Hän oli vilkkumatta tuijottanut eteensä, seuraten kuvia, joita muistot
johdattivat mieleen. Nyt hän kääntyi, painoi kasvot käsiin, tunsi
lämmintä väsymystä. Vähitellen hän kohoutui istumaan, piirteli kenkänsä
suippealla kärjellä hiekkaan vakoja ja muodosteli niitä kuvioiksi.
Aurinko oli laskeunut maitaan lähemmäs. Hän nousi ja läksi hyräellen
astumaan sisälle. Hänen täytyi ajaa, nuo aikaiset tunteet luotaan,
etteivät muut niitä huomaisi. Ja hän nauroikin sydämmellisesti,
kiihoittautui kuumeiseen tilaan, ja hänestä sinkoili iloa ympärille.
Hän juoksi sileää tietä kepeänä kuin villatukkonen, tuntien tuskin
jalan maahan tapaavan. Hame oli niin lyhyt, kaula niin avoin ja vapaa.
Ja yö laskeusi tyynenä saloille, ei kuulunut kuin tarhasta lehmien
kellot. Hän avasi ikkunan, siirsi kasvit syrjään, kiipesi laudalle
istumaan, irroitti hiuksensa, nojasi pään pieleen ja antoi käsien
vaipua syliin ristiin. Hän tahtoi odottaa kello kahteentoista, tahtoi
ottaa vastaan seuraavan päivän, _hänen_ syntymäpäivänsä, -- tahtoi olla
ensimmäinen onnittelija. Hän istui äänettömänä ja tyynenä rukoillen,
tietämättä, mitä rukoili.
Yhtäkkiä elostuivat kasvot. Hän säpsähti, luikahti alas ikkunalaudalta,
avasi hiljaa lukitut ovet, hiipi puutarhaan, taittoi hienoja, väriseviä
heiniä, taittoi ruusuja, pisteli niissä kätensä verille, taittoi
valkoisen narsissin. Nurmi oli kasteesta märkä, turilaat hurisivat. Hän
riensi sisään, tyhjensi vaasista entiset kukat, kaasi siihen raitista
vettä. Tuo kukkaisvalikoima oli niin kaunis, ihan hänen mielensä
mukainen. Hän katseli sitä, käänteli kädessään, hyväili, lähensi siihen
kasvojaan.
-- Väinö Saurio, se on _sinulle!_
Hän äänsi sanat hiljaa. Hän tahtoi kuulla oman äänensä niitä lausuvan;
hän hymyili ja käsi, joka kukkia piteli, vapisi. Katse sattui kelloon,
se oli kaksitoista.
Hän laski kukat veteen, lankesi polvilleen pöydän ääreen ja koetti
rukoilla, mutta ei löytänyt alkua eikä loppua.
-- Jumala sinä tiedät, mitä minä tarvitsen: sinun käsiisi minä heitän
itseni ja -- -- _hänet!_
Ja hän jäi pitkäksi aikaa itkemään kuivaa, kyyneletöntä itkua.
Fanttasiia.
(Kuultua Sibeliuksen III:nen impromtun).
Ihmisolennoista on yksi ainoa päässyt kangasmaan salatun valtakunnan
uskotuksi. Se on Kyllikki, Kalliovaaran tytär, joka kesäisin valkealla
ratsullaan ajelee arolla.
Tuulessa kiitävät pilvet, tuulessa aaltoilee koko kangasmaa. Vaivaiset
petäjät taipuvat maahan asti, vankemmat yrittelevät pysymään pystyssä,
mutta tottelevat sitte, nostaakseen seuraavassa hetkessä latvansa
korkeuteen tuulille leikkikentäksi. Parempi leikkilava on sentään
kangas, tuo tasainen ala, joka näkyy loppuvan vasta siinä, missä taivas
alkaa. Ja onpa siinä nyt mieluisa mellastaa, kun kanerva on kukassa,
katajat hopeisella karvalla ja siinä missä ei mitään kasva, lepää
kuiva hiekka, kellertävän kuultavana. Tuuli kyllä tuntee kangasmaan
kultaisen kevätyön, kanervan ja katajan kukintoajan. Silloin on aro
raukka morsiamena, kalpeassa hohteessa kuin koivu kevätyössään, kun
satakieli laulaa ja käki kukkuu. Aron kevätyö, kangasmaan kukintoaika
alkaa vasta silloin kun koivun kukoistus kallistuu syksyksi, kun ensi
hallan henki nostaa päätään suosta... Mutta silloin siellä vallitseekin
viehkeys kuin keväisen taivaan rusko, joka punasena alkaa auringon
laskemasijoilla ja huomaamatta vaihtuu vaaleaksi siniksi. Aron tuoksua
hengittää tuuli, yksinäisyys iloitsee sen käettömästä keväästä, pilvet
hurmaantuvat sen hohteesta ja Kyllikki rakastaa sitä sydämmensä
ensilemmellä. Ei missään hänen kaihonsa niin viihdy kuin siellä.
Nytkin on hän kuullut tuulen laulavan, kaipaus, hänen ainainen
ystävänsä on ruvennut houkuttelemaan: "Kyllikki kultani, lähde arolle,
siellä kukkivat kanervasi ja katajasi ärsyttelevät kauneudellaan!"
Kyllikki on luonut katseensa taivaalle, nähnyt tummien pilvilaumojen
kiitävän. Hän rakastaa tuulta ja pilviä niinkuin kanerviaan, hänen
päätöksensä on kiireessä valmis, ratsu satuloitu ja valkonen hevonen
hiekkapilven ympäröimänä likenee kangasmaata.
Sen selässä istuu tyttö paljain päin, suorana, solakkana kuin
valettu patsas. Hartioilla heiluvat hiukset, tummat ne ovat ja
pitkät kuin Ahdin tyttärillä. Otsa on puhdas, posket kalpeat, mutta
huulet ovat hymyssä ja silmä haaveillen hakee, hakee -- -- -- Kunnes
katse on kadonnut kanervien hohtoon. Silloin hän taivuttaa päätään
tervehdykseksi ja irroittaen toisen kätensä ohjaksista, nostaa sen
hyväilemään tuulen siipeä.
Hän vetää suitsia kireälle ja hevonen seisahtuu. Syvältä hän hengittää,
hänen povensa nousee ja laskee, sieramet laajenevat, hän tuijottaa
eteensä silmällä, jonka ilme on kuin pohjaton meri. Tuuli järjestelee
hänen tukkaansa mielensä mukaiseksi, irroittaa suortuoita ja hajoittaa
hapseja, kun aurinko välistä vilkahtaa pilven alta, kiiltävät ne kuin
kullattuina.
Äkkiä hän säpsähtää ja pingoittaa jalkansa hevosen rintaa vastaan.
Sen katse on käännetty tyttöön ja tyttö katsoo siihen takaisin. He
ymmärtävät toisensa, hevonen lähtee juoksemaan, tyttö silittää sen
kaulaa. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi seuraa heitä, katajat ja
kanervat kahisevat antaessaan tietä.
-- Jaksatko ystäväni? -- Minä tahtoisin lentää tänä päivänä, koeta
raisu ratsuni minua tyydyttää...!
Hevonen kääntää päätänsä ja luo tyttöön viisaat silmänsä. Kyllikki
hymyilee sille, hellittää ohjaksia, kiristää ja hellittää niitä
uudelleen. Hän ponnistautuu varmemmasti istumaan, kohottautuu suoraksi.
Ja sitte, pilvet pitäkää puolianne, myrskylintu, nyt kiidetään
kilpaa...!
-- Avaruus, äärettömyys, kaihoni hymyilevä ranta, avaa sylisi, nyt minä
tulen...!
Hiekkapilvi heidän ympärillään taajenee, kauske kavioista kasvaa,
tyttö kiikkuu kuin aalloilla, välistä hän kumartaa päätään, taivuttaa
vartaloaan ikäänkuin sukeltaakseen ilmojen halki ja korottaa sitte
päänsä ylpeästi halkaisemaan tuulta. Ja kun tuuli viheltää ja humisee,
jälittelee hän sen ääntä, huutaa sen mukaan ja hypähtää sitte välillä
korkealle istualtaan. Toinen luiskahtaisi alas hevosen selästä,
mutta ei Kyllikki. Ajatuksettomuus, olemattomuus on niin hurmaavaa,
yksin, toverina tuuli, ystävänä yksinäisyys, siskoina sadat soinnut,
jotka syntyvät kun aron hohde ja pilvet, taivas ja maa toisilleen
kuiskailevat...
Hän ei kuulu taivaaseen eikä maahan, hän on pilven siekaleena siinä
välillä, myrskylintuna, joka vaan iloitsee siipiensä nopeudesta,
muistamatta aikaa ja matkan määrää...
Mutta hevonen muistaa. Vauhti hiljenee ja viisas katse kääntyy tyttöön.
Hän säpsähtää ja huulet vetäyvät suruisaan hymyyn.
-- Miksi sinä särjet minun onneani? Etkö nähnyt, miten olin tyyni!
Nuhdellessaan hän silittää hevosensa kaulaa. Hän painuu sitä vastaan,
koskettaa poskellaan sen harjaa, hänen pitkät hiuksensa valuvat
melkein maahan asti. Ja käyttöä kulkien, vierii hetki ja toinenkin.
Hän katselee hiekkaa joka leijailee ja kanervien kalpeutta. Tuoksu
on niin suloinen, mutta haikea kuin kuutamoyön valo tai laulu, jota
tyttö laulaa katsellessaan järven tyyntä. Ja Kyllikin sydämmeen syttyy
kalvavan tuskan tunne. Hän kavahtaa istualtaan, tarttuu suitsiin.
-- Jaksatko? Pois täältä, vaipumasta katselemaan kanervien hohtoa!
Hevonen ymmärtää, se kiitää suoraan eteenpäin tietöntä kangasta.
Petäjät humisevat tuulessa, tuulessa liikkuvat Kyllikin hiukset, mutta
hänen silmänsä tähtävät taivasta. Joskus särkyy pilven reuna ja sen
alta lankee auringon säde hänen paljaalle päälleen ja kanervikkoon joka
kukkii.
-- Kuka minä olen, mikä minä olen? Elänkö vai olenko kuollut? -- tai
onko minua olemassa, onko milloinkaan ollut?
Hän ei kysy sitä ääneen, mutta vaistomaisesti ne ajatukset pusertuvat
ilmoille siitä onnen tunteesta, joka pitää häntä lämpöisessä
helmassaan. Hänen rinnassaan on rauha ja sitä rauhaa kestää niin
kauvan, että Kyllikki unohtaa, että hänen elämässään on löytynyt
tuskaa ja kaihoa. Ehkei tämä sopusointu enään lopukaan ehkei rinta
enään milloinkaan raivoa, tämä lepo kai on juuri se jota kaiho on
halannut...! -- -- --
Hevonen on seisahtunut vuoren rinteelle. He ovat kaukana arolta,
kauempana kuin milloinkaan ovat olleet, hymyilevässä koivumetsässä.
Vuoren revelmissä kasvaa riippukoivuja, niitten oksien välitse paistaa
aurinko paahtavasti kuin etelässä. Vuoren juurelle on jäänyt nurminen
ala, jota kivestä pulppuava lähde kastelee. Heinä siinä on mehevää ja
korkeaa, helpeitten ja ripsien alta katselevat lemmenkukat herttaisesti
kuin lapsen silmät. Lähteen pohjalla näkyy vesililjan varsi, pinnalla
uiskentelee pilvenhattara, keltaiset liljat lemuavat, nurmi tuoksuu.
Hevonen hirnahtaa ja kääntää viisaan katseensa tyttöön. Se on märkä
kuin uitettu, sen mahtaa olla jano. Kyllikki hyppää alas, taluttaa sen
lähteelle, jättää sen juomaan ja, koivuun nojauneena, hän itse katselee
maisemaa, avoimin huulin ikäänkuin imeäkseen sen mehua.
Vesi pitää pientä pauhinaa ja tasaisen puron juoksusta pärskyy
pisaroita kuin helmiä heitettäisiin. Ne tippuvat yksitellen, välkkyvät
auringossa ja putoavat helisten heinikkoon. Lähde laulaa, heinät
nuokkuvat pisaroiden painosta, auringon säteet lankeavat veteen
suorina, kiiltävinä kuin kanteleen kielet.
Täällä lauletaan ijäistä riemua, nuoruutta, elämää. Vuori suojaa
tuulilta, metsä, heinät, ruohot uhkuvat nautintoa. Miten suloista
lienee viettää päivänsä tuossa lähteen varrella, miten ihanaa
kuunnella, kuinka vesihelmet soittelevat kannelta, jonka kultaiset
kielet ylettyvät taivaasta maahan...!
Kyllikki astuu lähteelle ja kumartuu kädellään koskettamaan vettä.
Hänen hiuksensa lankeavat heinälle, pärske vuoren revelmistä kastelee
hänen otsansa. Kuinka kevyesti vesihelmet hyppelehtivät! Välistä joukko
pisaroita yhtyy vierimään samaan kivenkoloon ja silloin näiden soittoon
syntyy ikäänkuin matala akordi. Kyllikki viipyy siinä kauvan, pää käden
nojassa. Äkkiä hän hypähtää ylös.
-- Ei! Pois täältä, kankaalle, sinne missä kaiho viihtyy! En ole minä
rauhan lapsi, en tyynessä voi elää! Hevosen selkään, takaisin sinne
mistä tulin!
-- Iäinen kevät, iäinen riemu ne kuuluvat muille, onnellisille, ei
minulle. Taistelu ja kaipaus niissä minun elämäni sisällys, ilman niitä
en voi elää. Hei, ratsuni raisu, nyt voitamme tuulen nopeudet, nyt
jääkööt pääskyt jälkeemme...!
Pilvet ovat peittäneet auringon. Tahdissa kauskavat kaviot, hiekkapilvi
pitelee heitä vaipassaan, katajat ja kanervat antavat väistyen tietä.
Kyllikki kuulee ympäriltään äänen käskevästi puhuvan:
-- Ja nyt kotiin, pois takaisin elämään! Sinä et ole hengetär, et
pilvenhattara, olet ihminen lihaa ja verta, mene työhösi, olemaan
ihminen niinkuin muut!
Kyllikki purskahtaa itkuun ja kätkee kasvot helmaansa. Tuska kouristaa
rintaa, hän hytkii kuin epätoivoisa.
-- Mene elämään ihmislapsi! Elämä ei ole haaveilua, se on tervettä,
iloista taistelua, niinkuin puron leikki laaksossa... puhuu ääni
ikäänkuin hänen ulkopuoleltaan.
-- Tervettä taistelua! huutaa Kyllikki. -- Minä tottelen, minä menen
elämään. Mutta hetkeksi vielä, anna minun nauttia kaihojeni maailman
suloa...!
Hänen äänensä sulaa soinnuksi, kun hän lausuu tuota pyyntöä. Hän nousee
toiselle polvelleen hevosen selkään, ravistaa tukkansa läikkymään alas
olkapäille, toinen käsi tavoittelee ilman siipeä, toinen ohjaa hevosta.
Katajat hohtavat, kanerva tuoksuu, pilvet vielä kiitävät, mutta tuuli
on tyyntymäisillään.
Kaiho, Kyllikin ainainen ystävä, se on hänen vierellään, pitelee häntä
sylissään valmiina pusertamaan häntä rintaansa vastaan rakastavan
kiihkolla. Kyllikki vapisee siinä autuudesta ja tuskasta. Ja ikäänkuin
tuota käskevää ääntä vastustamaan nousevat vielä kerran tuhannet aron
soinnut ja kuin suurten vesien pauhuna kuulee Kyllikki niiden laulavan
ympärillään.
-- Meidän omamme sinä olet, emme päästä sua koskaan, koskaan...!