siristyivät kahdeksi kapeaksi, luihuksi rakoseksi, kun hän tähtäsi
katseensa venäläiseen. Bluber vain ei piitannut mistään. Mitä enemmän
häntä herjattiin, sitä enemmän näkyi hän siitä pitävän. Sellaisia
kohtaan, jotka kohtelivat häntä kunnioituksella ja arvonannolla, tuli
hän piankin röyhkeäksi, mutta suuteli sensijaan ruoskijan kättä. Kraski
yksin hymyili itsetyytyväisyyden hymyä, mikä sai Mirandan espanjalaisen
veren kiehumaan.
"Bluberilla on rahat, Flora", hän sanoi; "jokainen meistä on antanut
osansa. Me teemme Bluberista rahastonhoitajan, koska tiedämme, että hän
pitää joka roposesta kiinni niin että sormia kirvelee, ennenkuin
päästää sen hyppysistään. Suunnitelmanamme on nyt lähteä parittain
Lontoosta."
Hän veti kartan taskustaan, avasi sen ja levitti pöydälle heidän
eteensä. Hän osoitti sormellaan X:llä merkittyä paikkaa. "Tuolla me
kohtaamme ja varustaudumme retkelle. Bluber ja Miranda lähtevät
ensinnä, sitten Peebles ja Throck. Neidin ja minun saapuessa on kaikki
valmista siirtyäksemme heti sisämaahan, jonne pystytämme vakinaisen
leirin etäälle kulkureiteistä ja niin lähelle päämääräämme kuin
mahdollista. Miranda karkeloi viiksiensä takana, kunnes on valmis
matkansa lopulliselle näyttämölle. Oletan, että hän on hyvin koulutettu
esitettäväänsä osaan ja kykenee mainiosti naamioitumaan ja
näyttelemään. Kun hänen tarvitsee pettää vain tietämättömiä
alkuasukkaita ja metsänpetoja, ei se käyne ylivoimaiseksi hänen
näyttelijäkyvylleen." Pehmeässä venytetyssä äänessä värähti purevaa
ivaa, mikä sai espanjalaisen mustat silmät häijysti kiilumaan.
"Ymmärränkö minä asian niin", kysyi Miranda, jonka vieno äänensävy
kielsi kasvojen vihaisen ilmeen, "että sinä ja neiti Hawkes matkustatte
kahden X:ään?"
"Kyllä vain, jollei ymmärryksesi ole puutteellinen", vastasi
venäläinen.
Espanjalainen nousi puolittain tuoliltaan ja kurottausi sen yli
uhkaavasti Kraskia kohti. Neitonen, joka istui häntä lähinnä, tarttui
hänen takinliepeisiinsä.
"Ei sellaista!" hän sanoi vetäen miehen takaisin tuolilleen.
"Välillänne on ollut jo liiankin paljon kahnausta, ja jos sitä vielä
sattuu, teen eron teistä kaikista ja etsin sopuisampia ja hauskempia
matkatovereita retkelleni."
"Niin, jättäkää se sikseen, tässä me nyt ollaan, ja suut poikki!"
huudahti Peebles sotaisesti.
"John on oikeassa", mörähti Throck syvällä bassollaan, "ja minä olen
valmis häntä tukemaan. Flora on oikeassa, ja minä olen valmis häntäkin
kannattamaan. Ja jos vielä rähisette, niin, jumalavita, enkö minä anna
pari mojausta teille kaunokuonoille!" Ja hän vilkaisi ensin Mirandaan
ja sitten Kraskiin.
"Noh", lepytti Bluber, "puristetaan kaikki toisten kättä ja olla hyviä
ystäviä."
"Juuri niin", huudahti Peebles, "se on oikeata puhetta. Anna hänelle
käpäläsi, Esteban. No, Karl, hautaa sotakirveesi. Ei me voida tällä
tavoin kiukutellen asiaan ryhtyä; ja tässä me nyt ollaan, niinpä niin."
Venäläinen, joka tunsi asemansa varmaksi Floraan nähden ja siis oli
jalomielisellä päällä, ojensi kätensä pöydän yli espanjalaista kohti.
Esteban epäröi hetkisen.
"No, mies, purista nyt hänen kättään", mörähti Throck. "Muutoin saat
palata hommaasi näyttämön lisämiehenä, ja, lempo soikoon, me etsimme
jonkun muun sinun tilallesi jakamaan kultakasan kanssamme."
Äkkiä valaisi hauska hymy espanjalaisen kasvot. Hän ojensi kätensä
nopeasti ja tarttui Kraskin käteen. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä
olen äkkipikainen, mutta en minä pahaa tarkoita. Neiti Hawkes on
oikeassa, meidän kaikkien tulee olla ystäviä, ja tässä on käteni, sen
vakuudeksi, Kraski, minun puolestani."
"Hyvä on", vastasi Kraski; "olen pahoillani, että sinua loukkasin."
Mutta hän unohti, että toinen oli näyttelijä, ja jos hän olisi voinut
nähdä tuon synkän sielun pohjaan, olisi häntä puistattanut.
"Ja nyt kun me olla hyvät ystävät", sanoi Bluber hieroen mairean
intoilevasti käsiään, "miksi ei me järjestä asiaa laskuun, jotta me saa
kaikki päätökseen? Neiti Flora antaa minulle kartta ja ohjeet ja me
ryhty heti toimeen."
"Lainaa minulle lyijykynä, Karl", pyysi tyttö, ja kun tämä oli hänelle
sellaisen antanut, etsi hän kartalta kohdan, jonkun matkaa sisämaahan
päin X:stä, jolle piirsi pienen pyörylän. "Tämä on O", hän sanoi. "Kun
kaikki olemme ehtineet tänne, niin saatte lopulliset ohjeet, -- ette
ennen."
Bluber kohotti kätensä ylös. "Oi, neiti Flora, mitä te ajattelee! Mekö
tuhlais kaksituhatta puntaa ostaa sika säkissä? Oi, oi, eihän te voi
meiltä sellaista asia pyytää? Me täytyy nähdä kaikki, tietää kaikki,
ennenkuin me tuhlaa yks äyri."
"Niin, ja tässä me nyt ollaan, jukoliste!" karjaisi John Peebles,
iskien nyrkillään pöytään.
Tyttö nousi verkalleen tuoliltaan. "Hyvä sitten", hän sanoi kohauttaen
olkapäitään, "jos te asiasta sillä tavoin ajattelette, voimme yhtä
hyvin peruuttaa kaikki."
"Oh, odottaa, odottaa, neiti", huudahti Bluber, nousten kiireellisesti.
"Ei saa kiihtyä. Mutta eikö käsitä meidän asemaa? Kaksituhatta puntaa
on paljo rahaa, ja me on hyviä liikemiehiä. Ei meidän sopi se kaikki
tuhlata, jos me ei siitä mitä saa."
"En minä pyydä teitä sitä turhaan tuhlaamaan", vastasi tyttö hanakasti;
"mutta jos tässä hommassa jonkun on toiseensa luotettava, on teidän
luotettava minuun. Jos minä luovuttaisin teille kaikki tietoni, ei
mikään maailmassa estäisi teitä menemästä edellä ja jättämästä minua
imeskelemään kynsiäni; mutta sellainen ei kuulu minun ohjelmaani."
"Mutta eihän me olla halunkkeja, neiti Flora", tivasi juutalainen. "Me
ei ajattelis yksi minuutti pettää neiti."
"Mutta ettepä ole enkeleitäkään, Bluber enempää kuin toisetkaan",
vastasi tyttö. "Jos tahdotte päästä eteenpäin, on teidän noudatettava
minun määräyksiäni; ja minä olen siellä loppusuorituksessa mukana
pitämässä huolta, että saan oman osani. Tähän asti olette uskoneet
sanaani, että minulla oli selvä tieto, ja nyt teidän on uskottava sitä
loppuun asti, tai muutoin saa koko homma jäädä sikseen. Mitä minua
hyödyttäisi lähteä hirveään viidakkoon kärsimään kaikkia vaivoja ja
vaikeuksia, joita meidän siellä täytyy kokea, ja laahata teidät
mukanani, jollen kykenisi avaamaan aarreholveja, kun sinne pääsen? Enkä
minä ole sellainen hupsu, että luulottelisin voivani kaapata saaliin ja
livistää teidänlaisenne rosvokoplan kynsistä, jos yrittäisin teitä
jutkauttaa. Ja niin kauan kuin pelaan rehellisesti, tunnen olevani
täydessä turvassa, sillä minä tiedän, että joko Esteban tai Karl
suojelee minua -- ja mitäpä te toisetkaan muuta tekisitte? Kelpaako vai
ei?"
"No, John, mitä sinä ja Dick ajatella?" kysyi Bluber, kääntyen entisten
ammattinyrkkeilijäin puoleen. "Karl kylläkin ajatella mitä ikänä Flora,
sen minä tietää. Noh, mitä te sanoo?"
"Tuhat tulimmaista", virkkoi Throck, "ei minun ole juuri koskaan ollut
tapana kehenkään luottaa, jollei ole ollut pakko, mutta nyt näyttää
siltä kuin meidän täytyisi luottaa Floraan."
"Samat sanat", säesti John Peebles. "Jos yrität jotakin koirankujetta,
Flora..." Hän teki merkitsevän liikkeen sormellaan kaulansa ympäri.
"Minä ymmärrän, John", virkkoi tyttö hymyillen, "ja tiedän, että
tekisit sen yhtä nopeasti kahden punnan kuin kahdentuhannen vuoksi.
Mutta oletteko nyt sitten kaikki valmiit toimimaan minun suunnitelmieni
mukaan? Myöskin Karl?"
Venäläinen nyökkäsi. "Minä tyydyn kaikkeen, mitä muut päättävät", hän
sanoi."
Ja sitten tuo herttainen pikku ryhmä pohti suunnitelmiaan niin pitkälle
kuin voi -- jokaista pienintäkin yksityiskohtaa, joka oli välttämätön
heidän kaikkien päästäkseen tytön kartalleen piirtämään O:hon.
NELJÄS LUKU
Jalanjälkien tarina
Kun Jad-bal-ja, kultaleijona, oli kaksivuotias, oli se komein näyte
lajistaan, mitä Greystoket olivat koskaan tavanneet. Kooltaan
se oli paljon yli varttuneiden urosten saavuttaman keskiko'on.
Ruumiinrakenteeltaan se oli muhkea, ja jalomuotoinen pää ja musta harja
antoivat sille täysikasvuisen uroksen ulkonäön, samalla kun se älyltään
melkoisesti voitti villit metsäläisveljensä.
Jad-bal-ja oli loppumattoman ylpeyden ja riemun lähde apinamiehelle,
joka kasvatti sitä erinomaisen huolellisesti ja ravitsi ovelasti,
kehittääkseen täyteen määrään kaikki siinä uinuvat avut. Leijona ei
enää nukkunut isäntänsä vuoteen jalkopäässä, vaan sillä oli vahva
häkki, jonka Tarzan oli sille teettänyt rakennuksen perään, sillä
kukapa paremmin tiesi kuin apinamies, että olkoonpa leijona missä
tahansa ja olkoon se saanut millaisen kasvatuksen hyvänsä, on se
sittenkin leijona -- hurja lihansyöjä. Ensimmäisen vuoden se oli
liikuskellut vapaana pihamaalla ja talon liepeillä; sen jälkeen se
läksi ulos ainoastaan apinamiehen seurassa. Monesti nämä kaksi
samoilivat tasangolla ja viidakossa metsästellen yhdessä. Tavallaan oli
leijona melkein yhtä tuttavallisissa väleissä Janen ja Korakin kanssa,
eikä kumpikaan heistä sitä pelännyt tai epäillyt, mutta Apinain
Tarzania kohtaan se osoitti suurinta kiintymystä. Tarzanin talouteen
kuuluvia neekereitä se suvaitsi, eikä se koskaan hätyytellyt
kotieläimiä tai -lintuja, sitten kun Tarzan oli sille pienestä pennusta
opettanut, että asianmukainen rangaistus heti seurasi jokaista
ryöstöretkeä karjapihoihin tai kanaloihin. Että sen ei koskaan sallittu
tulla naukuvan nälkäiseksi, oli epäilemättä ratkaisevana tekijänä
pidättämässä sitä kartanon eläimistöä ahdistelemasta.
Mies ja leijona näyttivät ymmärtävän toisensa täydellisesti. Saattaa
epäillä, tajusiko eläin kaikki, mitä Tarzan sille sanoi, mutta olkoon
sen asian laita kuinka tahansa, niin milteipä taikamaisen helposti hän
ilmaisi toivomuksensa leijonalle. Tottelevaisuus, jonka hän ankaruuteen
liittyvällä hellyydellä oli pennussa herättänyt, oli suuressa määrin
tullut täysikasvuisen leijonan ominaisuudeksi. Tarzanin käskystä sen
oli tapana pitkän matkan päästä tuoda saaliinaan antilooppi tai seebra
ja laskea se isännän jalkojen juureen, itse yrittämättäkään
koskea lihaan; ja olipa se kaapannut otuksia elävältäkin, niitä
vahingoittamatta. Sellainen siis oli aarniometsässä isäntänsä kanssa
samoileva kultaleijona.
Juuri näihin aikoihin alkoi apinamiehen korviin kuulua huhuja hänen
maatilansa länsi- ja eteläpuolella liikuskelevasta rosvojoukosta.
Kamalia kertomuksia norsunluunryöstöistä, orjain pyydystyksestä ja
kidutuksesta, jollaiset eivät olleet häirinneet apinamiehen villin
viidakon rauhaa sheikki Amor ben Khadurin ajoista asti; ja sitten
saapui toisia huhuja, jotka saivat apinamiehen rypistämään
kulmakarvojaan hämmästyneenä ja mietteissään. Senjälkeen kului kuukausi
apinamiehen kuulematta mitään enempää noista lännestä saapuneista
huhuista.
Sota oli vähentänyt Greystoken varat varsin pieniksi tuloiksi. He
olivat tositeossa uhranneet melkein kaikki liittolaisten asialle, ja se
vähä, mitä heille oli jäänyt, oli melkein kaikki kulunut Tarzanin
afrikkalaisen maatilan kuntoonpanoon.
"Näyttää hyvinkin siltä, Jane", sanoi hän eräänä iltana vaimolleen,
"kuin olisi edessä uusi Oparin-retki."
"Se ajatus peloittaa minua. Minä en halua, että sinne lähdet", vastasi
Jane. "Sinä olet palannut siitä kauheasta kaupungista kahdesti, mutta
töintuskin sieltä elävänä pääsit. Kolmannella kerralla ei sinua ehkä
suosi sama onni. Meillä on kylliksi, John, elääksemme täällä mukavasti
ja onnellisina. Miksi panisit alttiiksi nämä kaksi etua, jotka ovat
kaikkea rikkautta arvokkaammat, jälleen yrittääksesi tunkeutua
aarreholveihin?"
"Ei ole mitään vaaraa, Jane", vakuutti apinamies hänelle. "Viime
kerralla vainusi Werper askeleeni, ja hän ja maanjäristys olivat minut
vähällä tuhota. Mutta sellainen yhteensattuma ei voi olla minua jälleen
uhkaamassa."
"Ethän mene yksinäsi, John?" kysyi rouva. "Ottanet Korakin mukaasi?"
"Ei", sanoi apinamies, "minä en ota häntä mukaani. Hänen täytyy jäädä
tänne sinun luoksesi, sillä pitkät poissaoloni ovat tosiaan
vaarallisempia sinulle kuin minulle itselleni. Otan mukaani
viisikymmentä waziria kultaharkkojen kantajiksi, jotta voimme tuoda
kylliksi riittämään meille pitkäksi aikaa."
"Entä Jad-bal-ja", kysyi rouva, "otatko sinä sen mukaasi?"
"En; on parempi, että se jää tänne; Korak voi pitää siitä huolta ja
viedä sen toisinaan metsästämään. Minä aion matkustaa keveästi ja
nopeasti, joten vaellus kävisi sille rasittavaksi. Leijonat eivät
mielellään liiku kuumassa auringonpaahteessa, ja kun me enimmäkseen
matkustamme päivisin, pelkään, että Jad-bal-ja ei kauan jaksaisi."
Näin lähti Apinain Tarzan jälleen pitkälle matkalle Oparia kohti. Hänen
takanaan marssi viisikymmentä jättimäistä waziria, sen sotaisen heimon
valiomiehiä, joka oli ottanut Tarzanin päällikökseen. Asuinrakennuksen
kuistilla seisoivat Jane ja Korak liehutellen hyvästiksi, samalla kun
talon perältä kuului apinamiehen korviin Jad-bal-jan, kultaleijonan,
römeä karjunta. Heidän vaeltaessaan saatteli Numan ääni heitä
aaltoilevalla tasangolla, kunnes se vihdoin häipyi etäälle
kuulumattomiin.
Kun vauhti oli sovitettu hitaimpien neekerien astunnan mukaan, ei
Tarzanin matka edistynyt varsin nopeasti. Opar oli maatilalta hyvinkin
viisikolmattapäiväisen taipaleen takana keveästi liikkuville miehille,
kuten nämä, mutta paluumatkalla he kultakuormituksineen samoaisivat
hitaammin. Senvuoksi oli apinamies määrännyt yritykseen kaksi
kuukautta. Hänen _safarilleen_, johon kuului vain karaistuja sotureita,
oli nopea liikkuminen todellakin mahdollista. Heillä ei ollut mitään
muonaa tai muita varastoja kannettavina, kaikki kun olivat metsästäjiä
ja matkasivat seutua, jossa riistaa oli runsaasti. Heidän ei siis
tarvinnut sälyttää taakakseen valkoisten erämiesten hankalia kapineita.
Okaisista pensaista ja lehvistä kyhätty _boma_ riitti heille suojaksi
öisin, keihäät ja nuolet taasen ja heidän suuren valkoisen päällikkönsä
voimat takasivat, ettei heidän koskaan tarvinnut olla tyhjin vatsoin.
Mukaansa ottamine valiomiehineen Tarzan toivoi suorittavansa matkan
Opariin yhdessä kolmatta päivässä, vaikka hän yksinään olisi liikkunut
kaksin- tai kolminkertaisella nopeudella; sillä jos Tarzan mieli
rientää vauhdikkaasti, suhahteli hän melkein lentämällä viidakon läpi,
edeten siellä yhtä varmasti yöllä kuin päivälläkin ja miltei
uupumattomana.
Oltiin iltapäivän puolivälissä matkan kolmannella viikolla, kun Tarzan
samoillessaan kaukana neekeriensä edellä äkkiä tapasi Bara-kauriin
raadon, jonka kyljestä pisti esiin sulitettu nuoli. Oli ilmeistä, että
Bara oli haavoittunut jonkun matkan päässä paikasta, johon se oli
laskeutunut kuolemaan, sillä vasama oli osunut kohtaan, jossa se ei
ollut voinut viedä henkeä heti. Mutta erikoisesti kiinnitti apinamiehen
huomiota -- jo ennenkuin hän oli ehtinyt kyllin lähelle sitä edes
oikein tarkastaakseen -- tuon nuolen malli; ja heti kun hän veti sen
kauriin ruumiista, tiesi hän, mitä se merkitsi, ja kummastui niinkuin
te tai minä kai kummastuisimme nähdessämme swazilaisen päähineen
Broadwaylla tai Strandilla, sillä nuoli oli täsmälleen sellainen,
joita saa ostaa jokaisesta urheilutavarain kaupasta kaikissa
maailman suurkaupungeissa -- jollaisia myydään käytettäviksi
jousenammuntaharjoituksissa puistoissa ja esikaupungeissa. Mikään ei
olisi voinut olla epäluonnollisempaa kuin tämä typerä lelu villin
Afrikan sydämessä; ja kuitenkin se oli tehnyt tehtävänsä tehokkaasti,
mistä oli todistuksena Baran hengetön ruumis, vaikka apinamies
arvasikin, ettei nuolta ollut singahduttanut minkään villin
harjaantunut käsi.
Tarzanin uteliaisuus heräsi ja samalla hänelle synnynnäinen
viidakkoasukkaan vaisto. On tunnettava viidakkonsa hyvin voidakseen sen
vaaroja kauan välttää, ja sen hyvä tunteminen merkitsee, että mitään
tavallisuudesta poikkeavaa seikkaa ei saa sivuuttaa selittämättä.
Niinpä Tarzankin läksi samoamaan Baran latua taaksepäin, saadakseen
kenties selvän kauriin surmaajasta. Veristä jälkeä oli helppo seurata
ja apinamies ihmetteli, että metsästäjä ei ollut ajanut takaa ja
tavoittanut saalistaan, joka ilmeisesti oli surmattu ja edellisenä
päivänä. Hän huomasi Baran vaeltaneen pitkälti, ja aurinko oli jo
alhaalla länteen vaipumassa, ennenkuin Tarzan sai ensimmäiset todisteet
elukan tappajasta. Ne olivat jalanjälkiä ja herättivät hänessä aivan
yhtä suurta kummastusta kuin nuolikin. Hän tarkasti niitä huolellisesti
ja kumartuen alas ryhtyi niitä herkillä sieraimillaan haistelemaankin.
Niin vähän luultavalta, jopa mahdottomalta kuin se tuntuikin, olivat
nuo paljaiden jalkojen jäljet _valkoisen miehen_ polkemat -- rotevan,
ehkä Tarzanin itsensä kokoisen miehen. Tuijottaessaan näihin
salaperäisen muukalaisen jälkiin työnsi Kaalan kasvattipoika toisen
kätensä sormet tuuheaan mustaan tukkaansa suurta hämmästystä ilmaisevin
elein.
Kuka valkoinen mies saattoi olla täällä Tarzanin viidakossa kaatamassa
Tarzanin riistaa urheilukerhojen käyttämillä siroilla vasamilla? Oli
uskomatonta, että sellainen henkilö olisi tänne saapunut: mutta
apinamiehen mieleen juolahtivat hänen viikkoja sitten kuulemansa
hämärät huhut. Päättäen ratkaista ongelman hän lähti nyt seuraamaan
muukalaisen jälkiä -- harhailevia jälkiä, jotka kiertelivät viidakossa
näköjään tarkoituksettomasti, mistä Tarzan otaksui metsästäjän olleen
tottumattoman täällä liikkumaan. Mutta yö yllätti ennenkuin hän sai
arvoituksen selvitetyksi, ja oli pilkkosen pimeä, kun hän käänsi
askeleensa leiriä kohti.
Apinamies tiesi waziriensa odottavan riistaa, eikä hän suinkaan
tahtonut tuottaa heille pettymystä, vaikka hän samassa huomasikin,
ettei hän ollut ainoa lihansyöjä, joka seudulla sinä iltana metsästeli.
Lähellä olevan leijonan yskähtävä murina sen hänelle aluksi ilmaisi ja
sitten toisen etäämpää kuuluva syvä karjahdus. Mutta mitäpä apinamies
välitti siitä, että muitakin oli riistanajossa? Eihän olisi ensi kerta,
kun hän kilpailisi oveluudessa, voimassa ja ketteryydessä muiden hänen
villissä maailmassaan metsästelevien -- ihmisten tai eläinten --
kanssa.
Vihdoin hän kaatoikin otuksen, siepaten sen melkein nenän edestä
pettyneeltä ja hurjistuneelta leijonalta -- lihavan antiloopin, jonka
viimemainittu oli merkinnyt omakseen. Heittäen otuksen olalleen melkein
tuon hyökkäävän Numan reitillä, heilahti apinamies keveästi puiden
alaoksille ja hävisi, vimmastuneelle kissaeläimelle ilkkuvasti nauraen,
äänettömästi yön pimentoon.
Vaivatta hän löysi tiensä leiriin ja nälkäisten waziriensa luo. Ja niin
järkkymättä luottivat nämä häneen, etteivät olleet hetkeksikään
epäilleet hänen palaavan ruokaa tuoden.
Varhain seuraavana aamuna Tarzanin safari läksi jälleen matkalle Oparia
kohti, ja käskien waziriensa marssia suorinta tietä jätti apinamies
heidät voidakseen jatkaa tutkimustaan tuon viidakkoonsa saapuneen
salaperäisen olennon selvillesaamiseksi, josta nuoli ja jäljet olivat
hänelle tarinoineet.
Päätyen jälleen paikalle, jolla pimeys oli pakottanut hänet luopumaan
tutkimuksestaan, hän lähti seuraamaan muukalaisen jälkiä. Eikä kauan
kestänytkään, ennenkuin hän tapasi uusia todistuksia tämän oudon ja
häijyn henkilön liikuskelusta. Se kuului siihen isojen ihmisapinani
heimoon, jonka parissa Tarzan oli kasvatettu. Manganin karvaisesta
vatsasta pisti esiin toinen tehdasmaisesti valmistettu, sivistysmaista
tuotu nuoli. Apinamiehen silmät kapenivat, ja otsa meni synkkiin
ryppyihin. Ken oli se, joka tohti tunkeutua Tarzanin pyhille alueille
ja näin armottomasti surmata hänen kansaansa?
Apinamiehen kurkusta kuului matala mörähdys. Sivistyneiden vaateparren
mukana oli hänestä irtaantunut se ohut sivistyksen silaus, joka hänellä
oli valkoisten seurassa. Tässä ei ollut englantilainen loordi
katselemassa harvinaisen serkkunsa ruumista, vaan toinen viidakkoeläin,
jonka sydämessä riehui epäluulon ja vihan sammumaton tuli ihmisolentoa
kohtaan, se kun on synnynnäinen jokaiselle viidakon kasvatille.
Petoeläin katseli armottoman ihmisen veristä työtä. Eikä Tarzanin
tietoisuudessa välähtänyt mitään tunnustusta hänen verensiteistään ja
sukulaisuudestaan surmaajaan.
Todeten, että jäljet olivat toispäiväiset, riensi Tarzan ampujan
jälkeen. Hänen mielessään ei ollut mitään epäilystä siitä, että oli
tapahtunut tahallinen murha, sillä hän tunsi kylliksi manganien
luonteenpiirteet tietääkseen, että kukaan heistä ei ärsyttämättä
karkaisi kimppuun.
Tarzan vaelsi vastatuuleen, ja noin puoli tuntia senjälkeen, kun hän
oli tavannut apinan ruumiin, kohtasi hänen herkkiä sieraimiaan toisten
samanlaisten jälkien haju. Tietäen, kuinka arkoja nämä viidakon villit
asukkaat ovat, liikkui hän nyt eteenpäin mitä varovaisimmin, jotta ne
eivät hänen lähestymistään huomatessaan livistäisi pakoon ennenkuin
näkivät, kuka hän oli. Hän ei tavannut heitä usein, mutta tiesi, että
joukossa oli aina sellaisia, jotka hänet muistivat, ja että hän heidän
välityksellään aina pääsisi ystävällisiin suhteisiin heimon muiden
jäsenten kanssa.
Alametsän tiheyden vuoksi Tarzan valitsi kulkureitikseen lehvistöjen
keskitasanteet, ja niin hän vapaasti ja keveästi heilautellen itseään
oksalta oksalle saavutti pian isot ihmisapinat. Niitä oli laumassa
parikymmentä pienellä aholla alinomaisessa puuhassaan, toukkien ja
kuoriaisten etsimisessä, jotka olivat tärkeinä tekijöinä manganien
ruokajärjestelmässä.
Heikko hymy levisi apinamiehen kasvoille, kun hän pysähtyi paksulle
oksalle, ympäröiviin tuuheihin lehviin kätkeytyneenä, ja tarkkasi
pientä laumaa alapuolellaan. Isojen apinain jokainen toiminta, jokainen
liike toi Tarzanin mieleen elävästi hänen lapsuutensa vuodet, jolloin
hän Kaalan, naarasapinan, hurjan äidinrakkauden turvissa oli samoillut
viidakkoa Kertshakin heimon kanssa. Ilakoivissa nuorissa oli hän
näkevinään jälleen Nitan ja toisia lapsuutensa leikkitovereita ja
täysikasvuisissa isot, hurjat pedot, joita hän lapsuudessaan oli
pelännyt ja jotka miehuuden iässä oli voittanut. Ihmisten tavat
saattavat muuttua, mutta apinain tavat ovat aina samat eilen, tänään ja
ainiaan.
Hän tarkkasi niitä ääneti muutaman minuutin. Kuinka iloiseksi ne
tulisivatkaan todetessaan, kuka hän oli! Sillä Tarzan tunnettiin
suuressa viidakossa pitkin ja poikin manganien ystävänä ja suojelijana.
Ensiksi ne murisisivat hänelle ja uhkailisivat häntä, sillä ne eivät
luottaisi pelkkiin silmiinsä ja korviinsa hänen henkilöllisyytensä
todisteina. Vasta sitten, kun hän oli astunut aukealle ja urokset,
niskakarvat pystyssä ja torahampaat irvissä, olivat tiukasti
ympäröineet hänet, vasta sitten kun ne olivat tulleet kyllin lähelle,
jotta niiden sieraimet vahvistaisivat silmäin ja korvain todistuksen,
tunnustaisivat ne hänet vihdoin heikäläiseksi. Sitten seuraisi
epäilemättä muutamiksi minuuteiksi suuri innostus, kunnes joku
lennähtävä lehti, toukka tai linnunmuna herättäisi niiden apinanvaistot
ja kääntäisi niiden huomion hänestä, minkä jälkeen ne jatkaisivat
askarteluaan, välittämättä hänestä enempää kuin mistä muusta
heimonjäsenestä tahansa. Mutta se tapahtuisi vasta sitten, kun jokainen
yksilö oli häntä nuuskinut ja känsäisillä käsillään ehkä taputellut
hänen ihoaan.
Nyt Tarzan päästi ystävällisen tervehdysäänen, ja apinain vilkaistessa
ylös siirtyi hän piilostaan aivan heidän näkyviinsä. "Minä olen Apinain
Tarzan", hän sanoi, "mahtava taistelija, manganien ystävä. Tarzan
saapuu ystävänä kansansa luo."
Näin puhellessaan hän pudottausi keveästi ahon rehevään ruohostoon.
Äkkiä näytti siltä kuin kaikki paholaiset olisivat päässeet
valtoimiksi. Kuului kirkuvia varoituksia, naaraat riensivät poikasineen
aukeaman vastaiselle puolelle, ja urokset kääntyivät niskakarvat
pystyssä ja muristen tungettelijaa kohti.