Sitä hän raotti verkalleen ja ääneti, kunnes saattoi pienestä
aukeamasta nähdä hämärästi valaistuun käytävään eli kehämäiseen
eteiseen, jonka keskellä oli noin neljän jalan levyinen ympyriäinen
aukko, ja sen läpi kulkemassa ja häviten samanlaiseen aukkoon katossa
ihan yläpuolella oli suora salko noin jalan välimitan päähän toisistaan
kiinnitetyin poikkipuin -- aivan ilmeisesti alkuperäiset portaat, jotka
yhdistivät tornin eri kerroksia toisiinsa. Kolme yhtä pitkäin
välimatkain päähän ympyrämäisen lattia-aukon reunoille asetettua
kohtisuoraa pylvästä oli kattoa kannattamassa. Tämän kehän ympärillä
oli toisia ovia, samanlaisia kuin siihen kammioon johtava, jossa
apinamies oli.
Kuulematta mitään melua ja näkemättä merkkiäkään mistään muusta
olennosta avasi Tarzan oven ja astui pyöriöön. Hänen sieraimiinsa
tunkeutui nyt voimakkaana sama tuikea suitsutuksen haju, joka ensin oli
tervehtinyt häntä hänen lähestyessään palatsia muutama päivä sitten.
Mutta tornin sisällä se oli paljon voimakkaampi, tositeossa yllättäen
kaikki muut tuoksut ja saattaen apinamiehen melkein pääsemättömään
pulaan La'ta etsiessään. Katsellessaan tämän ainoan tornikerroksen ovia
hän joutuikin aivan ymmälle ajatellessaan miltei mahdotonta urakkaansa.
Tämän suuren tornin etsintä yksinään ja ilman minkäänlaista apua
tarkalta hajuaistiltaan näytti hänestä mahdottomalta tehtävältä, jos
hän edes vähänkin tahtoi varoa ilmituloa.
Apinamiehen itseluottamus ei suinkaan ollut yltiöpäistä röyhkeyttä.
Tuntien rajansa hän tiesi, että hänellä oli vähän tai ei mitään
mahdollisuuksia edes muutamia bolganeja vastaan, jos hänet
keksittäisiin heidän palatsissaan, jossa kaikki oli tuttua heille ja
vierasta hänelle. Hänen takanaan oli avoin ikkuna, hiljainen viidakkoyö
ja vapaus. Edessä vaara, edeltäpäin määrätty tappio ja varsin
luultavasti kuolemakin. Kumman hän valitsisi? Hetkisen hän seisoi
hiljaa miettien, ja sitten hän kohottaen päänsä ja suoristaen leveitä
hartioitaan ravisti uhmaavasti mustia suortuviaan ja astui rohkeasti
eteenpäin lähimmälle ovelle. Hän tutki huoneen toisensa jälkeen, kunnes
oli täydellisesti kiertänyt tasanteen, mutta hänen etsintänsä oli
tuloksetonta sikäli, että La'ta hän ei löytänyt eikä mitään merkkiäkään
hänestä. Hän tapasi omituisia huonekaluja, mattoja ja verhoiluja,
kulta- ja timanttikoristeita, jopa eräässä hämärästi valaistussa
kammiossa nukkuvan bolganinkin; mutta niin äänettömät olivat
apinamiehen liikkeet, että nukkuja jatkoi häiritsemättä untaan,
sittenkin vaikka Tarzan kiersi hänen vuoteensa, joka oli asetettu
kammion keskelle, ja tutki sen takana olevan verhotun komeron.
Kierrettyään tämän kerroksen Tarzan päätti pyrkiä ylöspäin ja vasta
palatessaan tutkia alemmat tasanteet. Tämän suunnitelmansa mukaisesti
hän siis nousi kummallisia portaita. Vasta kolme tasannetta
sivuutettuaan hän vihdoin saapui tornin ylimpään kerrokseen. Jokaista
permantoa ympäröi kehä ovia. Kaikki ovet olivat suljetut, mutta
jokaista tasannetta hämärästi valaisemassa oli heikosti palavia
lamppuja -- matalia kultamaljoja, sisältäen nähtävästi talia, jossa
uiskenteli jonkinlainen rohdinsydän.
Ylimmältä tasanteelta lähti vain kolme ovea, jotka kaikki olivat
suljetut. Tämän kehän kattona oli itse tornin kupukatto ja sen keskellä
taaskin ympyriäinen aukko, josta portaat tunkeutuivat ylös yön
pimeyteen.
Tarzanin avatessa itseään lähinnä olevan oven se natisi saranoillaan
ensimmäisenä kuuluvana äänenä, jonka hänen tutkimuksensa tähän asti
olivat aiheuttaneet. Huoneen sisusta hänen edessään oli valaisematon,
ja seisoessaan hiljaa kuin kuvapatsas muutaman silmänräpäyksen saranan
narahduksen jälkeen Tarzan huomasi äkkiä liikettä -- hyvin heikon
rasahduksen -- takaansa. Kääntyen äkkiä hän näki mieshahmon seisomassa
avoimessa oviaukossa tasanteen toisella puolen.
KAHDESTOISTA LUKU
Kultaharkot
Esteban Miranda oli näytellyt Apinain Tarzanin osaa wazireille vajaan
vuorokauden, kun hän alkoi käsittää, että hänelle kävisi uskotellun
aivovikansakin suojassa perin vaikeaksi rajattomasti jatkaa petostaan.
Ensiksikään ei Usulaa ollenkaan näkynyt miellyttävän ajatus vain
riistää kulta tungettelijoilta ja sitten pötkiä tiehensä. Eikä näkynyt
se suunnitelma hänen soturitovereitaankaan sen enempää innostuttavan.
He eivät tosiaan voineet käsittää, että jokunen kolahdus kalloon voisi
tehdä heidän Tarzanistaan pelkurin; mutta livistää tiehensä näiden
länsirannan neekerien ja muutaman kokemattoman valkoihoisen edeltä ei
heistä ollut muuta kuin pelkuruutta. Kaiken tämän lisäksi oli
iltapäivällä tapahtunut jotakin, mikä vihdoin sai espanjalaisen
varmaksi siitä, että hän ei suinkaan valmistanut itsellensä
ruusuvuodetta ja että hänelle olisi sitä turvallisempaa, mitä pikemmin
hän keksisi verukkeen jättääkseen wazirien seuran. Siihen aikaan he
vaelsivat jokseenkin avoimen viidakon läpi. Pensasmetsä ei ollut varsin
tiheää, ja puut kasvoivat melkoisten välimatkojen päässä toisistaan.
Silloin hyökkäsi yhtäkkiä ja ilman varoittavaa mylvinää sarvikuono
heitä kohti. Wazirien hämmästykseksi kääntyi Apinain Tarzan ja pakeni
lähintä puuta kohti heti kun hänen silmänsä äkkäsivät ryntäävän Buton.
Kiireessään Esteban kompastui ja kaatui, ja kun hän vihdoin ehti puun
juurelle, ei hän hypännyt ketterästi sen alimmille oksille, vaan yritti
käsiensä ja sääriensä varassa kiivetä valtavaa runkoa ylös niinkuin
koulupoika kapuaa sähkölennätinpylvääseen, vain luiskahtaakseen ja
pudotakseen takaisin maahan.
Sillä välin oli Buton, joka hyökkää pikemmin hajuaistinsa ja kuulonsa
kuin näkönsä mukaan, sen silmät kun ovat tavattoman heikot, eräs
wazireista harhauttanut alkuperäisestä suunnastaan, ja rynnättyään
miehen ohi oli se mennä puhkinut umpimähkään eteenpäin ja hävinnyt
viidakkoon heidän taakseen.
Kun Esteban vihdoin nousi ja huomasi sarvikuonon lähteneen, näki hän
edessään puoliympyrässä kookkaita neekereitä, joiden kasvoista kuvastui
sääliä ja surua, jopa muutamilla sen ohella vivahdus halveksumistakin.
Espanjalainen älysi säikähtyneensä tekemään ihan korjaamattoman
virheen, mutta hän turvautui epätoivossaan ainoaan puolustukseen, jonka
saattoi keksiä.
"Voi pääraukkani", hän huudahti, puristaen ohimoitaan molemmilla
kämmenillään.
"Iskunhan sinä sait päähäsi, bwana", virkkoi Usula, "ja uskolliset
wazirisi luulivat, että heidän isäntänsä _sydän_ ei tuntenut pelkoa."
Esteban ei vastannut, ja he läksivät äänettöminä jatkamaan vaellustaan.
Näin he liikkuivat eteenpäin, kunnes leiriytyivät ennen pimeän tuloa
erään virran partaalle aivan vesiputouksen yläpuolelle. Iltapäivän
kuluessa oli Esteban suunnitellut, millä tavoin pääsisi pulastaan, ja
tuskin oli leiri valmis, kun hän käski wazirien haudata kultaharkot
maahan. "Me jätämme aarteen tänne", hän sanoi, "ja huomenna lähdemme
etsimään rosvoja, sillä minä olen päättänyt heitä kurittaa. Heille on
opetettava, että heidän ei ole tulemista Tarzanin viidakkoon, jos
tahtovat välttää rangaistusta. Päähäni saamani vamma vain esti minut
tappamasta heitä heti kun heidän petoksensa huomasin."
Tämänsuuntainen puhe miellytti wazireja paremmin. He alkoivat nähdä
toivon välähdyksiä. Apinain Tarzanista oli jälleen tulemassa Tarzan.
Niinpä he seuraavana aamuna lähtivätkin keventynein sydämin ja mieli
jälleen hilpeänä etsimään englantilaisten leiriä; ja Usulan älykkäiden
laskelmien mukaisesti he painuivat suoraan viidakon läpi katkaistakseen
eurooppalaisten otaksuttavan matkasuunnan ja tekivät sen niin hyvällä
menestyksellä, että tavoittivat heidät juuri parahiksi yöleiriin
asettuneina. Jo kauan ennen kuin he saavuttivat heidät, haistoivat he
nuotioitten käryn ja kuulivat länsirannikon kantajain laulut ja
puheenmekastuksen.
Tällöin Esteban keräsi wazirit ympärilleen. "Lapseni", hän sanoi,
puhutellen Usulaa englanninkielellä, "nämä muukalaiset ovat tulleet
tänne tekemään vääryyttä Tarzanille. Ja Tarzanille siis kuuluu kosto.
Jättäkääkin minut rankaisemaan vihollisiani yksin ja omalla tavallani.
Palatkaa te ja jättäkää kulta paikoilleen, sillä kuluu pitkä aika
ennenkuin sitä tarvitsen."
Wazirit tunsivat pettymystä, sillä tämä uusi suunnitelma ei laisinkaan
ollut heidän toivomustensa mukainen, he kun olivat odotelleet
länsirannikon neekerien hilpeää teurastamista. Mutta vieläkin tuo mies
heidän edessään oli Tarzan, heidän suuri bwanansa, jota he ehdottomasti
ja sokeasti tottelivat. Muutaman silmänräpäyksen sen jälkeen kun
Esteban oli heille aikomuksensa julistanut he seisoivat ääneti,
levottomasti liikahdellen, kunnes vihdoin alkoivat jutella keskenään
wazirien kielellä. Heidän puhettaan ei espanjalainen ymmärtänyt, mutta
ilmeisesti he esittivät jotakin Usulalle, joka nyt kääntyi Estebaniin
päin.
"Oi, bwana", huudahti neekeri, "kuinka voimme palata kotiin lady Janen
luo kertomaan hänelle, että jätimme sinut loukkaantuneena ja yksinäsi
uhmaamaan valkoisten miesten ja heidän soturiensa kiväärejä? Älä meiltä
sellaista vaadi, bwana. Jos olisit entiselläsi, emme pelkäisi
turvallisuutesi puolesta, mutta saatuasi vamman päähäsi et ole ollut
sama kuin ennen, emmekä me tohdi jättää sinua yksinäsi viidakkoon.
Salli siis meidän, uskollisten waziriesi, rangaista noita ihmisiä,
minkä jälkeen me saatamme sinut turvallisesti kotiin, jossa sinut
voitaneen parantaa tapaturmasi tuottamista vaurioista."
Espanjalainen nauroi. "Olen täydelleen toipunut", hän sanoi, "eikä
minulla ole suurempaa vaaraa yksinäni kuin jos olisin teidän kanssanne"
-- väitös, jonka hän heitä paremmin tiesi olevan vain lievän esityksen
tosiasioista. "Te tottelette toivomuksiani", hän jatkoi ankarasti.
"Lähtekää heti samaa tietä kuin olemme tulleet. Vaellettuanne vähintään
kolme kilometriä voitte leiriytyä yöksi, aamulla jatkaaksenne
kotimatkaanne. Älkää pitäkö melua, sillä minä en halua, että he
tietävät minun olevan täällä. Minun suhteeni voitte olla huoleti. Minua
ei enää mikään vaivaa, ja luultavastikin saavutan teidät ennenkuin
ehditte kotiin. Menkää!"
Surumielin wazirit kääntyivät jälleen tolalle, jota juuri olivat
samoilleet, ja hetkistä myöhemmin hävisi viimeinen heistä espanjalaisen
näkyvistä.
Helpotuksesta huoahtaen Esteban Miranda kääntyi oman kansansa leiriä
kohti. Peläten, että hän äkkiä yllättämällä heidät ärsyttäisi soturit
tervehtimään häntä luotisuihkulla, vihelsi hän ja huhusi sitten
äänekkäästi, heitä lähestyessään.
"Se on Tarzan!" huusi ensimmäinen neekereistä, joka hänet näki. "Nyt
meidät tosiaan kaikki surmataan."
Esteban huomasi kantajain ja soturien lisääntyvän kiihtymyksen -- näki
jälkimmäisten tarttuvan kivääreihinsä ja hermostuneesti hypistelevän
liipaisimia.
"Minä, Esteban Miranda, täällä olen", huusi hän äänekkäästi. "Flora,
Flora, käske niiden hölmöjen laskea kiväärinsä alas!"
Valkoihoisetkin olivat nousseet seisaalleen ja katselivat häntä, ja
hänen äänensä kuullessaan kääntyi Flora neekereihin päin. "Niin se on",
hän sanoi, "tuo ei ole Tarzan. Laskekaa kiväärinne maahan."
Esteban astui leiriin hymyillen. "Tässä minä olen", hän virkkoi.
"Me luulimme sinun kuolleen", sanoi Kraski. "Joku noista kertoi
Tarzanin ilmoittaneen, että hän oli sinut tappanut."
"Hän otti minut kiinni", selitti Esteban, "mutta hän ei tappanut minua.
Luulin hänen sitä aikovan, mutta niin hän ei tehnyt, ja lopuksi hän
päästi minut vapaaksi viidakkoon. Hän lienee luullut, etten siellä
säilyisi elävänä ja että hän pääsisi tarkoituksiensa perille
tahraamatta käsiään vereeni."
"Hänen täytyi tuntea sinut", huomautti Peebles. "Kuolisithan kuin
torakka, jos pitkäksi aikaa jäisit yksinäsi viidakkoon -- nääntyisit
nälkään."
Esteban ei vastannut mitään tähän purkaukseen, vaan kääntyi Floraan
päin. "Etkö ole iloinen nähdessäsi minut, Flora?" hän kysyi.
Tyttö kohautti olkapäitään. "Mitäpä sillä väliä?" hän vastasi.
"Retkemme on mennyt päin mäntyä. Jotkut noista ajattelevat, että
sinussa on paljon moittimisen syytä." Hän nyökkäsi valkoisia kohti
ylimalkaan.
Espanjalainen rypisti kulmiaan. Kukaan heistä ei juuri välittänyt hänen
jälleennäkemisestään. Hän ei piitannut muista, mutta oli toivonut, että
Flora osoittaisi jotakin innostusta hänen palaamisensa johdosta. No
niin, jos tyttö olisi tiennyt, mitä hänellä oli mielessä, olisi ehkä
tuntenut itsensä onnellisemmaksi hänet nähdessään ja hyvinkin
mielellään osoittanut hänelle rahtusen ystävällisyyttä; mutta Flora ei
tiennyt. Hän ei tiennyt, että Esteban Miranda oli kätkenyt kultaharkot
paikkaan, josta ne joskus toiste voisi noutaa.
Hänen aikomuksensa oli ollut taivuttaa Flora karkaamaan muiden luota,
ja sitten he olisivat molemmin palanneet aarretta hakemaan, mutta nyt
hän oli loukkaantunut ja närkästynyt... Kukaan heistä ei saisi
penniäkään; hän odottaisi, kunnes he lähtisivät Afrikasta, ja palaisi
sitten ottamaan kaikki itselleen. Ainoana kiusaamuksena oli ajatus,
että wazirit tiesivät aarteen paikan ja ennemmin tai myöhemmin
palaisivat Tarzanin kanssa sitä noutamaan. Tämä heikko kohta hänen
laskelmissaan oli vahvistettava, ja sitä varten hän tarvitsi apua, mikä
taas merkitsi, että salaisuus oli ilmoitettava jollekulle toiselle --
mutta kelle?
Näennäisesti välittämättä toveriensa murjottavista katseista hän
asettui heidän keskelleen. Hän huomasi hyvin, että nämä eivät suinkaan
olleet iloiset hänen näkemisestään, mutta oikeaa syytä siihen
nurjuuteen hän ei tiennyt, sillä hän ei ollut kuullut Kraskin ja Owazan
hautomasta tuumasta ryöstää norsunluurosvojen saalis, joten pääsyy
heidän vastahakoisuuteensa oli pelko, että heidän täytyisi jakaa apaja
hänen kanssaan. Ensimmäiseksi puki Kraski sanoiksi ajatuksen, joka
liikkui kaikkien muiden mielessä paitsi Estebanin.
"Miranda", hän sanoi, "yleisen mielipiteen mukaan olette sinä ja Bluber
suuresti vastuunalaiset yrityksemme myttyynmenosta. Emme me teitä ilman
aikojamme morkkaa. Minä vain mainitsen tosiasian. ^Mutta sinun
poissaollessasi olemme laatineet suunnitelman viedä Afrikasta mukanamme
jotakin, mikä osittain korvaa kullanmenetyksen. Olemme huolellisesti
valmistelleet yritystä ja tehneet suunnitelmia. Niiden toimeenpanoon
emme sinua tarvitse. Meillä ei ole mitään sitä vastaan, että lähdet
mukaamme seuran vuoksi, jos haluat, mutta olkoon alusta pitäen
selviönä, että sinulla ei ole mitään osaa yrityksemme tuloksiin."
Espanjalainen hymyili ja heilautti huolettomasti kättään. "Aivan
oikein", hän vastasi, "minä en pyydä mitään. En haluaisi ottaa mitään
vastaan keltään teistä." Ja hän irvisti sisimmässään, kun ajatteli sitä
runsasta neljännesmiljoonaa kultapuntaa, jonka jonakuna kauniina
päivänä yksinään korjaisi Afrikasta.
Tämä odottamattoman myöntymyksen sävy Estebanin puolelta vaikutti
toisiin helpottavasti, ja heti haihtui olemattomiin tähän asti
vallinnut väkinäisyyden tuntu.
"Sinä olet kunnon poika, Esteban", sanoi Peebles, "minä olen hokenut
kaiken aikaa, että sinä harrastat oikeaa peliä, ja vakuutan olevani
hirveän iloinen nähdessäni sinun palanneen ehjin nahoin. Olin kovin
suruissani, kun kuulin, että muka olit oikaissut koipesi, olin
niinkin."
"Niin", säesti Bluber, "Johnilla olla niin paha mieli, että hän itkenyt
hänensä nukuksiin yöllä. Eikö totta, John?"
"Älä sinä yritä leukailla, juutalainen", murahti Peebles, katsoa
muljauttaen Bluberiin.
"Ei minä mitä liikaa aikonut puhua", vastasi Adolph nähdessään, että
roteva englantilainen oli vihainen; "totta kai me kaikki olla
surulliset, kun me luuli, että Esteban oli tapettu, ja nyt me kaikki
olla iloiset, kun hänet on tullu takaisin."
"Ja kun hän ei vaadi mitään osaa saaliistamme", lisäsi Throck.
"Olkaa huoleti", sanoi Esteban, "olen kyllin onnellinen, kunhan pääsen
takaisin Lontooseen -- minä olen koko eliniäkseni saanut kyliäni
Afrikasta."
Ennenkuin espanjalainen sinä yönä vaipui uneen, vietti hän valveilla
pari tuntia, koettaen keksiä suunnitelmaa, miten voisi varata kullan
yksinomaan itselleen tarvitsematta pelätä, että wazirit sen myöhemmin
veisivät pois. Hän tiesi voivansa helposti löytää paikan, mihin oli sen
kätkenyt, ja siirtää sen johonkin lähettyville, kunhan vain voisi heti
paIata samaa reittiä, jota Usula oli heidät sinä päivänä opastanut: ja
siihen hän kykenisi yksinään ja pääsisi siten varmuuteen, että kukaan
muu ei kullan kätköpaikkaa tuntisi. Mutta hän oli yhtä varma, että hän
ei koskaan myöhemmin osaisi palata rannikolta tänne lähtöänsä etsimään.
Se merkitsi, että hänen täytyi ilmoittaa salaisuutensa toiselle --
sellaiselle, joka oli perehtynyt seutuun ja löytäisi paikan jälleen
milloin hyvänsä, saapukoon miltä suunnalta tahansa.
Mutta kehenkäpä hän voisi luottaa! Mielessään hän tarkasti
huolellisesti heidän safarinsa koko henkilökunnan, ja alati palasivat
hänen ajatuksensa yhteen ainoaan, nimittäin Owazaan. Hän ei luottanut
tuon vanhan ovelan lurjuksen rehellisyyteen, mutta ei ollut ketään
muutakaan hänen tarkoitukseensa sopivaa ja vihdoin hänen täytyi päättää
ilmaista salaisuutensa neekerille ja turvallisuudekseen luottaa
pikemmin hänen ahneuteensa kuin kunniantuntoonsa. Hän saattoi maksaa
miehelle hyvin -- tehdä hänet rikkaammaksi kuin tämä konsaan oli voinut
haaveillakaan. Tämän uhrauksen saattoi espanjalainen hyvin tehdä, koska
oli kysymyksessä niin ääretön omaisuus. Ja niin hän nukahti uneksien,
mitä runsaan neljännesmiljoonan punnan arvoisella kultamäärällä voi
saavuttaa maailman iloisissa pääkaupungeissa.
Heidän einehtiessään seuraavana aamuna mainitsi Esteban ohimennen, että
hän oli edellisenä päivänä sivuuttanut ison antilooppilauman lähellä
heidän leiriään, ja pyysi saada mukaansa neljä, viisi miestä hiukan
metsästelläkseen, luvaten yhtyä muuhun joukkoon heidän leiriydyttyään
sinä iltana. Kukaan ei tuumaa vastustanut, kenties siksi, että he
otaksuivat hänen tuhoutumisensa mahdollisuuden sitä suuremmaksi, mitä
enemmän hän metsästelisi ja mitä kauemmaksi, loittonisi safarista. Eikä
kukaan heistä olisi surrut hänen kuolemaansa, koska he sydämestään
eivät hänestä pitäneet eivätkä häneen luottaneetkaan.
"Minä otan Owazan", sanoi hän. "Se mies on taitavin metsästäjä heistä
kaikista, ja valitkoon hän viisi tai kuusi neekeriä lisäksi." Mutta kun
hän myöhemmin puhutteli Owazaa, vastusti tämä metsästyshanketta.
"Meillä on yltäkyllin lihaa kahdeksi päiväksi", sanoi hän.
"Rientäkäämme niin nopeasti kuin suinkin wazirien ja Tarzanin maasta.
Kyllä minä löydän runsaasti riistaa kaikkialta matkan varrelta
rannikolle asti. Marssikaamme kaksi päivää, ja sitten lähden
metsästämään kanssasi."
"Kuulehan", kuiskasi Esteban. "Minä aion pyydystää jotakin parempaa
kuin antilooppeja. En voi sitä sinulle täällä leirissä kertoa, mutta
kun olemme lähteneet muiden luota, selitän asian. Maksaa paremmin
vaivasi lähteä nyt mukaani kuin saada kaikki norsunluu, mitä voitte
toivoa rosvoilta anastavanne."
Owaza heristi tarkkaavaisesti korviaan ja raapaisi villatukkaista
päätänsä. "Tänään on hyvä metsästyspäivä, bwana", hän sanoi. "Minä
tulen kanssasi ja otan viisi nuorta miestä mukaani."
Sitten kun Owaza oli suunnitellut pääjoukon matkan ja määrännyt heidän
yöleirinsä, niin että hän ja espanjalainen voisivat heidät jälleen
löytää, lähti metsästysjoukkue samoilemaan reittiä, jota Usula
edellisenä päivänä oli käyttänyt maahan kaivetun aarteen paikalta
palatessaan. He eivät olleet ehtineet kauas ennenkuin Owaza huomasi
wazirien verekset jäljet.
"Iso miesjoukko on kulkenut tästä myöhään eilen", hän sanoi
Estebanille, omituisesti silmäillen espanjalaista.
"Minä en heitä ollenkaan nähnyt", vastasi jälkimmäinen. "Niiden on
täytynyt kulkea tästä vasta minun jälkeeni."
"He saapuivat melkein meidän leiriimme asti ja sitten kääntyivät ja
menivät pois", virkkoi Owaza. "Kuule, bwana, minulla on kivääri, ja
sinun on astuttava minun edelläni. Jos nämä jäljet ovat sinun väkesi
polkemat ja sinä johdatat minut ansaan, niin sinä kuolet ensimmäisenä."
"Kuuntele, Owaza", sanoi Esteban. "Me olemme nyt kylliksi etäällä
leiristä, voidakseni kertoa sinulle kaikki. Nämä jäljet ovat Apinain
Tarzanin wazirien, jotka hautasivat kullan minun varalleni päivänmatkan
päähän täältä. Minä lähetin heidät kotiin ja tahdon, että lähdet
mukaani siirtämään kultaa toiseen kätköpaikkaan. Sitten kun nuo toiset
ovat saaneet norsunluunsa ja palanneet Englantiin, tulemme me kaksi
tänne takaisin, ja silloin saamme todellakin runsaan palkan
vaivoistamme."
"Kuka sinä sitten olet?" kysyi Owaza. "Usein olen epäillyt sinua
Apinain Tarzaniksi. Sinä päivänä, kun lähdimme leiristä Oparin
ulkopuolelta, kertoi minulle eräs miehistäni, että oma väkesi oli sinut
myrkyttänyt ja jättänyt leiriin. Sanoi nähneensä sen omin silmin --
ruumiisi oli virunut muutamain pensaiden kätkössä, -- ja kuitenkin olit
sinä kanssamme matkalla samana päivänä. Luulin miehen valehdelleen
minulle, mutta minä huomasin hänen kasvoistaan, kuinka hän sinut
nähdessään hämmästyi, ja niinpä olen usein kummeksunut, olisiko kaksi
Apinain Tarzania."
"Minä en ole Apinain Tarzan", selitti Esteban. "Apinain Tarzanin ne
toiset meidän leirissämme myrkyttivät, mutta he antoivat hänelle vain
jotakin, mikä vaivuttaisi hänet uneen pitkäksi aikaa, ja toivoivat
kenties, että pedot hänet surmaisivat ennenkuin hän heräisi. Onko hän
yhä elossa vai ei sitä emme tiedä. Minun takiani ei sinun, Owaza, siis
tarvitse wazireja ja Tarzania pelätä, sillä minä tahdon välttää heitä
vielä enemmän kuin sinä."
Neekeri nyökkäsi. "Ehkä puhut totta", hän sanoi, mutta pysyi silti yhä
jäljessä, kivääri aina valmiina kädessään.
He liikkuivat varovaisesti, jotta eivät saavuttaisi wazireja, mutta
pian sen jälkeen kun olivat sivuuttaneet viimemainittujen leiripaikan
he näkivät, että nämä olivat kääntyneet toiselle suunnalle ja ettei
enää ollut mitään kohtaamisen vaaraa. Kun he olivat ehtineet lähes
kahden kilometrin päähän paikalta, johon kulta oli haudattu, käski
Esteban Owazan jättää miehet sinne, sillä välin kun he menisivät
eteenpäin, toimittaakseen kultaharkkojen siirron.
"Mitä harvemmat tämän tietävät, sitä turvallisempaa meille", hän sanoi
neekerille.
"Bwana puhuu viisauden sanoja", vastasi ovela alkuasukas. Esteban löysi
helposti paikan läheltä vesiputousta, ja kyseltyään Owazalta hän
huomasi, että viimemainittu tunsi tienoon täydellisesti ja osaisi
vaikeudetta palata sinne suoraan rannikolta. He siirsivät kullan vain
lyhyen matkan päähän, kätkien sen tuuheaan tiheikköön joen partaalle,
koska tiesivät, että se olisi siellä yhtä hyvässä turvassa löytämiseltä
kuin jos olisivat kuljettaneet sen sadan kilometrin päähän, sillä oli
olemassa perin pieni mahdollisuus, että wazirit tai kukaan muukaan,
joka sattuisi tietämään alkuperäisen kätköpaikan, otaksuisi kenenkään
vaivautuneen sitä siirtämään vain satasen metrin päähän. Heidän
lopetettuaan työnsä Owaza katsahti aurinkoon. "Emme mitenkään ehdi tänä
iltana leiriin", hän sanoi, "ja ripeästi meidän on astuttava
saavuttaaksemme heidät edes huomenna."
"En sitä odottanutkaan", vastasi Esteban, "mutta enhän voinut sitä
heille sanoa. Olen mielissäni, jollemme heitä enää koskaan tapaa."
Owaza irvisti. Hänen ovelassa mielessään oli herännyt uusi aatos.
-- Miksi, -- tuumi hän, -- uhmailla kuolemaa taistelussa arabialaisten
norsunluunryöstäjäin kanssa jonkun torahampaan hankkimiseksi, kun
kaikki tämä kulta odottaa vain rannikolle kuljettamista, joutuakseen
meidän omaisuudeksemme?
KOLMASTOISTA LUKU
Kummallinen latteakattoinen torni