hänen pettymyksensä oli suuri. Koskaan ennen ei hänelle ollut niin
läheltä viittonut kauan kaivattu tilaisuus päästä ylipapittareksi.
Useita minuutteja hän asteli edestakaisin syviin mietteihin vaipuneena,
ja pysähtyi sitten äkkiä Kadshin eteen.
"La rakastaa apinamiestä", hän sanoi, "ja vaikka hän hänet uhraisikin,
tekee hän sen vain kansansa pelosta. La rakastaa häntä yhä -- rakastaa
häntä enemmän, Kadsh, kuin on konsanaan sinua rakastanut. Apinamies
tietää sen ja luottaa häneen, ja juuri siksi, että hän luottaa, on eräs
keino. Kuuntele Oahia, Kadsh. Lähetämme apinamiehen luo jonkun
kertomaan tulevansa La'n puolesta, joka on neuvonut hänet opastamaan
Tarzanin pois Oparista ja päästämään vapauteen. Hän johdattaa
apinamiehen meidän väijytykseemme, ja kun muukalainen on surmattu,
menemme monilukuisina La'n eteen ja syytämme häntä petoksesta. Se, joka
johdatti apinamiehen Oparista, selittää tehneensä sen käskystä, papit
ja kansa suuttuvat silmittömästi, ja sinä vaadit La'n henkeä. Se käy
hyvin helposti, ja niin pääsemme heistä molemmista."
"Hyvä!" huudahti Kadsh. "Me teemme sen huomenna päivänkoitteessa, ja
ennenkuin Leimuava Jumala laskeutuu illalla lepoon, on hän säteillään
valaissut Oparin uutta ylipapitarta."
Sinä yönä Tarzan heräsi unestaan kolinaan vankityrmänsä oven edestä.
Hän kuuli salvan lipsahtavan ja yhden ovista hitaasti aukenevan
vanhoilla narisevilla saranoillaan. Sysipimeässä hän ei voinut erottaa
ketään, mutta kuuli sandaalien hiivintää sementtilattialla, ja sitten
hän kuuli naisen äänen pimeässä kuiskaavan hänen nimeään.
"Täällä olen", hän vastasi. "Kuka olet ja mitä sinä Apinain Tarzanista
tahdot?"
"Henkesi on vaarassa", vastasi ääni. "Tule ja seuraa minua."
"Kuka sinut lähetti?" kysyi apinamies, koettaen herkillä sieraimillaan
saada selville öisen kävijän henkilöllisyyden, mutta niin kyllästetty
oli ilma tuikealla tuoksulla jostakin voimakkaasta hajunesteestä, jolla
naisen ruumis tuntui olevan voideltu, että hänelle ei jäänyt mitään
johtolankaa, jonka avulla olisi voinut päätellä, oliko tulija joku
hänen aikaisemmilla käynneillään kohtaamistaan Oparin papittarista
vaiko hänelle ventovieras.
"La lähetti minut", sanoi nainen, "opastaakseni sinut pois Oparin
vankiluolista vapaaseen ulkomaailmaan kaupungin muurien tuolle puolen."
Pimeässä hapuillen hän viimein löysi Tarzanin. "Tässä ovat aseesi", hän
sanoi, ojentaen ne Tarzanille, tarttui sitten häntä kädestä ja johdatti
hänet tyrmästä pitkän mutkittelevan ja yhtä pimeän käytävän läpi ja iän
ikuisia sementtiportaita pitkin yhä uusiin käytäviin ja sokkeloihin,
avaten ja sulkien oven toisensa perään, jotka narisivat ja vonkuivat
ruostuneilla saranoillaan.
Kuinka kauan he siten vaelsivat ja mihin suuntaan, siitä ei Tarzanilla
ollut aavistustakaan. Hän oli kylliksi kysellyt Duthilta, kun
viimemainittu toi hänelle ruoka-annoksen, uskoakseen, että hänellä
La'ssa oli auttavainen ystävä, sillä Duth oli kertonut hänelle, että
ylipapitar oli pelastanu hänet Kadshin käsistä, kun tämä oli löytänyt
hänet tajuttomaksi huumaannutettuna autiosta bomasta, johon
eurooppalaiset olivat hänet jättäneet. Ja kun nainen nyt sanoi
tulevansa La'n lähettämänä, seurasi Tarzan häntä kernaasti. Hän ei
voinut olla muistelematta Janen ennustusta onnettomuuksista, joita
hänellä oli odotettavina, jos itsepintaisesti yrittäisi kolmatta retkeä
Opariin, ja hän kummeksui, oliko hänen vaimonsa sittenkin ollut
oikeassa väittäessään, ettei hän enää koskaan pääsisi Leimuavan Jumalan
kiihkoisten pappien kynsistä. Hän ei tosin ollut aikonutkaan mennä
Opariin, mutta kirotun kaupungin yllä näkyi leijailevan joku
suojelupaholainen uhkaamassa jokaisen henkeä, joka vain rohkeni
lähestyä kiellettyä paikkaa tai anastaa salatuista aarreholveista osan
niiden suurista rikkauksista.
Enemmän kuin tunnin ajan johdatteli opas häntä maanalaisten käytäväin
kaameassa pimeydessä, kunnes he nousten portaita ylös sukelsivat esille
pensasryhmän keskelle, jonka läpi juuri ja juuri saattoi erottaa kuun
valjun valon. Raikas ilma kuitenkin tiedoitti hänelle, että oli päästy
maanpinnalle, ja nyt nainen, joka ei ollut virkkanut sanaakaan siitä
asti, kun oli johtanut hänet kopista, eteni yhä äänettömänä, seuraten
mutkittelevaa, sinne tänne polveilevaa, ikäänkuin harhailevaa polkua,
joka tiheän, pensaskasvullisuuden tukkiman metsän läpi kiemurrellen
alati kohosi ylöspäin. Tähtien ja kuun suunnasta sekä polun
kohoamisesta tiesi Tarzan, että häntä vietiin Oparin takana
sijaitseville vuorille, -- paikkaan, missä hän ei ollut koskaan aikonut
käydä, seutu kun näytti louhikkoiselta ja puoleensavetämättömältä,
jossa tuskin oleskeli sellaista riistaa kuin Tarzan mieluimmin
pyydysteli.
Nyt jo kummastutti häntä kasvullisuus, sillä hän oli otaksunut
kukkulain olevan karuja, joitakuita kituliaita puita ja näivettyneitä
pensaita lukuunottamatta. Heidän jatkaessaan matkaansa, kavuten yhä
ylöspäin, kohosi kuu korkeammalle, kunnes sen pehmeä valo paljasti
apinamiehen teräville silmille entistä selvemmin heidän samoilemansa
tienoon laadun; sitten hän havaitsi, että he olivat nousemassa
ahtaaseen, tiheämetsäiseen rotkoon, ja myös, miksi tätä rehevää
kasvullisuutta ei voinut nähdä Oparin tasangolta. Kun Tarzan ei
luonnostaan itse ollut puhelias, ei naisen äänettömyys häntä
erikoisemmin kummastuttanut. Jos hänellä olisi ollut jotakin
sanottavaa, olisi hän sen sanonut, ja samaten hän oletti, ettei
nainenkaan viitsinyt puhua, jollei siihen ollut mitään pätevää syytä;
sillä niillä, jotka vaeltavat laajalti ja nopeaan, ei ole varaa tuhlata
keuhkojensa ilmaa haastelemiseen.
Idän tähdet alkoivat kalveta aamun sarastuksen ensimmäisistä oireista
näiden kahden kiivetessä äkkijyrkkää törmää, joka oli rotkon yläpäänä,
ja saapuessa sitten verrattain tasaiselle tantereelle. Heidän
edetessään kirkastui taivas, ja pian nainen pysähtyi vierun syrjään, ja
kun päivä koitti, näki Tarzan edessään vuoren sydämessä metsän
reunustaman syvänteen, ja kolmen, neljän kilometrin päässä vilkkui
puiden lomitse jonkinlaisen rakennuksen ääriviivat, jotka hohtivat,
kimaltelivat ja säteilivät aamuauringon valossa. Sitten hän kääntyi
vilkaisemaan toveriinsa, ja nyt kuvastui hänen kasvoissaan ihmettely ja
ällistys, sillä hänen edessään seisoi La, Oparin ylipapitar.
"Sinäkö?" hän huudahti. "Nyt saa Kadsh todellakin aiheen, jota Duth
sanoi hänen etsivän, raivatakseen sinut tieltä."
"Hän ei milloinkaan saa siihen tilaisuutta", vastasi La, "sillä minä en
koskaan palaa Opariin."
"Et koskaan palaa Opariin!" huudahti Tarzan. "Mihin sitten menet? Mihin
sinä voisit mennä?"
"Minä lähden sinun mukaasi", vastasi ylipapitar. "En pyydä sinun
rakkauttasi. Pyydän ainoastaan, että viet minut pois Oparista ja
turvaan vihollisiltani, jotka tappaisivat minut. Ei ollut mitään muuta
keinoa. Manu, apina. kuuli heidän suunnittelevan ja tuli minulle
kertomaan kaikki heidän elkeensä. Jos olisin sinut pelastanut tai
uhrannut, olisi se minulle ollut aivan samaa. He olivat päättäneet
tuhota minut, jotta Oah pääsisi ylipapittareksi ja Kadsh Oparin
kuninkaaksi. Mutta sinua, Tarzan, minä en olisi uhrannut missään
tapauksessa. Näin ollen oli tämä ainoa keino, jolla saatoimme molemmat
pelastua. Emme voineet samota pohjoiseen tai länttä kohti Oparin
tasangon yli, sillä sinne oli Kadsh sijoittanut sotureita sinua
väijymään, ja vaikka oletkin Tarzan ja mahtava taistelija, olisivat he
ylivoimallaan sinut yllättäneet ja tappaneet."
"Mutta mihin sinä minut viet?" kysyi apinamies.
"Olen valinnut kahdesta pahasta vähäisemmän. Tällä suunnalla on
tuntematon seutu, jonka meidän oparilaisten mielikuvitus on täyttynyt
taruilla julmista hirviöistä ja oudosta kansasta. Koskaan ei ole
oparilainen tänne uskaltaneena enää kotikaupunkiinsa palannut. Mutta
jos maailmassa on ketään, joka voi tunkeutua tämän tuntemattoman
laakson läpi, olet se sinä, Apinain Tarzan."
"Mutta jollet sinä laisinkaan tunne tätä maata tai sen asukkaita",
kysyi Tarzan, "niin kuinka sitten niin hyvin tiesit seudulle johtavan
polun?"
"Polun kukkulalle asti tunnemme hyvin, mutta sen kauempana en olekaan
milloinkaan ollut. Isot apinat ja leijonat käyttävät tätä polkua
tullessaan alas Opariin. Leijonat eivät tietenkään voi kertoa meille,
mihin se johtaa, ja isot apinat eivät tahdo, koska tavallisesti olemme
sotajalalla heidän kanssaan. Tätä polkua pitkin he tulevat alas Opariin
varastelemaan meidän kansaamme, ja tällä polulla me heitä väijymme,
sillä usein tarjoamme ison apinan uhriksi Leimuavalle Jumalalle, tai
pikemminkin oli ennen niin laita, mutta jo monet vuodet ovat he olleet
liian varovaisia meidän kaapataksemme, joten meitä varotetaan
yksipuolisesti. Emme vain käsitä, miksi he varastavat meikäläisiä,
jolleivät heitä syöne. He ovat hyvin voimakasta rotua, Bolgania,
gorillaa kookkaampia, ja monin verroin ovelampia, sillä samoin kuin
meidän suonissamme virtaa apinan verta, on Oparin yläpuolella
sijaitsevassa laaksossa asustavilla suonissaan ihmisenverta."
"Minkätähden, La, täytyy meidän matkata tämän villin laakson läpi,
jotta pääsisimme Oparista? Tottahan on joku muukin tie?"
"Ei ole mitään muuta tietä, Apinain Tarzan", vastasi saattaja. "Kadshin
väki vartioi kotilaakson läpi vieviä reittejä. Ainoa pakotie on meillä
tämän kautta, ja minä olen tuonut sinut ainoata polkua pitkin, joka
puhkaisee Oparia etelänpuolelta suojaavat kalliot. Tämän laakson läpi
tai ympäri on meidän kuljettava löytääksemme solatie vuoren yli ja alas
toiselle puolelle."
Apinamies pysähtyi katselemaan heidän alapuolellaan olevaan metsäiseen
alankoon, harkiten mielessään hetken kysymyksiä. Jos hän olisi ollut
yksin, ei hän olisi tullut tätä tietä, sillä hän luotti kylliksi omaan
uljuuteensa uskoakseen voivansa helposti ja jokseenkin turvallisesti
käydä Oparin laakson läpi Kadshin ehkäisevistä suunnitelmista
huolimatta. Mutta hän ei ollut yksin. Hänen täytyi ajatella La'ta, ja
hän käsitti, että naisen ponnistukset hänen pelastuksekseen olivat
tuottaneet hänelle siveellisen velvollisuuden, jota hän ei saanut
laiminlyödä.
Kiertää alanko, pysytellen mahdollisimman kaukana rakennuksesta, jonka
hän etäältä erotti, näytti viisaimmalta menettelyltä, koska hänen
ainoana pyrkimyksenään tietenkin oli löytää tie vuoren yli ja pois
tästä kolkosta maasta. Mutta vilahdukset, jotka hän näki isojen puiden
lehviin puoleksi peittyneestä rakennuksesta, ärsyttivät hänen
uteliaisuuttaan siinä määrin, että hän tunsi melkein voittamatonta
halua tutkia asiaa. Hän ei uskonut alangossa asuvan muita kuin
metsäneläimiä, ja hän otaksui näkemänsä rakennuksen jonkun,
sukupuuttoon kuolleen tai pois siirtyneen väestön työksi, olipa se
väestö sitten ollut joko Oparin rakentaneitten muinaisten
atlantilaisten aikalaisia tai kenties itse alkuperäisiä oparilaisia,
joiden jälkeläiset olivat työnsä unohtaneet. Rakennus näytti olevan
palatsimaisen kookas ja upea.
Apinamies ei tuntenut pelkoa, vaikka hänellä oli kohtuullinen määrä
kaikille villieläimille ominaista varovaisuutta. Hän ei olisi epäröinyt
oveluudellaan ja urhoollisuudellaan uhmata alempia olentoja, olivatpa
ne kuinka hurjia tahansa, sillä ne eivät voineet ihmisten tavoin
liittyä yhteen häntä tuhoamaan. Mutta jos ihmiset ryhtyivät
mieslukuisina häntä pyydystämään, tiesi hän, että todellinen vaara oli
tarjolla ja että heidän yhdistyneen voimansa ja älynsä edessä hänen
omansa saattaisi osoittautua tehottomaksi. Hän arveli kuitenkin olevan
hyvin vähän luultavaa, että alanteessa asui ihmisolentoja. Rakennuksen
lähemmästä tarkastuksesta kaiketikin selviäisi, että se oli vain autio
raunio ja että pelottavimmat viholliset, joita hän tiellään tapaisi,
olisivat isoja apinoita ja leijonia. Kumpiakaan näistä hän ei pelännyt;
olipa varsin otaksuttavaa, että hän edellisten kanssa pääsisi
ystävällisiinkin suhteisiin. Koska hän uskoi, että hänen oli etsittävä
pääsytie alanteesta sen vastakkaiselta puolelta, oli aivan
luonnollista, että hän halusi pyrkiä mahdollisimman suoraan syvänteen
poikki. Hänen haluansa tutkia laaksoa kannustivat siis myöskin nopeus-
ja mukavuussyyt.
"Tule", hän sanoi La'lle ja alkoi laskeutua vierua pitkin alanteeseen ja
heidän edessään häämöittävää rakennusta kohti.
"Ethän mene sitä tietä?" huudahti La kummastuneena.
"Miksikä en?" kysyi Tarzan. "Tästä on suorin tie laakson poikki, ja
mikäli voin päätellä, käy reittimme vuorten yli pikemmin siltä
suunnalta kuin muualta."
"Mutta minä pelkään", virkkoi nainen. "Leimuava Jumala yksin tietää,
mitä kamalia vaaroja väijyy metsän syvyyksissä tuolla alhaalla."
"Vain Numa ja manganit", selitti Tarzan. "Niitä meidän ei tarvitse
pelätä."
"Sinä et pelkää mitään", sanoi ylipapitar, "mutta minä olen ainoastaan
nainen."
"Kuolema kohtaa meidät vain kerran", vastasi Tarzan, "ja sillä kertaa
meidän on kuoltava. Alituisella pelolla emme sitä välttäisi,
tekisimmehän vain elämämme kurjaksi. Me lähdemme siis suorinta tietä,
ja kenties saamme nähdä kyllin paljon, jotta maksaa vaivan uskaltaa."
He seurasivat hyvin tallattua polkua alaspäin pensastoon, ja puut sekä
taajenivat että tulivat kookkaammiksi heidän lähestyessään syvänteen
pohjaa, kunnes he vihdoin kävelivät suuren metsän lehvistön
siimeksessä. Se tuulen hiven, mikä ilmassa tuntui, tuli heidän
takaansa, ja vaikka apinamies liikkuikin keinuvin askelin, oli hän
alati varuillaan. Polun kovaksi sotketulla pinnalla oli vähän merkkejä
osoittamassa, minkälaiset eläimet siitä olivat liikkuneet edestakaisin,
mutta siellä täällä oli toki selvä leijonan jälki. Useita kertoja
Tarzan pysähtyi kuuntelemaan, kohotti monesti päänsä, ja hänen herkät
sieraimensa avartuivat hänen haistellessaan ympäröivää ilmaa,
todetakseen, mitä sen tuoksu saattaisi hänelle tietää.
"Luulen, että laaksossa on ihmisiä", hän sanoi sitten. "Jonkun aikaa
olen ollut melkein varma siitä, että meitä vakoillaan. Mutta kuka meitä
väijyneekin, hän on sanomattoman taitava, sillä minä tunnen
sieraimissani vain heikon vihjaisun muiden läsnäolosta."
La katsahti pelokkaasti ympärilleen ja vetäysi lähemmäksi
seuralaistaan. "Minä en näe ketään", hän sanoi matalalla äänellä.
"En minäkään", vastasi Tarzan, "enkä voi saada nenääni mitään määrättyä
hajunlöyhkähdystäkään, ja kuitenkin olen varma siitä, että joku meitä
vaanii, joku tai jokin, mikä liikkuu vainunsa opastamana ja on kyllin
taitava pidättämään hajunsa meiltä. On perin luultavaa, että olio, onpa
se mikä tahansa, liikkuu puiden oksitse kyllin korkealta säilyttääkseen
hajuvirtansa aina meidän yläpuolellamme. Ilma on siihen sopiva, ja
vaikka hän olisi tuulen puolellakin meistä, emme kenties ollenkaan
tuntisi hänen hajuaan. Odotahan tässä, niin otan asiasta selvän", hän
lisäsi kiepauttaen itsensä lähellä olevan puun oksille ja kiiveten
ylöspäin ketterästi kuin Manu-marakatti. Hetkistä myöhemmin hän
laskeutui alas tytön viereen.
"Olin oikeassa", hän sanoi, "joku tai jotakin on vähän matkan päässä
meistä. Mutta onko se ihminen vai mangani, en voi erottaa, sillä haju
on minulle outo; muistuttamatta kummastakaan erikoisesti, vihjaisee se
molemmista. Pelissä täytyy olla kaksi eri olentoa. Tule!" Ja hän heitti
tytön olalleen ja vei hänet tuokiossa korkealle puihin. "Jollei vaanija
ole kyllin lähellä pitääkseen meitä silmällä, mitä en luule", hän
sanoi, "niin hajuvirtamme ajautuu hänen päänsä yli, eikä hän vähiin
aikoihin voi saada sitä jälleen sieraimiinsa, ellei ole kyllin viisas
noustakseen korkeammalle tasanteelle."
La ihmetteli apinamiehen voimaa, kun tämä kantoi häntä keveästi puusta
puuhun ja hyvällä vauhdilla samosi notkuvaa lehvätietä. Puoli tuntia
hän jatkoi matkaansa ja pysähtyi sitten yhtäkkiä korkealla huojuvalle
oksalle.
"Katso!" hän sanoi, viitaten eteenpäin heidän alapuolelleen.
Vilkaistessaan hänen osoittamaansa suuntaan nainen näki tuuhean
lehvistön läpi pienen, vankasti paalutetun aitauksen ja sen sisällä
toistakymmentä hökkeliä, jotka heti kiinnittivät hänen huomionsa ja
hämmästyttivät häntä; ja samassa määrin ärsyttivät apinamiehen
uteliaisuutta vilahdukset, joita hän lehvistön lävitse näki. Hökkelejä
ne ilmeisesti olivat, mutta ne näkyivät liikkuvan, mitkä heiluen
edestakaisin ilmassa, mitkä taasen hyppien ylöspäin ja alaspäin enemmän
tai vähemmän voimakkaassa tahdissa. Tarzan kiepautti itsensä lähempään
puuhun ja laskeutui sieltä vahvalle oksalle, jolle laski La'n
olaitansa. Sitten hän hiipi varovasti eteenpäin, ja tyttö seurasi
häntä, sillä La oli, kuten muutkin oparilaiset, jonkun verran kykenevä
puissa liikkumaan. Ja pian he tulivat paikalle, josta voivat selvästi
nähdä kylän alapuolellaan; ja silloin tanssivien hökkelien näennäinen
salaisuus heille heti selvisi.
Nämä olivat mehiläispesän muotoisia, kuten monilla Afrikan heimoilla,
noin seitsemän jalkaa läpimitaltaan ja kuusi tai seitsemän korkeita;
mutta sen sijaan, että olisivat olleet maassa, oli jokainen ripustettu
touvimaisella ruohoköydellä jonkun aitauksessa kasvavan jättiläispuun
oksaan. Jokaisen hökkelin pohjan keskikohdalla riippui toinen, ohuempi
köysi. Asemastaan niiden yläpuolella ei Tarzan voinut erottaa mitään
kyllin isoa aukkoa, jotta ihmisruho olisi siitä mahtunut sisälle,
vaikka oli useita muita, neljän tai viiden tuuman levyisiä reikiä
jokaisen sivuilla noin kolmen jalan korkeudella lattiasta.
Tantereella aitauksen sisäpuolella kyyhötti useita kylän asukkaita,
mikäli tämä pieni keinuva hökkeliryhmä kylän nimen ansaitsi. Eivätkä
itse ihmiset olleet Tarzanille vähemmän outoja kuin heidän kummalliset
asuntonsa. Että he olivat neekereitä, oli ilmeistä. Kaikki olivat
alasti ja ilman minkäänlaisia koristuksia paitsi muutamia
väritöhräyksiä, jotka näkyivät olevan umpimähkään sipaistut heidän
ruumiisiinsa. He olivat kookkaita ja näyttivät jänteviltä, vaikka
sääret olivat ilmeisesti liian pitkät ollakseen täydellisesti
sopusuhtaiset. Kasvonpiirteet taas olivat melkein eläimelliset, sillä
leukapielet olivat liian esiinpistävät, eikä tuuheiden kulmakarvain
yläpuolella ollut mitään otsaa, koska kallo pakeni melkein
vaakasuorasti kiirettä kohti.
Katsellessaan heitä näki Tarzan jonkun laskeutuvan erästä noita
hökkelin pohjasta riippuvia köysiä pitkin ja käsitti heti köysien
tarkoituksen, tajuten missä asuntojen oviaukot sijaitsivat. Eri
tahoilla kyyköttävät olennot olivat ruokailupuuhissa. Muutamilla oli
luita, joista repivät raakaa lihaa isoilla hampaillaan, toisten
syödessä hedelmiä ja juurimukuloita. Siinä oli henkilöitä molempaa
sukupuolta ja eri-ikäisiä, lapsuusiästä kypsyneeseen ikään asti, mutta
kukaan ei näyttänyt varsin vanhalta. He olivat tositeossa karvattomia,
paitsi karheita punervanruskeita suortuvia päälaella. He haastoivat
harvoin ja silloin äänellä, joka muistutti eläinten murinaa, eikä
Tarzan heitä katsellessaan nähnyt ainoankaan nauravan tai edes
hymyilevän, mikä kaikista heidän piirteistään enimmin erotti heidät
Afrikan tavallisista alkuasukkaista. Vaikka Tarzan tarkkaan tähysteli
tarhaa, ei hän nähnyt mitään keittovehkeitä tai tulta. Maassa heidän
ympärillään olivat heidän aseensa, eräänlaiset lyhyet heittokeihäät ja
hiotut metalliteräiset sotakirveet. Apinain Tarzan oli iloinen, että
oli tullut tätä tietä, sillä nyt hän oli saanut tilaisuuden nähdä
sellaista alkuasukastyyppiä, jonka olemassaoloa ei ollut
aavistanutkaan, ja niin alhaista, että se suuresti läheni
luotokappaleita. Pal-ul-donin waz-donit ja ho-donitkin olivat näihin
verraten paljon korkeammalla kehitysasteella.
Heitä katsellessaan hänen täytyi ihmetellä, että he olivat kyllin
älykkäitä valmistamaan aseitaan, jotka hän etäältäkin havaitsi
oivallisiksi ja sirotekoisiksi. Heidän majansakin näyttivät hyvin ja
älykkäästi kokoonpannuilta, ja pientä tarhaa ympäröivä paaluaita oli
korkea, vahva ja hyvin rakennettu, kaiketikin yhdyskunnan
suojelemiseksi notkossa oleksivia leijonia vastaan.
Silmäillessään näitä ihmisiä huomasivat Tarzan ja La pian vasemmaltaan
lähestyvän jonkun olennon, ja hetkistä myöhemmin he näkivät aitauksessa
istuvien kaltaisen miehen kapsahtavan paalutuksen yli riippuvasta
puusta tarhan sisäpuolelle. Toiset tervehtivät hänen tuloaan tuskin
muuten kuin välinpitämättömillä silmäyksillä. Hän astui esille ja
kyykistyen heidän joukkoonsa näkyi kertovan heille jotakin, ja vaikka
Tarzan ei erottanut miehen sanoja, päätti hän hänen eleistään ja
merkkikielestään, jolla hän tuon tuostakin täydensi hataraa puhettaan,
että hän kertoi tovereilleen kummallisista olennoista, joita oli nähnyt
metsässä vähän aikaa sitten. Ja heti arvasi apinamies, että tämä
oli sama, jonka oli havainnut heitä seuraavan ja jonka hän
menestyksellisesti oli eksyttänyt jäljiltään. Kertomus kaiketikin
kiihoitti heitä, sillä jotkut nousivat ja hypiskellen ilmaan polvet
koukussa läimäyttelivät hullunkurisesti käsivarsillaan kylkiinsä. Mutta
heidän kasvojensa ilme tuskin muuttui, ja hetken perästä jokainen
kyyristyi jälleen maahan entiseen asentoonsa.
Heidän täten istuessaan kajahti metsästä äänekäs karjahdus, joka
herätti apinamiehen mielessä monta villiä muistoa.
"Bolgani", hän kuiskasi La'lle.
"Se on isoja apinoita", sanoi nainen hätkähtäen.
Pian he hänet näkivätkin keinumassa viidakkopolkua pitkin aitausta
kohti. Se oli iso gorilla, mutta sellainen gorilla, jollaista Apinain
Tarzan ei ollut ikinä ennen nähnyt. Melkein jättiläisen kokoisena
käveli olento pystyssä ihmisen tavoin, kertaakaan koskettamatta
rystysillään maahan. Pää ja kasvot olivat melkein kuin gorillalla,
mutta jotakin eroa sentään oli, niinkuin Tarzan saattoi huomata olennon
tullessa lähemmäksi. Se oli Bolgani, jolla oli ihmisen sielu ja aivot,
ja olipa vielä muutakin, mikä teki otuksen hämmästyttäväksi ja
erikoislaatuiseksi. Kummallisinta kaikesta oli ehkä, että sillä oli
koristuksia -- ja millaisia koristuksia! Kultaa ja timantteja säteili
sen pörröisellä turkilla, kyynärpäiden yläpuolella oli lukuisia
renkaita samoin kuin nilkoissa ja säärissäkin, kun taas vyötäisillä
riippui eteen ja taakse pitkä, melkein maahan ulottuva rihma, joka
näkyi olevan kudottu yksinomaan kultaheltoista ja pienillä timanteilla
kirjailtu. Koskaan ennen ei John Clayton, loordi Greystoke, ollut
nähnyt sellaista villiä upeutta eikä edes Oparin kalleuksien joukossa
sellaista suunnattomien arvokkaiden jalokivien rikkautta.
Melkein heti, kun kamala kiljahdus oli keskeyttänyt verrattain
äänettömän metsän rauhan, huomasi Tarzan sen vaikutuksen tarhan
asukkaihin. Nämä olivat silmänräpäyksessä kavahtaneet pystyyn. Naiset
ja lapset livistivät puunrunkojen taakse tai kiipesivät köysiä pitkin
heiluviin häkkeihin, sillä välin kun jotkut miehistä lähestyivät
Tarzanin nyt huomaamaa aitauksen porttia. Sen ulkopuolelle pysähtyi
gorilla ja korotti taas äänensä, mutta tällä kertaa pikemmin puheeksi
kuin kamalaksi kiljahdukseksi.
YHDEKSÄS LUKU
Kuoleman vasama
Kun iso, ihmisenmuotoinen gorilla astui tarhaan, sulkivat soturit
portin ja peräytyivät kunnioittavasti hänen lähestyessään kylän
keskustaa, jonne hän pysähtyi hetkeksi ja katseli ympärilleen.
"Missä ovat naaraat ja _balut_?" hän kysyi lyhyeen. "Kutsukaa ne!"