Kun Maria iltasella hellästi katseli paria kolmea pientä vuodetta,
jotka olivat sijoitetut hänen pieneen kamariinsa, ihmetteli hän,
tokko yksikään hänen rippikoulutovereistaan oli niin onnellinen ja
kiitollinen, kuin hän, ja niin kirkkain toivein ajatteli tulevaa
päivää.
3.
Eeditin koti.
Suuressa, yksinkertaisesti sisustetussa huoneessa istui himmeän
työlampun valossa professori Berg ja hänen tyttärensä Eedit,
kumpikin, kuten näytti, syventyneenä lukemiseensa. Täyteläiset
kirjahyllyt, kartat, pallot ja sen semmoiset sekä huoneen muutenkin
totinen leima ilmaisivat selvästi, että paikka oli opin tyyssija.
Professori Berg oli vanha mies, jonka jalot kasvonpiirteet, paljaaksi
käynyt pää ja harmaat hapset herättivät niin hyvin kunnioitusta
kuin mieltymystä. Kolmekymmentä vuotta oli hän ollut lääkärinä N:n
paikkakunnalla ja voittanut siellä väestön yleisen kunnioituksen
taitavuutensa, uskollisuutensa ja ystävällisen käytöksensä kautta.
Opiskeleminen oli ollut hänen elämänsä rakkainta työtä ja vieläkin
istui hän, korkeasta iästään huolimatta, mielihyväkseen kirjastossa
kirjojensa ympäröimänä ja niihin syntyneenä.
Hänen ainoa tyttärensä, Eedit, oli perinyt saman tutkimisinnon,
ja kun isä huomasi hänen taipumustensa käyvän siihen suuntaan,
ryhtyi hän mielihyvällä ohjaamaan tyttärensä lukuja niin hyvin
kouluaikana kuin vielä sen loputtuakin. Tytön vilkas käsityskyky
ja perinpohjaisuus kaikissa opinnoissa ja varsinkin hänen lämmin
harrastuksensa lääketieteeseen synnyttivät vanhan isän mielessä sekä
iloa että ylpeyttä. Hän, jolla ei ollut yhtään poikaa, oli onnellinen
saadessaan viettää iltansa tämän tyttären kanssa, joka nuoruudestaan
huolimatta oli huvitettu syvämietteisistä keskusteluista ja
mielenkiinnolla seurasi tieteellistä mailmankirjallisuutta, jonka
uutuuksia professori aina oli valmis hankkimaan kotiin.
Kello viereisessä huoneessa löi yhdeksän. Professori oikaisihe
lepotuolissaan, katsoi kelloaan ja sanoi:
-- Eiköhän jo olisi teenjuonnin aika?
-- Eiköhän, sanoi Eedit nostamatta katsettaan kirjasta. Kummallista,
ettei Sohvi ole saanut sitä valmiiksi.
Ja hän jatkoi lukemistaan.
Professori naputteli sormillaan pöytään ja tarttui hänkin jälleen
kirjaansa ja muistiinpanovihkoonsa.
Paremmin kuin puolen tunnin kuluttua nousi professori, pani pois
silmälasinsa ja alkoi kävellä edestakaisin vihreällä matolla.
-- Lapseni, sanoi hän lempeästi, sinä rasitat aivan liiaksi voimiasi
lukemisella. Lepää nyt hiukan. Minä pistäyn sillaikaa katsomaan,
miten teemme laita on. Minun ikäiseni mies tarvitsee jo tähän aikaan
illasta jotain vahvistavaa.
Eedit painoi kirjansa kiinni, meni huoneen nurkassa sijaitsevan
lasikaapin luo, otti sieltä ihmisen käsivarrenluun ja tarkasteli sitä
huolellisesti.
Sillä aikaa meni professori keittiöön. Savupilvi, johon vielä
yhdistyi pohjaanpalaneen maidon käryä, pöllähti häntä vastaan,
ja keskellä tuota keittoastiain, talouskalujen, vaatteiden ja
ruokatavarain sekamelskaa seisoi nuori palvelustyttö kuivaamassa
lautasia hienoon servettiin.
-- Eikö tee jo valmistu, tyttöseni, kysäsi professori sävyisästi.
-- Kohta, vastasi tyttö. Ei kello vielä paljonkaan ole
-- Kello on 1/2 10.
-- Professorin kello käy aina edellä, ärähti tyttö. Ja minulla on
ollut kyllin tekemistä, minä en voi sitä auttaa.
-- Vai niin, vai niin, virkkoi professori tyynesti, sulki oven ja
palasi kirjastoon.
Pian senjälkeen ilmoitettiinkin, että pöytä oli katettu. Professori
tyttärineen istuutui tuon peräti ikävän teepöydän ääreen; pöytäliina
oli ryppyinen, veitset paripuolia ja kiillottomia, lasit himmeitä,
asettimet miten sattui, vailla kaikkea järjestystä. Sohvi neitsy tuli
sisään kampaamattomana, suuri reikä hihassa ja esiliina noessa. Hän
toi kaksi kupillista laihaa ja haaleata teetä ja poistui jälleen.
-- Senappi maistuisi hyvältä tämän lihan kanssa, sanoi professori. --
Luuletko sitä olevan, lapseni?
-- En tiedä, isä, vastasi Eedit. Mutta minä käyn katsomassa.
Ei ollut. Professori tyytyi ilmankin olemaan, mutta huomautti
kuitenkin:
-- Hyvän äitisi eläessä oli aina senappia, hän tiesi, että se oli
minun mielimausteeni.
Sanaton huokaus kohosi professorin rinnasta hänen muistellessansa
hyvää lempeätä puolisoansa, joka niin monta vuotta tarkalla
huolenpidolla oli koettanut tehdä kodin suloiseksi ja hauskaksi
hänelle.
-- Tee on aina kylmää ja puuro pohjaanpalanutta, pahoitteli Eedit
nyrpeillään. Sohvi on kauhean huolimaton.
-- En tiedä, mistä me ennen saimme palvelijamme, arveli professori,
mutta he olivat siistejä, järjestystä harrastavia ja tarkkoja.
-- Palvelusväki mahtoi silloin olla parempaa, sanoi Eedit. Mikähän
lie siihen syynä? Ikävää se vaan on. -- Isä, minä tarkastelin juuri
käsivartta lasikaapissa; olisi hauska nähdä apinan käsivarsi eli
eturaaja sen rinnalla.
-- Sen saat nähdä tohtori L:n luona. Menemme sinne jonakuna päivänä.
Ja sitten syntyi isän ja tyttären välillä oppinut ja syvämietteinen
keskustelu. Kolmentoista vuoden ijässä oli Eedit kadottanut
äitinsä, juuri kun koulunkäynti eniten vei hänen aikansa. Äiti
oli joskus koetteeksi opastellut tytärtään naisten töihin, mutta
osaksi ei tyttöä suurestikaan haluttanut, osaksi huolehti isä hänen
terveydestään, ja niin lakattiin kokeilusta vähitellen. Palvelija,
joka emännän tarkan silmän valvoessa ja viisaasti ohjatessa teki
tehtävänsä kunnollisesti ja täsmällisesti, ei osannut omin neuvoinsa
pitää talossa samaa järjestystä, mutta toimeen kuitenkin tultiin,
tämä kun vielä muisti poismenneen emäntänsä opetuksia. Mutta kun hän
oli halunnut muuttaa, oli professori parka saanut nähdä kaikenlaisia
palvelijoita. Hän ei enää uskaltanut toivoa, että saisi ruokansa
määräaikana, tai että ne pienet, tuiki vaatimattomat toiveet
toteutuisivat, jotka hänen hyvä vaimonsa tunsi ja aina iloksensa
täytti.
Eedit oli jo 17 vuotta ja hänen olisi pitänyt kyetä edes jotakin
asioita oikealle tolalle ohjaamaan, mutta häntä ei haluttanut, ja
tottumaton kun oli ajattelemaan mitään muuta kuin lukujaan, ei
hänen mieleensäkään johtunut, että hänen tulisi tehdä joitain kodin
hauskuuden palauttamiseksi. Professori oli tottunut näkemään Eeditin
työskentelevän ainoastaan kirjojen ääressä eikä sentähden vaatinut,
että hän kävisi emännän toimiin käsiksi.
Niin molemmat oppineet olivat kokonaan palvelijainsa vallassa, ja
onnettomuudeksi tuli usein kaikkein huonoimpia tarjolle, sillä
tiedettiin, ettei täällä ankara emäntä heidän töitään ja toimiaan
tarkastellut.
Niin vieri päivä toisensa jälkeen ilman vähintäkään toivoa olojen
parantumisesta. Professori oli oppinut pitämään tätä välttämättömänä
pahana, eikä Eedit ajatellut sitä muulloin kuin saadessaan
pohjaanpalanutta ruokaa, tai kun muuten sattui ikävyyksiä samaan
suuntaan.
4.
Ragnhildin koti.
Pienessä, somasti sisustetussa huoneessaan istui Ragnhild Cederskjöld
kyyristyneenä pehmeän sohvan nurkkaan. Hänen polvillaan oli avattu
kirja. Mutta ei hän sitä lukenut. Jo kauvan aikaa oli hän istunut
samassa asennossa, kirja auki samasta paikkaa, tuiki toimettomana,
ajatuksiin ja unelmiin vaipuneena. Suloisia eivät liene hänen
unelmansa kuitenkaan olleet. Ryhti oli veltto, kasvoista kuvastui
alakuloisuus ja välinpitämättömyys.
Samassa kuului silkkileningin kahinaa, ja ovesta astui sisään
korkeavartaloinen, komea, jotenkin nuorekkaan näköinen nainen,
puettuna somaan iltapukuun. -- Jumalani! Ragnhild, huudahti hän,
vieläkö sinä istut siinä pukematta ja toimetonna? Etkö tiedä, että
meitä on kutsuttu iltaa viettämään kenraali M--n luo.
-- Oi kyllä.
-- Oi kyllä, mikä vastaus se on? Miksi et ole pukeutunut? Oletko
sairas?
-- En tiedä äiti, en luule, vastasi tytär tyynesti. Olen tässä juuri
itsekseni tuuminut, tulenko mukaan kenraalin luo, vaiko en.
-- Sinäpäs olet kummallinen! Olisiko sinusta sopivata olla
suostumatta sellaiseen kutsuun? Ja mistä syystä?
-- Suorastaan siitä syystä, vastasi Ragnhild peitellen esiinpyrkivää
haukotusta, ettei minua haluta.
-- Ei haluta! -- Kovasti koeteltu äiti heittäytyi lepotuoliin. --
Sinä teet lopun minusta Ragnhild. Sinun ikäiselläsi tytöllä ei
olisi halua! Voiko sinusta tosiaankin tämä pieni kaupunki, joka
täällä kätkössä vuorien välissä on kaukana kaikesta elämästä ja
uutuuksista, tarjota niin monia huvituksia, että sinä jo olisit
ennättänyt kyllästyä. Kenraalin ja pormestarin kodit ovat kaupunkimme
hienoimmat, ja sinä tahtoisit siihen määrään loukata kenraalin
perhettä.
-- Voi äiti kulta! Olen vakuutettu, että heillä on yhtä hauskaa ilman
minua.
-- Minä en käsitä, mistä sinä olet saanut noin päättömiä ajatuksia.
Minä en ole milloinkaan ollut tuollainen, ja isäsi oli kotiseutunsa
mainioimpia tanssimestareita. Sinä olet kuin mikäkin löytölapsi tai
kasvattitytär, mutta et suinkaan sellainen, kuin kuuluisit meidän
sukuun, valitteli äiti.
-- Minä olen niin läpeensä kyllästynyt kaikkeen, siinä koko juttu,
äiti.
-- Juuri senvuoksi pitää sinun huvitella. Sinä olet sairas, sinä olet
hermostunut. Meidän täytyy puhutella professoria; kaikki lääkärit
suosittavat huvittelua.
Ragnhild pudisti epäillen päätänsä:
-- En ole sairas enkä hermostunut. Olen ikävystynyt ja juuri
huvituksiin. Ne tuntuvat minusta niin tyhjiltä ja kurjilta, eivätkä
tyydytä minua.
-- Se on vaan luulottelua. Sinun täytyy olla sairas, en voi ymmärtää
muuta.
-- Tytöt ovat pintapuolisia ja mielisteliviä, nuoret herrat
äiteläisiä, tanssi sietämätöntä, korttipeli inhottavaa -- -- --. Oi
onnellinen Maria Ståle pappilassasi satoine askareillesi, rukkinesi
ja patoinesi!
Rouva Cederskjöld hyrähti itkemään.
-- Tätäpä juuri pelkäsin. Sinä olet yhtynyt heränneisiin. Oi minua
onnetonta, mieletöntä äitiä, että minun piti salliakin sinun päästä
imemään myrkkyä tuon vihatun papin puheista, pyhine kasvonilmeineen
ja päättömine ajatuksineen.
-- Äiti, äiti, älä puhu noin _hänestä_, huudahti Ragnhild.
-- Juuri hän on sinut villinnyt, hän istuttanut hulluja
ajatuksia päähäsi, hän tehnyt sinut kelvottomaksi seuraelämään,
tottelemattomaksi vanhempiasi kohtaan, kaikkien ihmisten
pilkanesineeksi. -- -- --
Äidin epätoivo herätti säälin tunteen Ragnhildissa.
-- Äiti, sanoi hän, jo kauvan ennen rippikouluunmenoani, jo koko
tämän viime vuoden, on minusta seuraelämä, semmoisena kuin tämä
meidän, tuntunut inhottavalta, ihmiset epämiellyttäviltä. Ei liene
luonteeni mukaista huvitella tähän tapaan. Ja luulen, että tämä
täydellinen työttömyyteni senjälkeen kun lopetin läksyjen lukemisen,
on syynä siihen, että olen pahalla tuulella ja väsynyt kaikkeen.
-- Sinä olet erikoisen eriskummallinen, sanoi äiti pyyhkien
kyyneleensä. Tytöllä, joka elää moisissa oloissa kuin sinä, ei
tarvitse olla muuta tointa, kuin mitä sinulla on. Eikö ole kyllin
koruompelutyötä, eikö puodissa kyllin virkkuuneuloja ja lankaa?
Voithan kirjailla tai virkata ainakin pari kolme tuntia päivässä.
-- Ei, äiti, se ei ole mitään tarpeellista, se ei tyydytä minua.
Mutta ei puhuta enää siitä, eihän sitä voi auttaa. On totta, että
rippikoulu aikana johtui mieleeni kaikenlaisia sekavia ajatuksia,
ja paljon sellaista, jota ennen en ollut ymmärtänyt tai tullut
ajatelleeksi, kävi minulle selväksi, mutta rakas äiti sinä et saa
luulla, että meidän hyvä, kunnioitettava opettajamme olisi tahtonut
tehdä minut tottelemattomaksi vanhempiani kohtaan. Olisitpa kuullut
hänen puhuvan neljännestä käskystä! -- Kuivaa kyyneleesi, äiti, en
tahdo pahoittaa mieltäsi. Minä tulen mukaan kenraalin luo.
Rouva Cederskjöld katsoi epäillen tytärtään. Hän ei ymmärtänyt
ollenkaan niitä vakavia ajatuksia, joita viime aikoina oli herännyt
Ragnhildin mielessä. Se vaan oli hänelle selvää, että tyttö seurasi
häntä kutsuihin eikä tuottanut talolle häpeätä.
-- Sepä hyvä, tyttöseni, näen, että olet jälleen tullut järkiisi.
Tiedäthän sinä, että isäsi ja minä myöskin käymme mielellämme
kirkossa ja kerran vuodessa ripillä, mutta eihän siltä tarvitse
nunnaksi ruveta, vaikka onkin jumalinen. Niin kauvan kun elää
maailmassa, täytyy seurata sen tapoja ja olla huomiota herättämättä.
Sinä olet nuori ja kaunis, meidän ylpeytemme ja toivomme. Sinun
täytyy näyttäytyä ihmisten parissa, ja sitten kun aika tulee, mennä
edullisiin naimisiin. Me olemme uhranneet paljon sinun kasvatukseesi,
huveihisi sekä vaatetukseesi, ja isä on luvannut olla katsomatta
kuluihin, kun sinun etusi on kysymyksessä. Ole senvuoksi kuuliainen
ja kiitollinen, ja tuota meille iloa. Kas niin, näytä nyt iloiselta
Ragnhildini. Lähetän heti kamarineitisi luoksesi. Me tulemme kai
hyvin myöhään kenraalin luo, mutta ei siitä vahinkoa.
Hän loi pikaisen katseen kuvastimeen:
-- Jopas minun silmäni näyttävät itkettyneiltä. Minun täytyy
virkistellä niitä hiukan.
Hän meni.
Ragnhild seisoi ajatuksiinsa vaipuneena ja katseli hänen jälkeensä.
Hänen kasvoillaan oli mikäli mahdollista vielä entistään
väsyneempi ja ikävystyneempi ihme. Huoaten läksi hän huoneesta
mennäkseen omaansa, missä Liisi jo häntä odotti pukeakseen hänet
äskensilitettyyn musliinipukuun ja koristaakseen häntä kaikella mitä
hieno puku vaati.
5.
Tanssijaisissa.
Useimmat teistä, nuoret lukijani, ovat luullakseni olleet
tanssiaisissa, joten niiden tuiki tarkka kuvailu on niinmuodoin
tarpeeton. Kenraalin luona oli kuten hyvin voi ajatella juhlapukuisia
vieraita, kohtelias isäntäväki ja lopuksi hyvä illallinen. Kuitenkaan
ette saa kuvailla mielessänne komeita huoneita tai kallisarvoisia
pukuja, sillä kenraalin perhe asui pikkukaupuugissa, ja tanssijaiset
olivat monta, monta vuotta sitte. Yhden komean puvun voit kuitenkin
keksiä yksinkertaisten musliini- ja villaleninkien seasta, joita
nuoret tytöt siihen aikaan enimmäkseen käyttivät: se oli nuoren
Alice Lagerin, kaupungin kaunottaren ja rikkaimman tytön. Hän oli
todella kuin kimeltävä tähti liikkuessaan sulavasti ja miellyttävästi
valoisissa huoneissa. Hän näyttikin nauttivan eduistaan täysin
siemauksin. Terveys ja ilo säteilivät hänen silmistään valaen ruusuja
poskipäihin.
En tahdo sanoa, että kaikki häntä kadehtivat, mutta varmaankin moni
nainen, jota onnetar vähemmän hellitteli, hiljaisuudessa huoahti
tehdessään vertailuja hänen ja oman osansa välillä. Useimmat
pikkukaupungin nuorista herroista ympäröivät häntä palvelevana
seurueena. Kenraalin poika, vastaleivottu luutnantti alotti
tanssin hänen kerallaan, apteekkari ojensi hänelle hänen pudonneen
nenäliinansa, kaksi ylioppilasta oli vähällä juosta toisensa kumoon,
kun kumpikin kiiruhti noutamaan hänelle lasin limonaatia, muutamia
kaupungin nuoria opettajia seisoi hänen tuolinsa takana keskustellen
hänen kanssaan tanssin välihetkinä, ja muutamat, vielä aivan nuoret,
liehakoimiseen ja naisseuraan tottumattomat lukiolaiset tyytyivät
vaan etäämpää ihailemaan ylistettyä kaunotarta, uskaltamatta antautua
kilpailuun vanhempien ja tottuneempien suosioon pyrkijäin kanssa.
Alkoi ensimmäinen franseesi. Nuori luutnantti oli ylen onnellinen
saadessaan Alicen tanssikumppanikseen, ja ylpeänä kuin kuningas vei
hän hänet salin läpi. X:n kaupungissa oli jotenkin paljon nuorisoa
ja -- se luettakoon lupa-aikojen ansioksi -- sillä kertaa tarpeeksi
tanssittajoita. Kaksi nuorta tyttöä näytti kuitenkin vielä istuvan.
Toinen istui tyyneenä ja välinpitämättömänä tanssisalin viereisen
huoneen nurkassa selaillen jotakin piirrosvihkoa. Se oli Ragnhild
Cederskjöld. Toinen istui itse tanssisalissa jännittävän levottomasti
seuraten tanssijain liikkeitä. Hän vuoroin kalpeni vuoroin punastui.
Kateuden ja pelon sekainen ilme näkyi hänen kasvoillaan, vaikka
hän kaikin voimin koetti tekeytyä välinpitämättömäksi. Se oli Amy
Lundin. Jo näytti hän menettäneen kaiken toivonsa, ja aikoikin juuri
piiloutua viereiseen huoneeseen välttääkseen toisten muka sääliviä
katseita, kun toinen edellämainituista lukiolaisista ujostellen
tuli häntä kohti. Amyn sydäntä tietysti kaiveli, että hänen täytyi
tyytyä kömpelöön lukion ensiluokkalaiseen, mutta hän oli kuitenkin
kiitollinen tultuaan pelastetuksi tuosta muka ennenkuulumattomasta
häpeästä, että olisi jäänyt istumaan tanssin ajaksi. Kiitollisena
sopi hänen siis kohteliaasti hymähtää nuorelle ritarilleen, mutta
kun hän onnellisesti oli päässyt paikalleen, ei hän kertaakaan edes
katsonut häneen, saati sitte puhellut hänen kanssaan. Kun poika parka
kainosti yritti alkaa keskustelua, antoi Amy lyhyitä ja huolimattomia
vastauksia, niin että keskustelu pian kokonaan taukosi. Lukiolainen
kiinnitti huomionsa tanssivuoroihin ja Amyn katseiden esineenä oli
Alice Lager, tuo onnellinen, kaunis, rikas ja ihailtu Alice. Amy
itse ei suinkaan ollut rikas, jollei juuri köyhäkään, ja sitäpaitsi
oli hänellä useampia nuorempia sisaria, joiden kasvatus ei vielä
ollut täydellinen. Hänellä ei siis voinut olla niin suuria summia
käsiteltävänään kuin hän turhamaisuudessaan ja nautinnonhimossaan
olisi toivonut. Kaukana siitä, että olisi mukautunut asianhaaroihin
ja koettanut pukeutua ja huvitella varojensa mukaan, hän uneksi
yöt ja päivät uusia, kallisarvoisia pukuja, kaikenlaatuisia huveja
ja hauskuutuksia, halusi kauneutta, rikkautta ja korkeaa sukuperää
voidakseen loistaa ja herättääkseen ihailua ja huonompiosaisten
kateutta. Itse kadehtien kaikkia, joilla oli vähänkin enemmän
etuja kuin hänellä, olisi hän nauttinut äärettömästi saadessaan
kerran itsekin nostattaa kateutta toisissa. Kaikki rahat, mitä hän
rukousten, houkuttelemisien, kyyneleiden ja änkkäysten kautta suinkin
voi saada isältään, käytti hän ulkonaiseen koreiluun. Koko hänen
aikansa kotona meni siihen, että hän kaunisteli itseään, muutteli
vaatteitaan toiseen muotoon, jatkoi, sovitteli ja somisteli niitä.
Kun hän oli muutaman kerran käyttänyt jotakin pukua, täytyi hänen
heti muuttaa reunusta toiseen muotoon tai muuten saada se uuden
näköiseksi, jottei kukaan arvaisi, että hänellä oli niin harvoja
uusia pukuja. Siten kului Amyn aika alituisessa kilpailussa itseään
rikkaampien kanssa, alituisessa taistelussa kuosin ja köyhyyden
välillä, alituisessa parempiosaisten kadehtimisessa ja alituisissa
toiveissa, jotka, kun eivät voineet toteutua, tekivät hänet
alakuloiseksi.
Uteliaana odotti Amy, kenellä naisista olisi onni saada tuo
toinen lukiolainen, ja hän tunsi salaista vahingoniloa nähdessään
hänen tulevan Ragnhild Cederskjöldin keralla, joka ollen pitempi
tanssitoveriaan näytti tavallista ylhäisemmältä. Amy tietysti
luuli, että Ragnhild oli käynyt saman pelon ja toivon kiirastulen
lävitse kuin hän, ja nyt tunsi samaa nöyryytystä kuin Amy, ollessaan
pakotettu tyytymään ylijääneisiin kavaljeereihin. Mutta niin ei
ollenkaan ollut asian laita. Koska Ragnhild erittäin tänä iltana
oli niin haluton seuraelämään, oli hän tahallaan vetäytynyt
syrjähuoneeseen saadakseen siellä häiritsemättä vaipua omiin
ajatuksiinsa, ja koska hän niin alun aikaisesta oli saanut seurata
mukana vieraisille ja tanssijaisiin, ja sentakia ennenaikaansa
saanut kyllänsä tanssista, ei häntä vähääkään surettanut, tuliko
hän tanssiin pyydetyksi, vaiko ei. Sitäpaitsi oli muiden arvostelu
hänestä niin yhdentekevää, että hän vähät välitti siitä, vaikka
jäikin istumaan tanssin ajaksi. Mutta kun hän näki tuon nuoren
kavaljeerin ilman naista, tuli hän kuitenkin liikutetuksi hänen
epäröivästä kumarruksestaan ja vaatimattomasta käytöstavastaan,
ojensi hymyillen hänelle kätensä ja astui saliin. Lukiolainen ei
nähtävästi tiennyt miten alottaisi keskustelun ja näytti panevan
parastaan löytääkseen sopivaa kysymystä. Sen huomasi hyvin Ragnhild
ja auttoi häntä hyväntahtoisesti alulle muutamalla vähäpätöisellä
huomautuksella, mikä piankin antoi aihetta sujuvaan keskusteluun.
Lukiolaista, joka ei suinkaan ollut mikään pölkkypää, vaan ainoastaan
hiukan tottumaton seuraelämään, rohkaisi Ragnhildin ystävällisyys
ja se harrastus, millä hän näytti kuuntelevan hänen kertomuksiaan
lukiosta, toverielämästä ja tavoista siellä. Kun Amy väliin silmäsi
vastapariaan, ihmetytti häntä suuresti, miten nöyrästi Ragnhild
tyytyi osaansa; hän ei ainoastaan näyttänyt tyytyväiseltä, vaan
nauroikin, joskus oikein sydämmellisesti.
Täynnä suloa ja ilosta säteillen hyöri Alice Lager tanssin
pyörteessä. Pikkukaupunkilaisten tapaan oli hänkin jo hyvin nuoresta
saanut seurata mukana tanssijaisiin, mutta ollen luonteeltaan
toisenlainen kuin Ragnhild, ei hän ollut kyllästynyt, vaan tunsi
päinvastoin nautinnonjanonsa yhä kasvavan. Näissä tanssiaisissa
esiintyi hän ensikertaa täysikasvuiseksi tunnustettuna, ja uusi
kaunis pukunsa sekä yleinen suosio, joka tuli hänen osakseen, olivat
omiansa suuresti lisäämään hänen onneaan ja iloisuuttaan. Vaikka hän
olikin vielä niin nuori, oli hänellä jo kaikki taipumukset tullakseen
ihailluksi kaunottareksi. Jokainen käden liike, katse, ele, hänen
tapansa käydä lattian poikki tai nojautua lepotuoliinsa ja tuo kevyt,
hilpeä, mutta kaikkea älyä puuttuva keskustelu todistivat, että hän
oli kuin luotu tanssisalia ja seuraelämää varten. Tanssin loputtua
keräytyi, kuten ennenkin, Alice Lagerin ympärille joukko sekä
mies- että naisihailijoita. Ikäänkuin näkymätön vetovoima veti Amy
Lundininkin sinne päin. Amylla oli, niinkuin sanotaan, jokapäiväinen
ulkomuoto, ja hän itse oli hyvin onneton siitä. Hän olisi suonut
itsellään olevan tummat, ajattelevat silmät, kuten Ragnhildilla,
runsaat ruskeat kiharat, kuten Alicella tai jotakin, jota hänellä
ei ollut, ja jota hän ei voinut koskaan saada. Ja mikä vielä
vähensi hänen suloaan, oli hänen levoton, teeskentelevä käytöksensä
sekä milloin ivallinen, milloin mairitteleva ja mielittelevä
kasvojensa ilme. Hänen korkein pyrintönsä oli päästä Alice Lagerin
läheiseksi ystäväksi, jotta edes hivenkin sitä sädehohdetta, mikä
tätä ympäröi, lankeisi hänen osalleen. Jossain määrin oli hän jo
siinä onnistunutkin. Alice oli siksi varma kauneudestaan, jottei
hänen tarvinnut pelätä kilpailijaa, ja olihan Amy varattomimpia.
Sitäpaitsi oli heillä kylliksi samoja harrastuksia. Ja kun Amy
kaikkia mahdollisia keinoja käyttämällä oli koettanut lähestyä
Alicea jo rippikouluaikana, oli Alice ilman epäilystä yhtynyt Amyyn
vähääkään aavistamatta, miten katkeraa kateutta tämä uusi ystävä
sydämmessään kantoi häntä kohtaan. Kun nyt Alice hilpeästi laski
leikkiä tyttöjen kanssa ja hiukan veikisteli herrain läheisyydessä,
koetti Amy parhaansa mukaan jäljitellä häntä puuttuen keskusteluun ja
antaen toisten huomata, miten läheinen ystävä hän oli Alicen kanssa.
Sillävälin tutki hän huolellisesti Alicen esiintymistapaa, katseli
toivottomasti huoahtaen hohtokiviä hänen korvarenkaissaan, kiviä
hänen sormuksissaan ja hänen kallisarvoista paksua rannerengastaan
sekä koetti painaa mieleensä tuon vasta Helsingistä tuodun vaalean
silkkileningin kuosia. Kun aljettiin pyytää toiseen franseesiin, tuli
apteekkari koettamaan onneaan pyytääkseen Alicea. Ei onnistunut, hän
oli jo pyydetty.
-- Mutta, sanoi Alice tuolla omalla varmalla ja kevyellä tavallaan,
teidän ei tarvitse osattomaksi jäädä. Tässä on ystäväni, neiti
Lundin, joka tanssii mielellään.
Apteekkari kumarsi kohteliaasti ylen onnelliselle Amylle, tosin
hiukan pettynyt ilme kasvoissaan. Tätä ei Amy kuitenkaan älynnyt. Hän
oli liian onnellinen voitostaan.
Apteekkari oli kaupungin kunnioitetuimpia ja siistimpiä nuoria
miehiä, ja olihan Alice kutsunut Amya ystäväkseen. Kuitenkin
pettyi Amy jotensakin, kun hän huomasi apteekkarin olevan yhtä
harvapuheisen, kuin hän itse oli äsken ollut kavaljeeriaan kohtaan.
Koko hänen huomionsa oli kiintynyt Aliceen, joka oli heidän
vastatanssijanaan, ja joka kerta tanssissa yhdyttyään puheli hän
innokkaasti hänen kanssaan jättäen Amyn oman onnensa nojaan. Taaskin
kateus, taaskin katkeruus, taaskin pettymys!
Amy parka, miten paljon koettelemuksia! Miksi piti kaiken kuulua
Alicelle, miksi piti kaiken maailman hyvyyden langeta hänen osalleen?
Onnellinen, onnellinen Alice!
-- Hyvässä lykyssä, ajatteli Amy, menee hän naimisiin apteekkarin
kanssa ja tulee kauneutensa ja rikkautensa takia yhtä
arvossapidetyksi kuin kenraalin ja pormestarin rouvat.
Aamu alkoi sarastaa, kun iltasta tarjottiin ja heti sen loputtua
erottiin. Ragnhild iloitsi sydämmessään, kun tämä ilta oli ohitse.
Amy oli nyreissään, mutta täynnä uusia tuumia ja toiveita. Alice
oli täysin onnellinen. Iloisen soiton säveleet ja suloinen imartelu
kaikuivat hänen korvissaan, ja kaiken yötä uneksi hän voitoistaan.
6.
Kansakoulunopettaja.
-- Tuomo, pyyhi kauniisti pois tukka silmiltäsi. Reetta, etkö
ole pessyt käsiäsi tänään? Se on sinun tehtävä joka aamu ennen
kouluuntuloasi. Miksi Pekka itkee? Eikö kertomataulu mene päähän? Oo,
koetappas vaan palanen kerrallaan, niin saat nähdä, mitä aapiskukko
siihen sanoo. No Janne, etkö osaa katekismusläksyäsi? Lue nyt
kauniisti, kädet ristissä. -- Kas niin. Mitä laki opettaa?
-- Laki opettaa, mitä meidän pitää tekemän ja karttaman ja kuinka
meidän pitää itseämme käyttämän Jumalaa, itseämme ja lähimmäistämme
kohtaan ajatuksilla, sanoilla ja töillä.
-- Oikein. No voitko sanoa minulle, kuka sitten on lähimmäisemme.
-- Kaikki ihmiset.
-- Niin. Onko niinmuodoin pikku Pekka sinun lähimmäisesi?
-- On.
-- Miten sinun tulee kohdella häntä?
-- Ei saa tapella.
-- No niin -- -- sinun ei pidä tapella, vaan miten tulee sinun
kohdella häntä?
Janne mietti hetkisen.
-- Olla kiltti, vastasi hän viimein tuskin kuuluvasti.
-- Oikein, olenko minäkin lähimmäisesi?
Janne hymyili hämillään.
-- Ette.
-- Enkö!? Miten sanotaan katekismuksessa. Kuka on lähimmäisemme?
-- Kaikki ihmiset, sekä ystävät että vihamiehet, tutut ja
tuntemattomat, köyhät ja rikkaat.
-- Siinä sen näet. Kaikki ihmiset, siis minäkin. Minkälainen tulee
sinun olla minua kohtaan?