saat kiittää Jad-bal-jaa, niinkuin minä sitä kiitän elämästäni. Nyt
sinun sopii hallita rauhassa ja onnellisesti ja pysyä ystävyydessä
Timanttipalatsin laakson asukkaiden kanssa."
Sinä yönä istuivat Tarzan, bolganit, gomanganien päämiehet sekä Oparin
papit ja papittaret Oparin palatsin isossa juhlasalissa kuningatar La'n
vieraina, syöden muinaisten atlantilaisten kultaisista kulhoista --
sillä mantereella muovatuista kulhoista, jonka olemassaolosta enää vain
vanhat tarut tietävät. Ja seuraavana päivänä Tarzan lähti Jad-bal-jan
kanssa paluumatkalle wazirien maahan ja kotiin.
SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Liekkien uhri
Flora Hawkes neljän liittolaisensa kanssa hapuili Luvinin ja tämän
kahdensadan soturin takaa-ajamana viidakkoyön. pimeydessä. Heillä ei
ollut mitään päämäärää, sillä oltuaan kokonaan neekerien opastamina he
eivät tienneet, missä olivat, vaan olivat nyt ihan eksyksissä. Ainoa
ajatus, joka vallitsi kaikkien mielissä, oli päästä mahdollisimman
etäälle norsunluurosvojen leiristä, sillä olipa taistelu siellä
johtanut mihin tulokseen tahansa, olisi heidän kohtalonsa ollut sama
heidän joutuessaan jompainkumpain voitollepäässeiden käsiin. He olivat
umpimähkään ponnistelleet eteenpäin noin puoli tuntia, kun he
hetkellisen pysähdyksen aikana selvästi kuulivat takaa-ajajain ääniä ja
jälleen syöksyivät eteenpäin kauhunsa vallassa, jatkaakseen
päämäärätöntä pakoaan.
Nyt he hämmästyksekseen erottivat valkean hohdetta edeltään. Mitä se
oli? Olivatko he tehneet täyden kierroksen ja oliko tämä taaskin sama
leiri, jota he olivat paenneet? He tunkivat edelleen tutkiakseen asiaa,
kunnes vihdoin näkivät okapensas-boman ympäröimän leirin ääriviivat,
jonka keskellä paloi kenttänuotio. Tulen ääreen oli kerääntyneinä
puolikymmentä mustaa soturia, ja kun pakolaiset hiipivät lähemmäksi,
näkivät he neekerien joukossa seisomassa leirinuotion kyllin kirkkaassa
valossa ihmishahmon -- valkoisen naisen, -- ja heidän takanaan kohosi
yhä äänekkäämpänä takaa-ajajain meteli.
Leirinuotion ympärille kerääntyneiden neekerien liikkeistä ja eleistä
kävi selville, että he keskustelivat taistelun ryskeestä, jota olivat
äskettäin rosvoretkeilijäin leiristä kuulleet, sillä he viittoilivat
usein siihen suuntaan, ja nyt kohotti nainen kätensä vaatien
äänettömyyttä, ja he kaikki kuuntelivat. Oli ilmeistä, että hekin
kuulivat Flora Hawkesia ja hänen liittolaisiaan takaa-ajavien soturien
tulon.
"Siellä on heidän joukossaan valkoinen nainen", sanoi Flora Hawkes
toisille. "Emme tiedä, kuka hän on, mutta hänessä on ainoa toivomme,
sillä ne, jotka meitä ajavat takaa, saavuttavat meidät nopeasti.
Kenties tuo nainen meitä suojelee. No, minä menen ottamaan asiasta
selvän", ja vastausta odottamatta hän käveli rohkeasti bomaa kohti.
He olivat ehtineet vain lyhyen matkan, kun wazirien terävät silmät
heidät huomasivat, ja heti reunustivat uhkaavat keihäät boman syrjän.
"Seis!" kirkaisi muuan sotureista. "Me olemme Tarzanin wazireja. Kuka
sinä olet?"
"Minä olen englantilainen nainen", huusi Flora vastaan. "Olen
tovereineni eksynyt viidakkoon. Safarimme on meidät kavaltanut -- sen
päämies ajaa meitä nyt sotureineen takaa. Meitä on vain viisi, ja me
anomme teiltä suojelusta."
"Sallikaa heidän tulla", sanoi Jane wazireille.
Kun Flora Hawkes ja nuo neljä miestä astuivat bomaan Jane Claytonin ja
wazirien tarkastellessa, vaani vieläkin yksi silmäpari heitä leirin yli
sen toisella laidalla kohoavan ison puun lehvistä -- harmaat silmät,
joihin välähti omituinen valo, kun ne tunsivat tytön ja hänen
toverinsa.
Tulokkaiden lähestyessä lady Greystokea parahti tämä hämmästyksestä.
"Flora!" hän huudahti kummastuneena. "Flora Hawkes, mitä ihmettä sinä
täällä puuhailet?" Tyttökin säpsähti ja pysähtyi kuin naulittu. "Lady
Greystoke!" äännähti hän.
"Minä en käsitä", jatkoi lady Greystoke; "en tiennyt, että sinä olit
Afrikassa."
Hetkiseksi joutui liukaskielinen Flora ymmälle, mutta pian tuli hänen
luontainen älynsä hänelle avuksi. "Minä olen täällä herra Bluberin ja
hänen kumppaniensa kanssa", selitti neitonen, "jotka saapuivat tänne
tieteellisiä tutkimuksia varten ja ottivat minut mukaansa, koska olen
ennen ollut Afrikassa teidän ja loordi Greystoken kanssa ja tiesin
jotakin maasta ja täkäläisistä tavoista. Mutta nyt ovat neekerimme
kääntyneet meitä vastaan, ja jollette voi auttaa meitä, olemme
hukassa."
"Ovatko he länsirannikolta?" kysyi Jane.
"Ovat", vastasi Flora.
"Luulen, että wazirini kykenevät heitä käsittelemään. Kuinka paljon
heitä on?"
"Noin kaksisataa", sanoi Kraski.
Lady Greystoke pudisti päätään. "Se käy vaikeaksi", hän huomautti ja
kutsui sitten Usulan, joka oli päällikön toimessa. "Kaksisataa
länsirannikkolaista ajaa takaa näitä ihmisiä", hän sanoi; "meidän on
taisteltava heitä puolustaaksemme."
"Olemme wazireja", vastasi Usula koruttomasti, ja hetkistä myöhemmin
tuli Luvinin etujoukko näkyviin leirinuotion valopiirin ulkosyrjässä.
Nähdessään nämä kiiltävät soturit valmiina heitä vastaanottamaan
pysähtyivät länsirannikon miehet. Luvini, joka yhdellä ainoalla
silmäyksellä totesi vihollisen lukumäärän vähemmyyden, astui muutaman
askeleen miestensä edelle ja alkoi kirkuen pilkata ja herjata
vastustajiaan, vaatien valkoisten luovuttamista hänelle. Hän säesti
sanojaan kummallisilla ja hullunkurisilla askelilla, samalla heiluttaen
kivääriään ja puiden nyrkkiään. Pian yhtyivät hänen seuralaisensa
meteliin, kunnes koko parvi kirkui, ulvoi ja uhkaili, hyppien ilmaan ja
ärsyttäen itseään siihen kiihtymyksen vimmaan, joka antaisi heille
hyökkäykseen tarvittavaa rohkeutta.
Boman takana seisovat Apinain Tarzanin kouluttamat ja opettamat wazirit
olivat jo kauan sitten luopuneet tuollaisista haaveellisista
alkuvalmistuksista taisteluun, jotka ovat niin rakkaita muille
sotaisille alkuasukasheimoille, ja pysyivät siis juroina ja synkkinä
vihollisen hyökkäystä odotellessaan.
"Heillä on monta kivääriä", virkkoi lady Greystoke, "eikä se ennusta
meille hyvää."
"Heidän joukossaan on tuskin puolta tusinaa sellaista, jotka
kivääreillään johonkin osaavat", sanoi Kraski.
"Olette kaikki aseistettuja. Asettukaa wazirien joukkoon. Älkää ampuko
ennenkuin he hyökkäävät, mutta avatkaa tuli ensimmäisestä avoimesta
vihollisuudesta ja pitäkää sitä yllä -- ei ole mitään, joka niin
lamauttaisi länsirannikon neekereitä kuin valkoisten miesten
kiväärituli. Flora ja minä jäämme leirin taustalle tuon ison puun
viereen." Jane puhui jämeästi, niinkuin puhuu sellainen, joka on
tottunut käskemään ja tietää mitä sanoo. Miehet tottelivat häntä --
myös Bluber, vaikka vapisikin surkeasti astellessaan paikalleen
eturiveihin wazirien joukkoon.
Heidän liikkeensä olivat leirinuotion valossa aivan selvästi nähtävissä
Luvinille ja myöskin sille, joka väijyi Jane Claytonin ja Flora
Hawkesin turvakseen ottaman puun lehvistössä. Mutta Luvini ei ollut
tullut taistelemaan. Hän oli saapunut vangitsemaan Flora Hawkesin. Hän
kääntyi miestensä puoleen. "Heitä on vain viisikymmentä", hän sanoi.
"Voisimme heidät helposti tappaa, mutta emmehän ole tulleet sotimaan.
Tulimme sieppaamaan valkoisen tytön takaisin. Jääkää tähän ja
pöyhistelkää noille shakaalin pennuille. Koettakaa aina pitää heidän
katseensa itseenne tähdättyinä. Hyökätkää hiukan ja peräytykää jälleen;
ja teidän näin kiinnittäessänne heidän huomionsa tälle suunnalle,
hiivin minä viidenkymmenen miehen kanssa leirin taakse, kaappaan
valkoisen tytön, ja kun olen saanut hänet haltuuni, lähetän sanan
teille, jolloin voitte heti palata kylään, missä olemme paalutuksen
takana hyökkäykseltä turvassa."
Tämä tuuma olikin varsin mieluinen länsirannikon neekereille, joilta
puuttui rohkeutta näin välittömästi uhkaavaan otteluun, ja niinpä he
tanssivat ja ulvoivat ja uhittelivat entistä äänekkäämmin, tuntien
tekevänsä sen aivan vaarattomasti, koska pian palaisivat verettömän
voittonsa jälkeen vaajavarustuksensa turviin.
Luvinin hiipiessä kiertoteitse tuuhean viidakon kätkössä leirin
taakse, sillä välin kun länsirannikon neekerien melu nousi melkein
korviahuumaavaksi, pudottausi äkkiä puusta tanterelle molempien
valkoisten naisten eteen valkoinen jättiläishahmo, jolla ei ollut muuta
pukua kuin lannetalja ja pantterinnahka ja jonka jumalaista vartaloa
korosti petoja hätyyttämään sytytetyn nuotion lepattava valo.
"John!" huudahti lady Greystoke. "Siinähän sinä olet, Jumalan kiitos!"
"Hst!" varoitti valkoinen jättiläinen, pannen etusormen huulilleen ja
kääntyen sitten äkkiä Flora Hawkesiin päin. "Sinua minä etsin", huusi
hän, ja tarttuen tyttöön heitti hänet keveästi hartioilleen, ja
ennenkuin lady Greystoke ehti väliin -- tai edes juuri huomasi, mitä
tapahtuikaan -- oli mies ketterästi leirin taustalta hypännyt
suojelevan boman yli ja hävinnyt viidakkoon sen taakse. Hetkisen horjui
Jane Clayton kuin odottamattoman iskun huumaamana ja vaipui sitten
tukehtuneesti voihkaisten ja nyyhkien tantereelle, kasvot käsiin
peittyneinä.
Tässä asennossa löysivät hänet Luvini ja hänen soturinsa, kun he
salavihkaa hiipivät boman yli leiriin, nuotion toisella puolella
olevain puolustajain selkäpuolelle. He olivat tulleet etsimään
valkoista naista ja sellaisen löydettyään raastoivat hänet raa'asti
jaloilleen, tukehduttaen hänen huutonsa karkeilla ja likaisilla
kämmenillään, ja kantaa retuuttivat häntä viidakkoon norsunluurosvojen
paalutettua kylää kohti.
Kymmentä minuuttia myöhemmin näkivät valkoihoiset ja wazirit
länsirannikon neekerien verkalleen peräytyvän viidakkoon, yhä ulvoen ja
uhkaillen, ikäänkuin olisivat aikoneet kokonaan tuhota vihollisensa. --
Taistelu oli ohi. Laukauksetta ja keihäänheitotta olivat he
suoriutuneet.
"Lempo soikoon", huudahti Throck, "mitä kaikki tuo pahuksen meteli
oikeastaan merkitsi?"
"Minä luulin, että ne kuumentaisivat meidän korvamme, eivätkä sitten
mokomat tee muuta kuin kiljuvat! Niinpä niin!"
Juutalainen pöyhisti rintaansa. "Eipä sentään kourallinen murjaaneja
kykene peloittaa Adolph Bluber", hän mahtaili.
Kraski vilkaisi poistuviin neekereihin, ja sitten hän korvallistaan
raapaisten kääntyi leirinuotioon päin. "En voi tätä ymmärtää", hän
virkkoi, ja sitten äkkiä: "Missä ovat Flora ja lady Greystoke?"
Vasta nyt he huomasivat, että molemmat naiset olivat poissa.
Wazirit olivat raivoissaan. He huutelivat äänekkäästi valtiattarensa
nimeä, mutta ei kuulunut mitään vastausta. "Tulkaa!" käski Usula. "Me
wazirit taistelemme sittenkin", ja juosten bomalle hän loikkasi sen
ylitse ja lähti viidenkymmenen neekerinsä seuraamana ajamaan
länsirannikon miehiä takaa.
Jo lyhyen tuokion päästä he nämä tavoittivat, ja mitä nyt seurasi, se
oli pikemmin pakokauhua kuin taistelua. Rientäen hätääntyneinä
vaajavarustusta kohti, wazirit kintereillään, heittivät länsirannikon
neekerit pois kiväärinsä, jotta juoksu sujuisi nopeammin; mutta
Luvinilla joukkueineen oli kyllin suuri etumatka ehtiäkseen kylään ja
sen paaluaitauksen turviin ennen takaa-ajettuja ja takaa-ajajia. Portin
sisäpuolelle päästyään he pysähtyivät puolustusasentoon, sillä he
käsittivät, että jos wazirien onnistuisi tunkeutua sisälle, heidät
kaikki surmattaisiin, minkä vuoksi he taistelivat kuin loukkoon
ahdistettu rotta ja saivatkin pidätetyksi hyökkääjät loitommalla kunnes
ehtivät sulkea ja teljetä portin. Koska se oli rakennettu suojaksi
paljon suurempia joukkoja vastaan, oli kylää helppo puolustaa, sillä
wazireja ei enää ollut viittäkymmentäkään, ja kylässä oli lähes
kaksisataa soturia sitä puolustamassa.
Käsittäen sokean rynnäkön hyödyttömyyden Usula peräytti väkensä lyhyen
matkan päähän paaluvarustuksesta, mihin he kyyristyivät, hurjilla,
synkillä silmillään tuijottaen portille, Usulan miettiessä keinoa
vihollisen pettämiseksi, koska hän käsitti, että voimat yksinään eivät
riittäisi sen nujertamiseen.
"Me tahdomme ainoastaan lady Greystoken", hän sanoi; "koston voimme
jättää toiseenkin päivään."
"Mutta emmehän edes tiedä, onko hän kylässä", huomautti muuan hänen
miehistään.
"Missäpä muualla hän sitten olisi?" kysyi Usula. "Tosin saatat olla
oikeassakin -- ehkei hän ole kylässä, mutta siitä aion ottaa selvän.
Minulla on suunnitelma. Katso, tuuli puhaltaa kylän vastakkaiselta
puolelta. Kymmenen teistä seuratkoon minua, toisten mennessä jälleen
portille ja pitäessä aika melua, ikäänkuin olisimme hyökkäysaikeissa.
Hetkisen perästä portti avautuu, ja he ryntäävät ulos, sen teille
lupaan. Minä koetan ehtiä sinne ennenkuin se tapahtuu, mutta jollen
ehdi, jakaantukaa kahtia, seisokaa portin kummallakin sivulla ja
sallikaa länsirannikon neekerien livistää; emme me heistä välitä.
Pitäkää varalla ainoastaan lady Greystokea, ja kun hänet näette, niin
riistäkää hänet vartijoiltaan. Ymmärrättekö?" Hänen toverinsa
nyökkäsivät. "Tulkaa siis", hän sanoi, ja valiten kymmenen miestä
mukaansa hän hävisi viidakkoon.
Luvini oli kantanut Jane Claytonin hökkeliin, joka ei ollut kaukana
kylän portilta. Siellä hän oli sitonut hänet lujasti tolppaan, yhä
luullen häntä Flora Hawkesiksi, ja sitten jättänyt hänet rientääkseen
takaisin portille, jotta voisi johtaa joukkojaan kylän puolustuksessa.
Niin nopeasti olivat viime tunnin tapaukset seuranneet toisiaan, että
Jane Clayton oli vielä puoliksi huumaantuneena siitä järkytysten
sarjasta, joka hänen oli täytynyt kestää. Hänen nykyisen asemansa uhka
kutistui mitättömiin hänen muistaessaan, kuinka hänen Tarzaninsa oli
hädän hetkenä hänet hylännyt ja kantanut pois metsään vieraan naisen.
Ei edes muisto siitä, mitä Usula oli hänelle kertonut Tarzania
kohdanneesta tapaturmasta, joka otaksuttavasti taaskin sumensi tämän
muistia, voinut Janen mielessä sovittaa hänen karkaamisensa
raakamaisuutta; ja nyt hän virui kasvoillaan arabialaishökkelin liassa,
nyyhkyttäen niinkuin ei ollut nyyhkyttänyt moneen vuoteen.
Hänen siinä maatessaan hiiviskeli Usula kymmenen miehensä kanssa hiljaa
ja salavihkaa vaajavarustuksen ulkopuolitse kylän taakse. Täältä he
löysivät suuret määrät kuivia pensaita ja oksia, jotka olivat jääneet
arabialaisten kyläänsä rakentaessaan raivaamasta aukiosta. He kantoivat
niitä aitauksen viereen, pinoten niitä sitä vasten, kunnes melkein
kolme neljännestä kylän sillä sivulla sijaitsevasta paaluvarustuksesta
oli korkealla risuröykkiöllä vallitettu. Huomatessaan vaikeaksi hiljaa
jatkaa työtä lähetti Usula yhden miehistään pääjoukon luo kylän
toiselle puolelle käskemään, että he pitäisivät alituista meteliä,
huudoillaan tukahduttaakseen toveriensa touhun aiheuttaman rytinän.
Suunnitelma tepsi erinomaisesti, mutta vaikka Usulalle tovereineen
siten kävikin mahdolliseksi työskennellä kaksinvertaisin ponnistuksin,
kului enemmän kuin tunti ennenkuin risupino oli hänen mieleisessään
kunnossa.
Paalutuksen raosta tarkkaili Luvini wazirien pääjoukkoa, jonka nouseva
kuu nyt paljasti, ja lopuksi hän teki sen johtopäätöksen, että nämä
eivät aikoneet hyökätä sinä yönä ja että hän siis voisi olla
huolettomampi ja käyttää aikansa toisella, mieluisammalla tavalla.
Käskien soturiensa pääjoukon pysyä portin likellä ja aina olla
valppaana ja lisäten, että hänet oli heti kutsuttava paikalle niin pian
kuin wazirien asennossa havaittiin jotakin muutosta, läksi Luvini
majaan, johon oli lady Greystoken jättänyt.
Neekeri oli kookas, matala- ja kaltevaotsainen, ulkonevaleukainen mies
-- tyypillinen Afrikan alhaisimpiin heimoihin kuuluva alkuasukas.
Astuessaan hökkeliin, kädessään palava soihtu, jonka pisti permantoon,
tuijotti hän veristävillä silmillään ahneesti tuohon lattialla suullaan
viruvaan naiseen. Hän nuolaisi paksuja huuliaan ja tullen lähemmäksi
kurotti kätensä koskettaakseen uhriinsa. Jane Clayton vilkaisi ylös ja
säpsähtäen inhosta liikahti poispäin. Silmätessään naisen kasvoihin
näytti neekeri peräti kummastuvan. "Kuka sinä olet?" hän kysyi, puhuen
rannikon neekerien englantia.
"Minä olen lady Greystoke, Apinain Tarzanin puoliso", vastasi Jane
Clayton. "Jos olet viisas, niin päästät minut heti kohta."
Hämmästys ja kauhu kuvastuivat Luvinin silmistä ja vielä kolmaskin
liikutus, mutta mikä niistä noissa sumeissa aivoissa pääsi voitolle,
oli silloin vaikea ratkaista. Pitkän aikaa hän istui katsellen naista,
ja vähitellen pääsi hänen kasvojensa ahne, himokas ilme vallalle ja
karkoitti niihin ensiksi piirtyneen pelon; ja tässä muutoksessa luki
Jane tuomionsa. Kopeloivin sormin Luvini päästi solmut Jane Claytonin
ranteista ja nilkoista olevista siteistä. Hän tunsi miehen kuuman
hengityksen lähenevän ja näki hänen veristävät silmänsä ja punaisen
kielen, joka silloin tällöin nuolaisi paksuja huulia. Heti kun Jane
tunsi viimeisen häntä köyttäneen hihnan putoavan jäsenistään, hypähti
hän jaloilleen ja syöksyi majan ovea kohti, mutta iso käsi kurottui
häntä tavoittamaan ja Luvinin riuhtoessa häntä takaisin itseään kohti
riehui Jane kuin vimmastunut naarastiikeri ja sivalsi iskun toisensa
perään miehen irvisteleviin, rumiin kasvoihin. Raa'alla, armottomalla
ja talttumattomalla voimalla tämä kuitenkin mursi hänen heikon
vastarintansa ja veti häntä verkalleen ja varmasti lähemmäksi itseään.
Unohtaen kaiken muun, kuuroina portin edessä reuhaavien wazirien
huudoille ja kylässä äkkiä syntyneelle hälinälle, kamppailivat nämä
kaksi edelleen, vaikka nainen jo alusta pitäen olikin tuomittu
joutumaan tappiolle.
Takimmaisen paalutuksen kohdalla oli Usula jo palavilla soihduilla
pistänyt risupinonsa tuleen viidestä, kuudesta eri kohdasta. Lauhkean
viidakkotuulen leyhyttelemät liekit olivat melkein heti leimahtaneet
roihuavaksi tulipaloksi, jonka edeltä paalutuksen kuiva puuaines mureni
miljooniksi punerviksi kipunoiksi tuulen kuljetella takana olevien
majojen olkikattoihin, kunnes koko kylä uskomattoman pienessä ajassa
oli muuttunut ärjyväin liekkien hornaksi. Ja juuri niinkuin Usula oli
ennustanut, lensi portti auki ja länsirannikon neekerit syöksyivät
kauhuissaan viidakkoa kohti. Porttikäytävän kummallakin puolella seisoi
wazireja, etsien silmillään valtiatartaan, ja vaikka he odottivat ja
vaanivat ääneti, kunnes ei enää ketään tullut kylän portista ja
paalutuksen sisusta oli suitsevana tulipätsinä, eivät he nähneet
hänestä vilahdustakaan.
Kauan sen jälkeen, kun he olivat varmat, ettei ketään elävää ihmistä
enää voinut kylässä olla, odottivat ja toivoivat he yhä; mutta vihdoin
Usula lopetti turhan valvonnan.
"Lady Greystoke ei ole siellä ollutkaan", hän sanoi, "ja nyt meidän
täytyy ajaa neekereitä takaa ja kaapata joitakuita heistä, saadaksemme
heiltä tietää hänen olinpaikkansa."
Oli täysi päivä ennenkuin he saavuttivat pienen, pääjoukosta jälkeen
jättäytyneen ryhmän, joka oli leiriytynyt muutaman kilometrin päähän
länttä kohti. Nämä miehet he nopeasti saarsivat ja saivat
heidät heti antautumaan lupaamalla heille loukkaamattomuuden, jos
totuudenmukaisesti vastaisivat Usulan tekemiin kysymyksiin.
"Missä on Luvini?" tiedusti Usula, joka edellisenä iltana oli
eurooppalaisilta kuullut länsirannikkolaisten johtajan nimen.
"Emme tiedä; emme ole nähneet häntä sen jälkeen kun lähdimme kylästä",
vastasi muuan neekereistä. "Olimme arabialaisten orjia, ja kun viime
yönä pääsimme karkaamaan paaluaitauksesta, riensimme eroon muista,
sillä olimme mielestämme paremmassa turvassa yksinämme kuin Luvinin
kanssa, joka on arabialaisiakin julmempi."
"Näitkö valkoisia naisia, jotka hän viime yönä toi leiriin?" tiedusti
Usula.
"Hän toi ainoastaan yhden valkoisen naisen", vastasi puhuteltu.
"Mitä Luvini hänelle teki? Missä nainen nyt on?" kysyi Usula.
"En tiedä. Tuotuaan hänet leiriin hän sitoi hänet käsistä ja jaloista
ja jätti siihen majaansa, joka on kylänportin vieressä. Sen koommin
emme ole naista nähneet."
Usula kääntyi tovereihinsa. Hänen silmänsä osoittivat suurta pelkoa,
joka kuvastui toistenkin kasvoista.
"Tulkaa", hän sanoi. "Me palaamme nyt kylään. Ja te seuraatte mukana",
hän lisäsi, puhuen länsirannikon neekereille. "Jos olette meille
valehdelleet..." Hän teki merkitsevän liikkeen etusormellaan kaulansa
poikki.
"Me emme ole sinulle valehdelleet", vastasivat toiset.
Nopeasti palasivat he arabialaiskylän raunioille. Siinä oli jäljellä
vain muutamia kyteviä hiilikasoja.
"Missä oli hökkeli, johon valkoinen nainen oli suljettuna?" kysyi Usula
heidän astuessaan savuavien raunioiden keskelle.
"Tässä", sanoi muuan neekereistä ja käveli nopeasti muutaman askeleen
entisen kyläportin toiselle puolelle. Hän pysähtyi äkkiä ja viittasi
johonkin maassa.
"Tuossa", hän selitti, "on etsimäsi valkoinen nainen." Usula ja toiset
riensivät paikalle. Raivo ja murhe taistelivat ylivallasta heidän
sielussaan, kun he näkivät edessään ihmisruumiin hiiltyneet jäännökset.
"Siinä hän on", virkkoi Usula kääntyen poispäin salatakseen suruaan,
kyynelten vieriessä hänen mustia poskiaan pitkin. Toiset wazirit olivat
yhtä liikutettuja, sillä kaikki he rakastivat suuren Bwanan puolisoa.
"Ehkä se ei olekaan hän", huomautti muuan heistä; "ehkä se on joku
muu."
"Siitä saamme pian selvän", huomautti kolmas. "Jos hänen sormuksensa
löytyvät tuhkasta, on hän todellakin valtiattaremme", ja mies polvistui
etsimään sormuksia, joita lady Greystoke tavallisesti piti.
Usula pudisti epätoivoisesti päätään. "Kyllä se hän on", sanoi hän,
"tuossa on tolppakin, johon hänet oli sidottu" -- hän osoitti
mustunutta paaluntynkää ruumiin vieressä -- "ja vaikkapa sormuksia ei
tuhassa olisikaan, ei se merkitse mitään, sillä Luvini kaiketikin oli
riistänyt ne häneltä, heti kun hänet kaappasi. Jokaisella muulla oli
aikaa lähteä kylästä paitsi hänellä, joka oli sidottu eikä voinut
liikkua... Ei, ruumis ei voi olla kenenkään muun."
Wazirit kaivoivat matalan haudan ja laskivat kunnioittavasti hiiltyneet
jäännökset siihen, merkiten paikan pienellä kiviröykkiöllä.
KAHDEKSASTOISTA LUKU
Koston polulla
Kun Apinain Tarzan, sovittaen vauhtinsa Jad-bal-jan astuntaan, verraten
hitaasti liikkui kotia kohti, mietiskeli hän erilaisin tuntein kuluneen
viikon kokemuksia. Vaikka hänen ei ollutkaan onnistunut anastaa
aarteita Oparin holveista, korvasi hänellä oleva timanttipussi
suunnitelman tyhjiinraukeamisen moninkertaisesti. Hänen ainoana
huolenaan oli nyt hänen waziriensa turvallisuus, ja ehkä häntä myöskin
kiusallisesti kutkutti halu etsiä käsiinsä valkoihoiset, jotka olivat
hänet myrkkyjuomalla huumanneet, ja rangaista heitä ansionsa mukaan.
Mutta kun hänen halunsa palata kotiin oli vielä suurempi, päätti hän
olla yrittämättä tavoittaa heitä, ainakaan tällä haavaa.
Pyydystellen yhdessä, aterioiden yhdessä ja nukkuen yhdessä, samoilivat
mies ja iso leijona villejä viidakkopolkuja pitkin kotiin päin.
Eilen he jakoivat keskenään Baran, kauriin, lihat, tänään oli heidän
juhla-aterianaan Hortan, metsäkarjun, ruho, eikä heillä näin ollen
juuri ollut pelkoa, että kummankaan tarvitsisi nälkäisenä vaeltaa.