Esipuhe.
1. Tulevaisuussuunnitelmia.
2. Marian koti.
3. Eeditin koti.
4. Ragnhildin koti.
5. Tanssijaisissa.
6. Kansakoulunopettaja.
7. Sairasvuoteen ääressä.
8. Hannan koti.
9. Amyn koti.
10. Ompelijan luona.
11. Suuri juhla.
12. Köyhän lapsen onni.
13. Liinan koti.
14. Ensi askel.
15. Velvollisuus ja taipumus.
16. Mitä on minun tekeminen?
17. Jälleen turvatonna.
18. Kirjailija.
19. Otteita erään nuoren rouvan päiväkirjasta.
20. Sananen Jennystä.
21. Kukkanen kuihtuu.
22. Ragnhildin päätös.
23. Uusi koti.
24. Pelastuksen enkeli.
25. Serkku Oskari.
26. Perheneuvottelu.
27. Rauhala.
28. Alice.
29. Pimeitä päiviä.
30. Vapaa.
31. Hannan paratiisi.
32. Diakonissa.
33. Janne Johnsonin suurin suru.
34. Taiturin työ.
35. Mitä pieni Jenny on toimittanut.
36. Miltä tuntuu, kun mailma kääntää selkänsä.
37. Jennyn onni.
38. "Ahkeruus kovankin onnen voittaa."
39. Maria.
40. Erilaisia tulevaisuudenaikeita.
Esipuhe.
Kun tämä kirja näin monen vuoden perästä jälleen ilmestyy ja tällä
kertaa suomalaiselle lukijakunnalle, saattaa monikin varsinkin nuoren
väen joukossa ihmetellen kysyä, miksi moisia vanhanaikaisia tarinoita
vielä henkiin herätetään. Se on totta, kirja on vanhanaikainen
monessa suhteessa; mutta ei taida olla haitaksikaan lukea ajasta,
jolloin niin moni kohta naisen asemassa oli aivan toisin kuin meidän
päivinä. On peräti tavallista, ettei nuoriso ymmärrä, miksi äidit
tai vanhemmat menettelevät niin tai näin. Ne nuoret tytöt, jotka nyt
huokailevat koulunkäynnin raskautta, eivät kukaties voi käsittää
sitä tiedonjanoa, joka asui monenkin vanhemman sukupolven nuoren
naisen sydämmessä. Ne nuoret naiset, jotka nyt elävät omaa itsenäistä
elämäänsä, joilla on oma palkka ja joltinenkin vapaus valita
työalansa, ajattelevat ani harvoin, kuinka riippuvaisia naiset ennen
olivat, ilman rahan penniä, tuomitut olemaan kotiopettajattarina tai
emännöitsijöinä, oli heillä siihen halua tai ei. Niiden, jotka nyt
ovat tilaisuudessa käymään keitto- tai käsityökoulua, ei tarvitse
kestää niitä koettelemuksia, jotka katkeroittivat monen nuoren
rouvan avioliiton ensi vuodet. Ei kaiketi myöskään enää pakoteta tai
houkutella ketään nuorta tyttöä naimisiin miehelle, jota kohtaan
hän ei ainoastaan ole kylmä, vaan tuntee suorastaan inhoa. Niitä
naisia, jotka silloin kärsivät olosuhteiden painosta, saa nykyinen
polvi kiittää monista oikeuksistaan ja etuuksistaan, joita se tuskin
ymmärtää kyllin korkeaksi arvostaa, koska niiden omistaminen on
aivan luonnollinen asia. Vanhempi polvi on tehnyt työtä nuorten
hyväksi. Aika on näyttävä, voivatko ne, jotka nyt ovat nuoria, jättää
jälkeensä elämäntyön, joka 40-, 50:n vuoden perästä on parantanut
naisen asemaa samassa määrässä kuin viimeisten 4-, 5:n vuosikymmenen
työ on tehnyt. Elämän ihanimpia tehtäviä on tehdä työtä ihmiskunnan
jalostamiseksi ja onneksi ja jättää jälkeensä jotakin parempaa kuin
minkä olemme vastaan ottaneet.
_Maria Furuhjelm_.
1.
Tulevaisuussuunnitelmia.
Sanokaapas minulle, tytöt, mitä aijotte tehdä, kun pääsette
aikaihmisten joukkoon ja tulette yhteiskunnan jäseniksi, kysyi
Liina von Rosen ja oikaisihe vallattomasti pehmeässä sohvassa. Hän
oli kuusitoistavuotias vaaleanverevä tyttö, jonka silmänpielessä
veitikkamaisuus leikitteli.
-- Minun mieleni palaa tanssijaisiin ja muihin huvituksiin, huudahti
Alice Lager vilkkaasti. Isäni on aina sanonut, että niinpiankun olen
käynyt rippikoulun, saan mielin määrin ottaa osaa seuraelämään.
Senpävuoksi en antanut äidille hengen rauhaa ennenkuin hän salli
minun suorittaa sen nyt keväällä. Äidin mielestä olisi minun pitänyt
odottaa kunnes olisin täyttänyt seitsemäntoista vuotta: mutta
nuoruushan on niin lyhyt. Miksi siis siirtäisin elämän ilot ja
ihanuuden epävarman tulevaisuuden varaan?
-- Sinun mielestäsi on siis tuhlattava nuoruus huvituksiin, sanoi
Eedit Berg päätään pudistaen.
-- Tietysti, tietysti, kuului usealta taholta, ja Alice lisäsi:
-- Kun nuoruus on mennyt ja kauneus kuihtunut, on huvittelun aikakin
loppunut. Sillä kukapa enää kävisi tanssiaisissa, kun tulee rumaksi
ja harmaaksi ja elähtäneeksi. Silloinhan ei voisi ketään ihastuttaa.
Mutta mikä erinomainen esikuva sinusta itsestäsi tuleekaan,
rikkiviisas neiti?
Eeditin katse loisti sisäistä iloa, ja hänen muuten totiset, hiukan
ankaranlaiset kasvonsa kirkastuivat, kun hän sanoi:
-- Isäni on antanut minulle luvan jatkaa lukujani.
-- Jatkaa lukujasi! huudahti moni tyttö uteliaasti ihmetellen.
Jatkaa lukujasi nyt kun juuri olet päässyt koulusta ja monista
yksityistunneistasi!
-- Voi sinuas, kummallinen Eedit, nauroi Liina. Toisimpa minä:
ilmi-ihastuneena viskasin minä kaikki koulukirjani kaapin nurkkaan,
lukitsin oven ja olisin halusta heittänyt avaimen vaikka meren
syvyyteen, jos minun aito ymmärtäväinen äitini vaan olisi sallinut.
No kaiketi sinusta, Eedit, tulee professori, niinkuin isäsikin on?
-- No, eipä juuri professoria, sanoi Eedit hymyillen, mutta on
minulla sentään päämäärä, vaikka -- -- --. Eedit vaikeni syvästi
huoaten.
-- Mitä vaikka --? Jatka, jatka, kehotti usea nuorekas ääni yhtaikaa.
-- En tiedä oikein, uskonko teille salaisuuttani, sanoi Eedit.
Sitäpaitsi epäilen itsekin, etten saavuta tätä päämäärää. Voivathan
nimittäin olosuhteet ehkäistä tuumani. Tahdosta taas ei ole puutetta,
lisäsi hän varmasti ja vakuuttavasti, ja isä sanoo sekä terveyteni
että älyni riittävän.
-- Mutta päämäärä, päämäärä? utelivat tytöt. Sano pois, olemmehan
kaikki läheisiä tuttavia. Me vaikenemme kuin muuri ja lupaamme kertoa
omista tuumistamme.
-- Samapa tuo, sanoi Eedit päättävästi, minä tahtoisin tulla
lääkäriksi.
-- Lääkäriksi! huudahti joku.
-- Uh, miten hirveätä, sanoi toinen.
-- Sehän olisi niin Eeditin tapaista, arveli kolmas.
-- Ja sinä aijot ruveta leikkelemään ihmisruumiita, huusi Liina
kauhistuksissaan, ja tappamaan lähimmäisiäsi mikstuurillasi ja
tinktuurillasi.
-- Ja mitä sitte ihmiset sinusta ajattelevat, huomautti Amy Lundin.
-- Ja -- kuinka sinä voit opintojasi harjoittaa, kun sinulla on vain
miehisiä tovereita ja opettajia? kysyi Hildur Jonsson.
Mutta Jenny Björkman, hauskannäköinen tyttö, jonka kasvot ilmaisivat
terveyttä, reippautta ja kainostelematonta mieltä, tuli Eeditin luo,
pudisti lämpimästi hänen kättään ja sanoi:
-- Oikein Eedit! Onnea aikeillesi! Se on ihana, siunattu kutsumus.
Amy ja Alice nyrpistelivät nenäänsä ja Hildur virkkoi:
-- On ehkä runollista valita tällainen päämäärä, mutta itse tuo
kuiva lukeminen ja tutkiminen ja hyöriminen rohtopullojen parissa
laskettujen akkunaverhojen takana, se on niin proosallista.
Mutta Liina sanoi:
-- Minä luulen, että sinussa Eedit asuu suuri sielu. On hyvä,
että sellaisia löytyy, mutta minusta ei olisi lääkäriksi. Minä jo
pakenisin puolen penikulman päähän, jos sattuisin näkemään haavan tai
ruhjoutuneen luun.
-- Ajatellessani suurta tarkoitusperääni haihtuvat kaikki arvelut,
heikkous katoo, eikä ahdista epäilys, selitti Eedit. Mutta tytöt,
muistakaa tekin lupaustanne ja kertokaa suunnitelmistanne.
-- Minä aijon elää kuin laakson lilja ja kuin lintunen keväisellä
taivaalla, sanoi Liina. Aijon nauttia vapaudestani. Aijon nukkua
aamuisin niinkauvankun haluttaa ja iloita siitä, ettei minun tarvitse
mennä kouluun. Ylipäänsä aijon tehdä sitä, mikä milläkin hetkellä
minua enin miellyttää. Tapani on sellainen, ja kaikeksi onneksi on
minulla isä, joka jumaloitsee minua, herttainen äiti, joka ompelee
vaatteeni, laittaa minulle aamiaista, puolista ja illallista sekä
parhaan omantuntonsa mukaan varoittaa minua ja koettaa saada
järkeväksi, mutta yhtä kärsivällisesti jättää kaiken toivonsa minun
parantumisestani, ylen onnellisena, kun minä vaan suutelen häntä ja
jonkun ainoan kerran osotan hivenenkin älyä.
Tytöt nauroivat tälle kuvaukselle, joka oli niin tuon vallattoman
Liinan luonteen mukaista.
-- Minusta tulee kansakoulunopettaja, sanoi Jenny Björkman. Muuan
tehtaanisäntä kuulutti opettajaa alustalaistensa lapsille. Minä
hain ja sainkin paikan. Olen aina asunut maalla ja siellä oppinut
tuntemaan ja rakastamaan kansaa, mutta olen myöskin nähnyt sen
puutteet. Minun päämääräni on vaikuttaa sivistymättömän kansanluokan
kohottamiseksi.
Hildur Jonsson järjesteli pitkiä, tummia kiharoitaan ja loi
haaveilevan katseensa kohti korkeutta.
-- Minä luulen itselläni olevan taipumusta näyttelijäksi, sanoi
hän hitaasti. On kuin joku sisäinen ääni vakuuttaisi minulle, että
murhenäytelmän alalla löydän kutsumukseni.
-- Rakas Hildur, huudahti Liina ihastuneena, onpa hupaista sitten
nähdä sinun työntävän tikaria rintaasi tai tyhjentävän myrkkymaljaa.
Sano toki, esiinnytkö jo piankin.
-- Pikku hupsu, sanoi Eedit, näyttelytaitoon vaaditaan opinnoita ja
harjoitusta. Et sinä ole heti valmis esiintymään murhenäytelmässä.
-- Kun on suuret luontaiset taipumukset, ei tarvita opinnoita, niin
olen jossain lukenut, arveli Hildur.
-- Mutta minullapa on sitte jotakin aivan toista mielessäni,
sanoi Hanna Sandberg, joka näytti kunnon tytöltä karkeine, mutta
hyväntahtoisine piirteineen. -- Minä aijon oppia hoitamaan taloutta
ja hankin itselleni emännöitsijän toimen. Tosin olen vasta 17 vuotta,
mutta olenhan terve ja voimakas.
Useat tytöt katselivat hiukan hämillään nuorta toveriaan, joka
aivan ujostelematta sanoi päättäneensä valita noin vähäarvoisen
elämäntehtävän. Mutta muutamat nyökäyttivät hyväksyvästi päätään, ja
Eedit sanoi:
-- Rehellinen työ on aina parempi kuin toimettomuus taikka
sisällyksetön elämä. Mutta eiköhän se kuitenkin käy sinulle
raskaaksi, hyvä Hanna?
-- Enpä luule. Olen köyhä ja turvaton, kuten tiedät ja täytyy
minun niinpiankun mahdollista koettaa ansaita elatukseni, ja koska
terveyteni on hyvä ja haluni vetää taloustoimiin, oli tämä työala
mielestäni paras, mihin voin ryhtyä.
-- Sinä ajattelet kuin reipas ja kunnon tyttö ainakin, sanoi Jenny.
-- Toivoisin että minullakin olisi tarkoitusperä, virkkoi joukosta
nuori, kaunis nainen, jonka hienot kasvonpiirteet ilmaisivat
väsymystä. Hän oli tähän saakka istunut enimmäkseen vaiti
lepotuolissaan.
-- Ragnhild kulta, kukapa voisi vaatia, että meillä viisi-, kuusi-,
seitsentoistavuotisilla tytöillä olisi varma päämäärä, sanoi Amy
Lundin. Miehillä on päämäärä, ei meillä naisilla.
-- Olkoonpa niinkin. Mutta ei ole elämä hauskaa, kun ei ole ikinä
mitään tekemistä, valitti Ragnhild.
-- Etkö sinä aijo syksyllä ottaa osaa seuraelämään? kysyi Alice.
-- Oi kyllä. Mutta olen jo niin kyllästynyt tansseihin ja noihin niin
sanottuihin lastenkemuihin, etten enää viitsi niitä edes ajatellakaan.
-- Etkö voisi lukea? ehdotti Eedit.
Ragnhild pudisti päätään.
-- Ei ole minulla kyllin tarmoa eikä liioin haluakaan siihen.
-- Etkö voi sitten parsiskella sukkiasi? neuvoi Liina.
-- Koska meillä kerran on ompelija sekä kamarineiti talossa, olisi
sukkien parsiminen aivan tarpeetonta työtä, vastasi Ragnhild.
-- Tai mennä keittämään kaalilientä tai valmistamaan kotletteja?
jatkoi alati kekseliäs Liina.
-- Varjelkoon! Jospa vain näyttäytyisinkin keittiössä, saisi Kaisa
mummo halvauksen tai menisi tainnoksiin, nauroi Ragnhild. Hän on niin
karsas ja arka taidostaan, että vaivoin äitikään päästetään keittiöön.
-- No, sitte minä en tiedä mitä neuvoisin sinulle, Ragnhild parka,
sanoi Liina, jollet juuri tahtoisi ruveta laupeudensisareksi.
-- Ei sekään käy. Vanhempani eivät soisi minun herättävän niin
suurta huomiota, ja sitäpaitsi pelkään itseltäni puuttuvan kykyä
siihen. Lienee jotenkin varmaa, että käyn tanssiaisissa sekä muissa
huvituksissa niinkuin ennenkin, sillä ei ole minulla voimaa vetäytyä
pois siitä, mikä on yleisenä tapana, niin vastenmielistä kun onkin
päivät pääksytysten vaan huvitella.
-- Kylläpä minä sitten olen paljoa onnellisempi, virkkoi Maria
Ståle, nuori tyttö, jolla oli lempeät sinisilmät ja pari paksua
kellanruskeata palmikkoa niskassa.
-- Minun päämääräni, ainakin vastaiseksi, on niin ilmeisen selvänä
edessäni, ettei minun tarvitse sitä etsiä tai vähääkään tuumailla.
-- Niin, te maalaispapintyttäret, te olette onnellisia olentoja,
huudahti Hildur. Romaaneissa heidät kuvataan aina vaaleanverisiksi,
ovat Marioita tai Annoja ja käyvät vaalimassa köyhiä ja sairaita,
jotka heitä siunailevat.
Maria nauroi sydämmellisesti.
-- En ole milloinkaan tullut ajatelleeksi, että olisin joku
romaanityttö, mutta -- enhän ole koskaan romaania lukenutkaan.
-- Et koskaan lukenut romaania! ihmettelivät tytöt.
-- Pidätkö sitä syntinä? kysyivät jotkut.
-- En. Onhan paljon hyviä romaaneja. Ja jos kirjailija on
ihmistuntija, ovat hänen teoksensa hyvinkin opettavaisia. Mutta
minulla on näihin saakka ollut paljo tekemistä koulussa ja
lupa-aikoina kotona. Isäni sanoo, että minun ensin täytyy laajentaa
tietojani, kehittää arvostelukykyäni ja vakaannuttaa luonnettani,
ennenkun tuhlaan kallista aikaani romaanien lukemiseen. Mutta
sittenkun kerran alan, tahtoo hän itse valita minulle parhaitten
kirjailijain teokset.
-- No, ja mikä sitten on päämääräsi, jos saan kysyä? tiedusteli Alice
hiukan pilkallisesti.
-- Keittäminen ja sukkien parsiminen, nauroi Liina, siitä panen
vaikka vetoa.
-- Oikein arvattu, sanoi Maria hilpeästi, ja pikku siskojen
hoitaminen ja kouluun valmistaminen.
-- Niinmuodoin emännöitsijä, ompelija, kotiopettaja ja lapsenhoitaja,
virkkoi Alice. Se on melkein liikaa yhdelle ihmiselle.
-- Ja kuitenkin luulet ennättäväsi lukea, muistutti Eedit.
-- Tietysti, sanoi Maria. Luulen toki voivani käyttää lyhyen
iltahetken siihen tarkoitukseen. Sitäpaitsi isäni tavallisesti lukee
ääneen äidille ja minulle, kun me ompelemme taikka kehräämme.
-- Mutta mitä tulee meidän "pikku lapsestamme", kysäsi Maria
hyväillen muuatta hyvin nuorennäköistä, heiverävartaloista tyttöä,
joka vielä näytti olevan kesken kehitystään.
Tyttö loi katseensa Mariaan. Hänellä oli kauniit, syvälliset silmät.
-- Sinun sopisi ruveta pianonsoittajaksi, pikku Fanny, sanoi Maria
ystävällisesti. Eikö sinua haluttaisi?
-- Oi kyllä! Mutta -- -- sitähän en voi milloinkaan toivoa, vastasi
Fanny kainosti ja hiljaa.
-- Mikset voisi? Olen kuullut sinun soitto-opettajasi, herra E:n
sanovan, että sinulla on erinomaiset soitannolliset luonnonlahjat,
huomautti Jenny.
-- Luulen omaavani jonkinlaisia taipumuksia, sanoi Fanny
huomattavasti punastuen. Mutta soittotaitokin vaatii suuria
opinnoita, ja äitini on köyhä, lopetti hän alakuloisesti.
-- Alatko nyt antaa tuntiopetusta? kysyi Maria.
-- Alan, jos vaan saan oppilaita. Herra E. on luvannut suositella
minua.
-- Eikö sinun tee mielesi esiintyä, saavuttaa yleisön ihailua ja
saada kättentaputuksia ja kukkaisvihkoja? kysyi Hildur.
-- Ei vähintäkään. Minua aivan puistuttaa ajatellessani esiintymistä.
Rakastan soittoa sen itsensä vuoksi, vastasi Fanny viehättyneenä. Hän
oli muuten vähäpuheinen ja punastui senvuoksi nyt rohkeuttaan.
-- Ketkä täällä eivät vielä ole puhuneet tulevaisuustuumistaan? kysyi
Maria.
-- Minä en vielä ole sanonut sanaakaan aikeistani, virkkoi Eelin
Björkman, koska niistä mielestäni ei ole mitään kertomista, lisäsi
hän vaatimattomasti.
-- Sano kuitenkin, pyytelivät jotkut.
-- Tätini, jonka luona asun, on ompelija.
-- Kyllä tiedän, neiti Sundström, sanoi Alice.
-- Aivan niin. Hänen mielestään minä voisin opetella vaatettamaan
hattuja. Minulla nimittäin ei ole lukuhalua, kuten sisarellani
Jennyllä.
-- Ja luulenpa, että sinusta tuleekin oiva ompelija, virkkoi Jenny
hilpeästi, sillä sinä valmistit niin mainioita hattuja ja leninkejä
nukillemme ennenmuinoin.
-- En minäkään ole kertonut mitään vastaisista aikeistani, sanoi Amy
Lundin koettaen näyttää hyvin ylhäiseltä. Mutta minä en voi käsittää,
että näin nuorena jo tarvitsisi olla niistä niin selvillä. Aijon
käydä jossakin kylpemässä kesällä ja syksyllä huvitella ahkerasti.
Äiti sanoo aina, ettei nuoren tytön pidä hautautua kotiinsa kuin
nunna, vaan olla mukana ja näyttäytyä ihmisten parissa.
-- Oikein Amy, virkkoi Liina. Tunnen sanomatonta helpotusta
kuullessani, että joku teistäkin on niin hypi hyödytön olento kuin
minä. Kuullessani tuollaisten pyhimysten ja viisauden esikuvien
puhuvan kuin Eeditin, Jennyn ja Marian ja tuonkin pikku Fannyn,
nuorimman joukossamme, laihoine taikasormineen, olen mielestäni oikea
syntisäkki. Mutta minua lohduttaa ettei Ranghild edes parsi sukkiaan,
nähkääs sen työn saan minä kyllä itse tehdä, siinä vaatimuksessa hyvä
äitini on heltymätön. -- Nyt on ainoastaan Lyydia Werner jäljellä.
Sano, että sinäkin aijot hyppien, laulellen viettää nuoruutesi ja
sitte vanhaksi tultuasi mennä naimisiin jonkun maanviljelijän kanssa,
tai tulla oppineeksi tai kirjoittaa romaania tai jotain samantapaista.
Lyydia hymyili. Hän oli hoikka ja hento, hipiä läpikuultava, hieno
puna poskipäissä ja silmissä omituinen loiste. Hänen taaja, raskas
hengityksensä ja sisäänpainunut rintansa todistivat, että hänellä oli
parantumaton keuhkotauti.
-- Minä en elä vanhaksi, sanoi hän koruttomasti ja suuteli lempeästi
Liinan äkkiä totisiksi käyneitä kasvoja. Päämäärääni en senvuoksi voi
tavoitella tässä elämässä. Pianhan jätän teidät kaikki.
Seurasi pitkä äänettömyys. Äskeisen hilpeän pakinan perästä tuntui
tämä hiukan juhlalliselta.
Liina alotti uudelleen keskustelun.
-- Kenties sinä vielä paranet, puhui hän kietoen kätensä Lyydian
kaulaan, ja kyyneleet valuivat pitkin hänen rusopäitä poskiaan. Oi,
sinä et saa kuolla näin nuorena. Se on niin kauhean surullista.
Lyydiankin silmässä väikkyi kyynel, mutta hän koetti tyynnyttää
huolestunutta ystäväänsä:
-- Elä itke Liina. Etkö muista miten kauniisti pastori juuri
äskettäin puhui meille kuolemasta ja ijankaikkisesta elämästä?
Miksikä sitten kuolema olisi niin surullista? Olen kiitollinen, että
vielä sain käydä rippikoulun. Pyysinkin erityisesti vanhemmiltani,
koska mielestäni loppu oli lähellä ja koska minulla oli vielä
moni seikka epäselvänä. Nyt olen tyyni ja iloinen. Olen oppinut
katselemaan elämää ja kuolemaa aivan toiselta näkökannalta. Mutta
elkää nyt antako näiden vakavien ajatusten häiritä itseänne. Kuivaa
kyyneleesi, Liina, ja ole iloinen.
-- Minusta on ikävää ajatella, että tämä pieni piirimme nyt
hajaantuu, sanoi Maria tuokion kuluttua. Tänä rippikouluaikana olemme
oppineet tuntemaan toisiamme, kuulleet ja mieliimme painaneet paljon
unhottumattoman kaunista, ja nyt me jo vetäydymme takaisin erilaisiin
tehtäviin. Niinköhän me unhotamme toisemme?
-- En ainakaan minä, vakuuttivat jotkut. Toiset taas ajattelivat
eri elämän kohtaloita ja olosuhteita. Alice mitteli halveksivin
katsein köyhää Eeliniä ja ajatteli sydämmessään, etteihän hän voinut
seurustella ompelijan kanssa eikä pitää häntä ystävänään. Amy ja
Hildur ajattelivat samaan suuntaan.
-- Varmaankin on tämä aika jäävä rakkaaksi muistoksi meille kaikille,
sanoi Eedit. Ja vaikka aika ja olosuhteet erottaisivatkin meidät, on
kuitenkin aina välillämme olemassa yhdysside -- juuri muisto tästä
rippikouluajasta.
-- Luulen, että vaikka vasta sadan vuoden perästä tapaisimme,
minä sittekin pitäisin jokainoaa teistä tuttavanani, sanoi Liina
innoissaan.
-- Sata vuotta on pitkä aika, huomautti Jenny hymyillen. Kukapa
tiesi, tulet sinä vielä kreivittäreksi tai ruhtinattareksi, ja olenpa
silloin varma, että joutuisit hyvinkin hämillesi, kun nauhapukuinen
palvelijasi ilmottaisi: Jenny Björkman, kansakoulunopettaja tai Hanna
Sandberg, emännöitsijä.
-- Hyi sinua Jenny, kuinka voit sellaista sanoa, nuhteli Liina.
Luuletko minun katsovan sukuun tai säätyyn. Päinvastoin viihdyn hyvin
kansan parissa ja pidänkin enemmän maalaisherroista ja papeista
kuin kreiveistä ja ruhtinaista. Ja sittepä luulen, etten menekään
naimisiin, sillä palvelijat ja muut velvollisuudet tuottavat paljon
huolta ja vaivaa.
-- Luuletko sinä, että vain naineilla ihmisillä on velvollisuuksia?
kysyi Maria.
-- Kuule, elä rupea herättämään omaatuntoani, pyysi Liina ojentaen
molemmat kätensä Marialle. Toisinaan kyllä kuulen salaista kuisketta
sydämmessäni, että minullakin mahtaa olla joitakin velvollisuuksia,
ja silloin menen äidin avuksi kuorimaan maitoa tai puhdistamaan
marjoja. Mutta sittenkun olen sekottanut kermat ja maidot ja syönyt
itse parhaat marjat suuhuni, ajaa äiti tavallisesti minut matkoihini,
ja niin on omatuntoni rauhoitettu siksi erää.
-- Mutta ei elämä kaikissa yhteiskuntaluokissa ole ollenkaan
samanlaista, virkkoi Alice ja pyöritteli kimmelteleviä sormuksiaan.
Jos minun pitäisi kuvitella avioliiton mukanansa tuovan kaikkea sitä
mitä Liina kertoi palvelijoista, ruuasta ja velvollisuuksista, niin
en ikinä menisi naimisiin. Minua sellainen kammottaa.
-- Mutta minusta on mahdotonta ajatella pienintäkään elämän suhdetta
ilman velvollisuuksia, puolustelihe Maria innokkaasti.
-- Riippuu siitä, mitä pitää velvollisuutena, sanoi Amy. Auttaa
köyhiä ja käydä kirkossa -- --
-- Mutta Amy, pidätkö sinä kirkossa käymistä velvollisuutena, sehän
on meidän ilomme, huudahti Lyydia.
-- Niin no, enpä niinkään, korjasi Amy punastuen. Minä en
tarkoittanut juuri sitä, mutta tiedäthän, että vanhempiansa
totteleminen, totta puhuminen ynnä muu sellainen kuuluvat meidän
velvollisuuksiimme.
-- Mutta emmeköhän ole luodut tekemään jotakin työtäkin, intti Jenny.
Lienee kai jokaisella tehtävänsä, kunhan vaan osaa oikein etsien
löytää sen?
-- Sitä en minä puolestani saata hyväksyä, vastusti Ragnhild. Minun
mielestäni löytyy ihmisiä, joiden toimettomuuteen kulutettu elämä ei
tuota muuta kuin alinomaista kyllästystä, ja joille kaikki nautinnot
ovat tarjona, mutta eivät sittenkään tunne tyydytystä.
-- Silloin iloitsen minä köyhyydestäni, sillä se pakottaa minua
työhön, joka onkin minulle vaan onneksi, päätteli Maria.
-- Niin, niin minustakin, huoahti Ragnhild.
-- Menetkö sinä naimisiin, Maria? kysäsi Fanny lapsellisesti. Hän
ihaili Mariaa, kuin jotakin korkeampaa olentoa.
-- Sitä en tosiaankaan tiedä, nauroi Maria. Ensin on minun
toimitettava kaikki sisareni kouluun ja sitte tulee minun pitää
huolta taloudesta, jotta on vielä pitkä aika, pikku Fanny.
-- Voisinpa vaikka panna vetoa, että Maria menee naimisiin,
tiesi Liina. Kuvittelen mielessäni häntä pyöreän pöydän
hallitsijana. Vastapäätä istuu "isä kulta" ja pöydän ympärillä
kymmenen, viisitoista toivehikasta tainta leukalappuineen ja
olutjuustokuppineen "äitiä" huutamassa. Ja kun hän on kouluttanut
siskonsa ja veljensä, tulee omien lasten vuoro. Ja hän keittää
aimo padallisia puuroa ja velliä, niin että isä ja äitikin saavat
osansa, sillä he tietysti eivät voi elää ilman Mariaa. Voi, voi
Maria, luulenpa, että tahtoisin olla yhtä välttämättömän tarpeellinen
kuin sinä. -- Mutta sallikaa minun nyt kuvailla kaikkien teidän
tulevaisuuttanne, tyttö kullat.
-- No, annahan kuulua.
-- Eeditistä tulee peräti oppinut tohtori, hän kirjoittelee
lääkeopillisia tutkimuksia, sahaa lähimmäistensä käsiä ja jalkoja,
kuolee naimatonna. Jenny opettaa Suomen nousevaa nuorisoa, kunnes
jok'ainoa korvenpoika laskettelee latinaa kuin vettä ja jokainen
salon tyttö soittelee Bethovenin sonaatteja; menee naimisiin
opettajan kanssa. Alice ei herkeä tanssimasta, ennenkun joku markiisi
tai ruhtinas hänet löytää eikä mene naimisiin velvollisuuksien
tähden. Hildurista tulee traagillinen suuruus; hänen nimensä on
jälkimaailma marmoriin kaivertava. Hanna keittää maukasta soppaa,
joka päättyy häihin ja morsiushuntuun, menee naimisiin maanviljelijän
kanssa -- siitä saatte olla varmat. Eelinistä tulee -- odottakaapas
-- hoviompelija. Fanny -- uh! -- hänestä tulee hovipianisti. Hän
kerää sylin täydet hyvä-huutoja, kukkia ja imartelua. Amy -- niin --
sitä ei ole helppo sanoa. Minä en näe yhtään valon välkähdystä hänen
tulevaisuudessaan, ellei hän mahdollisesti jossain kylpylaitoksessa
näyttele jonkun romaanin sankarittaren osaa todellisuudessa.
Liina vaikeni ja katsahti Lyydiaan rakkautta säteilevin silmin. Hän
ei hennonnut laskea leikkiä tästä rakkaasta ystävästään, jonka hän
tiesi jo pian sanovan jäähyväiset elämälle.
-- Mutta sinä et virka itsestäsi sanaakaan, huomautti Maria.
-- En virkakaan, sillä pelkään itselleni käyvän, kuten sadussa
kerrotulle heinäsirkalle: kesän läpeensä laulelen, mutta syksyn
tullen on aittani tyhjä, sanoi Liina puoleksi vakavasti.
-- Sinähän olet vielä niin nuori, lohdutti Maria. Laulele sinä vaan,
iloitse ja levitä päivänpaistetta ympäristöösi. Se kenties onkin
sinun tehtäväsi. Mutta kuule kuitenkin omantuntosi ääntä. Kun on
iloinen; sinun laillasi, ei siinä suinkaan ole mitään pahaa. -- Hän
suuteli Liinaa sydämmellisesti.
-- Mutta nyt on kai aika sanoa jäähyväiset.
-- Olen oikein iloinen, kun olen saanut nähdä teidät luonani
jäähyväisjuhlassa, sanoi Ragnhild, jonka kotona tytöt olivat. Se oli
hauska tuuma, kun päätimme kertoa tulevaisuudestamme toisillemme.
Tuntuu kuin voisi seurata jokaisen elämänvaiheita, ainakin
jonkunaikaa, sittenkun on saanut kuulla hänen aikeistaan. Toivon,
että me, jotka asumme kaupungissa, useinkin tapaamme. Vaikeammaksi
tosin käy saada tietoja niistä, jotka asuvat maalla. Mutta ehkä me
kuitenkin joskus kirjoitamme toisillemme?
Tähän suostuivat kaikki. Sitte sanottiin jäähyväiset, jonka kestäissä
monen silmään kyynel herahti. Nuorten sydämmet olivat liittyneet
toisiinsa, monen helttymättömillä siteillä. Vieläpä nekin, jotka
vähimmin olivat toisiansa ymmärtäneet, tunsivat nyt eron hetkellä
sydämmellistä myötätunnetta toisiaan kohtaan, ja ero tuntui
haikealta. Yhdessä suhteessa olivat kaikki olleet samaa mieltä: he
kaikki ihailivat ja rakastivat, melkeimpä jumaloitsivat opettajaansa,
vaikka kukin omalla tavallaan käsitti, sydämmeensä kätki ja
elämässään toteutti ne opetukset, joita hän heille kaikille antoi
samalla mitalla. Tieto, että he tähän saakka olivat lapsina keskenään
seurustelleet, mutta tästälähtein tulisivat tapaamaan toisensa
naisina, jotka itse olisivat vastuunalaisia teoistaan ja elämästään,
lisäsi heidän mielialansa vakavuutta.
2.
Marian koti.
Kas niin, nyt sitä ollaan jälleen kotona, puheli Maria iloissaan,
kun oli riisunut päällysvaatteensa, tervehtinyt vanhempia ja
istuutunut salin yksinkertaiseen nappulasohvaan suuren sisarussarjan
ympäröimänä. Mikä kiipesi hänen syliinsä, mikä sohvalle hänen
viereensä, toiset kuhisivat hänen ympärillään. Kaikki toki tahtoivat
ilmaista iloaan siskon kotiintulon johdosta.
-- Meillä on ollut niin kovasti sinua ikävä, Maria-kulta sanoi
eräskin ojentaen pienen suunsa suudeltavaksi.
-- Tiedätkös, kun minä olen ollut kipeänä, kertoi toinen, ja silloin
Ninni luki minulle.
-- Mutta en minä osaa lukea niin hyvin kuin sinä, kiirehti Ninni
nöyrästi lisäämään.
-- Ja äidillä on ollut aika puuha, kun on yksin saanut laittaa
voileipämme, tiesi muuan pikku pallero.
-- Ja tiedätkös, Helunalla on pieni vasikka.
-- Vai niin, vai niin.
-- Niin, se on ruskeankirjava.
-- Ja Tiiti oli eräänä päivänä hukassa, kertoi vanhin poika, mutta se
löydettiin sitten lukkarilta.
-- Vai niin.
-- Ja me olemme joka päivä olleet rannalla leikkimässä.
-- Se oli varmasti hauskaa. Mutta oletteko myöskin olleet kilttejä
sill'aikaa?
Lapset katsahtivat vähän noloina toisiinsa.
-- Tai oletteko tuottaneet äidille paljon vaivaa?
-- Minä olen pukeutunut ihan omin voimin, toimitti muuan viisivuotias
pikkarainen ja vanhin tyttö, kaksitoistavuotias herttainen lapsi
kertoi monasti nukuttaneensa pikku-veljen ja riisuneensa ja
pukeneensakin hänet. -- Ja sitte olen minä vielä leiponut korppuja
äidin kanssa, lisäsi hän ylpeästi.
-- Lapset ovat tosiaankin panneet parastaan, vakuutti äiti, kun
kahvia toimetessaan sattui kuulemaan lasten pakinan.
-- Ja Ninni on oikein parhaansa perästä koettanut olla sinun
sijaisenasi, sanoi isä, joka kiikkutuolissa poltteli piippuaan.
-- Mutta, lisäsi hän laskien kätensä Marian päälaelle, me olemme
kyllä kaikki sinua kaivanneet ja tulleet huomaamaan kuinka sinua
tarvitsemme, rakas lapsi.
Maria suuteli kunnioittavasti isän kättä ja sanoi:
-- Tuntuu hyvältä, kun kuulen sinun noin sanovan, isä, mutta luulen
kuitenkin, että te kaikki kuvittelette minun toimittavan täällä
kotona paljoa enemmän kuin itse asiassa teen. Kas niin, äiti, et
sinä saa leikata leipää, sehän kuuluu minun tehtäviini, ja laskien
pikku-veljen isän syliin meni hän pöydän luo ja otti kakun Ja
veitsen äidiltä. Joku pienokaisista oli jo juossut noutamaan Marian
siniraitaisen talousesiliinan, ja niin oli hän täydessä touhussa.
-- Kuinka hupaista onkaan ryhtyä entisiin askareihinsa! No
pienokaiset, jaksatteko vielä syödä yhtä paljon leipää kuin ennen?
-- Jaksamme, jaksamme, vastattiin yhdestä suusta ja pieni
pyöreäposkinen pallero sanoi:
-- Äiti on leiponut tuota pääsiäiseksi, se on niin hyvää.
-- Vai niin, munsööri, ja sinä tietysti aijot hyötyä siitä, nauroi
Maria.
Siinä kun he nyt kaikin istuivat sekä suuret että pienet salin
pyöreän pöydän ympärillä, kirkas kahvipannu äidin puolella, ja
koruttomat, mutta hohtavan valkeat kupit ympäri pöytää ja sitte
nuo kaikki rakkaat kasvot toinen toisensa vieressä, katseli Maria
säteilevin silmin ympärilleen ja huudahti:
-- Oi isä, oi äiti! kuinka hyvä ja onnellinen koti minulla on.
-- Niin lapseni, sanoi äiti lempeästi, kunhan ei vaan
kaupunkilaiselämä olisi mieltäsi muuttanut, ja sinusta tästälähtein
elämäsi tuntuisi työteliäältä ja kotisi liian yksinkertaiselta.
-- Sitä en uskoisi, rakas äiti. Tunsin selvästi, etten sopinut
kaupunkilaiselämään ja etten voinut viihtyä ilman pieniä
kotiaskareitani. Kaupungissa olo-aika oli kyllä ihana monessa
suhteessa. Minulla oli paljon lukemista ja oppimista, sain ottaa
osaa moneen kauniiseen jumalanpalvelukseen, sain toisinaan kuulla
arvokasta musiikkia ja väliin seurustella useiden kunnon tyttöjen
kanssa, mutta siitä huolimatta kaipailin kuitenkin näitä pikku
velikultia, ja sitte oli ihan outoa ja kummallistakin istua katettuun
pöytään näkemättä itse vähääkään vaivaa.
Kun kahvi oli juotu, alkoi Maria purkaa matkalaukkuaan. Ja vaikka se
oli pieni ja turhanen, löytyi sieltä kuitenkin pieni lahja jokaiselle
kotolaiselle.
-- Sinä et olekaan ostanut uutta pukua, tyttöseni, huomautti äiti.
-- En, äiti, siihen olisi tarvittu suurehko rahasumma, ja kun
tarkemmin tuumin, luulen voivani korjata vanhan sinisen villapukuni,
niin että se vielä näyttää varsin siistiltä, ja sitäpaitsi, lisäsi
hän hiljemmin, jotteivät toiset kuulisi, tarvitsivat lapset
välttämättä uusia koulukirjoja. Niihin käytin osan rahoista.