TARZAN JA KULTALEIJONA
Seikkailuromaani Afrikan aarniometsistä
Kirj.
EDGAR RICE BURROUGHS
Englanninkielestä ("Tarzan and the Golden Lion") suomentanut
Valfrid Hedman
Kariston nuorisonkirjoja 69
Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1925.
SISÄLLYS:
I. Kultaleijona
II. Jad-bal-jan kasvatus
III. Salaperäinen kohtaus
IV. Jalanjälkien tarina
V. Kohtalokkaat tipat
VI. Kuolema väijyy
VII. "Sinun täytyy hänet uhrata"
VIII. Muinaisuuden salaisuus
IX. Kuoleman vasama
X. Mieletön petos
XI. Oudon suitsutuksen tuoksu
XII. Kultaharkot
XIII. Kummallinen latteakattoinen torni
XIV. Kauhujen kammio
XV. Verikartta
XVI. Timanttivarasto
XVII. Liekkien uhri
XVIII. Koston polulla
XIX. Väkäkärkinen surmankeihäs
XX. Kuolleen paluu
XXI. Pako ja takavarikko
ENSIMMÄINEN LUKU
Kultaleijona
Sabor, naarasleijona, imetti pentuaan -- yhtä ainoaa villamaista
palloa, täplikästä kuin Shita, pantteri. Hän loikoi lämpimässä
päivänpaisteessa pesänään olevan kallioluolan suulla kyljelleen
kellistyneenä, silmät puoliummessa. Mutta Sabor oli silti valppaana.
Noita pieniä karvapalloja oli ollut aluksi kolme -- kaksi tytärtä ja
poika, -- ja Sabor ja niiden isä Numa olivat tunteneet itsensä ylpeiksi
ja onnellisiksi. Mutta saalista oli ollut niukalti, ja puutteellisesta
ravinnosta laihtunut Sabor ei ollut kyennyt tuottamaan riittävästi
maitoa, kunnollisesti ruokkiakseen kolmea ahnetta pentua, ja kylmän
sateen tultua olivat pienokaiset sitten sairastuneet. Vain voimakkain
oli jäänyt eloon -- molemmat tyttäret olivat kuolleet. Sabor oli
surrut, tassutellut edestakaisin noiden surkeannäköisten,
tahraantuneiden turkismyttyjen ääressä, ulissut ja valittanut. Silloin
tällöin hän nuuski niitä kuonollaan ikäänkuin herättääkseen ne siitä
pitkästä unesta, josta ei enää herätä. Vihdoin hän kuitenkin luopui
ponnistuksistaan, ja nyt hänen koko villin sydämensä täytti vaisto
huolehtia pienestä urospennusta, joka hänellä oli jäljellä. Senvuoksi
oli Sabor tavallista valppaampi.
Numa, urosleijona, oli poissa. Kaksi yötä sitten hän oli kaatanut
otuksen ja laahannut sen heidän pesäänsä. Viime yönä hän taas oli
lähtenyt matkalle, mutta ei ollut palannut. Sabor ajatteli siinä
puoliksi torkkuessaan Wappia, lihavaa antilooppia, jota hänen uljas
puolisonsa ehkä juuri sillä hetkellä raahasi sotkuisen viidakon läpi
pesää kohti. Tai kenties hän toisi Paccon, seebran, jonka liha oli
heikäläisten parasta herkkua -- mehevän, maukkaan Paccon. Saborille
tuli vesi suuhun.
Ah, mitä se oli? Heikko äänenvärähdys oli osunut noihin herkkiin
korviin. Emo kohotti päätänsä keikauttaen sen ensin toiselle puolelle
ja sitten toiselle, kun hän korvat hörössä koetti erottaa sen äänen
pienintäkin toistumista, joka oli häntä häirinnyt. Hänen kuononsa
haisteli ilmaa. Oli vain pienoinen aavistus tuulenhenkäyksestä, mutta
se huokui häntä kohti hänen kuulemansa rasahduksen suunnalta, ja
rahinaa hän kuuli vieläkin ja hiukan vahvistuneena, ja hänelle selvisi,
että olipa se mitä tahansa, lähestyi se häntä. Kun se tuli lähemmäksi,
lisääntyi eläimen hermostunut levottomuus, ja hän kierähti vatsalleen,
sulkien maidonsaannin pennulta, joka ilmaisi paheksumistaan pienoisilla
murahduksilla, kunnes emon matala ärtynyt ulahdus sen vaiensi. Sitten
se seisoi äitinsä vieressä, katsellen ensin häntä ja sitten samaan
suuntaan, johon emo katsoi, ja keikauttaen pääkköstään ensin toiselle
ja sitten toiselle puolen.
Epäilemättä oli Saborin kuulemassa äänessä jotakin häiritsevää,
jotakin, mikä herätti levottomuutta, elleipä varsinaista pelkoakaan.
Mutta vielä hän ei ollut varma, että se oli mikään paha enne.
Saattoihan hänen suuri herransa olla palaamassa; mutta ääni ei toki
muistuttanut leijonan liikunnasta, varsinkaan ei raskasta saalista
laahaavan leijonan. Emo vilkaisi pentuunsa, samalla ulahtaen
valittavasti. Häntä vaivasi aina pelko, että joku vaara uhkaisi
poikasta -- hänen pienen perheensä viimeistä vesaa. Mutta olihan hän,
Sabor, lastaan puolustamassa.
Nyt toi tuulenviima hänen vainuaviin sieraimiinsa hajun siitä, mikä
häntä kohti oli viidakon läpi liikkumassa. Heti muuttuvat huolestuneet
äidinkasvot kiiluvasilmäiseksi hurjan raivon naamioksi, ja torahampaat
paljastuivat, sillä haju, joka viidakon läpi oli häntä kohden
löyhähdellyt, oli vihattu ihmisenhaju. Hän nousi pystyyn, pää
kallistui, kaareva häntä vavahti hermostuneesti. Sillä omituisella
keinolla, jolla eläimet ilmoittavat toisilleen ajatuksiaan, varoitti
hän penikkaansa laskeutumaan maahan ja pysymään alallaan, kunnes hän
itse palaisi. Sitten hän riensi nopeasti, mutta äänettömästi
tungettelijaa vastaan.
Pentu oli kuullut, mitä sen emo oli kuullut; ja nyt sekin tunsi
ihmisenhajua -- oudon hajun, joka ei koskaan ennen ollut sen sieraimiin
osunut, mutta jonka se kuitenkin heti tunsi vihollisen hajuksi --
hajuksi, joka synnytti siinä yhtä luonteenomaisen vastavaikutuksen kuin
emäleijonassakin. Se nosti hennot selkäkarvansa pystyyn ja paljasti
pienoiset torahampaansa. Täysikasvuisen eläimen mennessä nopeasti ja
hiipimällä korkeiden puiden alla kasvavaan pensaikkoon seurasi pieni
pentu hänen kiellostaan välittämättä perässä, takaraajain hoippuessa
sivulta sivulle, niinkuin lajin nuorimmilla on tapana, mikä naurettava
käynti sopii huonosti yhteen eturaajain ylvään ryhdin kanssa. Mutta
kiintyneenä siihen, mitä oli hänen edessään, ei naarasleijona tiennyt,
että pentu pomppi hänen jäljessään.
Näiden kahden edessä oli sadan metrin taival tuuheaa viidakkoa, mutta
sen lävitse olivat leijonat puhkaisseet tunnelimaisen polun pesälleen.
Sitten tuli pieni aukio, jonka poikki vei syvään poljettu viidakkolatu
aukeaman toisesta laidasta sen vastakkaiselle syrjälle alkavaan
tiheikköön. Kun Sabor ehti aukealle, näki hän pelkonsa ja vihansa
esineen olevan jo hyvän matkaa sen sisäpuolella. Entä jos tuo
ihmisolento ei pyydystänytkään häntä tai heikäläisiä? Entä jos se ei
aavistanut heidän olemassaoloaankaan? Nämä seikat eivät leijonattaresta
tänään merkinneet mitään. Tavallisesti hän olisi sallinut olennon mennä
häiritsemättä ohi, kunhan se vain ei olisi tullut kyllin lähelle
uhatakseen hänen tai pennun turvallisuutta; ja pennuttomana hän olisi
luikkinut tiehensä heti kun olisi saanut vihiä ihmisen lähestymisestä.
Mutta tänään oli leijonaemo hermostunut ja pelokas ainoan
jäljelläolevan pentunsa puolesta. Hänen äidinvaistonsa keskittyivät
kolminkertaisesti tähän ainoaan elossa olevaan ja kolmin verroin
rakastettuun lapseen; eikä hän siis odottanut, että mies uhkasi häntä
tai hänen pienokaisensa turvallisuutta, vaan samosi häntä vastaan
pysähdyttääkseen hänet. Lempeästä äidistä hän oli muuttunut
peloittavaksi tuhoeläimeksi, hänen aivoissaan vallitsi vain yksi ajatus
-- tappaminen.
Hän ei epäröinyt hetkistäkään aukean laidassa eikä antanut pienintäkään
varoitusta. Ensimmäisenä tiedoituksena mustalle soturille siitä, että
oli leijona penikulmainkaan päässä hänestä, oli tuon hiidenmoisen,
julmanaamaisen kissan ilmestyminen hyökkäämään ahon yli häntä kohti
nopeana kuin nuoli. Musta soturi ei etsinyt leijonia. Jos hän olisi
tiennyt, että sellainen oli lähettyvillä, olisi hän tehnyt suuren
kaarroksen. Hän olisi vielä nytkin paennut, jos olisi ollut mihin
paeta. Ensimmäinen puu oli kauempana hänestä kuin leijona. Tämä olisi
hänet tavoittanut ennenkuin hän olisi ehtinyt juosta neljännestäkään
välimatkasta. Ei ollut mitään toivoa, ja vain yksi tehtävä oli
mahdollinen. Peto oli melkein hänen kimpussaan, ja sen takana hän näki
pienen pennun. Miehellä oli raskas keihäs. Hän työnsi sen kauas
taaksepäin oikealla kädellään ja paiskasi sen juuri samalla hetkellä,
kun Sabor kohottausi karkaamaan hänen kimppuunsa. Keihäs lävisti villin
sydämen, ja melkein samassa tarttuivat jättiläisleuat soturin kasvoihin
ja pääkalloon. Leijonan ponnahdus kaatoi molemmat raskaasti tantereelle
-- kuolleina; vain lihasten väreelliset nytkähtelyt vielä todistivat
heidän vastikään eläneen.
Orvoksi jäänyt pentu seisoi kahdenkymmenen askeleen päässä, katsellen
kysyvin silmin elämänsä ensimmäistä suurta onnettomuutta. Se tahtoi
lähestyä emoaan, mutta ihmisenhajun aiheuttama luontainen pelko pidätti
sen. Sitten se alkoi uikuttaa äänellä, joka aina sai äidin rientämään
luokse; mutta tällä kertaa hän ei tullut -- ei edes noussut pentuaan
vilkaisemaan. Poikanen oli hämillään, ei voinut tätä ymmärtää. Hän
jatkoi kirkumistaan, tuntien itsensä yhä surullisemmaksi ja
yksinäisemmäksi. Vähitellen hän hiipi lähemmäksi emoaan. Hän näki, että
outo olento, jonka emo oli tappanut, ei liikahtanut, ja hetkisen
kuluttua hän kaihtoi sitä vähemmän, rohkenipa viimein tulla aivan
emonsa viereenkin ja nuuskia häntä. Uikutti hänelle yhä, mutta emo ei
vastannut. Vihdoin hänelle alkoi selvitä, että jotakin oli vinossa --
että tuo iso, kaunis äiti ei ollut entisellään, vaan että hänessä oli
tapahtunut muutos. Siitä huolimatta pentu yhä riippui hänessä,
uikuttaen kovin, kunnes vihdoin nukahti lyyhistyneenä hänen ruumistaan
vasten.
Siinä asennossa Tarzan sen löysi -- Tarzan ja Jane, hänen vaimonsa, ja
heidän poikansa Korak, Tappaja, palatessaan Pal-ul-donin salaperäisestä
maasta, josta nuo kaksi miestä olivat Jane Claytonin pelastaneet.
Kuullessaan heidän lähestyvän pentu avasi silmänsä ja nousi, luimisti
korviaan ja murisi heille, painuen kuollutta äitiään vasten. Sen
nähdessään apinamies hymyili.
"Näppärä pikku veitikka", hän virkkoi, käsittäen yhdellä silmäyksellä
koko murhenäytelmän. Hän lähestyi sähisevää ja sylkevää pentua,
odottaen, että se kääntyisi pakenemaan. Mutta sitä se ei suinkaan
tehnyt. Päinvastoin se murisi yhä raivokkaammin ja iski Tarzanin
ojennettuun käteen, kun hän kumartui sitä tavoittamaan.
"Mikä urhea pikku elukka!" huudahti Jane. "Orpo-parka!"
"Siitä tulee komea iso leijona tai olisi tullut, jos sen emo olisi
elänyt", sanoi Korak. "Katsokaahan tuota selkää -- suoraa ja vahvaa
kuin keihäs. Kovin surullista, että pikku lurjuksen täytyy kuolla."
"Sen ei tarvitse kuolla", vastasi Tarzan.
"Ei sillä ole suuria mahdollisuuksia -- se kaipaa maitoa vielä parin
kuukauden ajan; kuka sitä sille hankkii?"
"Minä", vastasi Tarzan.
"Aiotko ottaa sen kasvatiksesi?"
Tarzan nyökkäsi.
Korak ja Jane nauroivat. "Se on mainiota", huomautti edellinen.
"Loordi Greystoke Numan pojan kasvatusäitinä", nauroi Jane.
Tarzan nauroi heidän kanssaan, mutta ei lopettanut huomaavaisuuttaan
pentua kohtaan. Kurottaen äkkiä kätensä hän tarttui pienen leijonan
niskavilloihin ja silittäen lempeästi puhutteli sitä matalalla
tuudittelevalla äänellä. En tiedä, mitä hän sanoi; mutta ehkä pentu
tiesi, sillä samassa se lopetti ponnistelunsa eikä enää yrittänyt
raapia ja purra hyväilevää kättä. Sitten apinamies nosti sen ylös ja
painoi rintaansa vasten. Se ei näyttänyt enää pelkäävän eikä edes
paljastanut hampaitaan, vaikka äskeinen vihattu ihmisenhaju oli näin
lähellä.
"Kuinka sinä siinä menettelit?" huudahti Jane Clayton.
Tarzan kohautti leveitä olkapäitään. "Samansukuiset eivät pelkää
toisiaan -- nämä ovat tosiaan minun sukulaisiani, yritettäköön minua
sivistää kuinka paljon tahansa. Ehkä se on syy, miksi ne eivät pelkää
minua, kun annan niille merkkejä ystävyydestä. Näkyyhän tämäkin pikku
veitikka sen tietävän."
"Minä en voi sitä koskaan tajuta", huomautti Korak. "Olen mielestäni
jokseenkin tottunut Afrikan eläimiin, mutta minulla ei ole niihin samaa
valtaa enkä tajua niitä yhtä hyvin kuin sinä. Mistä se johtuu?"
"On ainoastaan yksi Tarzan", sanoi lady Greystoke, hymyillen ilkkuvasti
pojalleen, mutta värähtipä hänen äänessään ylpeyttäkin.
"Muista, että minä synnyin eläinten parissa ja olen eläinten
kasvattama", huomautti Tarzan hänelle. "Ehkäpä isäni sittenkin oli
apina -- väittihän Kaala aina, että hän oli."
"John! Kuinka sinä tuollaista?" huudahti Jane. "Tiedäthän varsin hyvin,
ketkä isäsi ja äitisi olivat."
Tarzan vilkaisi juhlallisesti poikaansa ja sulki toisen silmänsä.
"Äitisi ei koskaan opi kunnioittamaan ihmisapinain oivallisia
ominaisuuksia. Tuntuu melkein siltä kuin hän närkästyisi vihjauksesta,
että on mennyt naimisiin erään sellaisen kanssa."
"John Clayton, minä en enää koskaan puhu sinulle, jollet lakkaa
haastelemasta moisia kauhistuksia. Minä häpeän sinun tähtesi. On kyllä
paha, että olet uudestisyntymätön villi, sinun yrittämättäsi vielä
vihjailla, että saatat olla apinakin."
Pitkä matka Pal-ul-donista oli melkein lopussa -- viikon kuluttua he
ehtisivät takaisin entisille asuinsijoilleen. Epätietoista oli, oliko
saksalaisten jättämistä raunioista enää mitään jäljellä. Ladot ja
ulkorakennukset olivat kaikki poltetut ja asuinrakennuksen sisusta
osittain tuhottu. Ne Greystoken uskollisista alkuasukasseuralaisista,
wazireista, jotka eivät olleet saaneet surmaansa taistelussa hauptmann
Fritz Schneiderin sotamiehiä vastaan, olivat kerääntyneet sotarummun
kutsusta ja asettuneet englantilaisten käytettäviksi toimissa, missä
heistä vain olisi hyötyä. Näin paljon oli Tarzan tiennyt ennenkuin hän
lähti lady Janea etsimään; mutta kuinka moni hänen sotaisista
wazireistaan oli jäänyt sodan jälkeen eloon ja mitä muuta oli
tapahtunut hänen laajoilla tiluksillaan, sitä hän ei tiennyt.
Kuljeskelevat alkuasukasheimot tai rosvoilevat arabialaiset
orjakauppiaat olivat saattaneet tehdä hävitystyön täydelliseksi, ja
luultavaa oli myös, että viidakkokin oli versonut ja vaatinut omansa
takaisin, peittäen hänen raivauksensa ja haudaten villinä rehoittavaan
vihannuuteensa jokaisen merkin ihmisen lyhytaikaisesta tepastelusta sen
ikivanhalla alueella.
Pienen Numan kasvatiksi ottamisen seurauksena täytyi Tarzanin heti
miettiä holhokkinsa tarpeita päivämatkoja suunnitellessaan ja
pysähdyspaikoissa, sillä pennun täytyi saada ravintoa, eikä se ravinto
voinut olla muuta kuin maitoa. Leijonanmaitoa ei voinut ajatellakaan,
mutta onneksi olivat he verraten taajaan asutussa seudussa, jossa kyliä
oli tiheänlaisesti ja jossa suuri viidakon herra oli tunnettu, pelätty
ja kunnioitettu. Niinpä Tarzan sen päivän iltapuolella, jona oli nuoren
leijonan löytänyt, lähestyi kylää saadakseen pennulle maitoa.
Ensiksi näyttivät alkuasukkaat nyrpeiltä ja välinpitämättömiltä,
katsellen halveksivasti valkoisia, jotka matkustivat ilman suurta
safaria. Halveksivasti ja pelotta. Safaritta nämä muukalaiset eivät
voineet tuoda heille lahjoja eivätkä mitään maksaakseen ruuan, jota
kaiketikin halusivat. Sotamiehittä he eivät voineet vaatia
ruokatarpeita eli oikeammin pakottaa tottelemaan määräyksiään eivätkä
puolustautua, jos näyttäisi maksavan vaivan hätyyttää heitä. Nyrpeitä
ja välinpitämättömiä alkuasukkaat näyttivät olevan, mutta mielenkiintoa
heiltä tuskin puuttui, koska näiden valkoihoisten omituinen asu ja
koristukset herättivät heissä uteliaisuutta. Olivathan muukalaiset
melkein yhtä alasti kuin he itsekin ja samalla tapaa aseistettuja,
lukuunottamatta nuorempaa miestä, jolla oli pyssy. Kaikilla kolmella
oli pal-ul-donilaiset helyt, alkuperäiset ja barbaariset ja aivan oudot
yksinkertaisten neekerien silmissä.
"Missä on päällikkönne?" kysyi Tarzan, astuen kylään naisten, lasten ja
luskuttavien rakkien keskelle.
Muutamia sotureita nousi hökkelien siimeksestä, jossa olivat loikoneet
ja torkkuneet. He lähestyivät tulokkaita.
"Päällikkö nukkuu", vastasi eräs. "Kuka sinä olet, että hänet
herättäisit? Mitä haluat?"
"Tahdon puhua päälliköllenne. Menkää noutamaan hänet!"
Soturi vilkaisi häneen silmät suurina kummastuksesta ja purskahti
sitten äänekkääseen nauruun.
"Päällikkö on tuotava hänen luokseen", hän huusi kääntyen toveriensa
puoleen, ja sitten hän äänekkäästi nauraen löi reiteensä ja nyhji
kyynärpäillään lähimpänä seisovia.
"Sanokaa hänelle", jatkoi apinamies, "että Tarzan haluaa häntä
puhutella."
Heti tapahtui hänen kuulijainsa asennoissa merkillinen muutos. He
kaikkosivat hänestä ja lakkasivat nauramasta, ja heidän silmänsä
pyöristyivät hyvin laajoiksi. Se, joka oli äänekkäimmin nauranut, kävi
äkkiä vakavaksi. "Tuokaa mattoja", hän huusi, "Tarzanin ja hänen
väkensä istuttavaksi, sillä välin kuin minä noudan päällikkö Umangan";
ja hän juoksi tiehensä, minkä kerkisi, ikäänkuin olisi ollut iloinen
täten saadessaan tilaisuuden poistua mahtavan miehen lähettyviltä, jota
pelkäsi loukanneensa.
Enää ei ollut väliä, oliko heillä safaria, sotilaita tai lahjoja.
Kyläläiset kilpailivat toistensa kanssa heidän kunnioittamisessaan. Jo
ennen päällikön tuloa olivat monet tuoneet lahjoiksi ruokaa ja
koristeita. Nyt saapui Umangakin. Hän oli vanha mies, joka oli ollut
päällikkönä jo ennen Apinain Tarzanin syntymistä. Hänen sävynsä oli
patriarkallinen ja arvokas, ja hän tervehti vierastansa niinkuin suuri
mies tervehtii vertaistaan. Hän oli kuitenkin kieltämättä mielissään,
että viidakon herra oli kunnioittanut hänen kyläänsä käynnillään.
Kun Tarzan selitti toivomuksensa ja näytti leijonanpentua, vakuutti
Umanga, että maitoa olisi runsaasti niin kauan kuin Tarzan mieli
kunnioittaa heitä läsnäolollaan -- lämmintä, tuoretta maitoa, päällikön
omista vuohista lypsettyä. Heidän haastellessaan havaitsi apinamies
terävillä silmillään kaikki kylän ja sen asujamiston yksityiskohdat, ja
pian ne osuivat isoon narttuun monilukuisten kujilla ja hökkelien
vierustoilla juoksentelevien koirien joukosta. Sen utaret olivat
maidosta pullollaan, ja tästä juolahti Tarzanin mieleen ajatus. Hän
viittasi eläimeen peukalollaan. "Haluaisin ostaa tuon", hän sanoi
Umangalle.
"Se on sinun, _bwana_, ilman maksua", vastasi päällikkö. "Se poiki
kaksi päivää sitten, ja viime yönä varastettiin kaikki penikat sen
pesästä, -- iso käärme ne epäilemättä vei. Mutta jos otat vastaan, niin
annan sinulle paremminkin niin monta nuorempaa ja lihavampaa koiraa
kuin haluat; sillä minä olen varma, että tämän liha on huonoa."
"Minä en halua sitä syödäkseni", vastasi Tarzan. "Otan sen mukaani
hankkiakseni maitoa pennulle. Käske tuoda se minulle."
Jotkut pojat tavoittivat sitten eläimen ja sidottuaan hihnan sen
kaulaan laahasivat sen apinamiehen luo. Kuten leijonakin ensin, oli
koirakin alussa peloissaan, sillä tarmanganin haju ei ollut sama kuin
neekerien, ja se murisi ja yritti purra uutta isäntäänsä; mutta
vähitellen hän voitti eläimen luottamuksen, niin että se aivan
rauhallisesti loikoi hänen vieressään, kun hän silitti sen päätä. Mutta
leijonan tuominen sen luo oli vaikeampi tehtävä, sillä molemmat
säikähtyivät toisensa vihollishajua; leijona mörisi ja sylki, ja koira
murisi hampaat irvissä. Siihen vaadittiin kärsivällisyyttä, ääretöntä
kärsivällisyyttä, mutta vihdoin se onnistui, ja narttu imetti Numan
poikaa. Nälkä oli vienyt voiton leijonan luontaisesta epäluulosta,
samalla kuin apinamiehen varma, mutta ystävällinen sävy oli voittanut
koiran luottamuksen, se kun elämässään oli tottunut pikemmin iskuihin
ja potkuihin kuin hyväilyihin.
Sinä yönä oli koira Tarzanilla kytkettynä hänen asuntohökkeliinsä, ja
kahdesti ennen aamua pani hän sen makaamaan ja imettämään pentua.
Seuraavana päivänä he jättivät hyvästi Umangalle ja hänen kansalleen,
ja koiran tepsuttaessa talutusnuorassa heidän vierellään lähtivät he
jälleen matkalle kotia kohti, nuori leijona milloin Tarzanin toisessa
kainalossa, milloin hänen hartioilleen heitetyssä säkissä.
He nimittivät leijonaa värinsä vuoksi Jad-bal-jaksi, mikä Pal-ul-donin
apinaihmisten kielellä merkitsee kultaleijonaa. Päivä päivältä se yhä
enemmän tottui heihin ja kasvatusemoonsa, joka lopulta alkoi sitä
helliä kuin omaa lastaan. Nartulle he panivat nimeksi Za, mikä
merkitsee "tyttöä". Toisena päivänä he päästivät sen irti köydestä, ja
se seurasi heitä kernaasti viidakon läpi samoiltaessa, koskaan
yrittämättä heitä jättää ja tuntien itsensä onnelliseksi vain ollessaan
näiden kolmen lähettyvillä.
Kun hetki lähestyi, jolloin polku pujahtaisi viidakosta, johtaen
aaltoilevan tasangon syrjään -- heidän kotiansa ympäröivälle kentälle,
-- tunsivat kaikki kolme hillittyä liikutusta sydämessään, vaikkei
kukaan heistä sanallakaan ilmaissut omaa toivoaan ja pelkoaan. Mitä he
löytäisivät? Mitäpä muuta he _voisivat_ löytää kuin saman rennosti
rehoittavan, sotkuisen kasvullisuuden, jonka apinamies oli raivannut
pois rakentaakseen kotinsa, kun hän ensiksi saapui sinne nuorikkoineen?
Vihdoin he astuivat esille metsän verhoavasta vihannuudesta ja
saattoivat nähdä tasangon yli, missä talon ääriviivat kerran olivat
olleet selvästi erotettavissa jo pitkän matkan päästä niiden puiden ja
pensaiden keskeltä, jotka joko oli säilytetty tai muualta tuotu paikan
kaunistukseksi.
"Katso!" huudahti lady Jane. "Se on vielä siellä -- se on vielä
siellä!"
"Mutta mitä ovat nuo tuolla vasemmalla sen takana?" kysyi Korak.
"Ne ovat alkuasukasten majoja", vastasi Tarzan.
"Pellot ovat viljelyksessä!" virkkoi rouva.
"Ja muutamat ulkorakennuksista on pantu jälleen pystyyn", sanoi Tarzan.
"Se voi merkitä vain sitä, että wazirini -- uskolliset wazirini -- ovat
palanneet sodasta. He ovat rakentaneet uudestaan sen, minkä sota
hävitti, ja vartioivat taloamme meidän palaamistamme odotellessaan."
TOINEN LUKU
Jad-bal-jan kasvatus
Näin saapuivat Apinain Tarzan, Jane Clayton ja Korak kotiin pitkän
poissaolon jälkeen, ja heidän kanssaan Jad-bal-ja, kultaleijona, ja Za,
narttukoira. Ensimmäisten joukossa heitä vastaanottamassa ja
tervehtimässä oli vanha Muviro, jonka poika Wasimbu oli vihollisten
hyökätessä uhrannut henkensä puolustaessaan apinamiehen kotia ja
vaimoa.
"Ah, bwana", huudahti uskollinen neekeri, "teidät nähdessäni
nuorentuvat vanhat silmäni jälleen! Olette ollut kauan poissa, mutta
vaikka monet epäilivät palaamistanne, tiesi vanha Muviro, ettei
avarassa maailmassa ollut sellaista, mikä voisi hänen isäntänsä
musertaa. Ja hän tiesi myöskin, että hänen isäntänsä palaisi
rakastamaansa kotiin ja maahan, jossa hänen uskolliset wazirinsa häntä
odottivat; mutta että rouvakin, jota me olemme kuolleena surreet, on
palannut, tuntuu uskomattomalta, ja suuri on tänä iltana riemu wazirien
majoissa. Pian vapisee maa tanssivain soturien askeleista ja ilmapiiri
kaikuu heidän naistensa ilohuudoista, koska ne kolme, joita he maan
päällä enimmin rakastavat, ovat palanneet heidän luokseen."
Ja suuri oli todellakin riemu wazirien mökeissä. Eikä ainoastaan sinä
yhtenä iltana, sillä monet puhteet jatkui tanssi ja ilonpito, kunnes
Tarzanin täytyi lopettaa juhliminen, jotta hän perheineen saisi nukkua
häiritsemättä. Apinamies huomasi, etteivät hänen uskolliset wazirinsa
yhtä uskollisen englantilaisen pehtoorin, Jervisin, johdolla olleet
ainoastaan täydellisesti rakentaneet uudestaan hänen tallejaan,
navettojaan ja ulkosuojia, samoin kuin alkuasukasmajojakin, vaan että
he olivat myöskin panneet kuntoon hänen asuinhuoneistonsa, joten paikka
näytti aivan samanlaiselta kuin se oli ollut ennen saksalaisten
hävitysretkeä.
Jervis oli Nairobissa kartanon asioilla ja palasi maatilalle vasta
muutamia päiviä heidän saapumisensa jälkeen. Hänen kummastuksensa ja
riemunsa eivät olleet vähemmän vilpittömät kuin wazirien. Päällikön ja
soturien kanssa hän istuskeli tuntikausia suuren Bwanan jalkojen
juuressa, kuunnellen kertomusta Pal-ul-donin ihmeellisestä maasta ja
niistä seikkailuista, joita nuo kolme olivat kokeneet silläaikaa kun
lady Greystoke oli ollut siellä vankina, ja wazirien kera hän ihmetteli
niitä eriskummaisia lemmikkejä, jotka apinamies oli tuonut mukanaan.
Että Tarzan oli mielistynyt afrikkalaiseen sekarotuiseen rakkiin, oli
jo kylläkin omituista, mutta että hän oli ottanut kasvatikseen
perivihollisensa Numan ja Saborin pennun, oli ihan uskomatonta. Ja yhtä
paljon he kaikin ihmettelivät tapaa, jolla Tarzan pentua kasvatti.
Kultaleijonalla ja sen kasvatusemolla oli hallussaan nurkka apinamiehen
makuuhuoneessa, ja monet tunnit päivittäin hän käytti pienen
täplikkään, keltaisen pallon opettamiseen, joka nyt oli perin leikkisä
ja herttainen, mutta josta kerran tulisi iso, hurja peto.
Kun päivät kuluivat ja kultaleijona varttui, opetti Tarzan sille
monenlaisia temppuja -- opetti sen noutamaan ja kantamaan esineitä,
makaamaan liikkumattomana piilossa hänen melkein kuulumattomasta
käskystään, liikkumaan paikasta paikkaan hänen määräyksensä mukaan,
etsimään vainunsa avulla kaikenlaisia kätkettyjä kapineita. Ja kun
lihaa liitettiin sen ruokajärjestelmään, ahmi pentu sen tavalla, joka
sai juron hymyilyn waziri-soturien villeille huulille; sillä Tarzan oli
tehnyt sille ison miehennäköisen puunuken, ja leijonan muonaksi aiottu
liha sidottiin aina nuken leuan alle kurkun kohdalle. Ruokintatapa ei
milloinkaan vaihdellut. Apinamiehen lausuessa sanan kyyristyi
kultaleijona ja laskeusi mahalleen maahan, ja sitten Tarzan osoitti
nukkea ja kuiskasi lyhyesti: "tapa!" Olipa leijona kuinka nälissään
tahansa, oppi se kärsivällisesti odottamaan eikä koskaan liikahtanut
annostaan kohti ennenkuin sen isäntä oli tuon sanasen virkkanut. Sitten
se raivokkaasti muristen ryntäsi suoraan lihan kimppuun. Pienenä
pentuna ollessaan oli sen vaikea kiivetä ison nuken kaulaan ripustettua
makupalaa ottamaan, mutta vanhemmaksi ja isommaksi tultuaan se pääsi
siihen helpommin kiinni, kunnes se vihdoin yhdellä harppauksella
hyppäsi maaliinsa ja nukke mätkähti selälleen nuoren leijonan
reuhtoessa sen kurkussa.
Oli eräs opittava, joka oli kaikista muista vaikein, ja on
epätietoista, olisiko kukaan muun kuin eläinten kasvattama ja eläinten
keskuudessa kasvanut Apinain Tarzan kyennyt taltuttamaan lihansyöjän
hurjaa verenhimoa ja alistamaan sen luontaisen vaiston isännän tahtoon.
Vaadittiin viikkoja ja kuukausia kärsivällistä ponnistelua tähän
ainoaan seikkaan leijonan kasvatuksessa ennenkuin se oppi tajuamaan,
että isännän virkahtaessa "tuo!" sen oli noudettava jokin määrätty
esine ja tuotava se isännälleen, vaikkapa se olisi nukke kaulaan
sidottuine kimpaleineen raakaa lihaa, ja ettei saanut kajota lihaan tai
vahingoittaa nukkea tai muuta noudettavaa esinettä, vaan piti ne laskea
huolellisesti apinamiehen jalkojen juureen. Myöhemmin se oppi
tietämään, että se sitten aina sai palkkion, jona tavallisesti oli
kahdenkertainen annos sellaista lihaa, josta se enimmin piti.
Lady Greystoke ja Korak katselivat usein uteliaina pikku kultaleijonan
kasvatusta, vaikka jälkimmäinen kummasteli tätä nuoren pennun perin
huoliteltua ohjailua, jopa hiukan epäili apinamiehen ohjelman
järkevyyttäkin.
"Mitä ihmettä teet moisella pedolla, kun se on kasvanut isoksi?" hän
kysyi. "Siitä on kehittymässä mahtava Numa -- alku on lupaava.
Tottuneena ihmisiin se ei niitä vähääkään pelkää, ja kun se aina on
saanut riistää ravintonsa nuken kaulasta, etsii se sitä vastedes
eläväin ihmisten kurkkuun karkaamalla."
"Se syö ainoastaan, mitä minä sen käsken syödä", vastasi apinamies.
"Mutta ethän odottane, että se aina käyttää ruuakseen ihmisiä", kysyi
rouva nauraen.
"Se ei koskaan syö ihmisiä."
"Mutta kuinka voit sen siitä ehkäistä, kun olet sen penikkavuosista
alkaen totuttanut niitä syömään?"
"Pelkään, Jane, että arvostelet leijonan järjen liian vähäiseksi, tai
muutoin minä arvostelen sen aivan liian suureksi. Jos sinun teoriasi on
oikea, on raskain osa työstäni vielä jäljellä, mutta jos minä olen
oikeassa, on se nyt jokseenkin lopussa. Mutta kokeilkaamme hiukan,
nähdäksemme, kumpi on oikeassa. Otamme Jad-bal-jan mukaamme kedolle
tänä iltapäivänä. Riistaa on runsaasti, eikä meidän ole vaikea havaita,
kuinka suuri vaikutusvalta minulla Numaan todella on."
"Panenpa sata puntaa vetoa", sanoi Korak, "että se tekee ihan niinkuin
sitä itseään huvittaa, kun se kerran pääsee elävän veren makuun."
"Hyvä on, poikani", vastasi apinamies. "Luulen voivani näyttää sinulle
ja äidillesi tänä iltana, mitä te tai kukaan muukaan ette vielä ole
uneksineet mahdolliseksi."
"Loordi Greystoke, maailman parhain eläintenkesyttäjä!" huudahti lady
Greystoke, ja Tarzan yhtyi heidän nauruunsa.
"Tämä ei ole eläinten kesyttämistä", selitti apinamies.
"Työsuunnitelmani ei olisi mahdollinen kellekään muulle kuin Apinain
Tarzanille. Olettakaamme sanojeni valaistukseksi, että luoksesi tulee
joku olento, jota vihaat, jota perinnäisvaistosi pakottaa pitämään
verivihollisenasi. Sinä pelkäät häntä. Et käsitä sanaakaan hänen
puheestaan. Vihdoin onnistuu hänen joillakin, ehkä raaoilla keinoilla,
saada sinut tajuamaan toivomuksensa. Teet ehkä mitä hän haluaa, mutta
teetkö sen epäitsekkään alttiuden hengessä? Et, -- sinä teet sen
pakosta, vihaten olentoa, joka panee sinut tottelemaan tahtoansa. Jos
vain tuntisit voivasi kieltäytyä, niin sinä et tottelisi häntä.
Menisitpä pitemmällekin -- sinä kääntyisit häntä vastaan ja tuhoisit
hänet. Mutta otaksukaamme toiselta puolen, että luoksesi saapuu tuttu.
Hän on ystävä ja suojelija. Hän ymmärtää ja haastaa sitä kieltä, jota
sinä ymmärrät ja haastat. Hän on ruokkinut ja hoitanut sinua ja siten
voittanut luottamuksesi ystävyydellään ja suojelullaan. Jos hän pyytää
sinua tekemään jotakin puolestaan, niin kieltäydytkö? Et, sinä tottelet
mielelläsi. Juuri sillä tavoin tottelee kultaleijona minua."
"Niin kauan kuin se soveltuu sen tarkoituksiin", huomautti Korak.
"Astukaamme siis askel eteenpäin", sanoi apinamies. "Otaksukaamme, että
tuolla olennolla, jota sinä rakastat ja tottelet, on valta rangaista
sinua, jopa sinut tappaakin, jos se on välttämätöntä hänen käskyjensä
tehostamiseksi. Kuinka silloin on tottelemisesi laita?"
"Saammepa nähdä", lausui Korak, "kuinka helposti kultaleijona ansaitsee
minulle sata puntaa."
Sinä iltapäivänä he lähtivät tasangolle, ja Jad-bal-ja seurasi Tarzanin
hevosen kintereillä. He astuivat ratsuiltaan pienen metsikön luona
vähän matkan päässä kartanosta, ja sieltä he liikkuivat varovaisesti
eteenpäin kapeaa laaksonuomaa kohti, missä oli melkein aina
tavattavissa antilooppeja, ja nousten varovaisesti noroa ylöspäin he
tulivat tiheään pensastoon, joka reunusti sitä molemmilta puolin.
Siellä olivat Tarzan, Jane ja Korak, ja aivan Tarzanin vieressä
kultaleijona -- neljä viidakkometsästäjää -- ja näistä neljästä oli
Jad-bal-ja, leijona, vähimmin pätevä. Ääneti he hiipivät tiheikön läpi,
tuskin lehtikään liikahti heidän kulkiessaan, ja vihdoin osui heidän
silmiinsä antilooppikarja, joka söi rauhallisesti ruohoa alhaalla
notkossa. Heitä lähinnä seisoi vanha pukki, ja sen osoitti Tarzan
jollakin salaperäisellä tavalla Jad-bal-jalle.
Se pujottelihe salavihkaa pensaiden lävitse. Antiloopit söivät
edelleen, mitään pahaa aavistamatta. Välimatka, joka erotti leijonan
saaliistaan, oli liian pitkä, jotta se olisi voinut tehdä tehokkaan
harppauksen, minkävuoksi Jad-bal-ja odotti pensaikossa piillen, kunnes
antilooppi joko syödessään tulisi lähemmäksi tai kääntäisi selkänsä
väijyjään. Nuo neljä, jotka katselivat ruohonsyöjäin aterioimista,
eivät äännähtäneetkään, eivätkä antiloopitkaan näyttäneet aavistavan
vaaran läheisyyttä. Vanha pukki siirtyi verkalleen lähemmäksi
Jad-bal-jaa. Melkein huomaamattomasti leijona valmistausi hyökkäykseen.
Ainoa havaittava liike oli hännänpään vavahtelu, ja sitten se singahti
kuin salama taivaalta, kuin vasama jousesta, liikkumattomasta
asennostaan silmänräpäyksessä huikeaan vauhtiin. Se oli pukin kimpussa
melkein ennen kuin viimemainittu aavistikaan vaaran läheisyyttä, ja
sitten oli liian myöhäistä, sillä tuskin oli antilooppi kääntynyt, kun
muu lauma syöksyi suin päin pakoon.
"Nyt saamme nähdä", sanoi Korak.
"Se tuo antiloopin minulle", vastasi Tarzan luottavaisesti.
Kultainen leijona epäröi hetkisen, muristen kaatamalleen eläimelle.
Sitten se tarttui siihen selästä ja pää käännettynä sivulle laahasi
sitä vieressään tannerta pitkin, verkalleen palatessaan Tarzania kohti.
Tiheikön läpi se raahasi tapettua antilooppia, pudotti sen vihdoin
isäntänsä jalkojen juureen ja jäi seisomaan, katsellen apinamiestä
kasvoihin ilmeellä, jota ei olisi voinut tulkita muuksi kuin ylpeydeksi
suoritetusta tehtävästä ja kiitoksen odotukseksi.
Tarzan silitti sen päätä ja puhutteli sitä hiljaisella äänellä, kehuen,
ja tarttui sitten metsästyspuukkoonsa ja katkaisi antiloopin
kaulasuonen, laskien veren ruumiista. Jane ja Korak seisoivat vieressä,
katsellen Jad-bal-jaa... Mitä tekisi leijona tuoreen, kuuman veren
hajun hivellessä sen sieraimia? Se haisteli sitä ja murahti ja katseli
noita kolmea hampaat irvissä ja vihaisin silmin. Apinamies työnsi sen
pois kämmenellään, ja leijona murahti taas kiukkuisesti ja yritti
puraista häntä.
Nopea on Numa, nopea on Bara, kauris, mutta Apinain Tarzan on kuin
salama. Niin nopeasti hän iski ja niin voimakkaasti, että Jad-bal-ja
kaatui selälleen melkein samassa hetkessä kuin se murahti isännälleen.
Ketterästi se nousi jälleen pystyyn, ja nuo kaksi seisoivat tuijottaen
toisiinsa.
"Alas!" komensi apinamies. "Kyyristy, Jad-bal-ja!" Hänen äänensä oli
matala ja luja. Leijona epäröi vain hetkisen ja sitten se laskeutui
maahan niinkuin Apinain Tarzan oli opettanut sitä hänen käskystään
tekemään. Tarzan kääntyi ja nosti kuolleen antiloopin hartioilleen.
"Noh", sanoi hän Jad-bal-jalle, "tule perässä!" Ja enempää
vilkaisematta petoon hän lähti hevosia kohti.
"Minun olisi pitänyt se arvata", sanoi Korak nauraen, "ja säästää sata
puntaani".
"Tietysti sinun olisi", myönsi hänen äitinsä.
KOLMAS LUKU
Salaperäinen kohtaus
Verrattain miellyttävän näköinen, vaikka liian korskeapukuinen nuori
nainen oli syömässä päivällistä eräässä toisen luokan ruokalassa
Lontoossa. Hän ei kiinnittänyt huomiota niin paljon komealla
vartalollaan ja karkeankauniilla kasvoillaan kuin toverinsa koon ja
ulkonäön vuoksi. Tämä oli isokasvuinen, sopusuhtainen mies, iältään
puolivälissä kolmatta vuosikymmentään, ja hänellä oli niin mahtava
parta, että näytti siltä kuin hän olisi sen takana piileskellyt. Hän
oli mitaltaan hyvinkin kolme tuumaa kuuden jalan yli. Hartiat olivat
leveät, rinta syvä ja lanteet kapeat. Hänen ruumiinrakenteensa,
ryhtinsä ja koko olemuksensa osoitti silminnähtävästi harjaantunutta
atleettia.
Nämä kaksi olivat hartaassa keskustelussa, joka silloin tällöin näkyi
kaikesta päättäen lähenevän kiihtyneen väittelyn rajaa.
"Sanon sinulle", selitti mies, "etten käsitä, mitä me niillä muilla
tekisimme. Miksi he pääsisivät osallisiksi meidän kanssamme -- miksi
jakaa kuuteen osaan se, minkä sinä ja minä voisimme yksinämme saada?"
"Suunnitelman toteuttamiseen tarvitaan rahaa", vastasi nainen, "eikä
meillä kummallakaan sitä ole. Heillä on rahoja ja he tukevat meitä
niillä -- minua tietojeni ja sinua ulkonäkösi ja voimiesi vuoksi. He
olivat etsineet sinua kaksi vuotta, Esteban, ja nyt kun ovat sinut
löytäneet, en tahtoisi olla kengissäsi, jos heidät pettäisit. He eivät
häikäile katkaista kurkkuasi, Esteban, jos edes epäilisivät, etteivät
voisi sinua käyttää, nyt kun tunnet heidän suunnitelmansa kaikki
yksityiskohdat. Mutta jos sinä yrittäisit riistää heiltä kaiken
voiton..." Hän vaikeni kohauttaen olkapäitään. "Ei, ystäväni, minä
rakastan elämää liian paljon yhtyäksesi kanssasi mihinkään sellaiseen
salavehkeeseen."
"Mutta minä sanon sinulle, Flora, että meidän tulisi saada enemmän kuin
mitä he mielivät antaa. Sinä hankit kaikki tiedot, ja minä yksin
antaudun vaaraan, -- eikö meidän pitäisi saada enemmän kuin kuudesosa
kummankin?"
"Puhu heille sitten itse, Esteban", virkkoi tyttö taaskin nytkäyttäen
olkapäitään; "mutta jos noudatat minun neuvoani, niin tyydyt siihen,
mitä sinulle tarjotaan. Minulla ei ole ainoastaan tietoja, joita ilman
he eivät voi tehdä mitään, mutta minä etsin päälle päätteeksi sinutkin
enkä kuitenkaan pyydä kaikkea, -- minä tyydyn täydellisesti
kuudennekseen, ja vakuutanpa sinulle, että kuudennes saavutuksestasi,
jollet sotke asiaa, riittää jokaiselle meistä maallisen elinikämme
loppuun asti."
Mies ei näyttänyt varmistuneelta, ja nuori nainen vaistosi, että häntä
sieti pitää silmällä. Hän tiesi tuosta miehestä tosiaan varsin vähän ja
oli nähnyt hänet henkilökohtaisesti vain muutaman kerran sen jälkeen
kun kaksi kuukautta sitten oli keksinyt hänet lontoolaisen
elokuvateatterin valkoisella kankaalla esittämässä keisarilliseen
henkivartiostoon kuuluvaa roomalaista soturia.
Täällä hän oli tullut otetuksi huomioon vain sankarikokonsa ja
moitteettoman ruumiinrakennuksensa vuoksi, sillä hänen osansa
oli vähäpätöinen, ja niistä tuhansista, jotka näkivät hänet
hopeanhohtavalla kankaalla, oli Flora Hawkes kaiketikin ainoa, jossa
hän herätti enemmän kuin ohimenevää mielenkiintoa, eikä hänenkään
mielenkiintoaan herättänyt miehen näyttämötaiteellinen kyky, vaan
pikemminkin se, että Esteban Miranda niin ihmeellisesti vastasi
sellaista tyyppiä, jota hän liittolaisineen oli pari vuotta
etsiskellyt. Miehen itsensä löytäminen osoittautui perin vaikeaksi
tehtäväksi, mutta kuukautisen, näennäisesti tuloksettoman etsinnän
jälkeen hän vihdoin tapasi hänet parinkymmenen statistin seurassa erään
pienenlaisen filmiyhtiön työpajassa Lontoossa. Flora ei kaivannut muita
suosituksia kuin hyvän ulkonäkönsä päästäkseen hänen tuttavakseen, eikä
hän ystävyyssuhteen sydämellisemmäksi kehittyessä ollut maininnut
mitään seurustelunsa oikeasta tarkoituksesta.
Että mies oli espanjalainen ja arvatenkin hyvästä perheestä, näytti
Florasta selviöltä, ja hänen tunnottoman häikäilemättömyytensä arvasi
hän siitä nopeudesta, jolla hän suostui osalliseksi siihen hämärään
hommaan, jonka Flora Hawkes oli mielessään suunnitellut ja jonka
yksityiskohdat hän oli neljän liittolaisensa kanssa viimeistellyt. Ja
juuri sen vuoksi, että hän vaistosi miehen tunnottomuuden, tiesi hän
kaiken varovaisuuden olevan tarpeen estääkseen tätä käyttämästä
hyväkseen tietoaan heidän suunnitelmastaan, joka hänelle kerran
täytyisi selittää yksityiskohtaisesti, vaikkakin Flora tähän asti oli
pidättänyt asian avaimen yksinomaan itselleen, edes uskomatta sitä
kellekään neljästä liittolaisestaan.
He istuivat hetkisen ääneti, hypistellen tyhjiä laseja, joista olivat
juoneet. Sitten nainen vilkaisi miehen kasvoihin ja näki hänen
silmissään ilmeen, jonka vähemmänkin ovela nainen kuin Flora Hawkes
olisi helposti kyennyt tulkitsemaan.
"Sinä voit pakottaa minut tekemään mitä tahdot, Flora", sanoi mies,
"sillä sinun parissasi minä unohdan kullan ja ajattelen ainoastaan sitä
toista palkintoa, jonka sinä minulta alati kiellät, mutta jonka minä
kyllä kerran voitan."
"Lempi ja liikeasiat eivät kuulu yhteen", vastasi tyttö. "Odota, kunnes
olet onnistunut tässä tehtävässäsi, Esteban, niin sitten voimme puhua
rakkaudesta."
"Sinä et rakasta minua", kuiskasi toveri käheästi. "Minä tiedän... olen
nähnyt... että jokainen niistä muista rakastaa sinua. Siksi minä
saattaisin vihata heitä. Ja jos luulisin sinun rakastavan jotakuta
heistä, niin voisin puhkaista hänen rintansa. Joskus olen ajatellut,
että sinä rakastat... ensin aavistelin sinun rakastavan yhtä ja sitten
toista. Sinä olet heidän kanssaan liian tuttavallinen, Flora. Olen
huomannut John Peeblesin puristavan hartaasti kättäsi, kun ei luullut
kenenkään olevan näkemässä, ja tanssiessasi Dick Throckin kanssa pitää
hän sinua liian lähellä ja te tanssitte poski poskea vasten. Sanon
sinulle, Flora, että se ei minua miellytä, ja jonakuna päivänä minä
vielä unohdan koko kullan, ajattelen vain sinua, ja silloin tapahtuu
jotakin, eikä sen jälkeen ole niin monta jakamassa kultaharkkoja, jotka
Afrikasta noudan. Eivätkä Bluber ja Kraski ole paljoa parempia; Kraski
on ehkä pahin kaikista, sillä hän on hyvännäköinen lurjus, enkä minä
pidä niistä vasikansilmäyksistä, joita sinä häneen luot."
Syttyvä kiukku alkoi leimahdella tytön silmistä. Vihaisella eleellä hän
vaiensi toverinsa.
"Mitä se teihin kuuluu, señor Miranda, keitä minä valitsen ystävikseni
tai kuinka minä heitä kohtelen ja he minua? Sinun ei sovi unohtaa, että
olen tuntenut nuo miehet vuosikausia, kun sitävastoin olen tuntenut
sinut vain muutaman viikon; ja jos jollakulla olisi oikeutta sanella
minulle käytöstapoja -- mitä jumalan kiitos ei kellään ole, -- niin
sitten pikemmin jollakulla heistä kuin sinulla."
Miehen silmät välähtivät äkäisesti.
"Arveluni oli oikea!" hän huudahti. "Sinä rakastat jotakuta heistä."
Hän nousi puolittain tuolilta ja nojausi sen yli uhkaavasti toveriaan
kohti. "Kunhan vain saan selville, kuka se heistä on, niin minä
leikkaan hänet palasiksi!"
Hän työnsi sormensa pitkään, mustaan tukkaansa, kunnes se kohosi
pystyyn kuin vihaisen leijonan harja. Hänen silmistään säihkyi tuli,
joka sai tytön tuntemaan vihlovaa pelkoa sydämessään. Tuo mies näkyi
hetkiseksi menettäneen järkensä. Jollei hän ollut hullu, oli hänellä
ainakin hullun ilme, ja tyttö pelkäsi ja käsitti, että hänen oli häntä
lepyteltävä.
"Nos, noh, Esteban", hän kuiskasi vienosti, "sinun ei tarvitse tyhjästä
kiihoittua noin tuliseen vimmaan. Minä en ole sanonut rakastavani
ketään heistä enkä ole myöskään sanonut, etten rakasta sinua, mutta
minä en ole tottunut moiseen kosintaan. Kenties teidän espanjalaiset
señoritänne siitä pitävät, mutta minä olen englantilainen tyttö, ja jos
sinä minua rakastat, niin kohtele minua niinkuin englantilainen kosija
kohtelisi."
"Et ole sanonut rakastavasi ketään niistä toisista -- et kyllä, mutta
et ole myöskään sitä kieltänyt. Sano minulle, Flora, ketä sinä heistä
rakastat?"
Hänen silmänsä hehkuivat yhä ja hänen kookas ruumiinsa vapisi
hillitystä intohimosta.
"Minä en rakasta ketään heistä, Esteban", vastasi tyttö, "enkä minä
vielä rakasta sinuakaan. Mutta minä voisin, Esteban, -- niin paljon
saatan sinulle sanoa. Minä voisin rakastaa sinua, Esteban, niinkuin en
koskaan voisi rakastaa ketään muuta; mutta minä en anna itselleni
siihen lupaa ennenkuin olet palannut ja olemme vapaat elämään missä ja
miten haluamme. Sitten ehkä -- mutten minä sitäkään lupaa."
"Parasta, että lupaisit", sanoi Esteban jurosti, vaikka ilmeisesti
leppyneempänä. "Parasta, että lupaisit, Flora, sillä minä en piittaa
siitä kullasta, jollen saa sinuakin."
"Hst", varoitti nainen, "tuolla he tulevat, ja aika jo onkin; ovat
hyvinkin puoli tuntia myöhästyneet."
Toveri käänsi silmänsä sinne päin, mihin hän katsoi, ja molemmin he
istuivat odottaen neljän miehen lähestymistä, jotka juuri olivat
astuneet ruokalaan. Kaksi heistä oli ilmeisesti englantilaisia --
isoja, lihavia miehiä keskiluokasta, ja he näyttivät siltä, mitä
todella olivatkin, entisiltä nyrkkeilijöiltä; kolmas, Adolph Bluber,
oli lyhyt, lihava, pyöreä, punakkakasvoinen ja kyhmyniskainen
saksalainen. Neljäs, nuorin heistä, oli melkoisesti kauniimpi toisia.
Hänen sileät kasvonsa, heleä hipiänsä ja isot tummat silmänsä olisivat
jo kyllin riittäneet tekemään Mirandan mustasukkaiseksi, mutta niiden
lisäksi oli hänellä vielä tuuhea, aaltoileva, ruskea tukka,
kreikkalaisen jumalan vartalo ja venäläisen tanssijan joustava sirous;
ja tanssija todella olikin Karl Kraski, milloin hän suvaitsi olla
jotakin muuta kuin lurjus.
Tyttö tervehti näitä neljää hauskasti, mutta espanjalainen soi heille
vain yhden ainoan juron nyökkäyksen, heidän ottaessaan tuolit ja
istuutuessa pöydän ääreen.
"Oltta!" huusi Peebles ja iski pöytään herättääkseen viinurin huomiota.
"Tuokaa meitille oltta!"
Ehdotusta tervehdittiin yleisellä tyytyväisyydellä, ja juomaa
odottaessa he rupattelivat kaikenlaista joutavaa: helteestä,
viipymisensä syystä ja niistä pikkutapauksista, joita oli sattunut
heidän viime kohtaamisensa jälkeen. Sen ajan istui Esteban jurosti
ääneti, mutta kun viinuri palasi ja he joivat Floran maljan, jolla
juhlamenolla heillä jo aikoja oli ollut tapana merkitä jokainen kokous,
kävivät he asiaan.
"No", huudahti Peebles iskien pöytään lihakkaalla nyrkillään, "tässä me
nyt siis ollaan! Meitillä on kaikki, Flora, -- suunnitelmat, kolikot,
señor Miranda -- ja olemme vallan valmiit, armahaisemme, kunhan vain
sinä puolestasi viserrät oman virtesi."
"Kuinka paljon rahaa teillä on?" kysyi Flora. "Sitä tarvitaan melkoinen
summa, eikä hyödytä yrittää, jollei teillä ole riittävästi ropoja asian
perilleajamiseksi."
Peebles kääntyi Bluberiin. "Tuossa", hän sai näyttäen häntä paksulla
sormellaan, "on hyvin ruokittu rahastonhoitajamme. Hän voi sanoa sulle,
kuinka paljon meitillä on, toi lihava saksalainen lurjus."
Bluber myhäili öljymäistä hymyä ja hieroi lihavia kämmeniään yhteen.
"No", sanoi hän "kuinka paljon te luulette, neiti Flora, että me
tarvitaan?"
"Vähintäänkin kaksituhatta puntaa, voidaksemme toimia varmasti",
vastasi tyttö nopeasti.
"Oi, oi!" huudahti Bluber. "Mutta se on paljon rahaa -- kaksituhatta
puntaa! Oi, oi!"
Neitonen teki närkästyneen liikkeen. "Sanoinhan teille heti alussa,
etten tahtoisi olla missään tekemisissä kituuttelijain kanssa, ja että
vasta sitten, kun teillä on riittävästi rahoja tehtävän kunnolliseen
suoritukseen, antaisin teille kartat ja ohjeet -- välttämättömät
opastukset holveihin, joihin on kasattuna kyllin kultaa koko tämän
tiukan pikkusaaren ostamiseksi, jos vain puoletkin siitä, mitä olen
kuullut kerrottavan, on totta. Saatte tuhlailla omat rahanne mielenne
mukaan, mutta teidän tulee näyttää minulle, että teillä on vähintäänkin
kaksituhatta puntaa käytettäväksi, ennenkuin luovutan teille ne tiedot,
jotka tekevät teidät maailman rikkaimmiksi miehiksi."
"Sillä hyväkkäällä on kyllä", murahti Throck. "Lempo ties mitä varten
hän kieräilee."
"Bluber ei sille mitään voi", ärähti venäläinen, -- "rotupiirre. Se
juutalainen yrittäisi tinkiä naimalupatoimiston sihteerinkin palkkiota,
jos sattuisi menemään avioliittoon."
"No mutta", huokasi Bluber, "miksi me tuhlaisi enempi rahaa kuin on
välttämätön? Jos me tulla toimeen yksituhannella punnalla, niin sitä
parempi."
"Epäilemättä", tokaisi tyttö, "ja jos siihen riittää tuhat puntaa, ei
teidän tarvitse enempää uhrata; mutta teillä tulee olla kaksituhatta
kaiken varalta, ja näkemistäni siinä maassa päättelen, että joudutte
kyllä kokemaan enemmän vaikeuksia kuin aavistattekaan."
"Oi, oi!" huoahti Bluber.
"Kyllä sillä rahat on", sanoi Peebles, "ryhdytään nyt vain toimeen."
"Ehkä hänellä on, mutta minä tahdon ne ensin nähdä", vastasi tyttö.
"Luuleeko, että minä kanta kaikki se rahasumma minun plakkarissani?"
huudahti Bluber.
"Etkö voi luottaa meidän sanaamme?" mörähti Throck.
"Mokoma varaskopia sitä minulta vielä kysyykin!" vastasi tyttö, nauraen
roteville roistoille päin naamaa. "Minä luotan kuitenkin Karlin sanaan;
jos hän vakuuttaa minulle, että teillä on varat ja että ne käytetään ja
voidaan käyttää kaikkien retkemme välttämättömäin kulujen maksamiseksi,
niin minä uskon häntä."