koskaan luottanut, ja kun hän karkasi luotani, tiesin varsin hyvin,
mitä hän suunnitteli.
Kaiken yötä Esteban Miranda ajelehti virtaa alaspäin kaatuneen puun
rungolla, näkemättä mitään elonmerkkiä, kunnes hän vähän jälkeen
aamukoin joutui rannikolla sijaitsevan alkuasukaskylän kohdalle.
Se oli Obeben ihmissyöjäin kylä, ja oudon, puunrungolla virtaa alaspäin
ajelehtivan valkoisen jättiläisen nähdessään kohotti se nuori nainen,
joka hänet huomasi, äänekkään huudon, kunnes koko kylän väki oli
reunustamassa rannikkoa, katsellen hänen ohikulkuaan.
"Se on joku vieras jumala", huusi muuan.
"Se on virran haltia", selitti poppamies. "Hän on minun ystäväni. Nyt
saamme tosiaan paljon kaloja, jos jokaisesta kymmenestä pyytämästänne
luovutatte yhden minulle."
"Ei se ole virran haltia", mörähti ihmissyöjä Obeben syvä ääni. "Sinä
olet tulemassa vanhaksi", hän sanoi poppaäijälle, "ja viimeiseltä on
taitosi ollut huonoa taikomista. Nyt sinä sanot minulle, että Obeben
suurin vihollinen on virran haltia. Apinain Tarzan se on. Obebe tuntee
hänet hyvin." Ja tosiaan tunsi jokainen naapuriston kannibaalipäällikkö
Apinain Tarzanin hyvin, pelkäsi ja vihasi häntä, sillä niin
leppymättömästi oli apinamies käynyt sotaa heitä vastaan.
"Hän on Apinain Tarzan", toisti Obebe, "ja on joutunut pahaan pulaan.
Ehkä meillä nyt on tilaisuus hänet vangita."
Hän kutsui soturinsa ympärilleen, ja pian hölkötti puolisensataa
jäntevää nuorta miestä joen kanssa yhdensuuntaisesti polkua alaspäin.
Kilometrimäärin he seurasivat verkalleen lipuvaa puuta, joka kuljetti
Esteban Mirandaa, kunnes se vihdoin eräässä joenmutkassa joutui
hitaasti liikkuvan pyörteen ulompaan kehään ja ajelehti lähellä rantaa
kasvavien puiden veden yli ulottuvien oksien alle.
Jäykistynyt, kylmästä kohmettunut ja nälkäinen Esteban tervehti
ilomielin tilaisuutta lähteä aluksestaan ja päästä rantaan. Niinpä hän
työläästi kiskoi itsensä puun oksille, joka tarjosi hänelle tilapäisen
turvasataman, ja ryömien sen rungolle laskeutui maahan, tietämättä,
että ruohikossa hänen ympärillään lymysi puolisataa kannibaalisoturia.
Nojaten puunrunkoa vasten espanjalainen levähti hetkisen. Hän
tunnusteli timantteja ja huomasi niiden olevan tallella.
"Olenpa minä sentään onnen poika!" hän huudahti ääneensä, ja melkein
samassa nousi viisikymmentä neekeriä hänen lähettyviltään ja karkasi
hänen kimppuunsa. Niin äkillinen oli hyökkäys, niin yllättävä oli
ylivoima, että espanjalainen ei kerinnyt puolustautumaan heitä vastaan,
joten hänet oli nujerrettu ja tiukasti sidottu melkein ennenkuin hän
ehti todeta, mitä hänelle tapahtuikaan.
"Ähäh, Apinain Tarzan, olen vihdoinkin saanut sinut käsiini", puhui
ihmissyöjä Obebe himokkaasti; mutta Esteban ei ymmärtänyt siitä
sanaakaan eikä siis voinut mitään vastata. Hän puhutteli Obebea
englanninkielellä, mutta sitä kieltä ei viimemainittu tajunnut.
Ainoastaan siitä oli Esteban selvillä, että hän oli joutunut vangiksi
ja että häntä raahattiin takaisin sisämaahan päin. Kun he pääsivät
Obeben kylään, syntyi siellä suuri riemastus naisten, lasten ja
kotiinjääneiden soturien keskuudessa. Mutta poppamies pudisti päätänsä,
murti suuta ja lausui kaameita ennustuksia.
"Olette vanginneet virran haltian", hän vakuutti. "Nyt emme enää saa
kalaa, ja pian kohtaa Obeben kansaa tuhoisa tauti, tappaen kyläläisiä
kuin kärpäsiä." Mutta Obebe vain nauroi poppaäijälle, sillä kun hän oli
vanha mies ja mahtava kuningas, oli hän kerännyt paljon viisautta, ja
viisauden karttuessa herää ihmisessä taipumusta epäilemään erinäisiä
uskonnon asioita.
"Naurahan vain nyt, Obebe", sanoi poppamies, "mutta et sinä pitkälti
naura. Odota, niin näet."
"Jahka olen omin käsin tappanut Apinain Tarzanin, sitten minä vasta
naurankin", vastasi päällikkö, "ja kun minä sotureineni olen syönyt
hänen sydämensä ja lihansa, niin sittenpä me emme enää pelkää mitään
haltioitasi."
"Odota", huudahti poppaäijä kiukuissaan, "niin kyllä vielä näet."
Sitten he ottivat lujasti sidotun espanjalaisen ja heittivät hänet
likaiseen hökkeliin, jonka oviaukosta hän näki, kuinka kylän naiset
sytyttivät keittovalkeita ja panivat patoja kuntoon illan juhla-ateriaa
varten. Kylmä hiki kihosi Esteban Mirandan otsalle hänen katsellessaan
näitä kaameita valmistuksia, joiden merkitystä hän ei voinut väärin
tulkita, niihin kun liittyi liikkeitä ja katseita kylän alkuasukkaiden
viittoessa hökkeliä kohti, jossa hän virui.
Iltapäivä oli melkein kulunut, ja espanjalainen tunsi voivansa lukea
vielä jälelläolevan elämänsä tunnit ehkä toisen kätensä kahdella
sormella; mutta silloin kuului joen suunnalta sarja vihlovia huutoja
jotka keskeyttivät viidakon hiljaisuuden ja säikähdyttivät kylän
asukkaat tarkkaavaisiksi, niin että he silmänräpäystä myöhemmin
syöksyivät kuin mielipuolet noita kauhunparahduksia kohti. Mutta he
tulivat liian myöhään, ehtien joelle vain nähdäkseen, kuinka iso
krokotiili tempasi naisen vedenpinnan alle.
"Ähäh, Obebe, enkö minä sitä sinulle sanonut?" kysyi poppamies,
häijysti riemuiten. "Vetehinen on jo alkanut kostaa kansallesi."
Taikauskoisuuteen vaipuneet tietämättömät kyläläiset vilkaisivat
pelokkaasti poppaäijästä päällikköönsä. Obebe rypisti kulmiaan. "Se on
Apinain Tarzan", väitti hän.
"Se on virran haltia, joka on omaksunut Apinain Tarzanin hahmon", intti
poppamies.
"Saamme nähdä", vastasi Obebe. "Jos hän on virran haltia, kykenee hän
irroittautumaan kahleistamme. Jos hän on Apinain Tarzan, ei hän siihen
kykene. Jos hän on virran haltia, ei hän kuole luonnollisella
kuolemalla, kuten ihmiset kuolevat, vaan elää iäti. Jos hän on Tarzan,
kuolee hän jonakuna päivänä. Me säilytämme hänet siis nähdäksemme ja
saadaksemme todistuksen, onko hän Apinain Tarzan vai virran haltia."
"Miten sen todistuksen saamme?" kysyi poppamies.
"Se on hyvin yksinkertaista", vastasi Obebe. "Jos jonakuna aamuna
huomaamme, että hän on mennyt tiehensä, niin tiedämme hänet
vetehiseksi, ja koska emme ole tehneet hänelle pahaa, vaan ruokkineet
häntä hyvin hänen täällä kylässämme ollessaan, suosii hän meitä; eikä
tästä koidu meille mitään ikävyyksiä. Mutta jos hän ei kykene
pakenemaan, tiedämme hänet Apinain Tarzaniksi, mikäli hän kuolee
luonnollisen kuoleman. Jollei hän siis mene tiehensä, pidämme häntä
hänen kuolemaansa asti, ja silloin tiedämme, että hän todellakin on
Apinain Tarzan."
"Mutta entä jos hän ei kuolekaan?" kysyi poppamies, raapien
villatukkaista päätänsä.
"Sitten", huudahti Obebe voitonriemuisesti, "tiedämme sinun olevan
oikeassa ja että hän tosiaan on virran haltia."
Obebe lähti ja käski naisten viedä ruokaa espanjalaiselle, mutta
poppaäijä seisoi edelleen kujan keskellä, mihin Obebe oli hänet
jättänyt, ja raapi yhä miettiväisenä villatukkaansa.
Näin tuomittiin Esteban Miranda, ennenkuulumattoman, satumaisen
timanttiaarteen omistaja, elinkautiseen vankeuteen Obeben
kannibaalikylässä.
Hänen viruessaan hökkelissä oli hänen petollinen liittolaisensa Owaza
nähnyt virran toiselta rannalta, vastapäätä sitä paikkaa, johon hän ja
Esteban olivat kultaharkot kätkeneet, Tarzanin wazireineen saapuvan
kultaa etsimään, mutta jälleen poistuvan. Ja seuraavana aamuna tuli
Owaza viidenkymmenen lähikylästä pestaamansa miehen kanssa, kaivoi
kullan esiin ja lähti kuljettamaan sitä rannikkoa kohti.
Sinä iltana Owaza leiriytyi erään vähäisemmän päällikön pienoisen kylän
viereen. Päälliköllä oli vähän sotureita. Tuo vanha mies kutsui Owazan
aitauksensa sisäpuolelle, kestiten häntä ruualla ja alkuasukkaiden
oluella, samalla kun päällikön väki kierteli Owazan miesten parissa,
tehden näille lukemattomia kysymyksiä, kunnes totuus juoruttiin julki
ja päällikkö sai kuulla, että Owazan kantajat kuljettivat suurta
varastoa keltaista kultaa.
Saatuaan täyden varmuuden kävi päällikkö kovin levottomaksi, mutta
vihdoin välähti hymy hänen kasvoillaan hänen haastellessaan
puolipäihtyneelle Owazalle.
"Sinulla on paljon kultaa mukanasi", sanoi vanha päällikkö, "ja se on
hyvin raskasta. Käy työlääksi saada miehesi kantamaan harkkoja
rannikolle asti."
"Niin kyllä", myönteli Owaza, "mutta minä maksan heille runsaan
palkan."
"Jollei heidän tarvitsisi kuljettaa sitä niin kauaksi kodistaan, ei
sinun tarvitsisi maksaa heille yhtä paljoa?" kysyi päällikkö.
"Ei", sanoi Owaza, "mutta minä ei voi päästä siitä eroon lähempänä."
"Minä tiedän paikan kahden päivämatkan päässä, minne sen voit
sijoittaa", vastasi vanha päällikkö.
"Minne sitten?" kysyi Owaza. "Ja kuka täällä sisämaassa kultaa ostaa?"
"On muuan valkoinen mies, joka antaa sinulle siitä pienen paperilipun,
ja kun viet sen paperin rannikolle, niin saat täyden hinnan
kullastasi."
"Kuka se valkoinen mies on", kysyi Owaza, "ja missä hän asuu?"
"Hän on minun ystäväni", sanoi päällikkö, "ja jos haluat, saatan minä
sinut huomenna hänen luokseen, jolloin voit ottaa kaiken kullan mukaasi
ja saat sen pienen paperilapun."
"Hyvä", virkkoi Owaza, "ja sitten minun tarvitsee maksaa kantajille
vain pieni summa."
Kantajat tulivat hyvin iloisiksi, kun seuraavana päivänä kuulivat, että
heidän ei tarvinnut taivaltaa tuota pitkää matkaa rannikolle, sillä
palkankaan viettelys ei riittänyt voittamaan heidän vastahakoisuuttaan
lähteä niin pitkälle retkelle ja pelkoa joutua niin etäälle kodeistaan.
Perin tyytyväisinä he siis läksivät kahden päivän taipaleelle koillista
kohti. Ja Owazakin oli onnellinen, samoin kuin vanha päällikkö, joka
itse seurasi mukana, vaikkakaan Owaza ei aavistanut, minkätähden
viimemainittu siitä riemuitsi.
He olivat matkustaneet lähes kaksi päivää, kun päällikkö lähetti yhden
omista miehistään edeltäpäin sanaa viemään.
"Hän menee ilmoittamaan ystävälleni", hän sanoi, "jotta hän tulee meitä
vastaan ja saattaa meitä kyläänsä." Ja kun pieni karavaani muutamaa
tuntia myöhemmin sukelsi esiin viidakosta laajalle, ruohoiselle
tasangolle, näkivät he vähän matkan päässä itsestään ison soturijoukon
nopeasti lähenevän. Owaza pysähtyi.
"Keitä nuo ovat?" hän kysyi.
"Ystäväni soturit", vastasi päällikkö, "ja hän on itse mukana. Näetkö?"
ja hän osoitti henkilöä neekerien etunenässä, jotka lähenivät
hölkkäjuoksua, keihäiden ja valkoisten töyhtöjen välkkyessä
päivänpaisteessa.
"He saapuvat sotaisin aikein eivätkä rauhan miehinä", virkkoi Owaza
pelokkaasti.
"Se riippuu sinusta, Owaza", vastasi päällikkö.
"Minä en käsitä", sanoi Owaza.
"Kyllä käsität muutaman minuutin päästä, sillä kohtahan on ystäväni
täällä."
Kun soturit ehtivät lähemmäksi, näki Owaza jättiläiskokoisen valkoisen
heidän etunenässään -- valkoisen, jota hän luuli Estebaniksi, niin
kavalasti hylkäämäkseen liittolaiseksi. Hän kääntyi päällikköä kohti.
"Sinä ole pettänyt minut", hän huudahti.
"Odota", sanoi vanha päällikkö; "mitään sinulle kuuluvaa ei sinulta
anasteta."
"Kulta ei ole hänen", huudahti Owaza. "Hän varasti sen", ja hän osoitti
Tarzania, joka oli lähestynyt ja pysähtynyt hänen eteensä, mutta joka
hänestä vähääkään välittämättä kääntyi päällikön puoleen.
"Airuesi saapui", hän sanoi vanhukselle, "tuoden sanomasi, ja Tarzan on
wazireineen tullut katsomaan, mitä voimme tehdä vanhan ystävämme
hyväksi."
Päällikkö hymyili. "Sinun viestintuojasi saapui minun luokseni, oi
Tarzan, ja kahta päivää myöhemmin tuli tämä mies kantajineen,
kuljettaen kultaharkkoja rannikolle. Minä sanoin hänelle, että minulla
oli hyvä ystävä, joka ostaisi ne, antaen hänelle niistä pienen
paperilapun, mutta tietenkin vain siinä tapauksessa, että kulta kuului
Owazalle."
Apinamies hymyili. "Hyvin teit, ystäväni", hän sanoi. "Kulta ei kuulu
Owazalle."
"Eipä se kuulu sinullekaan", tiuskasi Owaza. "Sinä et ole Apinain
Tarzan. Minä tunnen sinut. Sinä tulit neljän valkoisen miehen ja sen
valkoisen naisen kanssa varastamaan kultaa Tarzanin maasta, ja sitten
varastit sen omilta tovereiltasi."
Päällikkö ja wazirit nauroivat. Apinamies hymyili hänelle ominaista
hidasta hymyään.
"Se toinen oli petturi, Owaza", hän sanoi, "mutta _minä_ olen Apinain
Tarzan, ja kiitän sinua siitä, että tuot kullan minulle. Tule", hän
jatkoi, "tästä on vain parin tunnin matka kotiini", ja apinamies
pakotti Owazan käskemään kantajainsa kuljettaa kultaharkot Greystoken
maatilalle. Siellä Tarzan ruokki kantajia ja maksoi heille, ja
seuraavana aamuna hän lähetti heidät kotimaahansa ja Owazan heidän
kanssaan, mutta ei ilman arvokasta lahjaa, samalla varoittaen neekeriä
enää koskaan palaamasta apinamiehen alueelle.
Kun he kaikki olivat lähteneet, ja Tarzan, Jane ja Korak seisoivat
huvilan kuistilla, Jad-bal-jan loikoessa heidän jalkojensa juuressa,
kietoi apinamies käsivartensa puolisonsa kaulaan.
"Minun täytyy peruuttaa sanani, että Oparin kulta ei muka ollut minua
varten, sillä näethän edessäsi uuden omaisuuden, joka on tuotu Oparin
aarreholvista asti ilman mitään ponnistusta minun puoleltani."
"Kunhan nyt vain joku toisi timanttisikin takaisin", nauroi Jane.
"Siitä ei ole mitään toiveita", lausui Tarzan. "Ne ovat epäilemättä
Ugogo-virran pohjassa", -- mutta kaukana Ugogon varrella ihmissyöjä
Obeben kylässä virui Esteban Miranda hänelle määrätyn hökkelin liassa,
silmillään ahmien omaisuutta, jota ei voisi milloinkaan käyttää
hyväkseen, jouduttuaan Obeben itsepintaisuuden ja taikauskon hänen
kärsittäväkseen tuomitsemaan elinkautiseen vankeuteen.