joista hän oli kuullut niin paljon yksityiskohtia Greystokein
keskusteluissa, oli herättänyt hänen luonnostaan viekkaassa ja
häikäilemättömässä mielessään omistushalun. Ja niin hän oli vähitellen
hahmoitellut suunnitelman, kuinka voisi anastaa aarreholveista
riittävän määrän kultaharkkoja, voidakseen elää riippumattomana ja
varakkaana lopun ikäänsä. Koko suunnitelma oli hänen laatimansa. Hän
oli ensin innostuttanut asiaan Kraskin, joka vuorostaan oli hankkinut
avustajiksi molemmat englantilaiset ja Bluberin, ja nämä neljä olivat
hommanneet retken kustannuksiin tarvittavat rahat. Flora itse oli
etsinyt sopivaa miestä, joka voisi menestyvästi esittää Tarzania
tämän kotiviidakossa, ja keksinyt Esteban Mirandan, väkevän ja
häikäilemättömän espanjalaisen, jonka näyttämötaiteellinen kyky ja
varsinkin hänen mestarillinen naamioimistaitonsa teki hänelle
mahdolliseksi virheettömästi näytellä tarvittavaa osaa, ainakin mikäli
oli ulkonaisesta matkinnasta kysymys.
Espanjalainen ei ollut ainoastaan väkevä ja toimelias, vaan rohkea
tappelijakin, ja sitten kun hän oli ajanut partansa ja pukeutunut
Tarzanin viidakkovaatteisiin, ei hän ollut laiminlyönyt mitään
tilaisuutta jäljitellä apinamiestä joka tavalla parhaan kykynsä mukaan.
Viidakkovaistoa ei hänellä tietenkään ollut, ja varovaisuus neuvoi
häntä välttämään mieskohtaisia otteluita villeimpien metsänpetojen
kanssa, mutta hän pyydysteli pienempää riistaa keihäällä ja nuolilla ja
harjoitteli alituisesti ruohoköydellä, joka oli osana hänen asustaan.
Ja nyt näki Flora kaikkien hyvin harkittujen suunnitelmiensa olevan
raukeamaisillaan. Hän vapisi katsellessaan tulen ääressä olevia miehiä,
sillä hän pelkäsi Tarzania perin todellisesti, ja sitten hän jännittyi
hermostuneesta odotuksesta, nähdessään Kraskin lähenevän ryhmää
kahvipannu toisessa kädessä ja kupit toisessa. Kraski laski pannun ja
kupit tantereelle vähän matkaa Tarzanista tämän selkäpuolelle, ja kun
hän kaatoi kahvia, näki Flora hänen herauttavan saamansa pullon
sisällöstä yhteen kuppiin. Kylmä hiki kihisi Floran otsalle, kun Kraski
kohotti sitä kuppia ja tarjosi apinamiehelle. Ottaisiko tämä sen?
Epäilisikö hän? Jos hän epäilisi, niin minkä kauhean rangaistuksen he
kaikki tästä kamalasta uhkarohkeudestaan saisivatkaan?
Flora näki Kraskin ojentavan toiset kupit Peeblesille, Throckille ja
Bluberille ja sitten palaavan kehään itselleen, varaamansa kuppi
kädessään. Venäläisen kohottaessa kuppiaan ja kumartaessa kohteliaasti
apinamiehelle hän näki kaikkien viiden juovan. Jännitys laukesi,
jättäen Floran heikoksi ja uupuneeksi. Kääntyessään hän lysähti
vuoteelleen ja virui siinä vavisten ja kasvot käsiin peitettyinä. Ja
tuolla ulkona tyhjensi Apinain Tarzan kuppinsa viimeiseen pisaraan.
KUUDES LUKU
Kuolema väijyy
Sen päivän iltapuolella, jona Tarzan löysi salaliittolaisten leirin,
äkkäsi vartija Oparin raunioituneen kaupungin murentuneelta
ulkomuurilta joukon miehiä liikkumassa ympäröivän kalliovyön harjalta
alas laaksoon päin. Tarzan, Jane Clayton ja heidän mustat wazirinsa
olivat ainoat muukalaiset, jotka Oparin asukkaat olivat miesmuistiin
laaksossaan nähneet, ja vain puoliksi unohtuneet tarut muinaisilta
ajoilta viittailivat hämärästi siihen, että muitakin muukalaisia olisi
Oparissa joskus käynyt. Mutta ikimuistoisista ajoista oli ulkomuurin
harjalla aina seisonut vartija. Vain yksi ainoa, koukistunut, ryhmyinen
ja rujo ihmisenmuotoinen olio kyykötti nyt muistuttamassa kadonneen
Atlantiksen lukuisista, notkeista sotureista. Sillä pitkien aikakausien
kuluessa oli rotu pilaantunut ja vihdoin satunnaisin yhtymin isojen
apinain kanssa rappeutunut nykyiseksi Oparin eläimelliseksi kansaksi.
Kummallinen ja selittämätön oli ollut luonnon huolehtiva vaisto, joka
oli rajoittanut tämän rodullisen huononemisen melkein yksinomaan
miespuolisiin, naisten jäädessä suoriksi, siromuotoisiksi ja
piirteiltään usein sieviksi, jopa kauniiksikin, mikä ehkä suureksi
osaksi johtui siitä, että apinamaisia piirteitä saaneet tyttölapset
heti surmattiin, jotavastoin poikalapset, joilla oli yksinomaan
inhimillisiä ominaisuuksia, samaten heti raivattiin pois.
Kaupungin ulkomuurilla kykkivä yksinäinen vartija oli tosiaan
tyypillinen oparilainen, lyhyt, pölkkymäinen, takkupartainen ja -
tukkainen mies, jonka vanukkeiset suortuvat kasvoivat alas matalalle,
kaltevalle otsalle. Pienet likekkäiset silmät ja torahampaita
muistuttavat pureksimet osoittivat hänellä virtaavan suonissaan
apinanverta, ja samaa alkuperää todistivat lyhyet, käyrät sääret ja
pitkät, vahvalihaksiset, apinamaiset käsivarret, kaikki niukalti
karvapeitteiset, niinkuin ruhokin.
Kun hänen häijyt verestävät silmänsä katselivat joukkueen kulkua
laaksoa pitkin Oparia kohti, ilmaisivat hänen lisääntyvää kiihtymystään
nopeammaksi käyvä hengitys ja kurkusta kohoavat matalat, melkein
kuulumattomat murahdukset. Muukalaiset olivat siksi etäällä, että
heidät vaivoin tunsi ihmisolennoiksikaan, ja heidän lukumääränsä
saattoi vain osapuilleen arvioida viideksi- tai kuudeksikymmeneksi.
Saatuaan selville nämä kaksi tosiasiaa astui vartija alas ulkomuurilta,
käveli sen ja sisämuurin välisen alan poikki, mennen aukosta sisälle ja
nopeaa vauhtia takana olevan leveän puistikkokadun yli, minkä jälkeen
hän hävisi ränsistyvään, mutta vieläkin upeaan temppeliin.
Oparin ylipappi Kadsh istua kyykötti jättiläispuiden siimeksessä, jotka
nyt olivat vallanneet muinaisen temppelin entisen puutarhan. Hänen
kanssaan oli tusinan verta alempaan papistoon kuuluvia, ylipapin
hartaimpia tovereita, jotka hätkähtivät tämän oparilaisen paarian
tuloa. Viimemainittu riensi hengähdyksissään Kadshin luo.
"Kadsh!" hän huudahti, "outoja miehiä on matkalla Opariin! He saapuvat
laaksoon luoteesta käsin rajakallioiden takaa -- ainakin viisikymmentä
henkeä, ehkä kaksi sen vertaa. Minä näin heidät ulkomuurin harjalla
tähystellessäni, mutta heidän takanaan on miehiä, joista en saanut
selkoa, koska ovat vielä pitkän taipaleen päässä. Siitä asti kun suuri
tarmangani tuli tänne, ei Oparissa ole käynyt muukalaisia."
"Siitä ovat monet kuunvaiheet kuluneet, kun suuri tarmangani, joka
nimitti itseään Apinain Tarzaniksi, oli keskuudessamme", sanoi Kadsh.
"Hän lupasi palata luoksemme ennen sadekautta, nähdäkseen, ettei La'lle
ole mitään pahaa tapahtunut, mutta häntä ei ole kuulunut takaisin, ja
La on aina väittänyt, että hän on kuollut. Oletko kertonut kellekään
muulle, mitä olet nähnyt?" hän kysyi kääntyen äkkiä sanansaattajaan
päin.
"En", vastasi mies.
"Hyvä on!" huudahti Kadsh. "Ka, menkäämme kaikki ulkovallille
katsomaan, kuka uskaltaa saapua kiellettyyn Opariin, älköönkä kukaan
hiiskuko sanaakaan Blaghin kertomasta ennenkuin minä annan luvan."
"Kadshin sana on lakina, kunnes La puhuu", jupisi muuan papeista.
Kadsh katsoa muljautti puhujaan. "Minä olen Oparin ylipappi", hän
ärähti. "Kuka uskaltaa minua uhmata?"
"Mutta La on ylipapitar", sanoi joku, "ja ylipapitar on Oparin
kuningatar."
"Ylipappi voi uhrata kenet tahtoo Leimuavalle Jumalalle kuolleiden
kammiossa", muistutti Kadsh merkitsevästi toisille.
"Me tukimme kyllä suumme, Kadsh", vastasi pappi matelevasti.
"Hyvä!" murahti ylipappi opastaen heidät puutarhasta temppelin
takakäytävän läpi Oparin ulkomuuria kohti. Sieltä he tarkkasivat
lähestyvää joukkuetta, jonka nyt selvästi näkivät etäällä laakson
keskellä. Katselijat juttelivat matalin kurkkuäänin isojen apinain
kielellä, johon sekaantui tilapäisiä sanoja ja lauseparsia oudosta
murteesta, ja ne olivat epäilemättä joitakin tärveltyneitä jätteitä
Atlantiksen muinaisesta kielestä ja periytyneet lukemattomien
sukupolvien välityksellä heidän inhimillisiltä esivanhemmiltaan --
tuolta nyttemmin sukupuuttoon kuolleelta rodulta, jonka kaupungit ja
sivistys uinuvat syvälle hautaantuneina Atlantin valtameren tyrskyvien
aaltojen alla ja jonka seikkaileva luonne oli sen ammoisina aikoina
viekoitellut tunkeutumaan Afrikan sydämeen kultaa etsimään ja omain
etäisten kotikaupunkiensa maihin rakentamaan Oparin uhkean kaupungin.
Kadshin seuralaisineen katsellessa pensasmaisten kulmakarvojensa alta
joukkuetta, joka laskevan troopillisen auringon paahteessa
vaivaloisesti ponnisteli louhikkoista ja karua laaksoa myöten
eteenpäin, tirkisteli pieni harmaa apina heitä erään heidän takanaan
olevan vanhan kadun kivityksen välistä esille tunkeutuneen
jättiläispuun lehvistöstä. Vakava, ilmeeltään surullinen pikku apina se
oli, mutta perin utelias, kuten kaikki heimolaisensa, mikä lopulta sai
sen unohtamaan pelkonsa Oparin hurjia miehiä kohtaan, jopa siihen
määrin, että se vihdoin kepeästi kiepahti puusta kiveykselle, riensi
sisämuurin raosta esiin ja juosten ulkomuurille kiipesi sen sisäsivua
pitkin pappien taakse paikalle, missä saattoi jokseenkin turvallisesti
kätkeytyä sortuvan muurin isojen graniittimöhkäleiden suojaan ja sieltä
kuunnella oparilaisten keskustelua, se kun miltei kokonaan kävi isojen
apinain kielellä, jota niiden pieni serkku täydellisesti ymmärsi.
Iltapäivä oli lähestymässä loppuaan, ennenkuin Oparia verkalleen
lähestyvä joukkue oli ehtinyt kyllin lyhyen matkan päähän, jotta eri
henkilöt saattoi millään tavoin tuntea, ja silloin eräs nuoremmista
papeista huudahti kiihtyneenä:
"Se on hän, Kadsh. Se on suuri tarmangani, joka nimittää itseään
Apinain Tarzaniksi. Minä erotan hänet selvästi; toiset ovat kaikki
mustia miehiä. Hän kannustaa heitä eteenpäin tyrkkien heitä
keihäällään. Näyttää siltä kuin he olisivat peloissaan ja kovin
väsyneitä, mutta hän pakottaa heitä ponnistamaan."
"Oletko varma", kysyi Kadsh, "oletko varma, että hän on Apinain
Tarzan?"
"Ihan varma", vastasi puhuja, ja sitten eräs toinen papeista yhtyi
toverinsa vakuutuksiin. Vihdoin he olivat kyllin lähellä, jotta Kadsh
itse, jonka näkö ei ollut yhtä hyvä kuin seurueen nuorempien jäsenten,
huomasi, että Apinain Tarzan siellä: todellakin oli palaamassa Opariin.
Ylipappi rypisti mietteissään vihaisesti kulmiaan. Äkkiä hän kääntyi
toisia kohti.
"Hän ei saa tulla", hän huudahti; "hän ei saa astua Opariin. Rientäkää
noutamaan sata soturia. Me menemme heitä vastaan, kun he tulevat
ulomman muurin aukosta, ja surmaamme heidät yksitellen."
"Mutta La", huusi se, joka puutarhassa oli suututtanut Kadshia, "minä
muistan selvästi, että La tarjosi Apinain Tarzanille Oparin ystävyyden
monta kuukautta sitten ja että Tarzan pelasti La'n raivostuneen
Tantorin torahampailta."
"Hiljaa", ärähti Kadsh, "hän ei saa tulla tänne, me tapamme heidät
kaikki, vaikkei meidän tarvitse tietää, keitä he ovat, ennenkuin on
liian myöhäistä. Ymmärrätkö? Ja tiedä myöskin, että jokainen, joka
yrittää vastustaa tarkoitustani, on kuoleman oma -- ja jollei hän kuole
uhrina, saa hän surmansa minun kädestäni ja kuolee joka tapauksessa.
Kuuletko?" Ja hän osoitti vapisevaa pappia likaisella sormellaan.
Kun Manu, apina, kuuli kaiken tuon, oli hän haljeta kiihtymyksestä. Hän
tunsi Apinain Tarzanin -- kuten kaikki vaeltavat apinat kautta Afrikan
hänet tunsivat -- ja tiesi hänet ystäväksi ja suojelijaksi. Manusta
eivät Oparin urospuolet olleet eläimiä, ihmisiä eivätkä ystäviä. Hän
tiesi niiden olevan julmia ja ynseitä olioita, jotka söivät apinanlihaa
ja joita hän siis vihasi. Hän joutui senvuoksi kovin kiihdyksiin
suunnitelmasta, jota oli kuullut pohdittavan ja joka tähtäsi suuren
tarmanganin surmaan. Hän raapi pientä harmaata päätään, häntänsä juurta
ja vatsaansa, yrittäessään mielessään eritellä kuulemaansa ja pienten
aivojensa lokeroissa keksiä suunnitelmaa, jolla voisi tehdä tyhjiksi
pappien elkeet ja pelastaa Apinain Tarzanin. Hän irvisteli
hullunkurisesti, mikä oli tarkoitettu mitään aavistamattomalle
Kadshille ja tämän tovereille, mutta ei näitä häirinnyt, ehkä
senvuoksi, että iso graniittimöhkäle kätki pienen apinan heidän
näkyvistään. Tämä oli merkillisintä, mitä Manun elämässä oli
tapahtunut. Hän olisi tahtonut hypähdellä ylös ja alas, tanssia, raapia
ja parpattaa -- soimatakseen ja uhmatakseen vihattuja oparilaisia,
mutta joku vaisto sanoi, että siitä ei olisi ollut mitään hyötyä,
olisipa hän ehkä vain saanut niskaansa ropsauksen graniitin sirpaleita,
joita papit osasivat liiankin tarkasti heitellä. Eihän Manu ole mikään
syvällinen ajattelija, mutta tässä tilaisuudessa hän aivan ylitti
itsensä ja sai keskitetyksi ajatuksensa käsilläolevaan asiaan,
sallimatta jokaisen putoavan lehden tai surisevan hyönteisen itseään
siinä häiritä. Saipa mehukas toukkakin rankaisematta ryömiä aivan sen
ulottuville ja jälleen takaisin.
Juuri pimeän tullessa näki Kadsh pienen harmaan apinan lähtevän
ulkomuurin harjalta viidenkymmenen askeleen päässä paikalta, jolla hän
itse kyykötti tovereineen soturien saapumista odottamassa. Mutta niin
lukuisia olivat apinat Oparin raunioilla, että tapaus haihtui Kadshin
mielestä melkein yhtä nopeasti kuin apina hävisi näkyvistään, eikä hän
päivän yhä enemmän hämärtyessä erottanut pientä harmaata olentoa
vilistämässä laakson poikki tungettelijajoukkoa kohti, joka nyt näkyi
pysähtyneen levähtämään alangossa noin puolentoista kilometrin päässä
kaupungista sijaitsevan, ison _kopjen_ eli tasalakisen kukkulan
juurelle.
Pientä Manua peloitti kovin olla yksinään ulkona kedolla yhä
lisääntyvässä hämärässä, ja hän kiiti perin nopeasti, häntä ylöspäin
kaareutuneena takanaan. Kaiken aikaa hän loi säikähtyneitä katseita
oikealleen ja vasemmalleen. Heti kun hän saavutti kopjen, kiipesi hän
sen seinämää ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni. Se oli oikeastaan iso,
jyrkkä graniittikallio melkein kohtisuorin sivuin, mutta kylliksi
rapautunut, niin että pienen Manun oli helppo kivetä sen rosoista
pintaa. Apina pysähtyi hetkiseksi huipulle hengähtämään ja
tyynnyttämään säikähtyneen pikkusydämensä pamppailua, ja sitten hän
kiersi kohdalle, jolta saattoi helposti katsella joukkuetta alhaalla.
Siellä tosiaan oli iso tarmangani Tarzan ja hänen kanssaan
puolisensataa gomangania. Viimemainitut liittivät yhteen pitkiä, suoria
salkoja, joita he olivat asettaneet maahan kahteen yhdensuuntaiseen
riviin. Molempain yli he sitoivat parin jalan välimatkoin pienempiä,
suoria, noin kahdeksantoista tuuman pituisia oksia, joten saatiin
karkeatekoiset, mutta tukevat tikapuut. Kaiken tämän tarkoitusta ei
Manu tietenkään tajunnut eikä tietänyt, että se oli Flora Hawkesin
hedelmällisissä aivoissa kehittynyt tuuma äkkijyrkälle kopjelle
kiipeämiseksi, jonka huipulla oli Oparin aarreholvien uloskäytävän
aukko. Eikä Manu tiennyt, että seurueella ei ollut mitään aikomusta
astua Oparin muurien sisälle ja ettei se siis myöskään ollut vaarassa
joutua Kadshin kätkettyjen salamurhaajain uhriksi. Pikku apinasta oli
Tarzanin vaara peräti todellinen, ja hengähdettyään hän siis viipymättä
kirkaisi varoituksensa oman kansansa ystävälle.
"Tarzan", hän huusi kielellä, jota he molemmat ymmärsivät. Valkoinen
mies ja neekerit vilkaisivat ylöspäin tuon parpattavan äänen
kuullessaan.
"Kuulehan, Tarzan, minä olen Manu", jatkoi pieni apina, "joka olen
tullut varoittamaan sinua lähtemästä Opariin. Kadsh odottaa väkensä
kanssa ulkomuurin takana, tappaakseen sinut."
Havaittuaan, että häiritsijä oli vain pieni harmaa apina, palasivat
neekerit heti työhönsä, eikä valkoinenkaan mies piitannut sen
varoittavista sanoista. Neekerien osoittama välinpitämättömyys ei Manua
kummastuttanut, sillä hän tiesi, että he eivät ymmärtäneet hänen
kieltään, mutta hän ei käsittänyt, miksei Tarzankaan kiinnittänyt
häneen minkäänlaista huomiota. Yhä uudelleen hän kutsui Tarzania
nimeltä, yhä uudelleen hän kirkui varoituksensa apinamiehelle, mutta
saamatta mitään vastausta tai pääsemättä selville, oliko suuri
tarmangani kuullut tai ymmärtänyt. Manu oli ymmällä. Mikä oli tehnyt
Apinain Tarzanin niin välinpitämättömäksi vanhan ystävänsä
varoituksille?
Vihdoin pikku apina luopui yrityksistään ja silmäili kaihomielin
takaisin Oparin kaupunginmuurin sisäpuolella kasvaviin puihin. Nyt oli
hyvin pimeä, ja poloista vapisutti ajatus mennä toistamiseen laakson
poikki, jossa hän aavisteli vihollisia yöllä liikuskelevan saalista
väijyillen. Hän raapi päätänsä ja syleili polviaan ja istua kyykötti
sitten perin avuttomana ja onnettomana pienenä apinanmykkyränä. Mutta
niin epämukavaa kuin korkealla kukkulalla olikin, oli siellä verrattain
turvallista, joten hän päätti mieluummin jäädä yöksi sinne kuin pimeän
läpi uskaltautua kammottavalle paluumatkalle.
Niinpä hän näki, kuinka tikkaat valmistuivat ja nostettiin kopjen
kylkeä vasten; ja kun kuu vihdoin kohosi näyttämöä valaisemaan, näki
hän Apinain Tarzanin pakottavan miehiään nousemaan tikkaita ylöspäin.
Hän ei ollut koskaan nähnyt Tarzanin kohtelevan mustia seuralaisiaan
noin raa'asti ja julmasti. Manu tiesi, kuinka hurja suuri tarmangani
saattoi olla viholliselleen, olivatpa ne sitten eläimiä tai ihmisiä,
mutta hän ei ollut koskaan nähnyt hänen tuolla tavoin kohtelevan
neekereitä, jotka olivat hänen ystäviään. Yksitellen ja ilmeisesti
vastahakoisina nousivat neekerit tikapuita ylös valkoisen miehen alati
hoputtaessa heitä terävällä keihäällään. Kun he olivat kaikki päässeet
huipulle, seurasi Tarzan perässä, ja Manu näki heidän katoavan
ikäänkuin ison kallion sydämeen.
Ja lyhyen ajan kuluttua alkoivat he jo ilmestyä jälleen, ja nyt
jokainen kantoi kahta raskasta esinettä, jotka Manusta näyttivät hyvin
samanlaisilta kuin jotkut Oparin rakennuksiin käytetyistä pienemmistä
kivimöhkäleistä. Hän näki heidän vievän möhkäleet kopjen reunalle ja
sieltä heittävän ne alas maahan, ja kun viimeinen neekereistä oli
tullut kuormineen esille ja paiskannut sen alas laaksoon, laskeutui
joukkue yksi eräältään tikkaita pitkin kallion juurelle. Mutta tällä
kertaa oli Apinain Tarzan ensimmäisenä. Sitten he ottivat tikapuut
alas, hajoittivat ne ja laskivat kappaleet lähelle kopjen juurta, minkä
jälkeen he ottivat kukkulan sisustasta tuomansa möhkäleet ja seuraten
Tarzania, joka asettui etunenään, lähtivät paluumatkalle laakson äärtä
kohti.
Manu olisi kovin ällistynyt, jos hän olisi ollut ihminen, mutta
pelkkänä apinana hän vain näki mitä näki, yrittämättä sitä paljoakaan
mietiskellä. Hän tiesi, että ihmisten tavat olivat omituiset ja usein
käsittämättömät. Niinpä gomanganit, vaikka eivät kyenneet liikkumaan
viidakon ja metsän läpi yhtä helposti kuin kaikki muut siellä
asustelevat olennot, lisäsivät vaikeuksiaan sälyttelemällä
kannettavikseen lisäpainoiksi metallisia nilkka- ja rannerenkaita,
kaulaketjuja ja vöitä, vieläpä eläinten taljojakin, jotka vain
ehkäisivät heidän nopeuttaan ja tekivät heille elämän paljon
tukalammaksi kuin sellaisista laitteista vapaiden luontokappaleiden.
Milloin Manu asiaa ajatteli, onnitteli hän itseään sen johdosta, ettei
ollut ihminen -- sääli noita typeriä, lyhytjärkisiä olentoja.
Manu oli varmaankin nukkunut. Hän luuli sulkeneensa silmänsä vain
hetkiseksi, mutta ne avatessaan hän näki aamunkoin rusoisen valon jo
levinneen autioon laaksoon. Juuri häipyvinä jyrkänteiden yli koilliseen
saattoi hän erottaa viimeiset Tarzanin joukkueesta alkamassa
rajaharjulta laskeutumista. Sitten Manu käänsi kasvonsa Opariin päin ja
valmistausi laskeutumaan kopjelta, vilistääkseen takaisin puittensa
turvaan Oparin muurien taakse. Mutta ensin hän tahtoi tunnustella:
Shita, pantteri, saattoi vielä liikuskella, ja sen vuoksi hän kiertää
tepsutti kukkulan syrjää pitkin paikalle, mistä voi nähdä koko laakson
lakeuden Opariin asti. Ja sieltä Manu näki taaskin jotakin, mikä sai
hänet kovin levottomaksi, sillä Oparin raunioituneilta ulkomuureilta
sukelsi esiin iso joukko kaupungin kauheita miehiä. Täyden sataluvun
olisi niitä voinut laskea, jos Manu olisi kyennyt laskemaan.
Ne näkyivät tulevan kopjea kohti, ja Manu istahti katselemaan niiden
lähestymistä, päättäen siirtää palaamisensa siksi, kun reitti
kaupunkiin oli puhdas vihatuista oparilaisista. Hänen mieleensä
juolahti, että ne tulivat häntä tavoittamaan. Alempain olioiden
suuriluuloisuus on nimittäin tavaton. Vaikka hän olikin vain marakatti,
ei se ajatus tuntunut hänestä ollenkaan naurettavalta, minkävuoksi hän
pistäysi ulkonevan kallionkielekkeen taakse, vain yksi, pieni, kirkas
silmä tähdättynä vihollista kohti. Hän näki heidän saapuvan lähemmäksi
ja tuli hyvin levottomaksi, vaikkei tosin ollenkaan pelännyt, sillä hän
tiesi, että niiden mahdollisesti kavutessa kukkulan toista sivua ehtisi
hän laskeutua sen toista sivua alas ja olisi puolitiessä Opariin
ennenkuin he hänet jälleen äkkäisivät.
Soturit saapuivat yhä lähemmäksi, mutta eivät pysähtyneet kopjen
juurelle -- eivät edes tulleet sitä varsin lähelle, vaan sivuuttivat
sen matkallaan. Sitten välähti totuus apinan pieniin aivoihin: Kadsh ja
hänen väkensä ajoivat takaa Apinain Tarzania tappaakseen hänet. Vaikka
Manu olikin hieman närkästynyt Tarzanin välinpitämättömyydestä
edellisenä iltana, oli hän sen varmaan jo unohtanut, sillä hän kävi nyt
yhtä levottomaksi apinamiestä uhkaavasta vaarasta kuin oli ollut
edellisenä iltapäivänä. Ensiksi hän aikoi juosta edelle varoittaakseen
Tarzania, mutta hän epäröi uskaltautua niin kauaksi Oparin puista,
vaikkei ajatus vihattujen oparilaisten sivuuttamisesta tiellä olisikaan
riittänyt peloittamaan häntä siitä tuumasta. Muutaman minuutin hän
istui katsellen, kunnes kaikki olivat ehtineet kopjen ohi, ja sitten
selvisi hänelle täydellisesti, että ne suuntasivat suoraan sinnepäin,
jonne Tarzanin joukon viimeiset miehet olivat laaksosta kaikonneet.
Eipä siis epäilystäkään, että he ajoivat apinamiestä takaa.
Manu tähysti vielä kerran laakson yli Oparia kohti. Ei näkynyt mitään
häntä peloittamassa paluumatkaa yrittämästä, joten hän lajinsa
ketteryydellä kapusi kopjen kohtisuoraa seinämää alas ja lähti
vilistämään aika vauhtia kaupunginmuurille päin. Miten hän loi
suunnitelman, jota lopuksi noudatti, on vaikea sanoa. Kenties hän
ajatteli sen valmiiksi istuessaan kopjella katselemassa, kuinka Kadsh
joukkoineen seurasi apinamiehen jälkiä, tai ehkä se pälkähti hänen
päähänsä hänen juostessaan aution alueen poikki Opariin päin. Saattoi
se pilkahtaa hänelle siniseltä taivaaltakin, sitten kun hän oli ehtinyt
takaisin puittensa lehtevään pyhäkköön. Olipa sen asian laita kuinka
hyvänsä, niin totta on, että juuri kun La, Oparin ylipapitar ja
prinsessa, muutamien papittariensa kanssa kylpi erään temppelipuutarhan
lammikossa, säikähdytti hänet kirkuva apina, joka rajusti heiluen
riippui hännästään lammikon yli kurottuvan suuren puun oksalta. Se oli
pieni harmaa apina, niin viisaan ja vakavan näköinen, että olisi
helposti voinut kuvitella kansojen kohtalon alati painavan sen
hartioita.
"La, La", parkui Manu, "ne ovat menneet Tarzania tappamaan, ovat
menneet Tarzania tappamaan!"
Tuon nimen kuullessaan muuttui La heti perin tarkkaavaiseksi. Seisoen
vyötäisiinsä asti lammikossa hän vilkaisi kysyvästi apinaan.
"Mitä tarkoitat, Manu?" hän kysyi. "On kulunut monta kuukautta siitä,
kun Tarzan oli Oparissa. Hän ei ole täällä nyt. Mitä sinä haastelet?"