manganien ystävä, Kaalan poika ja Kertshakin heimon kuningas."
"Me tunnemme sinut", murahti joku uroksista; "eilen me näimme sinun
tappavan Gobun. Mene tiehesi, muutoin me tapamme sinut."
"Minä en tappanut Gobua", vastasi apinamies. "Minä löysin eilen hänen
ruumiinsa ja olin seuraamassa surmaajan jälkiä, kun tapasin teidät."
"Me näimme sinut", toisti vanha uros; "mene tiehesi taikka me tapamme
sinut. Sinä et ole enää manganien ystävä."
Apinamies seisoi otsa rypyssä mietiskellen. Oli ilmeistä, että nämä
apinat todella uskoivat hänen tappaneen heidän toverinsa. Miten se oli
selitettävissä? Mikä oli siihen syynä? Merkitsivätkö nuo hänen
seuraamansa ison valkoisen miehen paljaiden jalkojen jäljet siis
enemmän kuin hän oli aavistanutkaan? Tarzania ihmetytti. Hän kohotti
silmänsä ja puhutteli jälleen uroksia.
"En minä Gobua tappanut", hän väitti. "Monet teistä ovat tunteneet
minut kaiken ikänsä. Te tiedätte, että ainoastaan rehellisessä
taistelussa, jolla tavoin toinen uros taistelee toista vastaan, olen
saattanut tappaa manganin. Te tiedätte, että kaikista viidakon
asukkaista ovat manganit parhaat ystäväni ja että Apinain Tarzan on
manganien paras ystävä. Kuinka minä siis voisin tappaa jonkun omasta
kansastani?"
"Me tiedämme vain", vastasi vanha uros, "että näimme sinun tappavan
Gobun. Omin silmin näimme, kuinka sinä hänet tapoit. Mene siis nopeasti
tiehesi tai me tapamme sinut. Mahtava taistelija on Apinain Tarzan,
mutta häntäkin mahtavammat ovat Pagthin isot urokset. Minä olen Pagth,
Pagthin heimon kuningas. Mene tiehesi ennenkuin me tapamme sinut."
Tarzan koetti puhua heille järkeä, mutta he eivät halunneet kuunnella,
sillä niin vahvasti he uskoivat, että juuri hän oli tappanut heidän
toverinsa, Gobu-uroksen. Mieluummin kuin antautuisi riitaan, jossa
jonkun heistä täytyisi välttämättä saada surmansa, hän kääntyi vihdoin
surumielin pois. Mutta entistä enemmän päätti hän nyt etsiä Gobun
surmaajaa, jotta voisi vaatia tilille hänet, joka täten tohti tunkeutua
hänen elinkautiselle alueelleen.
Tarzan seurasi jälkiä, kunnes ne sekaantuivat monien miesten,
enimmäkseen paljasjalkaisten neekerien jälkiin, joiden joukossa
kuitenkin oli myös valkoisten miesten saappaanjälkiä. Kerran hän
havaitsi naisen tai lapsen jälkiäkin, vaikkei voinut ratkaista
kumpaisen. Latu johti kaiketikin kallioisille vuorille, jotka
suojelivat Oparin karua laaksoa.
Unohtaen nyt varsinaisen tehtävänsä ja palaen vain hurjasta halusta
vaatia tungettelijoilta täysi selostus heidän oleskelustaan viidakossa
ja maksaa Gobun tappajalle ansion mukaan, ponnisti Tarzan eteenpäin
tuon melkoisen joukkueen nyttemmin leveää ja hyvin näkyvää tolaa
pitkin. Muukalaiset eivät enää voineet olla hänestä kuin puolen
päivämatkan päässä, mikä merkitsi, että he nyt epäilemättä olivat jo
Oparin laakson reunalla, jos se oli heidän lopullinen päämääränsä. Eikä
Tarzan voinut käsittää, mitä muuta päämäärää heillä saattoi olla.
Hän oli aina pitänyt Oparin asemaa tiukasti omana salaisuutenaan. Hänen
tietääkseen ei kellään muulla valkoisella kuin Janella ja heidän
pojallaan Korakilla ollut vihiä muinoisten atlantilaisten unohdetusta
kaupungista tai sen paikasta. Mutta mikä muukaan olisi voinut
viekoitella nämä valkoiset miehet niin suurin joukoin Oparia joka
taholta rajoittavaan, villiin tutkimattomaan erämaahan?
Tällaisia ajatuksia liikkui Tarzanin mielessä hänen nopeasti
seuratessaan Oparia kohti johtavia jälkiä. Tuli pimeä, mutta niin
verekset olivat jäljet, että apinamies saattoi seurata niitä
hajuaistinsa nojalla, vaikkei voinutkaan niitä maasta erottaa, ja
vihdoin hän näki etäältä leirinuotion edessään.
VIIDES LUKU
Kohtalokkaat tipat
Kotona maatalossa elämä kulki tavallista rataansa niinkuin ennen
Tarzanin lähtöä. Milloin jalkaisin, milloin ratsain tarkasteli Korak
maanviljelystyöväen ja paimenten toimintaa, joskus yksinään, mutta
useimmiten valkoisen pehtoorin, Jervisin, kanssa. Monesti lähti Janekin
mukaan, varsinkin milloin ratsastettiin.
Kultaleijonaa harjoitti Korak kahlehihnassa, koska hän ei laisinkaan
luottanut kykyynsä hallita eläintä ja pelkäsi, että Jad-bal-ja
isäntänsä poissa ollessa saattaisi karata metsään ja palata
luonnolliseen villiin tilaansa. Sellainen leijona vapaana viidakossa
olisi erikoisen vaarallinen ihmisille, koska Jad-bal-jalta, joka oli
ihmisten parissa kasvanut, puuttui se luontainen arkuus luomakunnan
herraa kohtaan, joka on niin silmään pistävänä piirteenä kaikilla
villieläimillä. Kun se oli opetettu sieppaamaan saaliinsa ihmiskuvan
kurkusta, oli Korakin varsin helppo kuvitella, mitä voisi tapahtua, jos
kultaleijona kaikesta pakosta vapautuneena jäisi oman onnensa varaan
lähiviidakkoja kiertelemään.
Tarzanin poissaolon ensimmäisellä viikolla tapahtui, että saapui
viestintuoja Nairobista lennättäen lady Greystokelle sähkösanoman,
jossa ilmoitettiin hänen isänsä vakavasti sairastuneen Lontoossa. Äiti
ja poika pohtivat tilannetta. Kuluisi viisi tai kuusi viikkoa ennenkuin
Tarzan ehtisi palata,, vaikka he lähettäisivät sanansaattajankin hänen
jälkeensä: ja jos Jane häntä odottaisi, oli vähän luultavaa, että hän
ajoissa ehtisi isänsä luo. Sittenkin, vaikka hän heti lähtisi, näytti
olevan vain vähän toiveita, että hän saapuisi kyllin nopeasti
nähdäkseen vanhuksen elossa. Päätettiin siis, että hän lähtisi heti
matkalle ja Korak seuraisi häntä Nairobiin saakka, palatakseen sitten
maatilalle ylivalvojaksi siihen asti, kun isä saapuisi kotiin.
Greystokein tilalta oli pitkä taival Nairobiin, eikä Korak ollut vielä
palannut, kun noin kolme viikkoa Tarzanin lähdöstä neekeri, jonka
toimena oli ruokkia ja hoitaa Jad-bal-jaa, huolimattomuudessaan jätti
häkkiä puhdistaessaan sen oven sulkematta. Kultaleijona tassutteli
edestakaisin, neekerin lakaistessa häkin lattiaa. He olivat vanhoja
ystäviä, eikä waziri eläintä laisinkaan pelännyt, vaan käänsi tuon
tuostakin selkänsä. Neekeri puuhasi häkin etäisessä nurkassa, kun
Jad-bal-ja hetkiseksi pysähtyi ovelle sen toiseen päähän. Eläin näki,
että ovi riippui hiukan raollaan saranoillaan. Hiljaa se kohotti ison
pehmeän käpälänsä ja pisti sen rakoon. Pieni nykäys, ja ovi heilahti.
Samassa silmänräpäyksessä työnsi kultaleijona kuononsa laajentuneeseen
aukkoon, ja sen tuupatessa esteen tieltään vilkaisi kauhistunut neekeri
ovelle ja näki holhokkinsa hypähtävän häkin ulkopuolelle.
"Seis, Jad-bal-ja! Seis!" kirkui säikähtynyt neekeri, juosten eläimen
perässä. Mutta kultaleijona vain lisäsi vauhtiaan, loikkasi aidan yli
ja riensi metsää kohti.
Neekeri seurasi sitä, heiluttaen luutaansa ja päästäen äänekkäitä
kiljahduksia, siten hälyttäen wazirit ulos majoistaan ja yhtymään hänen
kanssaan ajamaan leijonaa takaa. Yli aaltoilevan kentän he seurasivat
sitä, mutta yhtä hyvin olisi voinut tavoittaa ilkkuvaa virvatulta kuin
tätä nopeaa ja varovaista pakolaista, joka ei välittänyt heidän
mairittelustaan enempää kuin uhkauksistaankaan. Ja niin he näkivät
kultaleijonan häviävän aarniometsään, ja vaikka he uutterasti etsivät
melkein pimeään asti, täytyi heidän vihdoin luopua yrityksestään ja
palata noloina maatilalle.
"Ah", huudahti onneton neekeri, joka oli syyllinen Jad-bal-jan
karkaamiseen, "mitä suuri Bwana minulle sanookaan, mitä minulle
tekeekään, kun saa tietää, että olen sallinut kultaleijonan mennä
tiehensä!"
"Sinut karkoitetaan maatilalta pitkäksi aikaa, Kiwazi", vakuutti
hänelle vanha Muviro. "Ja epäilemättä sinut lähetetään laitumille
kauaksi itään karjaa paimentamaan, missä saat runsaasti leijonia
tovereiksesi, vaikka ne eivät ole yhtä ystävällisiä kuin Jad-bal-ja
oli. Eikä se ole puoltakaan siitä, minkä ansaitsisit. Ja jollei suuren
Bwanan sydän sykkisi rakkaudesta mustia lapsiaan kohtaan -- jos hän
olisi muiden valkoisten bwanain kaltainen, joita vanha Muviro on
nähnyt, --- niin sinua piestäisiin, kunnes et pysyisi pystyssä, ehkäpä
hengettömäksi."
"Minä olen mies", vastasi Kiwazi. "Minä olen soturi ja waziri. Minkä
rangaistuksen suuri Bwana minulle määränneekin, alistun siihen miehen
tavoin."
<tb>
Juuri samana iltana oli Tarzan lähestymässä vainuamansa oudon
retkikunnan leirinuotioita. Kenenkään näkemättä hän pysähtyi puun
lehvistöön aivan keskelle heidän leiriään, jota ympäröi valtava
okapensaista laitettu boma ja jota kirkkaasti valaisivat lukuisat
tulet. Näitä hoitelivat uutterasti neekerit, heitellen ahjoon oksia
mahtavasta pinosta, jonka nähtävästi olivat aikaisemmin päivällä sitä
varten keränneet. Melkein leirin keskellä oli useita telttoja, joista
yhden edessä istui nuotion valossa neljä valkoista miestä. Kaksi näistä
oli rotevaa, kyrmyniskaista, punakkakasvoista retkaletta, kaiketikin
alempiin kansanluokkiin kuuluvia englantilaisia; kolmas, lyhyt, lihava
mies, näytti Saksan juutalaiselta; mutta neljäs oli pitkä, solakka,
kaunis nuori mies, jolla oli tummanruskea aaltoileva tukka ja
säännölliset kasvonpiirteet.
Hän ja saksalainen olivat mitä huolitelluimmin pukeutuneet
keskiafrikkalaista matkustelua varten elokuvain suuresti ihannoiman
mallin mukaan, joten näytti siltä kuin kumpikin olisi vastikään
astunut esille uusimman viidakkoseikkailuja esittävän teatterin
näytelmäteltasta. Tuo nuori mies ei varmaankaan ollut englantilaista
syntyperää, ja mielessään arvioi Tarzan hänet melkein heti
slaavilaiseksi. Apinamiehen saapumisen jälkeen viimemainittu pian nousi
ja meni erääseen läheiseen telttaan, josta Tarzan sitten kuuli
hiljaisen keskustelun supatusta. Hän ei erottanut sanoja, mutta jonkun
äänen sävel kuulosti selvästi naiselliselta. Nuo kolme nuotion ääreen
jäänyttä miestä rupattelivat niitä näitä, kunnes aivan läheltä boman
takaa kuuluva leijonan karjahdus keskeytti viidakon äänettömyyden.
Hätääntyneesti huudahtaen hypähti juutalainen pystyyn niin äkkiä, että
luisui askeleen verran eteenpäin ja sitten, astahtaen taaksepäin,
menetti tasapainonsa, kompastui kenttätuoliinsa ja kaatua retkahti
selälleen.
"Jukoliste, Adolph!" ärjäisi toinen hänen tovereistaan. "Jos sen vielä
teet, niin hiisi vieköön, taitan niskasi! Tässä sitä ollaan, niinpä
niin."
"Hän on, lempo soikoon, pahempi kuin kiljuva jalopeura", murisi toinen.
Juutalainen kömpi jaloilleen. "_Mein Gott_!" hän huudahti vapisevalla
äänellä. "Minä luuli, että se tulis ihan aita yli. Auta armias,
pääseekö minä enää koskaan tästä paha paikka?... Kaikki Afrikan gulda
tähden minä ei tahtois kärsiä, mitä minä jo kärsiny nämä kolme kuukausi
aika. Oi, oi, kun minä sitä vaan ajatteleekin, oi, oi, leijonia ja
leopardeja ynnä sarvikuonosia ja virtaheposia! Oijoi!"
Hänen toverinsa nauroivat. "Sanoimmehan me, Dick ja minä, heti alussa,
ettei sinun olisi pitänyt tulla tänne sisämaahan", huomautti toinen
heistä.
"Mutta miksi minä sitten olisi ostanu kaikki nämä vaatteet?" valitti
saksalainen. "_Mein Gott_, tämä puku, jossa minä olen sisällä, maksaa
minulle kaksikymmentä puntaa. Ah, jos minä olis jotakin tiennyt, niin
yks punta olis riittäny ostaa minulle koko vaatevarasto! Kaksikymmentä
puntaa tästä, eikä kukaan muu sitä näkemässä kuin niggerit ja
leijonat!"
"Ja sinä näytätkin siinä niin hiton hassunkuriselta", virkkoi eräs
hänen tovereistaan.
"Ja katsho, nyt se on kaikki likainen ja rikki. Mistä minä tietä, että
minä tärvelis tämä puku? Omin silmin minä nähnyt Prinsessan
teatterissa, kuinka filmin sankari viettänyt kolme kuukautta Afrikassa
pyytämässä leijonia ja tappamassa ihmissyöjiä, ja kun hän tulla
takaisin, ei hänellä olla tahranplänttiäkään housunlahkeessa. Mistä
minä tiesi, että Afrikka niin likainen ja täynnä piikkejä?"
Tällä hetkellä katsoi Apinain Tarzan sopivaksi hiljaa pudottautua
valokehään heidän eteensä. Molemmat englantilaiset hypähtivät pystyyn,
ihan ilmeisesti säikähtyneinä, ja juutalainen kääntyi astahtamaan
taaksepäin ikäänkuin paetakseen, mutta samassa osuivat hänen silmänsä
apinamieheen. Hän pysähtyi, ja hänen kasvoilleen tuli helpotuksen sävy
sen kauhunilmeen sijalle, joka oli niille levinnyt, kun Tarzan putosi
heidän eteensä ikäänkuin taivaasta.
"_Mein Gott_", huusi saksalainen kimakasti, "miksi sinä tulla takaisin
näin pikaa ja miksi sinä tulla tuolla tavalla, noin äkkiä -- eikö sinä
luulla, että meillä on hermot?"
Tarzan oli vihainen -- vihainen näille raaoille tungettelijoille, kun
he hänen luvattaan uskalsivat astua sille laajalle alueelle, jolla hän
piti yhä rauhaa ja järjestystä. Ja kun Tarzan oli vihainen, hohti hänen
otsallaan arpi, joka oli muistona ammoin, hänen poikana ollessaan,
tapahtuneesta kuolettavasta kamppailusta Bolganin, ison villin
gorillan, kanssa, missä tilaisuudessa hän ensiksi oli oppinut
ymmärtämään isänsä metsästyspuukon oikean arvon, sillä verrattain
heikko, pieni tarmangani oli sen avulla päässyt tasaväkiseksi viidakon
suurten petojen kanssa.
Hänen harmaat silmänsä kapenivat, ja ääni oli kylmän levollinen, kun
hän puhutteli heitä. "Keitä te olette", hän kysyi, "jotka täten
tunkeudutte wazirien maahan, Tarzanin maahan, ilman viidakon herran
lupaa?"
"Mitä sinä nyt lörpöttelet, Esteban", kysyi toinen englantilaisista,
"ja miksi hiidessä olet palannut tänne yksinäsi ja näin pian? Missä
ovat kantajasi ja missä se kirottu kulta?"
Apinamies silmäili puhujaa hetkisen äänetönnä. "Minä olen Apinain
Tarzan", hän sanoi sitten. "En tiedä, mitä te haastelette. Tiedän vain,
että etsin häntä, joka tappoi Gobun, ison apinan, ja häntä, joka minun
luvattani surmasi Baran, kauriin."
"Lempo soikoon", ärjäisi toinenkin englantilainen, "jätä tuo
hassuttelu, Esteban! Jos yrität olla sukkela, emme me tuossa mitään
vitsiä näe, emme totisesti näekään."
Teltassa, johon neljäs valkoinen mies oli astunut sillä välin kun
Tarzan tarkasteli leiriä lymypaikastaan ylhäältä puun oksilta, kosketti
nainen, ilmeisesti äkkiä säikähtyneenä, hurjasti toverinsa käsivarteen
ja osoitti kookasta melkein alastonta apinamiestä tämän seisoessa
petoja karkoittavain nuotioiden kirkkaassa hohteessa. "Hyvä Jumala,
Karl", hän kuiskasi vapisevalla äänellä, "katso!"
"Mikä hätänä, Flora?" kysyi toveri. "Minä näen vain Estebanin."
"Ei se ole Esteban", sihisi tyttö. "Se on loordi Greystoke itse -- se
on Apinain Tarzan!"
"Sinähän olet hupsu, Flora", vastasi mies, "ei se voi hän olla."
"On kuin onkin", väitti neitonen. "Etkö luule minun häntä tuntevan?
Enkö minä vuosikausia palvellut hänen kaupungintalossaan? Enkö minä
nähnyt häntä melkein joka päivä? Luuletko, etten minä tuntisi Apinain
Tarzania? Katso tuota hänen otsallaan leimuavaa punaista arpea. Minä
olen kuullut tarinan siitä arvesta ja olen sen nähnyt hehkuvan
tulipunaisena, kun hän kiukustuu. Se on punainen nyt, ja Apinain Tarzan
on vihoissaan."
"No, entä jos hän _cm_ Apinain Tarzan, niin mitä hän voi tehdä?"
"Sinä et tunne häntä", vastasi tyttö. "Et aavista, mikä ääretön valta
hänellä täällä on -- valta päättää ihmisten ja eläinten elämästä ja
kuolemasta. Jos hän tietäisi, mitä täällä hommailemme, ei ainoakaan
meistä pääsisi hengissä meren rannikolle. Jo siitäkin, että hän nyt on
täällä, otaksun hänen saaneen aikeestamme vihiä; ja jos niin on, niin
Jumala meitä armahtakoon -- jollei... jollei..."
"Jollei mitä?" tiedusti mies.
Tyttö mietti hetkisen ääneti. "On vain yksi keino", sanoi hän vihdoin.
"Me emme tohdi häntä tappaa. Hänen villit neekerinsä saisivat sen
tietää, eikä mikään mahti maailmassa voisi meitä silloin pelastaa. On
kuitenkin yksi keino, jos toimimme nopeasti." Hän kääntyi ja etsi
hetkisen eräästä laukustaan ja ojensi sitten miehelle pienen, nestettä
sisältävän pullon. "Mene ulos ja puhuttele häntä", hän kehoitti.
"Tekeydy hänen ystäväkseen. Valehtele hänelle. Kerro hänelle mitä
tahansa, lupaa mitä tahansa, mutta koeta päästä kyllin ystävällisiin
väleihin, jotta voit tarjota hänelle kahvia. Hän ei juo viiniä eikä
muuta alkoholipitoista, mutta minä tiedän hänen pitävän kahvista. Olen
usein itse tuonut sitä hänelle myöhään illalla, hänen palattuaan
teatterista tai tanssiaisista. Houkuttele hänet juomaan kahvia, ja
sitten tiedät, mihin tätä käytät." Tyttö osoitti pulloa, jota mies yhä
piti kädessään.
Kraski nyökkäsi. "Minä ymmärrän", hän sanoi, kääntyi ja lähti teltasta.
Hän oli astunut vain askeleen, kun tyttö kutsui hänet takaisin. "Älä
anna hänen nähdä minua, älä anna hänen arvata, että olen täällä tai
että tunnet minut."
Mies nyökkäsi ja lähti. Lähestyessään valkean edessä olevia
jännittyneitä henkilöitä hän tervehti Tarzania herttaisesti hymyillen
ja hilpein sanoin:
"Tervetuloa!" hän virkkoi. "Meille on aina mieluista nähdä vieraita
leirissämme. Istukaahan. Tarjoa tälle herrasmiehelle tuoli, John", hän
lisäsi Peeblesille.
Apinamies tarkkasi Kraskia, kuten oli tarkannut toisiakin. Hänen
silmissään ei ollut mitään ystävällistä välähdystä vastaukseksi
venäläisen tervehdykseen.
"Olen yrittänyt saada selville, mitä teidän joukkueenne täällä
puuhailee", hän sanoi terävästi venäläiselle, "mutta he väittävät yhä,
että olen joku muu kuin mitä olen. He ovat joko houkkioita tai
lurjuksia, ja minä aion ottaa selvän, kumpiako, ja menetellä heidän
kanssaan sen mukaan."
"No, no", huudahti Kraski lepytellen. "Tässä on varmaankin joku
erehdys. Mutta sanokaahan minulle, kuka olette?"
"Minä olen Apinain Tarzan", vastasi apinamies. "Keitään metsästäjiä ei
tule tähän Afrikan osaan minun luvattani. Se seikka on niin yleisesti
tunnettu, että teidän ei ole ollut mitenkään mahdollista lähteä
rannikolta sitä kuulematta. Vaadin selitystä ja nopeasti."
"Ah, te olette Apinain Tarzan!" huudahti Kraski. "Sepä oli meille
onnellinen sattuma, sillä nyt meidät ohjattaneen oikealle tolallemme ja
pääsemme varmaan kauheasta pulastamme. Me olemme eksyneet, hyvä herra,
tolkuttomasti eksyneet oppaamme tietämättömyyden tai roistomaisuuden
vuoksi, hän kun jätti meidät useita viikkoja sitten. Kyllähän me olimme
teistä kuulleet; ken ei tietäisi Apinain Tarzanista? Mutta aikomuksemme
ei ollut tunkeutua teidän alueenne rajojen sisäpuolelle. Me
etsiskelimme kauempaa etelästä näytteitä seudun eläimistöstä, joita
hyvä ystävämme ja työnantajamme, herra Adolph Bluber tuossa, suurilla
kustannuksilla keräilee amerikkalaisen kotikaupunkinsa museoon
lahjoitettaviksi. Varmaankin voitte sanoa, missä olemme, ja neuvoa
meidät oikealle suunnallemme."
Peebles, Throck ja Bluber seisoivat kuin puusta pudonneina Kraskin
liukkaita valeita kuunnellessaan, mutta Saksan juutalainen tajusi
ensimmäisenä tilanteen. Hänen englantilaisten kaveriensa kallot olivat
liian paksut, jotta he olisivat heti voineet käsittää venäläisen ovelan
viekkauden.
"Ka niin", virkkoi sulava Bluber, hieroen kämmeniään yhteen, "juuri
niin, ihan mitä minä aikoi teille sanoa."
Tarzan kääntyi rutosti häntä kohti. "Mitä sitten kaikki tuo lörpötys
Estebanista tarkoittaa?" hän kysyi. "Eivätkö nuo toiset puhutelleet
minua sillä nimellä?"
"Ah", huudahti Bluber, "John laskee mielellään pikkuista leikkiä. Hän
ei tunne Afrikkaa, ei ole täällä koskaan ennen ollut. Hän taisi luulla
teitä alkuasukas. John sanoo kaikki alkuasukas Estebaneiksi ja hänellä
on paljo hauskaa itselle niiden kanssa, koska hän tietää, ettei ne osaa
ymmärtää, mitä hän puhuu. Hei John, eikö se ole niinkuin minä sanoo?"
Mutta ovela Bluber ei odottanut Johnin vastausta. "Te näkee", hän
jatkoi, "että me on eksynyt, ja jos te ottaa me pois tästä viidakosta,
maksaa me mitä hyvänsä -- sanokaa vaan hinta."
Apinamies uskoi häntä vain puolittain, mutta leppyi kuitenkin jonkun
verran, kun huomasi heidän ilmeisen ystävälliset aikeensa. Ehkäpä he
sittenkin puhuivat puoliväliin totta ja olivat todellakin tietämättään
samoilleet hänen alueelleen. Se oli hänen kuitenkin saatava varmasti
selville heidän alkuasukaskantajiltaan, joilta hänen omat wazirinsa
lypsäisivät totuuden. Mutta se, että häntä oli luultu Estebaniksi,
ärsytti yhä hänen uteliaisuuttaan, ja hän oli edelleen halukas
tietämään, kuka oli tappanut Gobun, ison apinan.
"Istukaahan", kehoitti Kraski. "Olimme juuri ryhtymässä juomaan kahvia,
ja meistä olisi hauskaa, jos tekisitte meille seuraa. Tänne tulollamme
emme tarkoittaneet mitään pahaa, ja minä vakuutan teille, että
kernaasti ja mielihyvällä suoritamme täyden korvauksen teille tai
jokaiselle, jolle olemme tahtomattamme tehneet vääryyttä."
Kahvinjuonnista näiden miesten kanssa ei olisi mitään haittaa. Kenties
hän oli tehnyt väärin heitä kohtaan, ja olipa asianlaita kuinka
tahansa, ei kupillinen heidän kahviaan häntä paljoakaan velvoittaisi.
Flora oli ollut oikeassa, että jos Apinain Tarzanilla oli jokunenkin
heikkous, oli se kupponen kahvia myöhään illalla. Hän ei ottanut
vastaan tarjottua kenttätuolia, vaan kyykistyi apinan tapaan heidän
eteensä, nuotioiden lepattelevan valon leikitellessä hänen
pronssinkarvaisella ihollaan, korostaen hänen jumalaisen vartalonsa
siromuotoisia lihaksia. Apinain Tarzanin lihakset eivät olleet sepän
tai ammattimaisen voimamiehen, vaan pikemmin Merkuriuksen tai Apollon,
sillä niin sopusuhtaiset ne olivat keskenään, vain vihjaisten niissä
olevasta voimasta. Kun ne olivat harjaantuneet nopeuteen ja
ketteryyteen yhtä hyvin kuin voimanponnistukseen, antoivat ne, hänen
jättiläisruhoaan päällystäen, hänelle puolijumalan ulkonäön.
Throck, Peebles ja Bluber istuivat katsellen häntä ääneti kuin
lumottuina, sillä välin kun Kraski meni keittonuotiolle kahvitarjoilua
hommaamaan. Molemmat englantilaiset oivalsivat vielä vain puoliksi sen
tosiasian, että olivat erehdyksestä luulleet tulokasta toiseksi, ja
niinpä Peebles raapi korvallistaan ja jupisi itsekseen puoliääneen
epäilyn Kraskin uudesta otaksumasta Tarzanin henkilöllisyyteen nähden.
Bluber oli sisäisesti kauhuissaan. Terävämmällä älyllään hän oli
nopeasti tajunnut pikemminkin Kraskin olevan oikeassa tunnustaessaan
miehen siksi, mikä hän oli, eikä siis enää uskonut Peeblesin ja
Throckin otaksumaa. Ja kun Bluber ei tiennyt mitään Floran
salajuonesta, oli hän aivan hädissään yrittäessään kuvitella, mitä
seurauksia olisi siitä, että Tarzan oli keksinyt heidät aivan Oparin
kynnyksellä.
Hän ei käsittänyt, kuten Flora, että heidän henkensäkin oli vaarassa --
että heidän oli jouduttava tekemisiin Apinain Tarzanin, viidakkopedon,
eikä John Claytonin, loordi Greystoken, englantilaisen ylimyksen
kanssa. Pikemminkin suri Bluber niitä kahtatuhatta puntaa, jotka he
menettäisivät retken näin viheliäisesti päättyessä, sillä hän tunsi
kylliksi hyvin apinamiehen maineen tietääkseen, etteivät he mitenkään
saisi viedyksi mukaansa kultaa, jota Esteban hyvinkin luultavasti juuri
tällä hetkellä näpisteli Oparin holveista. Bluber olikin melkein
hyrähtää itkuun, kun Kraski samassa palasi valmistamaansa kahvia
tuoden.
Teltan tummista pimennoista katseli Flora Hawkes hermostuneesti, mitä
hänen edessään kentällä puuhailtiin. Hän kauhistui mahdollisuutta, että
hänen entinen isäntänsä hänet huomaisi, sillä hän oli palvellut
sisäkkönä Greystoken lontoolaisessa talossa samoinkuin heidän
afrikkalaisella maatilallaankin ja tiesi, että loordi Greystoke
heti tuntisi hänet, jos sattuisi hänet näkemään. Täällä hänen
viidakkokodissaan Flora tunsi tuota miestä kohtaan ehkä suurempaa
pelkoa kuin mihin Tarzanin todellinen luonne antoi aihetta, mutta se
esiintyi kauheana tytölle, jonka syyllinen omantunto loihti hänen
mieleensä kaikkia mahdollisia rangaistuksia tästä uskottomuudesta
entistä, häntä alituisella ystävällisyydellä ja huomaavaisuudella
kohdellutta isäntäväkeänsä kohtaan.