viidakkopolkua pitkin, sillä hän käsitti, ettei kiire ollut
tarpeellista noiden kahden tavoittamiseksi. Eikä hän laisinkaan
kummastunut äkkiä löytäessään lyyhistyneen naisen makaamasta keskeltä
reittiä. Apinamies polvistui naisen viereen ja laski kätensä hänen
olalleen, mikä sai hänet säikähdyksestä parahtamaan.
"Hyvä Jumala!" huudahti tyttö; "nyt on loppu käsissä!"
"Sinulla ei ole vaaraa", sanoi apinamies; "en tee sinulle pahaa."
Nainen käänsi katseensa häneen. Alussa hän luuli miestä Estebaniksi.
"Oletko tullut takaisin pelastamaan minut, Esteban?" hän kysyi.
"Esteban!" huudahti toinen. "Minä en ole Esteban. Se ei ole nimeni." Ja
sitten neitonen tunsi hänet.
"Loordi Greystoke!" hän virkahti. "Tekö todellakin?"
"Niin", sanoi apinamies, "ja kuka te olette?"
"Minä olen Flora Hawkes. Minähän olin lady Greystoken kamarineitona."
"Nyt muistan teidät", sanoi Tarzan. "Mitä te täällä teette?"
"Pelkään sitä teille sanoa", virkkoi tyttö. "Pelkään teidän
suuttumustanne."
"Kertokaa minulle", käski loordi. "Tiedättehän, Flora, että minä en tee
pahaa naisille."
"Me tulimme noutamaan kultaa Oparin holveista", selitti neitonen,
"mutta senhän te tiedätte."
"Minä en tiedä siitä mitään", sanoi apinamies. "Tarkoitatteko, että
olitte niiden eurooppalaisten kanssa, jotka juottivat minulle huumaavaa
nestettä ja jättivät minut leiriinsä?"
"Niin", myönsi tyttö, "ja me saimme kultaa, mutta te tulitte
wazireinenne ottamaan sen meiltä pois."
"Minä en tullut wazireineni teiltä mitään ottamaan", sanoi Tarzan.
"Minä en nyt käsitä."
Flora kohotti kummastuneena kulmakarvojaan, sillä hän tiesi, että
Apinain Tarzan ei valehdellut.
"Me jouduimme erillemme", hän virkkoi, "sitten kun miehemme kääntyivät
meitä vastaan. Esteban varasti minut muilta, ja jonkun ajan perästä
meidät löysi Kraski. Hän oli venäläinen. Hänellä oli mukanaan
pussillinen timantteja, ja sitten Esteban tappoi hänet ja otti
timantit."
Nyt oli Tarzanin vuoro hämmästyä.
"Ja Estebanko on se mies, joka on teidän kanssanne?" hän kysyi.
"Niin oli", vastasi tyttö, "mutta hän on hylännyt minut. En voinut
kävellä kauemmaksi kivistelevillä jaloillani. Hän lähti, jättäen minut
tänne kuolemaan, ja otti timantit mukaansa."
"Kyllä me hänet löydämme", sanoi apinamies. "Tulkaa."
"Mutta minä en pääse kävelemään", virkkoi tyttö.
"Siitä ei ole haittaa", vastasi toinen, kumartui ja nosti hänet
hartioilleen.
Keveästi apinamies kantoi nääntynyttä tyttöä polkua pitkin. "Ei ole
pitkä matka veden ääreen", hän sanoi, "ja vettä te kaipaatte. Se
elvyttää ja voimistuttaa teitä, ja ehkä minä pian voin löytää teille
ruokaakin."
"Miksi olette minulle näin ystävällinen?" kysyi tyttö.
"Te olette nainen. En voisi jättää teitä yksiksenne viidakkoon
kuolemaan, olettepa tehnyt mitä hyvänsä."
Eikä Flora Hawkes voinut muuta kuin nyyhkyttää katkonaisen
anteeksipyynnön hänelle tekemästään vääryydestä.
Tuli aivan pimeä, mutta yhä he etenivät hiljaista reittiä pitkin,
kunnes Tarzan etäältä huomasi valkean valonhohteen.
"Luulen, että pian tapaamme ystävänne", hän kuiskasi. "Älkää hiiskuko
mitään."
Hetkistä myöhemmin hänen tarkat korvansa erottivat ihmisääniä. Hän
pysähtyi ja laski tytön jaloilleen.
"Jollette voi seurata", hän sanoi, "niin odottakaa tässä. En halua,
että hän pääsee karkuun. Palaan pian luoksenne. Jos voitte verkalleen
seurata, tehkää niin." Ja sitten hän jätti hänet ja astui varovaisesti
eteenpäin valoa ja ääntä kohti. Hän kuuli Flora Hawkesin liikkuvan
aivan takanaan. Ilmeisestikään tämä ei voinut sietää ajatusta, että
hänet taaskin jätettäisiin yksikseen pimeään viidakkoon. Melkein samaan
aikaan Tarzan erotti matalan ulahduksen jonkun askeleen päästä oikealta
puoleltaan.
"Jad-bal-ja", hän kuiskasi hiljaa, "kintereille!" Ja iso,
mustaharjainen leijona hiipi aivan hänen lähelleen, ja tukehduttaen
parahduksen Flora Hawkes syöksyi hänen viereensä ja tarttui hänen
käsivarteensa. "Hiljaa", kuiskasi apinamies, "Jad-bal-ja ei tee teille
pahaa."
Hetkistä myöhemmin kaikki kolme tulivat vanhan joenuoman syrjälle ja
kurkkivat siellä kasvavan pitkän ruohon välitse alhaalla olevaan
vähäiseen leiriin.
Ällistyksekseen Tarzan näki oman haamunsa seisovan pienen tulen edessä,
samalla kun sitä oli verkalleen ja käsivarret levitettyinä lähestymässä
liehuvaan valkoiseen pukuun verhoutunut nainen. Hän kuuli hänen sanansa
-- suloiset lemmen ja hellyyden sanat. Ja hänen kuullessaan äänensävyn
ja tuntiessaan tuoksuvirran, jonka tuulenlöyhkäys äkkiä kantoi hänen
sieraimiinsa, täyttivät erilaiset liikutukset hänen sydämensä -- onni,
epätoivo, hurjuus, rakkaus ja viha.
Tarzan näki miehen tulen äärestä astuvan avosylin esiin, siepatakseen
naisen povelleen. Mutta silloin hän, halkaisten ruohon, harppasi aivan
äyrään syrjälle, ja hänen äänensä värisytti viidakkoa yhdellä ainoalla
sanalla.
"Jane!" hän huusi, ja silmänräpäyksessä kääntyivät mies ja nainen
katsahtamaan häneen, leirinuotion hämärästi valaistessa hänen hahmonsa.
Hänet nähdessään mies kääntyi ja livisti viidakkoon joen vastakkaiselle
puolelle; ja silloin Tarzan hyppäsi alas uoman pohjaan, juosten naista
kohti. "Jane", hän huusi, "sinähän se olet, sinähän se olet!" Nainen
näytti perin hämmästyneeltä. Hän katsoi ensin pakenevaan mieheen, jota
oli ollut syleilemäisillään, ja loi sitten katseensa Tarzaniin.
Varjostaen sormillaan silmiään hän vilkaisi vielä takaisin Estebaniin
päin, mutta Esteban ei enää ollut näkyvissä. Sitten hän astahti horjuen
apinamiestä kohti.
"Hyvä Jumala", hän huudahti, "mitä tämä merkitsee? Kuka sinä olet, ja
jos sinä olet Tarzan, niin kuka oli hän?"
"Minä olen Tarzan, Jane", virkkoi apinamies.
Nainen katsoi hänen taakseen ja näki Flora Hawkesin lähestyvän.
"Niin", hän sanoi, "minä näin sinut, kun sinä juoksit pois viidakkoon
Flora Hawkesin kanssa. En voi tätä ymmärtää, John. En saattanut uskoa,
että sinä, vaikka olitkin saanut vamman päähäsi, olisit voinut niin
menetellä."
"Minäkö juoksin viidakkoon Flora Hawkesin kanssa?" kysyi apinamies
teeskentelemättömän kummastuneena.
"Minä näin teidät", virkkoi Jane.
Apinamies kääntyi Floraan päin. "Minä en tätä käsitä", hän sanoi.
"Esteban se minun kanssani viidakkoon juoksi, lady Greystoke", selitti
tyttö. "Ja Esteban taaskin oli teidät pettämäisillään. Tässä on
todellinen loordi Greystoke. Se toinen oli petturi, joka juuri äsken
hylkäsi minut ja jätti viidakkoon kuolemaan. Jollei loordi Greystoke
olisi tullut silloin kun tuli, olisin minä nyt kuollut."
Lady Greystoke astahti horjuen puolisoaan kohti. "Ah, John", hän
huudahti, "tiesinhän minä, että se et voinut olla sinä. Sydämeni sen
minulle sanoi, vaikka silmäni minut pettivät. Nopeasti", hän kehoitti,
"se kavaltaja täytyy ottaa kiinni. Riennä, John, ennenkuin hän pääsee
karkuun."
"Anna hänen mennä", sanoi apinamies. "Niin mielelläni kuin tahtoisinkin
saada hänet käsiini, niin paljon kuin kalpaankin sitä, minkä hän
minulta varasti, en enää jätä sinua yksikseen viidakkoon, Jane, edes
häntä tavoittaakseni."
"Entä Jad-bal-ja?" virkkoi Jane. "Eikö se?"
"Kah", huudahti apinamies, "minä olin unohtanut", ja kääntyen leijonaan
hän osoitti suuntaa, johon espanjalainen oli paennut. "Nouda hänet,
Jad-bal-ja", hän sanoi, ja heti loikkasi keltaisenruskea peto
seuraamaan saaliinsa jälkiä.
"Tappaako se hänet?" kysyi Flora Hawkes kauhistuen. Ja kuitenkin hän
sydämessään oli iloinen kohtalosta, joka espanjalaista uhkasi.
"Ei, ei se häntä tapa", selitti Apinain Tarzan. "Kenties se häntä
hiukan näykkäisee, mutta se tuo hänet tänne elävänä, jos mahdollista."
Ja sitten hän, ikäänkuin jo olisi unohtanut pakolaisen kohtalon,
kääntyi puolisoaan kohti.
"Jane", hän lausui, "Usula kertoi minulle, että sinä olit kuollut. Hän
sanoi, että he löysivät hiiltyneen ruumiisi arabialaiskylästä ja
hautasivat sen sinne. Kuinka sitten olet täällä elävänä ja
loukkaantumattomana? Minä olen etsinyt Luvinia viidakot lävitse
kostaakseni kuolemasi. Kenties on hyvä, etten häntä löytänyt."
"Sinä et olisi häntä koskaan löytänyt", vastasi Jane Clayton, "mutta
minä en voi käsittää, miksi Usula olisi sanonut löytäneensä ja
haudanneensa ruumiini."
"Jotkut hänen ottamansa vangit", vastasi Tarzan, "kertoivat hänelle,
että Luvini oli vienyt sinut käsistä ja jaloista sidottuna kyläportin
lähellä sijaitsevaan arabialaismökkiin ja siellä vielä sitonut hökkelin
permantoon lyötyyn paaluun. Kun sitten tuli oli hävittänyt kylän,
palasivat Usula ja wazirit sinua etsimään joidenkuiden vangitsemiensa
miesten kanssa, jotka näyttivät hökkelin paikan. Siitä löydettiin
ihmisruumiin jäännökset hiiltyneen paalun vierestä, johon vainaja
kaikesta päättäen oli ollut kytkettynä."
"Ah", huudahti rouva, "nyt ymmärrän. Luvini sitoi minut tosiaan käsistä
ja jaloista ja kytki paaluun, mutta myöhemmin hän palasi hökkeliin ja
poisti siteet. Hän yritti tehdä minulle väkivaltaa. Kuinka kauan
kamppailimme, en tiedä, mutta niin kovassa ottelussa olimme, että
kumpikaan meistä ei huomannut kylän palamista ympärillämme. Vimmatusti
torjuessani häntä huomasin puukon hänen vyössään, ja sitten minä sallin
hänen tarttua itseeni, ja kun hän kietoi käsivartensa ympärilleni, minä
sieppasin veitsen, vetäen sen tupesta, ja työnsin sen hänen selkäänsä
vasemman olkapään alapuolelle. Se oli loppu. Melkein samassa hökkelin
peräseinä ja katto leimahtivat ilmiliekkiin.
"-- Olin melkein alasti, sillä kamppaillessamme hän oli repinyt melkein
kaikki vaatteeni. Hökkelin seinällä riippui tämä valkoinen burnusi,
kaiketikin jonkun murhatun arabialaisen omaisuutta. Minä sieppasin sen
ja heittäen sen ylleni riensin kylän kujalle. Hökkelit olivat jo kaikki
ilmiliekissä, ja viimeinen alkuasukkaista juoksi pois porttikäytävän
läpi. Oikealla kädelläni oli kappale paaluaitaa, johon liekit eivät
vielä olleet koskeneet. Juosta viidakkoon portin kautta olisi ollut
samaa kuin syöksyä vihollisteni syliin, ja niinpä minä jollakin tavoin
onnistuin kiipeämään paalutuksen yli ja kenenkään näkemättä
heittäytymään viidakon puolelle.
"-- Minulle oli varsin vaikeaa välttää erinäisiä kylästä saapuvia
neekerijoukkoja. Osan tätä aikaa olen etsiskellyt wazireja, ja muulloin
minun on täytynyt piileskellä. Lepäsin puunhaarukassa lähes kilometrin
päässä täältä, kun näin tuon miehen nuotion loimun, ja tullessani
ottamaan asiasta selvää melkein huumaannuin ilosta huomatessani, että
olin löytänyt Tarzanini, kuten luulin."
"Ne siis hautasivatkin Luvinin eivätkä sinun ruumistasi", sanoi Tarzan.
"Niin", vastasi Jane, "ja tuo äsken paennut mies se oli, jonka minä
näin juoksevan pois viidakkoon Floran kanssa, etkä sinä, kuten
otaksuin."
Flora Hawkes vilkaisi äkkiä ylöspäin. "Ja varmaankin se oli Esteban,
joka tuli wazirien kanssa anastamaan meiltä kullan. Hän jutkautti
miehiämme, niinkuin kai oli jutkauttanut wazirejakin."
"Hän saattoi eksyttää ketä tahansa, koska hän kykeni pettämään
minutkin", virkkoi Jane Clayton. "Epäilemättä olisin huomannut
erehdyksen muutamassa minuutissa, mutta nuotiotulen värähtelevässä
valossa ja äärettömästi riemuissani mieheni tapaamisesta uskoin
auliisti, mitä halusin uskoa."
Apinamies haroi tuuheaa tukkaansa hänelle ominaisella miettivällä
liikkeellä. "En voi käsittää, kuinka hän pystyi pettämään Usulan
kirkkaassa päivänvalossa", hän sanoi päätänsä pudistaen.
"Minä voin", virkkoi Jane. "Hän kertoi Usulalle saaneensa vamman
päähänsä, mistä muka johtui osittainen muistinmenetys -- ja se selitys
korvasi monet kommellukset miehen esittäessä sinun osaasi."
"Hän oli taitava paholainen", huomautti apinamies.
"Hän oli tosiaankin paholainen", vahvisti Flora.
Enemmän kuin tuntia myöhemmin jakaantui ruoho äkkiä joen partaalta, ja
Jad-bal-ja sukelsi ääneti heidän näkyviinsä. Sen leukapielissä riippu
verinen ja revitty pantterintalja, jonka se laski isäntänsä jalkojen
juureen.
Apinamies otti taljan, tarkasti sitä ja rypisti otsaansa.
"Jad-bal-ja taisi hänet sittenkin tappaa", hän sanoi.
"Hän teki luullakseni vastarintaa", virkkoi Jane Clayton, "jossa
tapauksessa Jad-bal-ja ei voinut olla häntä surmaamatta
itsepuolustuksekseen."
"Luuletteko, että se söi hänet?" kysäisi Flora Hawkes, vetäytyen
pelokkaasti pedosta loitommalle.
"En", vatsasi Tarzan, "sillä ei ole ollut siihen aikaa. Aamulla
seuraamme jälkiä ja etsimme hänen ruumiinsa. Minä haluaisin saada
timantit takaisin." Ja sitten hän kertoi Janelle kummallisen tarinan
seikkailusta, jonka yhteydessä hän oli saanut käsiinsä tuon pienen
timanttipussin edustaman suuren omaisuuden.
Seuraavana aamuna he lähtivät etsimään Estebanin ruumista. Jäljet
johtivat myötävirran suuntaan tiheän pensaikon ja orjantappurain
välitse jyrkälle kallioiselle rantatöyräälle, ja siellä ne katosivat;
ja vaikka apinamies etsi molemmat rannat pari, kolme kilometriä ja sen
kohdan ylä- ja alapuolelta, jolle jäljet olivat hävinneet, ei hän enää
tavannut mitään merkkiä espanjalaisesta. Näkyi verta Estebanin
polkemissa jäljissä ja verta joen äyräällä kasvavassa ruohossa.
Vihdoin apinamies palasi naisten luo. "Se oli sen miehen loppu, joka
tahtoi tekeytyä Tarzaniksi", sanoi hän.
"Luuletko, että hän on kuollut?" kysyi Jane.
"Olen siitä varmakin", selitti toinen; "verestä päättelen, että
Jad-bal-ja puraisi häntä, mutta että hän sai riuhtaistuksi itsensä irti
ja heittäysi virtaan. Kun en voi löytää mitään merkkiä siitä, että hän
olisi uinut rantaan kohtuullisen matkan päässä tästä paikasta, täytyy
minun otaksua, että krokotiilit ovat hänet nielleet."
Taaskin Flora Hawkesia puistatti. "Hän oli häijy mies", virkkoi tyttö,
"mutta en soisi häijyimmällekään sellaista kohtaloa."
Apinamies kohautti olkapäitään. "Itse hän sen kohtalonsa hankki, ja
epäilemättä on maailma onnellisempi ilman häntä."
"Se oli minun syyni", sanoi Flora. "Minun kataluuteni hänet ja ne
toiset tänne viekoitteli. Minä kerroin heille, mitä olin kuullut Oparin
aarreholvin kullasta, -- minä ehdotin tultavaksi tänne kultaa
noutamaan, etsittyämme miehen, joka voisi esittää loordi Greystokea.
Minun kataluuteni tähden on moni mies menettänyt henkensä, ja te,
loordi Greystoke, ja arvoisa puolisonne olette olleet lähellä kuolemaa.
Enkä rohkene anoa anteeksi."
Jane Clayton kietoi käsivartensa tytön kaulaan. "Ahneus on ollut syynä
moniin rikoksiin maailman alusta asti", hän sanoi, "ja rikokseen
turvautuessaan se esiintyy inhoittavimmassa muodossaan ja tuo usein
mukanaan oman rangaistuksensa, kuten sinä, Flora, hyvin voit todistaa.
Omasta puolestani minä suon sinulle anteeksi. Luulen, että olet saanut
riittävän opetuksen."
"Olette maksanut kalliin hinnan hupsuudestanne", lausui apinamies.
"Olette saanut kyllin suuren rangaistuksen. Me toimitamme teidät
toverienne luo, jotka ovat matkalla rannikolle ystävällisen heimon
saattamina. He eivät voi olla varsin etäällä, sillä siitä tilasta,
jossa miehet olivat heidät nähdessäni, päätän, että he eivät jaksa
marssia pitkiä taipaleita päivässä."
Tyttö vaipui polvilleen hänen jalkainsa juureen. "Kuinka voin kiittää
teitä ystävällisyydestänne?" hän virkkoi. "Mutta mieluummin jäisin
tänne Afrikkaan teidän ja lady Greystoken luo tekemään teille työtä ja
uskollisuudellani osoittamaan, että kykenen sovittamaan vääryyden,
jonka olen teille tehnyt."
Tarzan vilkaisi kysyvästi vaimoonsa, ja Jane Clayton nyökkäsi
suostumuksensa tytön pyyntöön.
"Hyvä sitten", sanoi apinamies, "saatte jäädä meidän luoksemme, Flora."
"Sitä ei teidän koskaan tarvitse katua", vakuutti tyttö; "minä aherran
käteni rakoille teidän hyväksenne."
Nuo kolme ynnä Jad-bal-ja olivat olleet kolme päivää kotimatkalla, kun
Tarzan, joka astui edellä, pysähtyi ja kohottaen päätänsä haisteli
ilmaa. Sitten hän kääntyi hymysuin heidän puoleensa. "Wazirini ovat
tottelemattomia", hän sanoi. "Minä lähetin heidät kotiin ja tuolla he
ovat tulossa meitä kohti suoraan kotoa poispäin."
Muutamaa minuuttia myöhemmin he kohtasivat wazirien etujoukon, ja suuri
oli mustain riemu heidän tavatessaan sekä isäntänsä että emäntänsä
elossa ja terveinä.
"Ja nyt kun olemme teidät tavanneet", sanoi Tarzan, sitten kun
tervehdykset oli vaihdettu ja lukemattomia kysymyksiä tehty ja niihin
vastattu, "sanokaa minulle, mihin panitte kullan, jonka anastitte
eurooppalaisten leiristä."
"Me kätkimme sen, oi bwana, sinne, mihin käskit sen kätkeä", vastasi
Usula.
"Minä en ollut teidän kanssanne, Usula", selitti apinamies. "Hän oli
muuan toinen, joka petti lady Greystoken, niinkuin petti sinutkin --
paha mies, joka esiintyi Apinain Tarzanina niin taitavasti, ettei ole
ihmekään, että hän veti teitä nenästä."
"Sitten et se ollutkaan sinä, joka kerroit meille, että olit saanut
vamman ja ettet muistanut wazirien kieltä?"
"En minä se ollut", sanoi Tarzan, "sillä minä en ole loukannut päätäni
ja minä muistan hyvin lasteni kielen."
"Ahaa", huudahti Usula, "sitten se ei ollutkaan suuri bwanamme, joka
juoksi Butoa, sarvikuonoa, pakoon?"
Tarzan nauroi. "Juoksiko se toinen Butoa pakoon?"
"Niin teki", virkkoi Usula, "juoksi kovin säikähtyneenä."
"Enpä voine häntä moittia", sanoi Tarzan, "sillä Buto ei ole mikään
hauska leikkitoveri."
"Mutta suuri bwanamme ei olisi juossut sitä pakoon", kehaisi Usula
ylpeästi.
"Vaikka joku muu kuin minä olikin kultaa kätkemässä, kaivoit sinä
kuopan. Opasta minut siis paikalle, Usula."
Wazirit laittoivat karkeat, mutta mukavat kantopaarit noille kahdelle
valkoiselle naiselle, vaikka Jane Clayton nauroi ajatusta, että häntä
muka täytyi kantaa, ja tahtoi useammin kävellä kantajainsa vieressä
kuin pysytellä paareilla. Heikko ja uupunut Flora Hawkes sensijaan ei
olisi kantajitta pitkälle päässyt ja iloitsi siis, että jäntevät
wazirit olivat saapuvilla kuljettamassa häntä niin keveästi
viidakkopolkua pitkin.
Se oli onnellinen seurue, joka reippain mielin samosi paikkaa kohti,
johon wazirit olivat kätkeneet kullan Estebanin varalle. Neekerit
olivat erinomaisen hyvällä tuulella, koska olivat löytäneet isäntänsä
ja emäntänsä, kun taas Tarzanin ja Janen helpotuksentunne ja riemu
olivat sanoin kuvaamattomat.
Kun he vihdoin tulivat paikalle joen partaalle, mihin kulta oli
kätketty, alkoivat wazirit laulaen ja nauraen kaivaa aarretta, mutta
pian heidän laulunsa taukosi ja heidän naurunsa vaihtui hämmästyksen ja
huolestumisen huudahduksiksi.
Tuokion Tarzan katseli heitä ääneti, ja sitten levisi verkalleen hymy
hänen kasvoilleen. "Olette kai haudanneet sen syvälle, Usula", hän
sanoi.
Neekeri raapaisi päätänsä. "Ei, emme näin syvälle, bwana", hän
huudahti. "Minä en voi tätä ymmärtää. Meidän olisi pitänyt jo löytää
kulta."
"Oletko varma, että etsitte oikeasta paikasta?" kysyi Tarzan.
"Tämä on oikea paikka, bwana, mutta kulta ei täällä ole. Joku on
siirtänyt sen pois sen jälkeen kun sen hautasimme."
"Espanjalainen taaskin", huomautti Tarzan. "Hän oli liukas veijari."
"Mutta hän ei olisi voinut sitä yksinään kuljettaa", sanoi Usula, "sitä
oli monta harkkoa."
"Ei", myönsi Tarzan, "sitä hän ei ole voinut, mutta täälläkään se ei
ole."
Wazirit ja Tarzan etsivät huolellisesti paikan lähettyviltä, mihin
kulta oli ollut kätkettynä, mutta niin taitava metsäläisen vaisto oli
Owazalla ollut, että hän apinamiehenkin terävien aistien havaittavista
oli tyyten hävittänyt kaikki jäljet, jotka hän ja espanjalainen olivat
polkeneet kantaessaan kultaa vanhasta kätköpaikasta uuteen.
"Se on poissa", sanoi apinamies, "mutta pidän huolen, ettei sitä viedä
pois Afrikasta", ja hän lähetti viestinviejiä eri suuntiin ilmoittamaan
hänen aluettaan ympäröivien ystävällisten heimojen päälliköille, että
nämä huolellisesti pitävät silmällä jokaista heidän maittensa kautta
kulkevaa safaria eivätkä sallisi ainoankaan kultaa kuljettavan päästä
seudun läpi.
"Kyllä heidät nyt pysäytetään", hän virkkoi sitten kun airuet olivat
lähteneet.
Kun he sinä iltana olivat leiriytyneet kotiin päin vievän polun
viereen, istuivat nuo kolme valkoista pienen nuotion ääressä,
Jad-bal-jan loikoessa juuri apinamiehen takana; viimemainittu
tarkasteli pantterintaljaa, jonka kultaleijona oli riuhtaissut
espanjalaiselta. Sitten Tarzan äkkiä kääntyi puolisoaan kohti.
"Olit oikeassa, Jane", hän sanoi. "Oparin aarreholvit eivät ole minua
varten. Tällä kertaa en ole menettänyt ainoastaan kultaa, vaan
äärettömän timanttiaarteenkin, ja sitäpaitsi saattanut vaaraan
kalleimman kaikista aarteista -- sinut itsesi."
"Anna kullan ja timanttien mennä, John", virkkoi puoliso; "onhan meillä
toisemme ja Korak."
"Ja verinen pantterintalja", lisäsi apinamies, "johon on verellä
maalattu salaperäinen kartta."
Jad-bal-ja haisteli taljaa ja nuoleskeli huuliaan odottaen tai
muistellen -- mitä?
YHDESKOLMATTA LUKU
Pako ja takavarikko
Oikean Tarzanin nähdessään Esteban Miranda kääntyi ja pakeni suinpäin
viidakkoon. Hänen sydäntään kouristi kauhu, kun hän sokeassa pelossaan
syöksyi eteenpäin ilman mitään päämäärää. Hän ei tiennyt, mille
suunnalle oli menossa. Hänen ainoana ajatuksenaan oli päästä
mahdollisimman etäälle apinamiehestä, ja niin hän ponnisti umpimähkään
eteenpäin, raivaten tiensä tiheiden okapensastojen lävitse, jotka
repivät ja raatelivat hänen ihoaan, kunnes hän joka askeleella jätti
verijuovan jälkeensä. Joen partaalla okaat kurottuivat tarttumaan,
kuten olivat useita kertoja ennenkin, arvokkaaseen pantterintaljaan,
josta hän riippui kiinni melkein yhtä sitkeästi kuin itse elämästä.
Mutta tällä kertaa eivät okaat hellittäneetkään otettaan, ja kun hän
ponnisteli riuhtaistakseen taljan niistä irti, sattui hän vilkaisemaan
takaisin sille suunnalle, josta oli tullut. Hän kuuli ison ruhon
liikkuvan ripeästi tiheikön läpi häntä kohti, ja hetkistä myöhemmin hän
näki kahden säihkyvän, kellervänvihreän liekkitäplän tuhoaennustavan
kiillon. Päästäen tukehtuneen kauhunparahduksen espanjalainen irroitti
kätensä pantterintaljasta, kääntyi ja sukelsi virtaan.
Juuri kun tumma vesi sulkeutui hänen päänsä yläpuolella, ehti
Jad-bal-ja rantatörmälle ja katseli vedenkalvossa laajenevia renkaita,
jotka osoittivat hänen saaliinsa katoamispaikkaa; sillä Esteban, joka
oli tarmokas uija, ponnisteli rohkeasti virran toista rantaa kohti,
pysytellen huolellisesti pinnan alla.
Hetkisen tuijotti kultaleijona joen väylään, kääntyi sitten ja nuuski
taljaa, joka espanjalaisen oli täytynyt jättää jälkeensä, ja siepaten
sen suupieliinsä repi sen irti pidättävistä okaista ja kantoi takaisin
laskeakseen isäntänsä jalkain juureen.
Kun espanjalaisen vihdoin täytyi ilmaa saadakseen tulla veden pinnalle,
nousi hän sotkuisen lehvä- ja oksarykelmän keskelle. Hetkiseksi hän
luuli olevansa mennyttä miestä, niin tiukasti oli hän kiertyviin oksiin
juuttunut, mutta sai sentään ponnistautuneeksi ylöspäin, ja kun hänen
päänsä ilmestyi vedenpinnan yläpuolelle lehvien joukkoon, huomasi hän
nousseensa ihan kaatuneen puun alle, joka lipui alaspäin keskellä
virtaa. Melkoisella vaivalla hänen onnistui kiskoa itsensä oksain
yläpuolelle ja päästä hajareisin rungolle, ja niin hän ajelehti
jokseenkin turvallisesti virtaa alaspäin.
Hän huokasi syvään huojennuksesta, huomatessaan, kuinka verrattain
helposti oli välttänyt apinamiehen oikeutetun koston. Tosin hän
pahoitteli pantterinnahan menetystä, kun sen kartta opasti kullan
kätköpaikkaan, mutta olihan hänellä yhä hallussaan paljon suurempi
aarre, ja kun hän sitä ajatteli, hyväilivät hänen kätensä ahneesti
lannetaljaan kiinnitettyä timanttipussia. Mutta vaikka hänellä olikin
hallussaan tämä ääretön varallisuus timanteissa, palasi hänen ahne
sielunsa yhäti kultaharkkoihin vesiputouksen luo.