siihen pysty, koska meillä ei ole millä maksaisimme kantajamme."
Esteban raapi päätänsä. "Olet oikeassa", hän sanoi, "mutta se säästäisi
meiltä sen kirotun matkan rannikolle ja sieltä takaisin."
He istuivat jonkun ajan ääneti ja ajatellen. "Nyt älyän!" huudahti
espanjalainen vihdoin. "Vaikka meillä olisi kantajiakin, niin emme nyt
voisi suoraan palata rannikolle pelosta, että tapaisimme Flora Hawkesin
joukon. Meidän täytyy sallia heidän lähteä Afrikasta ennenkuin
siirrämme kullan rannikolle. Kaksi kuukautta täytyy meidän joka
tapauksessa odottaa, sillä heillä on hitonmoinen urakka pyrkiessään
rannikolle napisevine kantajaliutoineen. Viekäämme siis odottaessamme
yksi kultaharkko lähimpään paikkaan, missä voimme sitä kaupata. Sitten
voimme palata pestaamaan kantajia kuljettaaksemme kullan kylästä
kylään."
"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi Owaza. "Täältä ei ole varsin
pitkä matka lähimmälle kauppa-asemalle, ei niin pitkä kuin rannikolle,
ja täten me emme ainoastaan voita aikaa, vaan säästämme itseltämme
monet pitkät vaellukset."
"Huomenna siis kaivamme esiin yhden kultaharkoista, mutta meidän pitää
varoa, ettei kukaan miehistäsi meitä seuraa, sillä kukaan ei saa tietää
kullan kätköpaikkaa ennenkuin se on ehdottomasti välttämätöntä. Sitten
kun me palaamme sitä noutamaan, saavat tietenkin toisetkin asiasta
selvän, mutta kun me sen jälkeen olemme itse alati mukana, ei ole
suurta vaaraa, että aarre riistetään meiltä."
Ja niin espanjalainen ja Owaza palasivat seuraavana päivänä aarteen
kätköpaikalle, josta he kaivoivat esille yhden ainoan kultaharkon.
Ennenkuin he lähtivät paikalta, piirsi espanjalainen olkapäällänsä
kantamansa pantterintaljan sisäpuolelle tarkan kartan seudusta, johon
aarre oli kätkettynä, käyttäen piirustukseensa teroitettua puikkoa,
jota kasteli vartavasten tappamansa pikku nakertajan vereen. Owazalta
hän sai tietää alkuasukasten nimityksen joelle ja sellaisille
huomattaville kohdille, jotka nähtiin aarteen kätköpaikalta, sekä
mahdollisimman selvät ohjeet, kuinka voisi rannikolta saapua tälle
paikalle. Nämä tiedot hän kirjoitti kartan alapuolelle, ja sen tehtyään
hän tunsi suurta helpotusta, tarvitsematta enää pelätä, että jos
jotakin tapahtuisi Owazalle, ei hän koskaan kykenisi löytämään kullan
kätköpaikkaa.
<tb>
Kun Jane Clayton oli saapunut rannikolle Lontooseen matkustaakseen,
odotti häntä sähkösanoma, joka ilmoitti että hänen isällään ei ollut
mitään vaaraa eikä siis tyttärelläkään mitään pakkoa palata hänen
luokseen. Senvuoksi hän muutaman päivän levähdettyään käänsi jälleen
kasvonsa kotia kohti ja alkoi samota takaisin samaa pitkää, helteistä,
vaivaloista reittiä, jonka vastikään oli taivaltanut. Kun hän vihdoin
pääsi maatilalle, kuuli hän hämmästyksekseen, että Apinain Tarzan ei
vielä ollut palannut retkeltään Oparin kaupunkiin, aarreholvien kultaa
noutamasta. Hän tapasi Korakin ilmeisesti kovin levottomana, mutta
haluttomana ilmaisemaan epäilyä isänsä kyvystä pitää huolta itsestään.
Hän kuuli kaihomielin kultaleijonan karkaamisesta, sillä hän tiesi,
että Tarzan oli suuresti kiintynyt tähän jaloon eläimeen.
Toisena päivänä Janen palaamisen jälkeen saapuivat Tarzania seuranneet
wazirit kartanoon ilman häntä. Silloin vasta täyttyi rouvan sydän
pelosta. Mitä hänen herralleen ja puolisolleen olikaan tapahtunut? Hän
kyseli tarkkaan miehiltä, ja kuultuaan, että Tarzania taaskin oli
kohdannut tapaturma, joka oli vioittanut hänen muistiaan, ilmoitti hän
heti, että hän lähtisi seuraavana päivänä puolisoaan hakemaan, käskien
juuri palanneiden wazirien häntä seurata.
Korak yritti saada hänet luopumaan siitä päätöksestä, mutta kun hän ei
siinä onnistunut, pyrki hän äitinsä mukaan.
"Emme kaikki saa lähteä kotoa", sanoi rouva. "Sinun tulee jäädä tänne,
poikani. Jos minä en onnistu, niin palaan ja lähetän sinut."
"Minä en voi sallia sinun lähteä yksinäsi", vastasi Korak.
"Minä en ole yksinäni, kun wazirit ovat kanssani", nauroi äiti, "ja
sinä tiedät varsin hyvin, poikani, että heidän seurassaan olen yhtä
hyvin turvassa missä tahansa Afrikan sydämessä kuin täällä maatilalla."
"Niin, niin, sen uskon", vastasi Korak, "mutta minä soisin voivani
lähteä tai että Mirjam olisi täällä."
"Niin, minäkin toivoisin, että Mirjam olisi täällä", vastasi lady
Greystoke. "Mutta älä ole huolissasi. Sinä tiedät, että minun
viidakkovaistoni, joskaan en siinä vedä vertoja Tarzanille ja
Korakille, ei suinkaan ole halveksittava ja että minä uskollisten ja
urhoollisten wazirien ympäröimänä olen turvassa."
"Saatat olla oikeassa", vastasi Korak, "mutta en mielelläni näe sinua
lähtevän ilman minua."
Ja niin Jane Clayton seuraavana aamuna pojan vastaväitteistä huolimatta
lähti viidenkymmenen wazirisoturin seurassa etsimään villiä puolisoaan.
<tb>
Kun Esteban ja Owaza eivät olleet palanneet leiriin, kuten olivat
luvanneet, olivat toiset joukkueen jäsenet ensin suuttumaisillaan, mikä
myöhemmin muuttui huolestumiseksi, ei niin paljon espanjalaisen
turvallisuuden vuoksi kuin pelosta, että Owazaa oli kohdannut tapaturma
ja että hän ei palaisi opastamaan heitä turvallisesti rannikolle, sillä
kaikkien mustien joukosta hän yksinään näytti kykenevän pitämään
kurissa nyrpeät ja kapinalliset kantajat. Neekerit nauroivat
otaksumalle, että Owaza olisi eksynyt, ja pikemminkin luulivat, että
hän ja Esteban olivat ehdoin tahdoin heidät jättäneet. Luvinilla, joka
toimi päämiehenä Owazan poissaollessa, oli oma selityksensä.
"Owaza ja bwana ovat yksinään menneet tapaamaan norsunluurosvoja.
Oveluudella he voivat saada aikaan yhtä paljon kuin me olisimme
väkivallalla saavuttaneet, ja silloin on vain kaksi jakamassa
norsuhampaat."
"Mutta kuinka voi kaksi miestä voittaa rosvojoukon?" kysyi Flora
epäilevästi.
"Te ette tunne Owazaa", vastasi Luvini. "Jos hän saa kuiskatuksi
sanansa orjain korviin, niin hän voittaa heidät puolelleen, ja kun
arabialaiset näkevät, että Owazan toverina ja kapinallisia orjia
taistelussa johtavana on Apinain Tarzan, niin he pakenevat
säikähtyneinä."
"Luulen, että hän on oikeassa", mutisi Kraski; "se kuulostaa juuri
espanjalaisen tapaiselta", ja sitten hän äkkiä kääntyi Luvinin puoleen.
"Voitko johtaa meidät rosvojen leiriin?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi neekeri.
"Hyvä", huudahti Kraski; "ja mitä sitten sinä, Flora, ajattelet tästä
suunnitelmasta? Lähettäkäämme nopea viestinviejä rosvojen luo
varoittamaan heitä Owazasta ja espanjalaisesta ja ilmoittamaan heille,
että viimemainittu ei ole Apinain Tarzan, vaan petkuttaja. Me voimme
pyytää heitä vangitsemaan ja pidättämään nuo kaksi, kunnes itse
saavumme ja paikalle ehdittyämme voimme tehdä enempiä suunnitelmia sen
mukaan kuin olosuhteet sallivat. Hyvin luultavasti voimme panna
täytäntöön alkuperäisen tuumamme, sitten kun kerran ystävinä olemme
astuneet heidän leiriinsä."
"Tuo kuulostaa hyvältä", vastasi Flora, "ja se on tosiaankin aika
kieroa, yhtä kieroa kuin sinä olet itsekin."
Venäläinen punehtui. "Harakat viihtyvät parhaiten harakkain parissa",
hän lausui.
Tyttö kohautti olkapäitään huolettomasti, mutta Bluber, joka Peeblesin
ja Throckin kanssa oli äänettömänä kuunnellut, riehahti.
"Mitä sinä tarkoitat harakoilla, jotka viihtyy parhaiten harakoitten
kanssa?" hän kysyi. "Kuka nyt olla kiero? Minä sanoo sinulle, herra
Karl Kraski, että minä olla reilu mies, ja se yks asia ei kuka ihminen
voi sanoa Adolph Bluberista, että hän olla kiero."
"Pidä suusi kiinni", tokaisi Kraski; "jos yrityksessä on jotakin
tavoitettavaa, niin kyllä sinä mukana olet -- mikäli ei ole mitään
vaaraa. Ne miekkoset itse varastivat norsunluun ja hommassa kaiketi
tappoivat paljon ihmisiäkin. Sitäpaitsi he ovat ottaneet orjiakin,
jotka me vapautamme."
"No niin", sanoi Bluber, "jos se olla oikein ja rehellistä, niin kyllä
kernaasti minun puolestani, mutta muista sentään, Kraski, että _minä_
olla rehellinen mies."
"Tuhat tulimmaista", huudahti Throck, "me olemme kaikki rehellisiä
miehiä; en ole ikinä elämässäni tavannut tällaista metistä
pastorijoukkoa."
"Tietysti me olemme rehellisiä", ulvoi John Peebles, "ja joka vain
sanoo, ettemme sitä ole, siltä me murskaamme kallon, siinä se."
Tyttö hymyili väsyneesti. "Kyllähän te aina voitte kerskua
rehellisyydestänne", hän sanoi. "Mokomat kiertävät maailmaa
rehellisyydestään kerskuen. Mutta eipä väliä; nyt on päätettävä,
seuraammeko Kraskin neuvoa vai emmekö. Siitä asiasta on meidän toki
sovittava ennenkuin yritykseen ryhdymme. Meitä on viisi. Äänestäkäämme.
Teemmekö niin vai emmekö?"
"Tulevatko miehet mukaamme?" kysyi Kraski kääntyen Luvinin puoleen.
"Jos heille luvataan osa norsunluusta, niin he ovat valmiit", vastasi
neekeri.
"Kuinka moni kannattaa Karlin suunnitelmaa?" kysyi Flora.
Kaikki kannattivat sitä yksimielisesti, ja niin päätettiin, että he
ryhtyisivät yritykseen, ja puolta tuntia myöhemmin lähetettiin
viestinviejä rosvojen leiriin viemään sanaa sen päällikölle. Vähän
myöhemmin lähti joukkue liikkeelle, kulkien samaan suuntaan.
Kun he viikon päästä ehtivät rosvojen leiriin, kuulivat he, että heidän
sanansaattajansa oli turvallisesti saapunut perille ja että heitä
odotettiin. Esteban ja Owaza eivät olleet näyttäytyneet eikä
naapuristossa ollut heitä nähty tai heistä kuultu. Siitä johtui, että
arabialaiset olivat taipuvaisia epäluuloisuuteen ja jurouteen, koska
pelkäsivät, että heille tuotu tiedonanto oli vain juoni, jonka avulla
tämä melkoinen joukko valkoihoisia ja aseistettuja neekereitä pääsi
turvallisesti heidän paalutukseensa.
Kun Jane Clayton liikkui nopeasti wazireineen, tapasi hän Flora
Hawkesin safarin jäljet leiriltä, missä wazirit olivat viimeksi nähneet
Estebanin, jota he edelleenkin luulivat Apinain Tarzaniksi. Seuraten
selviksi poljettuja jälkiä ja liikkuen paljon nopeammin kuin Hawkesin
safari, leiriytyivät Jane ja wazirit puolentoista kilometrin päähän
norsunluurosvoista vain viikkoa myöhemmin Hawkesin joukon saapumisesta,
joka siellä edelleenkin viipyi, odottaen joko Owazan ja Estebanin tuloa
tai sopivaa hetkeä tehdäkseen kavalan hyökkäyksen arabialaisia vastaan.
Sillä välin oli Luvinin ja muutamien muiden neekerien onnistunut salaa
kylvää kapinanhenkeä arabialaisleirin orjain keskuudessa. Vaikka hän
joka päivä selosti menestystään Flora Hawkesille, ei hän selostanut
pienen oman suunnitelmansa säännöllistä kehittymistä. Hän näet
orjakapinan ja arabialaisten tappamisen lisäksi tuumi kaikkien leirin
valkoisten murhaamista, lukuunottamatta Flora Hawkesia, jonka Luvini
halusi säilyttää joko itseään varten tai jollekulle pohjoisten seutujen
mustalle sulttaanille myytäväksi. Luvinin ovelana suunnitelmana oli
ensin tappaa arabialaiset valkoisten avulla ja sitten karata valkoisten
kimppuun ja tappaa . heidät, kun heidän palvelijansa ensin olivat
varastaneet heiltä aseet
Ei ole juuri epäilystäkään, että Luvini olisi voinut panna tuumansa
helposti täytäntöön, jollei esteenä olisi ollut erään, Flora Hawkesin
yksityispalvelijana toimineen nuoren neekeripojan uskollisuus ja
kiintymys emäntäänsä.
Tämä nuori valkoinen nainen, vaikka olikin valmis menemään varsin
pitkälle ahneutensa ja rahanhimonsa tyydyttämiseksi, oli ystävällinen
ja lempeä emäntä. Hänen ystävällisyydenosoituksensa tälle
tietämättömälle mustalle pojalle olivat tuottamassa hänelle paljon
suuremman osingon kuin hänen panoksensa edellytti.
Luvini oli muutamana iltapäivänä käynyt Floran luona ilmoittamassa
hänelle, että kaikki oli valmista ja että orjain kapina ja
arabialaisten murha tapahtuisivat sinä iltana heti pimeän tulon
jälkeen. Valkoisten saaliinhimon oli rosvojen omistama norsunluuvarasto
jo kauan sitten herättänyt, minkävuoksi kaikki olivat perin halukkaita
salaliiton lopulliseen ratkaisevaan tekoon, joka tuottaisi heidän
haltuunsa melkoisen varallisuuden.
Juuri vähää ennen ilta-ateriaa hiipi pieni neekeripoika Flora Hawkesin
telttaan. Poika mulkoili silmät selällään ja oli kovin säikähtynyt.
"Mikä nyt on?" kysyi tyttö.
"Hst!" varoitti nuorukainen. "Älä salli heidän kuulla puhuvasi minulle,
vaan tuo korvasi lähelle, kun minä sinulle kuiskaamalla kerron, mitä
Luvini suunnittelee."
Neitonen kallisti päänsä pienen neekerin huulia kohti.
"Sinä olet ollut minulle ystävällinen", kuiskasi poika; "nyt kun Luvini
tahtoisi tehdä sinulle pahaa, olen minä tullut sinulle siitä
ilmoittamaan."
"Mitä tarkoitat?" huudahti Flora hiljaa.
"Tarkoitan, että Luvini on antanut käskyn arabialaisten surmaamisen
jälkeen tappaa kaikki valkoiset miehet ja ottaa sinut vangiksi. Hän
aikoo joko itse pitää sinut tai myydä sinut pohjoiseen suuresta
rahasummasta."
"Mutta kuinka tämän kaiken tiedät?" kysyi neitonen.
"Kaikki neekerit leirissä sen tietävät", vastasi poika. "Minun oli
määrä varastaa sinun kiväärisi ja pistoolisi, niinkuin jokaisen
palveluspojan on varastettava valkoisen isäntänsä aseet."
Neitonen hypähti seisaalleen. "Kyllä minä sille mustanaamalle näytän",
hän huudahti, siepaten pistoolinsa, ja hyppäsi teltan ovikaistaletta
kohti.
Poika tarttui häntä polvien kohdalta ja pidätti häntä. "Ei ei!" hän
huusi. "Älä tee sitä! Älä sano mitään! Se merkitsisi vain, että he
tappavat valkoiset miehet sitä nopeammin ja ottavat sinut vangiksi
kumminkin. Jokainen neekeri leirissä on teitä vastaan. Luvini on
luvannut jakaa norsunluun yhtäläisesti kaikkien kesken. He ovat nyt
valmiit, ja jos sinä uhkaisit Luvinia tai he jollakin muulla tavoin
saisivat tietää, että olet hankkeesta selvillä, karkaisivat he heti
kimppuusi."
"Mitä minun siis olisi mielestäsi tehtävä?" kysyi Flora.
"Ainoa toivo on paossa. Sinun ja valkoisten miesten on pujahdettava
viidakkoon, enkä minäkään saa teitä seurata."
Tyttö seisoi katsellen poikaa hetkisen ääneti, ja sitten hän sanoi:
"Hyvä on, minä teen niinkuin neuvot. Sinä olet pelastanut henkeni.
Kenties en koskaan kykene sinua palkitsemaan, mutta kenties kykenenkin.
Mene nyt ennenkuin sinua vastaan herää epäluuloja."
Neekeri poistui teltasta, kiiveten takaseinän alitse välttääkseen, että
joku hänen leirin keskelle kerääntyneistä tovereistaan hänet huomaisi,
teltan etuosa kun oli selvästi nähtävissä sieltä. Heti kun hän oli
mennyt, käveli Flora, ikäänkuin sattumalta kentälle ja meni Kraskin
telttaan, jossa venäläinen asui yhdessä Bluberin kanssa. Hän tapasi
molemmat miehet ja kertoi heille hiljaa kuiskaillen, mitä oli
neekeriltä kuullut. Kraski kutsui sitten Peeblesin ja Throckin, koska
oli päätetty olla millään ulkonaisella merkillä ilmaisematta, että
heillä oli vihiä salajuonesta. Englantilaiset tahtoivat karata
neekerien kimppuun ja tuhota heidät, mutta Flora Hawkes sai heidät
luopumaan sellaisesta yltiöpäisyydestä huomauttamalla, kuinka suuresti
alkuasukkaat olivat heitä lukuisammat ja kuinka toivotonta heidän
nujertamisensa oli.
Bluber, joka oveluudessaan ja viekkaudessaan aina oli taipuvainen
kaksinaiseen peliin, missä sellaiseen oli vähänkin tilaisuutta,
ehdotti, että he salavihkaa ilmoittaisivat arabialaisille, mitä olivat
kuulleet, ja näiden kanssa yhteisvoimin asettuisivat mahdollisimman
lujaan asemaan ja avaisivat tulen mustia vastaan heidän hyökkäystään
odottamatta.
Taaskin Flora Hawkes suhtautui ehdotukseen kielteisesti. "Se ei
kelpaa", hän sanoi, "sillä arabialaiset ovat pohjaltaan yhtä paljon
meidän vihollisiamme kuin neekeritkin. Jos meidän onnistuisi nujertaa
neekerit, ei kuluisi monta minuuttia ennenkuin arabialaiset tietäisivät
äsken heitä vastaan punomamme juonen jokaisen yksityiskohdan, minkä
jälkeen ei henkenne olisi _tuon_ arvoinen", ja hän näpsäytti sormiaan.
"Kyllä kai Flora on oikeassa, kuten tavallista", mörisi Peebles, "mutta
mihin hiidessä me joudumme harhaillessamme tässä viidakossa ilman
neekerejä, jotka pyytäisivät meille riistaa, keittäisivät meille,
kantaisivat kapineitamme ja opastaisivat meitä erämaassa? Sen minä
tahtoisin tietää -- ja tässä sitä nyt ollaan."
"Ei, ei tässä kai muuta neuvoa ole", sanoi Throck. "Mutta ei maar minua
halutakaan juosta tieheni, en ainakaan likaisten neekerien edeltä
pakoon pötki."
Silloin kuului valkoisten korviin mölyä etäältä viidakosta: se oli
leijonan karjahdus.
"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Menisikö me yksinämme tuohon viidakkoon?
_Mein Gott!_ Melkein minä kernaammin jään tänne ja antaa tappaa itse
niinkuin valkoinen mies."
"Eivät ne tapa sinua valkoisen miehen lailla", virkkoi Kraski. "Ne
kiduttavat sinua, jos jäät."
Bluber väänteli käsiään, ja tuskanhiki valui hänen pulleita kasvojaan
pitkin. "Voi, minkä takia minä tämä tehnyt?" hän uikutti. "Miksei minä
jäänyt Lontoo, jonne minä kuuluu?"
"Tuki suusi", tiuskasi Flora. "Etkö tiedä, että jos jollakin tavoin
herätät heidän epäluulonsa, ne ryökäleet karkaavat heti kimppuumme? Ei
meillä ole muuta neuvoa kuin odottaa, kunnes he hyökkäävät arabialaisia
vastaan. Meillä on silloin vielä aseemme, sillä he eivät aio niitä
meiltä viedä ennenkuin arabialaiset on surmattu. Taistelun hämmingissä
täytyy meidän paeta viidakkoon, ja senjälkeen -- vain Jumala tietää --
ja Jumala meitä auttakoon!"
"Niin, Jumala meitä auttakoon!" sopersi Bluber aivan hätäännyksissään.
Hetkistä myöhemmin tuli Luvini heidän luoksensa. "Kaikki on valmista,
bwanat", hän sanoi. "Olkaa varuillanne heti kun ilta-ateria on syöty.
Kuulette merkkilaukauksen. Avatkaa sitten tuli arabialaisia vastaan."
"Hyvä on", virkkoi Kraski; "olemme juuri siitä haastelleet ja
päättäneet asettua lähelle porttia, estääksemme heidät pakenemasta."
"Se sopii", sanoi Luvini, "mutta sinun täytyy jäädä tänne." Hän
puhutteli Floraa. "Sinun ei olisi turvallista olla taistelun
tuoksinassa. Jää tänne telttaan, niin rajoitamme ottelun kylän toiselle
sivulle ja mahdollisesti portin tienoille, jos joku heistä yrittää
murtautua riviemme lävitse pakoon."
"Hyvä niin", myönsi Flora, "minä jään tänne, missä on turvallista."
Mielissään, että asiat sujuivat mitä parhaiten hänen etujensa
mukaisesti, jätti neekeri heidät, ja pian oli koko leiri nauttimassa
ilta-ateriaansa. Kaikkialla leirissä vallitsi väkinäisyyden ja kovin
hermostuneen jännityksen tunne, joka arabialaistenkin oli täytynyt
huomata, vaikka sen syy ainoastaan heille oli tuntematon. Bluber oli
niin säikähtynyt, ettei voinut syödä, vaan istui kalpeana ja vavisten,
katse harhaillen hurjasti pitkin kenttää -- ensin mustain parveen,
sitten arabialaisiin ja sitten portille, jonka etäisyyden hän varmaan
oli mielessään mitannut sata kertaa istuessaan siinä ja odotellessaan
laukausta, joka olisi merkkinä verilöylylle ja hänen pakenemiselleen
viidakkoon, missä hän varmasti luuli joutuvansa ensimmäisen
pyydystelevän leijonan välittömäksi saaliiksi.
Peebles ja Throck nauttivat ateriansa juroina Bluberin suureksi
kiusaksi. Kraski, joka oli perin hermostunut luonteeltaan, söi vain
vähän, mutta ei osoittanut mitään pelonmerkkiä, eikä Flora Hawkeskaan,
vaikka hän sydämessään käsitti heidän asemansa toivottomuuden.
Oli tullut pimeä. Jotkut neekereistä ja arabialaisista aterioitsivat
vielä, kun äänettömyyden äkkiä katkaisi terävästi pamahtava
kiväärinlaukaus. Muuan arabialainen vaipui äännähtämättä maahan. Kraski
nousi ja tarttui Floraa käsivarresta.
"Tule", hän huudahti.
Peeblesin ja Throckin seuraamina he astuivat paalutuksen porttia kohti,
ja heidän edellään riensi Bluber, jonka jalat pelko siivitti.
Nyt täyttyi ilma taistelevien miesten käheistä huudoista ja
kiväärinlaukauksista. Arabialaiset, joita oli vain puolisen tusinaa,
taistelivat kuin susilaumaa vastaan, ja koska he olivat paljon parempia
pyssymiehiä kuin neekerit, oli taistelun tulos vielä epätietoinen, kun
Kraski avasi portin ja viisi eurooppalaista pakeni viidakon pimentoon.
Ottelun leirissä täytyi toki päättyä niinkuin se päättyi, sillä niin
monin verroin lukuisammat arabialaisia olivat neekerit, että heidän
onnistui kehnosta ampumataidostaan huolimatta kaataa viimeinenkin
vihollisensa. Silloin Luvini käänsi huomionsa toisiin valkoihoisiin,
vain todetakseen, että nämä olivat paenneet kylästä. Neekeri käsitti
heti kaksi asiaa. Ensiksikin, että joku oli hänet kavaltanut, ja
toiseksi, että valkoiset eivät olleet voineet ehtiä etäälle siinä
lyhyessä ajassa, joka oli heidän poistumisestaan kulunut.
Kutsuen soturinsa ympärilleen hän selitti heille, mitä oli tapahtunut;
teroittamalla heidän mieleensä, että valkoiset, jos heidän
sallittaisiin päästä pakoon, varmastikin palaisivat lisäjoukoin
neekerejä rankaisemaan, sai hän seuralaisensa, joita nyt oli
kolmattasataa soturia, tajuamaan, kuinka välttämätöntä oli heti lähteä
seuraamaan pakolaisten jälkiä ja tavoittaa heidät ennenkuin he
ehtisivät viedä viestin edes johonkin naapurikylään, joista lähin oli
ainoastaan päivämatkan päässä.
KUUDESTOISTA LUKU
Timanttivarasto
Alkeellisten savupommien täyttäessä keisarin tornin valtaistuinsalin
tukehduttavalla katkullaan lyöttäytyivät gomanganit Tarzanin ympärille,
rukoillen häntä pelastamaan heidät, sillä hekin olivat nähneet jokaisen
sisäänkäytävän eteen kasaantuneet bolganit ja sen suuren joukon, joka
odotteli puutarhassa ja ulkona pengermällä.
"Odottakaa hetkinen", virkkoi Tarzan, "kunnes savu on kyllin sakea
ehkäistäkseen bolganit näkemästä liikkeitämme. Sitten ryntäämme
pengermälle aukenevista ikkunoista ulos, sillä ne ovat lähempänä
itäporttia kuin mikään muu aukko, joten joillakuilla meistä on parempi
pakomahdollisuus."
"Minulla on parempi suunnitelma", sanoi vanhus. "Kun savu on meidät
peittänyt, niin seuratkaa minua. Yksi ovi on vartioimatta, luultavasti
siksi, että he eivät aavista meidän sitä käyttävän. Mennessäni
korokkeen yli valtaistuimen taitse oli minulla tilaisuus havaita, että
bolganeja ei ollut sitä vartioimassa."
"Mihin se johtaa?" kysyi Tarzan.
"Timanttitornin maakerrokseen -- sen tornin, josta sinut löysin. Se osa
palatsista on lähinnä itäporttia, ja jos ehdimme sinne ennenkuin he
aavistavat aikomustamme, ei ole juuri epäilemistäkään, että pääsemme
ainakin metsään."
"Oivallista!" riemuitsi apinamies. "Ei kestä kauan ennenkuin savu
verhoo meidät bolganeilta."
Tositeossa oli savu nyttemmin niin sakeaa, että valtaistuinsalissa
olijain oli vaikea hengittää. Monet heistä yskivät ja aivastelivat
tukehtumaisillaan, ja kaikkien silmät vettyivät kitkerän savun
vaikutuksesta. Mutta silti he eivät olleet kokonaan heitä ympäröiviltä
vartijoilta kätkettyinä.
"En tiedä, kuinka paljon kauemmin tätä voimme kestää", sanoi Tarzan;
"minä olen siitä jo saanut ihan kyliäni."
"Savu sakenee hiukan", virkkoi vanhus. "Lyhyt tuokio vain, niin voimme
luullakseni lähteä kenenkään näkemättä."
"Minä en voi tätä enää kestää", parahti La. "Minä tukehdun ja olen
puolisokea."