pitkin, pitäen raskasta automaattipistoolia oikeassa kädessään. Hän
heristi alati korviaan kuullakseen ajettiinko häntä ehkä takaa, tai
saadakseen vihiä vaaroista, jotka saattoivat uhata edestä tai
jommaltakummalta sivulta. Yksinään salaperäisessä viidakossa hän oli
kauhun painajaisen vallassa. Ja jokaisella kilometrillä, jonka hän
taivalsi, hupeni timanttien arvo siihen peloittavaan koetukseen
verraten, jonka hän käsitti itsellään olevan kestettävänä, ennenkuin
saattoi toivoa rannikolle pääsemistä.
Kerran Histah, käärme, joka matalalta oksalta riippuen polun yli,
sulki häneltä tien, eikä miekkonen uskaltanut sitä ampua, peläten
kiinnittävänsä mahdollisten takaa-ajajain huomion olinpaikkaansa. Hänen
täytyi siis kiertää sotkuisen alimetsän läpi, jota kasvoi tiheästi
kapean reitin kummallakin puolella. Kun hän jälleen pääsi polulle
käärmeen tuolla puolen, olivat hänen vaatteensa entistä repaleisemmat,
ja lukemattomat piikit, joiden ohi hänen oli täytynyt tunkeutua, olivat
raapineet ja haavoittaneet hänen ihonsa verille. Hän kylpi hiessä ja
läähätti uupumuksesta, ja hänen pukunsa oli täynnä muurahaisia, joiden
häijyt pistot saivat hänet puolihulluksi tuskasta.
Jälleen päästyään aukeamalle hän riuhtaisi vaatteet yltään ja taisteli
vimmatusti, vapautuakseen kiduttavista kiusanhengistä.
Niin tuhkatiheästi vilisi muurahaisia hänen vaatteissaan, ettei hän
enää rohjennut pukea niitä ylleen. Vain timanttipussin, ammuksensa ja
aseensa hän sieppasi ahnaalta parvelta, jonka lukumäärä nopeasti
lisääntyi. Niitä kuhisi näennäisesti miljoonittain, kun ne jälleen
yrittivät käydä hänen kimppuunsa ja syödä hänet suuhunsa.
Ravistaen enimmät muurahaiset näistä takaisin saamistaan kapineista
syöksyi Kraski vimmatusti polkua pitkin yhtä alastomana kuin
syntyessään, ja kun hän puoli tuntia myöhemmin kompasteli ja vihdoin
kaatui uupumuksesta ja makasi läähättäen viidakon kostealla pinnalla,
käsitti hän, kuinka turha oli hänen hullu yrityksensä yksinään pyrkiä
rannikolle, -- käsitti hän vielä täydellisemmin kuin hän konsaan muissa
olosuhteissa olisi käsittänyt, koska ei ole mitään, mikä niin herpaa
sivistyneen miehen rohkeutta ja itseluottamusta kuin se, että hän
menettää vaatteensa.
Niin vähän suojaa kuin hänellä poisheittämistään rääsyiksi repeilleistä
vaatekappaleista olisi ollutkin, ei hän olisi voinut tuntea itseään
avuttomammaksi, jos sensijaan olisi menettänyt aseensa ja ammuksensa,
sillä siihen määrin olemme riippuvaisia tavoista ja ympäristöstä. Kovin
säikähtyneenä siis Kraski, jo edeltäpäin tuomittuna epäonnistumaan,
ryömi pelokkaasti viidakkopolkua eteenpäin.
Nälissään ja viluissaan hän nukkui sen yön ison puun haarukassa,
pyydysteleväin petojen karjuessa, köhiessä ja muristessa viidakon
pimeydessä hänen ympärillään. Kauhusta väristen hän tuon tuostakin
havahtui säikähtyneenä valveille, ja kun hän uupumuksesta viimein
torkahti, ei hän nauttinut lepoa, vaan näki hirmu-unia, jotka äkillinen
karjahdus useinkin muutti todellisuudeksi. Näin kuluivat vihdoin
kamalan yön pitkät, ikävät tunnit, eikä aamu näkynyt koskaan
sarastavan. Mutta se tuli kumminkin, ja taaskin hän jatkoi
kompastelevaa kulkuaan länttä kohti.
Pelosta, väsymyksestä ja tuskasta melkein puolitainnoksissa hän hapuili
eteenpäin, käyden hetki hetkeltä huomattavasti heikommaksi, sillä hän
oli ollut ruuatta ja vedettä siitä asti, kun karkasi toveriensa luota
enemmän kuin kolmekymmentä tuntia sitten.
Keskipäivä lähestyi. Kraski eteni, mutta nyt hitaasti ja usein
levähdellen; ja kerran tällaisen levähdyksen aikana hän luuli
turtuneilla aistellaan erottavansa ihmisääniä lyhyehkön matkan päästä.
Hän ravisti itseään nopeasti ja yritti keskittää heikkenevää
tajuntaansa. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, ja sitten hän jonkun verran
voimistuneena nousi pystyyn.
Siitä ei ollut epäilystäkään. Hän kuuli ääniä aivan lyhyen matkan
päästä, eivätkä ne kuulostaneet alkuasukasten, vaan pikemmin
eurooppalaisten ääniltä. Mutta hän oli yhä varovainen ja hiipi
hiljalleen eteenpäin, kunnes eräästä polunmutkasta näki mutaisen puron
rannalla ahon, jolla kasvoi harvassa puita.
Joenäyrään lähellä oli pieni, ruohokattoinen ja korkealla paalutuksella
ympäröity hökkeli, jota vielä lisäksi suojeli okaisista pensaista
kyhätty ulompi boma.
Mökin suunnalta äänet kuuluivatkin, ja nyt hän selvästi erotti naisen
puhetta, vastustavaa ja vihaista, joka vastasi syvään miehenääneen.
Verkalleen Karl Kraskin silmät avartuivat epäilystä, johon liittyi
pelkoakin, sillä hänen kuulemansa miehenääni oli kuolleen Esteban
Mirandan ja naisen ääni oli kadonneen Flora Hawkesin, jota hän myöskin
jo kauan oli pitänyt kuolleena ja siis menetettynä. Mutta Karl Kraski
ei juuri yliluonnollisiin uskonut. Ruumiista erkaantuneet henget eivät
kaipaa majoja, paaluvarustuksia tai oka-aitausta. Noiden äänten
omistajat olivat yhtä eläviä -- yhtä aineellisia -- kuin hän itsekin.
Hän lähti hökkeliä kohti, melkein unohtaen vihansa ja
mustasukkaisuutensa Estebania kohtaan sen helpotuksen vuoksi, jota hän
tunsi huomatessaan, että jälleen pääsisi itsensä kaltaisten olentojen
seuraan. Hän oli kuitenkin astunut vain muutaman askeleen viidakon
reunasta, kun naisen ääni jälleen kuului hänen korviinsa ja hän samalla
äkkiä totesi alastomuutensa. Hän pysähtyi ajatuksissaan, katsellen
ympärilleen, ja alkoi sitten ripeästi kerätä pitkää levälehtistä
viidakkoruohoa, josta laittoi karkean, mutta käytäntökelpoisen hameen,
kiinnittäen sen vyötäisilleen samasta aineesta kierretyllä köydellä.
Sitten hän uudistunein luottamuksin käveli edelleen mökkiä kohti.
Peläten, että he eivät häntä alussa tuntisi, vaan luulisivat
viholliseksi ja hyökkäisivät hänen päälleen, Kraski huusi ennen
paalutuksen aukolle saapumistaan Estebania nimeltä. Heti tuli
espanjalainen tytön seuraamana hökkelistä. Jollei Kraski olisi kuullut
hänen ääntään ja häntä siitä tuntenut, olisi hän luullut häntä Apinain
Tarzaniksi, sillä niin samanlainen hän oli. Hetkisen tuijottivat
molemmat edessään seisovaan ilmestykseen.
"Ettekö tunne minua?" kysyi Kraski. "Minä olen Karl, Karl Kraski.
Tunnethan sinä minut, Flora."
"Karl!" huudahti tyttö ja yritti harpata eteenpäin, mutta Esteban
tarttui häntä ranteesta ja pidätti häntä.
"Mitä sinä täällä hommailet, Kraski?" kysyi espanjalainen ärtyisästi.
"Pyrin rannikolle", vastasi venäläinen; "olen puolikuollut nälästä ja
uupumuksesta."
"Tuolta päin rannikolle mennään", sanoi espanjalainen, osoittaen länttä
kohti vievää latua. "Lähdehän liikkeelle, Kraski, täällä ei sinulle ole
terveellistä."
"Tarkoitatko, että lähetät minut pois ilman ruokaa ja vettä?"
"Vettä on tuolla", selitti Esteban, viitaten jokeen, "ja viidakko on
täynnä muonaa, jos miehellä vain on kyllin rohkeutta ja älyä sitä
hankkia."
"Ethän voi lähettää häntä pois", huudahti tyttö; "en pitänyt
mahdollisena, että sinäkään voisit olla niin julma", ja sitten kääntyen
venäläisen puoleen: "Oi, Karl", rukoili hän, "älä mene! Pelasta minut!
Pelasta minut tuolta pedolta!"
"Astu sitten sivulle", huusi Kraski, ja kun tyttö riuhtaisi itsensä
irti Mirandan otteesta, kohotti venäläinen pistoolinsa ja tähtäsi aivan
läheltä espanjalaiseen: Luoti sivuutti maalinsa, tyhjä patruuna tukkesi
syöttökotelon, ja kun Kraski jälleen veti liipaisinta, mutta
tuloksettomasti, vilkaisi hän aseeseensa ja huomatessaan sen
hyödyttömyyden paiskasi sen kiroten luotaan. Hänen vimmatusti
yrittäessään saada kiväärinsä toimimaan Esteban sinkautti lyhyen,
raskaan keihäänsä, jota hän nyttemmin oli oppinut käyttämään osuvasti,
ja ennenkuin toinen ehti painaa kiväärinsä liipaisinta, puhkaisi
raateleva väkäkärki hänen rintansa ja sydämensä. Äännähtämättä Karl
Kraski vaipui kuolleena vihollisensa ja kilpailijansa jalkoihin,
samalla kun nainen, jota kumpikin oli rakastanut omalla itsekkäällä tai
karkealla tavallaan, lyyhistyi nyyhkyttäen maahan äärimmäisen epätoivon
vallassa. Nähdessään, että toinen oli kuollut, Esteban astahti
eteenpäin, tempasi keihäänsä Kraskin ruumiista ja otti kuolleelta
viholliseltaan myöskin hänen ammuksensa ja aseensa. Hänen tätä
tehdessään osuivat hänen silmänsä pieneen nahkapussiin, jonka Kraski
oli kiinnittänyt vyötäisilleen alkuperäisen pukimensa pitimeksi
vastikään punomallaan ruohoköydellä.
Espanjalainen tunnusteli pussia ja koetti saada selville, mitä se
sisälsi, ja teki sen johtopäätöksen, että siinä oli ampumatarpeita,
mutta ei tutkinut tarkemmin, ennenkuin oli vienyt vainajan aseet
hökkeliinsä. Sinne hän oli laahannut myöskin tytön, joka kyyhötti
nyyhkien nurkassa.
"Karl-parka, Karl-parka!" voihki Flora ja kääntyi sitten Estebanin
puoleen. "Mikä peto!"
"Niin", huudahti toinen nauraen. "Minä olen peto. Minä olen Apinain
Tarzan, ja tuo pahuksen ryssä tohti nimittää minua Estebaniksi. Minä
olen Tarzan! Minä olen Apinain Tarzan!" hän toisti kirkumalla. "Ken
tohtii minua muuksi nimittää, on kuoleman oma. Kyllä minä niille
näytän. Kyllä minä niille näytän", hän jupisi.
Tyttö katsahti häneen avartunein ja leimuavin silmin, ja häntä
puistatti,
-- Hullu, -- hän ajatteli. -- Hullu! Hyvä Jumala... Yksinäni erämaassa
mielipuolen kanssa! -- Ja yhdessä suhteessa oli Esteban Miranda
todellakin hullu; hän oli hullu niinkuin osaansa täydesti eläytynyt
näyttelijä. Niin kauan oli Esteban Miranda nyt esittänyt osaansa
ja niin tositaitavaksi hän oli tullut tuon ylvään henkilön
tulkitsemisessa, että hän luulotteli olevansa Tarzan; ja ulkonaisessa
esiintymisessään hän olisi saattanut pettää apinamiehen parhaan
ystävän. Mutta tuossa hahmossa asui rakin ja viheliäisen pelkurin
sielu.
"Hän olisi anastanut Tarzanin puolison", jupisi Esteban, "Tarzanin,
viidakon herran puolison! Näetkö, kuinka minä hänet surmasin yhdellä
ainoalla keihäänheitolla. Ethän voisi rakastaa vetelystä, kun sinulle
on tarjona suuren Tarzanin lempi!"
"Minä inhoon sinua", virkkoi tyttö, "sinä olet eläimiä alhaisempi."
"Sinä olet kumminkin minun", sanoi espanjalainen, "eikä sinua kukaan
muu koskaan saa -- ennemmin minä sinut tappaisin. Mutta katsotaanhan,
mitä venäläisellä oli nahkapussissaan; tuntuu kuin siellä olisi
ammuksia koko rykmentin surmaamiseksi", ja hän päästi solmusta
pussinsuuta sitovat hihnat ja tipahdutti vähän sen sisällöstä majan
lattialle. Kun säteilevät kivet vierähtivät säkenöiden heidän
hämmästyneiden silmiensä eteen, jäi tytön suu auki ihmettelystä.
"Pyhä neitsyt!" huudahti espanjalainen; "ne ovat timantteja!"
"Sadoittain timantteja", mutisi tyttö. "Mistähän hän ne oli saanut?"
"En tiedä enkä välitä", sanoi Esteban. "Ne ovat minun. Ne ovat kaikki
minun... Minä olen rikas, Flora. Minä olen rikas, ja jos sinä olet hyvä
tyttö, niin saat jakaa varallisuuteni minun kanssani."
Flora Hawkesin silmät kapenivat. Hänen povessaan heräsi hänen alituinen
ahneutensa, joka vallitsi hänen olemustaan, ja sen ohella leimahti
nyttemmin yhtä voimakas viha espanjalaista kohtaan. Tämän sitä
tietämättä oli noiden kimaltelevain helyjen omistaminen vihdoin
kiteyttänyt naisen mielessä jo kauan harkitun päätöksen tappaa
espanjalainen hänen nukkuessaan. Tähän asti häntä oli peloittanut jäädä
yksikseen viidakkoon, mutta nyt voitti suuren aarteen omistamisen himo
hänen pelkonsa.
<tb>
Viidakkoa samoillessaan Tarzan keksi länsirannikon neekerien eri
joukkojen ja surmattujen arabialaisten pakenevien orjien jäljet ja
tavoittaen vuoron perään kunkin ryhmän tiedusteli edelleen Luvinia,
säikäyttäen neekerit puhumaan totta ja lähtiessään jättäen heidät pelon
valtaan. Kaikki joukkueet kertoivat saman tarinan.
Ei kukaan ollut nähnyt Luvinia taistelu- ja paloyön jälkeen, ja kaikki
olivat varmat, että hänen oli täytynyt lähteä jonkun muun joukkueen
kanssa. Niin täydellisesti oli apinamies ollut viime päivät surunsa
vallassa ja niin hartaasti antautunut etsintään, että hän oli
laiminlyönyt vähäpätöisemmät seikat eikä siis ollut huomannut sitäkään,
että timantteja sisältävä pussi oli kadonnut. Hän olikin oikeastaan
unohtanut timantit, kunnes ne ihan sattumalta juolahtivat hänen
mieleensä, ja sitten hän äkkiä huomasi, että ne olivat poissa. Mutta
milloin ja missä olosuhteissa hän ne oli hukannut, sitä hän ei voinut
muistaa.
"Ne eurooppalaiset lurjukset", hän jupisi Jad-bal-jalle, "varmaankin
ovat ne vieneet", ja se ajatus leimahdutti äkkiä tulipunaisen juovan
kirkkaasti hänen otsalleen, kun oikeutettu suuttumus kuohahti hänen
rinnassaan hänen auttamainsa miesten petollisuuden ja kiittämättömyyden
vuoksi. "Niinkuin etsimme Luvinia, samoin etsimme niitä muitakin." Ja
sitenpä sattui, että Peebles, Throck ja Bluber olivat vaeltaneet vain
lyhyen matkan rannikkoa kohti, kun he erään puolipäivänlevähdyksen
aikana hämmästyksekseen näkivät apinamiehen hahmon liikkuvan heitä
kohti ja hänen vieressään astuvan ison, mustaharjaisen leijonan.
Tarzan ei millään tavoin vastannut heidän liehakoivaan tervehdykseensä,
vaan tuli ääneti lähemmäksi ja pysähtyi vihdoin, kädet ristissä
rinnalla, heidän eteensä. Hänen kasvoillaan oli syyttävä, yrmeä ilme,
joka toi pelonväristyksen Bluberin arkaan sydämeen ja kalvensi
paatuneiden englantilaisten jätkien naamat.
"Mikä nyt on?" he kysyivät kuorossa. "Onko mitään vinossa? Mitä on
tapahtunut?"
"Tulin hakemaan takaisin kivipussia, jonka te minulta veitte", sanoi
Tarzan koruttomasti.
Jokainen kolmesta vilkaisi epäluuloisesti toveriinsa. "Minä ei ymmärrä,
mitä te sanoo, herra Tarzan", sopersi Bluber, hieroen kämmeniään
yhteen. "Minä olla varma, että tapahtunut joku erehdys, jollei..." Hän
loi salavihkaa epäluuloisen katseen Throckiin ja Peeblesiin.
"Minä en tiedä mitään mistään kivipussista", lausui Peebles, "mutta
minä sanon, että israeliittaan ei koskaan ole luottamista."
"Minä en luota kehenkään teistä", tiuskasi Tarzan; "suon teille viisi
sekuntia pussin luovuttamiseen ja jollette sillä ajalla ole antanut
sitä takaisin, tarkastan teidät läpikotaisin."
"Niin", huudahti Bluber, "tarkastakaa minä, tarkastakaa minä kaikin
mokomin. Ka, herra Tarzan, minä ei millään ehdolla ottais teiltä
yhtikäs mitään."
"Jossakin on nyt sekaannus", mörähti Throck; "minulla ei ole mitään
teille kuuluvaa, ja olen varma, ettei ole näillä toisillakaan."
"Missä se neljäs mies on?" kysyi Tarzan.
"Oh, Kraskiko? Hän hävisi samana iltana, kun toitte meidät siihen
kylään. Emme ole häntä sen koommin nähneet -- niin se on. Nyt minä
tiedän, -- ihmettelimme hänen lähtemistään,- mutta nyt käsitän sen
selvästi kuin oman naamatauluni. Hän sen kivipussin ottikin, hän juuri.
Hänen lähdöstään asti olemme kummeksineet, mitä hän varasti, mutta nyt
on asia aivan selvä."
"Niin", huudahti Peebles, "ihan varmasti, ja tässä sitä ollaan, niinpä
niin."
"Olisihan me se pitänyt tietääkin, olisi pitänyt tietääkin!" myönsi
Bluber.
"Mutta sittenkin minä tutkin teidät kaikki", sanoi Tarzan, ja kun
neekerien päämies saapui ja apinamies oli hänelle selittänyt, mitä
halusi, riisuttiin nuo kolme valkoista nopeasti ja tarkastettiin.
Heidän tavaransakin etsittiin läpikotaisin, mutta jalokiviä ei
löydetty.
Sanaa sanomatta Tarzan kääntyi viidakkoon, ja tuokiossa näkivät
neekerit ja nuo kolme eurooppalaista tuuhean lehtimeren nielaisevan
apinamiehen ja kultaleijonan.
"Jumala varjelkoon Kraskia!" huudahti Peebles.
"Mitähän hän kivipussilla tekee?" ihmetteli Throck. "Minusta hänen
täytyy olla vähän löyhypäinen."
"Ei hän olla lainkaan löyhypäinen", huudahti Bluber. "On vain yksi laji
kiviä Afrikassa, joita Kraski varastais ja juoksis sitten ne mukana
yksinään viidakkoon. Timantteja!"
Peebles ja Throck avasivat hämmästyneinä silmänsä. "Se kirottu ryssä",
huudahti edellinen, "jutkautti meitä kuin jutkauttikin."
"Hyvinkin luultavasti hän pelasti henkemme", lausui Throck. "Jos se
apinaurho olisi tavannut Kraskin timantteineen meidän joukostamme,
olisimme kaikki kärsineet saman kohtalon, -- ei häntä olisi voitu saada
uskomaan, ettei meillä ollut kättämme pelissä. Eikä Kraski olisi tehnyt
mitään, auttaakseen meitä pulasta."
"Toivon, että hän sen lurjuksen tavoittaa!" huudahti Peebles
kiihkeästi.
He säikähtyivät äänettömyyteen hetkistä myöhemmin, nähdessään Tarzanin
palaavan leiriin; mutta apinamies ei kiinnittänyt mitään huomiota
valkoisiin, vaan meni suoraan päämiehen luo, jonka kanssa keskusteli
muutamia minuutteja. Sitten hän taas kääntyi ja lähti.
Toimien päämieheltä saamainsa tietojen mukaan oikaisi Tarzan viidakon
läpi kylää kohti, johon oli jättänyt nuo neljä valkoihoista
heimopäällikön huostaan ja josta Kraski myöhemmin oli yksinään
luikkinut tiehensä. Hän liikkui nopeasti, jättäen Jad-bal-jan
seuraamaan perässä, ja suoriutui välimatkasta verraten lyhyessä ajassa,
koska hän eteni melkein linnuntietä puiden latvoissa, missä ei ollut
mitään takkuista pensasmetsää häntä kammitsoimassa.
Kyläportin ulkopuolelta hän keksi Kraskin jäljet, jotka tosin jo olivat
melkein hävinneet, mutta kuitenkin vielä apinamiehen teräville
vaistoille havaittavissa. Niitä hän seurasi nopeasti, sillä Kraski oli
kaiken aikaa pysytellyt avoimella, läntiseen suuntaan kiertelevällä
polulla.
Aurinko oli melkein vaipunut läntisten puunlatvojen tasalle, kun Tarzan
äkkiä joutui aholle hidasjuoksuisen puron luo, jonka äyräällä oli
vähäinen karkeatekoinen, vaajavarustuksella ja okapensasaidalla
ympäröity hökkeli.
Apinamies pysähtyi kuuntelemaan, nuuhkien ilmaa herkillä sieraimillaan,
ja harppoi sitten äänettömin askelin aukeaman yli hökkeliä kohti.
Ruohikossa paalutuksen ulkopuolella virui valkoisen miehen hengetön
ruumis, ja yhdellä ainoalla silmäyksellä apinamies totesi, että se oli
hänen etsimänsä pakolainen. Heti käsitti hän, että oli turhaa etsiä
timanttipussia kuolleelta, koska oli ilman muuta selvää, että kivet nyt
olivat sen hallussa, joka oli venäläisen tappanut, ken hän sitten
lienee ollutkin. Pintapuolinen tarkastus ilmaisikin hänelle, että hän
oli oikeassa.
Sekä hökkelin sisä- että paalutuksen ulkopuolella oli merkkejä siellä
äsken käyneestä miehestä ja naisesta, ja edellisen jäljet sopivat sen
henkilön jälkien mittasuhteisiin, joka oli tappanut Gobun, ison apinan,
ja metsästänyt Baraa, kaurista, apinamiehen alueilla. Mutta entä
nainen? Oli ilmeistä, että hän oli kävellyt hellillä, väsyneillä
jaloilla ja että hänellä kenkien asemasta oli ollut riepukääreet
jaloissa.
Tarzan seurasi miehen ja naisen jälkiä, jotka veivät hökkelistä
viidakkoon. Niiden etääntyessä kävi ilmi, että nainen oli usein
jättäytynyt jälkeen ja alkanut onnahdella yhä surkeammin. Hän oli
liikkunut varsin hitaasti, ja Tarzan havaitsi, että mies ei ollut häntä
odottanut, sillä muutamin paikoin hän oli ollut melkoisesti naisen
edellä.
Ja Esteban oli todellakin ponnistanut kauas Flora Hawkesin edelle,
jonka haavoittuneet ja verta vuotavat jalat tuskin jaksoivat häntä
kannatella.
"Odota minua, Esteban", oli hän rukoillut. "Älä jätä minua. Älä jätä
minua yksikseni tähän kauheaan viidakkoon."
"Pysy sitten kintereilläni", murisi espanjalainen. "Luuletko, että minä
tällainen omaisuus hallussani aion ainiaan viipyä täällä viidakon
sydämessä, kunnes joku tulee sen minulta riistämään? Ei, minä riennän
rannikolle niin nopeasti kuin voin. Jos kykenet pysymään mukanani, niin
hyvä on. Mutta jollet kykene, on se sinun asiasi."
"Ethän toki voi jättää minua. Ethän sinäkään, Esteban, voisi olla
sellainen peto kaiken sen jälkeen, mitä olet minut pakottanut
puolestasi tekemään!"
Espanjalainen nauroi. "Sinä et ole minulle enempää kuin vanha
hansikas", hän sanoi. "Tällä", ja hän piteli timanttipussia edessään,
"voin ostaa maailman pääkaupungeista hienoimpia hansikkaita -- uusia
hansikkaita." Ja hän nauroi koleasti pikku pilalleen.
"Esteban, Esteban", huusi Flora, "tule takaisin, tule takaisin! Minä en
jaksa enää kävellä. Älä jätä minua. Tulehan toki takaisin ja pelasta
minut!" Mutta toinen vain nauroi hänelle, ja kun hän polun mutkassa
häipyi Floran näkyvistä, vaipui tämä avuttomana ja uupuneena
tantereelle.
KAHDESKYMMENES LUKU
Kuolleen paluu
Sinä yönä Esteban laati yksinäisen leirinsä vanhan joen kuivunutta
uomaa pitkin kiertelevän viidakkopolun syrjään. Uomassa tihkui vielä
pieni puronen, joka soi espanjalaiselle hänen kaipaamaansa vettä.
Hänet huumannut harhaluulo, että hän tosiaan oli Apinain Tarzan, antoi
hänelle valerohkeutta, niin että hän tohti yksinään laskeutua levolle
tantereelle ilman minkäänlaista keinotekoista turvalaitetta, ja onni
oli tässä suhteessa häntä sikäli suosinut, etteivät pyydystelevät
petoeläimet olleet häntä sattuneet löytämään niissä tilaisuuksissa,
joissa hän oli liian paljon uskaltanut. Flora Hawkesin vielä ollessa
hänen kumppaninaan hän oli rakentanut tytölle suojuksia, mutta nyt
hänet jätettyään ja ollessaan jälleen yksinään hän ei saattanut
omaksumassaan osassa pitää itseään niin veltostuneena, että edes
kyhäisi okapensas-aidan turvakseen yön pimeydessä.
Hän oli kuitenkin tehnyt nuotion, sillä hän oli kaatanut otuksen eikä
ollut vielä saavuttanut sitä villeyden astetta, joka olisi sallinut
hänen luulotella pitävänsä raa'asta lihasta.
Syötyään niin paljon lihaa kuin maittoi ja juotuaan kylliksensä
pienestä purosta Esteban palasi kyyröttelemään tulensa ääreen, missä
veti timanttipussin lannetaljansa alta ja avaten sen kaatoi kourallisen
kalliita kiviä kämmenelleen. Niihin osuva värähtelevän valkean hohde
lähetti säteileviä kimmellyksiä ympäröivän viidakkoyön pimeyteen,
espanjalaisen tiputellessa noita välkkyviä kiviä hentona juovana
toisesta kädestään toiseen. Ja tässä kauniissa valoliekissä esiintyi
espanjalaiselle tulevaisuudennäkyjä -- valtaa, ylellisyyttä, ihania
naisia, kaikkea, mitä mies saattaa suurella rikkaudella ostaa. Silmät
puoliummessa hän uneksi ihanteesta, jota hän etsisi kautta maailman --
unelmanaisesta, jota hän oli aina etsinyt, mutta milloinkaan löytämättä
-- sopivasta kumppanista sellaiselle miehelle, jollaiseksi Esteban
Miranda itseään kuvitteli. Kaventuneita silmäluomiaan varjostavain
tummien ripsien raosta hän jo luulikin näkevänsä leirinuotionsa
värähtelevässä valossa unelmansa epämääräisen ruumiistuman, naisen
hahmon puettuna liehuvaan, läpikuultavaan valkoiseen. Se näkyi
leijailevan aivan hänen yläpuolellaan valokehän uloimmalla reunalla
entisen joen korkealla äyräällä.
Näky oli kummallisen kestävä. Esteban sulki silmänsä tiukkaan ja raotti
niitä sitten juuri hitusen, ja siellä oli ilmestys entisellään niinkuin
se oli ollut ennenkuin hän silmänsä ummisti. Sitten hän avasi ne
selkoselälleen, ja yhä leijaili valkopukuisen naisen hahmo hänen
yläpuolellaan.
Esteban Miranda kalpeni äkkiä. "Jumalan äiti!" siunasi hän. "Se on
Flora. Hän on kuollut ja palannut aaveena kummittelemaan."
Tuijottavin silmin hän nousi hitaasti jaloilleen, katsellakseen suoraan
ilmestystä, jolloin se puhui pehmeällä, lempeällä äänellä.
"Kultaseni", se huudahti, "oletko se todellakin sinä!"
Heti Esteban käsitti, ettei se ollut mikään haamu eikä Florakaan --
mutta kuka sitten? Kuka oli tämä kauneuden ihanneilmiö yksinään Afrikan
villissä erämaassa?
Hyvin hitaasti se astui nyt rantatöyrästä alas ja tuli häntä kohti.
Esteban pani timantit takaisin pussiin ja pisti sen jälleen
lannetaljansa alle.
Avosylin tuli nainen häntä kohti. "Rakkaani, rakkaani", hän huusi, "älä
sano minulle, ettet minua tunne!"
Nainen oli nyt kyllin lähellä, jotta espanjalainen saattoi nähdä hänen
rajusti kuohuvan povensa ja rakkaudesta ja intohimosta värähtelevät
huulet. Äkillinen kuuman halun puuska valtasi hänet ja hän syöksyi
kädet ojossa eteenpäin, tavoittaakseen naisen ja rutistaakseen hänet
rintaansa vasten.
<tb>