melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset
pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden
täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen
pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä
tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja
niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut
hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki
edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä
sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne
apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin
selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä
hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa
hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen -- rakkaan
jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne
kasvot.
-- Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa,
-- tuumi hän itsekseen, -- ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua
etsimään. -- Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt
käännymme taaskin kodista poispäin... tai eipä niinkään, missä Jane on,
siellä. on koti."
Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei
käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena
päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja
pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen
Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti
liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju
voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he
olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen
sielunsa onnella, oli poissa.
Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten
waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa
vastatusten.
"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"
"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"
"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.
"Mitä tarkoitat...?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan... eihän hänelle
ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana..."
Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme
hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja
kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa
Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.
Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti
Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda
äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta
se johtui."
Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen
kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme
sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on
Luvini?"
"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.
"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa
matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja
kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on
kuollut."
He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.
"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo
olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis
ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että
hänkin jää kotiin; -- jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan
keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."
Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli
tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja
hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin
viidakkopolkua pitkin.
"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti
rakasta bwanaansa etsimään."
Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes
minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja
suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja
kostaakseen.
<tb>
Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles
sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck
samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis
neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden
yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain
mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi
nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä
asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon
haarukka.
"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut
jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön -- ja tässä sitä
ollaan, niinpä niin!"
"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä
puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."
"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski,
"niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja
mukavasti maassa."
"Hoi, Bluber, _herra_ Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon
ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."
"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.
"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles,
"seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka
se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta
ristiin."
"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla
karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo
kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja
leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen,
jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"
Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime
sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin
kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet.
Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään
ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota.
Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten
Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti,
tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.
"_Mein Gott_!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka
maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä
ei enää sais yhtä monta kupariraha."
"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä,
nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina,
ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä
kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta
astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."
"Minne päin?" kysyi Throck.
"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin,
eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."
"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja
tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."
"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.
"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles.
"Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt
pääsin siitä selville."
Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän
sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"
"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen
sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin
me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun
neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi
kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.
"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles",
virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla
urallamme, joka on oikea tie."
"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle.
Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella
-- nimittäin keskipäivän tunneilla -- eikö niin? Mutta siitä asti, kun
olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme.
Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta
en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun
naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."
"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan
itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"
"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie
takaisin vielä kerran?"
Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te,
veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän
matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella,
joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen
vanhanaikaista tapaa laskea länteen."
Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa,
pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan
venäläistä.
Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta
ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu
kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.
"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä
maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko
eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."
Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei
vieläkään ollut asiasta varma.
Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet
viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa
liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka
taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta
niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että
meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.
Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan
Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään.
Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti
kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.
"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta
suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja
kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin
venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.
"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa
vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"
Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun
parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti
makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi
teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.
Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri
hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat
henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.
Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja
sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi
lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen
keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.
"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä,
"niin pelastan teidät."
Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me
ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi
punda."
Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty
vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.
Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä
kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun
he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he
esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman
ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen
jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi
iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.
"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.
Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä
huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.
"Niin, minä olen Tarzan -- Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke.
"Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden
kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan.
Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän
sanoi, "nouskaa!"
Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä
hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan
tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja
jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin
alkuasukkaan saaliiksi."
Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja
hymyillen.
"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se,
jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut!
Kymmenen punda -- kaksikymmenen punda -- mitä ikinä. Sanokaa, mitä se
maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."
Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä
etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän
tappoi vaimoni. Missä hän on?"
"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti
meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat
silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet.
He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia
miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä.
Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi
naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut.
Juuri olemme heitä etsimässä."
"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole
senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"
"Emme ole", vastasi Kraski.
"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.
"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle",
vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme,
soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me
olemme aivan yksinämme ja avuttomina."
"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta
pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."
"Se ei tee teille pahaa -- jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.
"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.
"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.
"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä
Lontooseen."
"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä.
Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne
viidakkoon kuolemaan."
He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen
viidakkopuron partaalle.
Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja
Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.
Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen
jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista
suojaa petoeläimiä vastaan.
"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se
nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen
kuulee toinen."
Bluber huoahti.
"_Mein Gott_!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."
"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään
ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."
"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi
juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän
kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles
seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.
Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen
apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja
kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen
lannetaljansa alta -- pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan
jotakin tavaraa.
Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään,
apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän,
jonne hän paneutui nukkumaan.
Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen
varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä
pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän
pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne
nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa
pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle.
Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen
nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella
käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti
pussia vasemman kätensä sormilla.
-- Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, -- hän mietti, -- ja epäilemättä ne
niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille
barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että
tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.
Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä
myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.
-- Hyvänen aika, timantteja! -- riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne
kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä,
puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka
edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi
hänen sitä ajatellessaan.
-- Hyvänen aika, -- toisti hän, -- kädessäni Kroisoksen aarteet!
Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella
silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan
näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit
pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.
-- Huomenna, -- hän mietti, -- huomenna... Kunpa minulla olisi ryhtiä
yrittää sitä jo tänä yönä!
Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen
kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä
ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla
kunnioituksella.
Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen
soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.
Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja
osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni",
hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä
rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita
pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä,
Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."
"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain
käskeä", vastasi neekeri.
"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin!
Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."
"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina
rannikolle."
Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä
osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain
Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan,
kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.
YHDEKSÄSTOISTA LUKU
Väkäkärkinen surmankeihäs
Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin
tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan
siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä
venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle
nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka
päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa
kylän raitille.
-- Hyvä Jumala! -- hän tuumi itsekseen. -- On vain yksi mahdollisuus
tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, -- hän
puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, -- tämä on
jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla.
Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan
aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!
Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus
Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa
näköpiiristä.
Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo
kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen
Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.
"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki
kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen
tuotu mauton keitos.
"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."
"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä
herätä."
"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan.
"Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti
hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.
He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien
soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa
heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli
Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta,
vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä
yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen
kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi
se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat
päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.
Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä,
jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa
päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää,
minne hän oli joutunut.
Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti
toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että
Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän
porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.
"_Mein Gott_!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan
yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."
"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"
"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta
toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."
"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt
ja ammukset -- nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla
muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."
"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.
"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme
voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle
keksiäkään.
Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön
sotilaita suojanaan.