alas oksilta metsässä, kevättä huokuu heikko ääni hangessa. Sillä hanki
on vielä tien laidassa korkeana istumasijanani, mutta se ei ole kuivaa,
hienoa höytyä, hiutuvat ovat sulaneet jäähelmiksi, jotka helisevät, kun
niitä heittelee. Ja hangen vierestä pistää esiin puolan varsia ja alla
kiertelee kevätpuroja, aukaisten sulkuja ojassa, sieltä rientääkseen
suurelle suolle. Yksin hangella istun minä ja metsä kertoo minulle
keväistä tarinaansa. On tyynenä mieleni, kaiho poissa, poissa kaikki,
joka repii sydäntä... Ja minä kerron nousevalle keväälle satua minäkin,
kerron keväästä, joka herää sydämmessäni...
Kauniin unelmani, sen jota ei kukaan tiedä, sen saa ottaa tuuli ja
antaa sen väräellä halki metsän, maitten poikki...! Uskotko, metsä,
että ymmärrän kevättäsi, uskotko että ymmärrän iloasi? Kai sinä uskot,
kun minä sanon, lausun sulle ääneen että... että olen rakastunut...!
* * * * *
Mutta sitte yhtenä iltana pakastaa niin, ettei seuraava päivä jaksa
sulattaa jäätä. Silloin seisahtuu kaikki elämä, paljaat mättäät
eivät pääse laajenemaan, hanki kannattaa käymisen ja järviä ajetaan.
Vapunpäiväaamuna ruikuttaa kurki surkeasti suolta, illempana asettuu
tuuli ja lunta lankee hienoina hiutuoina. Sataa koko yön, vasta
seuraavana päivänä lakkaa, maa on valkoisenaan, peitossa paljaat
mättäät, peitossa kellastunut heinä, ja pakkanen yltyy.
Kävelen metsässäni tutuilla teillä, katselen hävitettyä valtakuntaani,
jalkani muodostaa askeleita eheään lumeen, niinkuin syksyllä ensi lumen
langettua...
Sydän raukka, että sinäkin unelmoit kevättä, antauduit haaveilemaan...
Hallaa, hallaa sait...!
Sitä kestää niin että saattaa vaipua epätoivoon. Tuuli kieppuu
pohjoisen, koillisen ja idän välillä, lunta tulee lisää, jäät
vahvistuvat. Se on takatalvea tämä, se tuli jäähdyttämään ennenaikaista
kevätriemua.
Vasta kun kuu kääntyy, kääntyy tuulikin ja silloin alkaa kevään
tulo uudestaan. Aurinko paahtaa kuumasti, lämmin nuolee lumet, jäät
rupeavat näyttämään yhä hatarammilta, kevät ikäänkuin ajaa kiinni
myöhästymistään. Metsä rupeaa vivahtamaan epämääräisiin väreihin,
puitten nuput ovat jyvän suuruiset, hyttyset jo tanssivat auringon
laskussa ja seisoessani koivun juurella, hyväilee illan tuuli yhä
lämpöisemmin ja lämpöisemmin poskeani.
Yhtenä iltana olen jo paljain päin, nojaan pääni puuhun ja pitelen
käsiäni ympäröimässä sen runkoa. Tuo punertava rusko taivaalla
ennustaa lämmintä aikaa, joka vie viimeisetkin hanget ja jääryhmät, se
aukaisee hiirenkorvalle lehtisilmut, nurmi jo vihannoi maakaistaleella
seinivierellä, siellä kasvaa nokkonenkin, joka jo osaa polttaa. Kaikki
tämä -- lahoova jää, säpäleet hangista, linnut ja puut, se on juuri
sitä, jota niin olen kaihonnut... kevättä, kevättä! Väkevänä voimana se
hurmaa olentoni, niin että puserrun kovasti koivun runkoa vastaan ja
huuliltani pääsee huuto, kiitosta, riemua täynnä.
1893.
Jouluaattona.
Emäntä oli tuvassa paistamassa torttuja. Kyytipoika, joka juuri oli
palannut kyytiä viemästä, seisoi hiiloksen ääressä lämmittelemässä.
Leivokset olivat rasvanneet emännän kädet kiiltäviksi, hän niitä
nuolasi tuontuostakin. Poika seurasi innolla hänen liikkeitään. Mustin
haukunta pihasta herätti heidät molemmat ajatuksistaan.
-- Taas tuodaan kyytiä, virkkoi emäntä. -- Meiltä menee ylimääräinen
kyyti.
Liinaharja hevonen oli seisahtunut rappujen eteen, nuori herra kiepahti
reestä, kyytimies raastoi alas punaisen puukirstun ja kantoi sen
kuistille. Herralla oli päässä leveäröytäinen huopahattu ja avara
sininen päällystakki, joka väljänä kuin vaatteet linnunpelätinpuilla,
riippui hänen laihan ruumiinsa ympärillä. Emäntä sai hänestä sen
käsityksen, ettei hän ollut mikään oikea herra, vaan ehkä tukkiherra
tai teurastaja. Sentähden hän huomasi tarpeelliseksi varoittaa
kyytipoikaa uskomasta hänelle ohjaksia -- siinä tapauksessa että kyyti
annettaisiin --, ja asettui uhkaavaan asentoon, kuullessaan askelten
likenevän tuvan ovea.
Matkustaja oli solakka nuori mies, kasvoiltaan melkeinpä vielä lapsi.
Arasti hän nosti lakkiaan emännälle.
-- Minä ottaisin kyytiä kaupunkiin, nyt heti.
Hän mursi omituisesti puhuessaan suomea. Päällystakkina hänellä oli
ohut suvipalttoo ja paidasta näkyvä kaulus oli tumman sininen. Hänen
kasvonsa olivat laihat, tukka lyhyt ja tumma, nenä hienopiirteinen,
silmissä ja huulten kaarevuudessa jotakin kärsivää.
-- Meillä ei nyt ole hevosta, kaikki kyydit ovat menneet, vastasi
emäntä lyhyesti.
Hän nosti veitsenkärjellä leivoksia vadille. Lemu sulasta voista ja
paistetuista luumuista täytti koko huoneen.
-- Mutta minä tulen kaukaa, en ole kolmeen vuoteen käynyt kotona.
Minulla on kiire.
Emäntä heitti häneen pitkän katseen. Hän nieli ajatuksensa: vai niin
nuorena olet karannut kotoa! Mitä roistontöitä lienetkään oppinut -- --
-- Ääneen hän sanoi:
-- Meiltä ei anneta hevosia. Ottakaa mistä saatte. Kaksi kyytiä olen
jo tänään lähettänyt. Enempää ei ole pakko panemaan. Siitä menisi sitä
paitsi kaksinkertainen kyytiraha ja ties, kykenisikö sitä jokainen
kulkulainen maksamaan.
Nuori mies päästi kirouksen ja meni kestikievarihuoneeseen. Permanto
oli vasta pesty jouluaaton kunniaksi. Ilma oli kostea ja ummehtunut,
tuli juuri sytytetty uuniin. Hän rupesi päiväkirjasta tutkimaan
kaksinkertaisen kyytirahan suuruutta ja laski kymmenenteen kertaan
kukkaronsa sisällön. Tulos oli mieltä masentava. Ei riittänyt rahaa
edes ruokaan ja paistettu luumunhaju tuvassa oli herättänyt nälän. Hän
istuutui tulen lämpöön jalkoineen, joita paleli.
Ulkona tuuli. Ikkunasta näkyi talvinen maisema, aita, koivu ja jäinen
järvi. Lumi lenteli suurissa pyörteissä ja nurkissa soitteli ja vinkui.
Mitenkähän nyt oli laivalla, laivalla joka kolme vuotta oli ollut
hänellä kotona? Se läikkyi nyt Atlantilla. Ja siellä voi läikkyä koko
komeasti!
Hän tuijotti ulos ikkunasta.
Mäkeä ylös nousi hevonen, perässä vihriä kuorma, joulukuusikuorma...
Se kuorma se likenee paraikaa tuttua pappilaakin... Vanha Mikko
on ajamassa... Kauralyhteitä pystytetään pihaan taivaan linnuille
jouluiloksi. Tytöt tulevat portaille valitsemaan kuormasta kauniinta
kuusta. He ovat paljain päin ja hameisillaan, kädet jauhoissa, posket
joulupuuhista hohtavina ja silmissä salaperäinen, toivova ilme. Ja
vihdoin tulee joukkoon äiti, äiti kulta, sileässä harmaassa hameessaan.
Kuinka hänen totiset kasvonsa ovat kauniit, kuinka suorina hiukset
reunustavat otsaa, joka on tyyni ja valkoinen! Ja kuinka hänen
silmistään loistaa hyvyys, rakkaus! Kuinka saattaakin hennota pahoittaa
äidin mieltä, hänen, joka kärsii jokaisesta nuhdesanasta minkä hänen
täytyy lausua lapsilleen...! Anteeksi äiti armas, unohda kaikki ja
ota minut jälleen syliisi niinkuin ennen, silitä hiuksiani kätesi
laheudella, anna minun levätä rinnallasi... Siitä on niin kauvan kuin
olen ollut kodissa. Kaihoan joulukuusta, jouluvirttä, rakkautta... Äiti
itkit ja kielsit merillekin menemästä, vaikka kaikki muut kehoittivat,
isäkin, kun ei poika menestynyt koulussa...
Kuului hiljainen risahdus, kun hiiltyneet puut pesässä lankesivat
läjään. Mies heräsi ja hypähti ylös. Hän oli nukahtanut kestikievarin
puutuolille. Ruumiissa oli lämmin, suloinen tunne ja nälkäkin oli
unohtunut. Hän veti väljää takkia kireämmälle ympärilleen ja läksi
tupaan.
-- Ehkä te sentään voisitte antaa hevosen tai neuvoa jonkun paikan,
josta voisi saada hevosen.
-- Onhan tässä suuri kylä. Ehkä sieltä antavat.
Emäntä vastasi nytkin lyhyesti. Hänellä oli paljon muuta puuhaa.
Nuori mies läksi. Hän asteli mäkeä alas. Tuuli tarttui hänen
vaatteisiinsa ja lumi tukkosi tietä hänen edessänsä.
Kotiin on kuusi penikulmaa, on aamu, kello on vasta kymmenen. Saattaa
siis ehtiä sinne kunnes joulukuusi sytytetään. Mutta vitkasteluun ei
ole aikaa.
Hän käveli voimiensa takaa. Kylä oli suuri ja herraskartanot näyttivät
muhkeilta. Tuossa pihassa oli renki pystyttämässä kauralyhteitä
ja nuori neiti antamassa määräyksiä. Hänen yllään ei ollut
päällysvaatteita, suuri huivi vain oli kiedottu olkapäitten ympäri.
Tuuli riisti hänen hameensa helmoja, jotka vasta ylettyivät hiukan
polven yli, ja vei hiuksia hänen kasvoilleen. Puuhaten hän huivinsa
alta irroitti kättänsä osoittelemaan rengille ja varoittamaan pikku
siskoja, jotka punaposkisina, teuhaten, mellastivat ympärillä lumessa.
Kuva oli niin kotoinen: ettei kulkijapoika saanut astelluksi ohitse.
Koira huomasi pitkän miehen seisovan maantiellä ja ryntäsi haukkuen
häntä kohti. Hän asteli jo eteenpäin, poikkesi sitte vaatimattoman
talon pihalle.
Pieni rakki ärjähti sieltäkin vastaan, mutta siat tonkivat
rauhallisesti pyttyä, joka oli kumossa, ja harakat raksuttelivat
havuläjillä. Tuvan ovi oli auki, ja huone sinisenään haikua. Emäntä
leipoi vehnäsiä pöydän takana, lapset vaanivat hänen vieressään. Lattia
oli pesty, ikkunalla seisoi suuri talinen haarakynttilä, jalkana sillä
oli leveä nauris, johon oli kaivettu sopiva läpi.
-- Kyllä meiltä saisi hevosta, vastasi emäntä vieraan kysymykseen. --
Kunhan se Antti tulisi kotiin. Sattui tästä kauppamieheen. Mutta jos
istutte odottamaan, ei hänen enää pitäisi kauvankaan viipyä.
Hän istuutui ja otti syliinsä pienen tytön, joka oli yhtä suuri kuin
hänen pikku siskonsa pappilassa. Tällä oli vaaleat hiukset ja siniset
silmät niinkuin hänelläkin. Ujosti lapsi taivutti päänsä ja hypisteli
hameensa karkeaa saumaa. Nuori mies houkutteli häntä kohottamaan
katsettaan. Hän veti esiin kellonsa ja näytti hänelle kiiltäviä
ulkomaalaisia kuparirahoja. Se auttoi: tyttö katseli niihin ensin
arasti, mutta tuli yhä rohkeammaksi. Vihdoin alkoi keskustelu.
-- Mikä sinun nimesi on?
-- Hanna.
-- Ja kuinka vanha sinä olet?
-- Kymmenennellä.
-- Mitä hulluja! -- äiti kauhistui. -- Sinäkö kymmenennellä! Kuinkas
vastaat hyvälle herralle... Noo...! Joka päivähän tuota olet
laverrellut... Kuinka vanha olet? Sano äidille!... Ne-e... No niin!
Neljännellä.
Äiti oli huolestuneena likennyt pientä tyttöään ja poistui nyt ylpeänä
leivoksiansa valmistamaan. Nuori mies jatkoi kuulustelua.
-- No, tiedätkö mikä päivä tänään on?
-- Tiedän. Jouluaatto.
-- Niin, tietäähän Hanna toki sen. Kerroppas nyt hyvälle herralle, mitä
joulusta tiedät. Että silloin... No?
-- Että silloin...
-- Syntyi...
-- Syntyi...
-- No kuka?
-- Että silloin syntyi maailman vapahtaja Jesus Kristus. Hän ei
syntynyt kuninkaan hovissa eikä rikkaitten majoissa vaan alensi
itsensä, otti orjan muodon päällensä ja tuli ihmiseksi...
Lapsi luki sanansa ulkoläksynä, pysähtymättä, niellen sanojen päätteet.
Äiti ei peitellyt ylpeyttään työnsä hedelmistä.
Nuorukainen tunsi ikäänkuin kirren sulavan rinnastaan. Kaikuna
lapsuuden päiviltä soivat lapsen sanat hänen korvissaan. Kotiin,
kotiin! Koti odottaa, jouluilo odottaa. Hänen rintansa riemuitsi, hän
hypähti ylös penkiltä. Kestikievarista täytyi ottaa se ylimääräinen
kyyti, käyköön sitte seuraavassa kestikievarissa miten tahansa. Hän
lausui jäähyväiset ja läksi kestikievariin.
Emäntä oli porstuassa. Hän ei näyttänyt ilostuvan hänen tulostaan
ja lyhyet olivat hänen vastauksensa. Hevosta ei ollut, hevosta ei
saataisi. Nuorukainen hurjistui.
-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Mitä minä teen?
-- Onhan tuossa lämmin huone. Saatte odottaa siellä huomiseksi.
Siellä yksin, jouluaattona, kun kaikki ovat kodissa koolla joulukuusen
ympärillä...!
-- Mutta minun täytyy päästä kotiin. Ajatelkaa toki, että olen ollut
kolme vuotta poissa kaukana kodista. Tepä olette avuton ihminen. Olihan
teillä hevonen äsken. Minä kyllä maksan kaksinkertaisen kyytirahan.
-- Avuton vai...! No niin, minun ei ole pakko antaa hevosta, enkä
teille mokomalle maankulkijalle ja karkurille antaisi, vaikka tallissa
seisoisi kymmenen hevosta.
-- Hävytön akka, minäpä olen papin poika enkä mikään karkuri -- --
-- Papin poika, ha ha ha!
Nuorukainen vimmastui. Hän ei enää punninnut sanojaan ja emäntä lateli
hänelle solvauksia runsaimmalla mitallaan. Nyrkit läiskivät, jalat
polkivat permantoa. Hetkisen perästä hän tapasi itsensä astelemassa
maantietä, alas mäkeä. Tuuli riisti hänen vaatteitansa, lumi pyöritteli
hänen ympärillään tehden yhä paksumpaa vaippaa tielle. Hän ei huomannut
tuulta, ei tuiskua, hän ei kiertänyt päällystakkia ympärilleen, se
roikkui levällään ja paidankaulus päästi kylmää vierimään pitkin koko
ruumiin pintaa. Ympärilleen vilkasematta hän asteli kylän poikki.
Koirat haukkuivat häntä, hän ei sitä huomannut.
Mielessä aaltoili ajatusten myrsky. Hän tunsi olevansa rosvo tai
hylkiö, jota koko maailma potki ja pilkkasi. Sellaisille ei lapsuuden
kotikaan mielellään aukene. Kulkekoon kurja, sortukoon tielle, ei
kukaan itke... Miksi oli hän kaivannut takaisin kotimaahan; miksi
halannut jouluiloa...? Olisipa jäänyt sinne missä häntä naurettiin
ja pilkattiin siitä, että hän oli parempi muita, ettei hän osannut
kiroella yhtä mehevästi kuin muut, ja että hänen vaatekirstustaan
oli tavattu virsikirja. Jo sujui kirous ja juominen, jo painui kirja
käyttämättömiin kirstun pohjalle. Nyt olisi pitänyt jatkaa siellä, kun
jo oli tottunut... Kotimaalle hän ei enää kelvannut, se sulkee häneltä
sylinsä. Mitä hän tekisi, minne hän joutuisi?
Ajatus katkesi. Hän vaipui lumiselle kivelle istumaan. Ympärillä
suhisivat petäjät. Edessä näkyi autio kangas. Alussa pyöritteli
tuisku hänen kivensä ympärillä. Sitte tyyntyi ja rupesi kyentelemään
lunta. Hän tuijotti kuin tajutonna eteensä pitkän aikaa ja hampaat
kalisivat vastatusten. Vaistomaisesti hän kietoi huivia kaulalleen ja
kiinnitti takkiaan. Lumihiutuat lankesivat suurina petäjien oksille ja
hänen vaatteilleen. Kuin tähdet ne välkkyivät, kun niitä yksityisinä
tarkasteli.
Humina puista oli lakannut. Oli aivan hiljaista.
Äkkiä hän keskellä kangasta huomasi punaisen virstantukin ja tunsi
samalla, että vilu karmisteli ruumista. Ajatuskyky selveni: hän
kömpi ylös kiveltään tarkastamaan, pitkäkö matka oli seuraavaan
kestikievariin. Viisitoista virstaa!
Hän teki päätöksen ja läksi kävelemään.
Jo kuuluivat kulkuset mäen päältä. Hänen päähänsä välähti tuuma:
pitäisipä kysyä tuolta, eikö hän ottaisi rekeensä. Hän pysähtyi
odottamaan. Hämmästyneenä näki hän ikäänkuin oman kirjavan
merimieskirstunsa reessä.
-- Emäntä lähetti kuitenkin tämän hevosen herralle. Arveli, että jos
vaikka ohuissa vaatteissa palellutte tielle, niin voidaan siitä syyttää
häntä...
Hevonen pysähtyi. Nuorukainen nousi rekeen. Hän ei kyytipojalle
virkkanut mitään, seurasi vain empimättä hänen tarjoustaan. Apu
tuli, hän ei kysellyt kuka sen lähetti, hän tarttui siihen nälkäisen
kiihkolla. Reki oli puolillaan heiniä. Hän kaivautui syvälle niihin ja
katseli sieltä ympärilleen maailmaan. Oli pehmeä ja hyvä olla, hevonen
juoksi rivakasti. Lumihiutuat lankesivat suurina puille metsässä ja
heinille, jotka olivat hänen peitteenään. Hän ei uskaltanut liikkua,
jottei peite särkyisi. Hän ummisti silmänsä. Hän raukesi uneen.
Vasta kaupungissa kestikievarin pihalla hän heräsi. Kaksinkertainen
kyytiraha oli maksettava ja siitä kukkaro tuntuvasti keveni. Rahat
riittivät sentään onnellisesti seuraavaan kestikievariin, mutta siellä
vaikeudet alkoivat uudestaan, piti saada hevonen, eikä ollut millä
maksaa. Hän jätti kestikievarin isännälle kellonsa pantiksi ja läksi
eteenpäin.
Maat kävivät yhä tutummiksi ja hämärä yhä sakeni. Hänen levottomuutensa
kasvoi. Mäet kertoivat muistelmia, kukkulat kuiskailivat kuluneista
päivistä.
Kylissä lämpisivät saunat, tuli välkkyi joka ikkunasta. Metsän laitaa
pitkin kävi kotipitäjän raja. Siinä oli tien laidassa Raja-Maunun
torppa, saunan ovi oli selällään, aidalla istui valkoisia olentoja.
Hautuneitten vastojen haju tunki tielle. Tuvan ikkunasta tuikki lamppu.
Hänen sydämmensä sykki valtavasti. Kyytimies kiiruhti hevosensa
kulkua. Tuli tuttu kylä tuttuine kestikievarineen. Nuorukainen nousi
reestä suoraa päätä tupaan. Lämmin löyhkä poltetuista kahvista tulvi
häntä vastaan. Kahvipöytä oli katettu, suuri kiiltävä pannu seisoi
hiiloksessa ja vehnäisläjiä yleni pöydillä. Isäntä liinahousuissa ja
paitahihasillaan veteli sauhuja piipustaan peräpenkillä. Kaikki kasvot
olivat tuttuja.
-- Hyvää iltaa. Vieläkö isäntä minut tuntee?
Hän koetti levollisesti ojentaa kätensä tervehdykseksi, vaikka hän
mieluinten olisi langennut isännän kaulaan.
-- No totisesti... Onko se se pappilan Eernesti... Eernesti herra?
-- On, on totisesti.
Isäntä, emäntä, pojat, tyttäret, koko talon väki piiritti hänet, hänen
kättään painettiin, kysymyksiä sinkoili hänen ympärillään.
-- No saa se pappilan herrasväki nyt joululahjan! Ruustinna onkin
itkenyt monet kyyneleet teidän tähtenne. Voi voi, kun sekin kirje
tuli, jossa te kerroitte suuresta myrskystä siellä... en minä niitä
nimiä muistakaan -- meidän vaari sattui juuri silloin olemaan
pappilassa; ruustinna ei syönyt moneen päivään eikä nukkunut moneen
yöhön... Kyllä siitä nyt tulee ilo...! Hevosta valjastaessa ehditte
juomaan kahvikupin. Ei tässä muutoin olekaan liikoja aikoja siihen kun
pappilassa joulukuusi sytytetään. Ja pappilaan on runsas peninkulma.
Kestikievarista pantiin paras hevonen, paras reki, kirkkoryyjyt ja
vällyt. Ja kuitenkin tuntui matka pitkältä. Jota likemmäksi tultiin,
sitä kiihkeämmin sykki hänen sydämmensä. Noissa taloissa oli käyty
vieraissa, noissa torpissa poikettu kesäisillä retkillä, noilla
vainioilla leikitty, noilla vesillä purjehdittu. Jo nousi näkyviin
lumisen maiseman keskeltä vanhan kirkon torni ja sen ympärillä
kirkonkylä, valoa jokaisen hökkelin ikkunassa, kirkko vain pimeänä
lumien keskellä, ikäänkuin odottamassa huomista aamua, jolloin se
paistaisi koko kirkkaudessaan. Tuossa hautausmaa; siellä lepää koivun
alla kaksi pientä siskoa, juuri tuolla on heidän ristinsä, vaikkei sitä
voi eroittaa pimeällä. Kuinka onkin niin pimeää, ei tähteä missään!
Taivas on tasaisessa pilvessä, pehmeässä harmaassa, koko luonto henkii
rauhaa, kulkunenkin soittelee niin pehmeästi kuin se pelkäisi rikkoa
ilman hentoja ääniaaltoja... Tuon mäen takaa tulee näkyviin pappila...
Eernesti herra on jännitettynä odotuksena. Mäkeä noustessa ylös hän
kohottautuu istualtaan... Jo... jo on tuossa puutarhan puiden korkeat
latvat ja lomasta pilkoittaa järveä, tuossa pappila, koti, sen pitkästä
ikkunarivistä tulvii valoa lumelle... Ajetaan ylös kujaa, navetan
ohitse, tallista astuu mies lyhty kädessä, joku nainen kävelee pihassa,
kulkuset kuullessaan hän juoksujalan rientää sisään ilmoittamaan että
vieraita tulee, koira alkaa haukkua, se on vanhan Turvan tuttu ääni...
Eernesti on jo reen laidalla, kun hevonen seisahtuu. Hän riistää oven
auki ja on langeta piian syliin, joka tulee aukaisemaan ovea. Hän
ryntää saliin suoraan, päällysvaatteineen päivineen. Siellä...
-- Äiti! saa hän huudahdetuksi.
Keskellä lattiaa on sytytetty joulukuusi, urkuharmonin kansi on auki
ja koraalikirja jalustallaan, pikku siskoilla on käsissä uudet nuket,
hämmästyksissä he katselevat äitiä, joka itkee kesken kaikkea iloa.
Vanhemmat tytöt tuntevat kyllä Eernestin ja menevät itsestään häntä
tervehtimään. Kuinka he ovat kasvaneet suuriksi! Ja kuinka kaikki
sentään on entisellään!
-- Tiedättekö, ei minulla nyt ole mitään joululahjoja kotiin. Olin
kyllä ottanut mukaani koko joukon simpukoita ja silkkihuiveja, mutta
meri vei ne kaikki...
-- Voi lapseni, mitä sinä puhut! -- äiti sulkee hänet syliinsä
kymmenennettä kertaa ja hymyilee kyyneltensä takaa.
-- Jumalan kiitos että meri säästi meille edes itsesi, hymähtää rovasti
keinutuolistaan.
Ei vierivä kivi ota sammalta.
Silloin oli torppareilla herrain päivät, kun sai kaataa kaskea
niin paljon kuin tahtoi ja jaksoi. Korvet paloivat kulossa, jotta
tervaskannot ratisi ja kiehui eikä siitä kukaan sakottanut. Talon
omistaja asui toisella tilallaan kirkonkylässä kolmen peninkulman
päässä, tuli kerran vuodessa kantamaan verojaan ja kiitteli silloin
sitä joka oli raatanut suurimman kasken. Sellainen tilus esim. kuin
Niemen torppa, joka maksoi 150 markkaa paitsi matkareissua, puoloja,
kehruuksia, kinkerileipiä ja muuta sellaista, kaatoi kaskea 7, 8
tynnörinalaa. Silloin eli torppari. Silloin ei puuttunut leipää ja tuli
vero maksetuksi.
Mutta herra kuoli. Talo kirkonkylässä myytiin veloista ja rouva
rakennutti kartanon sydänmaahan Mainion mäelle, johon muutti asumaan
joukkoineen. Siitä ei ollut hyvää odotettavissa, kun haltija muutti
niin likelle. Siitä varmaankin torpparin oikeudet kärsisivät. Hänen
vapauttaan ruvettiinkin sulkemaan kaikennäköisien rajojen sisään:
kiellettiin ottamasta rehuiksi petäjä- ja kuusipuita, pantiin
kontrahtiin, että hän saa ottaa polttopuut talon maalta _sieltä
mistä määrätään_, kiellettiin päästämästä sikoja väljälle metsälle,
käskettiin laajentamaan peltoja ja komennettiin panemaan lapsia
kiertokouluun. Ja vihdoin viimein rupesi liikkumaan sellainen huhu,
että kasket otetaan kaikki pois, hävitetään koko metsänviljelys ja
torpparin tulee turvautua peltoonsa.
Niemen Matti kun tämän puheen kuuli, piti sitä ensin leikkinä. Sitte
hän rupesi huolehtien sitä uskomaan.
Kasket pois? Mistäs sitte tulee leipää? Pellot eivät kasva ja jos
kasvaisivatkin, ovat sellaisia tilkkusia, että eihän niistä leipä
piisaa. Eihän niistä lähde kuin nälkää. Kasketta ei tule aikaan
mitenkään.
Matti tiesi, että maata löytyy muuallakin ja että kaskia ei kaikkialta
hävitetä. Hän päätti lähteä hakemaan toista paikkaa ja heittää koko
Niemen rouvalle itselleen viljellä. Sillä mistäpä tuo saisi torpparia,
kun ottaa pois metsämaat. Mutta emäntä pani vastaan.
-- Ei vierivä kivi ota sammalta, sanoi hän miehelleen.
Niemen torppaan oli niin totuttu. Se oli hänen syntymäkotinsa. Matti
oli tullut siihen kotivävyksi ja sitte ottanut sen omalle nimelleen.
Siinä oli tehty niin paljon työtä, oli rakennettu pärekatollinen
tupakin, oli soudettu ruuhella pientä lampea, laskettu verkkoja
kaislikkoon, mertoja joen suuhun. Emäntä oli sillä rannalla tottunut
sotkemaan vaatteita, lapset onkivat siellä niin mielellään. He olisivat
sitten saattaneet sattua sellaiseen paikkaan, joka ei olisi ollut niin
likellä järveä. Ja siinä olisi sitte kuitenkin aloitettava uudestaan
työ ennenkuin totuttaisiin. On tietysti totta, että kasketta ei tule
toimeen, mutta saattaisihan rouvalta ensin käydä kysymässä ennenkuin
lähtee uusia tiloja hakemaan.
Ja emäntä läksi kysymään. Hän tahtoi itse puhua rouvalle, sillä hän
oli rohkealuontoisempi kuin Matti. Nyytti kädessä hän astui sisään
pihaan portista, joka oli ihan uusi ja vielä maalaamaton. Pihassa
oli tukkityviä, laudanpätkiä, sahajauhoja, liisteröittyjä, kirjavia
paperiliuskoja maalipyttyjä, lapioita, pöytiä, sanalla sanoen: kaikkia
mitä tarvitaan ja mitä jää rakentaessa taloa sellaista, kuin tämä,
joka puolessa vuodessa oli kohonnut Mainion mäelle. Rakennus oli ulkoa
päin laudoitettu, telineitä myöten kulkivat vielä rakentajat. Kyökin
porstuaan astuttiin kahta rinnakkain huojuvaa lautaa pitkin.
Emäntä seisahtui katselemaan. Hänellä oli täysi oikeus katsella:
heidän, torpparien, rahoilla oli koko koreus saatu aikaan. Eikä hän
oikeastaan tuntenut iloa, paremmin jonkinlaista katkeraa mieltä. Hän
astui kyökkiin. Ristikirjava hame kahisi, vihtoriini-röijy kiilsi.
Helman alta näkyi kengännokka, leveä kuin lapionkärki. Hänen huivinsa
oli uusi, vankka ja kankea. Sieltä sisältä tunki maalin haju häntä
vastaan, helli ja muuri olivat hohtavan puhtaat, kaikki uutta ja
siroista. Nurkassa makasi suuri, mustankirjava koira, suorana kuin
lankavyhti ja kieli pitkällään. Se heräsi ja haukahti pari kertaa
niin mahtavalla äänellä, että emännän sydän sykähti. Se oli hirveän
suuri, oli se toista kuin heidän Musti-rakkinsa. Ja kuinka sillä oli
lystikkäät käpälät ja rinta: ihan kuin mateen nahasta! Mutta minkä
verran se mahtoikaan syödä tuo tuollainen peto. Miehen osan! Koira tuli
emännän luo. Hän piti koirista eikä hän voinut muuta kuin myöntää, että
tämä oli sangen kaunis. Silmät näyttivät niin viisailta. Mutta hän
työnsi sen luotaan, asetti nyytin pöydälle ja avasi sen. Kun rouva tuli
sisältä, loistivat puuvadista, valkoisesta peitteestä häntä vastaan
kypsät, punaiset mansikat. Hän siirsi neulomatyönsä kainaloon, antoi
emännälle ystävällisesti kättä, käski istumaan, kysyi mistä hän oli ja
kiitti marjoista.
-- Niin kauniita marjoja, niin kypsiä, ja niin puhdas vaate!
-- Kyllähän täälläkin osataan pitää puhtautta, vaikka ollaan kirkosta
kaukana.
Emäntä istui totisena penkillä silitellen nenäliinaansa.
-- Ehkä emäntä tahtoo käydä katselemaan tänne sisään siksi kunnes kahvi
joutuu?
Emäntä nousi, sanaa virkkamatta.
-- Tämä on ruokasali.
Siellä istui avonaisen ikkunan edessä tyttö kirja kädessä. Noinhan ne
herrojen lapset ehtivät arkipäivinäkin lukemaan kirjaa. Tuokin, joka on
parhaassa paimen-iässä. Mutta paljain jaloin hän oli ja ystävällisesti
hän tuli tervehtimään, ja johti vielä emäntää sisähuoneisiin.
Kaunista oli kaikkialla. Koreat paperit seinissä, katot valkoiset ja
josjonkinlaista huonekalua. Jota useampien huoneitten läpi käytiin,
sitä kauniimpia sieltä vaan tuli. Emännän silmä oli tarkka ja huomasi
kaikki. Hän koetteli tuolin päällisiä, hän kyykistyi näkemään sohvien
alukset. Kukkien välissä oli korkea, kapea ovi, joka vei kiiltävään
huoneeseen, joka näytti hiukan alenevan muista matalammalle. Hänen
piti sinne juuri mennä, kun hän huomasi olennon liikkuvan vastaansa ja
tunsi olennon omaksi itsekseen. Hän ojensi kätensä suoraksi ja sormet
sattuivat sileään, kylmään lasiin. Peilihän siellä oli! Senverraton
peili! Emännän täytyi hämmästyksestä puhjeta nauruun.
-- Eikö emäntä ole nähnyt semmoista ennen?
-- Missäs minä sitte.
Hän piti kukkasista, koetteli niiden lehtiä ja kyseli nimiä.
-- Meillä kanssa keväiseen aikaan on kukkasia, mutta eihän niitä
talvella käy pitäminen.
-- Miks'ei?
-- Niin, kun paleltuvat. Ja torakat ovat niin pahat syömään. Syövät
yksin väkevät turkinliskotkin.
Tultiin korkeille portaille, jossa mies vielä oli höyläämässä. Sieltä
näkyi kauvas metsää, järveä, ahoa, halmetta.
-- Ei olisi uskonut tällaista taloa nousevaksi Mainion mäelle.
Emäntä oli kokonaan unohtanut kasket. Hän kyseli, katseli, ihmetteli ja
ihaeli. Hän jo rupesi tuumaelemaan kuinka Niemen mustassa tuvassa ja
pienessä kammarissa saataisiin aikaan kaunistavia muutoksia. Hän sai
kukkaissiemeniä ja sai neuvoja niiden hoidosta. Silloin portista juosta
raksutteli pihaan pieni musta, pystykorvainen koira, häntä kipparassa.
Se nuuski ja tähysteli tietä.
-- No mutta Musti! meidän Mustimme! On päässyt karkuun saunasta ja
haistanut jäljet.
Ja koira kuuli emäntänsä äänen ja juoksi suoraa tietä hänen luokseen,
vieläpä rupesi haukkumaan talon tyttöä. Se tuli kuin muistuttamaan
emäntää asiasta, joka oli ajanut hänet tänne ja jonka hän oli ihan
unohtanut ihaellessaan hovin komeutta. Nyt hän kävi totiseksi, ei
kysellyt enään mitään eikä viivytellyt, kun lähdettiin kyökkiin
takaisin. Siellä oli syntyä aika kahakka, kun talon suuri koira huomasi
Mustin läheisyydessään. Mutta rouva joutui hätiin, ajoi ulos koiransa
ja Musti pelasti nahkansa penkin alle, emännän helmojen suojaan, josta
se välistä pisti suippean, pienen kuononsa vainuamaan.
Emäntä sitoi huivinsa lujempaan. Hänen suunsa oli jäykästi supussa. Hän
käänteli ja silitteli suoraksi nenäliinaansa. Niin hän istui sanatonna
ja juhlallisena, kunnes alkoi:
-- Kun ne puhuvat meidän puolellamme, että pitäis otettaman pois
kaskilupa. Sitä minä oikein läksin kysymään. Matti meinasi jo lähteä
kuulustelemaan toista torppaa, mutta minä ehkäisin, sillä muuttamisesta
ei rikastuta ja saahan sitä ensin rouvalta käydä tiedustamassa.
Hän näytti oikein uhkaavalta ja käänteli hurjasti huivia käsissään,
katsellen vilkkumatta rouvaa, joka tyynesti kuunteli.
-- Mutta arvaahan rouva sen, että kasketta ei kukaan elä.
-- Hyvä emäntä, meidän metsämme ovat niin lopussa, ettei...
-- Voi, voi, kuinka sitä löytyy kaskimaata! keskeytti emäntä.
-- Ettei sitä mitenkään voi antaa niin paljoa kuin ennen. Tulee jo pian
puute polttopuista. Emme me hävitä kaikkea kaskiviljelystä yhtaikaa,
mutta vähitellen, vähitellen.
Rouva oli sanomalehdistä ja asiantuntijoilta saanut selville
kaskenpolton varjopuolet ja hän piti nyt emännälle puheen, jossa hän
selitti hyödyn siitä, että uhraa työnsä ja voimansa pellonviljelykseen.
-- No, niinhän se voi olla sen jolla on peltoja. Mutta kun on sellaisia
tilkkusia kuin meidän. -- Laajentaa? Niin kuka siihen ehtii. Se on
työlästä. Ei. Köyhyys siitä tulee ja nälkä. Ja pois on lähdettävä koko
tilalta. Jo muutoinkin on maksettu takuita, kun on se toinen toveri
siinä, se Matti -- hän tarkoitti miestään -- aina ollut sellainen
lerpakko lupaamaan, sekä selvänä ollessaan että juomapäissään.
-- Ohhoh. Juoko teidän miehenne! kysyi rouva osanottavaisesti.
-- Joihan se takavuosina. Mistäs sitä nyt enään juo, kun ei mistään
saa. Ei sillä, että se olisi ollut mulle paha taikka lyönyt, palasipa
kotiin selvänä tai päissään. Ei se minua ole koskaan hätyyttänyt. Mutta
takasi aina muille ja niitä takuita on nyt maksettu pitkin aikoja.
Jos ei saa enään edes kaskeen turvata, niin ei ole edessä muuta kuin:
kerjää!
Rouva koetti välittää ja sovitella, mutta emännän vaatimukset olivat
suuret. Hän malttoi tuskin juoda kahviaan loppuun. Hänessä kiehui
mieliharmi ja kiukku. Hän ei kehdannut sitä ajaa rouvalle, mutta
kotiin. Sentähden hän heti nieltyään kahvin, korjautui pois tyhjine
vatineen, koirineen.
Hän kulki kiireesti leveää polkua, huomaamatta mitään ympärillään.
Hän ei edes muistanut kuunnella lehmän kelloja, tietääkseen mistäpäin
lehmät illalla olivat noudettavat kotiin. Tien yli juoksi jänis, ja
vähän matkan päässä vouskuttava Musti.
Emäntä ajatteli muuttoa Niemen torpasta. Mistä saanee rouva uuden
tulokkaan? Tulijoita löytyy kyllä aina, mutta mimmoisia! Hän ajatteli
jonkinlaisella riemun ilkeydellä sitä, että vaikka täytyisi rouvan
vielä pakostakin antaa kaskea edes kolmatta tynnöriä. Ajatuksiin
vaipuneena hän käveli tuttua, kivistä tietä. Ilma oli kirkas ja lämmin.
Oikein näytti koettavan hyvä pouta alkavalle heinänteolle.
Tuli ylämaa ja mäki. Kahden puolen tien humisi siinä ihana koivumetsä.
Puut olivat niin suuret ja suorat, tuohi niissä niin eheää ja
valkoista. Sieltä näkyi matkan päässä torppa, lakealla niemellä, järven
rannalla, peltojen ympäröimänä. Siinä emäntä seisahtui. Hän ei voinut
astua edemmäksi. Samaa maata, jolla hän nyt seisoi, oli hän ollut
isävainajansa kanssa vierittämässä sulaksi ja isä oli maininnut jo sitä
ennen syöneensä siitä ruiskylvön. Hän oli leikannut siitä talkoolla,
oli nähnyt sen heinettyvän ahoksi, nähnyt metsän kasvavan, taittanut
siitä vastaksia monia kertoja lämpöisinä kesäiltoina. He olivat Matin
kanssa päättäneet kaataa sen kaskeksi ja olivat sitä säästämällä
säästäneet, jotta se sitte oikein kasvaisi. Ja pitikö se nyt jättää
muitten kaadettavaksi? Emäntä tunsi eronhetken tuskaa kurkussaan,
hän tunsi sitä yhä enemmän, jota likemmä hän tuli kotoa, kulkiessaan
läpi vasikkanaan, jossa puut olivat tupsulatvaisia tynkiä, tarkasti
ketettyjä kerpuiksi.
Matti oli veistämässä haravaa tuvan edustalla. Hän kohotti vähän
päätään, kun vaimo tuli kujansuussa, mutta eivät he toisilleen
virkkaneet sanaakaan. Emäntä meni suoraa tietä aittaan vaihtamaan
vaatteita. Lapset eivät uskaltaneet häneltä mitään kysellä, siksi nurja
oli äidin muoto. Hän otti kontin ja varusti siihen evästä. Sen hän
läjähytti miehensä eteen.
-- Lähde nyt, niin olet samalla kirkossa!
Oli näet lauvantai. Matti ei pyytänyt likempiä tietoja. Hän ymmärsi
heti kaikki tyyni.
-- Vai ei luvannut rouva kaskea, saneli hän hiljaa itsekseen ja nähden
vaimonsa malttamattomuuden, lisäsi hän: -- älä nyt hätäile, lähdenhän
minä tästä kunhan nyt kylvystä pääsen.
Ja Matti läksi jo samana iltana, sillä kirkolle oli pitkä matka. Emäntä
jäi kotiin tutustumaan erontekoon Niemen torpasta.
Seuraavana iltana palasi Matti kotiin, alla päin, pahoilla mielin.
Vaimo kyseli ja urkki, mutta Matista ei lähtenyt mitään ennenkuin hän
oli syönyt, kylpenyt ja sytyttänyt piippunsa. Sitte hän vähitellen
alkoi kertoa retkestään. Hän oli tiedustellut torppia monelta
isännältä, mutta ne eivät olleet luvanneet kaskea senkään vertaa, mitä
rouvalta saattoi taivoa.
-- Jaa-a, sanoi emäntä kylmäkiskoisesti. -- Ei kasketta tule aikaan.
Isäntä otti piipun hampaistaan ja sylkäsi tavattomalla kiivaudella.
-- Sinä olet aina sanonut: ei vierivä kivi ota sammalta ja samaa olen
minä tuuminut pitkin matkaa. Muuttamisesta ei ole mihinkään. Jos
sattuisi yksi kohta paranemaan, niin ehkä pahenisi toinen. Jäädään
vaan tähän: ei muuallakaan ole parempaa toimeentuloa. Niemeen on jo
totuttu ja kotiuduttu. Saahan tuosta järvestäkin kalan pataansa, eikä
järveäkään ole joka paikassa. Kaadetaan nyt kaskeksi tuo metsä mäeltä,
koskei rouva sentään heti tykkänään hävitä kaskenpolttoa. Laajennetaan
peltoja sillä välin. Ehkä tästä nyt toimeen tullaan.
-- Niinhän se rouva sanoi tulevaisuudessakin antavansa vesata pikkusen
pensasta. Saathan sinä jo vaikka huomenna mennä rouvan puheille.
Minä kirnuan aikaseen aamulla ja tyhjennän kananpesän, jotta saat
tulijaisiksi.
Matti hymyili jo tyytyväisenä ja rauhoittuneena läksi emäntäkin
askareilleen.
Helsinkiin.
Anna-Kaisa istui potaattia kuorimassa matalalla rahilla hiiloksen
vieressä ja emäntä pani taikinaa peräpuolella tupaa. Anna-Kaisa
oli taas tavallista totisempi, hätäisesti hän käänteli potaattia
hyppysissään ja ilme hänen kasvoillaan oli nyrpeä. Emäntä puheli
päivän kuulumisista, eikä pitkään aikaan ollut huomaavinaan hänen
sanattomuuttaan, mutta vihdoin rupesi se häntä suututtamaan, sitä
kun viime aikoina oli ruvennut ilmestymään yhä useammin, emäntä ei
ymmärtänyt miksi.
Anna-Kaisa oli palvellut Mäkelässä kolme vuotta ja ne vuodet olivat
emännälle olleet helpoituksen vuosia. Kunnon tyttö oli Anna-Kaisa
ollut, esimerkkinä muille palvelijoille, mutta viime aikoina oli
hän jostakin käsittämättömästä syystä käynyt tyytymättömäksi ja
epäystävälliseksi, usein tapasi hänet mietteisiin vaipuneena työnsä
äärestä ja kun häntä silloin puhutteli, karkasi veri hänen kasvoilleen
ja hänen vastauksensa oli lyhyt ja ylpeä. Emäntä oli kärsinyt tämän
kaiken silloin tällöin lempeästi varoittaen. Ehkäpä Anna-Kaisa siitä
tasaantuisi. Kylällä puheltiin, että Jere, naapurin muonamies, joka
oli varakkaanlainen ja paraikaa rakensi itselleen huoneita, tavotteli
Anna-Kaisaa morsiamekseen. Emäntä oli arvellut että tytön kiukkuisuus
ehkä oli johtunut siitäkin. Mutta vihdoin hänen kärsivällisyytensä
loppui ja hän päätti koettaa pahoin sanoin, koskeivät hyvät sanat
auttaneet.
Anna-Kaisa näkyi ikäänkuin aavistavan että ratkaiseva hetki oli tullut,
hän heitteli kiivaasti perunankappaleita vesipataan, poski punotti,
suu oli supussa ja hengitys kulki hätäisesti. Emäntä seisahtui hänen
eteensä.
-- Kuule sinä, Anna-Kaisa, näitä sinun juoniasi on nyt kestänyt niin
kauvan, etten minä niitä enään viitsi katsella. Rupea elämään ihmisenä
entiseen tapaan, taikka...
-- Pääsenhän minä tästä eroon, ei emännän kauvankaan tarvitse minua
katsella. Hankkikaa vaan parempi...
Anna-Kaisa oli kauvan hautonut näitä sanoja, vaikka hän aina oli
lykännyt niitä tuonnemmaksi. Nyt oli emäntä itse antanut niihin
aihetta. Tuntui oikein helpolta, kun oli saanut ne lausutuiksi.
-- Tyytyväinenhän minä olen sinuun ollut, paitsi näinä viime aikoina,
enkä minä tahdo ajaa sinua keskellä vuotta maailman selkään. Sanon
vaan, ettei tämä juonitteleminen kelpaa, rupea entisillesi...
-- Keskellä vuotta! venytteli Anna-Kaisa ivallisesti. -- Ehkä sitä
keskellä vuottakin sentään pääsee katon alle, kun osaa työtä tehdä.
Emäntä tiedustelee vaan parempia piikoja. Minä kyllä menen vaikka tänä
päivänä...
-- Ja minne? kysyn minä. Joko on paikka katsottuna?
-- Tottahan jonnekin joudun, jollen likelle, niin kauvemmaksi.
Anna-Kaisa ja hänen emäntänsä olivat eläneet hyvässä sovussa kolme
vuotta, mutta nyt he riitelivät. Toinen sana synnytti toisen,
Anna-Kaisa haukkui emännälle suut silmät täyteen ja emäntä, jonka
arvolle olisi ollut alentavaa ottaa vastaan piikatytön hävyttömyyksiä,
piti puoliaan voimiensa perään. Loppupäätökseksi tuli, että emäntä ja
Anna-Kaisa eroaisivat niin pian kuin toinen saataisiin Anna-Kaisan
sijalle.
Tämä kaikki oli kuin arvoitusta emännälle. Hän ei voinut käsittää,
mikä oli pistänyt tytön päähän, hänen järkensä mahtoi olla vialla.
Iltapäivällä kun Anni, naapurin emäntä, pistäysi heillä lainaamassa
sikuria, kertoi emäntä hänelle aamuisen riitansa Anna-Kaisan kanssa.
Hän ei tavallisesti sekaantunut kyläläisten asioihin, eikä sallinut
heidän sekaantua omiinsa, mutta tämä asia painoi hänen mieltänsä ja
keventyäkseen hän sen kertoi naapurin emännälle, koska tämä juuri
sattui tulemaan.
Anni nauroi.
-- Ettekö te nyt ole siitä kuulleet, että Anna-Kaisalla on paikka
valmiina Helsingissä ensi kuun alusta!
-- Paikka Helsingissä Anna-Kaisalla...! sai emäntä huudahdetuksi.
-- Minä, joka en koskaan kuuntele, mitä kylällä puhutaan, minä en
ole kuullut mitään. No, ja kummoinen paikka se on ja kuka sen on
toimittanut?
-- Johan siitä nyt on vuosia, puhui Anni, -- kun Heta, meidän Jeren
sisar, läksi Helsinkiin. Eihän hänestä sitte ole kuulunut mitään moniin
vuosiin. Mutta viime markkinoille hän oli ilmestynyt kuin tuulen
tuomana. Komeana rouvana, hattupäisenä hän oli puhutellut Jereä ja
kertonut olevansa hänen sisarensa -- ei ollut sentään tullut ylpeäksi,
vaan tunnusti Jeren veljekseen. Siellä hän näki Anna-Kaisankin ja
ihastui heti, kun Anna-Kaisa oli kasvanut niin kauniiksi tytöksi.
Hän oli hatistellut häntä vyötäisistä, taputellut hänen poskeaan ja
paikalla tarjonnut hänelle myyjättären paikkaa puodissaan -- Hetalla
kuuluu Helsingissä olevan joku anniskelupuoti. Hän oli heti luvannut
Anna-Kaisalle kymmenen markkaa kuukaudelta ja paikalla pistänyt matka-
ja pestirahat kouraan.
Emäntä oli yhä nousevalla hämmästyksellä kuunnellut Heikkilän Annin
kertomusta. Hänelle selveni nyt täydellisesti, miksi Anna-Kaisan käytös
viime aikoina oli ollut niin ynseä. Markkinoiden jälkeen hän juuri oli
muuttunut.
-- Ja nyt vasta te minulle kerrotte tästä, minulle, joka kuitenkin olen
kohdellut Anna-Kaisaa kuin omaa lastani, sanoi hän vihdoin.
-- Kukapa teille uskaltaisi tulla juttuja tuomaan, te olette niin
ylpeä...!
Jonkinlaisella vahingonilolla Anni nautti Mäkelän emännän mielipahasta.
-- Voi minua onneton, kun päästin Anna-Kaisan niille markkinoille! Mitä
Jere sitte sanoo, kun häneltä sisarensa vie morsiamen?
-- Eihän Jeren ja Anna-Kaisan välillä vielä liene ollut varmoja
kauppoja, sillä viime aikoina ei Jere ensinkään ole käynyt veistämässä
huoneitaan. Taitaa ajatella, ettei niitä enään tarvitse, kun tästä
Anna-Kaisakin lähtee muille maille.
Anni nousi jo penkiltä lähteäkseen pois, mutta Mäkelän emäntä pidätti
hänet.
-- No tiedetäänkö, kummoinen ihminen se Heta nykyään on?
-- Niin muhkeaksi sanoivat paisuneen, ettei olisi tuntenut samaksi
ihmiseksi. Hän oli kertonut, että joku ylhäinen herra on hänellä
sulhasenakin. Kai se hankkii Anna-Kaisallekin toisen paremman Jeren
sijaan.
Anni nauroi terävästi, mutta Mäkelän emäntä tunsi kiukun kiehuvan
rinnassaan. Hänen kätensä vapisi, kun hän Annille kaasi kahvia.
-- Eikä Anna-Kaisa yksin lähde. Se ei niin hämmästyttäisikään, jos
piikatyttö, jonka kuitenkin on hankittava leipänsä maailmalta,
lähtisikin, mutta kun talon tyttäretkin, niinkuin Honkapään Alma, jolta
ei pitäisi mitään puuttumaan, lähtevät Helsinkiin palvelusta hakemaan...
Hetken ajan molemmat vaikenivat.
-- No mutta ovatko ne aivan hulluja?!
-- Siltä se vähän tuntuu.
Sillaikaa oli Anna-Kaisa navetassa lehmiä ruokkimassa. Ei häntä olisi
luullut kahdeksantoista vuotiaaksi tytöksi, niin tukeva ja voimakas hän
oli vartaloltaan. Kasvot olivat niin terveet, silmät suuret, vilkkaat,
hiukset tunkivat kiharoina ulos palmikoista päänlaella. Hän hyräili
itsekseen ja jäi vähä väliin mietteisiin vaipuneena seisomaan.
Kuin unessa hän oli elänyt aina siitä asti kun markkinamelussa tuo
muhkea nainen oli pistänyt pestirahat hänen kouraansa. Kuinka hän
oli tullutkin ottaneeksi ne vastaan? Hänhän jo silloin oli pestattu
Mäkelään ja Mäkelässä oli ollut hyvä palvella. Mutta rouvan puhe, hänen
kertomuksensa Helsingistä, sen kauneudesta, suruttomasta, hauskasta
elämästä oli hänet huumannut. Rouva oli sanonut, että Anna-Kaisa
tulee olemaan täydellinen kaunotar, kun hän saa oikeat vaatteet
päälleen, että kaikki tulevat hänestä pitämään, hän pääsee pääkaupungin
tansseihin ja huveihin, niin paljon kuin hän ikinä tahtoo. "Anna-Kaisa
onkin totinen tyttö, joka ei viitsi hyppiä tanssista tanssiin", oli
Jere inttänyt siihen väliin. Heta oli nauranut ja ruvennut kertomaan,
kuinka Helsingissä löytyy kauniita kirkkoja, joissa jokikinen päivä on
jumalanpalvelus ja niin hyviä pappeja...
Anna-Kaisan mielen oli vallannut tunne, jota ei voinut verrata
mihinkään muuhun kuin siihen, jonka hän kerran lapsena oli tuntenut.
Hän oli jouluaamuna ollut kirkossa kummitätinsä kanssa, koko päivän
oli oltu vieraissa kirkonkylässä ja illalla kun lähdettiin kotiin,
ajettiin suuren herraskartanon ohitse. Oli jo pimeä ja kuultavien
uutimien läpi loisti korkeista ikkunoista valo lumelle. Ja kun tultiin
mäentöyrylle, saattoi nähdä sisään. Keskellä lattiaa oli kuusi, jonka
oksilla kiilteli ja välkkyi, sen ympärillä liikkui lapsia kauneissa
puvuissa ja soitto kuului ulos asti. Nuo lapset tuolla mahtoivat olla
onnelliset, he mahtoivat saada, mitä ikinä tahtoivat, leikkikaluja,
makeisia, kahvia vaikka koska, kauniita uusia vaatteita, kaikkea,
kaikkea... Anna-Kaisa oli kummitädin sylissä peitteisiin köytettynä
niin ettei hänestä näkynyt kuin silmät ja nenän pää ja niin kankeana,
että suurella vaivalla saattoi liikkua. Hän ponnisteli ylös ja
käänsi päätään kartanoon päin niin kauvan kuin sitä vain näkyi. Ja
kun se oli kadonnut näkyvistä, teki hänen äärettömästi mieli päästä
hankeen seisomaan ikkunan alle, sinne, mistä saattoi nähdä kuusen,
jonka valoista hohde lankesi lumelle. Ehkä joku noista kauneista,
onnellisista lapsista näkisi hänet, tulisi ulos hänen luoksensa ja
veisi hänet sisään, liikkumaan likellä kuusta, olemaan yhtenä noista
olennoista, jotka saivat kaikki, mitä tahtoivat... "Täti, minä menisin
niin mielelläni tuonne tanssimaan lasten kanssa kuusen ympärille",
sanoi hän, ja täti vastasi: "ole sinä vain, lapseni, tyytyväinen siihen
osaan, jonka Jumala sinulle on antanut. Eivät nuo herraslapset ole
onnellisemmat kuin sinäkään".
Tuo lapsuuden muisto nousi niin elävästi hänen mieleensä. Juuri
samanlaisena kuin silloin herraskartano, kajasteli hänen edessään nyt
Helsinki, ihana Helsinki, jossa elettiin huoletonta, iloista elämää ja
jonka kirkoissa joka päivä oli jumalanpalvelus. Jäisivät tänne ilkeät
maantyötkin, ei tarvitsisi enään ryömiä rapakkoisia teitä, vaan olisi
jalkain alla kivikatu...! Ihmiset haukkuivat Helsinkiä ja kielsivät
häntä menemästä sinne. Anna-Kaisa tiesi kyllä että heidän kävi häntä
kateeksi, olisivat mielellään itse tahtoneet Helsinkiin, kunhan vain
olisi tarjottu paikkoja heillekin...
Anna-Kaisa seisoi unelmiinsa vaipuneena, nojaten olkapäätään pilariin,
joka pidätti läävän kattoa. Miesääni, joka, toivotti hyvää iltaa, sai
hänet säpsähtämään. Ovella seisoi Heikkilän Jere. Anna-Kaisa oli heti
täydessä työssä, eikä ollenkaan näyttänyt huomaavan häntä. Hyvän aikaa
Jere seisoi ääneti, vihdoin hän hitaasti alkoi:
-- Kuules Anna-Kaisa, minulla olisi sinulle hiukan asiaa. Saanko nyt
puhua?
-- Mitähän asiaa sinulla sitte on? Olenpa taitanut sen ennenkin kuulla,
joten voit säästää sanasi.
-- Älä ole noin ylpeä. En ole moneen päivään käynyt rakentamassa
mäellä. Sinun vallassasi on määrätä, heitänkö koko puuhan, vai
rakennanko huoneet valmiiksi. Nyt on sula syksy, voisin jouluksi saada
kammarin katon alle.
-- Vai minustako se riippuu? No rakenna, rakenna sitte, minä en kiellä,
lähdenpä viikon perästä pois koko näiltä tienoilta, joten en ole sinua
häiritsemässä.
Jere tuijotti totisena eteensä. Hänen suuri kouransa lepäsi oven
pielessä.
-- Etkö muista sitä iltaa vuosi takaperin, kun kuunvalossa palasimme
metsähalmeelta? Minä silloin puhuin sinulle, että etköhän rupeisi
kanssani yksiin leipiin, rakentaisin huoneet tuolle korealle mäelle,
hankittaisiin porsas ja...
-- Mitä niistä enään puhuu! Ne ovat minulta aikoja sitte unohtuneet.
-- Mutta ei minulta.
-- No sinä, joka ne muistat, rakenna sinä ja asu rakennuksissasi. Minä
menen Helsinkiin, sisaresi on jo toimittanut minulle paikankin.
-- Ja vielä tänä kesänäkin tunnuit sinä aivan taipuvaiselta. Mutta
jollet enään minusta huolikkaan, niin jää sentään näille maille.
Mäkelässähän sinua on pidetty kuin omaa lasta. Tapasin tuonoin tytön,
joka oli ollut Helsingissä, ja hän kertoi, kuinka siellä satoja
maalaistyttöjä kävelee ilman paikkaa; kaikkien sinne tekee mieli ja
siellä monet sortuvat turmion tielle. Sinä olet nuori ja kaunis, älä
mene.
-- Kiitoksia vaan neuvostasi! Olisit voinut antaa ne omalle
sisarellesi, minähän sinulle olen ventovieras.
Anna-Kaisa astui ylpeästi Jeren ohitse pihaan. Tuvan porstuassa tuli
Heikkilän emäntä häntä vastaan.
-- Tuleeko piankin matka Helsinkiin? kysyi hän.
-- Viikon päästä.
Anna-Kaisa vastasi lyhyesti, hän oli kaikkien puheessa kuulevinaan
ilkeyttä ja ivaa, joka häntä ärsytti äärimmilleen. Tuvassa häntä
odottivat emännän varoitukset kaupungin vaaroista. Hän puhui lempeällä
äänellä, sanoi tekevänsä sen vain rakkaudesta ja heltyi lopuksi
itkemään. Hänestä tuntui niin vaikealta antaa Anna-Kaisan mennä niin
kauvas, ties milloin ja millaisena hän palaisi ja palaisiko koskaan.
Tänne jäisi vanha, sokea äitikin suremaan.
Anna-Kaisa ei hänelle vastannut mitään, rinnassa tuntui ikäänkuin
pistos. Äiti ei tästä vielä tietänyt mitään. Vaikeinta oli mennä
hänelle siitä ilmoittamaan. Melkein vavisten Anna-Kaisa eräänä iltana
likeni saunaa, jossa hänen äitinsä asui kestinä. Oli niin pimeä, ettei
voinut eroittaa omaa kättään, jos piti sitä silmiensä edessä. Satoi ja
tuuli. Anna-Kaisasta tuntui siltä kuin hän olisi menossa varkaisiin.
Oikein hän vavahti, kun koira rupesi haukkumaan tuvan luota. Heikon
tulensäteen johtamana hän löysi ovelle. Siihen hän seisahtui. Sisältä
kuului veisaamista. Se oli tuttua virttä ja ääni oli tuttu, vapiseva
akan ääni. Anna-Kaisa tempasi oven auki.
Leveällä rahilla olkivuoteella istui laiha, vanha eukko. Seinät olivat
mustat, ikkunalla tuikki kitupiikki, suloinen lämmin leijaili ilmassa
ja kiukaan takaa siritti sirkka.
-- Hyvää iltaa, tervehti Anna-Kaisa.
Akka nosti harmaan päänsä ja vaani ympärilleen sokeilla silmillään.
-- Joko sinä lapseni viimeinkin tulet! Kertovat sinun lähteväsi
kaupunkiin. Miksi sinä heität Mäkelän hyvän emännän, mikset rupea
vaimoksi Heikkilän Jerelle, joka on niin kelpo mies kuin ikinä voi
olla, miksi heität minut vanhan äitisi? Minulla on ollut kahdeksan
lasta, jokikinen heistä on ollut isänsä kaltainen ja kaikki ovat he
eläneet kurjaa elämää. Sinä minun viimeinen lapseni, menetkö sinäkin
samaa tietä? Sinä olet ottanut paikan Jeren huonomaineisen sisaren
luona... Älä mene...!
-- Mutta, äiti kulta, sai Anna-Kaisa sanoneeksi. -- Ei se kaupunki
kummempi pahuuden pesä ole kuin muutkaan paikat maailmassa. Siellä on
kirkkoja ja jumalanpalvelus joka päivä. Minä saan siellä hyvän palkan
ja voin siten paremmin auttaa äitiäkin.
-- Minä menen pian hautaan, minä en enään tarvitse paljoa. Mutta sinä
olet nuori, elämä on edessäsi. Sinä menet kaupunkiin, jossa enemmän
kuin kirkkoja on huvipaikkoja. Mutta muista vanhan äitisi sanat: älä
myy sieluasi saatanalle!
Sokea äiti lausui ne sanat kamalalla totisuudella. Anna-Kaisan korvissa
ne kaikuivat vielä, kun hän asteli Mäkelää kohti pimeän kylän läpi.
Hänen rauhansa oli poissa, ilo ja riemu, jolla hän ennen oli ajatellut
Helsinkiin menoa, olivat kaukana. Hän pelkäsi koko Helsinkiä ja
tuumaili rahojen poislähettämistä.
Aamulla näytti taas valoisemmalta, varoitukset olivat ikäänkuin
pahaa unta vain. Ja kokonaan ne poistuivat, kun Honkapään Alma
päivällisaikaan tulla pyyhälti Mäkelään tapaamaan Anna-Kaisaa.
-- Kuules nyt, minä sain kirjeen Helsingistä. Torstai-iltana meidän
pitää olla perillä. Tytöt tulevat asemalle vastaan. Minäkin saan
myyjättären paikan eräässä puodissa aivan likellä Hetan kauppaa. Voi
voi, mitkä päivät meille koittavat!
Alma syleili Anna-Kaisaa ja nauroi ja Anna-Kaisa nauroi. Suurena,
ihanana ja äärettömänä Helsinki kajasteli silmien edessä, aivan
niinkuin muinoin herraskartanossa se, joulukuusi, jonka valossa
ainoastaan iloittiin ja hymyiltiin. Anna-Kaisa oli astumaisillaan sen
lumottuun piiriin... Varhaisena aamuna seisahtuivat Honkapään rattaat
Mäkelän portaitten eteen. Puoliyön aikaan oli jo noustu, Anna-Kaisa oli
keittänyt läksiäiskahvit ja itkenyt emännän ja äitinsä kanssa, joka
eilisillasta asti oli ollut Mäkelässä. Jere oli saapunut auttamaan, hän
se kantoi Anna-Kaisan tavarat rattaille. Oli aivan pilkkosen pimeä,
lyhdystä lankeavassa soikeassa valossa saattoi vielä hetkeksi nähdä
molemmat tytöt, jotka istuivat rinnattaan, Anna-Kaisa itkien, Alma
nauraen hänen lapsellisuuttaan. Sitte läjähytti renki piiskalla hevosta
ja rattaat läksivät liikkeelle, kadotakseen pimeyteen.
Mäkelän emäntä kutsui Jeren kahville ja istuutui itse penkille
Anna-Kaisan äidin viereen. Sokea akka piti käsiään ristissä ja
kiikuttaen laihaa vartaloaan, mutisi hiljaa rukousta. Kukko lauloi,
kiviseltä tieltä kuului vielä rattaiden rätinää. Äänettömyys vallitsi
pitkän aikaa tuvassa.
-- Nyt se meni. Mimmoisena palannee ja palanneeko koskaan, sanoi
vihdoin Mäkelän emäntä.
-- Monet ovat menneet, harvat palanneet, sanoi vapisevalla äänellään
Anna-Kaisan äiti.
Jere pyyhkäsi hihallaan silmiään. Kyyneleet tuppasivat esiin aivan
väkisin.
Elävänä haudattu.
Hän oli nuorena ollut kaunis. Vielä nytkin olivat piirteet hienot,
säännölliset. Tukka oli valunut kutreina kulmille, pää oli ollut
pystyssä, vartalo notkea ja ryhti ylpeä. Heleä nauru oli hurmannut
miehet, poskien puna, palmikon paino houkutellut talon pojatkin
kosimaan piikatyttöä.
Mutta köyhälle miehelle hän oli mennyt ja hänen vaimonaan, hänen
lastensa äitinä oli hänen kukoistuksensa lakastunut. Kaikki ne tuhannet
hetket, ne näkymättömät mielialat, jotka saattavat himmentää silmästä
kiillon, taivuttaa kenon niskan, lamauttaa jäntevyyden, ne mahtuvat
sanoihin _huoli_ ja _työ_. Huoli ja työ olivat hänetkin sokeaksi
tehneet ja vihdoin laskeneet vuoteelle, jossa hän kävi yhä heikommaksi,
vapisevammaksi, yhä raskaammaksi ristiksi pojalleen ja poikansa
vaimolle.
He asuivat sydänmaalla uudistorpassa, jonka hirret mies ja vaimo
olallaan olivat kantaneet kodikseen korvesta. Peltotilkkusesta korjasi
halla joka syksy elon ja ainoa lehmä oli vaihdattava leiväksi. Se
koski kipeästi kun piti olla lisänä sellaisessa paikassa, olla niin
voimattomana, ettei olisi jaksanut liekuttaa lapsen kehtoa, kun se
itki, olla niin köyhänä, ettei ollut leipäpalasta antaa niille, jotka
olivat elämää rakkaammat, joiden hyväksi olisi tahtonut henkensä
antaa. Hänellä itse teossa ei ollut muuta kuin elämää ja henkeä sen
verran, että hän ymmärsi rakkauden elävän itsessään, ymmärsi että hänen
kuolemansa olisi ollut huojennus, ja ettei hän _saanut_ kuolla.
Tupa oli pieni savupirtti, jonka matalasta ovesta täytyi astua
kumarruksissa sisään. Kun kättä nosti, ylettyi se lakeen, joka oli
kiiltävän musta. Ikkunat olivat pienet, talvella oljilla peitetyt.
Hän tunsi jokaisen hirren permannossa ja seinässä, tiesi orret, tiesi
askelten määrän vuoteeltaan kiukaalle, sängylle, jossa mies ja vaimo
makasivat, pöydän luo ja siitä penkkiin. Umpisokeana hän osasi astua
yli kynnyksen ja kumartaa päänsä oven kohdalla, hän tunsi ulkona
likeisimmän ympäristön, tien aidalle, saunaan ja kaivolle. Aikaa
oli ollut oppia kaikkea tuota tuntemaan. Häntä oli tuhansia kertoja
talutettu siitä kynnyksestä, tuhansia kertoja hän oli omin voimin
laahaunut paikasta toiseen, kaatunut, kolahuttanut päänsä ovien pieliin.
Voi niitäkin pitkiä talvisia öitä, kun koko maailma oli rauhan
unessa ja ympärillä kuului tyyni hengitys ja omaan silmään ei tullut
hetkenkään lepo; jäseniä vain särki paljosta makuusta kovalla
vuoteella, jonka lautapohja tuntui olkien alta. Hän itki ensi aikoina
ja väänteli tuskassa, epätoivossa, kun tiesi ulkona milloin valkoisen
lumen ja tähtitaivaan kimaltelevan, milloin kesälämpöisen ilman olevan
tuoksua täynnä ja paimenten metsässä laulelevan! Mutta vähitellen tuli
nykyaika hänelle vieraaksi, unohtuivat kestävän elämän piirteet ja hän
eli elämäänsä uudestaan lapsesta saakka. Hänen ajatuksensa liikkuivat
kuolleitten omaisten haudoilla, hän näki nurmikkomättäitten alta heidän
kasvonsa ja kuuli heidän kutsuvan luoksensa. Koko väki heräsi välistä
siitä, että hän puhui asioista tai ihmisistä, jotka olivat jo maaksi
maatuneet. Hän saattoi olla niin irroillaan koko elämästä, että jo
luuli olevansa kuollut. Silloin tuntui vaikealta herääminen ja entisen
kurjuuden alkaminen uudestaan. Silloin hän rukoili, rukoili, melkein
toivottoman hartaudella, että Luoja hänet todellakin luoksensa ottaisi.
Hänen ainoana ilonaan olivat lapset, niissä koko hänen nykyinen
maailmansa, kaikki mitä elämä saattoi hänelle antaa. Hän oli laulanut
nuoruutensa laulut heidän kätkyittensä ääressä, kertonut heille
lapsuutensa sadut, opettanut heitä lukemaan. Niiden nauru oli ainoa,
joka sai hänen kangistuneet leukansa taipumaan hymyilyksi, niiden
lämpöiset kädet hänen poskellaan olivat kuin aurinko valaisemassa
syksyn alastonta metsää. Mutta viimeiseltä tulivat öitten ja päiväin
tuskat hämäriksi, epäselviksi ja lapset saivat hyväellä hänen kättään,
ilman että hän siitä tiesi tai heräsi. Välistä oli järki valveilla,
välistä kokonaan poissa. Ja kun se palasi, näytti se suuren askeleen
hautaa likemmä, mutta henki ei sittenkään lähtenyt; kitui vaan kurjassa
olennossa, joka ei ajatellut eikä tuntenut.
Vähitellen syntyi häneen tunne, joka nousi kuin ruoho raunioiden
mullasta, toivon tunnehan rupesi haluamaan muutosta, vaikka
minkälaista. Jospa häneltä esim. taittuisi joku jäsen tai kuolisi tuo
pikku tyttö, jolla miniä oli kertonut olevan vaalean tukan ja siniset
silmät. Sitä tukkaa hän oli silitellyt ja suudellut suurimpana ilona.
Vietäköön häneltä vaikka sekin vaikka mikä otettakoon! Kunhan vaan
tuska tulisi uudeksi ja herättäisi hänet horrostilastaan.
Ja muutos tulikin vaikkei juuri siinä muodossa: päätettiin lähettää
hänet omaksi ja muitten huojennukseksi vaivaistaloon!
* * * * *
Huomen aamulla hän viedään. Hevonen on jo tilattu, häntä on käytetty
saunassa, turkki on lainattu matkaa varten. Kapineita ei hänellä ole
muuta vietävää kuin vaatteet päällään ja kuolinpuku.
Ilta on pimeä, tähdetön. Takassa palaa tuli. Tupa on siivottu, kahvia
on toimitettu. Lapset ovat kaikki puhtaisiin paitoihin puettu mies
istuu sänkynsä laidalla pää käden nojassa, vaimo askaroitsee.
-- Niinhän nämä ovat kuin äitimuorin hautauskahvit, sanoo hän
kaataessaan kahvia ja purskahtaa itkuun.
Muori itse ei itke. Hän on niin puhtaassa puvussa sängyllä pitkänään.
Laudan kovuus hänen allaan ei tunnu, mieleen eivät muistu enään pitkinä
ne entiset loppumattomat, toivottomat yöt. Ne ovat nyt kaikki jääneet
jälelle päin, nyt on koko elämä lopussa, se elämä, joka kerran eli
nuorta kukoistusta ja kului sokeudessa näitten seinäin sisällä. Kun ne
eivät enään suo suojaa, silloin loppuu elämäkin, silloin hän on kuollut
ja haudattava. Kuin unennäköä on koko menneisyys huolineen, töineen.
Siinä oli sentään niin paljon iloa, niin paljon onneakin ollut,
rakkautta oli saanut ottaa ja antaa ja nyt oli mielessä tilaa vain
kiitollisuudelle, ylistykselle. Ainoa, joka vielä sitoi maailmaan, sitä
hän kosketteli käsillään viimeistä kertaa, siihen hän painoi kuihtuneen
poskensa, sitä rutisti hän povelleen, ikäänkuin olisi tahtonut lopettaa
voimansa siihen liikkeeseen. Täytyihän hänen ottaa maanpäälliseen
hautaansa nuo rakkaat kasvonpiirteet, joita ei hän koskaan ollut
nähnyt, silittää niitä pehmeitä hiuksia, joihin hänen rakkautensa oli
kiinni kasvanut. Ja viimeisen kerran hän korotti vapisevan äänensä ja
kutsui luoksensa lapset niinkuin monasti ennen.
-- Tule, Taavi poikani, lukemaan!
Ja Taavi lukee totisena ulkoa katkismuksensa kysymykset ja vastaukset
sujuvassa jaksossa.
-- Lupaakos Mari parantaa sisälukua?
-- Lupaa.
He jäävät juhlallisina seisomaan ikäänkuin olisivat vieraissa. Ja kun
hän jakaa heille kahvista säästetyn sokeripalan, kiittävät he niinkuin
on opetettu.
-- Ruusa rukkani, tule ottamaan sokeria.
Hän vetää heidät kaikki ympärilleen houkutellen, kunnes saa heidät
teuhaamaan, temmeltämään. Ja hän jää siihen yksin istumaan ääneti ja
kuihtuneena, heikkona kuin laho kanto nuoren metsän keskessä.
Valmistuksia ei tehdä paljon, ei ole erityistä puhuttavaakaan. Ennen
maatapanoa tahtoo pojan vaimo, että laulettaisiin virsi.
-- Niinhän siitä tulee kuin ruumiin lähtövirsi! sanoo muori itsekseen.
Sitte koko väki nukkuu, ja hän yksin valvoo viimeistä yötänsä,
kuuntelee hengitystä ympärillään niinkuin hän pitkinä vuosina joka yö
on tehnyt. Aika ei tunnu pitkältä. Järkikään ei sumene, vuode ei ole
kova. Huomenna viedään hautaa niin likelle, täyttyy kaihottu toivo.
Mutta sydämmen juurissa kirvelee vielä jotakin, vienoa surua, joka
sitoo elämään: kaipaus tänne, halu jäädä _tänne_ sittenkin, tänne,
josta on pyrkinyt pois!
Hän makaa selällään hiljaa aamuun asti, kädet ristissä rinnalla. Päivän
sarastaessa valjastetaan hevonen, hän puetaan lämpöiseen turkkiin,
taivuttaa päänsä talutettaessa kynnyksestä ja sitte hänet peitetään
pehmeisiin heiniin. Mutta hänen sydämmensä tekee silloin viimeisiä
töitään, viimeiset kyyneleensä vuodattaa hänen sielunsa, hän on
tuskasta tukahtua. Veräjällä muistaa hän kysyä, ovatko kuolinvaatteet
mukana. Pojan vaimo palajaa reelle, kumartaa itkettyneet kasvonsa hänen
ylitsensä ja rauhoittaa häntä. Muori ojentaa vielä peitteiden alta
luisevan kätensä ja sopertaa kiitosta.
Sitte alkaa pitkä matka kirkkomiesten seurassa. Metsät ovat lumessa,
anturoista kuuluu nariseva ääni. Hän ei tiedä mistään, on kuin
horrostilassa. Poikansa on häntä ajamassa ja hoitaa häntä hellästi.
Vasta kirkonkylässä hän herää, kun kellot rupeavat soimaan. Hän ei ole
kuullut niitä niin pitkiin aikoihin, että ne ovat melkein unohtuneet.
Nyt hänet valtaa ääretön tunne. Se on pelkoa, pyhyyttä, autuaallisuutta
täynnä, sellainen vavistuttava juhlallisuuden tunne, kuin jos hänet
hautaan laskettaisiin.
* * * * *
Silloin hän todellakin oli hautaa likellä.
Kun pojan vaimo muutaman viikon kuluttua läksi vaivaistalolle häntä
katsomaan, oli hän jo kotvan maannut kuolleena haudassaan.
Yö Adrian äärellä.
Matkustajat olivat kokoontuneet laivan kannelle, he istuivat pitkin
penkkejä, enimmäkseen ääneti, kukin vajonneena katselemaan komeaa
vuorimaisemaa, jonka kainaloissa Abbazia ja Fiume lepäsivät, toinen
akaasialehdossa viinitarhojen ympäröimänä, hymyilevänä kuin huoleton
impi, toinen kalliokielekkeille kavunneena kuin uhkarohkea nuorukainen.
Ilma oli lämmin, heikko tuuli liikutteli merta, tuoden tuoksua
oleanderipuista rannalla. Edessä oli aava meri, se upposi rajatta
taivaan laitaan ja ainoastaan aaltojen vaahtopäät harjat osoittivat,
mikä sini kuului taivaaseen, mikä mereen. Pitkiä matkoja seurasivat
vuoret, välistä metsäisinä mäkinä, välistä taas huippuina, joita peitti
ainainen talvi. Niihin lankesi pilvistä omituisia valoja ja varjoja,
milloin ne loimottivat sinipunertavassa hohteessa, viereisen huipun
kuultaessa kullankarvallisena, milloin ne utuisina, harmaina loivat
laaksoihinsa jyrkkiä varjoa, jotka valuivat alas pitkin niiden kylkiä
kuin sysimustat, pehmeät villavyöt. Kun laiva oli päässyt aavalle
merelle ja viimeinen maakaistale oli katoamaisillaan, näkyi vielä
vuorten pitkä jono, huippu huipun vieressä, ikäänkuin joukko päitä,
jotka kurkottautuvat katselemaan toistensa olkapäitten yli.
Aurinko seisoi jo kiinni meren pinnassa. Vaahtopäät laineet näyttivät
huuhtovan sen laitaa ja sen säteet kimmelsivät vedessä. Mutta etenevät
vuoret olivat kuin tulessa, harjanteista näytti nousevan hienoa savua,
ijäiset lumet näyttivät syttyneen tuleen.
Laivan perässä seisoi, erillä muista matkustajista, mies ja nainen.
He olivat molemmat nuoret, puetut matkapukuun ja puhuivat vierasta
kieltä. Hurmaantuneina he katselivat maisemia, hurmaantuneina heidän
silmänsä vaipuivat toisiinsa, ihastuksissa mies kietoi käsivartensa
naisen vyötäisten ympäri, kun tuuli kiikutti laivaa. Ja kun suurempi
laine sitä nostatti, lankesi nainen penkille istumaan ja veti miehensä
perässään. He nauroivat molemmat ja jäivät siihen käsitysten istumaan.
Päät painuivat vastatusten, hiukset koskettivat toisiaan.
-- Mikä hurmaus tässä yksinäisyydessä, kaukana kotoa, yllä taivas, alla
meri, ympärillä suurta, ääretöntä. Ei kukaan tunne meitä, ei kukaan
ymmärrä kieltämme, me olemme kaksin...!
-- Ja aamulla olemme Veneetsiassa. Katso noita aaltoja, ne ovat
ihmeelliset, sinivihriät, läpikuultavat. On aivan kuin joku avaisi
syliänsä ja ojentaisi hempeät käsivarret hyväilemään. Mutta sinä olet
kalpea, kulta, voitko pahoin?
-- Pyörryttää niin omituisesti.
Se oli meritauti, joka oli tulossa. Hän nouti tyynyn alhaalta ja peitti
vaimonsa penkille pitkäkseen. Ja kauvan aikaa hän lepäsi silmät kiinni.
Tuli jo parempi olla, ei pyörryttänyt, kiikutteli miellyttävästi,
niinkuin tuuli mahtaa tuuditella veden neitoja aalloilla. Hän oli siinä
tahdotonna, mitään ajattelematta, rinnassa rauhan, turvallisuuden
tunne. Kun hän avasi silmänsä, kohtasivat häntä miehensä kasvot.
Kuu oli suurena taivaalla. Jollei sitä olisi ollut, olisi ollut
pilkkosen pimeä. Ei näkynyt muuta kuin vettä ja taivasta, kuu katseli
taivaalta veteen ja vedestä katseli toinen kuu taivasta. Muutoin oli
tyyntynyt, vaahto aaltojen harjoilta vähennyt, suuria pilviä vain
uiskenteli ilmassa. Yö näytti tulevan mitä ihanin.
Matkustajat istuivat vielä kannella, muitten muassa vanhanpuoleinen
herra ja rouva kahden tyttärensä kanssa. He puhuivat vuorotellen
kroaattia ja saksaa.
-- Minä en usko meritautia, jatkoi rouva puhettaan. -- Jollei tahdo,
niin ei sitä saa, se on enemmän tai vähemmin teeskentelyä. Olen
matkustanut Välimeren yli Egyptiin ja vaikka kävi kova tuuli, niin en
ollut merikipeä, sillä en tahtonut olla sitä.
-- No en minä nyt tiedä, tahtooko sitä suorastaan kukaan, vastasivat
kuin kuorossa herra ja tyttäret.
He olivat hyvänvoivannäköistä väkeä, puheesta päättäen huviretkellä
Veneetsiaan. Herra läksi sitte tilaamaan ruokaa, sillä syömistä piti
hän parhaana apukeinona merikipua vastaan -- jos sellaista näin tyynenä
yönä voisi tulla kysymykseenkään.
Vähitellen hajosivat matkustajat kannelta, paitsi nuori nainen joka oli
pitkänään ja hänen miehensä, joka istui hänen vieressään.
-- Uskallankohan minä nukkua tähän? Minun on tässä niin hyvä.
-- Kuinka et uskaltaisi armaani? Minä istun vierelläsi ja meri tyyntyy,
minkä ehtii.
Hän silitti hänen poskeaan ja painoi kiinni hänen silmänsä. Hän
kiikkui kuin kehdossa, aallot loiskivat, tuulet lauloivat kehtolaulua.
Jo alkoivat unet liidellä hänen ympärillään. Ne olivat utuiset ja
epäselvät, hän ei saanut yhtään niin kiinni siivestä, että olisi voinut
nähdä sen piirteet. Ne kahisivat hänen ympärillään, hän tunsi niiden
likeisyyden ja nautti siitä. Niin hän nukkui kauvan.
Äkkiä hän heräsi siitä että kasvoille tuli jotakin kylmää, märkää. Hän
nousi istumaan, mutta putosi takaisin pitkäkseen. Hän oli hihnalla
sidottu kiinni penkkiin. Tuuli tarttui hänen huiviinsa ja vei sen
mukanaan. Laiva kallistui niin, että kansi kosketti vettä. Oli
pilkkosen pimeä, satoi, vinkui, ulvoi. Toisessa päässä seisoi pitkä
mies, joka vaivoin pysyttelihe pystyssä. Se ei ollut hänen miehensä.
Missä hän oli, oliko tuuli hänet vienyt...?
Nuori nainen sai hihnan irroitetuksi ympäriltään ja nousi. Hänen
päätään huimasi, myrsky tarttui hänen vaatteisiinsa ikäänkuin
viedäkseen hänet ilmaan. Hän putosi kannelle ja vieri laivan kiikunnan
mukana, kunnes sai kiinni penkin jalkaan. Suuri puupöytä irroittui
sijaltaan, kannen alta kuului hälinää. Äkkiä välähti häikäisevä valo,
pilvi ratkesi liitteissään, salamat iskivät vastatusten kaikista
ilmansuunnista. Aallot vyörivat korkeina kuin vuoret, vaahto vain
hulmusi harjoilla. Salama sammui, kuu jäi näkyviin!
Nainen makasi permannolla suinpäin, pidellen kiinni rauta-aidasta.
Laivan kallistuessa, avasi meri häntä vastaan kitansa, hän tuli sitä
niin likelle, että suolainen pärsky kasteli hänen kasvonsa. Kuu valaisi
tumman kirkkaalta taivaalta.
-- Armaani, oletko peljännyt? kuului myrskyn seasta.
Hän tunsi itseään nostettavan pystyyn kainaloista. Se oli hänen
miehensä.
-- Täällä on täydellinen myrsky. Meidän täytyy mennä alas.
He menivät haparoiden puitteita myöten. Kansi jäi tyhjäksi. Sieltä
kuului hirveä ryske. Penkkejä irroittui permannosta. Säpäleinä ne
hajosivat ilmaan. He eivät päässeet kannen alle, vaan pysähtyivät
laivan perään, sinne missä portaitten suojassa seisoi kaksi pientä
penkkiä seinään kiinnitettyinä. Niille he paneutuivat huppuun, kumpikin
penkilleen ja kiersivät sormensa voimakkaasti pitelemään kiinni.
Tuuli yltyi, satoi, kuu peittyi pilviin, myrsky sen taas paljasti
näyttääkseen hirveän ihanaa näytelmää sen kirkkaassa valossa. Aallot
olivat saavuttaneet kamalan ko'on. Laiva oli niiden käsissä kuin kaarna
tai lastu. Kahden laineen väliseen laaksoon jouduttuaan oli se kuin
haudassa, sieltä saattoi veden läpi nähdä kuun hohteen ja taivaan
sinin, aallon olisi vain tarvinnut kääriytyä peitteeksi laakson päälle,
niin laiva olisi ollut haudattuna.
Nuori nainen katseli näytelmää omituisella mielellä. Ei mistään näkynyt
maata, ei laivaa, ei minkäänlaista apua. Aallot olivat ihanat kaikessa
hirveydessään. Hän tunsi selvästi, että kuolema niistä tuijotti häntä
vastaan.
Täälläkö he kuolisivat, häämatkallaan, kaukana kodista...? Ehkä
se olisikin onnellisinta... he olivat omistaneet toisensa, he
olivat rakastaneet, he olivat tunteneet ajan suurinta autuutta, nyt
jatkaisivat sitä ijäisyydessä. -- Hyvä, suuri, Jumala, rakas isäni, ota
kiitos kaikesta, mitä olet antanut, se on kaikki ollut sinun johtoasi,
sinun huolenpitoasi. Suo anteeksi pahat tekoni... Sinä tiedät parhaiten
kuinka isot ne ovat olleet... Kiitos vielä siitäkin, että annat meidän
kahden kuolla yhdessä...!
Hän tahtoi panna kätensä ristiin, mutta ei voinut, sillä niillä hänen
täytyi pitäytyä penkillä. Kuun säteet taittuivat veden läpi. Hän
katseli tyynesti tuota kauneutta, joka pian hänelle valmistaisi surman.
Yhdeksäs aalto oli aina muita mahtavampi. Sitä hän jännityksessä
odotti. Se se saattoi kaataa kurjan haahden. Ja kun haaksi sitte oli
laskenut sen laaksoon, tarttui hän ajatuksissansa katkenneeseen lankaan.
He, jotka olivat unelmoineet onneaan pohjan kalpean taivaan alla,
valoisina kesä-iltoina rakentaneet avioliittoaan, täälläkö he
hukkuisivat Italian lämpöisessä yössä, vasta kun olivat vihityt
toisilleen... Entä jos aalto tulisi tässä hetkessä, riistäisi heidät
mukanaan, mutta toisen sinne, toisen tänne...?
Häntä väristytti, vilu karmi luita myöten. Hihna, jolla miehensä
oli kiinnittänyt hänet penkkiin, oli jäänyt kannelle. Millä he nyt
sitoutuisivat yhteen, että edes yhdessä saisivat kuolla?
Yhdeksäs aalto oli taas tulossa. Hän nousi kyynärpäilleen ja pingoitti
sormensa pitelemään kiinni. Se oli kamala laine, suurempi kuin mikään
entinen, vaahtoinen, nälkäinen peto. Hetkessä hän käsitti, että tuo
kaataa laivan...
-- Kulta, kuollaan yhdessä...!
Hän huusi, mutta huutoa ei kuulunut. Kylmä käsi tarttui hänen
jalkaansa. Se oli hänen miehensä käsi. Laiva keikahti... Liitteissä
rutisi, hätähuutoja kuului kannen alta, helisten särkyi lamppuja
ja porsliineja... Nainen sulki silmänsä ja tunsi onnea tietäessään
miehensä käden pitelevän itsestään kiinni. Seuraavassa hetkessä avasi
hän silmänsä. Yhdeksäs laine oli ohitse... Hän ajatteli taas.
-- Entä kotona, miten siellä saadaan tieto tästä yöstä...? Siellä
odotetaan kirjettä, käydään levottomaksi, odotetaan, odotetaan...
Kirjettä ei tule, eikä tule mitään tietoa, kuluu kuukausia, kotona
pukeudutaan suruharsoihin... He, jotka hääiltana, kukitettuina,
laululla, läksivät kotimaan rannasta, he ajelehtivat Adrian meren
aalloilla köytettyinä kiinni toisiinsa...
Kyyneleet vuotivat hänen silmistään, hän ei enään muistanut merta
eikä vaaraa, hän ajatteli vain kotimaata ja omaisia ja pingoitti
vaistomaisesti kätensä pitelemään kiinni. Kului pitkä aika ennenkuin
hän muisti, niissä oli. Miehensä painui hänen ylitsensä.
-- Vaara on ohitse, armaani. Kuljemme tuulen mukaan hätäsatamaa kohti.
Yö oli kamala. Pelkäsitkö pahoin?
Aamu valkeni, kuu oli kadonnut. Meren pinta oli melkein tyyni, mutta
mainingit kiikuttivat vielä laivaa. Kannen alla näytti surkealta.
Tukahduttavassa ilmassa matkustajat makasivat, sekasin tutut ja
tuntemattomat, pitkin penkkejä ja permantoa. Kasvot olivat kalpeat,
silmät tuijottavat ja väsyneet, joku vaikeroi, toiset olivat ääneti,
liikkumattomina kuin kuolleet.
-- Tämä on aivan kamalaa, läähätti heikolla äänellä vanha rouva
tuontuostakin. -- Minä olen matkustanut Välimeren yli Egyptiin, enkä
silloin ollut ensinkään kipeä. Mutta tämä on aivan kamalaa...!
Hänen äänensä tukahtui noihin kohtauksiin, jotka kuuluvat meritaudin
luonteeseen.
Nousevan auringon valossa alkoi kaukaisuudesta häämöittää maata, toiset
väittivät, että jo parin tunnin perästä oltaisiin Veneetsiassa.
Miten taivas oli sininen, miten meri hymyili! Ei olisi voinut aavistaa,
että toinen muutama tunti sitte iski salamoita ja toinen ärjyen aukoi
vaahtoista kitaa...
Jo saattoi selvästi eroittaa likenevän sataman, se oli korkea maa
mustine metsineen ja joukosta saattoi tuntea rakennusten haamuja ja
huippuja. Mutta Veneetsia ei se ollut.
Matkustajat olivat kokoontuneet kannelle, jännitetyssä odotuksessa.
Laiva laski ankkurin.
Edessä oli korkeaa vuorimaata, jonka rinteillä viinitarhat upeilivat
ja sypressit korkeina, solakkoina nostivat kruunujaan. Metsästä
pisti esiin rakennuksia ja kirkontorneja, siinä oli nähtävästi
pieni kaupunki. Tie kulki aivan rantaa myöten ja mäkeä ylös nousi
tuontuostakin pieni, näppärä aasi kuormineen, joka kooltaan oli paljon
suurempi kuin vetäjä itse. Maalaistyttöjä näkyi räikeissä, keveissä
puvuissa.
Matkustajat kokoontuivat kapteenin ympärille. Hän oli juuri
menemäisillään lepäämään yön vaivoista.
-- Missä nyt ollaan? Milloin tullaan Veneetsiaan?
Kysymyksiä sateli hänen ympärillään. Oltiin Piranon rannalla. Parin
tunnin kuluttua lähdettäisiin ja oltaisiin illalla Veneetsiassa.
Tuskaa.
Kirjettä ei ole tullut kolmeen viikkoon. Viimeinen oli Veneetsiasta ja
kertoi mielialoja Italian öistä ja gondooli-lauluista. Mutta siitä on
kolme viikkoa. Kirjeitä on saattanut matkalla joutua hukkaan, mutta
jonkun olisi kuitenkin täytynyt ehtiä perille.
Kahden viikon aikana hän on odottanut jokaista postia, odottanut täynnä
kaihoisaa, vapisevaa toivoa. Hän on ottanut kaiken järkensä avuksi,
päättänyt olla tyyni, odottaa levollisesti. Hän on niellyt kyyneleensä,
purrut huulensa kokoon. Mutta sittenkin on hän tottunut alinomaiseen
pelkoon, hänen kuulonsa on harjaantunut eroittamaan pienimpiäkin ääniä.
Hän toivoo jokaiselta tulijalta jotakin tietoa, näkee jokaisessa
onnettoman uutisen tuojan. Ei hän vaikeroi, ei hän kerro kellenkään.
Hän työntää kaikki tunteet syvälle mielensä pohjaan ja hymyilee --
jos sitä hymyksi saattaa kutsua, sitä, joka jäljittelee naurua, kun
sydämmessä vihloo.
Ja tähän päivään hän on koonnut viimeiset voimansa, keräillyt
sirpaleetkin toiveistaan. Ja kirjettä ei tullut!
Hän seisoo portailla liikkumattomana, nojautuneena pilariin. On
helteisen kesäsydämmen keskiyö, jolloin käki jo on laannut kukkumasta
eivätkä pikkulintuset enään viserrä. Taivaanrannalla, siinä missä
aurinko laski, viipyy vielä ruskoa, sumut ovat levinneet vaaleiksi
järviksi, joissa saarina ui kumpujen vihreä.
Jumala oletko sinä minut hyljännyt? sanoo hän yksitoikkoisella,
väsyneellä äänellä ja tuijottaa eteensä. Hän on valkoisessa, väljässä
yöviitassa, käsivarret riippuvat suorina ja hervottomina, kasvot ovat
kalpeat ja silmien tuli on sammumaisillaan.
Oletko sinä minut hyljännyt? lausuu hän uudestaan ääneen. Hän ei
ajattele mitään, ei muista mitään, lausuu ne sanat vaan tottumuksesta,
ulkoa, sillä hän on viime aikoina käyttänyt niitä niin usein, ettei
niihin enään aina riitä henkeä. Hänen sielussaan ei tunnu liikkuvan
mitään, eikä hänen kasvonsa piirteissä vaihtele ainoakaan väre. Silmien
alla on tumma varjo ja poskipäät ovat kylmät. Ei häntä koske kostea
sumuilma, ei se, että ilta on kulunut yöksi. Kaikki on kadonnut hänen
ympäriltään ja sijaan astunut ikäänkuin harmaa sumuharso, jota hiljaa
vedetään eteenpäin hänen ohitsensa. Se on niin laaja, että se peittää
kaikki ja niin hienosti läpikuultava, että se kohottaa liitelemään
poimuihinsa. Ja sitä riittää loppumattomiin. Sille ei löydy missään
päätä. Hän katselee sitä tutunomaisella tyyneydellä, väsymättä,
kyllästymättä, antaa viedä pois itseään sen mukana viettääkseen kaiken
aikansa sumuisessa, harmaassa horrostilassa. Rupee kaukaa kuulumaan
hiljaista ääntä, joka ajoittain soi kuin kaiku kellosta. Ja taivas on
selkeä, sininen. Sumusaatossa hän kulkee, tuntee tukkansa läikkyvän
ja kuulee kuinka kellon ääni kasvaa ja tulee lauluksi, joka vierii ja
johon kaiku vastaa. Se on suruisa sävel kansanlaulua ja laulaja on kai
yksinäinen kulkija. Jo rupeevat sumut särkymään ympäriltä. Hän näkee
metsän vihreän laidan ja taivaan ja hän yhtyy hyräilemään tuota samaa
nuottia.
Yhtäkkiä sävel katkee sikseen. Hän säpsähtää suoraksi nojauvasta
asennostaan, silmään syttyy elämä ja jokaiseen jäseneen vilkkaus.
Entä jos tuo kulkija tuo kirjeen! sen odotetun kirjeen!
Saattaisihan se olla mahdollisuus! Hän ei tee itselleen selvää siitä,
miten ja mistä se olisi joutunut kulkijan haltuun. Hän kokoo hameensa
laahaavat helmat käteensä ja kiiruhtaa portaat alas, kevyesti ja
juosten, pari askelta nurmea pitkin porttiin päin.
Kirje, kirje! se on siis täällä, sitä tarvitsee vaan ottaa!... Ja koko
hänen henkensä ylenee riemuksi. Mutta miten?
Siinä hän seisahtuu äkisti ja näkee hetkessä mahdottomuuden edessään.
Että puoliyön aikana maantienkulkija toisi hänelle kirjeen samana
päivänä, jolloin posti tuli tuomatta. Hulluutta, hulluutta! Ja hymy käy
kankeaksi, käsivarret vaipuvat alas suoriksi, hän lähtee hoiperrellen
sisään ja sulkee oven vanhaan totuttuun tapaan. Mitään ajattelematta
hän saapuu omaan huoneeseensa ja istuutuu vuoteen laidalle. Ei hän itke
eikä tunne unta, mutta kasvot vaipuvat käsiin. Ympärillä kuuluu ääniä
ja yhtä ei voi eroittaa toisesta. Kuni tietä pitkin vaeltavat hänen
ajatuksensa, joista hän ei saa selvää. Vihdoin hän tuntee aavistuksen
tapaisesti Italian lemuavaa, kuumaa ilmaa ympärillään. Marmoripilarit
kuvastuvat veden syvässä. Myrttipuiden varjot ovat mustat, ilma on
läpikuultavaa, sinistä ja täynnä tenhoa. Gondooli liitää tyyntä katua,
laulu soi ja soitto hurmaa ja gondoolin pohjalla nukkuu _hän!_ -- --
-- mies, jonka otsa on korkea ja tukka tumma. Hän hymyilee onnelleen,
mutta se ei ole Veneetsian kuutamoyö, vaan kalpea Suomen taivas ja
kaukainen morsian...
Tyttö hypähtää hurjistuneena ylös ja levittää kätensä. Mutta syli jää
kylmäksi, katse katoaa tyhjyyteen ja hän tuntee kuinka yhtaikaa elämä
on niin kaunista, niin kaihoa täynnä!
Hän hengittää syvästi, niin että tuntee jokaisen solun liikahtavan
sijaltaan. Sydän lyö kuuluvasti ja silmä tuijottaa yhteen kohtaan.
Niin hän seisoo hetken ja tuntee kaihonsa äärettömyyttä. Sitte kaikki
himmenee. Hän väsyy ja laimenee, liikahtaa sänkynsä laidalle, työntää
vaistomaisesti kengät jalastaan ja raukee siihen. Silmät ovat ummessa,
hengitys tulee tasaiseksi, mutta ajatus ja kuulo toimivat koko ajan.