levähtäneet, ja varhain huomenaamulla lähdemme matkalle älykkäästi ja
järjestelmällisesti ja hankimme heille muonaa. Heidän avullaan me
voimme sen tehdä. Kun he ovat levänneet ja aterioineet hyvin, lähdemme
jälleen samoilemaan rannikkoa kohti, liikkuen perin hitaasti, jottemme
heitä liiaksi väsyttäisi. Tämä on minun ensimmäinen suunnitelmani,
mutta kaikki riippuu kyvystänne hankkia syötävää. Jollemme sitä saa,
niin hautaan kullan tänne ja ponnistelemme mahdollisimman nopeasti
rannikkoa kohti. Sieltä palkkaamme uusia kantajia -- kaksin verroin
niin monta kuin meillä on nyt -- ja ostamme kylliksi muonaa riittämään
meille sekä tulo- että paluumatkalle. Tänne tullessamme kätkemme
varastoja jokaiseen leiripaikkaan paluumatkaa varten, siten säästäen
itseltämme vaivan kantaa raskaita taakkoja pitkin tietä edestakaisin.
Tällä tavoin voimme helposti ottaa mukaamme kaksin verroin niin paljon
kantajia kuin todella tarvitsemme. Ja käyttäen heitä vuoroin
matkustamme paljon nopeammin eikä synny mitään murinaa. Nämä ovat minun
kaksi suunnitelmaani. En kysy teiltä, mitä niistä ajattelette, koska en
teidän ajatuksistanne välitä. Olette valinneet minut päälliköksenne, ja
tästälähin minä komentelen niinkuin parhaaksi näen."
"Hiton reipas vaimoihminen", huusi Peebles, "sellaisesta puheesta tää
poika pitää!"
"Sano päämiehelle, Karl", virkkoi tyttö, kääntyen Kraskin puoleen,
"että haluan puhutella häntä", ja hetkistä myöhemmin venäläinen palasi
rotevan neekerin kanssa.
"Owaza", haastoi tyttö, kun neekeri pysähtyi hänen eteensä, "meiltä
ovat ruokavarat vähissä, ja miehillä on toista vertaa raskaammat taakat
kuin he kunnolleen jaksavat kantaa. Sano heille, että odotamme täällä,
kunnes he ovat levänneet, ja että huomenna lähdemme kaikin metsälle
riistaa pyytämään. Lähetä nuorukaisesi kolmen kelpo miehen johdolla
meille apureiksi ja ajamaan riistaa pyssyjemme eteen. Tällä tavoin
saamme runsaasti muonaa, ja kun miehet ovat levänneet ja hyvin ravitut,
liikumme verkalleen eteenpäin. Missä riistaa on runsaasti, siellä
metsästämme ja lepäämme. Sano heille, että jos he tekevät näin ja me
pääsemme turvassa rannikolle kaikkine taakkoinemme, niin maksan heille
kaksi kertaa niin paljon kuin mistä olemme sopineet."
"Oi, oi", rähähti Bluber, "kaksi kerda nin baljon kuin sopineet! Oh,
Flora, miksi ei tarjoo nille kymmenen prosentti? Se olisi kaunis korko
heidän rahan päälle."
"Pidä suusi kiinni, hölmö!" tokaisi Kraski, ja Bluber antoi perään,
vaikka hän keinutteli itseään edestakaisin, pudistaen paheksuvasti
päätänsä.
Neekeri, joka oli saapunut haasteluun juron ja nyrpeän näköisenä,
vilkastui nyt huomattavasti. "Minä sanon heille", vastasi hän ripeästi,
"ja luulen, ettei teille enää tule mitään vastuksia."
"Hyvä on", sanoi Flora, "mene siis ilmoittamaan heille", ja neekeri
kääntyi ja lähti.
"Kas", huudahti tyttö huoahtaen helpotuksesta, "vihdoinkin pilkistänee
meille toivon säde."
"Kaksi kerda se, mitä me lupasi niille maksa!" mölisi Bluber. "Voi,
voi!"
Aikaisin seuraavana aamuna he valmistausivat lähtemään riistanajoon.
Neekerit olivat nyt hymyilevän näköisiä ja onnellisia runsaan ravinnon
toivossa ja lauloivat iloisesti viidakkoon talsiessaan. Flora oli
jakanut heidät kolmeen osastoon, joilla kullakin oli oma päällikkönsä
selvin määräyksin, mihin kohtaan kukin osasto ajomiesten linjalle
asettuisi. Toiset oli määrätty valkoisille pyssynkantajiksi, kun taas
pieni joukko sotureita oli jätetty leiriä vartioimaan. Kaikki
valkoiset, Estebania lukuunottamatta, olivat kivääreillä varustetut.
Hän yksinään näkyi olevan taipuvainen panemaan Floran arvovallan
kyseenalaiseksi, väittäen mieluummin metsästävänsä keihäällä ja
nuolilla sen osan mukaisesti, jota esitti.
Se tosiasia, että hän viikkokausia uutterasti pyydysteltyään ei vielä
koskaan ollut kaatanut ainoatakaan eläintä, ei riittänyt vaimentamaan
hänen itserakkauttaan. Niin hartaasti hän oli antautunut osaansa, että
hän todella luulotteli olevansa Apinain Tarzan, ja niin uskollisesti
hän oli joka suhteessa itsensä varustanut ja niin mestarillisesti
naamioinut, että häntä, komealta vartaloltaan ja kauniilta kasvoiltaan
melkein täydellistä jäljennöstä Tarzanista, saattoi todella luulla
apinamieheksi. Niinpä ei ollutkaan kovin ihmeteltävää, että hän petti
itseään, melkein yhtä hyvällä menestyksellä kuin oli pettänyt muita;
sillä vaikka kantajain joukossa oli sellaisia, jotka olivat tunteneet
suuren apinamiehen, pettyivät hekin, joskin ihmettelivät hänessä
tapahtunutta muutosta, kun hän pikkuseikoissa ei käyttäytynyt Tarzanin
tavoin ja erämiehenä esiintyi perin vaivaisesti.
Flora Hawkes, jolla oli tavallista runsaampi annos älyä, käsitti, ettei
ollut viisasta tarpeettomasti ärsyttää ketään tovereistaan, minkä
vuoksi hän salli Estebanin sinä aamuna pyydystää omalla tavallaan,
vaikka jotkut toiset hiukan nurisivatkin hänen päätöksensä johdosta.
"Mitäpä sillä on väliä?" kysyi neitonen heiltä, sitten kun
espanjalainen oli heidät jättänyt. "Hyvinkin mahdollista on, ettei hän
kykenisi käyttämään kivääriä sen paremmin kuin hän käyttää keihästä ja
nuolia. Karl ja Dick ovat tosiaan ainoat pyssymiehemme, ja heistä
metsästyksemme menestys tänään etupäässä riippuu. Estebanin
itserakkautta on niin pahoin kolhittu, että hän ehkä ponnistaa
kaikkensa kaataakseen otuksen tänään, -- toivokaamme, että onni häntä
suosii."
"Minä toivon, että se hupsu taittaa niskansa", sanoi Kraski. "Hän on
tehnyt tehtävänsä ja olisi parasta, että pääsisimme hänestä."
Tyttö pudisti kieltävästi päätänsä. "Ei", hän sanoi, "emme saa mitään
sellaista ajatella tai puhua. Me ryhdyimme yritykseen yhdessä,
pysykäämme yksissä loppuun asti. Jos toivot jollekulle joukostamme
kuolemaa, niin mistä tiedät, että toiset eivät toivo kuolemaa sinulle?"
"En laisinkaan epäile, että Miranda toivoo minulle kuolemaa", vastasi
Kraski. "En koskaan mene levolle iltaisin pelkäämättä, että se kirottu
poropeukalo saattaa yrittää pistää puukon ruumiiseeni ennen aamua.
Eivätkä minun tunteeni häntä kohtaan suinkaan tule ystävällisemmiksi
kuullessani sinun häntä puolustavan, Flora. Olet ollut hänelle hiukan
liian hempeä alusta pitäen."
"Jos olen, niin ei se sinuun kuulu", kivahti tyttö. Ja niin he lähtivät
eräretkelleen, venäläinen nyrpeänä ja vihaisena, hautoen kostontuumia
Estebania kohtaan, ja viidakossa metsästellessään tunsi Esteban
puolestaan vihaa ja mustasukkaisuutta. Hänen synkkä mielensä oli avoin
jokaiselle tilapäiselle mietteelle, miten voisi raivata seurueen muut
miehet pois tieltään ja anastaa naisen ja kullan itselleen. Hän vihasi
heitä kaikkia: jokaisessa hän vainusi kilpailijaa Floran suosiosta ja
kunkin kuolemassa hän ei nähnyt ainoastaan yhden kilpakosijan
poistumista, vaan neljänkymmenenkolmentuhannen punnan lisäsumman
jaettuna pienemmän henkilöluvun kesken. Näitä hän mietiskeli,
laisinkaan muistamatta metsästystä, jonka olisi pitänyt olla hänen
ainoana huolenaan. Mutta sitten hän tuuhean pensasmetsän läpi astahti
äkkiä auringon kirkkaasti valaisemalle aukiolle ja näki aivan edessään
puolensataa uhkeaa soturia, jotka olivat mustia kuin eebenpuu. Hetkisen
seisoi Esteban kauhusta herpaantuneena, vähäksi aikaa unohtaen
esittämänsä osan -- pitäen itseään vain yksinäisenä valkoisena miehenä,
joka villin Afrikan sydämessä katseli kasvoista kasvoihin sotaisia
alkuasukkaita, ehkäpä ihmissyöjiä. Tämä ehdottoman äänettömyyden ja
toimettomuuden hetki hänet pelasti, sillä kun hän täten seisoi heidän
edessään, luulivat wazirit tuossa hiljaisessa majesteetillisessa
olennossa näkevänsä rakastetun isäntänsä hänelle ominaisessa asennossa.
"Oi, bwana, bwana", huudahti yksi sotureista, rientäen eteenpäin,
"siinähän sinä oletkin, Apinain Tarzan, viidakon herra, jonka me
luulimme menettäneemme! Me, uskolliset wazirisi, olemme sinua etsineet,
ja juuri nyt olimme menossa uhmaamaan Oparin vaaroja, peläten sinun
uskaltautuen sinne ilman meitä joutuneen vangituksi."
Neekeri, joka oli kerran yksityispalvelijana seurannut Tarzania
Lontooseen, puhui murtamalla englanninkieltä, josta taidosta hän oli
tavattoman ylpeä, eikä jättänyt mitään tilaisuutta käyttämättä
ylvästelläkseen siitä kyvystään vähemmän onnellisten maanmiestensä
seurassa. Se seikka, että kohtalo oli valinnut juuri hänet
puhemieheksi, oli onnellinen sattuma Mirandalle. Vaikka viimemainittu
oli uutterasti yritellyt länsirannikon kantajain murteen oppimista,
olisi hänen ollut perin vaikea keskustella näiden kanssa, kun hän ei
laisinkaan ymmärtänyt wazirien kieltä. Flora oli hyvin ja huolellisesti
kouluttanut häntä Tarzania koskevissa tiedoissa, niin että hän nyt
käsitti joutuneensa apinamiehen uskollisten wazirien joukkoon.
Koskaan ennen hän ei ollut tavannut sellaisia uhkeita neekereitä,
siromuotoisia, voimakkaita miehiä, joilla oli älykkäät kasvot ja
hyvinmuodostuneet piirteet ja jotka näkyivät olevan yhtä paljon
korkeammalla kehitysasteella länsirannikon neekereitä kuin nämä
apinoihin verrattuina. Onni tosiaankin Esteban Mirandalle, että hän oli
nopea älyltään ja mainio näyttelijä. Muutoin hän ei tosiaan olisi
voinut olla ilmaisematta kauhuaan ja huolestumistaan todetessaan, että
tämä joukko Tarzanin hurjia ja uskollisia seuralaisia oli tässä osassa
maata. Hetkisen vielä hän seisoi ääneti heidän edessään, kooten älyään,
ja sitten hän puhui, käsittäen, että hänen henkensä riippui siitä,
kuinka vakuuttavana hän esiintyi. Ja näitä miettiessään sai hän, tuo
häikäilemätön espanjalainen, oveliin aivoihinsa aivan neronvälähdyksen.
"Senjälkeen kuin teidät viimeksi näin", hän sanoi, "huomasin, että
joukko valkoisia miehiä oli tunkeutunut maahan ryöstääkseen Oparin
holvien aarteet. Seurasin heitä, kunnes keksin heidän leirinsä, ja
sitten tulin teitä etsimään, sillä heitä on monta ja heillä on paljon
kultaharkkoja, koska ovat jo käyneet Oparissa. Seuratkaa minua, niin
ryöstämme heidän leirinsä ja otamme heiltä kullan. Tulkaa!" Ja hän
kääntyi takaisin leiriä kohti, josta oli juuri lähtenyt.
Heidän samotessaan viidakkopolkua pitkin asteli Usula, se waziri, joka
oli puhunut englanninkieltä, Estebanin rinnalla. Heidän takanaan kuuli
espanjalainen toisten soturien haastavan omaa kieltään, josta hän ei
sanaakaan ymmärtänyt, ja nyt juolahti hänen mieleensä, että
hänen asemansa kävisi perin tukalaksi, jos häntä puhuteltaisiin
wazirinkielellä, jota Tarzan tietenkin täydellisesti osasi. Hänen
kuunnellessaan Usulan rupattelua toimivat hänen aivonsa nopeasti, ja
sitten ikäänkuin innoituksena muistui hänen mieleensä Tarzanille
sattunut tapaturma, josta Flora oli hänelle jutellut -- kertomus
vammasta, jonka apinamies oli saanut Oparin aarreholveissa,
jolloin tämä oli päähän sattuneen iskun seurauksena menettänyt
muistinsa. Esteban mietti, oliko hän ehkä alussa mennyt liian
pitkälle, syyttääkseen muistamattomuutta joistakin mahdollisista
puutteellisuuksista esitettävänsä osan suorituksessa. Mutta kaikista
pahoista parhaana näytti tämä menettely hänestä kuitenkin viisaimmalta.
Hän kääntyi äkkiä Usulaan päin.
"Muistatko", hän kysyi, "minua Oparin aarreholveissa kohdannutta
tapaturmaa, joka riisti minulta muistini?"
"Kyllä, bwana, minä muistan sen hyvin", vastasi neekeri.
"Samanlainen tapaturma on minulle nyt sattunut", sanoi Esteban. "Iso
puu kaatui polulleni, ja silloin paksu oksa kolhaisi päähäni. Se ei
tuottanut täydellistä muistinmenetystä, mutta sen jälkeen minun on
vaikea muistaa eräitä asioita ja toiset olen varmaankin kokonaan
unohtanut, sillä minä en muista nimeäsi enkä ymmärrä sanoja, joita muut
wazirit ympärilläni haastelevat."
Usula katsoi häneen säälivästi. "Ah, bwana, murheellinen on todellakin
Usulan sydän hänen kuullessaan sinulle sattuneesta tapaturmasta.
Epäilemättä se pian menee ohi, kuten edellinenkin, ja sillä välin minä,
Usula, olen sinun muistinasi
"Hyvä on", sanoi Esteban, "kerro toisillekin, jotta he ymmärtävät, ja
sano myöskin, että olen unohtanut vielä muitakin asioita. En voisi nyt
ilman sinua löytää tietä kotiini, ja muut vaistoni ovat myöskin
turtuneet. Mutta kuten sanot, Usula, se menee pian ohitse ja toivun
jälleen entiselleni."
"Sillä hetkellä uskolliset wazirisi todellakin riemuitsevat", virkkoi
Usula.
Heidän lähestyessään leiriä kehoitti Miranda Usulaa käskemään
seuralaisiaan vaikenemaan. Ja sitten hän pysähdytti heidät aukeaman
ulkolaidalle, josta he saattoivat nähdä boman ja teltat noin puolen
tusinan soturin vartioimina.
"Kun he näkevät meidän suuremman lukumäärämme, eivät he tee mitään
vastusta", virkkoi Esteban. "Saartakaamme siis leiri, ja minun
antamastani merkistä lähestymme heitä yhdessä, jolloin sinun on
puhuteltava heitä sanoen, että Apinain Tarzan tulee waziriensa kanssa
etsimään heidän varastamaansa kultaa, mutta että hän säästää heidät,
jos heti lähtevät maasta eivätkä koskaan palaa."
Jos se olisi yhtä hyvin sopinut hänen tarkoituksiinsa, olisi
espanjalainen käskenyt waziriensa karata leiriä vartioivain miesten
kimppuun ja tuhota heidät kaikki, mutta hänen ovelissa aivoissaan oli
herännyt älykkäämpi tuuma. Hän halusi, että nämä miehet näkisivät hänet
waziriensa kanssa ja eläisivät kertoakseen näkemänsä muille sekä
toistaakseen Floralle ja hänen seuraajilleen, mitä Estebanilla oli
mielessään kertoa eräälle soturille, sillä välin kuin wazirit
keräilisivät kultaharkot leiristä.
Määrätessään Usulan asettamaan miehensä leirin ympärille käski Esteban
hänen varoittaa heitä näyttäytymästä ennenkuin hän oli hiipinyt
aukealle, ja herättänyt vartioivain soturien huomion. Kului ehkä
viisitoista minuuttia miehien asettelemiseen, ja sitten Usula palasi
Estebanin luo ilmoittamaan hänelle, että kaikki oli valmista.
"Kun kohotan käteni, silloin tiedät, että he ovat tunteneet minut ja
että teidän on lähestyttävä", neuvoi Esteban häntä ja asteli
verkkaisesti aholle. Eräs sotureista näki hänet ja tunsi hänet
Estebaniksi. Espanjalainen astui muutaman askeleen lähemmäksi bomaa ja
pysähtyi sitten.
"Minä olen Apinain Tarzan", hän sanoi; "leirinne on kokonaan
sotilaitteni saartamana. Älkää liikahtako meitä kohti, niin emme tee
teille pahaa."
Hän heilautti kättään. Viisikymmentä rotevaa waziria astui näkyviin
ympäröivän viidakon kätkevästä vihannuudesta. Soturit silmäilivät heitä
huonosti salatulla pelolla ja hypistelivät hermostuneesti kivääreitään.
"Älkää ampuko", varoitti Esteban, "tai me tapamme teidät kaikki." Hän
meni lähemmäksi, ja hänen wazirinsa lyöttäytyivät hänen ympärilleen,
piirittäen boman kokonaan.
"Puhu heille, Usula", sanoi Esteban. Neekeri astui eteenpäin.
"Me olemme wazireja", hän huusi, "ja tämä on Apinain Tarzan, viidakon
herra, meidän isäntämme. Olemme saapuneet vaatimaan takaisin Tarzanin
kultaa, jonka olette Oparin aarreholveista varastaneet. Tällä kertaa
säästämme henkenne ehdolla, että lähdette maasta ettekä koskaan palaa.
Kertokaa tämä päälliköillenne, sanokaa heille, että Tarzan väijyy ja
hänen wazirinsa hänen kanssaan. Laskekaa kiväärinne maahan."
Mielissään siitä, että pääsivät niin helpolla, suostuivat soturit
Usulan vaatimuksiin, ja hetkistä myöhemmin olivat wazirit astuneet
bomaan ja keräilivät Estebanin johdolla kultaharkkoja. Heidän
työskennellessään Esteban lähestyi erästä soturia, jonka tiesi puhuvan
murteellista englanninkieltä.
"Käske isäntääsi", hän haastoi, "lausumaan kiitoksensa Tarzanin
armollisuudesta, koska hän on veroittanut teitä vain yhdellä
ihmishengellä maahansa hyökkäämisestä ja aarteittensa varastamisesta.
Olennon, joka rohkeni esiintyä Tarzanina, minä olen tappanut, ja hänen
ruumiinsa minä otan mukaani ja syötän leijonille. Sano heille, että
Tarzan suo anteeksi myöskin heidän yrityksensä myrkyttää hänet silloin,
kun hän vieraili heidän leirissään, mutta ainoastaan sillä ehdolla,
etteivät he koskaan palaa Afrikkaan eivätkä koskaan paljasta Oparin
aarteiden salaisuutta keillekään muille. Tarzan valvoo ja hänen
wazirinsa valvovat, eikä kukaan pääse Afrikkaan Tarzanin tietämättä. Jo
ennen kuin he lähtivät Lontoosta tiesin minä heidän tulonsa. Sano se
heille."
Wazireilta kului vain muutama minuutti kultaharkkojen keräämiseen, ja
ennenkuin soturit olivat toipuneet heidän ilmestymisensä aiheuttamasta
hämmästyksestä, olivat he poistuneet viidakkoon johtajansa kanssa.
Oli myöhäinen iltapäivä ennenkuin Flora ja hänen neljä valkoista
kumppaniansa palasivat metsästysretkeltä onnellisten, nauravain
neekerien seurassa, joilla oli muassaan menestyksellisen riistanajon
tulokset.
"Nyt kun sinä olet johdossa, Flora", puhui Kraski, "hymyilee onni
meille tosiaankin. Meillä on nyt riittävästi lihaa useiksi päiviksi, ja
täyteläisin vatsoin ne toki marssinevat ripeästi."
"Minäkin sanoo, että kaikki näyttää baljo kirkkaampi", virkkoi Bluber.
"Eikö, hiisi vie, näytäkin!" sanoi Throck. "Flora on minusta veikeä
lintu."
"Mitä hittoa tuo on?" kysyi Peebles. "Mikä noita kutaleita vaivaa?" Ja
hän osoitti bomaa kohti, joka nyt oli näkyvissä ja josta soturit
tulivat juoksujalkaa, äännähdellen kiihtyneesti heitä lähestyessään.
"Apinain Tarzan on ollut täällä", he huusivat hätääntyneinä. "Hän oli
täällä kaikkine wazireineen -- tuhannen mahtavan soturin kanssa, -- ja
vaikka me taistelimme, nujersivat he meidät, anastivat kullan ja
menivät tiehensä. Apinain Tarzan puhui kummallisia sanoja ennenkuin he
lähtivät. Hän kertoi tappaneensa yhden joukostanne, joka oli rohjennut
nimittää itseään Apinain Tarzaniksi. Me emme tätä ymmärrä. Hän läksi
yksinään metsästämään silloin, kun tekin aamulla lähditte, ja tuli pian
senjälkeen takaisin tuhannen soturin kanssa, vei kaiken kullan ja
uhkasi tappaa meidät, jos koskaan enää palaisimme tähän maahan."
"Mite, mite", huudahti Bluber, "onko gulda mennyt pois? Voi, voi!" Ja
sitten he alkoivat kaikin kysellä yhdestä suusta, kunnes Flora vaiensi
heidät.
"No", sanoi hän sotilaiden johtajalle, "palatkaamme nyt bomaan, ja
sitten sinä kerrot minulle verkalleen ja huolellisesti kaikki, mitä
lähtömme jälkeen on tapahtunut."
Flora kuunteli tarkkaavaisesti neekerin kertomusta ja kyseli häneltä
sitten huolellisesti muutamia seikkoja useampaan kertaan. Vihdoin hän
päästi miehen menemään ja kääntyi sitten liittolaistensa puoleen.
"Kaikki on minulle nyt selvää", hän sanoi. "Tarzan toipui sen
huumausnesteen vaikutuksesta, jonka hänelle juotimme. Senjälkeen hän
seurasi meitä waziriensa kanssa, kaappasi Estebanin kiinni ja tappoi
hänet, löysi sitten leirimme ja anasti kullan. Saamme tosiaan kiittää
onneamme, jos pääsemme hengissä Afrikasta."
"Oo, oi!" huudahti Bluber melkein kiljuvalla äänellä. "Senkin roisto!
Hän varastaa meidän kulda, ja me menettää kaksituhatta punta kauppa
päälle. Oi, oi!"
"Pidä kitasi kiinni, kapinen juutalainen!" murahti Throck. "Ilman sinua
ja sitä murjaania ei tätä olisi koskaan tapahtunut. Se kerskui
metsästystaidostaan eikä kykene tappamaan varpustakaan, ja sinä
kitsastelit jokaisen homeisen rovon luovuttamisesta kirotuista
hyppysistäsi -- siinä syy koko tähän pahuksen pulmaan. Se Tarzanin
vietävä nitisti Estebanin, mikä oli paras teko, jonka hän konsaan on
tehnyt. Saakelin ikävää, ettet sinä ollut täällä joutuaksesi samaan
löylyyn, ja minulla on hurskas halu itse halaista kurkkusi."
"Jätä tuo rähinä, Dick", karjaisi Peebles; "ei se minun käsittääkseni
kenenkään syy ollut. Sensijaan, että soitamme suutamme, tulisi meidän
ajaa sitä Tarzanin ryökälettä takaa ja riistää se kirottu kulta häneltä
pois."
Flora Hawkes nauroi. "Siihen meillä ei ole pienintäkään
mahdollisuutta", hän sanoi. "Minä tunnen sen jättiläisen. Vaikkapa hän
olisi yksinään, niin emme vetäisi hänelle vertoja, mutta nyt hänellä on
joukko wazirejaan mukanaan, eikä Afrikassa ole parempia sotureita kuin
he. Ja he taistelisivat hänen puolestaan viimeiseen mieheen. Sanokaahan
vain Owazalle, että aiotte lähteä ajamaan takaa Apinain Tarzania ja
hänen wazireitaan, anastaaksenne häneltä kullan, niin näette, että
meillä ennen pitkää ei ole ainoatakaan mustaihoista matkassamme.
Tarzanin pelkkä nimi säikyttää nämä länsirannan neekerit vuoden kasvua
lyhemmiksi. Mieluummin he katsovat paholaista silmiin. Ei, herraseni,
me olemme hukassa, emmekä muuta voi kuin pyrkiä pois tästä maasta ja
kiittää onnentähteämme, jos täältä hengissä pääsemme. Apinamies pitää
meitä silmällä. En ihmettelisi, vaikka hän tälläkin hetkellä meitä
vaanisi." Toverit katselivat tämän kuullessaan pelokkaasti ympärilleen,
luoden hermostuneita silmäyksiä viidakkoa kohti. "Eikä hän koskaan
sallisi meidän palata Opariin toista kuormaa noutamaan, jos voisimmekin
taivuttaa neekerimme sinne vielä lähtemään."
"Kaksi tuhannen punta, kaksi tuhannen punta!" vaikeroitsi Bluber. "Ja
koko tämä puku, joka maksoi minulta kaksikymmenen punta ja jota minä ei
voi käyttää Englannissa, jollen minä mene naamiaistenhuveihin, mitä
minä ei koskaan teke."
Kraski ei ollut puhunut, vaan istunut silmät maahan luotuina, toisia
kuunnellen. Nyt hän kohotti päänsä. "Me olemme menettäneet kultamme",
hän sanoi, "ja ennenkuin palaamme Englantiin, on meidän menetettävä
loputkin kahdestatuhannesta punnastamme -- toisin sanoen yrityksemme on
mennyt täydellisesti myttyyn. Muut teistä tyytykööt lähtemään
murtuneina takaisin, mutta minä en. Afrikassa on muutakin kuin Oparin
kulta, ja kun me lähdemme maasta, ei ole mitään järkeä siinä, ettemme
ottaisi mukaamme jotakin, mikä korvaa aikamme ja rahansijoituksemme."
"Mitä tarkoitat?" kysyi Peebles.
"Olen pitkälti jutellut Owazan kanssa", vastasi Kraski, "yrittäen oppia
heidän hullunkurista kieltään, ja olen siltä vanhalta lurjukselta
saanut tietää yhtä ja toista. Hän on niin ovela ja kiero kuin olla
saattaa, ja jos hänet hirtettäisiin kaikista murhistaan, tulisi hänellä
olla useampi henki kuin kissalla, mutta sittenkin hän on vanha viekas
veitikka, ja olen oppinut häneltä enemmän kuin pelkästään hänen
apinanpärpätyksensä -- olen sanalla sanoen kuullut kylliksi, voidakseni
vakuuttaa, että jos pysymme yhdessä, niin viemme Afrikasta mukanamme
aimo apajan. Omasta puolestani en ole vieläkään luopunut Oparin
kullasta. Mikä on menetetty, se on menetetty, mutta samassa paikassa on
vielä runsaat varastot jäljellä, ja kun tämä puuska on puhaltanut ohi,
palaan jonakuna päivänä noutamaan sieltä osani."
"Mutta entä se muu?" kysyi Flora. "Millä tavoin voi Owaza meitä
auttaa?"
"Täällä on pieni joukkio arabialaisia", selitti Kraski, "jotka
varastelevat orjia ja norsunluuta. Owaza tietää, missä he
työskentelevät ja missä heidän leirinsä on. Heitä on vain kourallinen,
ja heidän neekerinsä ovat melkein kaikki orjia, jotka heti ovat valmiit
karkaamaan heidän kimppuunsa. Suunnitelmani on siis tällainen: meitä on
kyllin paljon nujertaaksemme heidät ja anastaaksemme heidän
norsunluunsa, jos saamme heidän orjansa puolellemme. Orjia emme
tarvitse; emme voisi niitä mihinkään käyttää, jos ne meillä olisi,
joten voimme luvata heille vapauden heidän avustaan ja antaa Owazalle
ja hänen joukolleen osan norsunluusta."
"Mistä tiedät, että Owaza on halukas meitä auttamaan?" kysyi Flora.
"Suunnitelma on hänen; siitä minäkin sen tiedän", vastasi Kraski.
"Tuo kuulostaa hyvältä", sanoi Peebles; "en minäkään halua täältä
tyhjin käsin lähteä." Ja vuoronsa jälkeen ilmaisivat toisetkin
hyväksyvänsä ehdotuksen.
YHDESTOISTA LUKU
Oudon suitsutuksen tuoksu