Lumirajan lähelle, Alppien korkeuteen, sinne hänen piti mennä
noutamaan edelweiss-kukkaa... Miksi ei ole kirje tullut, kirje, jossa
kukka oli...? Ehkei hän ole tullut sinne nousneeksi. Tie on vaikea.
-- Tai ehkä -- ehkä hän on liukunut, ehkä jäälohkare jalan alla on
murtunut. Ehkä hän on kompastunut ja kaatunut ja kaatunut pohjattomaan
syvyyteen...!
Nukkuva lepää liikahtamatta. Ainoastaan suu vetäytyy hiukan kokoon ja
kulmakarvojen väliin syntyy uurteita kuin tuskasta.
-- -- Sieltä ei hän ikinä nouse. Ja hänen viimeiset sanansa vie
Alppituuli.
Hän kääntyy vuoteellaan hetken ja raukee uudestaan uneen. Hän tuntee
liitelevänsä jossakin korkealla, ilmassa, ja kuulee tuulien mellastavan
ympärillä. Hän matkustaa, matkustaa kauvan, tuntemattomia, vaarallisia
seutuja, yli syvyyksien, vinhalla vauhdilla. Vihdoin hän palaa ja
tulee tänne samaan, omaan huoneeseensa. Siellä on kaikki entisellään.
Huonekalut ovat samat, kirjoituspöytä valokuvineen, muistoineen on
nurkassa paikallaan. Hän koettelee esineitä, kodistuu ja tutustuu ja
löytää kaikkialta muistoja. Tuossa sohvassa he ovat istuneet yhdessä
pyryisinä talvi-iltoina, kun takkavalkea on punaillut valkoisia seiniä.
Tuossa ovat runot, joita yhdessä luettiin, permannossa tuossa naula,
johon hän kerran oli kaatua. Se piti sitte lyödä syvemmälle, mutta
tuossa se vielä on! -- Hän tulee peilin eteen ja näkee siellä vieraat
kasvot. Ovatko ne hänen omansa? Oi, ovat! Mutta kuinka hän on matkalla
vanhentunut! Kuinka kaikki nuoruuden elämä ja nuoruuden tuoreus ovat
poissa!
Silloin hän lyö nyrkillä otsaansa ja tuska pääsee valloilleen. Hän
huudahtaa tukahdutetusti, itkien.
-- Voi, voi, tiedä sinä, sinä, että _sinulle_ minä kyynelillä hukutin
silmäini väikkeen! _Sinun_ tähtesi on kuihtunut posken hehku. Senkö
tähden menit pois, että kauneuteni on kadonnut...? ... se johonka
sanoit rakastuneesi: henkeni, sydämmeni, ne ovat jälellä. Tule nyt
ja ota! Voi tule, tule, onhan jälellä rakkauteni, jonka itse Jumala
sytytti. Tule, tule!
Askeleita kuuluu: hän tulee.
Ja tyttö tuntee kuinka entinen nuori hymy palaa, hiukset ovat pitkät
ja kähertyvät kulmille ja silmä on tuore ja kirkas. Hän avaa sylinsä
ja unohtaa hetkeksi kaiken. Kun hän katsahtaa ylös, on hänen edessään
kirje ulkomaalta ja siinä vieras käsiala. Mitä se merkitse, mistä se
tulee? Miksi ei hän itse kirjoita päällekirjoitusta. Miksi? -- Ah niin,
sen saattaa ymmärtää: hän on sairas, niin sairas, ettei hän voi!...
Herra Jumala ehkä hän on jo... jo kuollut!
-- Riistä auki se kirje ja lue!
Mutta hän ei voi. Kuni rautakourien pidättämänä hän seisoo
siinä ja tuijottaa kuin naulattuna valkoista lehteä. Hän ei saa
kättään ojennetuksi sitä ottamaan. Käsivarret ovat raskaina, kuin
poikkisahattuina. Kirje on hänen silmissään valkoisena pilkkuna ja
pilkku rupee liikkumaan ja kasvamaan. Itsestään avautuu yksi sen
liimattu kulma, sitte toinen ja vihdoin se laukee auki kokonaan. Hän
ei uskalla katsoa mitä se sisältää. Hän tahtoo kääntyä pois. Mutta hän
ei pääse paikalta, ei voi liikahtaa. Hänen täytyy pakostakin nähdä ja
lukea. Se sisältää enemmänkin kirjoitusta, mutta hän huomaa vaan yhden
ainoan sanan: kuollut.
Hän tuntee horjuvansa ja hoippuvansa ja vihdoin vajoavansa alas.
Kuollut, kuollut! Ijäti poissa, niin ettei hän koskaan tule.
Voi ei! Aina läsnä, kaikkialla mukana, eroittamattomana henkenä
ijankaikkisesti. Oi, hän saa kuolla niin kernaasti, Herra Jumalani! Ota
sinä hänet turviisi. Sieltähän minä saan hänet kerran omakseni.
En minä kuolemaa pelkää. Mutta Herra, minä tahtoisin omistaa hänen
viimeisen hengenvetonsa: anna se minulle jos mahdollista on! Että
saisin sitä katsella eloni tiellä ja siihen kerran kuolla. Että saisin
tietää missä hänen hautansa on. Anna minun poimia kukkanen sinne. Anna
minun itkeä siellä.
Herra Jumala pyysinkö liian paljon? tahdoinko turhia? Suo anteeksi!
Sinä sen tiedät: tapahtukoon sinun tahtosi...
Hän herää ja tuntee poskillaan kuumia kyyneleitä! Hän on niin raukeana
ja väsyneenä. Huoneessa on ruusujen tuoksua ja ulkoa heijastaa vieno
valo, joka ei ole enään yötä eikä vielä aamua. Silloin kuuluu ovella
koputus.
Se on sähkösanoman tuoja. Hän ei siis vielä ole kuollut!
-- Nouse, joudu! Hetket lentävät ja ne ovat kalliit. Matka on pitkä.
Kiiruhda!
Mistä minä saan rahaa?
-- Sinulla on kultainen kello: myy se! Sen antoi tosin vanha isoäitisi
sanoilla: opi siitä kuinka kallis aika on. Sittenhän se on täyttänyt
tarkoituksensa. Nyt on aika kalleimmillaan. Sinulla on pitkä palmikko.
Leikkaa se poikki, myy, ja kiiruhda!
Mutta minä en tule toimeen; en osaa kielestä yhtään sanaa.
-- Älä punnitse! Lähde vaan!
Mutta mistä minä hänet löydän, mistä maasta? Hänellä on monet maat
kulkea. Enhän minä tiedä...!
-- Kiiruhda, kiiruhda! Jumala on sinun kanssasi. Hän on antanut hänen
elää, jotta sinä saisit omistaa hänen viimeiset hetkensä. Nouse
viipymättä, lähde maalitta, älä punnitse mitään. Taikka sinä löydät
hänet kuolleena gondoolin pohjalta kun saavut perille.
Hän on kohounut ylös vuoteeltaan, istuu jokainen jäsen pingoitettuna.
Kasvonpiirteet ovat jyrkät kuin kivestä veistetyt, silmä tuijottaa ovea
kohti rävähtämättä ja käsi painaa sängynlaitaan.
Ei ääntä, ei hiiskahdusta. Ovi ei aukene, askeleita ei kuulu.
Valkoisella seinällä leijailee punertava rusko. Hän muuttaa toisen
kätensä sylistään otsalle: se on märkänä hiestä ja käsi on kylmä kuin
lumi.
Oliko se unta? Ja missä olen ollut?
Hän sivaltaa kädellään kasvojaan: poski on sileä ja kuuma, palmikko
on pitkänä riipuksissa. Hän katselee ympärilleen ja nousee. Häntä
pyörryttää ja pää on raskas. Hän vaeltaa ikkunan luo, avaa sen ja,
nojautuneena pieleen hengittää viileätä ilmaa. Siellä ulkona kiiltää
nousevassa auringon hohteessa jokainen lehti, jokainen heinänhelve
ja hämähäkin verkkosäije. Sumut käärivät metsän sinervään harsoon,
taivaalla värisee rusko ja koko maailma uhkuu heräävää elämää.
Se oli siis vaan unta!
Ja pöydältä hän ottaa kuvan, joka on lasisessa kehyksessä ja palaa sen
kanssa avoimeen ikkunaan. Hän ei sitä katsele, sillä tunteehan hän sen
näkemättäkin. Hän vain pusertaa sitä vastaansa ja rutistaa kätensä
ristiin sen ympärille.
"Kyllä sinä siihen totut!"
(Kuvaus venäläisestä porvarielämästä.)
Rikkaalla kauppamies Kabanoffilla oli Moskovassa omat talonsa ja suuri
hautakivien kauppa. Sitä paitsi oli hänellä vielä tytär, ainoa lapsi,
Maarja Feodorovna. Hautakivien menekki on aina varma ja siten oli
Maarjalle karttunut perintö, joka sai nuorten miesten mielet sykkimään.
Muuten näytti hän sangen kauniilta, kun hän päivällä, hienoston
kävelyaikana ajeli jonkun ystävättären kanssa avonaisissa vaunuissaan,
haalean harmajat, tuliset hevoset edessä. Hänen pukunsa hohti rikkaita
värejä, joita monet silmät kääntyivät katselemaan.
Tanssiaisissa ei hän oikein osannut pitää ryhdissä pitkää vartaloaan,
mutta loistava puku teki hänet sielläkin huomatuksi. Kodissaan
jokapäiväisessä elämässä olisi hän saattanut olla kauniimpi: nenä
oli kovin pysty, tukka epämääräinen väriltään ja huulet ohuet; mutta
poskilla heloitti kaunis puna, jonka hän heti sai palaamaan, kun hiukan
hierasi kädellään.
Hänellä oli ihan nuoresta jo ollut kosijoita, mutta kukaan niistä ei
ollut häntä miellyttänyt. Isä oli jo melkein suuttunut nähdessään
hänen epäkohteliaasti jakelevan rukkasia sellaisillekin herroille
kuin tukkukauppias Utkin esim., joka oli tunnettu taiteen ystävä, ja
sitä paitsi omisti kauniin talon keskikaupungilla. Äiti ei epäillyt
kosijoita vielä tulevan toisia yhtä hyviä. Ja siinä luulossa oli Maarja
itsekin. Mutta aika kului rukkasia jaellessa, niin että Maarja jo
rupesi vanhettumaan. Vuoden perästä hän jo olisi kolmenkymmenen vuoden
vanha.
-- Sinä saat nähdä, että jäät ihan naimattomaksi, sanoi hänen
ystävättärensä, kun hänen viimeinen pyytäjänsä, eräs vanhanpuoleinen
herra, oli poistunut talosta. Maarja nojausi kirjoituspöytäänsä, jota
koristivat kaikenlaiset kirjavat koristukset. Yläpuolella riippuivat
nurkassa pyhät kuvat ja pienestä lampusta levisi punertava hohde.
-- Minä en välitä. Naimattomaksi jäänkin. Tuossa minun on ainoa
ystäväni.
Ja hän viittasi pianiinoa, jonka kannella kaikkien mahdollisten
valssien nuotit lepäsivät läjässä ja joka epävirityksestään ei tahtonut
koskaan oikein päästä. Maarja oli ottanut soittotunteja monta vuotta ja
hiukan laulanutkin. Hänestä oli sanottu, että oikein täristytti, kun
kuuli hänen laulavan esim. Rubinsteinin Asraa. Valssimelodiioista hän
muutoin erityisesti piti; muista tanssisävelistä vähemmin.
Yhtenä iltana oli suuret kutsut Kabanoffilla: viiniä ja ruokaa,
tupakkia ja kortinlyöntiä. Maarjan vanha täti istui sisarensa, Maarjan
äidin vieressä punaisella plyyshisohvalla, jonka takana koko huoneen
kulma oli kuin mikähän lehto riikinkukonhöyheniä ja värjätyitä heiniä.
Molempien naisten puvut olivat kahisevaa silkkiä, avokaulaisia,
pitseillä ja kivillä koristettuja. He vetelivät illallisen jälkeisiä
sauhuja paperosseistaan ja keskustelivat. Maarja istui vastapäätä
upeassa sinisessä silkkiläningissään.
-- Katso kuinka hän on kalpea, kuinka hän näyttää vanhalta. Siitä tulee
pian mahdottomuus! Kukaan ei hänestä huoli.
-- Niin, hän on käynyt kalpeaksi viime aikoina, eikä hän viitsi ajella,
eikä pukeutuakaan enään; on vain ruvennut käymään kirkossa. Suurella
vaivalla minä sain hänet tänään pukeutumaan tuohon pukuun. Itse hän
tahtoi mustaa.
Molemmat sisaret löyhyttelivät viuhkojaan kunnes talon emäntä huomasi
velvollisuudekseen lähteä puhuttelemaan muitakin vieraitaan. Hymyillen
hän siirtyi seuraavaan sohvaan. Mutta täti käveli edestakaisin
lattialla, kurkisteli ja käänteli kuin orava oksalla. Hän seisahtui
sille ovelle, johon punaiset raskaat verhot estivät näkemästä, ja nosti
verhoa. Sininen sauhu siellä aaltoili. Pullojen ääressä istui herroja.
Hän nauroi siinä hetken, tarttui sitte pitkän, hännystakkiin puetun
herran käsivarteen ja veti hänet saliin.
-- Soita jotakin Maarja, sanoi hän heidän astuessaan tämän ohitse.
Maarja nousi ja asettui soittokoneen ääreen, selaili nuotteja ja rupesi
soittamaan jotakin, hiljaa ja hitaasti.
-- Kuinka erinomaisen vienosti hän soittaa, sanoi täti ja sulkien
silmänsä nieli epäpuhtaita säveliä.
-- Vienosti kuin hänen oma olentonsa on vieno! huomautti mustapukuinen
herra.
-- Niin, vieno hän on ja herttainen. Mutta kuulkaa kuinka hänen kätensä
saattavat myrskytäkin!
He seisahtuivat. Ja todellakin oli kuin kokonainen vihan myrsky olisi
pyytänyt lopettaa soittokoneen tuskat. Sitte se taas tyyntyi ja kun se
vihdoin vaikeni, puhkesi mieltymyksen osoitteena käsienpauke hurjasti
valloilleen herrojenkin huoneesta, jossa koko aikana oli reuhattu.
Täti läksi Maarjan luo ja istutti herran hänen viereensä. Sinne hän
heidät heitti keskustelemaan ja näki ihastuneena, kuinka Maarjan posket
rupesivat hohtamaan. Mutta se ei kestänyt kauvan. Pian kuljeskeli
herra yksinänsä ja Maarja oli kadonnut. Herra oli pitkä, lihava,
mustatukkainen, toissilmänen, kasvonpiirteiltään ei suinkaan kaunis,
jollei juuri rumakaan.
Seuraavana päivänä kysyi täti Maarjalta:
-- Kuka niistä herroista sinua enintäin miellytti?
-- Eipä kukaan. En sitä ajatellut ollenkaan.
-- Älä turhia höpise, ettenkö minä nähnyt, kuinka sinun poskesi
kaunistuivat, kun herra Titoff sinua puhutteli. Hän oli ihan ihastunut
sinun soittoosi. Hyvin musikaalinen ihminen!
Maarja hiukan punastui ja purskahti nauruun.
-- Tuo vanha rahjus, tuo toissilmänen! Häntä minä nyt punastuisin!
-- Ah hahhaa! huudahti täti. -- Rakkaus ei sitä katso. Hän on kaunis,
pitkä, komea! Katselin teitä, kun te yhdessä istuitte sohvassa ja sinä
ravistit otsaltasi kiharat. Juuri sellainen pitkä, solakka herra sopii
sinulle. Lyhyttä sinä et koskaan saa ottaa.
-- Solakka tuo nyt sitten on! Sehän on lihava kuin tynnöri. En minä
häntä huolisi mistään hinnasta!
Ja Maarja nauroi ylenkatseellisesti ja istuutui soittamaan.
Täti sai toimeen suuret kutsut ystävättärensä kotiin, jonne tietysti
Kabanoffin perhe pyydettiin. Ja tädin toimesta tuli sinne herra Titoff
myöskin. Hänet sai täti pyytämään Maarjaa tanssiinkin ja kulmiensa
alta tarkasteli hän sitten keskustelussansa muitten kanssa nuorten
mielialoja. Maarja oli kankea ja haluton, herra teki parastaan. Lopulla
he sentään lämpenivät, Maarjakin. Maarjan soittaessa kertoi täti herra
Titoffille kaikki Maarjan lempikappaleet ja johdatti heidät yhdessä
keskustelemaan niistä.
Hyvästi jättäessä oli Maarja luvannut lainata herra Titoffille muutamia
valsseja, joita ehkä ei enään saisi kaupasta, koska ne olivat hyvin
vanhoja. Herra Titoff lupasi itse tulla niitä noutamaan. Ja kun hän
sitten tuli, viipyi hän, kerrassaan ihastuneena pari tuntia kuunnellen
musiikkia. Hämillään hänen täytyi lopuksi pyytää anteeksi, että oli
unohtanut ajan kulun kokonaan.
Maarja istui yksin huoneessaan hänen lähdettyään ja mietti kauvan
omituisia virtauksia, jotka täyttivät hänen sydämmensä. Hän paneusi
polvilleen pyhän kuvan eteen ja rukoili, ei tiennyt oikein mitä,
rukoili ja itki vielä yölläkin.
Kun täti tuli heille muutaman päivän perästä, kysäsi hän heti:
-- No, miten se Titoff nyt sinua miellytti?
Maarja punastui ja peitti kasvonsa käsiinsä. Täti riemastuneena karkasi
istuimeltaan ja kaulaili häntä, suudellen silmiä ja tukkaa.
-- Hän on rakastunut, minun kultainen tyttöni, ja te ette mitään
huomaa, huudahti hän. -- Liekkeinä palaa jo rakkaus poskilla ja uusi,
nuori piirre on kasvoissa. Katsokaa! -- ja hän pyöritti sanatonta
Maarjaa lattialla. -- Sinä olitkin niin kovasti vanhettunut!
-- Enhän minä vielä mitään tiedä, änkytti vihdoin Maarja.
-- Hän ei siis ole mitään sanonut?
-- Ei, ei. Enkä minäkään vielä tiedä...!
-- Mitä sinun nyt pitäisi tietää? -- täti leikillisesti löi häntä
poskelle. -- Sanoppas: onko hän ruma? Mitä?
-- No ei! lausui Maarja hitaasti.
-- Mikä komea mies! Ruma? ei suinkaan! Kuka voisi sanoa, ajatella
rumuutta? Sellainen tukka, sellainen vartalo ja silmät -- -- --!
Itse teossa Maarja ei ollut niitä katsellut. Nyt hänen mieleensä tuli
kysymys: mimmoiset ne ovatkaan? Ja yhä tädin kehuessa hän loi itselleen
sen kuvan, että ne olivat tummat, säihkyvät silmät, tai että ainakin se
yksi silmä oli tumma ja kirkas, sillä toinen oli ihan lasinen, jäykkä
ja väritön. Äkkiä tunsi hän sääliä miesraukkaa kohtaan, jolla ei ollut
kuin yksi silmä.
-- Hän ei siis mitään sanonut vielä? kysyi täti.
-- Ei, sanoi Maarja alakuloisesti.
-- No, hän pian tulee; saat nähdä. Jollet sinä ollut niin ylpeä, että
sinä hänet pahasti pelotit.
Seuraavana sunnuntaina oli Maarja kirkossa. Hänellä oli yllään
musta puku ja hevoset odottivat kadulla. Titoff keksi hänet syvästi
kumartuneena polvilleen ja laittausi odottamaan ovelle, kun hän
väkijoukosta tunkeusi ulos. Hän pyysi saattaa häntä kotiin ja teki niin
pettymystä ilmaisevan liikkeen, kun näki vaunujen ajavan esille, että
Maarjan tuli häntä sääli. Hän lähetti hevoset pois ja sanoi tahtovansa
hengittää raitista ilmaa.
Sillä retkellä kotiin heidän välinsä selveni. Seuraavana päivänä
antoivat vanhemmat siunauksensa.
Sitte kului aika aamusta iltaan suuremmoisissa häävalmistuksissa:
täytettiin kirstut liinavaatteilla, ommeltiin hienot, komeat puvut,
ostettiin huonekalut ja hopeat myötäjäisiksi. Äiti ja täti eivät
muuta ehtineet kuin valmistaa morsianta niin ruhtinaalliseen lähtöön
kuin suinkin. Maarja tuskin ehti viettää muutamia hetkiä sulhasensa
kanssa, kun tämä kauniilta maatilaltaan tuli kaupunkiin. Maarja ei
ollut sitä koskaan nähnyt, sillä eiväthän he olleet kihloissa kuin 3
viikkoa. Neljäntenä sunnuntaina heidät vihittiin ja nuori pari läksi
suuremmoisissa hääpidoissa väsyttyään kotiinsa, jossa sulhasen vanha
äiti otti heidät vastaan.
Pimeä oli ilta, kun Maarja palasi Moskovaan. Oli kulunut kolme
kuukautta häistä. Yksin astui hän alas asemahuoneen portaita, kädessä
pieni matkalaukku. Hän tinki issikan kotitaloonsa, veti silkkiturkkia
tiukasti ympärilleen ja istui rekeen, ajamaan pitkää matkaa.
Lumi narisi reen jalusten alla. Sameat kaasulyhdyt olivat sumussa ja
huurretta asettui silmänripseihin, karvalakkiin ja huivin hienoihin
lankoihin. Issikan pää oli ryysyihin kääritty, hänen vartalonsa
tasattu pölkynmuotoiseksi vaatemytyksi. Ohjasperillään hän silloin
tällöin letkautti ontuvaa hevosta, joka, tottuneena sekä piiskaan että
huutoihin, pysyi tunnotonna koko komennolle. Nainen reessä lupasi
lisätä maksoa, jos vauhti lisääntyisi. Huudot enenivät ja läiskettä
läksi tiukemmin, mutta vauhti oli yhä entinen. Nainen vaikeroi jotakin,
suuttui ja torui, mutta rauhoittui vähitellen.
Hänen huomionsa kiintyi ympäristöön, Kremlin muureihin, joitten mustien
porttiholvien yläpuolella punertavaiset lamput paloivat. Siellä
hän päästi kätensä lämpösestä turkista tehdäkseen ristinmerkkiä ja
kumartui syvästi sitä tehdessään. Suuri oopperahuone oli valaistu.
Ääretön issikkamäärä siellä odotti riveissä ja poliisi piti komentoa.
Konserttisali torin toisessa päässä näytti samaten olevan kansaa täynnä.
Hitaasti, hitaasti kului matka. Kaupunki oli ihan entisellään, ei
mitään uutta. Ihmiset, konsertit, oopperat, kerjäläiset -- kaikki
toimivat entiseen tapaansa, hänen poissaolonsa ei ollut muuttanut
mitään. Olikohan joku edes huomannut, ettei hän enään istunut
vaunuissa, kun harmaat, tuliset hevoset lensivät pääkatuja hienoston
kävelyaikana? -- Tuli vihdoin suuri, valkonen kirkko kullattuine,
komeine kupoolineen. Siellä he olivat toisensa tavanneet kerran.
Issikka ajoi siinä käyttöä ja kiroili hevostaan. Nainen tyrkkäsi häntä
selkään.
-- Ystävä, koeta hiukan kiirehtiä! pyysi hän. Mutta ylämäki esti.
Kirkon kulmassa oli kokonainen rivi ryysyisiä, avopäisiä olentoja,
jotka Kristuksen tähden rukoilivat apua ja näyttivät viallista kättä
tai jalkaa. Hän sulki silmänsä ja korvansa tai hän katseli heitä
suoraan silmiin ja nyökäytti kieltäen päätänsä. Hänen ei ollenkaan
tullut sääli. Issikkakaan ei häntä säälinyt, ajoi vaan tuota samaa
katua, jota he kerran olivat yhdessä kulkeneet kirkosta, silloin kun
hän oli lähettänyt tuliset hevosensa kotiin käydäkseen hänen rinnallaan
-- -- --!
-- Ystävä, koeta kiirehtiä! Minä maksan! pyysi hän taas.
Issikkaa mahtoi jo itseäänkin palella ja hevosta kyllästyttää, sillä
matka oli kestänyt toista tuntia. Hän ryhtyi tehokkaisiin toimiin,
sai hevosen kulkuun ja hiljaisessa juoksussa saavuttiin kotikadulle.
Voi kun siellä oli hiljaista; ei ketään ajajaa. Joku issikka torkkui
kadun kulmassa ja vain kapakan ikkunasta näkyi vilkkaampaa elämää.
Muut talot jo olivat pimeinä. Heikko valo valvoi makuuhuoneissa pyhiä
kuvia. Penkeillä porttien ääressä nukkuivat suurissa turkeissaan
portinvartijat. Nainen sai hevosen maksetuksi, tutun portinvartijan
herätetyksi, sai tietää, että herrasväki oli kotona, ja nousi kiireesti
ylös portaita. Mustassa turkissaan ja lakkia päästään ottamatta hän
astui suoraan äitinsä huoneeseen, jossa tämä vielä valvoi.
-- Maarja!?
Maarja lankesi äitinsä kaulaan. Liikutettuna, itkevänä hän ei vastannut
mitään pitkiin aikoihin. Hellempänä kuin milloinkaan ennen hän hymyili,
katsellessaan tuttua huonetta. Äidin kummastuneena kysellessä hän
vihdoin purskahti itkuun ja puhkesi katkonaisesti kertomaan.
-- Minä en voi siellä enään olla! ottakaa minut pois, kotiinne
takaisin. Lupaan tehdä täällä mitä teetätte vain, mutta minä en --
hänen vaimonaan voi olla -- -- --
Hän lausui inholla sanat "hänen vaimonaan" ja puristi nyrkkinsä
kovasti, kuin olisi hän siihen liikkeeseen tahtonut sulkea syvän
hätänsä. Äiti ei voinut ymmärtää tätä kaikkea; miksi oli tytär niin
laihtunut, miksi oli hänen pukunsa tuollainen, mitä oli hänelle tehty?
Hänen silmänsä katseet tulivat sinertävistä kuopista, iho oli harmaa,
posket sisäänpainuneet, tukka, joka ennen oli ollut huolellisesti
käherrettynä, häilyi pitkinä suortuvina. Kädetkin olivat mustuneet ja
tulleet karkeiksi kuin palvelijan kädet.
Ja Maarja kertoi, itkien, änkyttäen ja toisinaan ihan kiivastuen.
Talo, kaunis maatila, josta hän niin usein oli kertonut, se oli
tavallinen talonpoikaistalo, vaikka tosin kaikista suurimpia ja
ulkopuolelta koristettu kaikenlaisilla veistoksilla ja kirjavimmilla
väreillä. Sisässäkin oli huoneita, joissa vieras vajosi silkkiselle
sohvalle ja näki ympärillään riikinkukonpyrstöjä ja öljymaalauksia.
Mutta _niissä_ huoneissa ei asuttu. Ne seisoivat kylmillään kaiken
talven. Ja asuinhuoneissa oli kuuma, niin, niin kuuma. Ja vuoteissa
eläimiä, että kiehui, juoksevaa, kävelevää ja matelevaa. Aterioidessa
ei koskaan katettu pöytää, vaan pantiin pata keskelle pöytää ja siitä
söivät kaikki lusikoilla, jotka pestiin joka sunnuntaiksi. Veitsiä ei
tarvittu kuin leivän leikkaamiseen, sormet olivat veitsen ja kahvelin
sijaisina. Taloutta hoiti hänen äitinsä, äreä akka, jonka kipeistä
silmistä vesi aina juoksi, joka aina käveli paljaat jalat pistettyinä
tohveleihin ja lammasnahkaturkissa, jossa ei ollut päällystä. Ja paljon
muuta -- --!
Se oli pitkä surullinen juttu, jonka Maarja tässä kertoi, katkerasti
itkien. Samalla hän pyysi, pyysi hartaasti, ettei häntä sinne enään
lähetettäisi. Ei soittaa koskaan, ei koskaan kävellä, ajella, ei levätä
oikeassa vuoteessa, ei syödä katetussa pöydässä, ja mies likainen ja
ahne ja hänen äitinsä vielä kamalampi!
Seuraavana päivänä oli perhe koolla ja tätikin oli kutsuttu hänen
kohtalostaan keskustelemaan. Hän otti selvää kaikista asianhaaroista
eikä ollut ollenkaan hämmästynyt.
-- Sinä kyllä siihen totut! sanoi hän tyynesti ja vakuuttavasti.
Maarja epätoivoissaan vakuutti, ettei se ollut mahdollista.
-- Kaikki vaimot ovat siihen tottuneet. Tiedätkö kuinka minun äitini
sai selkäänsä mieheltään! Tämähän ei ole sinua koskaan lyönyt edes.
-- Kyllä se on pusertanut käsivarsiani, niin että ne ovat sinisinä.
-- Kyllä sinä totut. Kaikki naiset ovat tottuneet. Mitenkäs sitte?
Olisitko mieluummin jäänyt naimattomaksi?
-- Olisin, tuhat kertaa mieluummin!
Täti nauroi ja heilutti päätänsä.
-- Kelpaa sinun puhua. Mutta ajatteleppas: jäädä naimattomaksi! Mies
vaikka mimmoinen on parempi! Kyllä sinä totut!
Täti lausui inholla sanan "naimattomaksi" ja säesti suloisella hymyllä
sanaa "mies". Hän katsoi asian siten päättyneeksi ja palasi muihin
keskusteluihin. Maarja itki ja rukoili ja väänteli. Täti vastasi vaan
hymyillen:
-- Lähde sinä vain takaisin sinne! Kyllä sinä totut. Kaikki muutkin
ovat tottuneet.
-- Sinne takaisin! huokasi Maarja masentuneena kuin kuoleman
julistuksesta.
Täti saattoi hänet itse asemalle ja toisteli hänelle vielä junan
lähtiessäkin, että "kyllä sinä totut, tyttöseni, on siihen muutkin
tottuneet".
Juna läksi ja itkusilmin jäi Maarja ikkunasta ulos tuijottamaan
rientäessään kovaa kohtaloansa kohti.
Hänen syntymäpäiväkseen.
Hän kävelee puutarhassa. On lämmin sunnuntain iltapäivä, heinäkuun
viides. Aurinko paistaa kuin savun takaa pilvettömältä taivaalta.
Heikko tuuli tuskin koskettaa koivujen lehtiä. Hän laulelee ja kävelee
kapeita, hiekoitettuja käytäviä, nurmikkojen keskellä, kävelee kuin
unissaan, tuntien epämääräistä riemua ja ainoana varmana ilona sitä,
että hän on yksin. Hän heittäytyy istumaan tuuhealle nurmelle valkoisen
narsissin viereen, ojentautuu pitkäkseen, nojaa kyynärpään maahan, pään
käteen. Valkea hame on lyhyt, jalka jää näkyviin, kaula paljaaksi.
Metsä raikuu lintujen lauluja, paimentorvia, lehmänkellojen kalketta,
ruusupensaat, narsissit kukkivat. Pellolla kävelee kanalauma,
kissa hioo kynsiään aidalla. Kaikki on salomaan sunnuntairauhaa ja
hän hengittää sitä avoimin huulin, suu hymyssä, katse liidellen
taivaanrannalta tiellepäin ja punaiseen porttiin puurivien päässä.
Ei hän _näe_ mitä hän katsoo, hän _tuntee_ sitä, tuntee, että hän on
yksin, nauttii siitä, että hän uskaltaa katsella suoraan maailmaan,
antaa silmien kertoa sitä, mitä eivät muut saa tietää. Hän tavoittelee
sielullaan, silmillään yhtä ainoaa kuvaa. Se on epäselvä ja hämärä, hän
tahtoisi sen selväksi. Hän koettaa irroittautua ympäristöstä sulkemalla
silmänsä, hän komentaa tahdollaan, haparoi ja pyytää tunteillaan,
mutta kuva vaan haihtuu. Sydän tulee kylmäksi. Ei hän enää harhaile
taivaanrantoja, metsänlaitoja, hän tuijottaa liikkumattomana kauvas
pois, tuijottaa kauvan aikaa, ilman ajatusta, kuitenkin etsien jotakin,
johon kiinnittää tunteensa.
Sieltä löytyi vanha kysymys. Hänen poskilleen levisi puna, hän
painoi luomet syvästi silmilleen ja hengitti pitkällä, hymyilevällä
huokauksella.
-- Missä on _hän?_ mitä tekee hän? -- Ehkä hän ajattelee -- minua!
Hän lämpeni, kuumeni. Narsissi vieressä oli niin valkoinen ja
ruusupensas niin tuoksua täynnä. Hän tunsi niiden läsnäoloa, kuuli
turilasten surisevan, oisi tahtonut syleillä ja rutistaa jotakin
rintaansa vasten, itkeä, vaikeroida. Hän ojensi haikein mielin kätensä
silittämään kukan kulmikasta vartta, taivutteli sitä hiljaa ja
punnitsi, raaskisiko hän sen katkaista.
-- Ei! en minä taita! -- Jos voisin sitoa sen seppeleeseen, koota
värisevät, helpeiset heinät, ruusut -- lähettää ne hälle huomiseksi
tervehdykseksi, ensimmäiseksi onnitteluksi hänen syntymäpäivänään!
Voi, minä ne muodostaisin niin vapaasti, en mättäisi paljon kukkia,
vain pari kauneinta, pitkää, kiikkuvaa heinää ja valkeita ruusuja --
ja hakisin rannalta, mutaisesta nurmesta sen kostean, kalpeankeltaisen
lehdokin, joka tuoksuu vaan illoin ja yöllä, ja silloin niin rajattoman
kauniisti...!
Minä sulkisin niihin kukkiin riemuni ja pelkoni ja tuskani -- kaikki
pitkien vuosien kaihot, särkyneet toiveet -- sulkisin sieluni,
sydämmeni, koko itseni... Ja hänen _täytyisi_ ymmärtää niiden kieltä,
jos hän rakastaisi!
Niin, jos hän rakastaisi!
Mutta hän ei rakasta. Minä en saa hänelle lähettää tervehdystä. Hän
ei koskaan edes saa aavistaa, että hän vei multa rauhan. Ehken minä
häntä koskaan näe. Hän sattui tielleni hetkeksi, luuli ehkä minussa
löytäneensä jotakin jokapäiväisestä eroavaa. Nyt hän viistelee toisten
teitä jossain kaukana, löytää arkipäivän yksitoikkoisuudesta olentoja,
joitten seurassa sydän sykähtää ja joihin tunne pysähtyy. Minä
haihduin, ne haihtuvat nekin, ja uusia astuu sijaan. Se on maailman
menoa, se on luonnollista. Mutta miksi hän ei etene mun mielestäni?
Minä _en tahdo_ häntä työntää luotani! Miksi minä en tahdo? Ja jos
tahtoisinkin, en minä voi. Minä tartun häneen sitkeydellä, kuin hukkuva
oljenkorteen, jotten tarvitsisi haparoida, etsiä ja epäillä, löytyykö
maailmassa mulle rakkautta.
Miksi en rakastunut ennen heihin, jotka minuun rakastuivat? Miksi juuri
_häneen?_
Tai ehkä minä rakastinkin heitä silloin. Se tunne katosi. Mistä minä
tiedän, onko tämä kestävämpää laatua: ehkä se menee samaa tietä?
Ei, ei, ei ja tuhat kertaa ei! Minä rakastan häntä ja vaan häntä, minä
menen hänen tähtensä maailman ääriin, minä heitän kaikki, mikä mulle
tähän saakka on ollut maailmassa kallista! -- -- --