esille piilopaikoistaan. Soturit liikkuivat levottomasti ympäriinsä
kaiketi ristiriitaisten tunteiden vallassa, koska pelkäsivät
käskynantajaa, mutta olivat vastahakoiset hänen määräyksiään
täyttämään.
"Kutsukaa ne", toisti hän, "tai menkää ne noutamaan!"
Mutta vihdoin eräs sotureista rohkaisi itsensä kylliksi ja puhutteli
häntä. "Tämä kylä on jo hankkinut yhden naisen kuun tehdessä
kierrostaan", hän sanoi. "Nyt on jonkun toisen kylän vuoro."
"Suusi kiinni!" karjaisi gorillamies, astuen uhkaavasti häntä kohti.
"Sinä olet uhkarohkea gomangani, kun uhmaat bolganin tahtoa. Minä puhun
Numan, keisarin, nimessä; tottele tai kuole!"
Vavisten kääntyi neekeri ja kutsui naisia ja lapsia, mutta kukaan
niistä ei totellut. Bolgani elehti kärsimättömästi. "Menkää niitä
noutamaan", vaati hän. Ja matelevaisina astelivat neekerit nyrpeillään
tarhan poikki naistensa ja lastensa lymypaikoille. Pian he palasivat
raahaten heitä mukanaan, joskus käsivarsista, mutta useimmiten tukasta.
Vaikka he näkyivät olleen vastahakoisia niitä luovuttamaan, eivät he
osoittaneet niille lempeyttä tai hellyyttä. Heidän suhtautumisensa
selvisi kuitenkin pian Tarzanille aikaisemmin puhuneen soturin
seuraavista sanoista.
"Suuri Bolgani", hän virkkoi, haastellen gorillamiehelle, "jos Numa
aina riistää tästä kylästä, niin pian täällä ei ole kylliksi naisia
sotureille, joten syntyy liian vähän lapsia eikä meistä vähän ajan
kuluttua ole ketään jäljellä."
"Mitäpä siitä?" mörähti gorillamies. "On jo liiankin paljon gomanganeja
maailmassa. Mitäpä muuta varten teidät luotiin kuin Numan, keisarin, ja
hänen valitun kansansa, bolganien, käytettäviksi?" Ja puhuessaan hän
tarkasti naisia ja lapsia, nipistellen heidän lihaansa ja lyödä
naputellen heitä rintaan ja selkään. Sitten hän palasi verrattain
nuoren naisen luo, jonka lanteilla oli pieni lapsi hajareisin.
"Tämä kelpaa", hän sanoi, siepaten lapsen äidiltä ja paiskaten sen
tylysti tarhan poikki, jolloin se iski kasvonsa paalutusta vasten,
uikuttaen surkeasti, ehkä runneltuna jo kuolemaisillaan. Typerä
äitiparka, nähtävästi pikemmin eläin kuin ihminen, seisoi hetkisen
mykästä pelosta vavisten ja ryntäsi sitten eteenpäin lastaan kohti.
Mutta gorillamies tarttui häneen isolla kädellään ja paiskasi hänet
maahan. Samalla kajahti äänettömästä lehvistöstä heidän yläpuoleltaan
taisteluun haastavan urosapinan kauhea karjaisu. Säikähtyneinä
vilkaisivat yksinkertaiset neekerit ylöspäin, gorillamiehen kohottaessa
kamalat kasvonsa pahasti äristen eläimellisen huudon aiheuttajaa kohti.
Lehtevällä oksalla keinumassa näkivät he sellaisen olennon, jollaista
kukaan heistä ei ennen ollut tavannut -- valkoisen miehen, tarmanganin,
iholtaan yhtä karvattoman kuin sileäruumiinen Histah, käärme. Samassa
silmänräpäyksessä he näkivät muukalaisen oikean käden työntyvän
eteenpäin ja ajatuksen nopeudella viuhahtavan keihään uppoavan Bolganin
rintaan. Päästäen yhden ainoan raivon- ja tuskankiljahduksen tuupertui
gorillamies maahan, missä hän hetkisen sätkytteli kouristuksissa ja
virui sitten hiljaa kuolleena. Apinamies ei gomanganeja rotuna
suurestikaan rakastanut, mutta hänen englantilaisissa aivoissaan ja
sydämessään oli synnynnäinen rehellisen pelin tunto, joka pakotti hänet
vaistomaisesti asettumaan heikompain puoltajaksi. Sitäpaitsi oli
Bolgani hänen perivihollisensa. Ensimmäisen taistelunsa hän oli käynyt
Bolganin kanssa ja silloin tehnyt ensimmäisen kaatonsa.
Onnettomat neekerit seisoivat yhä hämmästyneinä ja ihmeissään, kun hän
pudottausi puusta maahan heidän joukkoonsa. He astahtivat pelokkaasti
taaksepäin ja samalla kohottivat keihäitään uhkaavasti häntä kohti.
"Minä olen ystävä", sanoi apinamies. "Minä olen Apinain Tarzan.
Laskekaa keihäänne." Ja sitten hän kääntyi vetämään oman aseensa
Bolganin ruhosta. "Kuka on tämä olio, joka saattaa tulla kyläänne
tappamaan balujanne ja ryöstämään naaraitanne? Kuka on hän, jonka
ruumiiseen ette tohdi syöstä keihäitänne?"
"Hän on suuria bolganeja", sanoi soturi, joka näkyi olevan puhemies ja
kylän johtaja. "Hän on Numan, keisarin, valittua kansaa, ja kun Numa
saa tietää, että hänet on meidän kylässämme tapettu, saamme kaikki
surmamme sinun tekosi tähden."
"Kuka on Numa?" kysyi apinamies, jolle _numa_ isojen apinain kielellä
merkitsi ainoastaan leijonaa.
"Numa on keisari", vastasi neekeri, "joka asuu bolganien kanssa
Timanttipalatsissa."
Hän ei lausunut ajatuksiaan juuri näillä sanoilla, sillä isojen apinain
kieli on, oparilaisten korkeamman älyn ja suuremman kehityksen
rikastuttamanakin, vielä kovin alkuperäistä. Tositeossa hän
sanoi pikemminkin näin: "Numa, kuningasten kuningas, joka asuu
kiiltäväkivisessä kuningasmajassa", mutta siitä selvisi apinamiehelle
täsmällisesti asian oikea laita. Numa näkyi olevan bolganien
kuninkaalleen valitsema nimi, ja "keisarilla" tarkoitettiin vain hänen
etevämmyyttään päällikköjen joukossa.
Heti kun Bolgani oli kaatunut, riensi huolestunut äiti sieppaamaan
loukkaantuneen lapsensa käsivarsilleen. Hän kyykistyi nyt aitauksen
viereen, puristi pienokaista rintaansa vasten ja hyväili hiljaa,
tyynnyttääkseen sen voivotusta minkä Tarzan kohta huomasi pikemmin
johtuvankin säikähdyksestä kuin vammoista. Ensiksi oli äiti pelästynyt,
kun apinamies yritti tarkastaa lasta, ja vetäytynyt poispäin isot
hampaat irvissä melkein villipedon tapaan. Mutta nyt näkyi hänen
hidastajuisille aivoilleen selviävän, että tämä olento oli pelastanut
hänet Bolganin käsistä, sallinut hänen ottaa takaisin lapsensa eikä
yrittänyt tehdä heille kummallekaan pahaa. Vihdoin varmistuneena siitä,
että lapsi oli saanut vain ruhjevammoja, Tarzan kääntyi jälleen
sotureita kohti, jotka juttelivat keskenään kiihtyneesti pienessä
ryhmässä muutaman askeleen päässä. Nähdessään hänen lähestyvän he
hajaantuivat ja katselivat häntä.
"Bolganit surmaavat meidät kaikki", he sanoivat, "kun kuulevat, mitä
kylässämme on tapahtunut, jollemme voi viedä heille olentoa, joka tuon
keihään heitti. Siis on sinun, tarmangani, lähdettävä kanssamme
Timanttipalatsiin, jossa jätämme sinut bolganien käsiin. Silloin Numa
ehkä antaa meille anteeksi."
Apinamies hymyili. Minkälaisena olentona nuo yksinkertaiset neekerit
häntä pitivätkään, kun luulivat, että hän niin helposti sallisi viedä
itsensä Numan, bolganien keisarin, kostaviin käsiin? Vaikka hän oli
täysin selvillä vaarasta, johon oli kylään astuessaan antautunut, tiesi
hän myöskin, että hänellä, mahtavalla Apinain Tarzanilla, oli suurempi
mahdollisuus sieltä päästä kuin heillä hänen pidättämiseensä. Hän oli
ennenkin uhmannut hurjia keihäsmiehiä ja tiesi tarkoin, mitä hänellä
vihollisuuksien sattuessa oli odotettavissa. Hän oli kuitenkin
halukkaampi rakentamaan rauhaa, sillä heti kun hän oli löytänyt tämän
villiin metsään kätketyn kylän, oli hän päättänyt keksiä jonkun keinon
udella tietoja sen asukkailta.
"Malttakaa", sanoi hän siis. "Tahtoisitteko te kavaltaa ystävän, joka
saapuu kyläänne suojellakseen teitä viholliselta?"
"Me emme tapa sinua, tarmangani. Me viemme sinut bolganeille,
luovutettavaksi Numalle, heidän keisarilleen."
"Mutta sehän olisi samaa", vastasi Tarzan, "sillä tiedättehän, että
Numa-keisari vaatii henkeäni."
"Sitä emme voi auttaa", vastasi puhemies. "Jos voisimme sinut pelastaa,
niin tahtoisimme sen tehdä, mutta kun bolganit saavat tietää, mitä on
tapahtunut kylässämme, niin me joudumme kärsimään, jolleivät he kenties
tyydy sensijaan rankaisemaan sinua."
"Mutta miksi tarvitsee heidän tietää, että Bolgani on surmattu teidän
kylässänne?" kysyi Tarzan.
"Eivätkö he näe hänen ruumistaan, kun he ensi kerralla tulevat tänne?"
sanoi puhemies.
"Eivät, jos poistatte hänen ruumiinsa", vastasi Tarzan. Neekerit
raapaisivat päätänsä. Heidän typerissä, tietämättömissä aivoissaan ei
ollut välähtänyt sellaista ajatusta pulan ratkaisemiseksi. Muukalainen
puhui totta. Ainoastaan he ja hän tiesivät, että Bolgani oli surmattu
heidän aitauksessaan. Korjaamalla hänen ruumiinsa voitiin siis poistaa
kaikki epäluulo kylästä. Mutta mihin he sen veisivät? He kysyivät
Tarzanilta.
"Minä otan toimittaakseni sen pois", selitti tarmangani. "Vastatkaa
vilpittömästi kysymyksiini, niin lupaan korjata hänet täältä ja
järjestää niin, että kukaan ei tiedä, miten tai missä hän kuoli."
"Mitä sinä haluat kysyä?" tiedusti puhemies.
"Minä olen muukalainen teidän maassanne. Olen eksynyt tänne",, vastasi
apinamies. "Ja minä tahtoisin löytää tien laaksosta tuolle suunnalle."
Hän viittasi kaakkoon.
Neekeri pudisti päätänsä. "Sille suunnalle saattaa olla tie laaksosta",
sanoi hän, "mutta mitä taempana on, ei kukaan tiedä, enkä minä tiedä,
käykö sieltä tietä tai onko mitään siellä taempana. Sanotaan vuoren
takana alati roihuavan tulen, eikä kukaan tohdi lähteä katsomaan. Minä
puolestani en ole koskaan ollut etäällä kylästäni -- enintään vain
päivän matkan päässä pyytämässä riistaa bolganeille ja keräämässä
heille hedelmiä, pisangeja ja pähkinöitä. Onko täältä tietä ulos, en
tiedä, eikä kukaan tohtisi sille lähteä, jos sellainen olisikin."
"Poistuuko kukaan koskaan laaksosta?" kysyi Tarzan.
"En tiedä, mitä muut tekevät", vastasi puhemies, "mutta tämän kylän
asukkaat eivät koskaan lähde laaksostamme."
"Mitä on tuolla suunnalla?" kysyi Tarzan, viitaten Opariin päin.
"En tiedä", vastasi neekeri, "en muuta kuin että bolganit toisinaan
tulevat sieltä tuoden mukanaan omituisia olentoja, pieniä valkoihoisia
ja hyvin karvaisia miehiä, joilla on lyhyet, käyrät sääret ja pitkät
käsivarret, ja joskus valkoisia naaraita, jotka eivät lainkaan ole
niiden kummallisten, pienten tarmanganien kaltaisia. Mutta mistä he
niitä saavat, sitä en tiedä, eivätkä he meille koskaan kerro. Onko
tässä kaikki kysymykset, jotka haluat tehdä?"
"Kyllä, siinä on kaikki", vastasi Tarzan nähdessään, ettei voinut saada
minkäänlaisia tietoja näiltä typeriltä kyläläisiltä. Käsittäen, että
hänen oli etsittävä tie laaksosta, ja tietäen, että voisi sen tehdä
paljon nopeammin ja varmemmin, jos olisi yksinään, päätti hän
tunnustella neekerien suhtautumista suunnitelmaan, joka oli juolahtanut
hänen mieleensä.
"Jos korjaan Bolganin pois, jotta ne toiset eivät saa tietää hänen
tulleen surmatuksi teidän kylässänne, niin kohteletteko minua sitten
ystävänä?" hän kysyi.
"Kyllä", vastasi puhemies.
"Tahdotteko siis", tiedusti Tarzan, "pitää täällä valkoista naarastani,
kunnes palaan kyläänne? Voitte kätkeä hänet johonkin majaanne, jos joku
bolgani tulee, eikä kenenkään tarvitse tietää, että hän on
keskuudessanne. Mitä sanotte?"
Neekerit katsahtivat ympäriinsä. "Me emme näe häntä", virkkoi puhemies.
"Missä hän on?"
"Jos lupaatte suojella häntä ja piilottaa hänet, niin tuon hänet
tänne", vastasi Tarzan.
"Minä en tee hänelle pahaa", sanoi päämies, "mutta en tiedä toisista."
Tarzan kääntyi toisten puoleen, jotka olivat kerääntyneinä ympärille ja
kuuntelivat. "Minä tuon naiseni teidän kyläänne", hän sanoi, "ja teidän
on kätkettävä hänet, ruokittava ja suojeltava häntä siihen asti, kun
tulen takaisin. Minä vien Bolganin ruumiin pois, jotta teihin ei osu
mitään epäluuloa, ja palatessani odotan tapaavani naiseni turvallisena
ja loukkaamattomana."
Hän oli arvellut parhaaksi kuvailla La'ta puolisokseen, jotta he
käsittäisivät tämän olevan hänen suojeluksessaan ja La siis, tunsivatpa
he häntä kohtaan kiitollisuutta tai pelkoa, olisi paremmassa turvassa.
Kohottaen kasvonsa puuta kohti, jossa La piili, hän kutsui häntä alas,
ja hetkistä myöhemmin La kapusi erään tarhassa kasvavan puun alimmille
oksille ja pudottausi Tarzanin syliin.
"Tässä hän on", hän sanoi kerääntyneille mustille; "varjelkaa häntä
hyvin ja kätkekää hänet bolganeilta. Jos palatessani näen, että hänelle
on jotakin pahaa tapahtunut, niin käyn ilmoittamassa bolganeille, että
te teitte tuon tekosen", ja hän viittasi gorillamiehen raatoon.
La kääntyi vetoovasti häneen, pelokas välke silmissä.
"Ettehän jättäne minua tänne?" hän kysyi.
"Vain vähäksi aikaa", vastasi Tarzan. "Nämä ihmisparat pelkäävät, että
kaikki saavat kokea hänen toveriensa vihaa, jos tulee ilmi, että tuo
kuvatus on surmattu heidän kylässään. Sen vuoksi olen luvannut poistaa
todistuskappaleen, kääntääkseni epäluulot toisaalle. Jos heidän
kehitystasonsa on kyllin korkea, jotta voivat tuntea kiitollisuutta,
mitä epäilen, niin he käsittävät olevansa kiitollisuudenvelassa minulle
tämän elukan surmaamisesta samoin kuin siitäkin, että ehkäisen
epäluulon osumasta heihin. Näistä syistä he suojelisivat sinua, mutta
ollakseni asiasta kaksin verroin varma, olen vedonnut myöskin heidän
bolganeja kohtaan tuntemaansa pelkoon, ja minä tiedän, että he niitä
pelkäävät. Olen varma, että olet tällä välin täällä yhtä hyvin turvassa
kuin olisit minun kanssani; muutoin en sinua tänne jättäisikään. Mutta
yksinäni voin samota paljon nopeammin, ja samalla retkellä aion etsiä
tien tästä laaksosta, minkä jälkeen palaan luoksesi, ja yhdessä
voinemme helposti paeta tai ainakin suuremmalla menestyksen
mahdollisuudella kuin jos molemmin hitaasti ja umpimähkään
harhailisimme."
"Tuletko sinä takaisin?" kysyi nainen, pelon, kaipauksen ja vetoomuksen
värähdys äänessä.
"Minä tulen takaisin", vakuutti apinamies ja kääntyi sitten neekerien
puoleen: "Tyhjentäkää ja puhdistakaa joku noista majoista naistani
varten ja pitäkää huolta, ettei häntä häiritä ja että hän saa ruokaa ja
vettä. Muistakaahan myös sanani, että hänen turvallisuudestaan riippuu
teidän elämänne." Kumartaen nosti Tarzan kuolleen gorillamiehen
hartioilleen, ja yksinkertaiset neekerit ihmettelivät hänen
rotevuuttaan. Vaikka he itse olivat ruumiillisesti hyvin väkeviä, ei
heidän joukossaan ollut ketään, joka ei olisi horjunut bolganin suuren
painon alla; mutta tämä ihmeellinen tarmangani käveli keveästi
taakkoineen, ja kun he olivat avanneet aitauksen portin, astui hän
viidakkopolkua pitkin kuin hänellä ei olisi ollut muuta kannettavana
kuin oma ruhonsa. Hetkistä myöhemmin hän hävisi ladun mutkaan, jossa
metsä hänet nieli.
La kääntyi neekerejä kohti. "Valmistakaa majani", hän sanoi, sillä hän
oli kovin väsynyt ja kaipasi lepoa. He katselivat häntä kieroon ja
kuiskailivat keskenään. Oli ilmeistä, että heidän välillään vallitsi
erimielisyyttä, ja kuulemistaan keskustelun pätkistä La jo havaitsi,
että toisten ollessa taipuvaisia ehdottomasti tottelemaan Tarzanin
määräyksiä toiset niitä tarmokkaasti vastustivat, haluten vapauttaa
kylänsä vieraasta naisesta, jotteivät bolganit häntä sieltä keksisi ja
kyläläisiä senvuoksi rangaistaisi.
"Olisi parempi", hän kuuli erään neekerin sanovan, "heti työntää hänet
bolganeille ja sanoa heille, että näimme hänen uroksensa tappavan Numan
lähetin. Me kerromme, että yritimme tavoittaa tarmangania, mutta että
hän pääsi karkuun ja me saimme käsiimme ainoastaan hänen naisensa.
Täten hankimme itsellemme Numan suosion, ja ehkei hän sitten ota meiltä
niin monta vaimoistamme ja lapsistamme."
"Mutta tarmangani on suuri", vastasi muuan toisista. "Hän on
bolganejakin voimakkaampi. Hänestä tulisi peloittava vihollinen, ja
koska on mahdollista, että bolganit eivät meitä uskoisi, täytyisi
meidän vavista, ei ainoastaan heidän, vaan tarmanganinkin vuoksi."
"Olet oikeassa", huudahti La, "tarmangani on suuri. Paljon parempi
teille, että hän on ystävänne kuin vihollisenne. Yksinään hän ottelee
Numan, leijonan, kanssa ja tappaa sen. Näittehän, kuinka helposti hän
nosti mahtavan bolganin ruumiin hartioilleen. Näitte hänen kepeästi
astelevan viidakkopolkua taakkoineen. Yhtä helposti hän kantaa raadon
metsän puiden välitse korkealla maanpinnasta. Koko maailmassa ei ole
ketään hänen kaltaistaan, ei ketään Apinain Tarzanin vertaista. Jos
olette viisaita, gomanganit, niin varaatte Tarzanin ystäväksenne."
Neekerit kuuntelivat häntä, heidän typeräin kasvojensa ilmaisematta,
mitä heidän lyhytjärkisissä aivoissaan liikkui. Muutaman minuutin he
seisoivat täten rujomuotoiset, tietämättömät mustat toisella, ja
solakka, kaunis valkoinen nainen toisella puolella. Sitten La puhui.
"Menkää valmistamaan majani!" hän huusi käskevästi. Tässä oli Leimuavan
Jumalan ylipapitar, Oparin kuningatar La orjia puhuttelemassa. Hänen
ruhtinaallinen sävynsä ja käskevä äänensä sai heti aikaan muutoksen
kyläläisissä, ja nyt tiesi La Tarzanin olleen oikeassa otaksuessaan,
että heihin tehosi vain pelko, sillä he kääntyivät nopeasti,
matelevaisina kuin piestyt rakit, ja riensivät läheiseen hökkeliin,
jonka pian valmistivat hänelle, tuoden tuoreita lehtiä ja ruohoja
lattialle ja hedelmiä, pähkinöitä ja pisangeja vieraansa ateriaksi.
Kun kaikki oli valmista,, kiipesi La köyttä pitkin ylös ja lattian
pyöreästä aukosta tähän riippuvaan hökkeliin, jonka havaitsi tilavaksi
ja ilmavaksi ja nyt kohtuullisen siistiksikin. Hän veti köyden
perässään ja heittäysi häntä varten laitetulle, pehmeälle vuoteelle. Ja
pian oli heiluvan majan vieno keinuminen, lehvien hiljainen suhina
hänen yläpuolellaan, lintujen viserrys ja hyönteisten surina hänen oman
ruumiillisen uupumuksensa ohella tuuditellut hänet syvään uneen.
KYMMENES LUKU
Mieletön petos
Oparin laaksosta luoteeseen kohosi keittonuotioitten savu leiristä,
jossa satakunta neekeriä ja kuusi valkoista nauttivat illallistaan.
Neekerit istua kyyköttivät juroina ja nyrpeinä, mutisten hiljaa
keskenään laihan ateriansa ääressä; valkoiset mulkoilivat pelokkaasti
kulmiensa alta ja pitivät tuliaseitaan kätensä ulottuvilla. Eräs
heistä, tyttö ja sukupuolensa ainoa edustaja seurueessa, haastoi
tovereilleen:
"Saamme kiittää Adolphin kitsautta ja Estebanin rehentelyä siitä
tilasta, jossa olemme", hän sanoi.
Lihava Bluber kohautti olkapäitään, ja kookas espanjalainen nyrpisti
nenäänsä.
"Miksi minussa on moittiminen?" kysyi Adolph.
"Sinä olet liian kitsas hankkiaksesi kylliksi kantajia. Sanoinhan
sinulle, että meillä olisi pitänyt olla kaksisataa neekeriä
joukkueessamme, mutta sinä tahdoit säästellä rahoja, ja mikä siitä nyt
on seurauksena? Viisikymmentä miestä kantamassa kahdeksankymmentä
naulaa kultaa kukin, ja toisille taas on sälytetty liian suuri taakka
leiritarpeita, samalla kun meillä on tuskin riittävästi sotilaita meitä
kunnollisesti suojelemaan. Meidän täytyy ajaa heitä kuin eläimiä,
päästäksemme eteenpäin ja estääksemme heitä heittämästä taakkaansa
maahan. He ovat suuttuneet julmuudestanne ja ärhentelystänne ja
vihoissaan. Pienestäkin tekosyystä he saattavat häikäilemättä tappaa
meidät. Kaiken lisäksi he saavat liian niukalti ravintoa. Jos voisimme
täyttää heidän vatsansa, pysyttäisimme heidät luultavasti onnellisina
ja kohtalaisen tyytyväisinä, mutta minä olen tutustunut riittävästi
alkuasukkaisiin tietääkseni, että he eivät nälkäisinä ole onnellisia
eivätkä tyytyväisiä, vaikka saisivat olla joutenkin. Jollei Esteban
olisi kerskunut niin paljon metsästystaidostaan, olisimme ottaneet
mukaan kylliksi ruokavaroja riittämään meille koko retken ajaksi; mutta
vaikka vasta äsken lähdimme paluumatkalle, täytyy meidän tyytyä
vähempään kuin puoliin annoksiin."
"En voi kaataa riistaa, kun sitä ei ole", murahti espanjalainen.
"Riistaa on yltäkyllin", huomautti Kraski. "Otusten jälkiä näemme joka
päivä."
Espanjalainen loi häneen myrkyllisen katseen. "Jos riistaa on niin
runsaasti", hän sanoi, "niin mene itse sitä pyydystämään."
"Minä en ole koskaan väittänyt olevani metsästäjä", vastasi Kraski,
"vaikka voisinkin mennä lingolla ja hernepyssyllä varustettuna metsään
yhtä hyvin tuloksin kuin sinä olet saavuttanut."
Espanjalainen hyppäsi uhkaavasti pystyyn, jolloin venäläinen heti
ojensi häntä kohti jykevän sotilasrevolverin.
"Lakatkaa tuosta leikistä", huudahti tyttö terävästi ja karkasi heidän
väliinsä.
"Anna niiden lurjusten tapella", jyrisi John Peebles. "Jos toinen
heistä tappaa toisen, niin ei meitä ole niin monta saaliin jaossa, sen
minä sanon ja sillä hyvä."
"Miksi me riideltäis?" kysyi Bluber. "Sitä on riittävästi meille
jokainen -- enempi kuin neljäkymmentäkolmetuhatta punda kullekin. Kun
te suuttuu minuun, te kutsuu minua likainen juutalainen ja sanoo, että
minä olla kitsas; mutta, _mein Gott_, te kristityt olla pahemmat! Te
tahtois tappa yks teidän ystävistä, että te sais enempi raha. Oi, oi,
minä kiittä Jumalaa, että minä en olla kristitty!"
"Tuki leipäläpesi", ärähti Throck, "muutoin saamme
neljäkymmentäkolmetuhatta puntaa enemmän jakaaksemme."
Bluber silmäili pelokkaasti rotevaa englantilaista. "No, no, Dick", hän
uikutti maireampaan sävyynsä, "ethän sinä suutu pikku leikistä, minä
kun olla sinun paras ystävä?"
"Minua väsyttää kaikki tämä kinastelu", manasi Throck. "Minulla ei ole
korkeaa otsaa, minä olen vain mitätön rakki. Mutta minulla on kylliksi
tajua tietääkseni, että Flora on tässä kirotussa koplassa ainoa, jonka
aivot eivät väljästi mahtuisi maapähkinän kuoreen. John Bluber, Kraski
ja minä olemme täällä, koska kykenimme hankkimaan Floran suunnitelman
toteuttamiseen tarvittavat kolikot. Tuo etelämaalainen" -- ja hän
osoitti Estebania -- "pääsi mukaan näyttämönaamansa ja ruhonsa vuoksi.
Tässä työssä ei meistä kukaan tarvitse aivoja, eikä kellään meistä ole
enempää älyä kuin hän tarvitsee. Tässä hommassa ovat Floran aivot
pelissä, ja mitä pikemmin jokainen sen käsittää ja tottelee häntä, sitä
parempi meille kaikille. Hän on ollut jo aikaisemmin Afrikassa sen
Greystoken loordin kanssa -- sinähän olit hänen rouvansa kamarineitona,
Flora! Ja Flora tietää jotakin tästä maasta, sen alkuasukkaista ja
eläimistä, eikä kukaan muu meistä tiedä mitään."
"Throck on oikeassa", sanoi Kraski nopeasti, "olemme patustelleet jo
kyllin kauan. Meillä ei ole ollut pomoa, mutta tästälähin meidän on
tehtävä Flora pomoksemme. Jos joku voi meidät pelastaa tästä pälkäästä,
niin on se hän, ja siitä tavasta päätellen, jolla nuo veitikat
toimivat" -- hän nyökkäsi neekereihin päin -- "saamme kiittää onneamme,
jos konsaan pääsemme täältä ehjin nahoin, saati sitten että veisimme
kullan mukanamme."
"Oi, oi, et kai tarkoita, että me jättäis gulda tänne?" virkkoi Bluber
melkein kiljahtaen.
"Minä tarkoitan, että teemme, minkä Flora parhaaksi näkee", vastasi
Kraski. "Jos hän käskee meidän jättää kullan, niin me jätämme sen."
"Niin teemme", säesti Throck.
"Siinä olen minä mukana", sanoi Peebles. "Mitä tahansa Flora käskee, se
tehdään."
Espanjalainen nyökkäsi jurosti myöntymyksensä. "Kaikki muut ovat asiaan
myöntyväiset, Bluber. Entä sinä?" kysyi Kraski.
"No niin, tietysti kai... koska te niin tahtoo", vastasi Bluber, "ja
niinkuin John sanoo: 'tässä me olla, eikä mitä muuta'."
"Ja nyt, Flora", virkkoi Peebles, "sinä olet suurtekijä. Sinun sanojasi
me totellaan. Mihin meidän on nyt ensinnä ryhdyttävä?"