He olivat ehtineet päivänmatkan päähän maatilalta, kun Tarzan huomasi

melkoisen soturijoukon jäljet. Kuten jotkut ahmivat viimeiset

pörssinoteeraukset, ikäänkuin heidän koko elämänsä riippuisi niiden

täsmällisestä tuntemisesta, samoin ahmi Apinain Tarzan jokaisen

pienimmänkin vihjauksen, minkä viidakko hänelle tarjosi, sillä

tositeossa oli kaikkien tuollaisten seikkain tarkka tunteminen ja

niiden antamain opetusten vaarinotto kautta hänen elinikänsä ollut

hänen elämänsä välttämätön ehto. Niinpä hän nytkin huolellisesti tutki

edessään olevia jälkiä. Vaikka ne olivat useita päiviä vanhat ja siitä

sittemmin kulkeneiden metsäneläinten osittain hävittämät, olivat ne

apinamiehen teräville silmille ja herkille sieraimille kuitenkin kyllin

selvät. Hänen osittainen välinpitämättömyytensä muuttui äkkiä mitä

hartaimmaksi mielenkiinnoksi, sillä rotevain soturien jälkien joukossa

hän tapasi vähän väliä valkoisen naisen pienemmän jäljen -- rakkaan

jalanjäljen, jonka hän tunsi yhtä hyvin kuin te tunnette äitinne

kasvot.

-- Wazirit ovat palanneet ja kertoneet hänelle, että minä olin poissa,

-- tuumi hän itsekseen, -- ja nyt hän on heidän kanssaan lähtenyt minua

etsimään. -- Tarzan kääntyi leijonaan päin: "Ka, Jad-bal-ja, nyt

käännymme taaskin kodista poispäin... tai eipä niinkään, missä Jane on,

siellä. on koti."

Reitin suunta pani Apinain Tarzanin jokseenkin ymmälle, koska se ei

käynyt suoraan Oparia kohti, vaan pikemminkin etelään päin. Kuudentena

päivänä hänen terävät korvansa erottivat lähestyväin miesten ääniä, ja

pian löyhähti hänen sieraimiinsa neekerien hajuvirta. Lähettäen

Jad-bal-jan tiheikköön piiloon nousi Tarzan puihin ja alkoi nopeasti

liikkua läheneviä neekerejä kohti. Välimatkan vähentyessä kävi haju

voimakkaammaksi, kunnes Tarzan jo ennen näkemistäänkin tiesi, että he

olivat wazireja; mutta se yksi tuoksu, joka olisi täyttänyt hänen

sielunsa onnella, oli poissa.

Oli yllätys Usulalle, kun hän, murheellisten ja alakuloisten

waziriensa edellä astuen, polun mutkassa äkkiä joutui isäntänsä kanssa

vastatusten.

"Apinain Tarzan!" hän huudahti. "Oletko se todellakin sinä?"

"Ei kukaan muu", vastasi apinamies; "mutta missä on lady Greystoke?"

"Ah, herra, kuinka voin sen sinulle kertoa!" huokaisi Usula.

"Mitä tarkoitat...?" huudahti Tarzan. "Eihän suinkaan... eihän hänelle

ole voinut mitään tapahtua hänen ollessaan wazirien vartioimana..."

Soturien päät painuivat häpeästä ja surusta. "Me tarjoamme henkemme

hänen hengestään", sanoi Usula koruttomasti. Hän heitti keihäänsä ja

kilpensä maahan ja levittäen käsivartensa paljasti mahtavan rintansa

Tarzanille. "Iske, bwana", hän sanoi.

Apinamies kääntyi, pää kumarassa, poispäin. Sitten hän jälleen katsahti

Usulaan. "Kerro minulle, kuinka se tapahtui", hän käski, "ja unohda

äskeinen typerä puheesi, niinkuin minä olen unohtanut vihjauksen, josta

se johtui."

Lyhyesti Usula kertoi tapahtumat, jotka olivat johtaneet Janen

kuolemaan, ja hänen lopetettuaan lausui Apinain Tarzan vain kolme

sanaa, tehden hänelle, apinamiehelle, ominaisen kysymyksen: "Missä on

Luvini?"

"Ah, sitä emme tiedä", vastasi Usula.

"Mutta minä hankin siitä tiedon", sanoi Apinain Tarzan. "Jatkakaa

matkaanne, lapseni, takaisin majoihinne, vaimojenne ja lastenne luo, ja

kun taas kerran näette Apinain Tarzanin, niin tiedätte, että Luvini on

kuollut."

He pyysivät lupaa häntä seurata, mutta hän ei tahtonut heitä kuulla.

"Teitä tarvitaan kotona tähän aikaan vuodesta", hän sanoi; "olette jo

olleet liiankin kauan poissa karjain luota ja vainioilta. Palatkaa siis

ja viekää tieto Korakille, mutta sanokaa hänelle minun toivovan, että

hänkin jää kotiin; -- jos minä en onnistu, tulkoon hän sitten jatkamaan

keskeytynyttä työtäni, jos haluaa."

Lakattuaan puhumasta Tarzan kääntyi jälleen sille suunnalle, mistä oli

tullut, viheltäen kerran, yhden ainoan, matalan, venytetyn säveleen ja

hetkistä myöhemmin loikki Jad-bal-ja, kultaleijona, näkyviin

viidakkopolkua pitkin.

"Kultaleijona!" huudahti Usula. "Karatessaan Kiwazilta se siis lähti

rakasta bwanaansa etsimään."

Tarzan nyökkäsi. "Se seurasi monet taipaleet outoon maahan, kunnes

minut löysi", hän virkkoi. Sitten hän sanoi wazireille hyvästi ja

suuntasi askeleensa vielä kerran kodista poispäin Luvinia etsimään ja

kostaakseen.

<tb>

Kiilautuneena ison puun oksanhaarukkaan tervehti John Peebles

sarastavaa päivää väsynein silmin. Hänen lähellään virui Dick Throck

samanlaisen haarukan varassa, jotavastoin älykkäämpi ja siis

neuvokkaampi Kraski oli pienemmistä oksista laatinut lavan kahden

yhdensuuntaisen emäoksan kannatukselle, jolla hän lepäsi verrattain

mukavasti. Kymmenen jalkaa hänen yläpuolellaan heilui Bluber puoliksi

nääntyneenä ja täydellisesti säikähtyneenä pienemmällä oksalla, missä

asennossa häntä epävarmana turvalaitteena kannatti saman sivurungon

haarukka.

"Hiisi vieköön", voihki Peebles, "mieluummin syökööt minut ne kirotut

jalopeurat kuin viettäisin toisen tällaisen yön -- ja tässä sitä

ollaan, niinpä niin!"

"Sen, tuhat tulimmaista, minäkin sanon", säesti Throck. "että tästä

puoleen nukun maassa, olkoon leijonia tai ei."

"Jos teillä kolmella yleensä olisi edes mursun äly", huomautti Kraski,

"niin olisimme viime yön nukkuneet jokseenkin turvallisesti ja

mukavasti maassa."

"Hoi, Bluber, _herra_ Kraski haastelee sulle", huusi Peebles hienon

ivallisesti ja korostaen sanaa "herra."

"Oi, oi! Minä en välitä, mitä kukaan sanoo", uikutti Bluber.

"Se tahtoo rakennuttaa itselleen mökin joka ehtoo", jatkoi Peebles,

"seisoessaan itse vieressä selittämässä meille niin hiton hyvin, kuinka

se on laitettava, eikä hän, hieno herrasmies, omin käsin pane kortta

ristiin."

"Miksi minä tekisin työtä käsilläni, kun teillä kahdella isolla

karhulla ei ole mitään muuta tehtävää?" kysyi Kraski. "Te olisitte jo

kaikki kuolleet nälkään, jollen minä olisi hankkinut teille ruokaa. Ja

leijonain muonaksi te lopultakin joudutte tai kuolette uupumukseen,

jollette kuuntele minua. Eipä niin, että teistä suurta vahinkoa olisi!"

Toiset eivät kiinnittäneet mitään huomiota hänen viime

sisunpurkaukseensa. Olivathan he kinastelleet niin paljon ja niin

kauan, että he tosiaan eivät toistensa sanoista paljoa piitanneet.

Paitsi Peeblesiä ja Throckia, vihasivat he kaikki toisiaan sydämestään

ja pysyttelivät yhdessä vain siksi, etteivät tohtineet erota.

Verkalleen laski Peebles ruhonsa maahan. Throck seurasi perässä, sitten

Kraski ja vihdoin viimeiseksi Bluber, joka seisoi hetkisen ääneti,

tarkaten repeytyneitä vaatteitaan.

"_Mein Gott_!" hän huudahti sitten. "Katsokaa minua! Teme puku: joka

maksanut kaksikymmenen pundaa, katsokaa sitä. Biloilla, biloilla! Siitä

ei enää sais yhtä monta kupariraha."

"Me' hiiteen pukuinesi!" huudahti Kraski. "Täällä me olemme eksyksissä,

nälkään nääntymässä, alati petojen ja kukaties ihmissyöjäin uhkaamina,

ja Flora poissa viidakossa, ja siinä sinä seisot lörpöttelemässä

kahdenkymmenen punnan puvustasi. Sinä väsytät minut, Bluber. Mutta

astutaanpas, voimmehan yhtä hyvin olla liikkeelläkin."

"Minne päin?" kysyi Throck.

"No, länttä kohti tietenkin", vastasi Kraski. "Rannikko on siellä päin,

eikä meillä muuta neuvoa ole kuin yrittää se saavuttaa."

"Ei me voida saavuttaa sitä kulkemalla itäänpäin", ärjäsi Peebles, "ja

tässä sitä nyt ollaan, niinpä niin."

"Kuka on sanonut, että voisimme", kysyi Kraski.

"No, mehän vaelsimme itää kohti koko eilisen päivän", sanoi Peebles.

"Minä tiesin kaiken aikaa, että jotakin oli vinossa, ja juuri nyt

pääsin siitä selville."

Throck katsoi kumppaniinsa typerän kummastuneena. "Mitä tarkoitat?" hän

sanoi. "Mistä päättelet, että vaelsimme itää kohti?"

"Se on perin helppoa tajuta", vastasi Peebles, "ja minä voin sen

sinulle todistaa. Koska tuo miekkonen tietää niin paljon enemmän kuin

me muut, olemme samoilleet suoraan sisämaahan päin aina siitä asti, kun

neekerit meidät jättivät." Hän nyökkäsi venäläistä kohti, joka seisoi

kädet puuskassa, omituisin ilmein silmäillen toisia.

"Jos luulet, että olen johtanut teitä väärään suuntaan, Peebles",

virkkoi Kraski, "niin käännyhän toisin päin; mutta minä jatkan vanhalla

urallamme, joka on oikea tie."

"Ei se ole oikea", tiuskasi Peebles, "ja minä selitän sinulle.

Kuuntelehan. Länttä kohti liikuttaessa on aurinko vasemmalla puolella

-- nimittäin keskipäivän tunneilla -- eikö niin? Mutta siitä asti, kun

olemme matkustaneet ilman mustanaamoja, on aurinko ollut oikeallamme.

Kyllä minusta kaiken aikaa tuntuikin, että jotakin oli vinossa, mutta

en päässyt siitä tolkulle ennenkuin vasta nyt. Asia on selvä kuin sinun

naamataulusi. Me olemme taivaltaneet suoraan itään kaiken aikaa."

"Lempo soikoon", huudahti Throck, "niinpä olemmekin, ihan suoraan

itään, ja tuo mokoma luulee kaikki asiat ymmärtävänsä!"

"Oi", voihkasi Bluber, "ja nyt meidän täytyykö kävellä kaikki tie

takaisin vielä kerran?"

Kraski nauroi ja kääntyi poispäin valitsemaansa suuntaan. "Käykää te,

veikkoset, omaa tietänne, jos haluatte", hän sanoi, "ja miettikäähän

matkallanne sitä seikkaa, että olette päiväntasaajan eteläpuolella,

joten aurinko on pohjoisessa, mikä ei kuitenkaan muuta sen

vanhanaikaista tapaa laskea länteen."

Bluber oli ensimmäinen tajuamaan Kraskin sanojen totuuden. "Tulkaa,

pojat", hän virkkoi. "Karl olla oikeassa", ja hän kääntyi seuraamaan

venäläistä.

Peebles seisoi raapien korvallistaan, aivan ymmällä tästä vaikeasta

ongelmasta, jota myöskin Throck syvästi mietti. Sitten viimemainittu

kääntyi seuraamaan Kraskin ja Bluberin jälkiä.

"Tule pois", hän huusi Peeblesille, "en minä tätä ymmärrä, mutta kyllä

maar ne ovat oikeassa. Meneväthän he suoraan sinne päin, minne aurinko

eilen illalla laski, ja siellä varmaan on länsi."

Peeblesin teoria alkoi horjua, ja hän seurasi Throckia, vaikkei

vieläkään ollut asiasta varma.

Nälkäisinä ja jalat rakoilla olivat nuo neljä miestä laahustaneet

viidakkopolkua pitkin länttä kohden, turhaan etsien riistaa. Viidakossa

liikkumaan tottumattomina he samosivat umpimähkään eteenpäin. Joka

taholla olisi saattanut olla villejä petoja tai hurjia sotureita, mutta

niin tylsät ovat sivistyneiden ihmisten havaintovaistot, että

meluavinkin vihollinen olisi heidän huomaamattaan voinut heitä väijyä.

Niinpä sitten puolenpäivän tienoissa suhahtava nuoli, joka lensi ihan

Bluberin pään ohi, sai heidät äkkiä ja säikähtyneinä pysähtymään.

Kimeästi kiljahtaen pelosta juutalainen tuupertui maahan. Kraski nosti

kiväärin olkapäätänsä vasten ja laukaisi.

"Tuolla", hän huusi, "noiden pensaiden takana!" Ja sitten toiselta

suunnalta suhahtava nuoli lävisti hänen kyynärvartensa. Raskaina ja

kömpelöinä eivät Peebles ja Throck päässeet asentoon yhtä nopeasti kuin

venäläinen, mutta mitään pelonmerkkiäkään eivät he osoittaneet.

"Maahan", komensi Kraski, toimien itsekin ohjeensa mukaan. "Laskeutukaa

vatsallenne ja antakaa niille mitä kuuluu!"

Tuskin olivat nuo kolme miestä heittäytyneet pitkään ruohoon, kun

parikymmentä kääpiömetsästäjää tuli aukeamalle ja nuolikuuro suhahti

makaavain miesten yli, samalla kun läheisestä puusta kaksi

teräksenharmaata silmää katseli väijytystä.

Bluber virui mahallaan maassa, kasvot käsiin peitettyinä ja kivääri

hyödyttömänä vieressä, mutta Kraski, Peebles ja Throck taistelivat

henkensä edestä, lennättäen lyijyä ulvoviin kääpiöihin.

Sekä Kraski että Peebles kaatoivat kivääreillään alkuasukkaan, ja

sitten vihollinen vetäytyi ympäröivän viidakon suojaan. Hetkiseksi

lakkasivat vihollisuudet. Vallitsi haudan hiljaisuus, kunnes sen

keskeytti läheisen metsänjättiläisen vihannuudesta kajahtava ääni.

"Älkää laukaisko, ennenkuin minä käsken", se sanoi englanninkielellä,

"niin pelastan teidät."

Bluber kohotti päätänsä. "Tulla pikaa, tulla pikaa!" hän huusi. "Ei me

ampu. Pelasta minut, pelasta minut, niin minä anta sinulle viisi

punda."

Puusta, josta ääni oli kajahtanut, kuului yksi ainoa, matala, venytetty

vihellyssävel, ja sitten seurasi tuokion äänettömyys.

Kääpiöt, jotka olivat hetkeksi hämmästyneet puun lehvistöstä

kuuluneesta salaperäisestä äänestä, lopettivat toimintansa, mutta kun

he sitten eivät enää kuulleet mitään pelkoaherättävää, tulivat he

esille pensaikon suojasta ja sinkauttivat toisen nuolisateen aukeaman

ruohossa makaavaa neljää miestä kohti. Samalla kun valkoinen

jättiläishahmo hyppäsi viidakon patriarkan alemmilta oksilta, loikkasi

iso mustaharjainen leijona alhaalta tiheiköstä.

"Oi!" kiljahti Bluber ja peitti taas käsivarsillaan kasvonsa.

Hetkisen kääpiöt seisoivat säikähtyneinä, ja sitten heidän päällikkönsä

huusi: "Se on Tarzan!" ja kääntyi pakenemaan viidakkoon.

"Niin, minä olen Tarzan -- Apinain Tarzan", huusi loordi Greystoke.

"Tässä ovat Tarzan ja kultaleijona." Mutta hän haastoi kääpiöiden

kieltä, joten valkoiset eivät tajunneet sanaakaan hänen puheestaan.

Sitten hän kääntyi näitä kohti "Gomanganit ovat menneet tiehensä", hän

sanoi, "nouskaa!"

Kaikki neljä miestä kömpivät pystyyn. "Keitä te olette ja mitä täällä

hommaatte?" kysyi Apinain Tarzan. "Mutta minun ei tarvitsekaan

tiedustaa keitä olette. Olette samoja, jotka huumaannutitte minut ja

jätitte avuttomana leiriinne ensimmäisen ohimenevän leijonan tai villin

alkuasukkaan saaliiksi."

Bluber kompuroi esille, hieroen kämmeniään yhteen, liehakoiden ja

hymyillen.

"Oi, oi, herra Tarzan, me ei te tuntenut! Koskaan ei me olis tehny' se,

jos me olis tietäny' että te oli Apinain Tarzan. Pelastakaa minut!

Kymmenen punda -- kaksikymmenen punda -- mitä ikinä. Sanokaa, mitä se

maksa. Pelastakaa minut, niin koko raha olla teidän."

Tarzan ei välittänyt juutalaisesta, vaan kääntyi toisten puoleen. "Minä

etsin erästä miehistänne", hän sanoi, "Luvini-nimistä neekeriä. Hän

tappoi vaimoni. Missä hän on?"

"Siitä emme tiedä mitään", selitti Kraski. "Luvini kavalsi ja jätti

meidät. Teidän puolisonne ja muuan toinen valkoinen nainen olivat

silloin leirissämme. Kukaan meistä ei tiedä, mihin he ovat joutuneet.

He olivat meidän takanamme, kun asetuimme puolustamaan leiriä omia

miehiämme ja arabialaisten orjia vastaan. Wazirinne olivat siellä.

Sitten kun vihollinen oli vetäytynyt pois, huomasimme, että ne kaksi

naista olivat kadonneet. Me emme tiedä, mitä heille on tapahtunut.

Juuri olemme heitä etsimässä."

"Samaa kertoivat minulle wazirini", virkkoi Tarzan; "mutta ettekö ole

senjälkeen laisinkaan nähneet Luvinia?"

"Emme ole", vastasi Kraski.

"Mitä te täällä hommailette?" kysyi Tarzan.

"Me tulimme herra Bluberin kanssa tieteelliselle tutkimusretkelle",

vastasi Kraski. "Olemme kohdanneet paljon vastuksia. Oppaamme,

soturimme johtajineen ja kantajamme nousivat kapinaan ja karkasivat. Me

olemme aivan yksinämme ja avuttomina."

"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Pelastakaa meidät, pelastakaa meidät! Mutta

pitäkää toi leijona pois. Se tekee minut hermostunut."

"Se ei tee teille pahaa -- jos en minä sitä käske", sanoi Tarzan.

"Sitten olla hyvä eikä sitä käskeä", rukoili Bluber.

"Mihin teillä on matka?" tiedusti Tarzan.

"Koetamme päästä takaisin rannikolle", vastasi Kraski, "ja sieltä

Lontooseen."

"Tulkaa minun kanssani", sanoi Tarzan, "ehkä minä voin auttaa teitä.

Ette te sitä ansaitse, mutta en voi jättää valkoihoisia tänne

viidakkoon kuolemaan."

He seurasivat häntä itää kohti ja leiriytyivät yöksi vähäisen

viidakkopuron partaalle.

Neljän lontoolaisen oli vaikea tottua ison leijonan läsnäoloon, ja

Bluber oli silminnähtävän pelon vallassa.

Heidän kyyköttäessään nuotion ympärillä Tarzanin hankkiman illallisen

jälkeen ehdotti Kraski, että ryhdyttäisiin rakentamaan jonkinlaista

suojaa petoeläimiä vastaan.

"Se ei ole tarpeellista", sanoi Tarzan. "Jad-bal-ja vartioi teitä. Se

nukkuu Apinain Tarzanin vieressä, ja mitä toinen meistä ei kuule, sen

kuulee toinen."

Bluber huoahti.

"_Mein Gott_!" hän huusi. "Minä antais kymmenen punda yksi yön unesta."

"Voitte sen tänä yönä saada halvemmalla", sanoi Tarzan, "sillä mitään

ei teille tapahdu, kun Jad-bal-ja ja minä olemme saapuvilla."

"No, sitten minä luulee, että minä sanoo hyvää yötä", virkkoi

juutalainen, ja astuen muutamia askeleita valkeasta poispäin hän

kietoutui viittaansa ja oli pian unen helmoissa. Throck ja Peebles

seurasivat esimerkkiä ja pian senjälkeen Kraskikin.

Maatessaan puolitorkuksissa, silmät raollaan, näki venäläinen

apinamiehen nousevan siihenastisesta kyykkyisestä asennostaan ja

kääntyvän läheistä puuta kohti. Siinä putosi jotakin hänen

lannetaljansa alta -- pieni nahkainen pussi, joka oli pullollaan

jotakin tavaraa.

Kraski, joka nyttemmin oli täysin valveilla, tarkkasi sitä silmillään,

apinamiehen siirtyessä Jad-bal-jan seuraamana lyhyen matkan päähän,

jonne hän paneutui nukkumaan.

Iso leijona lyyhistyi makaavan miehen viereen, ja pian pääsi venäläinen

varmuuteen, että molemmat nukkuivat. Heti hän alkoi salavihkaa ryömiä

pientä, tulen ääressä olevaa myttyä kohti. Jokaisella liikkeellään hän

pysähtyi ja katsahti edessään makaavia molempia hurjia petoja, mutta ne

nukkuivat rauhallisesti. Vihdoin saattoi venäläinen kädellään tavoittaa

pussin ja vetäen sen luokseen sulloi sen nopeasti paitansa povelle.

Sitten hän kääntyi ja ryömi verkalleen ja varovaisesti paikalleen

nuotion toiselle puolelle. Siellä hän, maaten pää toisella

käsivarrellaan ikäänkuin syvässä unessa, tunnusteli huolellisesti

pussia vasemman kätensä sormilla.

-- Ne tuntuivat pieniltä kiviltä, -- hän mietti, -- ja epäilemättä ne

niitä olivatkin, raakalaismaisia koristuksia tuolle villille

barbaarille, joka on englantilainen pääri. Ei näytä mahdolliselta, että

tuo villi peto olisi istunut parlamentin ylähuoneessa.

Äänettömästi Kraski avasi solmun suljetun pussin suusta, ja hetkistä

myöhemmin vieritti hän osan sen sisällöstä kämmenelleen.

-- Hyvänen aika, timantteja! -- riemastui hän. Ahneesti hän kaatoi ne

kaikki ulos ja tuijotti niihin himokkaasti. Isoja, välkkyviä kiviä,

puhtainta lajia! Viisi naulaa hohtavia, valkoisia timantteja, jotka

edustivat niin satumaista rikkautta, että venäläisen päätä huimasi

hänen sitä ajatellessaan.

-- Hyvänen aika, -- toisti hän, -- kädessäni Kroisoksen aarteet!

Nopeasti hän keräsi kivet ja pani ne takaisin pussiin, toisella

silmällään alati vilkuen Tarzaniin ja Jad-bal-jaan; mutta kumpikaan

näistä ei hievahtanut, ja pian oli hän palauttanut kaikki timantit

pussiin ja sujahduttanut sen paitansa alle.

-- Huomenna, -- hän mietti, -- huomenna... Kunpa minulla olisi ryhtiä

yrittää sitä jo tänä yönä!

Seuraavan aamupäivän puolivälissä Tarzan lähestyi neljän lontoolaisen

kanssa melkoisen isoa paalutettua kylää, jossa oli monta majaa. Häntä

ei otettu vastaan ainoastaan suopeasti, vaan hallitsijalle tulevalla

kunnioituksella.

Valkoisiin teki valtavan vaikutuksen mustan päällikön ja hänen

soturiensa sävy, kun Tarzan saatettiin heidän eteensä.

Kun tavallinen tervehdysjuhlallisuus oli suoritettu, kääntyi Tarzan ja

osoitti kädellään neljää eurooppalaista. "Nämä ovat minun ystäviäni",

hän sanoi mustalle päällikölle, "ja he haluavat turvallisesti päästä

rannikolle. Lähetä siis heidän mukaansa riittävästi sotureita

pyydystämään heille riistaa ja suojelemaan heitä matkan varrella. Minä,

Apinain Tarzan, pyydän sinulta tätä suosiota."

"Apinain Tarzanin, suuren päällikön, viidakon herran, tarvitsee vain

käskeä", vastasi neekeri.

"Hyvä", huudahti Tarzan. "Ruoki heitä hyvin ja kohtele heitä hyvin!

Minulla on muita hommia, enkä voi jäädä tänne."

"Heidän vatsansa täytetään, ja he pääsevät vahingoittumattomina

rannikolle."

Lausumatta sanaakaan jäähyväsiksi, vähäisimmälläkään merkillä

osoittamatta, että oli tietoinen heidän läsnäolostaan, läksi Apinain

Tarzan noiden neljän eurooppalaisen näkyvistä, Jad-bal-jan,

kultaleijonan, tassuttaessa hänen kintereillään.

YHDEKSÄSTOISTA LUKU

Väkäkärkinen surmankeihäs

Kraski vietti unettoman yön. Hän käsitti hyvin, että Tarzan ennemmin

tai myöhemmin huomaisi timanttipussinsa menetyksen ja palaisi vaatimaan

siitä tiliä neljältä lontoolaiselta, joita oli avustanut. Ja niinpä

venäläinen aamunkoin ensimmäisen valojuovan valahtaessa idän taivaalle

nousi kuivatuista ruohoista valmistetulta vuoteeltaan majassa, jonka

päällikkö oli hänelle ja Bluberille osoittanut, ja hiipi salavihkaa

kylän raitille.

-- Hyvä Jumala! -- hän tuumi itsekseen. -- On vain yksi mahdollisuus

tuhannesta, että voin päästä rannikolle yksinäni, mutta tämä, -- hän

puristi kädellään paitansa alla olevaa timanttipussia, -- tämä on

jokaisen ponnistuksen arvoinen, on säilytettävä hengenkin uhalla.

Tuhansien kuninkaitten aarteet! Hyvä Jumala, mitä sillä voisinkaan

aikaansaada Lontoossa, Pariisissa ja New Yorkissa!

Varovaisesti hän hiipi kylästä, ja pian sulkeutui viidakon vihannuus

Karl Kraskin, venäläisen, jälkeen, hänen hävitessään iäksi toveriensa

näköpiiristä.

Bluber oli ensimmäinen huomaamaan Kraskin poissaolon, sillä vaikka nuo

kaksi eivät toisiaan rakastaneet, olivat he lyöttäytyneet yhteen

Peeblesin ja Throckin välisen ystävyyden vastapainoksi.

"Oletko nähnyt Karlia tänä aamuna?" hän kysyi Peeblesiltä, kun kaikki

kolme kerääntyivät padan ympärille, jossa oli heidän aamiaisekseen

tuotu mauton keitos.

"En", sanoi Peebles. "Varmaankin hän nukkuu vielä."

"Hän ei olla majassa", vastasi Bluber, "hän ei olla siellä, kun minä

herätä."

"Pitäköön hän huolta itsestään", murahti Throck, jatkaen aamiaistaan.

"Kaipa sinä hänet löydät jonkun ryökynän luota", ja hän irvisti

hyväksyvästi pienelle pilalleen Kraskin hyvintunnetusta heikkoudesta.

He olivat lopettaneet aamiaisensa ja yrittivät haastella muutamien

soturien kanssa, saadakseen tietää, milloin päällikkö aikoi saattaa

heidät rannikolle, eikä Kraski ollut vieläkään näyttäytynyt. Nyt oli

Bluber melkoisesti huolissaan, ei suinkaan Kraskin turvallisuudesta,

vaan omastaan. Sillä jos jotakin saattoi tässä ystävällisessä kylässä

yön hiljaisina hetkinä tapahtua Kraskille, niin saattoi samanlainen

kohtalo odottaa häntäkin, ja kun hän lausui sen ajatuksen ilmi, antoi

se miettimisen aihetta toisillekin, joten he kaikki kolme olivat

päällikön puheille pyrkiessään hyvin peloissaan.

Merkkien ja neekerienglannin avulla ja rääkäten alkuasukasten kieltä,

jota he kaikki osasivat muutaman sanan, onnistui heidän tiedoittaa

päällikölle, että Kraski oli hävinnyt ja että he tahtoivat tietää,

minne hän oli joutunut.

Päällikkö oli tietysti yhtä ymmällä kuin he itsekin ja pani heti

toimeen etsinnän kautta kylän, mutta sen tuloksena vain todettiin, että

Kraskia ei ollut aitauksen sisällä ja pian senjälkeen havaittiin kylän

porttikäytävästä viidakkoon johtavat jäljet.

"_Mein Gott_!" huudahti Bluber. "Hän mennä ulos tuonne, ja mennä ihan

yksin keskellä yötä! Hänen täytynyt olla hullu."

"Niin", säesti Throck, "miksi hän sen oikeastaan teki?"

"Ei suinkaan teiltä ole mitään poissa?" kysyi Peebles molemmilta

toisilta. "Ehkä hän on vohkinut jotakin."

"Oi, oi! Mitä meillä olla otettavaa?" huudahti Bluber. "Meidän pyssyt

ja ammukset -- nehän on tuossa. Niitä hän ei ottanut. Eikä meillä olla

muuta arvokasta, paitsi minun kaksikymmenen punnan puku."

"Mutta miksi hän sen sitten teki?" ihmetteli Peebles.

"Ehkä se tolvana käveli unissaan", sanoi Throck, eivätkä nuo kolme

voineet mitään parempaa selitystä Kraskin salaperäiselle katoamiselle

keksiäkään.

Tuntia myöhemmin he lähtivät rannikkoa kohti, joukko päällikön

sotilaita suojanaan.

Tarzan ja kultaleijona: Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä · 第 16 / 19 段