Onhan tämä mahdotonta...!
Ennen se oli jonkinlaista myötätuntoisuutta, osanottavaisuutta.
Ja sitten minä ylpeilin siitä että minua "tiirattiin". Minä pidin
"ihailijoitani" kiinni katseilla ja hymyilyillä, erittäinkin kun
näin ettei heidän rakkautensa ollut mitään pohjattoman syvää. Minä
leikittelin, ei minussa löytynyt omaatuntoa, ei edes ylpeyttä. Ne
olivat aikoja, jolloin annoin intohimojen kasvaa vastustamatta. Minä
en saa niitä pois, mun täytyy niitä hävetä vielä menneisyydessäkin,
peljätä niitä, kuin pakeneva takaa-ajajataan.
Tämä tuli tuntemattomana viistämään tietäni, hetkeksi vain, ja häneen
minä tartuin. Hän pakoitti minut jonkinlaisella ihailulla katselemaan
itseään; hän seisoo edessäni muita ylempänä, joukkoa suurempana, minä
en ylety mittaamaan hänen ajatustensa pohjaa. Hän on minua suurempi, --
sentähden rakastan.
Ja kuitenkin: minä omistan jotakin, jota hänellä ei ole ja jota paitsi
koko hänen älynsä ja neronsa on mitätöntä! Horjuvana, heikkona omistan
minä -- Jumalan, mutta hän on työntänyt Jumalan luotaan olemattomien
joukkoon. Hän palvelee _vapautta_, hän ei tiedä, että Jumala on vapaus,
hän eroittaa ne molemmat kahdeksi. -- Hän sortuu maailman taistelussa
ilman Herraa ja sitä olen minä ehkäisevä. Minulla on rajaton valta, kun
mulla on lupaus: "mitä ikänä te rukoilette Isältä minun nimeeni, sen
hän antaa teille". Ja minä olen rukoileva. En minä uskalla rukoilla,
että saisin hänet omakseni, mutta minä uskallan rukoilla, että hän
omistaisi saman Herran, joka on minulla.
Voi sinä kaukainen kultani, jota en edes tunne! et sinä tiedä, että
minä hienoilla taitamattomilla langoilla olen sitonut sinut itseeni!
Mene sinä pois, pois, rakastu ja kahlehdi sielusi muihin. Minun
omakseni jäät sinä kuitenkin ikiajoiksi sieluni syvyyteen. Minä omistan
sinut sellaisena, kuin näin sinut yhtenä puolihämäränä, kylmänä,
kirkkaana kevätiltana, kun istuimme täällä kodissani, salissa, sinä
nojatuolissa, minä sohvan nurkassa. Se oli lyhyt hetki, sanaton ja
kylmä.