyvin harvoin, saapui myöskin kirje Jenny

sisarelta. Eelin olisi kovin mielellään seurustellut joidenkuiden

rippikoulutoveriensa kanssa, mutta täti ei sitä sallinut. Et tunne

heitä siksi hyvin, että tietäisit, millä mielellä ottavat sinut

vastaan, oli hänen tapansa sanoa, eikä ole hauska kärsiä ihmisten

ylenkatsetta. Sillä katsoppa lapseni, ei ole tarpeeksi tässä

maailmassa, että olet kunnon tyttöä pitää myöskin olla rahaa,

huomatuksi ja tunnetuksi tullakseen ja arvonimi, joita sinulla,

tyttöparka, ei ole kumpiakaan.

Kenties nuori Eelin tällaisina hetkinä halusi jotakin noista eduista,

mutta jos niin oli, oli se vaan hetkellistä. Hän piti asemaansa

elämässä luonnollisena ja oli niin vakuutettu, että Jumala oli hänet

juuri siihen asettanut, ettei mikään nurina saanut sijaa hänen

sydämmessään. Kun hän aina istui sisässä, liikkumatta koulutoveriensa

piirissä, ei hän ketään heistä tavannut. Jonkun kerran oli hän nähnyt

Ragnhildin ja Eeditin kadulla, jotka silloin olivat ystävällisesti

tervehtineet, mutta he olivat aina olleet Eelinille vieraiden

henkilöiden seurassa eivätkä niin muodoin pysähtyneet hänen kanssaan

puhelemaan. Fanny Ruth oli ainoa, joka joskus kävi häntä katsomassa

ja oli pyytänyt häntä tulemaan luoksensa. Ne olivatkin ihania hetkiä

Eelinille tuossa köyhässä kodissa, kun hän sunnuntai-iltoina istui

rouva Ruthin vierashuoneessa Fannyn soittaissa kappaleen toisensa

jälkeen. Nuori ompelija nautti tosin enemmän vapaudesta, levosta

ja herttaisesta kohtelusta kuin koreasta musiikista, josta hän ei

suuriakaan ymmärtänyt, mutta Fannyn olikin tapana usein soittaa

kappaleita, joista hän luuli Eelinin pitävän, ja silloin tämä nautti

koko seuraavan raskaan viikkotyön varalle.

Eräänä päivänä, vähää ennen suurta juhlaa, istui Eelin taaskin

ompelemassa, puettuna vanhaan puseroleninkiin, sillä oli

sietämättömän kuuma, ja työn ankara kiire. Hän näytti palavalta ja

väsyneeltä ja silmäili usein kaipaavin katsein kadun toiseen päähän,

josta tullin takaa häämötti viheriä metsä, minne työstä vapaat

ihmiset aina tällaisina helteisinä poutapäivinä kulkunsa suuntasivat.

Yhtäkkiä soitettiin ovella, ja Eelin kiiruhti vastaanottohuoneeseen

tiedustamaan, kuka siellä oli. Se oli Alice Lager ja hänen varjonsa

Amy Lundin, jotka tulivat katsomaan, pitkällekö Alicen puku oli

valmistunut. Eelin riensi iloisesti pöydän luo ojentaen kätensä

tervehtiäkseen, mutta veti sen nopeasti takaisin havaitessaan

halveksivan ilmeen Amyn kasvoilla. Alice ei näyttänyt Eeliniä

tuntevan. Puhuttiin yhtä ja toista työstä. Täti, joka myöskin

oli tullut huoneeseen, koetteli pukua, mutta sovitellessaan sitä

tarkasteli hän ruskeilla silmillään terävästi ja tutkivasti Amya,

joka puolestaan halveksivin katsein mittaili Eelinin kulunutta pukua.

-- On hyvin vaikea saada tätä valmiiksi, virkkoi neiti Sundström,

siinä on niin paljo helyä, nauhaa ja nyöriä.

-- Mutta hyvä, rakas, kulta neiti Sundström, huudahti Alice, sen

täytyy, sen _täytyy_ tulla valmiiksi.

-- Niin, mutta näinä kuumina päivinä on ihmisen melkein mahdoton olla

ahkera. Eiköhän saisi jättää pois tätä nyörireunustaa etukaistasta?

-- Ei, ei millään muotoa, hyvä neiti Sundström, sehän se juuri siinä

on omaperäistä ja muista eroavaa! Sen pitää olla siinä, ja valmiiksi

se on saatava.

-- Eelin tässä aivan turmeltuu, huokasi ompelija katsahtaen

ystävällisesti sisarensa tyttäreen ja vaateliaasti Amyyn.

Alice ei katsonut Eelinin ansaitsevan edes katsetta; hän oli siksi

itsekäs, ettei hänellä näin tärkeänä hetkenä, jolloin oli puvun

kirjaileminen kysymyksessä, ollut aikaa muistaa sitä, joka sen

valmisti.

-- Minä maksan, huomautti hän; neiti Sundström tietää, että minä

maksan, niin pian kun puku on valmis.

-- Niin -- sen kyllä tiedän, vastasi ompelija vitkaan.

-- No, kai se nyt sentään tulee valmiiksi? kysyi Alice äänessä

mairitteleva sointu.

-- No niin, me saamme jatkaa päiviä öillä.

-- Niin, pankaa vaan parastanne, neiti Sundström. Hyvästi, hyvästi!

ja sievästi kumartaen molemmille ompelijoille poistui Alice.

-- Amy yritti matkia ystävätään, mutta vaikka hänen onnistui saada

tervehdykseensä jokin määrä opittua viehkeyttä, puuttui siitä

kuitenkin se luonnollinen sulo, joka kävi ilmi jokaisesta Alicen

liikkeestä ja joka hänessä oli synnynnäistä.

Kun ovi vieraiden mentyä sulkeutui ja pieni kello vielä hiljalleen

kilkahteli, seisoi Eelin alla päin, pahoilla mielin pöydän

ääressä. Täti oli huonolla tuulella, heitteli sinne tänne suuria

paperikoteloita, työnsi armotta paikasta toiseen kauniita hattuja,

kiskoi ulos ja sisään pöytälaatikoita ja kulki nopein askelin ympäri

huonetta. -- Minä maksan, minä maksan, mutisi hän ikäänkuin itsekseen,

rikkaat luulevat rahan auttavan kaikessa. Juuri kuin voitaisi maksaa

ne hikipisarat, jotka vierivät näinä helteisinä päivinä, monien

öiden valvonta ja menetetty terveys. Vaan niinhän se on, he eivät

tätä ymmärrä, heidät on kasvatettu sillä tavoin ajattelemaan. He

eivät ole tottuneet työhön eivätkä tunne orjan taakkaa. Voimme antaa

heille anteeksi, kosk'eivät tätä ymmärrä. Mutta tuo köyhä nousuväki,

joka tyhjästä kopeilee, se on sitä pahinta. Tuokin katala kana, Amy

Lundin, luulee olevansa niin huiman hieno käydessään Alice Lagerin

hattu päässä ja letustellessaan hänen helyissään ja koristuksissaan.

Niin maar, minä olen ommellut Alicelle aina kahdennestatoista

ikävuodesta alkaen joka pienimmänkin lapun, jonka vuoksi tunnen hänen

vaatekappaleensa yönutun pitsistä aina tanssileningin vyöhön asti,

ja siksi tiedän, että se on hänen hattunsa, jota tuo kerjäläisneiti,

Amy käyttää, vaikka hän mukamakseen on sovitellut nauhat uudemman

kuosin mukaisesti. Nyt luulee hän näyttävänsä erinomaisen suloselta,

luulen ma, mutta ruma hän on harmaankellertävine hiuksineen ja

naurismaisine naamoineen. Ja kuitenkin katselee hän köyhää tyttö

raukkaa sellaisilla silmäyksillä, kuin olisi hän itse Rooman keisarin

tytär eikä olisi ikinä ennen nähnyt paikattua puseroleninkiä.

Mutta minäpä muistan hyvin senkin ajan, jolloin tytön äitikulta

seisoi paitahihasillaan leipomassa piirakoita hovineuvoksen rouva

G:lle, kuivasi pellit itse ja kulki pahasissa kenkärajoissa, -- sen

muistan peräti hyvin. Ja nyt laahustaa tytär pitkissä rimsuhameissa

pitkin katuja rikkaiden ja ylhäisten seurassa, ikäänkuin ei olisi

parempi istua kotona tuudittamassa vesoja tai auttamassa äitiä

ompelussa, sillä minä tiedän niin juurin jäärin heidän olonsa ja

elantonsa, vaikka äiti on sellainen hanhi hänkin eikä tahdo ilmaista

köyhyyttään, vaikka illanvietot ja tanssijaiset heidän luotaan

ovatkin loppuneet. Kiukustuu aivan haljetakseen nähdessään ihmisten

kaunistavan päälikuoren siloseksi ja alle kätkevän ryysyjä. Niinkuin

ei Herra taivaassa muistaisi köyhiä yhtä hyvin kuin rikkaita, ja

niinkuin voitaisi pettää ihmisiä ulkonaisella kiillolla. Älä ole

huolissasi, Eelin pieni, virkkoi täti yht'äkkiä sisarensatyttärelle,

on aina parempi näyttäidä sellaisena kuin todellisuudessa on, kuin

komeissa lainakoristeissa.

Eelin kallisti hiljaa nyyhkyttäin päänsä tätinsä rintaa vasten. --

En siitä niin suurin välitä, että olen köyhä, mutta -- mutta olen

ajatellut, että me tovereina, ja kun olemme kuulleet, yhdessä niin

paljon jumalansanaa, voisimme tervehtiä toisiamme.

-- Niin, niin -- niinhän sen pitäisi olla, mutta maallinen hyvä

haihduttaa helposti pois jumalansanan, ja pian unhottuvat köyhät

toverit. Vaan älä siitä huoli -- se tervehdys ei sinua suuresti olisi

lihottanut. Olisin toki luullut parempaa Alicesta. Ei hän juuri

ylpeäkään ole, mutta mielensä kun on niin tuiki kiintynyt huvituksiin

ja pukuihin, ei hän sinua tuntenut. Hän ei paljon muuta ajattele,

kuin pukuja ja tanssiaisia. Sellainen hän on, sellaiseksi on hän

syntynyt ja aiottukin, arvaan ma. Jahka hän vanhenee, tulee kyllä

toista, mutta sinne on pitkät matkat. Kuivaa nyt, lapseni, kyyneleesi

ja ole iloinen jälleen. Sinähän olet aina kiltti ja tyytyväinen ja

kuoltuani saat periä jok'ikisen murun!

-- Oi, täti, mieluummin tahtoisin teidän elävän kauan vielä. Eihän

minulla ole muita mailmassa kuin sinä ja Jenny sisko.

-- Niin, niin, huokasi täti liikutuksissaan, mutta kerran sekin päivä

koittaa. Mene nyt alas uimahuoneelle, vilvoita itseäsi vedessä ja

pue sitten palattuasi uusi karttuunihame yllesi -- ei sinun tarvitse

käydä kuin kerjäläinen, niin kauan kuin minun pääni on pystyssä,

lisäsi täti puoleksi leikillä.

Nuori Eelin pyyhki pois kyyneleet ja hymyili vielä hiukan

surunvoittoisesti, mutta kiiruhti sitten alas uimarantaan

virkistämään ruumistansa. Raittiina ja iloisena palasi hän jälleen

työhön hyräillen jotakin vanhanaikuista laulua.

-- Kylläpä se Eelin on hirveän yksinkertaisen näköinen, sanoi Amy

heidän päästyään ulos ovesta.

-- Kuka? kysyi Alice.

-- Eelin Björkman, ompelija.

-- Vai niin, minä en häntä katsellut.

-- Mutta hänhän se oli, joka -- joka kävi rippikoulua samalla kertaa

kuin mekin.

-- Ah niin, aivan oikein, vastasi Alice välinpitämättömästi.

-- Oikein pelkäsin, että hän tunkisi meidän joukkoomme, ehkäpä vielä

rupeisi sinuttelemaan, jatkoi Amy nenäänsä nyrpistäin.

-- No siinä nyt ei minusta ollut mitään peljättävää, virkkoi Alice

hajamielisesti, kunpahan vaan saisivat pukuni valmiiksi -- ja

saanevatkin; neiti Sundström on niin täsmällinen ja luotettava.

11.

Suuri juhla.

Kirkkaana ja ihanana nousi suuren juhlapäivän aurinko. Melkein

kaikkialla kaupungissa oltiin aikaisin liikkeellä. Naiset

sommittelivat vielä viimeisen kerran pukujaan, asettelivat

ruokavaroja vasuihin, ja kaikkialla oli yhtä ja toista valmistamista.

Vihdoin nähtiin puolipäivän rinnoissa joukko toisensa perästä soluvan

eteläistä tullia kohti. Se oli sovittu yhtymäpaikka, ja kirjava,

hauskannäköinen seurue sinne kerääntyi. Maalaispukuihin puettujen

nuorten neitosten keskellä vilisi nuoria herroja merimies- tai

talonpoikaisvaatteissa rattosasti rupatellen. Kaikkien saavuttua

paikalle työnnettiin venheet vesille ja laulun helkähdellessä

viiletettiin pitkin tyyntä järveä, kunnes noustiin maalle tuuheiden

koivujen, kuusten ja pihlajien ympäröimälle niitylle. Tänne olivat

herrat edeltäkäsin hankkineet penkkejä ja pöytiä, ja silläaikaakun

nuoret hajaantuivat metsään, heittäytyivät iäkkäämmät herrat

nurmikolle ja rouvat palvelijoineen alkoivat valmistaa päivällistä.

Kauneudestaan kuulu Alice Lager oli nyt, kuten ainakin, se keskus,

jonka ympärille nuoret herrat keräytyivät. Amy oli myöskin seurassa,

yllään se puku, joka oli maksanut niin monta kovaa sanaa, niin

kosolta kyyneliä, niin paljon työtä. Mutta sehän oli nyt unohdettu,

hän oli joukossa mukana Alicen parvessa, ja puku oli hänellä aivan

yhtä kallis kuin muillakin. Alice tunsi liikkuvansa omalla oikealla

alallaan. Huvia, laulua, tanssia, pieniä seikkailuja -- niitä

hän kiihkoisesti halusi, ja täällä sitä oli yltäkyllin. Hän oli

iloinen ja vallaton. Täällä saattoi sitäpaitsi esiintyä vapaammin

kuin salongissa, ilvehtiä ja laskea leikkiä -- sen tunsivat kaikki

nuoret riemuitessaan ja kujeillessaan. Seurue jakautui suurempiin ja

pienempiin joukkoihin: jotkut lauloivat, toiset poimivat marjoja, osa

keräsi kuivia puita ja risuja päivällispadan alle, osa taasen teki

tuohisia. Ne, jotka halusivat yksinäisyyttä, kiertelivät yksikseen

metsissä. Niihin kuului Ragnhild Cederskiöld. Edith Berg erkani

hänkin piammiten toisista ja lähti etsimään erästä harvinaista

kasvia, jonka piti täälläpäin löytyä. Liina von Rosen, maalaistyttö,

ohjaili marjainpoimimista, ja oli hänenkin ympärilleen muodostunut

pieni saattue, joka ihaili hänen kevyttä, hienoa vartaloaan ja hänen

ketteriä liikkeitään kunnailla ja kallioilla. Täälläkin oli ilo

ylimmillään. Liinan iloisuus oli suoraa ja vilpitöntä. Hän lasketteli

sukkeluuksia ketään loukkaamatta, oli vallaton menemättä kuitenkaan

liiallisuuksiin. Hän oli vapaa mielistelystä niin täydellisesti kuin

se oli mahdollista, yhtä ystävällinen ja suora nuorille herroille

kuin tytöille ja esiintyi pikemmin lapsen kuin nuoren naisen

tavoin. -- Toisin oli Alicen laita. Hän tiesi ja tunsi, että hänen

kauneutensa ja rikkautensa sytytti monen nuoren miehen sydämmessä

tulen vireille ja hänen ilonsa oli tuota tulta kohennella sekä

leikkiä noilla sydämmillä. Hän oli lukenut tarpeeksi romaaneja ja

ottanut kylliksi osaa salonkielämään tietääkseen, mitenkä kaikki

tulisi käymään, ja oli hän jo siksi paljon mailmaa nähnyt, että

osasi tässä suhteessa taitavasti menetellä. Niiden joukossa, jotka

tänään häntä uskollisimmin seurasivat, oli ennen mainittu nuori

apteekkari sekä erään kenraalin poika, luutnantti M--. Alice sen

huomasi, vaikkei ollut sitä ajattelevinaan. Hän oli sellaiseen

ennestään tottunut. Hänellehän oli kuiskailtu kohteliaisuuksia

ja rakkaudentunnustuksia jo viidentoista vuoden ikäisestä. Tosin

sykähti hänen sydämmensä hiukan voimakkaammin kun hän kohtasi

luutnantin hehkuvan katseen, mutta se pienoinen sydän, niin nuori

kuin se olikin, oli jo monesti liekehtinyt ja vaihtanut ihailunsa

esinettä miltei joka tanssijaisissa. Tänään näyttihe hän kokonaan

välinpitämättömäksi luutnantin suhteen ja osotti suurinta ystävyyttä

apteekkarille nauttien sanomattomasti nuoren sotilaan synkistä

silmäyksistä. Luutnantti M-- oli viimeisissä tanssijaisissa luullut

kokonaan saavuttaneensa ihaillun kaunottaren suosion ja nyt havaitsi

peräti erehtyneensä. Alice ymmärsi toki pidätellä hänet verkossaan

milloin lumoavalla katseella, milloin milläkin pikku juonella, joita

mielistelevällä tytöllä on tuhansia. Apteekkari oli varakas sekä

arvossa pidetty, ja vaikkei Alice lainkaan ollut päättänyt häneen

sitoutua, oli hän kuitenkin liian hyvä saalis ajattelematta käsistä

päästettäväksi. Hänen sydämmensä oli oikeastaan kiintynyt nuoreen,

miellyttävään luutnanttiin, mutta hänen käytöksestään päättäin olisi

hänen helposti luullut enemmän mielistyneen apteekkariin. Kun nuoret

jälleen marjoineen, kukkineen ja risuineen kokoontuivat niitylle,

oli vielä niin pitkältä päivälliseen, että voitiin ruveta hetkeksi

leskisille. Kun useimmat ottivat leikkiin osaa, muodostui siitä aika

pitkä jono, ja ilomielin jatkettiin leikkiä hyvän aikaa. Kerran

joutui luutnantti M-- leskeksi ja hän tahtoi erottaa toisistaan

Alicen ja erään nuoren opettajan, jotka olivat parina. Opettaja oli

kirjatoukka ja tottumaton juoksemaan; kuitenkin olisivat Alice ja

hän päässeet yhtymään, jos tyttö vain olisi halunnut, mutta hän oli

juoksevinaan niin rutosti luutnanttia pakoon, että hän tuli lähelle

metsän rantaa ja livisti nopeasti puiden suojaan. Luutnantti syöksyi

jäljessä ja saavutti hänet pensaikosta loitolla muusta seurueesta.

-- Te olette säälimättömän ankara, neiti Alice, huudahti hän

hengästyksissään ja tahtoi pitää tytön käsiä omissaan.

-- Pitäisikö minun antautua leskelle, vastasi Alice naurahtaen ja

viuhkoen mielistelevästi nenäliinallaan, minä en pidä leskistä.

-- Se ilahuttaa minua äärettömästi, iloitsi luutnantti, olen ollut

kovasti mustasukkainen pormestarille, sille vanhalle pöhkölle, joka

yhtenään teitä kursastelee.

Alice nauroi sydämmellisessti: -- Ha, ha, ha, hänhän kelpaisi minulle

isoisäksi.

-- Niin no, minä olen sitäpaitsi mustasukkainen kaikille ihmisille,

jotka teitä lähentelevät.

Alice veti kätensä irti, ja ikäänkuin ei olisi kuullutkaan viimeisiä

sanoja, virkkoi: -- Mennään nyt takaisin, muuten luulevat meidän

vuoreen kadonneen.

-- Yksi sana ensin, kallis neiti Alice, pyysi luutnantti.

-- Ei, te vasta olette vallan sietämätön, tuskitteli Alice

silmäkulmiaan rypistäin, mutta hymyillen niin lumoavasti, että

luutnantti vaan sai enemmän rohkeutta.

-- Oletteko sitten jo kokonaan unohtanut sen kauniin kukan, jonka

viimeksi annoitte minulle, neiti Alice, ja ne sanat, jotka silloin

-- --. He saapuivat nyt metsänrantaan ja vastattuaan nopeasti luutnantin

kädenpuristukseen juoksi hän kiireesti niitylle sitä ennen kuitenkin

kuiskaten: -- Minulla on hyvä muisti.

Nyt oli luutnantti jälleen tyytyväinen ja katseli ylimielisen

levollisesti, kuinka apteekkari uutterasti tavotteli Alicen suosiota.

Kyllähän Alice edelleenkin mielisteli tätä, mutta olihan luutnantilla

varma todistus siitä, että hän se sittenkin sai etusijan ja hän

mietiskeli vain itsekseen: -- Kylläpä osaat keikailla, ilkimys, mutta

varokoon vaan pilleriprinssi joutumasta hänen pauloihinsa, hän on

minun, minä en ole häntä päästävä.

Ja tyytyväisenä kierrellen viiksiään pyrähti luutnantti kannallaan

ympäri.

Samallainen seikkailu tapahtui iltapäivällä rannassa. Jotkut nuorista

olivat ongenvapa kainalossa lähteneet rannalle ja hajaantuivat

onkimaan. Liina oli etsinyt itselleen kalvepaikan pensaikon varjossa

ja seisoi siellä vapa kädessä, kun joku herroista, äskenmainittu

opettaja lähestyi häntä. Hän asettui nuoren tytön rinnalle ja heitti

onkensa aivan lähelle. Liina lausui jonkun pilasanan, mutta nuori

mies pysyi totisena, ja ennenkun Liina edes ennätti sitä ihmetellä,

esitti hän suoraan kosintansa. Liina punastui ja hänen somilla,

lapsellisilla kasvoillaan vaihteli hämmästyksen, pelvon ja kainouden

sekainen ilme. Hän tunsi hyvin vähän nuorta opettajaa. Hän oli tosin

koulun ylimmällä luokalla ollut yhden lukukauden hänen oppilaanaan ja

senjälkeen joskus tavannut hänet seuroissa, mutta sillä välin ei hän

ollut häntä milloinkaan muistellut. Tämän ilmaisi hän nyt opettajalle

aivan suoraan päästyään ensi hämmästyksestä.

-- Te ette siis voi päättää -- -- --

-- En -- en, änkytti Liina, olen niin nuori, en ole sellaista vielä

ollenkaan ajatellut, pidän eniten isästä ja äidistä --. Mutta kun

hän näki nuoren miehen tuskasta vapisevat huulet ja surullisen

katseen, heitti hän pahlaimen luotansa ja tarttui lapsellisella

osanotolla häntä käteen lausuen: -- Oi, antakaa anteeksi, jos olen

tuottanut teille surua! en voi muulla tavoin menetellä -- en -- -- --

en ole milloinkaan nähnyt teissä muuta kuin suositun, maltillisen

opettajan, jos käytökseni on saattanut teitä muuta ajattelemaan, on

se tapahtunut ilman tarkoitusta -- -- -- uskonette kai sen?

-- Uskon, uskon, viaton lapsi! huudahti nuori mies lämpimästi,

unohtakaa, mitä olen sanonut, älkääkä antako murheeni iloanne

häiritä. -- Opettaja poistui äkkiä.

Koko lopun päivää oli Liina tavallista hiljaisempi ja vakavampi,

mikä seikka suuresti tuotti seuralle pilan ja ihmettelyn aihetta.

Herroista, erittäinkin entisestä opettajastaan, koetteli hän

varovasti pysytellä erillään -- näytti siltä kuin olisi hän tahtonut

karttaa mahdollisuutta samallaiseen kohtaukseen kuin äsken rannalla.

Kun ilma illalla vilvastui, alkoi tanssi. Soittoniekka oli varattu

mukaan ja niin sitä pyörittiin viheriällä nurmikolla. Ragnhild ja

Eeditkin näyttivät siitä nauttivan tavallista runsaammin, sillä

täällä luonnon helmassa pysyi mieli hilpeänä ja virkeänä. Nyt

esiintyivät eri ryhmät, joista Alice Lagerin keksimä oli somin, ja

siihen kuuluivat sitäpaitsi parhaat tanssijat. Amy otti myöskin

osansa siitä ylistyksestä, jota niin runsin tuhlattiin tälle

ryhmälle, ja oli aito onnellinen. Hän oli todellakin tanssinut

entistänsä sirommin ja pukukin sopi hänelle paremmin kuin tavalliset

salonkivaatteet.

Luutnatti M--, joka oli hänen kavaljeerinansa, mielisteli häntä

kohteliaisuuksilla herättääkseen Alicessa mustasukkaisuutta

ja rangaistakseen häntä käytöksestään apteekkaria kohtaan,

toiselta puolen senkin vuoksi, että häntä huvitti katsella,

kuinka yksinkertainen Amy luuli näiden kohteliaisuuksien lähtevän

suoraan sydämmestä. Mutta Alicepa ei suinkaan ottanut tästä

säikähtyäkseen. Hän ymmärsi hyvin luutnantin aikeet eikä ollut häntä

huomaavinaankaan. Hän oli aivan varma siitä, ettei tämä tosissaan

voinut pitää parempana tuota ulkomuodon suhteen kovaosaista Amya kuin

häntä, kaupungin ja koko seudun viehkeintä naimaikäistä impeä.

Vasta myöhään illalla alkoi seurue hankkia paluumatkalle.

Siinä mylläkässä, mikä syntyi, kun kaikki etsivät tavaroitaan,

kun venheitä vieretettiin vesille ja koreja kannettiin rantaan,

sai apteekkari tilaisuuden pyytää Alicea hetkeksi keskustelemaan

kanssansa. Alice suostui. Hän aavisti asian tarkoituksen ja

mietiskeli, mitenkä pääsisi antamasta varmaa vastausta. Heidän

käyskennellessään muun seurueen huomaamatta pitkin metsänrantaa

lehtevien puiden suojassa ilmoitti apteekkari sydämmellisin ja

miehekkäin sanoin asiansa: hän pyysi Alicea vaimokseen. Alice

käsitti, ettei tätä sopinut lyödä kokonansa leikiksi, ei hän myöskään

tahtonut olla käyttämättä mielistelytaitoansa. Hän olisi kyllä

voinut sanoa hänelle totuuden, nimittäin ettei hän apteekkaria

rakastanut eikä luultavasti olisi vastaisuudessakaan sitä tekevä,

mutta sitä hän ei tahtonut, koska tiesi sillä tavoin kadottavansa

yhden ihailijoistaan. Ja Alice halusi suurta saattuetta. Hän pyysi

senvuoksi miettimisaikaa. Hän ei ollut tullut tätä ajatelleeksi,

sanoi hän, ei ollut aavistanut apteekkarin tunteita, hän miettisi

asiaa, ei voinut _varmasti_ sanoa, pitikö hänestä, kenties

tulevaisuudessa, .... oli niin nuorikin vielä. -- Apteekkari kysyi,

saisiko hän puhua vanhemmille asiasta. Ei, sitä ei Alice tahtonut.

Hän tiesi vanhempainsa mielistyneen apteekkariin ja pelkäsi

joutuvansa pulaan. Ei, hän neuvoi häntä olemaan asiasta hiiskumatta,

lupasi itse sitä ajatella -- sillä välin he seurustelisivat niinkuin

ennenkin.

Apteekkari ei ollut tähän oikein tyytyväinen, mutta hän mietti

mielessänsä: -- Kun tyttö pyytää miettimisaikaa, on hän jo puoleksi

vallassamme. -- Ja kun hän tähän liitti kaikki ne palavat silmäykset

ja lumoavat hymyilyt, jotka tänään olivat langenneet hänen osalleen,

arveli hän tytön häntä jo rakastavan, vaikkei vielä tähän asti

ollut siitä selvillä. -- Ja kukaties, tahtoo tyttö, lisäsi hän

ajatuksissaan, hiukan leikkiä kanssani kuten kissa hiiren kera.

Se olkoon hänelle sallittu, minä vaan en päästä häntä käsistäni.

Luutnantti ylpeilee ja komeilee kannuksillaan ja viiksillään, mutta

joskus ovat tytöt toki siksi järkeviä, että ennen valitsevat miehen,

jolla on mukava koti, kuin sen, joka asuu kasarmissa eikä ole muuta

tarjottavana kuin velkoja.

Näin oli Alice voinut tyydyttää kummankin kilpailijan. Kuinkahan

kauan tätä kestäisi? Sitä hän ei viitsinyt ajatella. Hän toimi

aina hetkellisen mielenjohteen mukaan ja sillä tavoin, kuin häntä

itseään parhaiten miellytti. Kun Alice ja apteekkari palasivat muun

seurueen luo, oltiin juuri lähdössä ja auringon laskiessa karahtivat

venheet kotirantaan. Iloinen seurue hajaantui tyytyväisenä loistavaan

huviretkeen.

12.

Köyhän lapsen onni.

Oli myöhäinen iltapäivä. Fanny Ruth palasi kotiin soittotunnilta.

Hän oli väsyksissä, sillä hän oli antanut kolme tuntia peräkkäin

koululapsille, jotka vapaina lauantai-iltoina harjoittivat

soittoansa. Eivät nämä oppilaat olleet sanottavasti innostuneita,

eivät myöskään musikaalisia, vielä vähemmän ahkeria. Nuorella

opettajalla, joka itsekin oli vielä melkein lapsi, oli siitä paljon

vaivaa, ja ainoa, mikä piti hänen joskus jo lannistumaisillaan

olevaa mieltänsä vireillä, olivat ne pienet piljetit, joita hän sai

tuntein päätyttyä ja joista hän lukukauden lopulla tiesi saavansa

rahaa, millä edes hiukan saattoi hankkia rakkaalle äidille hupia

ja mukavuutta. Fanny oli saanut enemmän oppilaita, kuin hän oli

uskaltanut toivoakaan, ja hän piti sitä todellisena onnena, jos siitä

oli vaivaakin.

Asuessaan kahden äitinsä kera ei taloustoimiin kulunut paljon aikaa,

ja kun äiti enimmäkseen piti siitä huolen, sai Fanny käyttää päivänsä

musiikkiin. Jos Fanny olisi harjoittanut sitä ainoastaan huviksensa,

ei hänen tunnollisuutensa olisi milloinkaan sallinut hänen siihen

niin kokonaan antautua eikä jättää kaikkea muuta äidin huoleksi.

Mutta soittamisesta oli koitunut tulolähde, ja senvuoksi piti hänen

nyt käyttää kaikki vapaat hetkensä sen harjoittamiseen voidakseen

edistyä niin, että hän kykenisi edelleenkin ohjaamaan oppilaitansa

ja -- vaikka sehän oli hämärä tulevaisuuden unelma -- ehkä kerran

vielä itse saisi nauttia jonkun taitavan opettajan opetusta. Muutamia

vuosia oli muuan musiikinopettaja asunut X:ssä ja kuultuaan Fannyn

soittavan, kun tämä vielä oli pahanen koulutyttö, oli hän tarjonnut

tälle maksutonta opetusta sillä ehdolla, että Fanny valvoisi hänen

nuorempien oppilaittensa harjoitustunteja. Kiitollisena myöntyi Fanny

tähän tarjoukseen ja näiden vuosien kuluessa oli hän edistynyt niin

huomattavasti, että hänen opettajansa joka kerta kuullessaan hänen

soittavan sitä ihmetteli. Kovasti kehotti hän tyttöä lähtemään

ulkomaille valmistuakseen pianonsoittajaksi, mutta Fanny ei voinut

mitenkään ymmärtää, mistä hän saisi varoja siihen. Herra E., Fannyn

opettaja, muutti kuitenkin paikkakunnalta pois, joten tyttö oli

pakotettu omin päin jatkamaan. Itse ymmärsi hän vallan hyvin, kuinka

vaillinaista hänen soittotaitonsa oli, ja hän epäili voivansa ilman

opetusta edistyä. Siitä huolimatta hän edelleenkin työskenteli

uutterasti. Paitsi tuntejaan ja omia kirjoituksiaan ompeli Fanny

vielä kaikki, mitä kodissa tarvittiin, koska hän tahtoi säästää äidin

heikkoja silmiä. Äiti salli tämän mielellään senkin tähden, että hän

pelkäsi Fannyn terveyden kärsivän alituisesta soittamisesta.

Kuten sanoimme, oli Fanny nyt kotimatkalla soittotunniltaan. Kadut

pienessä kaupungissa olivat jokseenkin pimeät ja tyhjät, niinkuin

ainakin, ja Fanny kulki ajatuksiinsa syventyneenä mietiskellen

mielessään rakastettua soittokonettaan.

-- Jospa voisin kerran ostaa itselleni uuden soittokoneen, ajatteli

Fanny, mutta koskapa saisinkaan kokoon niin suuren summan? --

Ehkä sentään .... -- Ja nyt risteili joukko valoisia tuumia hänen

päässään. Käynti tuntui tämänvuoksi kevyemmältä, kadut näyttivät

valaistuneemmilta, ja pian seisoi hän eteisen ovella. Äitikulta

avasi oven ja otti ilomielin hänet vastaan. Huoneessa tuntui

valoisalta, lämpimältä ja kodikkaalta, ja kohta istuivat äiti ja

tytär yksinkertaisen illallispöytänsä ääressä. Senjälkeen istui Fanny

soittamaan.

-- Eiköhän olisi parempi, että lepäisit lapseni?

-- Ei, äiti, en olekaan enää väsyksissä -- minun pitää välttämättä

vielä tänään oppia tämä säveljuoksutus Steibellin sonaatista, se ei

anna minulle vähääkään rauhaa, vastasi Fanny.

Äiti otti kutimensa ja sitten istuivat he niinkuin niin monena iltana

ennenkin pienessä vierashuoneessaan.

Joskus Fanny pysähtyi kertomaan äidille vaikeuksia juoksutuksessa ja

äiti virkkoi suudellen tytärtään, että tämä oli ahkera ja kiltti.

Yhtäkkiä kilkahti eteisen kello.

-- Kukahan se lienee, näin myöhään, kellohan on kohta yhdeksän.

Kun äiti avasi oven, astui vanha, harmaahapsinen, kunnioitusta

herättävä herrasmies sisään; hänellä oli suuret vilkkaat silmät, ja

ystävällisesti hän tervehti köyhää leskeä.

-- Suokaa anteeksi, että tulen näin myöhään teitä häiritsemään,

mutta kuulin soittoa täältä sisältä, mestarillisesti soitetun

säveljuoksutuksen, enkä saanut oltua tiedustamatta, kuka tällaisessa

syrjäisessä pikkukaupungissa osasi soittaa niin mainiosti. Anteeksi,

en vielä sanonut nimeänikään: soittotaiteilija D.

-- Ah, huudahti Fanny riemastuneena, Herra D, joka huomenna antaa

täällä konsertin.

-- Juuri sama. Pistäydyin tuosta lähellä olevasta apteekista

kysymässä, kuka täällä asui, sillä soittonne, nuori neiti miellytti

minua. Sitäpaitsi on minulla eräs itsekäs aikomus. Tarvitsisin

avustajan huomenna, olen vanha mies, joten hetken lepo numerojen

välillä olisi minulle tarpeen. Koko kaupungissa ei tietääkseni

ole ainoatakaan soittajaa. Jotkut piaanonumerot tekisivät hyvän

vaikutuksen -- saanko pyytää teitä, neitiseni, avustamaan

konserttiini.

Fanny joutui äkkiarvaamatta hämilleen, mutta äiti vastasi:

-- Tyttäreni on ainoastaan oppilas, ei ole milloinkaan esiintynyt

julkisesti eikä hän luultavasti siihen kykenekään.

-- Täydellinen taiteilija ei luonnollisesti saata kukaan olla

noin nuorena, mutta voitte luottaa sanoihini, rouvani, teidän

tyttärellänne on erinomaiset lahjat ja hyvä kouluutus. Ja jos

herrasväellä ei ole mitään muuta tätä vastaan, on neiti huomenna

esiintyvä edukseen.

Hetken äänettömyyden jälkeen jatkoi iäkäs herra:

-- On jo myöhäinen ja olisi ehkä sopimatonta pyytää neitiä soittamaan

joitakuita kappaleita minun kuulteni.

-- Tyttäreni täyttää hyvin mielellään Teidän toivonne, vastasi rouva

Ruth ja Fanny asettui piaanon ääreen.

Fannya hiukan pelotti ja ujostutti soittaa noin kuuluisan taiteilijan

kuullen. -- Mutta, tuumi hän toisekseen, hän tietänee, mihin

alottelija kykenee, ja minulle voi olla hyötyä hänen huomautuksistaan.

Fanny soitti ensin pienen laulunomaisen kappaleen Sebastian

Bachilta. Hänen kosketuksensa oli pehmeä ja miellyttävä, hänen

esityksensä yksinkertaista ja luonnollista, hän oli täydelleen

käsittänyt säveltäjän tarkoituksen. Iäkäs taiteilija istui hiljaa;

mielenkiinnolla ja tarkkaavasti kuunnellen tytön soittoa. Fannyn

lopetettua pyyhkäsi hän kädellään kostuneita silmiään. Vanha piaano,

yksinkertainen huone, vielä hento lapsellinen vartalo koruttomassa

puvussa, lempeät kainot kasvot, joilla nyt eloisa puna väikkyi, oli

liikuttanut häntä, ja kun tyttö nyt käänsi loistavat silmänsä kysyvin

katsein häneen, virkkoi hän kehoittaen:

-- Soittakaa vielä, soittakaa vielä!

Fanny soitti vielä muutamia kappaleita eri säveltäjiltä. Hän tuli

rohkeammaksi, jota enemmän hän painui soittoonsa ja unohti kuulijat.

-- Soittakaapa nyt jokin Weberin kappale, pyysi herra D.

-- Ah, pelkään, etten lainkaan osaa soittaa Weberiä, vastasi Fanny,

olen viimeksi soittanut muuatta hänen konserttiansa, mutta -- -- --

-- Soittakaa se, soittakaa, vaikkette sitä osaisikaan, kehoitti herra

D.

Fanny totteli, ja nyt seisoi herra D. hänen vieressään tehden silloin

tällöin jonkun huomautuksen.

-- Tässä enemmän intohimoa -- -- -- tässä ailakoiden -- -- --

leikitellen, soittakaa leikitellen -- noin! nyt synkästi, -- -- --

seis! kiitos siitä! Tämä fortissimo on soitettava kuin ukkosen pauhu

-- -- -- j.n.e.

Kun Fanny lopetettuaan nousi ylös vavisten mielenliikutuksesta,

puristi iäkäs herra hänen päätään molemmin käsin ja suuteli häntä

otsalle.

-- Rouvani, lausui hän tytön äidille, näitä lahjoja ei saa

tukehuttaa, ei haudata pikkukaupungin tyhjyyteen. Hänen voimiaan ei

pidä haaskata soittotunteihin. Antakaa hänen matkustaa ulkomaille.

Rouva Ruth istui kalpeana ja liikutettuna pyöritellen vihkisormustaan.

-- Hyvä herra, virkkoi hän viimein, me olemme köyhiä, me voimme töin

tuskin ansaita jokapäiväisen leipämme.

-- Pyytäkää valtioapua, ehdotti vanhus innokkaasti.

-- Meillä ei ole ystäviä eikä tuttavia, jotka voisivat Fannya

suositella ja ilman jonkinlaista puoltolausetta -- -- --.

-- Se on luonnollista. Voi lapsi, lapsi, jospa olisit minun

musiikkikoulussani Tukholmassa, -- -- -- mutta joku keino on meidän

keksittävä. Luvatkaa ainakin soittaa huomenna konsertissani. Otamme

tämän alkusoiton Bachilta ja lisäksi jonkun Hummelin kappaleen.

Fanny lupasi, ja iäkäs taiteilija lähti pyydettyään vielä kerran

anteeksi, että hän ventovieraana myöhään illalla oli tunkeutunut

heidän asuntoonsa.

Seuraavana päivänä harjoitteli Fanny edelleen kappaleitaan ollen

iloissaan siitä arvostelusta, jonka herra D. oli hänen soitostaan

langettanut. Ja entistä voimakkaammaksi kasvoi hänessä halu

lahjojensa kehittämiseen jonkun etevän opettajan johdolla.

Kuinka suuresti hämmästyikään yleisö konserttisalissa nähdessään

Fanny Ruthin astuvan piaanon ääreen kalpeana ja vavisten, mutta

vanhan herra D:n rohkaisemana, joka asetteli nuotteja ja käänsi

lehteä.

-- Kuka olisi uskonut tällaista pienestä vähäpätöisestä Fannysta,

joka on kuljeksinut vanhassa ruskeassa palttoossa soittotuntia

antamassa, ihmetteli Alice Lager. Ja moni muukin puhkesi sanomaan

"kuka olisi uskonut". Mutta köyhän tytön ystävät tunsivat iloa hänen

menestyksestään.

Herra D. oli kuitenkin tiedustellut yhtä ja toista leskestä ja tämän

tyttärestä, mutta ei ollut muuta kuullut kuin hyvää. Konsertin

jälkeisenä päivänä kävi hän jälleen rouva Ruthia tapaamassa. --

Minulla olisi eräs ehdotus neidille, alkoi hän kiitettyään ensin

sydämmellisesti avustuksesta konsertissa.

-- Minulla on Tukholmassa pieni musiikkikoulu, oikeastaan vain omaksi

huvikseni, ja sinne otetaan ainoastaan rikaslahjaisia oppilaita --

tule sinne soittamaan, Fanny Ruth, minun vanha vaimoni ottaa sinut

avoimin sylin vastaan, olen ohjannut jo useita soiton suojatteja

hänen luoksensa. Köyhät oppilaat ovat usein asuneet luonamme, syöneet

meidän pöydässämme. Tule kerallani Tukholmaan. Tuletko? -- Fanny ei

hämmästykseltä, ilolta ja kiitollisuudelta saanut sanaa suustaan,

puristi vain vanhan miehen kättä ja puristi uudelleen katsoin häneen

loistavin silmin.

-- Se olisi suuri onni lapselleni, virkkoi rouva Ruth, mutta tehän

ette tunne meitä -- -- --

-- Luulen tuntevani tarpeeksi, hymyili vanha mies, mutta ymmärrän,

että ehdotukseni kaipaa miettimisaikaa. Matkustan nyt Helsinkiin

ja Turkuun antamaan konsertteja. Senjälkeen palaan Tukholmaan.

Sillä välin Te mietitte asiaa, rouvani, ja me voimme kirjeellisesti

keskustella asiasta. Tuntisin todellista iloa saadessani ottaa

vastaan tyttärenne oppilaakseni -- toivon siis hänen tulevan.

Vilkkaan vanhan herran mentyä heittihe Fanny äitinsä syliin ja

huudahti ihmeissään:

-- Äiti, uskallanko luottaa sellaiseen onneen?

Äiti hyväili häntä hellästi.

-- Vaikea lienee sitä vielä uskoa, mutta voimme sitä ajatella. Ennen

kaikkea tulee sinun, lapseni, muistaa, että ankara työ sinua odottaa,

suuria vaikeuksia saat voittaa, kenties koettelemuksiakin.

-- Niin äiti, sen tiedän; olen siitä kuullut puhuttavan ja kirjoista

lukenut. Mutta tunnen sielussani sellaisen voiman ja rohkeuden, jota

et luulisi pienen Fannysi omistavan. Jos vaan pysyn terveenä, ei

mikään työ, eivätkä mitkään vaikeudet saata minua lannistaa, ja jos

se kerran on minun kutsumukseni, niin tottahan Jumala on tukenani.

Eikö niin, äiti?

-- Aivan varmaan, rakas lapsi.

-- Ikävintä on elää erotettuna armaasta äidistäni.

-- Siihen meidän on alistuminen, huokasi äiti, ehkä saat rouva D:stä

äidillisen ystävän.

Oli puoliyö, ennenkun Fanny ja hänen äitinsä lopettivat keskustelun

ja menivät nukkumaan, ja kauan vielä oli Fanny vuoteellaan valveilla

muistellen viime päivien tapahtumia. Hän oli liiaksi riemuissaan

nykyhetken onnesta voidakseen ajatella loitolle tulevaisuuteen,

liiaksi lapsellinen uneksiakseen kunniaa ja menestystä, liiaksi

lempeä ja viaton miettiäkseen kilpailua muiden taiteilijain

kanssa. Hänen unelmansa keskittyivät siihen! sanomattomaan onneen,

että hän saisi taitavan opettajan ohjausta, että hän vähitellen

oppisi soittamaan niitäkin kauniita kappaleita, jotka nyt olivat

liian vaikeita hänelle ja saisi kuulla hyvää musiikkia. Uskaliain

tulevaisuudentuuma oli se, että hän soitollaan voisi keventää äidin

elämän huolia ja -- ostaa itselleen uuden piaanon.

Rouva Ruth valvoi yökausia tämän asian vuoksi. Pitäisikö hänen

lähettää nuori lapsensa noin yksinään mailmaan? Ja olikohan tämä nyt

Fannyn kutsumus. Hän keskusteli siitä Fannyn kummi-isän, paikkakunnan

tuomarin kanssa, joka oli ollut tytön isän parhaita ystäviä. Tämä

kehotti matkustamaan. Tuomarilla oli Tukholmassa muuan sukulainen,

jonka tytär kävi herra D:n musiikkikoulua; lupasi kirjoittaa sinne

ja suositella Fannya. Sen lisäksi tunsi hän erään naisen, joka

talven suussa matkustaisi Tukholmaan. Ehkä tämä ottaisi Fannyn

hoiviinsa matkan kestäessä. Tästä kirjoitettiin herra D:lle ja

Fannyn lähtöpäivä läheni. Kyynelsilmin ompeli rouva Ruth tyttärensä

matkapukua. Fanny suuteli kyyneleet pois koettaen lohdutella äitiänsä.

-- Sittenkun minä olen päättänyt opintoni, vuokraan minä oman

asunnon, sinä asut luonani ja saat vapaapiljetin kaikkiin

konsertteihin -- me olemme niin kovin onnelliset. Ja, lisäsi hän

vakavammin, me kirjoitamme toisillemme ja rukoilemme toistemme

puolesta. Ehkä tulen jo ensi kesänä sinua katsomaan.

Niin lähti Fanny, mutta kesä toisensa jälkeen kukki ja talvi vieri,

ennenkun hän takaisin palasi.

13.

Liinan koti.

-- Nyt äiti, ei sinun kannata ruveta vastustelemaan, sillä olen

tullut kotiin lujassa mielessä olla ymmärtäväinen ja hyödyllinen,

enkä aio luopua päätöksestäni.

Rouva von Rosen istui neuvotonna nojatuolissaan. Viimein virkkoi hän

puoleksi nauraen, puoleksi vastustellen tytön jyrkkiä sanoja:

-- Sinä et pysty tähän työhön, et ole koskaan ennen sitä tehnyt.

-- Sitä suurempi syy on nyt ruveta sitä opettelemaan, huomautti

Liina. Mikä tämä on? Paita? Onko se paikattava?

-- On. Mutta kyllä minä sen teen, lapseni, olen aina ennenkin

tällaiset tehnyt.

-- Siksipä juuri olet niin ymmärtämätön äiti. Olet syntymästäni

saakka saarnannut, että minun pitää olla järkevä ja ahkera, mutta

kun sitten tulen kotiin ymmärtäväisenä ja täysikasvuisena, niin sinä

suostuttelet minua jatkamaan samaa laiskurin elämää. Olet todella

kummallinen äiti. Tiedätkö, mitä Maria Ståle saa aikaan? Hänet

aion ottaa esikuvaksi pyrkiessäni täydelliseksi naiseksi. Hänen

toimialansa miellyttää minua eniten. En minä kelpaa lääkäriksi,

niinkuin Eedit Berg, enkä näyttelijäksi, kuten Hildur Jonson, mutta

paitojen paikkaamista, ruuan valmistamista -- sitä luulen kyllä

oppivani.

-- Kyllähän se on totta. Mutta niinkauvankun sinä kuljet

tuolla lailla hiukset hajalla, ei yksikään ihminen usko sinua

täysikasvuiseksi, järkeväksi tytöksi, nauroi äiti.

-- Sekö se vaan onkin! No ei siitä haittaa. -- Ja Liina hypähti

kuvastimen eteen, pyyhkäisi vaaleat, vallattomat kutrinsa korvan

taakse, kietoi ne verkkoon ja sitasi silkkinauhan tiukasti ympärille.

-- Katsos nyt, äiti, enkö nyt näyttäne kyllin arvokkaalta, jotta

uskallat luovuttaa tuon paidan minun huostaani.

Tuo hilpeä tyttö tempasi puoliväkisin työn käteensä, istui hyvin

viisaan näköisenä äitinsä viereen ja alkoi ommella huimaa vauhtia.

Äiti ryhtyi toiseen työhön, mutta silmäsi tuon tuostakin epäilevin

katsein nuorta ompelijaa. Sillä hän oli suuresti peloissaan, että

paita pikemmin tulisi pilatuksi kuin paikatuksi. -- Hetken kuluttua

astui Liinan isä, herra von Rosen, huoneeseen. Hän seisahtui ovelle

ilmeisesti ihmeissään silmälasiensa alta tarkastamaan tätä pientä

ryhmää.

-- Kuka siinä sinun vieressäsi istuu, äiti? No, jopa nyt jotakin,

eikö se vaan ole meidän yltiöpää. Ha, ha, ha, vai jo Liina ompelee!

-- Niinpä vaan -- paikkaa paitaasi, ukko kulta, vastasi Liina päätään

nostamatta.

-- Ja mihin ovat kutrisi kadonneet?

-- Etkö näe, että ne ovat vangitut. Äiti oli huolissaan, että

pitäisivät minua poikana, jos ne vapaina leijailisivat, kuului tytön

vakainen vastaus, mutta veitikka ilkkui jo suupielissä.

-- Äh, minä vaan en voi sietää tuota verkkopeliä. Anna kutrien olla

valloillaan. Nähnevät toki ihmiset pitkät hameesi, vaikken minä niitä

suurin ihaile.

-- Sinä olet kunnon ukko! huudahti Liina, hypähti tuoliltaan, viskasi

työnsä pöydälle ja istui isänsä syliin. Toisen kätensä kietoi hän

isänsä kaulaan, mutta toisella irroitti verkon hiuksistaan, niin että

kevyet kutrit laineissa kiertelivät hänen iloisia kasvojaan.

-- Kas noin, se on minun mieleistäni! huudahti isä ihastellen

tytärtänsä. -- Äläkä sinä, äiti, aseta verkkoja ja siteitä tytön

tukkaan.

-- Isä kulta, minä vaan tein pilaa Liinasta.

Liina nauroi iloisesti ja juoksi äidin luo ollen tukehduttamaisillaan

hänet suudelmiin.

-- Sinä olet parhain äiti mailmassa ja senvuoksi ansaitsisit paljon

paremman tyttären.

-- Hyvä tytärhän minulla onkin, riensi äiti vastaamaan katsellen

hellästi rakastettua lastaan.

-- Ja nyt on paita valmis -- ei siitä ainakaan enää monta pistosta

puutu. Olen istunut paikallani ainakin koko puoli tuntia ja tarvitsen

niin muodoin liikettä. Vai kuinka, isä?

-- Tietysti. Mene noutamaan niityltä kotiin Polle, minä lähden

ajelemaan pariksi tuntia.

-- Kyllä, isä, lupasi Liina, sieppasi hatun päähänsä ja lennätti

ulos. Ovella pyörähti hän ympäri. -- Lepää sinä vaan, äiti, kyllä

minä palattuani paikkaan lopunkin.

-- Hyvä, hyvä, vastasi äiti, otti Liinan työn ja purjettuaan

kurttuisen paikan ompeli sen uudelleen.

-- Tyttö on sentään jo seitsemännellätoista, lausui hän päätään

pudistaen.

-- Ole huoletta, lohdutteli isä. Tyttöä ei mikään vaivaa, hän on

iloinen ja reipas -- muuta ei vastaiseksi ole tarpeenkaan. Tarvinnet

apua, ota ompelija.

-- Ei ollenkaan senvuoksi, vaan hänen itsensä tähden.

-- Hänen itsensä tähden en muuta toivo, kun että saa olla rauhassa.

-- Niin, niin, ystäväni, nauttikoon vaan nuoruudestaan ja

vapaudestaan, myönnytteli heikko äiti tyytyväisenä, sillä

samaa hänkin sydämmessään toivoi, vaikka näön vuoksi katsoi

velvollisuudekseen huomauttaa, kuinka välttämätöntä Liinan oli

tasoittua ja vakaantua. Alati iloinen, yltiö ja rakastava tytär oli

vanhempainsa silmissä niin peräti täydellinen, niin rakastettava,

ettei hänessä ollut pienintäkään poispantavaa. Jos hän ei ollutkaan

niin kelpokäytännöllinen kuin Maria Ståle, niin oppinut kuin Eedit

Berg, niin musikaalisesti etevä kuin Fanny Ruth, -- niin mitäpä

siitä. Eiväthän kaikki ihmiset ole samaan kaavaan valetut. Mitä taas

hänen kykyihinsä tuli, ei niitä vielä oltu sanottavasti koeteltu.

Äiti oli kaikessa hiljaisuudessa varmasti vakuutettu, että Liina

kykeni mihin hyvänsä, kunhan vaan olisi pakko tosissaan yrittää.

Ja isä vakuutti Liinalla olevan laajat tiedot, vaikkei hän ollut

kärkäs niitä näyttämään. Musiikkiin oli hän niin perehtynyt, että

hänen pilalaulunsa, valssinsa, polkkansa ja idyllinsä ihastuttivat

vanhempia paljon enemmän kuin kaikki maailman sonetit ja capricit.

Mitäpä syytä olisi senvuoksi kiristää ohjaksia, joskin tyttö on

käynyt muutaman viikon papille lukemassa ja alkanut käyttää pitkiä

hameita.

Liina oli nuorin suuresta siskoparvesta, jotka olivat parhaassa

kukoistuksessaan menneet manalle, eikä siis sovi ihmetellä, että

vanhemmat hellävaroin hoitivat tätä nuorteata tainta peljäten jollain

tavoin häiritsevänsä sen vapaata kehitystä. Huonompi luonne olisi

voinut tällaisesta leväperäisyydestä turmeltua, tulla oikulliseksi,

itserakkaaksi, omapäiseksi ja itsekkääksi, mutta Liina oli

luonnostaan taipuisa, helläsydäminen ja iloinen. Vaikkakin hän alati

omaa tahtoansa noudattaen teki oman mielensä mukaan, niin ei syynä

ollut se, että hän välttämättä olisi tahtonut _oman_ tahtonsa esille,

vaan se, ettei kukaan häntä vastustanut, eikä hän koskaan tullut

vakavasti ajatelleeksi, että hän olisi toisinkin saattanut menetellä,

että hänellä ihmisenä ja tyttärenä myöskin oli velvollisuuksia.

Laulellen ja tanssien kulutti hän aikaansa iloisena kuin perhonen,

eikä tarvinnut hänen enempää kuin kedon kukkasen surra tai huolehtia

toimeentulostaan. Onnellinen, iloinen Liina! luuletko tuollaisen

vapauden iän kaiken kestävän? Jollei -- oletko valmis oikealla

tavalla koettelemustenkin kautta kulkemaan velvollisuuksien tietä?

14.

Ensi askel.

Rehellisen huonekalutehtailijan, Johan Jonsonin oli onni olla tulevan

näyttelijättären, runollisen Hildurin setä. Tytön isä oli ollut

joku alhaisempi virkamies, mutta kuollut parhaassa iässään niinkuin

hänen vaimonsakin. Pienenä paitaressuna oli Hildur tullut setänsä

taloon, jossa hän sai hellää hoitoa, mutta ei varsin järjellistä

kasvatusta. Tehtailija oli mennyt hiljan naimisiin ja kun ei hänellä

ollut omia lapsia, tuli Hildurista pian perheen silmäterä. Jos hän jo

syntyjään oli luonteeltaan oikullinen ja juonikas, toisinaan yltiö ja

iloinen, toisinaan synkkä ja juro, toisinaan taas yrmeä ja kärtyisä,

niin pääsi kaikki tämä yhä suurempaan voimaan ymmärtämättömien,

mutta helläsydämmisten kasvatusvanhempain luona. Täti Riika oli

hyväntahtoinen, mutta typerä täyttäen lapsen kaikki mielihalut.

-- Älä itke lapseni, saat sitä tai sitä, oli hänen tapansa sanoa.

-- Setä Janne ei aina ollut yhtä myöntyväinen, tuinahti silloin

tällöin, olipa jo pari kertaa näyttänyt vitsaakin. Mutta hänen oli

vaikea nähdä vaimonsa itkevän, joka luonnollisesti kuului asiaan

tällaisissa kohtauksissa, ja lisäksi oli pikku Hildur hänellekin

sellainen lemmityinen, ettei tuolle hennonnut suuttua. Sitäpaitsi

osotti tyttö suuria taipumuksia tanssiin, lauluun ja lausuntoon, niin

että häntä väkisinkin täytyi ihailla, niin juonikas kuin hän olikin.

Illoin sedän tultua tehtaasta ja istuuduttua saliin polttelemaan,

sai Hildur aina näyttää hänelle tanssitaitoansa. Hän osasi pienillä

jaloillaan, joita punaset sahviaanikengät koristivat, tehdä niin

siroja liikkeitä ja sedän hyräillessä jotakin vanhaa polkkaa taikka

valssia seurata niin tarkasti tahtia, että ukko ilmi-ihastui

ja palkitsi häntä kuuluvalla suudelmalla. Tyttö oli myöskin

kaikenmoisista laulu- ja virsikirjoista yllättänyt säkeitä, joita hän

lausui ulkoa ennenkun vielä osasi edes lukea. Vedet vierivät Riika

tädin silmistä kun tyttönen mustat kutrit hajallaan asettui tuolille

ja silmät ylöspäin käännettyinä innokkaasti lausui jotakin runoa.

Setä ja täti eivät suinkaan säästäneet kiitosta ja ylistystä vaan

kertoivat kaikille tuttavilleenkin Hildurin erinomaisista lahjoista,

eikä yksikään vieras saanut lähteä pois kuulematta tytön lausuvan

tai näkemättä hänen tanssivan. Tästä piintyi lapseen se luulo, että

hän oli ihmelapsi, ja hän esiintyi mielellään. Saattoipa käydä

niinkin, että jonkun unohdettua pyytää häntä näyttämään taitoansa

hän itse siitä huomautti sanoen: -- Etkö tahtoisi kuulla runoja?

tahi: -- Tanssinko ma sinulle? -- Tultuaan hiukan vanhemmaksi ymmärsi

hän olla muiden kuultavaksi tai nähtäväksi kykyjään tarjoomatta,

mutta ei hänellä toki ollut mitään sitä vastaan, jos häntä siihen

kehotettiin. Rehellinen tehtailija tahtoi antaa kasvatilleen

loistavan kasvatuksen. Hän oli näet varakkaanpuolinen mies, ja joskin

oma pieni taimitarha jo oli kasvanut hänen ympärilleen, olivat ne

vain "käsityöläistaimia", kuten hän itse tapasi sanoa ja sitäpaitsi

siksi pieniä, ettei heidän kasvatuksestaan tarvinnut vielä huolehtia.

Huonekalutehtailijan mielestä oli opin ja sivistyksen huippu siinä,

että kävi läpi kaupungin tyttökoulun, missä oli yksi opettaja,

joka oli käynyt Saksassa ja niin muodoin osasi "puhua sujuvasti

saksaa". Tähän kouluun pantiin Hildur. Lukemiseen ei tällä pienellä

ihmelapsella näyttänyt olevan erityisiä taipumuksia, jos emme ota

lukuun runonlausuntoa, joka sekin kävi aivan väärällä tavalla, niin

että opettaja sai nähdä paljon vaivaa poistaakseen hänestä vanhan

tavan. Kun Hildur jo kymmenen vuoden vanhasta sai lukea romaaneja

ja kaikkia, mitä vaan käteen sattui, niin voimme ymmärtää, ettei

maantiede, aritmetiikka tai kielioppi nuorta neitosta sanottavasti

miellyttäneet. Hän ikävystyi niin ollen pian kouluun ja opettajiin,

jotka eivät ollenkaan häntä ihailleet. Väliaikoina hän tosin

hämmästytti tovereitaan kertomalla heille kappaleita romaaneista

taikka näytelmistä, mutta koululasten ymmärrys ei tällaisiin

ulottunut, he juoksivat mieluummin naattaa tai löivät palloa.

Kun Hildur oli täyttänyt neljätoista vuotta, luuli hän olevansa

täysi-ikäinen nainen, valmis kosittavaksi, ritarien ryöstettäväksi,

valmis menemään luostariin, tai elämään minkä romaanin sankarittaren

elämää tahansa. Kun ei häntä koulussa pidetty erityisempänä tai

suurempana kuin muitakaan neljätoistavuotisia, vaan vaadittiin

häneltä samaa kuuliaisuutta ja tarkkaavaisuutta kuin muiltakin,

vieläpä uskallettiin rangaista ja antaa ala-arvoisia numeroita,

kiukustui hän ankarasti ja päätti nolata johtajattaren jättämällä

hänen koulunsa. Hildur pyysi senvuoksi eräänä päivänä vähää ennen

lukukauden alkua, että hän saisi lopettaa koulunkäynnin.

-- Ei, kissa vieköön, lausui setä Janne painavasti, sinulla on kaksi

luokkaa jäljellä ja ne sinun on ensin käytävä läpi.

Hildur hiukan hämmästyi setä Jannen tavatonta varmuutta -- hän ei

ollut luullut tämän pitävän hänen koulunkäyntiänsä noin tärkeänä.

-- Mutta setä, minä en enää tahdo käydä koulua, ankkasi tyttö.

-- Et tahdo? Mitä päähänpistosta se on? Sinun on meneminen kouluun,

tiedä se, ja muista, että minä olen sen sanonut, minä Johan Jonson.

Nyt olisi varmaankin moni muu pikkutyttö aito peljästyneenä alistunut

noudattamaan ankaran sedän tahtoa, mutta Hildurhan ei ollutkaan

mikään pikkutyttö, vaan täysi nainen, ja lisäksi tunsi hän tuiki

tarkoin setä Jannen. Hänen piti aina ensin saada hiukan torua ja

sitte vasta myöntyä. Hän taipui kuin savi viisaan, juonikkaan

suosikin käsissä. Tämä houkutteli hänet minne tahansa.

-- Mutta hyvä setä, sanoi Hildur uudelleen, minähän olen jo

neljätoista vuotta.

-- Neljätoista vuotta, mitä se on! tavallinen koiranikä, vastasi setä

kiivaasti.

-- Uh, kun setä käyttää karkeata kieltä, sanoi Hildur

loukkaantuneena, isä ei olisi ikinä noin sanonut.

-- No, no, niin -- sinä tunnet sedän, pahoitteli tuo rehellinen

mies, isäsi oli virkamies ja käynyt koulua, mutta setäsi on ollut

ainoastaan oppipoikana ja katso sellaisissa piireissä ei opita niin

hienoja tapoja.

-- Mutta setä on kuitenkin rehellinen ja kunnon mies, vakuutti Hildur

mairitellen, ja osaat kylläkin, jos vaan tahdot käyttäytyä hienosti.

-- Kyllä vaan, ei sitä turhaan ole seurustellut parempain

ihmisten kanssa, kehasi setä mielissään. -- Enkä ole toki ollut

kirjallisuuttakaan viljelemättä. Katsoppa tuota romaanipinoa tuolla

kaapin päällä; ja sitten olen minä lainannut pastorilta Begnerin

käsitteet, joka sekin merkitsee jotakin. Siksipä juuri pitää sinunkin

käydä koulua ja saada oppia, tönöseni. Oppimaton ihminen on kuitenkin

aina kuin luontokappale. -- Hildur aivan ällämystyi tällaista

asian käännettä; hän oli odottanut peräti toista hyvin sovitetusta

imartelustaan.

-- Mutta setähän ei ole käynyt koulua ja on kuitenkin kaikin puolin

kunnon mies, jatkoi Hildur itsepintaisesti.

-- Kunnollinen ja oppinut ei ole samaa, huomautti setä, ja sitäpaitsi

olen minä vasta vanhana hankkinut sivistykseni, mutta sinun tulee

tehdä se nuorena. Isästäsi olisi voinut tulla pormestari taikka mikä

muu hyvänsä, ja älköön kukaan pääskö sanomaan, että sinut on huonosti

kasvatettu.

-- Sitä ei voikaan kukaan sanoa, olenhan käynyt neljä vuotta koulua,

osaan saksaa, ranskaa, maantiedettä, historiaa -- kaikkia, mitä

tarvitseekin osata. Kuulithan setä, kuinka minä joku päivä sitten

puhuin sen saksalaisen posetiivinsoittajan kanssa.

-- Niin, niin, kyllähän sinä oppinut tyttö olet, mutta laajempi

tietokaan ei ole haitaksi.

Nyt tuli Riika täti kutimineen sisälle.

-- Täti kulta, sano sedälle, ettei minun enää tarvitse käydä koulua.

-- Varjele, hyvä lapsi, huudahti hyväntahtoinen rouva, setä ei tahdo

kuulla siitä edes puhuttavankaan.

-- Mutta nyt kuluttaa setä niin paljon minun tauttani -- mitä jää

sitte serkuille, pisti Hildur kekseliäästi väliin.

Tämä kosketti arkaa kieltä Riika tädin sydämmessä, mutta tuo hyvä

eukko oli mieleltään jaloin ja parhain ihminen mailmassa.

-- Serkut, rakas Hildur, sanoi hän vaatimattomasti, eivät tarvitse

niin paljon oppia ja tottahan sitä silloinkin keino taasen keksitään.

Setä kyllä meille rovon hankkii, lisäsi hän taputtaen ukkoaan

leveälle olkapäälle.

-- Siitä saatte olla huoletta, ylvästeli setä. Janne Janson ei vielä

hetikään herkeä toimistaan, kyllä sitä riittää ryysyä meidänkin

ympärillemme. Voit suruti jatkaa kouluasi.

-- Sinä olet kiltti tyttö, kun muistat noin meidän lapsiamme,

päätteli täti liikutettuna, mutta mene sinä vaan kouluun. Suon

kernaasti sinun oppivan, olet aina tuottanut kunniaa perheellemme.

Mutta nyt puhkesi Hildur kyyneliin. Hän ei jaksaisi enää lukea,

hän oli usein niin väsyksissä ja luuli rintansakin olevan heikon,

opettajat menettelivät väärin, rankaisivat häntä syyttömästi,

häntä jo hävettikin käydä koulua, kun oli niin pitkä ja herratkin

puhuttelivat häntä neidiksi ja tanssittivat häntä ja Lundströmkin --

setä Jannen vanhin sälli -- oli sanonut, että hän pitkissä hameissa

näyttäisi aivan täysikasvaneelta.

Setä ja täti eivät voineet nähdä Hildurin itkevän. Täti kammoksui jo

pelkkää ajatustakin, että Hildur saisi keuhkotaudin, ja setä vannoi

vahvasti, että opettajat etsikööt kouluunsa muualta oppilaita, jos

aikovat Hilduria rangaista, ikäänkuin ei hän olisi oppineempi kaikkia

muita tyttöjä, hän, joka kykeni lausumaan runoja jo aikoja ennen kuin

osasi edes sisästä lukea. Hildur lakkasi itkemästä. -- Minä osaan

ulkoa koko ihmiskunnan historian, kerskasi hän, setä voi kysyä mitä

kohtaa tahansa.

-- Sen kyllä uskon, tyttöseni, myönteli setä hieroen tyytyväisenä

käsiään, ja kun asiaa tarkoin harkitaan, olet sinä näinä neljänä

vuotena oppinut yhtä paljon, kuin muut tytöt kahdeksana.

-- Niin, Hildurhan on aina ollut hyväpäinen tyttö, säesti täti

Riikakin, ja kun täällä on käynyt teatteri, on hän kertonut minulle

koko kappaleen ja näytellyt kaikki osat yksinään, niin että oli kuin

olisin ollut teatterissa katsomassa, vaikka istuin kotona.

-- Niin, tietääkö täti, että minäkin rupeen näyttelijättäreksi,

virkkoi Hildur.

-- Sitä sinä et tee, sanoi setä Janne jyrkästi ja täti lisäsi

huolissaan:

-- Ethän sinä sitä tahdo, lapseni, tuommoiset komeljantit eivät

koskaan ole oikein rehellistä väkeä.

-- Enkä minä ole tuhlannut rahojani sitävarten, että sinä ilvehtisit

teatterissa muiden ihmisten ilonpidoksi, jatkoi setä.

-- Mutta täti kulta, en minä aiokaan sellaiseksi, joka kiertelee

paikasta toiseen, vaan oikein sellaiseksi, joka asuu Helsingissä

taikka Saksanmaalla, käy silkissä ja sametissa ja saa rannerenkaita

ja laakeriseppeleitä kuninkailta ja keisareilta, puhui Hildur

innoissaan.