sakeaa. Seuratkaahan siis minua!" Ja hän johdatti heidät korokkeen
askelmia ylös ja valtaistuinten takana olevan pienen, uutimien
verhoaman aukon läpi. Vanhus astui ensimmäisenä ja sitten La, Tarzanin
ja Jad-bal-jan seuraamana, joka oli melkein saavuttanut kestävyytensä
ja kärsivällisyytensä rajan, niin että Tarzan vain vaivoin oli kyennyt
sitä hillitsemään; ja nyt ilmaisi eläin suuttumustaan syvällä
murinalla, mistä oli pelättävissä, että bolganit siitä arvaisivat
heidän pakotiensä. Tarzanin ja leijonan takana tungeksivat yskivät
gomanganit; mutta kun Jad-bal-ja oli heidän edessään, eivät he
lyöttäytyneet niin lähelle edellä kulkevia kuin muutoin olisivat
luultavasti tehneet.
Aukosta päästiin pimeään käytävään, joka johti korkeita portaita pitkin
alas matalammalle tasolle ja sitten pilkkosen pimeässä sen melkoisen
välimatkan, joka erotti timanttitornin keisarin tornista. Niin suurta
huojennusta he tunsivat päästessään valtaistuinsalin sakeasta savusta,
että kukaan heistä ei piitannut käytävän pimeydestä, vaan he seurasivat
kärsivällisesti vanhuksen opastusta. Tämä oli selittänyt, että
ensimmäiset portaat, joita pitkin he olivat astuneet, olivat ainoat
tunnelissa tavattavat esteet.
Käytävän päässä pysähtyi vanhus raskaan oven eteen, jonka hän
melkoisella ponnistuksella sai avatuksi.
"Odottakaa tuokio", hän sanoi, "kunnes löydän soihtulampun,
sytyttääkseni valoa."
He kuulivat hänen hetken hapuilevan ovikäytävässä, ja sitten leimahti
himmeä liekki, ja kohta lepatti valo lampussa. Sen hämärissä säteissä
näki Tarzan edessään nelikulmaisen kammion, jonka laajuudesta lampun
vavahteleva lieska antoi vain osittaisen käsityksen.
"Toimittakaa heidät kaikki sisälle", sanoi vanhus, "ja sulkekaa ovi",
ja kun se oli tehty, huusi hän Tarzanille: "Tule! Ennenkuin lähdemme
tästä kammiosta haluan näyttää sinulle sellaista, mitä mikään
ihmissilmä ei vielä koskaan ole nähnyt."
Hän johdatti Tarzanin kammion etäiselle puolelle, missä tämä
soihtulampun valossa näki rivittäin hyllyjä, joille oli pinottu pieniä
nahkapusseja. Vanhus laski lampun eräälle hyllyistä, otti yhden säkin,
avasi sen ja kaatoi osan sisältöä kämmenelleen. "Timantteja", hän
sanoi; "jokainen näistä mytyistä painaa viisi naulaa ja jokainen
sisältää timantteja. Bolganit ovat kasanneet niitä ikimuistoisista
ajoista, sillä he kaivavat niitä paljon yli oman tarpeensa. Heidän
taruissaan elää usko, että atlantilaiset jonakuna päivänä palaavat ja
että he voivat myydä timantit niille. Ja niin he jatkavat niiden
kaivamista ja varastoonpanoa, ikäänkuin niillä olisi alituista ja
kiihkeää kysyntää. Kas tässä, ottakaa pussi mukaanne", hän lisäsi,
ojentaen Tarzanille ja La'lle kummallekin yhden.
"En luule, että tästä laaksosta koskaan elävinä pääsemme, mutta
mahdollistahan se on", ja näin sanoen otti hän itse kolmannen pussin.
Timanttiholvista vanhus opasti heidät alkeellisia portaita pitkin
ylempään kerrokseen, ja sitten nopeasti tornin pääovelle. Vain kaksi
raskasta, sisäpuolelta teljettyä ovea oli nyt heidän ja pengermän
välillä, ja vähän matkaa taempana ammotti itäportti avoinna. Vanhus oli
avaamaisillaan ovet, kun Tarzan ehkäisi hänet.
"Odota hetkinen", hän virkkoi, "kunnes loput gomanganit ovat tulleet.
Portaiden nouseminen vie heiltä jonkun aikaa. Kun he ovat kaikki täällä
takanamme, paiskaa ovet auki, ja sitten sinä ja La niiden kymmenen tai
kahdentoista gomanganin kanssa, jotka ovat aivan ympärillämme,
ryntäätte porttia kohti. Loput meistä seuraavat jälkijoukkona ja
pitävät bolganit loitolla, jos ne hyökkäävät kimppuumme. Olkaa
valmiit", hän lisäsi hetkistä myöhemmin; "luullakseni ovat kaikki nyt
ylhäällä."
Huolellisesti selitti Tarzan gomanganeille suunnitelmansa ja sitten
hän, kääntyen vanhukseen päin, komensi: "Nyt." Salpa lipsahti auki,
ovet lensivät selälleen, ja koko joukkue ryntäsi juoksujalkaa
itäporttia kohti.
Valtaistuinsalin lähettyville kasaantuneet bolganit eivät tienneet,
että heidän uhrinsa olivat heiltä livistäneet, ennenkuin Tarzan, joka
seurasi Jad-bal-jan kanssa oli astumassa itäportin läpi. Silloin
bolganit hänet huomasivat ja päästivät heti hälytyshuudon, jonka
kuultuaan useat sadat heistä ryhtyivät hurjaan takaa-ajoon.
"Tuolla he tulevat", huusi Tarzan toisille; "juokse minkä jaksat
suoraan Oparin laaksoa kohti, La."
"Entä sinä?" kysyi nuori nainen.
"Minä jään hetkiseksi gomanganien seuraan ja yritän rangaista noita
otuksia."
La pysähtyi tiellään. "Minä en astu askeltakaan ilman sinua, Apinain
Tarzan", hän sanoi. "Olet jo antautunut minun tähteni liiankin suuriin
vaaroihin. Ei, minä en lähde ilman sinua."
"Kuten tahdot", vastasi toinen. "Tuolla he tulevat."
Suurella vaivalla hän keräsi joukon gomanganeja, jotka kerran portin
läpi päästyään eivät näkyneet mitään muuta ajattelevan kuin päästä niin
etäälle Timanttipalatsista kuin mahdollista. Tuskin puolisataa soturia
totteli hänen kutsuaan, ja näiden kanssa hän seisoi porttikäytävässä,
jota kohti useita satoja bolganeja parhaillaan ryntäsi.
Vanhus astui Tarzanin luo ja kosketti häntä käsivarteen.
"Sinun on parasta paeta", hän sanoi. "Gomanganien rivit murtuvat, ja he
pötkivät ensi hyökkäyksestä tiehensä."
"Paolla emme mitään voita", selitti Tarzan, "sillä me vain
menettäisimme mitä olemme gomanganien avulla voittaneet, ja sitten
olisi koko laakso kuin herhiläiset niskassamme."
Hän oli tuskin lopettanut puheensa, kun eräs gomanganeista huusi:
"Katsokaa, katsokaa! Ne tulevat!" ja hän osoitti polkua pitkin metsään.
"Juuri ajoissa tulevatkin", huomautti Tarzan nähdessään ensimmäisen
gomanganiparven vyöryvän metsästä itäporttia kohti. "Tulkaa", hän huusi
läheneville neekereille, "bolganit hyökkäävät meitä vastaan. Tulkaa
kostamaan vaivanne!" Sitten hän kääntyi ja kutsuen ympärillään olevia
mustia syöksyi ryntääviä gorillamiehiä vastaan. Heidän takanaan vieri
kuin aalto aallon jälkeen gomanganijoukko toisensa perästä
Timanttipalatsin itäportista sisälle, tunkien kaikki tieltään ja
tyrskähtäen vihdoin bolganien horjuvaa rintamaa vastaan, joka
paiskattiin armotta takaisin palatsin muureja kohti.
Huudot, taistelu ja verenhaju kiihoittivat Jad-bal-jan sellaiseen
raivoon, että Tarzan vain töin tuskin onnistui pidättää se karkaamasta
yhtä hyvin ystävän kuin vihollisenkin kimppuun, joten apinamieheltä
kului niin paljon aikaa hurjan liittolaisensa hillitsemiseen, että hän
ehti vain vähän ottaa osaa taisteluun. Mutta hän näki, että se oli
kallistumassa heikäläisten voittoon ja että bolganien täydellinen
tappio oli varma, jollei mitään odottamatonta tapahtuisi.
Eikä hän johtopäätöksissään erehtynytkään. Niin hurjia olivat
gomanganit verisestä kostonhimosta ja niin innostuneita voiton
ensimmäisistä hedelmistä, että tulivat yhtä vimmaisiksi kuin itse
Jad-bal-ja. He eivät antaneet armoa eivätkä sitä anoneet, ja taistelu
loppui vasta sitten, kun he eivät enää löytäneet bolganeja tappaakseen.
Ottelu oli ohi, ja Tarzan palasi La'n ja vanhuksen kera
valtaistuinhuoneeseen, josta savupommien käry nyttemmin oli haihtunut.
Sinne he kutsuivat jokaisen kylän päämiehen, ja kun nämä olivat
kerääntyneet korokkeen eteen, jolla seisoivat nuo kolme valkoihoista,
iso mustaharjainen leijona Jad-bal-ja heidän vieressään, haastoi Tarzan
neekereille:
"Timanttipalatsin laakson gomanganit, tänä yönä olette vapauttaneet
itsenne julmien isäntienne hirmuvallasta, jolla teitä on rasitettu
kauemmin kuin vanhinkaan teistä kykenee muistamaan. Niin
aavistamattoman pitkät ajanjaksot on teitä sorrettu, että joukostanne
ei ole koskaan kehittynyt johtajaa, joka kykenisi teitä viisaasti ja
oikeudenmukaisesti hallitsemaan. Valitkaa siis itsellenne hallitsija
jostakin vieraasta heimosta."
"Sinut, sinut!" huusi ääni toisensa perään, päämiesten vaatiessa
Apinain Tarzania heidän kuninkaakseen.
"Ei", lausui apinamies, kohottaen kätensä vaitiolon merkiksi; "mutta
täällä on sellainen, joka on kauan elänyt keskuudessanne ja tuntee
tapanne ja tottumuksenne, toivomuksenne ja tarpeenne paremmin kuin
kukaan muu. Jos hän tahtoo jäädä luoksenne teitä hallitsemaan, niin
hänestä saatte varmaan hyvän kuninkaan", ja Tarzan osoitti vanhusta.
Tämä katsahti Tarzaniin hämmästyneenä. "Mutta minä haluan lähteä täältä
pois", hän sanoi; "haluan palata sivistyneeseen maailmaan, josta olen
tänne haudattuna ollut eristettynä niin monet pitkät vuodet."
"Sinä et tiedä, mitä haastelet", puheli apinamies. "On kulunut paljon,
paljon aikaa siitä, kun sieltä läksit. Et enää tapaa ketään tuttavia
kotiseudultasi. Kohtaat vain petosta, ulkokultaisuutta, ahneutta,
omanvoitonpyyntöä ja julmuutta. Pian huomaisit, ettei kukaan siellä
sinusta välittäisi, etkä sinä kenestäkään. Minä, Apinain Tarzan, olen
lähtenyt viidakosta ja käynyt ihmisten rakentamissa kaupungeissa,
mutta aina on minua siellä tympäissyt, ja mielelläni olen palannut
viidakkoon -- jalojen eläinten luo, jotka rakastavat rehellisesti ja
rehellisesti vihaavat, -- luonnon vapauteen ja teeskentelemättömään
vilpittömyyteen.
"-- Jos palaat, niin saat tuntea pettymystä ja huomaat hylänneesi
tilaisuuden suorittaa työn, joka hyvin maksaisi vaivasi. Nämä
ihmispoloiset tarvitsevat sinua. Minä en voi jäädä tänne heitä
pimeydestä opastamaan, mutta sinä voisit, ja sinä kykenet ehkä niin
muovaamaan heidät, että heistä tulee uuttera, hyveellinen ja
ystävällinen kansa, joka kuitenkaan älköön jääkö sotataidossakaan
harjaantumattomaksi, sillä jos meillä on jotakin hyvää, niin on aina
kadehtijoita, ja jos he ovat meitä voimakkaampia, yrittävät he tulla
sen meiltä väkivalloin riistämään. Sinun on siis opetettava kansasi
puolustamaan maataan ja oikeuksiaan, ja niitä puolustaakseen tulee
heidän kyetä menestyksellä taistelemaan, ja heillä täytyy olla aseita,
joilla käyvät sotiaan."
"Puheesi on totta, Apinain Tarzan", vastasi vanhus; "siellä vanhassa
maailmassa ei minulla ole mitään odotettavaa, joten jään tänne, jos
gomanganit minut päällikökseen haluavat."
Kun Tarzan tiedusteli asiaa päämiehiltä, vakuuttivat he, että jolleivät
voineet saada päällikökseen häntä itseään, he hyvin kernaasti
ottaisivat vanhuksen, tämän kun kaikki joko näkemättä tai kuulematta
tiesivät henkilöksi, joka ei koskaan ollut harjoittanut mitään
julmuuksia gomanganeja kohtaan. Harvat eloon jääneet bolganit, jotka
olivat paenneet palatsin eri osiin, haettiin esille ja tuotiin
valtaistuinsaliin. Täällä heille annettiin kaksi ehtoa: joko jäädä
orjiksi laaksoon tai kokonaan poistua maasta. Gomanganit olisivat
karanneet heidän päälleen ja surmanneet heidät, mutta heidän uusi
kuninkaansa ei sitä sallinut.
"Mutta minne me menisimme, jos lähdemme Timanttipalatsin laaksosta?"
kysyi muuan bolganeista. "Emme tiedä mitä Oparin kaupungin tuolla
puolen on, ja Oparissa tapaisimme vain vihollisia."
Tarzan istui silmäillen heitä salaperäisesti ja ääneti. Pitkään aikaan
hän ei puhunut, jolla välin muutamat gomanganien päämiehet ja jotkut
bolganit tekivät ehdotuksia gorillamiesten tulevaisuuden varalle.
Vihdoin apinamies nousi ja kääntyi bolganeja kohti.
"Teitä on satakunta miestä", hän sanoi. "Te olette väkeviä ja hurjia
taistelijoita. Minun vieressäni istuu La, Oparin ylipapitar ja
kuningatar. Häijy pappi anasti hänen valtansa ja syöksi hänet
valtaistuimelta, mutta huomenna marssimme Oparia vastaan
Timanttipalatsin laakson urhokkaimpien gomanganien kanssa,
rangaistaksemme ylipappi Kadshia, joka on kuningattarensa kavaltanut;
ja La nousee jälleen Oparin valtaistuimelle. Mutta missä kavalluksen
siemeniä on kylvetty, siellä saattavat idut nousta oraalle, milloin
sitä vähimmin aavistetaan. Kestänee näin ollen kauan ennenkuin Oparin
La voi täydellisesti luottaa alamaisten uskollisuuteen -- ja se seikka
tarjoo teille tilaisuuden ja kotimaan. Seuratkaa siis meitä Opariin ja
taistelkaa meidän kanssamme asettaaksemme La'n uudestaan
valtaistuimelleen, ja jääkää taistelun tauottua sinne La'n
henkivartiostoksi suojellaksenne häntä ei ainoastaan ulkonaisilta, vaan
sisäisiltäkin vihollisilta."
Bolganit pohtivat asiaa muutaman minuutin, ja sitten eräs heistä tuli
apinamiehen luo. "Me suostumme sinun ehdotukseesi", hän sanoi.
"Ja oletteko uskollisia La'lle?" kysyi Tarzan.
"Bolganeista ei koskaan tule kavaltajaa", vastasi gorillamies.
"Hyvä!" huudahti Tarzan. "Entä sinä, La, oletko tyytyväinen tähän
järjestelyyn?"
"Minä otan heidät palvelukseeni", vastasi ylipapitar.
Aikaisin seuraavana aamuna lähtivät Tarzan ja La kolmentuhannen
gomanganin ja sadan bolganin kanssa kavalaa Kadshia rankaisemaan.
Mitään sotajuonta tai petosta ei juuri yritettykään. He marssivat vain
Timanttipalatsin laakson läpi, astuivat louhikkoista rotkoa pitkin alas
Oparin laaksoon ja suuntautuivat sitten suoraan La'n palatsin
takarakennuksia kohti.
Pieni harmaa marakatti, joka istui köynnösten ja kiertokasvien verhossa
temppelimuurin harjalla, äkkäsi heidän tulonsa. Se keikautti päätään
ensin oikealle ja sitten vasemmalle, ja tapaus herätti siinä niin
kiihkeää mielenkiintoa, että se hetkiseksi unohti raapia vatsaansa --
mitä se jonkun aikaa oli uutterasti tehnyt. Mitä lähemmäksi marssivain
rivistö ehti, sitä enemmän kiihtyi Manu, ja kun se hämärästi totesi
gomanganien suuren joukon, joutui se aivan suunniltaan, mutta
viimeisenä pontimena, joka pani sen hurjasti livistämään takaisin
Oparin palatsin turviin, oli bolganien -- hänen pienen maailmansa
peikkojen -- näkeminen.
Kadsh oli sisemmän temppelin pihassa, jossa hän auringon noustessa oli
uhrannut Leimuavalle Jumalalle. Kadshin kanssa oli joukko alempia
pappeja ja Oah papittarineen. Että heidän keskensä oli riitaa, ilmeni
sekä heidän synkistä kasvoistaan että Oahin Kadshille lausumista
sanoista.
"Taaskin olet mennyt liian pitkälle, Kadsh!" hän huudahti katkerasti.
"Ainoastaan Leimuavan Jumalan ylipapitar saa uhrauksen toimittaa. Ja
kuitenkin sinä itsepintaisuudessasi tuon tuostakin saastutat
uhriveitsen kelvottomalla kädelläsi."
"Hiljaa, vaimo!" ärähti ylipappi. "Minä olen Kadsh, Oparin kuningas ja
Leimuavan Jumalan ylipappi. Sinä olet se, mikä olet, ainoastaan Kadshin
suosiosta. Älä koettele kärsivällisyyttäni liiaksi tai saat itse
maistaa uhriveitsen terää." Ei ollut epäilystäkään hänen uhkaukseensa
sisältyvästä kamalasta tositarkoituksesta. Monien hänen ympärillään
olevien oli vaikea salata tyrmistymistään, nähdessään hänen
pyhyyttäloukkaavan sävynsä ylipapitarta kohtaan. Niin vähän kuin he
Oahista välittivätkin, oli toki totta, että hänet oli korotettu
korkeimmalle arvopaikalle, ja ne, jotka luulivat La'n kuolleen,
niinkuin Kadsh oli kaikin keinoin koettanut heille uskotella,
osoittivat Oahille täydelleen sitä kunnioitusta, johon hänen korkea
virkansa hänet oikeutti.
"Ole varuillasi, Kadsh", varoitti eräs vanhemmista papeista. "On raja,
jonka yli et sinäkään voi mennä."
"Rohkenetko sinä minua uhata?" huudahti Kadsh, jonka silmissä oli
yltiöpäisyyden hurja vimma. "Rohkenetko sinä uhata _minua_, Kadshia,
Leimuavan Jumalan ylipappia?" Ja puhuessaan hän karkasi loukkaajaa
kohti, uhriveitsi uhkaavasti kohotettuna päänsä yli, mutta juuri sillä
hetkellä tuli pieni harmaa apina riekuen ja kirahdellen muurin aukosta,
josta nähtiin temppelin pihan yli.
"Bolganit! Bolganit!" se kirkui. "Ne tulevat! Ne tulevat!"
Kadsh pysähtyi ja kääntyi Manua kohti, veistä pitelevän käden
valahtaessa hänen sivulleen. "Näitkö sinä ne, Manu?" hän kysyi.
"Puhutko sinä totta? Jos tämä taaskin on sinun kepposiasi, niin et elä,
kunnes sellaisen jälleen Kadshille tekisit."
"Minä puhun totta", piipitti marakatti. "Minä näin heidät omin silmin."
"Kuinka paljon heitä siellä on?" kysyi Kadsh. "Ja kuinka lähelle Oparia
he ovat ehtineet?"
"Niitä on yhtä paljon kuin lehtiä puissa", vastasi Manu. "Ja he ovat jo
lähellä temppelin muuria -- bolganit ja gomanganit. Heitä vilisee kuin
viileissä ja kosteissa rotkoissa kasvavaa ruohoa."
Kadsh kääntyi, kohottaen kasvonsa aurinkoa kohti, ja heittäen päänsä
taaksepäin hän luikkasi venytetyn kirkunan, joka päättyi vihlovaan
kiljahdukseen. Kolmesti hän laukaisi kamalan huutonsa ja käskien sitten
muiden pihassa olijain seurata häntä alkoi vilistää rivakasti
varsinaista palatsia kohti. Kadshin suunnatessa askeleensa vanhaa
puilla reunustettua tietä kohti, jonka äärellä Oparin palatsin
julkisivu kohosi, tulvehti jokaisesta käytävästä ja oviaukosta
ryhmittäin Oparin kyhmyisiä ja karvaisia miehiä aseina raskaat
lyijypäiset sauvansa ja puukkonsa. Puissa heidän yläpuolellaan kirkui
ja parpatti pari-, kolmekymmentä pientä harmaata marakattia.
"Ei tänne", ne huusivat, "ei tänne!" ja osoittivat kaupungin
eteläsivulle päin.
Kurittoman rahvaslauman lailla astuivat papit ja soturit jälleen
palatsiin Kadshin kintereillä, palaten rakennuksen toista sivua kohti.
Sieltä he kapusivat palatsia suojaavan korkean muurin harjalle, juuri
kun Tarzanin joukot pysähtyivät sen ulkopuolelle.
"Kivimöhkäleitä, kivimöhkäleitä!" kirkui Kadsh. Ja vastauksena hänen
käskyihinsä alkoivat naiset alhaalla kerätä irtonaisia, palatsin
muurista murtuneita sirpaleita ja heitellä niitä ylös sotureille.
"Menkää tiehenne!" huusi Kadsh sotajoukolle portin ulkopuolella.
"Menkää tiehenne! Minä olen Kadsh, Leimuavan Jumalan ylipappi, ja tämä
on hänen temppelinsä. Älkää saastuttako Leimuavan Jumalan temppeliä,
muutoin saatte tuntea hänen vihaansa."
Tarzan astahti eteenpäin hiukan toisten edelle ja kohotti kätensä
vaatien äänettömyyttä.
"La, teidän ylipapittarenne ja kuningattarenne, on täällä", hän huusi
muurilla seisoville sotilaille. "Kadsh on kavaltaja ja petturi. Avatkaa
porttinne ja ottakaa vastaan kuningattarenne. Jättäkää kavaltajat
oikeuden käsiin, niin teille ei tapahdu mitään pahaa; mutta jos
kiellätte La'lta pääsyn kaupunkiinsa, niin me anastamme väkivallalla ja
verenvuodatuksella sen, mikä La'lle oikeudenmukaisesti kuuluu."
Tarzanin lakattua puhumasta astahti La hänen viereensä, jotta
koko hänen kansansa hänet näkisi, ja heti kuului hajanaisia
hyväksymishuutoja La'lle, ja yksi ja toinen ääni kohotettiin Kadshia
vastaan. Ilmeisesti älyten, ettei vaakakupin kallistumiseen paljon
tarvittaisi, kirkaisi Kadsh miehilleen, että heidän on hyökättävä, ja
sinkautti samalla kiven Tarzania kohti. Ainoastaan apinamiehen
ihmeellinen ketteryys pelasti hänet, ja heitto meni ohi, osuen erästä
gomangania rintaan ja kaataen hänet. Heti satoi kiviä kuurona heidän
päälleen, ja silloin Tarzan käski seuralaistensa rynnätä.
Ulvoen ja möristen syöksyivät bolganit ja gomanganit hyökkäykseen. Kuin
kissat he kiipesivät rosoista muurinpintaa ylöspäin ylhäältä uhkaavien
lyijysauvojen uhalla. Tarzan, joka oli valinnut Kadshin uhrikseen,
saapui ensimmäisten joukossa muurin harjalle. Käyrä, karvainen soturi
iski häntä kohti lyijysauvallaan, mutta riippuen toisella kädellään
muurinharjasta tarttui Tarzan toisella kädellään aseeseen, temmaten sen
hätyyttäjältään. Samassa hän näki Kadshin kääntyvän ja katoavan takana
olevaan pihaan. Tarzanin hinattua itsensä harjalle kävi hänen
kimppuunsa heti kaksi muuta Oparin soturia. Heidän tovereiltaan
sieppaamallaan aseella hän kellisti heidät oikealle ja vasemmalle, niin
suuren etevämmyyden tuotti hänelle hänen iso kokonsa ja voimansa, ja
sitten hän, muistaen vain, että Kadshin, joka oli La'ta vastaan tehdyn
kapinan alkuunpanija ja johtaja, ei ollut sallittava paeta, hyppäsi
alas kiveykselle, juuri kun ylipappi hävisi holvikäytävästä pihamaan
toiselle puolelle.
Jotkut papit ja papittaret yrittivät estää hänen kulkuaan. Tarttuen
nilkoista erääseen pappiin heilautti apinamies hänen ruumistaan kehässä
ympärillään, siten raivaten itselleen tien juostessaan pihamaan
vastapäistä sivua kohti, missä hän pysähtyi, kääntyen ja ponnistaen
mahtavain lihastensa kaikella voimalla heilautti papin ruumista vielä
kerran ja paiskasi sen vasten ahdistajainsa kasvoja.
Jäämättä tarkastamaan, mikä vaikutus hänen teollaan oli, hän kääntyi
jälleen Kadshin takaa-ajoa jatkamaan. Mies pysyi aina hiukan edellä,
sillä hän tunsi palatsin ja temppelin ja pihojen kiemurtelevat sokkelot
paremmin kuin Tarzan ja osasi niissä siis paremmin liikkua. Siitä, että
polku johti temppelin sisäpihoihin, oli Tarzan varma. Sieltä pääsisi
Kadsh helposti pujahtamaan palatsin alla oleviin maaholveihin ja saisi
piilopaikan, josta hänet olisi vaikea karkoittaa, sillä niin lukuisat
ja mutkittelevat nuo pimeät maanalaiset tunnelit olivat. Siispä Tarzan
ponnisti kaikkensa ehtiäkseen uhripihaan kyllin ajoissa, estääkseen
Kadshin pääsemästä verrattain hyvään turvaan maanalaisiin käytäviin,
mutta kun hän vihdoin hyppäsi ovikäytävästä pihaan, kiertyi taitavasti
heitetty silmukka hänen nilkkoihinsa, ja hän paiskautui raskaasti
tantereeseen. Melkein heti karkasi joukko Oparin pieniä, käyriä
miehiä hänen kimppuunsa hänen viruessaan siinä kaatumisestaan
puolipökertyneenä ja ennenkuin hän oli tullut täysin tajuihinsa, olivat
he hänet lujasti köyttäneet.
Melkein puoliksi taintuneena hän tunsi, kuinka ne nostivat hänet maasta
ja kantoivat häntä, ja pian senjälkeen hänet laskettiin kylmälle
kiviselle pinnalle. Vasta silloin hän tointui täydellisesti ja totesi
taaskin makaavansa selällään Leimuavan Jumalan temppelin sisäpihan
uhrialttarilla, ja hänen yläpuolellaan seisoi pääpappi Kadsh, julmat
kasvot vääntyneinä vihan irvistykseen ja kuvastaen viivästyneen koston
riemua, joka häntä odotti.
"Vihdoin!" mölähti ahnehtiva ilkimys. "Tällä kertaa et sinä, Apinain
Tarzan, saa kokea Leimuavan Jumalan raivoa, vaan miehen, Kadshin,
vimmaa; eikä nyt viivytellä eikä kukaan tule väliin."
Kadsh heilautti uhripuukkoaan korkealla hänen päänsä päällä. Veitsen
terän yli näki Apinain Tarzan pihamuurin harjan ja sen takaa juuri
silloin esiin pistämässä mahtavan mustaharjaisen leijonan pään ja
hartiat.
"Jad-bal-ja!" hän huusi. "Tapa, tapa!"
Kadsh epäröi, puukko korkealla. Hän näki apinamiehen silmien suunnan ja
seurasi sitä. Ja sillä hetkellä loikkasi kultaleijona kiveykselle ja
oli kahdella valtavalla harppauksella Oparin ylipapin niskassa. Veitsi
kilahti kivipermannolle, ja pedon lujat leukapielet loksahtivat umpeen
miehen kamalissa kasvolihaksissa. Alemmat papit, jotka olivat
kaapanneet Tarzanin ja jääneet katselemaan, kuinka hän saisi
surmansa Kadshin kädestä, olivat parkuen paenneet pihasta samassa
silmänräpäyksessä kun kultaleijona oli karannut heidän mestarinsa
kimppuun, ja nyt ei temppelin uhripihassa enää ollut muita kuin Tarzan,
Jad-bal-ja ja Kadshin hengetön ruumis.
"Kah, Jad-bal-ja", käski Tarzan, "älä salli kenenkään tehdä pahaa
Apinain Tarzanille."
Tuntia myöhemmin täyttyi Oparin vanha palatsi ja temppelit La'n
voitollisista joukoista. Surmalta säästyneet papit ja soturit olivat
nopeasti antautuneet, tunnustaen La'n kuningattarekseen ja
ylipapittarekseen, ja nyt etsittiin La'h käskystä kaikkialta
kaupungista Tarzania ja Kadshia. Niinpä La itse erään etsijäosaston
johtajana sattui astumaan uhripihaan. Näky, joka hänen silmiään täällä
kohtasi/ sai hänet äkkiä pysähtymään, sillä siellä virui Apinain Tarzan
sidottuna alttarilla, ja hänen päällään seisoi kiukkuisena ja kiiluvin
silmin kultaleijona Jad-bal-ja, tuijottaen suoraan La'han.
"Tarzan, Tarzan!" parahti tämä, astahtaen alttaria kohti. "Kadsh on
viimeinkin ajanut tahtonsa perille. Armahtakoon, minua isieni Jumala!
Tarzan on kuollut!"
"Ei", huusi apinamies, "kaukana siitä! Tulehan päästämään minua. Minä
olen ainoastaan sidottuna, mutta ilman Jad-bal-jaa olisin kuollut
uhriveitsestä."
"Jumalan kiitos", huudahti La ja aikoi lähestyä alttaria, mutta
pysähtyi nähdessään murisevan leijonan uhkaavan asennon.
"Alas!" huusi Tarzan. "Salli hänen tulla!" Ja Jad-bal-ja laskeutui
isäntänsä viereen ja ojensi viiksisen kuononsa apinamiehen rintaa
vasten.
Sitten saapui La ja ottaen uhriveitsen katkoi viidakon vangittua herraa
pidättävät siteet, nähden samassa alttarin toisella puolen viruvan
Kadshin ruumiin.