Oli kulunut vuosi, oli kevät. Akseli oli jo aikoja sitte luovuttanut
Annan Erkille. Annan poissaollessa koko vuoden oli hän hakannut toista,
se toinen oli ollut kiinnittämässä kukkia hänen rintaansa, kun hän
astui ulos puodista, josta valkoinen ylioppilaslakki oli ostettu
päähän. Erkkikin olisi saattanut saada kukkia, mutta hän ei niistä
huolinut, kun ei voinut niitä vastaanottaa Annan kädestä. Hänelle
ei kevät vielä ollut koittanut, häntä ei ylioppilasarvo elähyttänyt
koko voimallaan, ennenkuin Anna hymyllään oli sulattanut talven hänen
rinnastaan ja hyväksymisellään vihkinyt hänen valkoisen lakkinsa.
Äärettömästi hän kaihosi Annaa, niin että välistä tahtoi ääneen
kirkaista.
Oli hän miltei varma Annan rakkaudesta... Tuontuostakin oli hän
saanut häneltä terveisiä hänen nuorempien veljiensä kautta, jotka
nyt vuorostaan olivat koulussa, ja pari kertaa oli Anna kirjoittanut
hänelle ystävällisen vastauksen hänen kirjeisiinsä. Annan kirjeet
olivat aina alkaneet: "Herra Erkki Berg!" tai vaan: "Herra Erkki!" Ei:
"_Hyvä_ herra Erkki!" Erkki oli siitä onnellinen, sillä olisihan se
rakastavalle ollut liian vähän. Rakas-sanaa taas ei tietysti sopinut
käyttää.
Onneksi sattui Erkin kaukaisia sukulaisia asumaan Annan kotipuolella.
Hän ei heitä ensinkään tuntenut, mutta sopihan heihin tutustua. Ja
matkalla kävi poikkeaminen Annan kotiin.
Kuinka hurjasti sydän sykki, kun hän viimeisessä kestikievarissa pesihe
matkapölyistä ja sitte kysyi tietä Rauhalaan. Ja kun hän ajoi pitkän
puukäytävän halki, johon talo jo näkyi, tuntui onni niin tukahduttavan
suurelta, että hän hyppäsi alas polkupyörältään ja kävellen astui
lopputien.
Rakennus oli vanha, suurten koivujen varjostama, takaa pilkoitti järvi.
Piha oli herttaisena nurmikkona. Portailla istui nuori tyttö painuneena
ompelutyöhönsä. Erkin kasvoille lensi puna, hän yskähti, nosti lakkiaan.
-- Herra Berg! Todellako? Kuinka hauska. Nyt minä ymmärrän mitä se käki
merkitsi. Tervetuloa -- ja onnea! Kuinka se on kaunis!
Anna jäi hetkeksi ihaelemaan Erkin lakkia. Erkki ei saanut sanaa
suustaan. Hän vain katseli häntä. Yhäkin kauniimmaksi hän oli käynyt,
hän oli kasvanut ja vartalo oli kehittynyt. Hänessä oli jotakin
totisempaa, naisellisempaa kuin ennen ja hän punastui Erkin katsetta.
-- Tervetuloa vieläkin! jatkoi hän. -- Käykää sisään, olkaa hyvä.
Otetaan polkupyörä tänne etehiseen. Äiti, täällä on eräs tuttavani
Helsingistä, herra Berg. Ratto, Ratto, pois nyt jo!
Viimeiset sanat tarkoittivat koiraa, joka riemuisalla hypyllä ja
haukunnalla otti vastaan vierasta. Pian kokoontui portaille koko perhe,
isä, äiti, veljet ja pikkusiskot. He tunsivat kyllä herra Bergin
nimeltä, sillä olihan Annalla hänen valokuvansa ja kun, Annan ollessa
puuhaamassa teetä, rouva Vaurio ja Erkki keskustelivat, kävi selville,
että he olivat kaukaista sukuakin. Sentähden he kohtelivat Erkkiä kuin
vanhaa tuttua ja pyysivät häntä viipymään luonaan kumminkin muutamia
päiviä.
Mutta Anna, entinen iloinen Anna, mihin hän oli kadonnut? Vakavana,
totisena hän järjesteli kodissaan ja varoitti pikkusiskoja. Ja kun
hän välistä hymyili, teki hän sen niin arvokkaasti. Miten hän oli
voinutkin niin muuttua? Erkki tunsi äkkiä olevansa hänestä hyvin
kaukana. Tuli hänen kasvoihinsa johonkin määrään entinen ilme kun tuli
puheeksi pikku siskon nukki, jonka tämä oli kantanut Erkin syliin. Se
oli punaposkinen, tummatukkainen kaunotar ja miltei liikutetuin mielin
Erkki otti sen käsiinsä.
-- Tämäkö se on, joka oli tuon teidän entisen ystävättärenne näköinen?
Anna nauroi.
-- Se, se juuri. Siitä syystä se onkin ollut minun erityisen hoitoni
alaisena. Muutoin ei se ikinä enään eläisi. Eikö totta, tuollaisia
ihmisiä löytyy?
Illallisen jälkeen he kahden läksivät kävelemään; Anna oli paljain
päin, kevyt huivi olkapäillä. Hän kääntyi tallin ohitse kulkiessa,
rengin puoleen kysymään jotakin, piioille, jotka lypsivät lehmiä oli
hänellä myöskin sanottavaa ja vasta kun tultiin puukäytävään, hyvän
matkan päähän, rupesi hän pitämään huolta Erkistä.
-- Tiedättekö, tänään kun täällä kuljin, lensi käki pääni päällitse ja
minä toivotin -- että te tulisitte meille käymään. Ajatelkaa kuinka
omituista!
-- Todellako! Te toivotitte minua, te ilostuitte tulostani?
-- Tietysti. Onhan täällä jokseenkin yksinäistä ja varsinkin on hauska
tavata teitä kouluajan tuttavia.
Hän tuli jo taas sellaiseksi, jommoisena Erkki oli häntä niin
rakastanut. Erkin kurkkuun nousivat sanat, hän olisi tahtonut kertoa,
miten hän oli kaivannut ja odottanut.
-- Kuinka tuo lakki on kaunis. Kai on ihmeen suloista kun nyt olette
valmis ja kai teillä on ollut paljon pelkoa ja paljon jännitystä ja
paljon työtä -- -- --?
-- On! sanoi Erkki innostuneena.
Nyt vasta oli hänellä kevät, nyt vasta, kun hän, Anna siitä puhui,
tunsi hän valkoisesta lakistaan ääretöntä riemua, nyt tuli työstä
palkka ja hän käveli tuota tietä, jota Anna oli polkenut lapsesta asti,
hengitti hänen kotimetsänsä ilmaa kruunatun sankarin tunteilla.
Anna otti hänen lakkinsa käteensä, katseli sitä joka haaralta, silitti
sinistä vuoria ja antoi sen sitte pois.
-- Kertokaa jotakin Helsingistä. Mitä niille entisille "ritareille"
kuuluu?
Ja Erkki kertoi. Mutta sitte hän tahtoi kuulla jotakin Annasta.
Mitä hänestä sitte oli kertomista! Hiljaisesti aika kului, päivät
olivat aina toistensa kaltaiset. Alussa oli ollut Helsinkiä ikävä,
sitte hän oli tottunut ja nyt hän viihtyi oikein hyvin, kävi paraikaa
rippikoulua, juhannuksena pääsivät jo ripille.
Rippikoulua! Se siis oli syynä hänen tavattomaan vakavuuteensa, olisipa
tehnyt mieli hänet näyttää Akselille ja Laurille. Ne eivät olisi
tunteneet.
-- Onko se teistä hauskaa? kysyi Erkki.
-- Mikä? rippikoulussa käyminenkö? Hauskaa --? No on.
Hän ensin epäili sanoisiko sitä hauskaksi.
-- Siellä selvii niin paljon, jota tarvitsee selvänä tietona elämän
tiellä.
Se ilta kului kuin humaus ja yön Erkki nukkui, korvissaan vielä se
sävel, jota Anna illalla oli soittanut. Seuraavana päivänä läksi hän
Rauhalasta koko perheen saattamana puukäytävän päähän. Siellä tuli
vastaan mies, jolla oli asiaa "herralle". Kun hän oli pistänyt kättä,
kaikille, heitti hän pitkän katseen nuoreen ylioppilaaseen ja lausui:
-- Onkos tämä sitte Anna ryökinän sulhanen?
Erkki ja Anna punastuivat korviin saakka, veljet, jotka kuulivat omat
luulonsa toisenkin suusta, päästivät suuren naurun, äiti selitti, ettei
hänen tyttärensä vielä ollut kihloissa, mutta isä iski merkitsevästi
silmää ja nyökytti päätään. Sitte heitettiin hyvästi ja kaihomielellä
ajoi Erkki kaukaisten sukulaistensa taloa kohti, jonne hänellä enään ei
ollut minkäänlaista halua.
Ja taas kului pitkiä, pitkiä aikoja, jolloin Erkki kaipasi ja odotti.
Kesä loppui, tuli syksy ja talvi töineen yliopistossa. Jouluna läksi
Erkki taas tervehtimään noita kaukaisia sukulaisiaan ja poikkesi
matkalla Annan kotiin. Isä ja äiti sulkivat hänet miltei syliinsä,
Ratto haukkui riemusta ja iloisesti otti Anna ja lapsijoukko hänet
vastaan.
Pari päivää Erkki eli Rauhalassa kuin huumeessa. Tanssiaisissa tanssi
hän Annan kanssa, kuutamoisina iltoina he kävelivät yhdessä, öisin
Erkki näki unissaan vain Annan. Hänelle kävi yhä selvemmäksi, että
hänen täytyy tunnustaa rakkautensa.
* * * * *
He olivat kotimatkalla kirkonkylästä, jossa oli ollut kutsut. Päivä oli
kirkas ja kylmä, puut raskaina huurteesta, nojasivat maahan saakka.
Hankien vaipassa lepäsi koko järvi, niemet, saaret. Ja kaikki välkkyi
ja kimalteli. Erkki tunsi, että nyt sen täytyy tapahtua. Annakin
vaikeni ikäänkuin odotuksessa.
-- Kun minä katselen tuota valkoista, joka hohtaa, jota reunustaa tuo
vihriä huurteinen metsä, niin mieleeni johtuu, en oikein tiedä miksi,
morsian, jonka kulmilla myrtti painaa.
Anna puhui hitaasti, hiljaa. Erkki nieli jokaisen sanan.
-- Myrtti painaa? kysyi hän kiihkeästi.
-- Niin, painaa, sillä morsian ei rakasta sitä sulhasta, jolle hän
vannoo kuuluvansa.
-- Mistä se tuli mieleesi?
-- En tiedä. Katsellessani tuota metsää ja lunta. Ja kerran olen ollut
sellaisissa häissä.
Ei kuulunut pitkiin aikoihin muuta kuin reen anturoiden alla lumen
narina ja kulkuset. Erkkiä raateli omituinen epäilys. Sen olivat
synnyttäneet Annan viimeiset käsittämättömät sanat. Hänen täytyi
saada selvyys. Ja hän kääntyi tytön puoleen, katsoi häntä silmiin ja
kuiskasi, että hän häntä rakastaa.
Anna hengitti syvältä ja sulki silmänsä. Erkki meni kuin tainnoksiin.
-- Lausu että sinäkin rakastat minua, kuiskasi hän vihdoin.
-- En voi! Minä sinusta pidän paljon, mutta en rakasta.
Erkki hurjistui, ei ollut mahdollista, ettei hän rakastaisi, hän, jonka
kuvaa hän oli uskollisesti kantanut povessaan vuosia -- --!
-- Sekö olisi uneni loppu, onneni loppu! Rakastatko sinä sitte toista?
-- En.
-- Mutta ehkä sentään --? Se on kamalaa, kamalaa, minä en voi elää
sitä päivää, jolloin toinen sinut saa omakseen. Jos sinä tietäisit
miten olen sinua ajatellut, kaihonnut näinä vuosina, siitä illasta asti
siellä puistossa -- --! Ja jos sinä käsittäisit miten on katkeraa olla
tässä rinnallasi, kun tiedän etten sinua koskaan saa -- -- --!
Erkki purskahti itkuun. Anna oli saanut hänestä sen vaikutuksen, ettei
hän osaa itkeä. Hänen tuli äärettömästi sääli.
-- Erkki raukka! Kuinka se minuun koskee, sanoi hän pehmeästi ja ojensi
peitteen alta hänelle kätensä.
-- Mutta ehkä sinä voisit oppia rakastamaan minua! Minä teen mitä
tahansa, mitä sinä vain tahdot, ei ole niin suurta maalia, etten sitä
saavuttaisi, kun lupaat tulla omakseni.
-- En, en, en voi sinua ikinä rakastaa muuta kuin ystävänä, veljenä.
Erkin hampaat kalahtivat vastatusten. Sitte ei taas kuulunut muuta
kuin lumen narina ja kulkuset. Päivä oli vajonnut ruskoihin, etelässä
välkkyi suuri tähti. Anna viittasi siihen:
-- Katso! hän äänsi kuin toivoa herättääkseen.
-- Niin, sanoi Erkki kolkosti, -- taivaalle nousi tähti ja minun
sydämmestäni se sammui... Sellaista on elämä.
Hetken kuluttua hän jatkoi kovalla, käskevällä äänellä:
-- Älä tästälähin koskaan anna minulle itsestäsi mitään tietoja,
kohtele minua kuin ventovierasta!
-- Niinkö, että meidän ystävyytemme nyt on kokonaan lopussa? kysyi
Anna pelästyneenä, -- se ystävyys, joka minulle on tuottanut niin
paljon onnea? En saa siis sinulta koskaan odottaa tai sinulle lähettää
tervehdystä, kun vanha vuosi vajoo umpeen, ystävänä ylpeillä sinusta
kun olet suorittanut tutkintoja. Olenko ymmärtänyt oikein?
-- Niin.
-- No sitte kiitän sinua näistä olleista ajoista. Sinä olet tuottanut
minulle paljon onnea.
Hänen äänensä värisi hellästi. Seurasi pitkä äänettömyys. Iltarusko oli
muuttunut kiiltäväksi pimeydeksi ja taivas oli tähtiä täynnä. Valot
loistivat vastaan Rauhalan ikkunoista. Ratto rupesi haukkumaan. Jo
ajettiin sisään portista.
-- Anna, suo anteeksi, ollaan ystäviä, pyysi Erkki hiljaa.
Ratto ryntäsi rekeen heidän päällensä. Lamppu kädessä tuli
palvelustyttö kuistille. Etehisessä sai Anna painetuksi Erkin kättä.
Ei ollut Rauhalassa enään mitään, joka olisi Erkkiä pidellyt. Yhtä
katkera kuin suloinen oli hänelle jokainen hetki. Särjetyin sydämmin
läksi hän sieltä.
* * * * *
Hän heittäysi hurjasti työhön. Se helpoitti. Mutta hän ei unohtanut.
Ja vähitellen alkoi toivo elpyä hänen rinnassaan kevään kanssa, joka
koitti.
Eräänä päivänä kun Erkki tavallista tyynempänä istui kirjojensa
ääressä, tuli hänelle kirje, jonka päällekirjoituksen hän paikalla
tunsi Annan kirjoittamaksi. Kädet vapisivat kun hän sitä avasi. Anna
ilmoitti hänelle, vanhalle ystävälle, että hän oli kihloissa -- se oli
vastaiseksi salaisuus.
Erkki läksi kävelemään. Maalitonna hän kauvan harhaili, kuljeskeli kuin
mielipuoli. Hän joutui rannalle, jolla hän koulupoikana ollessaan niin
monasti oli kävellyt uneksien ensi lempensä unelmia. Nyt ne piti raataa
mielestä juuria myöten. Hän tunsi kuinka sydän vuoti verta.
Lumet läksivät, jää oli lyyjynharmaata, ilmassa kaikui kevätsäveliä ja
tuoksui tuoreus paisuneista lehtisilmuista. Mustana kuin syksyn yö, oli
Erkin mieli. Istuen yksinäisellä penkillä, valitti hän itsekseen. Hän
ei voinut itkeä, mutta hän puhkesi hiljaa puhumaan.
-- Se on varkautta Anna, jos minä sinua vielä rakastan ja minä en
tahdo varastaa, en ryöstää toiselta hänen omaansa. Tule onnelliseksi
Anna hänen sylissään, minä en tahdo sinua koskaan nähdä, en koskaan
ajatella, en unissanikaan. Minä riistän sinut sydämmestäni, revin sinut
niinkuin satavuotisen hongan juurineen päivineen, työnnän luotani,
tapan ja hautaan. Minä rakastun toiseen tyttöön, sulkeudun hänen
hehkuvalle povellensa ja olen onnellinen, onnellinen -- -- -- yhtä
onnellinen kuin sinä!
Hän läksi kävelemään pitkin rantaa, katseli raskasta jäätä ja ajatteli
sitä toista, jota hän oli rakastava.
Hän olisi hänelle niin hellä, niin rakastavainen, niin
anteeksiantavainen. Hän itkisi hänen surujansa, hän kaipaisi hänen
kanssansa ja auttaisi häntä unohtamaan. Ehkä hänkin, Erkki vielä
saattaisi tulla onnelliseksi, vaikka se _nyt_ tuntui mahdottomalta.
Ja Anna jäisi kesäyön unelmaksi, kangastukseksi meren selälle,
ilmestykseksi taivaan mailta, ruskopilveksi auringon laskemasijoille.
Öisiä vieraita.
Oli jo niin kevätpuolta, että vain sydänyöllä hämärsi. Mutta lauvantain
ja sunnuntain välinen yö tuli pimeä ja kolkko kuin syksyllä. Vettä
satoi, tuuli kierteli solia ja lakasi altaan kaikki mitä eteen sattui.
Tuvassa makasi väki. Keskiyön aikana heräsi joku lapsista pyytämään
vettä. Äiti tapaili piimätuoppia ja löysi sen kyljellään permannolta;
kissa pahanen siinä lie liikkunut. Hän sukasi ylleen hameen, otti
tyhjän tuopin ja läksi unimielin aittaan päin mahlajakaljaa noutamaan.
Tuuli ruhjoi vaatteita, lumensekainen sade piiskasi kasvoja, paljaat
jalat polkivat liejuista pihaa. Pärekoppa oli jäänyt tyhjäksi tallin
eteen, tuuli sitä vieritteli. Lapset olivat jättäneet lehmänkellon puun
oksaan riippumaan ja se soi siinä lämähdellen myrskyn äänten rinnalla,
surkeasti kuin hätähuuto. Vihdoin hän tuli ovelle ja ojensi kätensä
pistämään avainta avaimenreikään. Sieltä tuli tyhjyys vastaan. Hän
luuli tavoittaneensa ovea liian kaukaa ja astui likemmä. Kynnykselle
hän lankesi, heräsi silloin vasta täydellisesti unestaan ja parkasi
kimakasti.
Ovi oli selkosen selällään. Edessä oli musta aukko ja lattialta näkyi
valkosia repaleita... Vaimo silloin aavisti kaikki ja vaikeroimistaan
tukahduttaen juoksi hän säikähtyneenä sisään.
-- Kalle hoi, aitassa on liika. Vieras siellä on käynyt siivoomassa ja
puhdistamassa.
Itkuksi katkesi häneltä ääni, vilusta kalisivat hampaat ja koko olento
värisi.
Kalle sai vaatteet ylleen ja kahlasi kiireesti aittaan pihan poikki.
Vaimo jäi ulos odottamaan, kädet painettuina rinnalle ja korva
teroitettuna kuuntelemaan. Korvessa ympärillä ryski, huojuvat puut
humisivat, niinkuin maailman lopun edellä Jumala olisi lähettänyt
ilmansa lakaisemaan kaikki pois maanpinnalta. Kallesta ei pitkään
aikaan kuulunut mitään. Vaikka olisi siellä sisällä saanut surmansa.
-- Vieras on käynyt, mennyt matkaansa, kuulumatta, näkymättä. Puhtaaksi
on raivannut jälkensä! kuului ääni vihdoin aitasta tyynenä kuin
kaukainen huokaus.
-- Ensinnäkin on korjannut kirkkovaatteeni naulastaan ja tyhjänä on
orsi, jolla vasikannahka riippui kuivamassa.
Vaimo purskahti itkuun.
-- Katsos, veikkonen, ovatko minun hameeni jälellä. Jos se ne vei, niin
mikä minun poloisen eteeni tuleekaan -- -- --!
Hän piteli käsissään hameen helmaa, johon oli pyyhkinyt silmiään,
kuunteli kyyneleitä ja henkeä pidätellen ja luuli tuulen ulvonnasta
eroittavansa, miten miehen kädet haparoivat tyhjiä seiniä.
-- Sillä on mahtanut olla vaimo tai morsian, joka tarvitsi, sillä
tyhjinä ovat sinunkin naulasi.
Vaikeroiden uskalsi vaimo vihdoin mennä aittaan. Hän oli kompastua
voipyttyyn, joka tyhjennettynä sekin oli kumossa permannolla. Kaikki
sille olikin kelvannut!
He toimittivat tulta ja tarkastelivat tuhotyötä.
Kirstu oli avattu ja lattialla hajallaan sen sisältö: torpankontrahti,
kunnankuitteja, lasten parempia leikkikaluja ja nurinkäännetty kukkaro.
Muu kaikki poissa. Eipä siellä suuria ollut ollutkaan. Riepuun
käärittynä oli ollut kymmenen penniä ja se hopeinen sormus, jonka
Kalle kihlasormuksena kerran oli antanut morsiamelleen. Maitopytystä
oli varas juonut, nurin narin se oli viskellyt vaatteet, tarkastellut
taskut, ehtinyt valita parhaat paidat ja löytänyt takimmaisesta
piilosta, monen huivin sisästä silkkiliinasen, jota vaimo tuskin
kirkkoon oli raaskinut panna päähänsä.
Aamun valjetessa löytyi veräjältä toinen saapas, yksi hameista ja
hävinneen laatikon kansi.
Vaimo sai Kallen heti lähtemään naapuritorppaan. Siellä vielä maattiin,
mutta Kallen kertomus pani kaikki mielet vireille. Kalle alkoi siitä,
kun heillä lauvantai-iltana oli menty kylpyyn ja puhui sitte tarkasti
koko asian kulun aina kestävään hetkeen saakka.
Miehet olivat nousseet jalkeille, naiset tekivät tulta ja panivat
kahvipannun kiehumaan. Kalle istui alakuloisena penkillä. Yksin Risto
virui sängyssä pitkällään imien piippuaan. Hän oli jo harmaahapsinen
mies, muutoin pitkä ja roteva kuin jättiläinen. Kukaan ei tietänyt
neuvoa voron jälkiä. Heillä ei eilispäivänä ollut käynyt ketään
vierasta. Mutta kaikesta päättäen tämä ei voinut olla ihan likeltä,
koska se niin oli ollut janoissaan, että oli juonut maidon, ja
vienyt leivät ja voit mukaansa. Vaan ei se taas voinut olla ihan
outokaan, koskapahan oli ymmärtänyt etsiä niin tarkasti kaikki
salaisimmatkin sopet. Ja arveluja tehtiin kaikkiin suuntiin. Kalle
ei niistä innostunut. Hänen alakuloisuutensa oli vaihtunut tyyneksi
alistuvaisuudeksi sallimuksen määräykseen.
-- Mikä on poissa, on poissa, sanoi hän ja miltei rupesi estelemään
varkaushuhun levittämistä.
-- Jollei sinua tietäisi niin rehelliseksi mieheksi, niin voisipa
melkein luulla, että olet hitossa varkaan kanssa, arvelivat naapurit.
Risto oli sillä aikaa noussut istumaan. Hän vajosi puhdistamaan tuhkaa
piippunysästään ja alkoi uudestaan kysellä Kallelta, mitä kaikkia
tavaraa häneltä oli viety ja mimmoiset olivat varastetut vaatteet
olleet. Ja Kalle kertoi taas uudestaan kaikki, piirsi polvelleen
kankaan ruutujen suuruuden, kertoi housuntaskujen luvun, ei unohtanut
mainita, että kuosi oli kaupunginräätälin hienoimpaa, ja että
jokaisessa napissa oli saman räätälin nimi. Risto kuunteli tarkasti
ja lupasi pitää silmänsä auki illalla. Hän oli nimittäin sinä iltana
kutsuttu pelimanniksi kuuliaisiin Kyyhkylän kylään.
-- Jos se on likeisiä, panee se tietysti ylleen ne vaatteet Kyyhkylän
kuulijaisissa.
-- Uskaltaisikohan tuo? Kunhan se vain ei niitä möisi...
-- No ehkä sitte ostaja näyttäytyy niissä.
Olisihan Kallen toivon tuosta pitänyt elpymän, mutta alakuloisena hän
palasi Koivulaansa ja istuutui aitanportaille eteensä tuijottamaan.
Olihan siinä olevinaan rakennuksen alkua, saunaa, aittaa ja navettaa,
mutta kaikki oli pientä ja typistettyä. Tuvan ikkunasta mahtui tuskin
kaksi silmää yhtaikaa katselemaan, katto tapaili miehen päätä. Pellon
turpeet olivat sulamattomat ja alta näkyi ruskomulta, mutta pinnalla
vihannoi kauranoras. Aho antoi niukasti leipää ja halla korjasi
usein vielä nekin viimeiset. Velkaa täytyi tehdä. Tuvassa istui
Loviisa laulellen itkevälle lapselleen. Pian saisivat he kaikki itkeä
nälkäänsä. Ja siitä sitte piti varkaille tasata. Se oli heidän sallittu
osansa.
-- Jaa, jaa, kuka armoton raaskii tulla rosvoamaan näin köyhiin
paikkoihin, kuului Loviisa vaikeroivan.
-- Eivät uskalla suurempiin. Sentähden täytyy köyhien tasata heille.
-- Ja sinä säästit niitä vaatteita kuin silmäterääsi, hyvän maisterin
muistona. Et kirkkoonkaan pannut päällesi. Nyt voro vei! -- Ja
minun sormukseni ja silkkini, ainoat jotka vielä olivat säästyneet
tyttöaikojen turhuudesta. Silloin sitä kokoelin vaatetta ja liinaa,
piti oleman silkit ja sormukset. Ja nyt voro vei kaikki! Kunhan olisin
tuon tiennyt, olisinpa saattanut muuttaa rahaksi ja itse syödä ne
suuhuni. Se silkkikin, josta ennen palkkarahoistani maksoin kahdeksan
markkaa!
Mies ei virkkanut mitään. Hänen kasvoillaan oli sunnuntairauha ja
kädessään virsikirja.
Vaimoa ärsytti tuo velttous.
-- Eivät ne takaisin tule sillä tavalla. Kylälle siitä on lähdettävä
puhumaan. Sinäkö menet vaiko minä?
-- Johan minä niistä puhuin. Ristokin lupasi illalla katsella Kyyhkylän
kuulijaisissa. Mutta mikä on vietyä, se on poissa. Niitä ei enään
tavata. Aitassahan nuo riippuivat tähänkin asti. Mitä virkaa niillä
siellä oli? Tottahan se vieras ne tarvitsi paremmin, tottahan sillä oli
vähemmin kuin meillä. Antaa hänen pitää saamansa!
Hän työnsi viimeiset sanat tulemaan ikäänkuin ne olisivat olleet
hänen omantuntonsa ääni, jonka piti hallita kaikki hänen inhimilliset
mielitekonsa. Loviisaa taas rauhoitti se, että Risto oli saanut
kuulla asian. Sillä Risto, jos kukaan, saattoi vaania varkaan jäljet.
Hänellä oli silmää vaikka kolmen varaksi, liukas kieli ja puheessa
sukkelat käänteet. Mutta hyvää tuulta hänessä ylläpitämään tarvittiin
aina jotakin väkevää juotavaa. Sentähden Loviisa otti niukasta
jauhovarastostaan vadillisen ja vaihtoi sen viinaksi toisesta torpasta.
Maanantain iltapäivänä, jolloin saattoi arvata Riston palanneen
kutsuista, pisti hän pullon Kallen käteen.
-- Lähde nyt Ristolta kuulostamaan.
Jo tiellä tuli Risto Kallea vastaan, matkalla Koivulaan.
-- Aika kaunis on kevään alku, sanoi Kalle kun oli pistetty kättä.
-- Niin on. Ja taidatpa saada housusi takaisin.
-- Jaa ettäkö takaisin?
Kalle seisahtui hämmästyneenä Riston eteen, ja Riston silmät lensivät
pulloon Kallen povitaskussa. Sen johdosta hän sivumennen mainitsi, että
viinatavarat Kyyhkylässä olivat olleet sangen niukat. Kuokkavieraat
sentään olivat tuoneet mukanansa. Itse pääasiaan he eivät kajonneet
ennenkuin Risto oli päässyt istumaan Koivulan tuvan peräpenkille ja
täysi lasi oli hänen edessään. Eilispäivästä vielä väsyneenä hän
veltosti nojausi seinään tai pöytään puhuessaan.
-- Tiedäthän sinä Kyyhkylässä Mattilan talon?
Kalle nyökäytti päätään vastaukseksi. Mattilan poika oli kerran toissa
keväännä poikennut heillä.
-- No se poika, se Jussi kosiskelee siellä erästä Tilta-nimistä
piikatyttöä. Jussi oli kuulijaisiin oikein kutsuttu, mutta Tilta tuli
kuokkavieraana. Miesten sitte siinä kieputellessa polskaa sattui Jussi
istuutumaan penkille minun viereeni. Pimeä siinä oli, sillä lamppu oli
nostettu orren päähän, se kun aina tanssiessa tahtoi sammua, mutta --
niinkuin olin katsellut kaikkien muiden vaatteisiin -- vilkasin minä
häneenkin.
-- Mitä sinä minun vaatteistani katsot? kysyi Jussi.
-- Ilman vain katson, että on hienoa kangasta ja taitaa olla
kaupunginräätälin tekoa? sanoin minä.
Hiukan tutkivasti oli Jussi häntä tarkastanut ja sitte kadonnut
tanssiin. Mutta Risto läksi tekemään tuttavuutta Tiltan kanssa. Ja
saikin hänet houkutelluksi penkille viereensä istumaan.
-- Kunhan nyt tästä Tiltaa viedään Mattilan emännäksi, niin tottahan
sielläkin tarvitaan pelimannia?
Tilta punastui, rupesi nauramaan ja pyyhkimään hikeä otsaltaan.
-- Mitäs turhia Risto! Saavathan ne talon pojat parempiakin.
-- Ei niitä noin kauniita tyttöjä joka niityllä kasvakkaan.
Tilta jo heltyi pyytämään että Risto tulisi ensi sunnuntaiksi
soittamaan heidänkin kuulijaisiinsa ja näytti salavihkaa Ristolle
kättään, jossa oli kannallinen sormus.
-- Aika korea sormuskin jo on! ihaili Risto.
Silloin Tilta sukkelasti peitti kätensä, haukkui sormusta rumaksi ja
vanhanaikaiseksi ja hyppäsi pois. Illempana sai Risto kopatuksi häntä
käsivarresta ja kuiskatuksi:
-- Tänäänkö sinä sen sait?
-- Tänään.
Enempiä todistuksia Ristolla ei ollut. Mutta hän oli ihan varma siitä,
että varas nyt oli hänen käsissään. Itse varkaudesta hän ei ollut
puhunut yleisesti, vain kertonut luotettavimmille tuttavilleen.
-- Mene sinne nyt tarkastamaan tunnetko, tavarat omiksesi, kehoitti hän
Kallea.
Kalle oli vaipunut mietteisiin. Hänen mieleensä muistui se päivä kaksi
vuotta sitte, jolloin he olivat muuttaneet Koivulaan. Loviisan avatessa
eväitä ja Kallen hakatessa puita kahvipannun alle oli kaskeksesta
tullut mies, joka oli pysähtynyt juttelemaan heidän kanssaan. Hän
oli sanonut olevansa Mattilan poika, Jussi. Heidän avukseen hän
oli nostellut kirstua ja muita tavaroita ja saanut kahvia heidän
pannustaan. Olisiko hän silloin huomannut Kallen kirkkovaatteet ja
Loviisan sormuksen?
Kallelle selveni äkkiä koko tuo mahdoton varkaus, että talon poika
tulee köyhästä torpasta varastamaan morsiamelleen sormusta ja itselleen
naimavaatteita. Hän ei tullut tarvitsevana, joka hädissään ottaa kun
ei itsellään ole, vaan hän oli tullut himonsa käskystä. Ja se se oli
joka Kallea niin äärettömästi loukkasi. Hän oli itse koko elämänsä
ajan elänyt köyhyydessä, mutta aina saanut himonsa voitetuksi kun se
oli kiusannut häntä valheeseen tai varkauteen. Sen hän sentään olisi
voinut ymmärtää, jos toinen äärimmäisessä hädässä ja siten ikäänkuin
tahtomattaan olisi tullut kajonneeksi lähimmäisensä tavaraan. Ja jos
hän jälkeenpäin olisi tullut tunnustamaan ja pyytämään anteeksi, olisi
Kalle hänelle mielellään suonut anteeksi. Mutta tulla köyhiin ihmisiin
kun oli talon poika! -- Ja itse asiassa: eihän tämä ollut mitään uutta.
Tapahtuihan niitä varkauksia useinkin, mutta ne eivät koskaan olleet
sattuneet Kalleen niin mieskohtaisesti ja sentähden ei hän ollut tullut
niitä niin syvällisesti ajatelleeksi.
Hän tunsi että hänen oli ryhdyttävä tehokkaisiin toimiin. Sentähden
hän otti leivän kotoa evääkseen ja läksi kävelemään Kyyhkylän Mattilaa
kohti. Varovaisesti hän vakoili tiellä ja sai tietää, että Jussi,
oltuaan useampia päiviä poissa, oli palannut kotiin juuri sinä
sunnuntaina. Joku oli nähnyt hänen kantavan suurta myttyä kainalossaan.
Yhä varmemmaksi Kalle tuli Jussin syyllisyydestä. Totisena hän asteli
ylös Mattilan kujaa ja teki johtopäätöksiä talon varallisuudesta.
Peltojen sänget olivat vielä kyntämättömät, eikä toukoa näkynyt missään
tehtynä. Ojat olivat kaikki päästetyt umpeen, kolme lammasta käveli
katistelemassa vanhaa nurmea pientarilta. Rakennusten katoista oli
tuuli vienyt osia mukaansa ja lovia oli parsittu uusilla päreillä,
joten ne olivat mustan ja valkoisen kirjavat. Piha oli kuin sotkettu
likajärvi, johon jalka vajosi kuin pohjattomuuteen ja jonka rantoina
olivat tuvan kuistin portaat toisella, ja navetan kynnys toisella
puolella. Saarena keskellä pihaa oli kaivo. Olisi senkin kansi sietänyt
korjaamista. Tuvan portaat olivat mädät, rikkinäiset ikkunat tukitut
päreillä ja rievuilla. Porstuasta tuli ulos kaksi laihaa, likaista
sikaa ja likainen oli se nainenkin, joka vastasi Kallen tervehdykseen.
-- Onko nuori isäntä kotona?
-- Ei ole.
-- Viipyyköhän se kauvankin?
-- Pitäisi palata suurukseksi.
Kalle istuutui penkille ja katseli ympärilleen. Sellaiselta siellä
näytti, että Kalle todellakin rupesi uskomaan, että Jussi tarvitsevana
oli käynyt varkaissa. Hänen oma kotinsahan oli köyhä, mutta siellä ei
ollut sitä kolkkoa, häviön ja autiuden köyhyyttä, joka täällä ikäänkuin
kirkui vastaan jokaisesta raosta permannossa, särkyneistä ruuduista ja
kylmästä tulisijasta, josta oli lohjennut kiviä. Ja kun Kalle katseli
ulos ikkunasta olivat siat nousseet kaivonkannelle ja tonkivat siinä
tyhjää kaukaloa.
-- Eiköhän tuota kaivonkantta pitäisi paikata, putoovat sinne vielä nuo
siat, lausui Kalle vihdoin.
-- Näkyy pudonneen taas se lauta, jolla Jussi sitä paikkasi.
Ja nainen kahlasi kaivolle, ajoi elukat alas kannelta ja asetti
laudanpätkän paikoilleen. Hän oli vanhanpuoleinen, mahtoi olla isännän
äiti, ystävällisen näköinen, mutta likainen.
-- Sinne putosi meiltä vasta -- olisiko siitä nyt pari kuukautta? --
varsa. Putosi illalla ja löydettiin aamulla kuolleena.
Kalle päivitteli vahingon suuruutta, jonka jälkeen akka tuli
puheliaammaksi.
-- Paljonpa meille onkin tapahtunut vahinkoja viime aikoina. Hukkasi
syksyllä markkinamatkallaan isäntä sata markkaa hevosen hinnasta.
Talvella paloi saunassa lehmä ja hieho; kun oli se navetan katto niin
hajallinen ja sattui kova pakkanen, niin oli täytynyt muuttaa sinne. Ja
nyt taas tämä varsa kuinka lienee hyppinyt.
-- Olisi se nyt kumminkin korjattava tuo kaivonkansi.
-- Niihän se olisi.
Hetkisen ajan Kalle vielä katseli kuinka siat tonkimalla koettivat
siirtää lautaa sijaltaan. Sitte hän sanoi jäähyväiset ja ajoi siat pois
mennessään kaivon sivutse. Hän oli päättänyt jättää sikseen koko asian.
Liiat varat eivät näkyneet painavan Jussiakaan. Talon poikana hän ei
ollut kehdannut kosia ilman silkkiä ja sormusta, siitä syystä hän oli
ottanut. Varkaus oli tietysti synti, mutta vastatkoon itse teoistansa.
Ja Kalle käveli pää alaspainuneena mietteissään, niin ettei huomannut
ennenkuin hänen edessään seisoi mies, jonka yllä Kalle heti tunsi --
ryöstetyt vaatteensa.
Housut olivat hänelle liian lyhyet, sillä hän oli pitempi ja kookkaampi
kuin Kalle. Uusi lakki oli hänen päässään ja kainalossa mytty. Hän
ei Kallea tervehtinyt enempää kuin ventovierasta ihmistä ja jatkoi
matkaansa vihellellen, kasvonpiirteitten rävähtämättä, pitkin askelin
ja -- Kallen mielestä -- ylpeänä.
Kalle pysähtyi häneen tuijottamaan suu auki. Olisiko hän voinut näyttää
noin viattomalta, jos hän olisi ollut syyllinen? Mutta vaatteet
olivat Kallen. Siitä ei ollut epäilemistä. Hän katosi niin kiireesti,
ettei Kalle ehtinyt häntä edes pysähdyttää. Kalle itse asteli Ristoa
puhuttelemaan.
-- Mennään sinne yhdessä ensi sunnuntaina, neuvoi Risto. -- Silloin ne
kuuluutetaan ja minut pyydettiin pelimanniksi. Eipä Jussi olisi minua
tahtonut, mutta oli Tilta tullut pyytäneeksi.
Ja Risto uskoi Kallelle, että hänellä itselläänkin oli
"selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa. Siitä syystä hän oli ruvennut
Jussia heti epäilemään.
Seuraavana sunnuntaina Loviisa ja Kalle Riston seurassa astuivat
Mattilan pihaan. Oli se hiukan kuivanut ja kuusen havuja oli sirotettu
viemään pihan yli. Muutoin oli tupaakin siivottu, ikkunoita paikattu ja
paistetun sianlihan haju tunki ulos asti. Risto astui soittaen sisään,
morsian otti hänet hymysuin vastaan. Hänellä oli uusi pumpulihame
yllään ja valkoinen huivi päässä. Hänellä oli paljon puuhaa ja
edestakaisin hän juoksi tuvan ja kammarin väliä. Hetkeksi hän pysähtyi
puhumaan.
Silloin Loviisa loi katseensa hänen rentoina alas riippuviin käsiinsä
ja näki vasemman käden pisimmässä sormessa tutun sormuksen. Hän astui
häntä lähemmä, tarttui hänen käteensä ja katseli sitä likeltä.
-- Minun sormukseni, minun varastettu sormukseni, jonka minä morsiamena
sain, jonka Kalle markkinoilta osti juutalaiselta, huusi hän.
Hämmästyksissään antoi Tilta äänetönnä hänen vetää sormuksen sormestaan
ja rupesi sitte vasta tekemään vastarintaa.
-- Sehän on minun sulhaseni antama! Anna pois se!
-- Enkä anna, kun minä kerran sain. Ennen minä sen sulhaseltani sain
kuin sinä.
Molemmat naiset seisoivat vastatusten keskellä lattiaa, Loviisa
laihana, kalpeana, kuluneessa puvussa, kasvoillaan syyttäjän varmuus;
Tilta punaposkisena, terveenä, silmissä epäilyksen väre. Hän heitti
kysyvän katseen sulhaseensa, joka väkijoukon halki raivasi itselleen
tietä heidän luokseen.
-- Mitenkäs isäntä niin on antaunut pahan hengen valtaan, että tulee
niin köyhään paikkaan varastamaan, kuin meillekin? sanoi Loviisa.
Hänen katseensa pyysi. Poskilla oli uurrettu tie ikäänkuin kyynelistä.
Jussi nauroi ylenkatseellisesti ja pudisteli olkapäitään. Kalle oli
käsillään ruvennut tunnustelemaan vaatteita hänen yllään. Mitenkä hän
olikin saanut ne niin kulumaan sinä yhtenä ainoana viikkona! Nehän
tuskin mihinkään kelpasivat enään.
-- Ja mihinkäs sinä olet pannut sen havukirveen, jonka sinä kerran
minun laputukiltani veit? huusi joukosta joku.
Useilla näkyi olevan "selvittämättömiä asioita" Jussin kanssa.
Ihmisparvi oli taajana ympärillä ja tarkasteli uhkaavana uhriaan.
-- No saattehan nyt vähemmälläkin omanne, sanoi vihdoin Jussi ja
repiytyi irti Kallen käsistä.
Muitta mutkitta hän heitti takin päältään ja viskasi sen Kallelle.
-- Tilta, anna heille mokomakin sormus!
-- Johan minä sen annoin.
-- Entä minun silkkini ja Kallen housut? kysyi Loviisa.
-- Silkin minä möin. Housut ovat jalassani. Pitäisin mielelläni vielä
tämän illan. Huomenna saat kaikki retkusi!
Hän nauroi huolettomasti leveää nauruaan, tarttui morsiamensa käteen,
pyysi pelimannia soittamaan ja ympäri huoneen he läksivät pyörimään --
sulhanen paitahihaisillaan. Loviisa ja Kalle peräytyivät nurkkaan päin
tieltä. Hetken kuluttua olivat he kotimatkalla.
Ilta oli tyyni ja lämmin. Upeista nupuista varisi vesihelmiä,
metsäpurot lirisivät, linnut lauloivat.
Äänettöminä astelivat Loviisa ja Kalle, toisella sormus kädessä,
toisella takki käsivarrella.
-- Luuletko, että se tyttö tekee eron? Eiköhän hirvitä rupeaminen
varkaan vaimoksi?
-- Hyvätpä nuo näkyivät olleen keskenään vieläkin. Sellaiset ovat
meidän aikamme nuoret. Valhetta ja varkautta eihän sitä pidetä syntinä
eikä häpeänä.
Sitte he kävelivät äänettöminä kotiin asti.
-- Koska sinä menet noutamaan loppuja tavaroita? kysyi kotiveräjällä
Loviisa.
Kalle ei heti vastannut, vaan ripusti ensin takin aittaan.
-- Jätetään sinne koko tavarat. Ei sieltä mitään saa kuitenkaan.
Köyhemmät ne ovat meitä! Minun on tuomio, sanoo Herra. Jumala heitä
auttakoon.
Ja siihen se asia päättyikin.
Onnemme saari.
Kapeitten vesien keskeltä kohoaa saari satojen muitten joukosta. Rannat
ovat korkeat ja vesi alla äkkijyrkkää, niemen kärjessä on kiviraunioon
pystytettynä valkoinen merimerkki. Nuoren metsän halki johtaa polku
huoneille.
Mikä ääretön tunne on sulanut tuon saaren muistoon, mikä sanaton
tuoksu seuraa sen lehtoja! Sitä ajatellessa on kuin katselisin
keväistä metsätähteä tai eläisin elokuun kuutamo-yössä tai suutelisin
rakastettuni lämmintä kättä. Siellähän me vietimme avioliittomme ensi
ajan, me kahden, eikä kenkään ympäristössä meitä tuntenut.
Rakennus on punaiseksi maalattu valkoisine ikkunapielineen, pieni
porstua, pieni kyökki, pieni kamari ja ikkunoista ihanin näköala joka
taholle. Ympärillä kasvaa ehyt-tuohisia, solakoita koivuja, seinuksella
on apilaspelto, sitte kanervikko, josta nousee saraista nurmitynkää ja
helpeisiä heiniä. Maailmalta kuuluu laitumella käyvän karjan kello,
vastaisella rannalla olevan torpanväen puhe ja ulapalla soutavien
airohankojen narina; saaremme ääniä on vain lehtien rapina, aaltojen
loiske ja minun lauluni.
Niin kirkas, ihana kuin elämän ensimmäinen aamu, oli aamu siellä, kun
avojaloin, paitahihasillani astuin maailmaan: veden tyynessä päilyi
taivas ja kalliorannat koivuineen, kaste kiilsi lehdillä ja heinässä ja
aurinko lämmitti kuin äidin syleily! Juoksin rantaan, heitin vaatteet
kivelle, astuin järveen omaa kuvaani vastaan ja pulskauduin, yön
lämmin vielä jäsenissä, viileään veteen korkean kaislikon suojaan.
Vastaisella rannalla kuului vaimo pesuja sotkevan. Ja minä uin pois
kaiken unisuuden, epämääräisyyden, tunsin ihmeellisesti norjuutuvani
kuin olisin kylpenyt ijäisen nuoruuden lähteessä.
Hän vielä nukkuu, kun palajan, ja herää suudelmastani, joka on viileä
kuin vedenneidon.
-- Sinun täytyy jo herätä, et usko miten on kaunista, vesi ihan tyyni,
merimerkki päilyy, kalat hyppivät. Joudu uimaan, sillaikaa keitän minä
kahvia!
Ihan minun täytyy nauraa hänen unisuuttaan. Ja mennessään hän yhä
hieroo silmiään.
Mikä runous noissa pienissä, jokapäiväisissä askareissa, kun ne
kuuluvat yhteiseen kotiimme! Ja me jaamme ne kaikki. Hän hakkaa puut
ja noutaa maidon torpasta, minä saatan hänet kanoottiin ja olen taas
häntä vastaan ottamassa, hän ei tule toimeen ilman minua. Minä keitän
ruuan ja hän istuu kyökissä ja lukee minulle ääneen. Tai istuu hän
viereisessä huoneessa kirjojen keskelle painuneena kirjoittamaan. Tai
hän on nukkunut nurmikkoon, minä saatan nähdä hänen tumman tukkansa,
jota loppumattomasti tahtoisin silittää, huulillani koskettaa.
Usein, kun päivä on kuuma ja koko luomakunta näyttää olevan
nääntymäisillään janoon, työnnämme veneen vesille. Ruokaa, kirjoja,
uimalakana on mukana, majamme ovi lukossa ja me retkeilemme kauvas,
sihisten kohisten pakenee vesi kokkamme tieltä ja vasta lahden
pohjukassa me pysähdymme. Ranta siellä on hienointa hiekkaa ja metsä
seisoo varjoavana kuusikkona, josta pihka tuoksuu...
Mutta tavallisesti olemme iltapäivällä laivasillalla ottamassa vastaan
postia ja kuulemassa uutisia maailmalta. Kun käännymme kotiin päin,
on jo tyyntynyt. Hän soutaa ja minä pidän perää. Pisarat vilisevät
hiljaa alas airon lehdiltä, koko maa kertautuu veden kuvastimeen
ja taivas kaartuu syvänä yläpuolella. Salmen toisella rannalla on
harmaa nuottatalas ja toisella merimerkki. Siitä alkaa näkyä saaremme
kallioranta ja rakennuksen ikkunapielet. On jo yö, kun käymme ylös
polkua. Kanerva on nupussa, kasteisessa heinässä hyppivät sammakot.
Sisällä on kaikki hiljaa, hiljaa, ääneti valmistan vuoteet, äänetönnä
hän tulee vesisankoineen lähteeltä, emme lausu sanaakaan. Koko taivas
on ruskopilvissä, hohteessa vedet saarineen, salmineen, kuin pyhä
uhrilehto on salaperäisenä koivikon siimes, ja heikko ääni vaippuu
veden pintaa pitkin ja yli heinikon latvojen, niinkuin sumuharsot
kahiseisivat. Minä istuudun kivelle suorimaan hiuksiani, ja niitä
kosketellessa heläjää ihmeellisesti kuin kanteleen kaukainen kaiku.
-- Sinä ihana impeni, joko mennään levolle! kuiskaa hän hiljaa
vieressäni...
* * * * *
On taaskin ilta.
Istumme penkillä mökkimme edessä. On mustana metsä, mustana taivas ja
punertavina kiitävät pilvet, vaikkei tuulta tunnu. Vesi värisee kuin
pelosta, mustana sekin, metsässä käy rauhaton kahina, puissa hiipivä
hiljaisuus, niinkuin aavistettaisiin jotakin. Kaukaa kuuluu jylhä,
hiljainen ääni ja taivaan pohjalle piirtyy häikäisevä, katkottu viiva.
Se on kuin leikillä tehty ennustamaan, valmistamaan, karkaisemaan
mieliä. On poissa kaikki elämä, pelkäävät eivät edes uskalla läähättää.
Äkkiä nousee tuuli järven takaa ja hengittää syvästi yli maitten. Se
nostaa kaikki tajuntaan ja herättää kuin kirkonkello. Puut taipuvat
maahan saakka, heinät aaltoilevat, vesi nousee kuohuksi, mustuu.
Hetkessä ratkee rikki pilven reuna ja silmiä sokaiseva valo välähtää.
Me istumme rinnatusten toisiimme liittyneinä. Kunhan avautuisi tuo
kirkas ranta, tuo mahtava ovi ja ottaisi meidät sisäpuolelle! Nuorina,
onnemme huipulta, molemmat yhtaikaa!
* * * * *
Se _oli_ se aika, eikä se koskaan palaja.
Mutta kaiken rientäessä eteenpäin ja entisyyden kalvetessa, seuraa
tuo avioliittomme ensi aikojen onnen saari niinkuin ukkoispilvi
vastatuuleen. Ja yksinäisyyden hetkinä, hiljaisuuden hyväillessä
nousevat eteeni mielalat niiltä ajoilta. On silloin kuin katselisin
keväistä kukkaa tai suutelisin rakkaani lämmintä kättä, tai haihtuisin
kanervaksi kuutamo-yössä, kasvamaan kalliorannalle, jonka niemen
kärjessä on valkoinen merimerkki.
Mäkelän Kallen morsiamet.
Mäkelä oli vain torppa Sillantaustan kartanon alueella, mutta sen väki
oli varakasta. Mäkelässä ruokittiin kahdeksan lypsävää lehmää ja kaksi
hevosta sekä pidettiin runsaasti työväkeä. Itse perheeseen ei kuulunut
kuin isäntä, emäntä ja poika Kalle. Torppa oli sydänmaalla, kirkosta
kaukana, aukealla mäellä, josta näkyi kauvas, metsien, järvien,
vainioiden ja kylien ylitse.
Kalle oli vanhempiensa silmäterä. Hänen ympärilleen keskittyi kaikki
heidän työnsä ja huolenpitonsa. Mutta hän olikin heille syntynyt heidän
elämänsä syyspuolella, silloin kun he jo luulivat olevansa tuomitut
elämään kaiken ikänsä lapsettomina. Hänestä tuli mitä herttaisin lapsi,
kuinka hän osasi kaulaella ja antaa suuta, laverrella ja liidellä
isän sylistä äidin syliin! Kaikki vieraat, jotka Mäkelässä kävivät,
ihastuivat Kalleen. Naapurin emännät kantoivat hänelle sokeripaloja ja
vehnäisviipaleita ja kylän lapset häntä kohtelivat kuin kuningastaan.
Kun Sillantaustan emäntä silloin tällöin kävi Mäkelässä, piteli hän
pitkän aikaa Kallea polvellaan, näytti hänelle kelloaan ja nauroi hänen
viisaille puheilleen. Kalle kutsui häntä Kello-tädiksi, ikävöi häntä ja
kyseli häntä. Ja kun hän sitte tuli Mäkelään ja Kalle porstuassa kuuli
hänen tervehtivän äitiä, niin hän paikalla tunsi hänen äänensä, heitti
leikkinsä ja karkasi suinpäin häntä vastaan.
-- Kello-täti, Kello-täti! riemuitsi hän lavertelevalla lapsenäänellään.
Ja emäntä otti hänet syliinsä, silitti hänen pellavaista tukkaansa ja
veti esille kellonsa. Sillaikaa äiti, mielihyvän hymy kasvoilla asetti
kahvipannua tulelle ja nuhteli Kallea siitä että hän piti niin isoa
ääntä ja telmi tädin sylissä...
-- Kasvattakaa nyt minulle tästä hyvä vävypoika, naurahti kerran
Sillantaustan emäntä.
-- Voi voi mitä se emäntä puhuu! vastasi hyvillään ja hämillään Kallen
äiti. -- Torpan poikia nyt teidän tyttärillenne...!
-- Rupeatko Kalle minulle vävyksi?
-- Rupean.
Kallen äidin mieleen painui tuo lyhyt keskustelu.
Löytyi vielä toinenkin henkilö, joka kiikutellessaan poikaa
polvellaan, jo uneksi hänelle morsianta. Se oli Kukkolan Santeri, joka
säännöllisesti joka syksy kävi tervehtimässä Mäkeläisiä. Hänen silmänsä
kääntyivät silloin aina ensinnä Kalleen.
-- No jopa se poika on kasvanut! Niin aina, niin aina. Ei aikaakaan
kuin minä jo saan ruveta sille puhemieheksi.
Seuraavana syksynä oli hänellä jo useita morsiamia ehdolla.
Kukkolan Santeri oli muuten kuuluisa mies. Hänen tuttavapiirinsä
ei tuntenut rajoja. Mutta monet perheetpä saivatkin kiittää
olemassaolostaan hänen toimeliaisuuttaan. Hän oli todellakin toimelias.
Hän ei koskaan levännyt eikä koskaan väsähtänyt. Aina hän oli
liikkeellä, aina hymyilivät hänen ahavoittuneet, punaset kasvonsa.
Hänellä oli erinomainen huomiokyky. Varsinkin piti hän kaikkia
naimattomia silmällä ja jos joku joutui leskeksi, merkitsi hän sen heti
kirjoihinsa. Ei niin, että hän olisi jotakin kirjoittanut jonnekin,
sillä sitä taitoa hän ei tuntenut, vaan muistiinsa hän sen piirsi
muitten lukemattomien mies- ja nais-nimien joukkoon. Ja niitä hän
sitte järjesteli pareiksi, rikkaita vanhoja piikoja köyhille nuorille
miehille, köyhiä nuoria tyttöjä varakkaille vanhoille pojille j.n.e.,
aina sen mukaan kuin hän tiesi tarpeen vaativan.
Hänellä ei ollut likeisiä sukulaisia eikä kotia, sillä hän ei pitkiä
aikoja viihtynyt missään. Koko vuoden hän, kainalossaan mytty, jossa
hänen juhlavaatteensa säilyivät, kierteli talosta taloon, ollen
jokaisessa kunnes kyllästyi. Hän parsi nuottaa, sitoi verkkoja, teki
tääppäitä, kalasteli ja metsästeli aina vuodenajan mukaan. Muihin
töihin hän ei pystynytkään, sillä hän oli toissilmänen ja oikeasta
kädestä puuttui kaksi sormea.
Tuttaviensa joukossa oli hänellä erityitse suosikkinsa. Ne olivat
tavallisesti nuoria tyttöjä, jotka jolloinkulloin iltahetkinä olivat
kallistaneet korvansa kuuntelemaan hänen leikkipuheitaan. Niille oli
hän luvannut toimittaa hyvät sulhaset ja niitä hän kehui kaikille
miehille. Hänen erityisessä suosiossaan oli Mäkelän väki, osaksi
sentähden, että emäntä oli hänelle kaukaista sukua. Hän piti itseään
miltei Kallen isoisänä.
Tavattomalla innolla oli hän seurannut pojan kehitystä. Kun nuotta
oli levällään Mäkelän tuvan lattialla ja Kalle tepasteli sen ylitse,
iloitsi hän hänen reippaista liikkeistään ja ylisti hänen kauneuttaan.
-- Niin aina. Sinusta tulee vielä monen tytön riitapala! Mutta sen
sanonkin: älä ota pahankurista. Ota se, jonka _minä_ sinulle hankin,
niin saat taatun akan. Minä tulen sitte vanhoilla päivilläni, kun en
enään jaksa nuottaa parsia, teille asumaan.
-- Mitä turhia se Santeri lapselle latelee, moitti äiti monasti, kun ei
Santeri väsynyt kertoelemasta juttujaan.
-- Turhiako? Odottakaa nyt kunnes tuosta väsytte, eikö maistu miniää
ajatella! nauroi Santeri ja vilkasi ainoalla silmällään emäntään.
-- Taitaapa väsymys jo ehättää ennen kuin siitä voi olla puhettakaan.
Yhtenään kivistää päätäni ja pahojen ilmojen edellä on koko ruumis kuin
tulessa.
Kalle oli mahallaan nuotan päällä, käsillään hän tuherteli kohoja ja
nosti tuontuostakin pyöreää päätään, jotta liinanen tukka heilui.
Hänellä oli terveet, lihavaposkiset kasvot, vilkkaat silmät ja leveä
suu. Santeri, joka istui matalalla tuolilla hänen vieressään, iski
kouransa hänen niskaansa ja ravistaen häntä siinä, virkkoi:
-- Tuotkos mammalles miniän, Kalle?
-- Tuon, sanoi Kalle ja nauroi.
-- Niin aina, niin aina.
Emännänkin piti nauraa. Ja Kalle ryntäsi ylös makaavasta asennostaan,
hiipi takaa äitinsä luo ja piiloutui hänen helmoihinsa. Mutta Santeri
alensi äänensä salaperäiseksi:
-- Eskolassa kasvaa paraikaa tytär, joka on juuri tuon Kallen ikäinen.
Eskola on varakas paikka ja Johanna on ainoa tytär.
Emäntä nauroi.
-- Mutta ennenkuin nuo ovat naima-iässä, voi hänellä olla laumallinen
veljiä ja sisaria.
-- Kyllä niinkin, niin aina, mutta varoja siellä riittääkin tasata. No
ja entäs Sillantaustan Anni? Siinä se on hyväntapainen tyttö, hiljainen
ja sävyisä. Pitääkös Kalle Annista?
-- Kuka se sitten on? kysyi Kalle viattomasti.
-- Etkö tiedä, kuka Anni on? Kartanon Anni, Sillantaustan Kello-tädin
tyttö, joka on yhtä iso kuin Kallekin?
-- Mistä lapsi sitä tietäisi, tuli äiti Kallen avuksi. -- Ei lapsi
koskaan ole Annia nähnyt. Ja mitä tekin Santeri, vanha mies, viitsitte
hullutella! Jättäkää jo juttunne!
Emäntä läksi ulos harmistuneen näköisenä. Mutta Kalle rupesi siitä
lähtien utelemaan Annista. Hän tahtoi nähdä Kello-tädin Annin, hän
itki ja hän pyysi. Kerran kesällä otti äiti vihdoin hänet mukaansa,
hänelle tehtiin sen retken johdosta uudet saappaat ja uusi puku, jonka
itse räätäli neuloi, ja iloisena, täynnä kysymyksiä ja tiedonhalua,
saapui hän Sillantaustan portille, josta käytävä kukkivia syreenejä
vei portaille ja johon kaikenlaisia kirjavia kukkia heloitti pihasta.
Mutta samassa alkoi Sillantaustan iso koira haukkua ja Kalle pelästyi
niin, että rupesi itkemään. Äidin täytyi kantaa hänet kartanolle, mutta
hän ei lakannut itkemästä eikä lähtenyt äidin sylistä koko aikana,
vaikka Anni ja Sillantaustan muut lapset häntä miten houkuttelivat.
Ei auttanut nuhteet eikä uhkaukset. Äiti häpesi pahanpäiväisesti ja
teki sen pyhän lupauksen, ettei koskaan enään vie Kallea minnekkään,
ei kylään, ei kirkkoon, koska hän on niin tyhmä. Senjälkeen ei poikaa
muutamiin päiviin tarvinnut peloittaa muulla kuin Sillantaustan
koiralla, niin hän jo lakkasi pahanteosta. Eikä Kalle edukseen
esiintynyt silloinkaan kun sitte Sillantaustan emäntä tyttärineen
tuli Mäkelään. Kallea ei saatu sisään heitä tervehtimään. Hän karkasi
äitinsä käsistä, juoksi aidan ylitse ruispellolle, piiloutui suureen
ojaan eikä totellut mitään pyyntöä tai käskyä. Turhaan emäntä uhkasi
isoilla koirilla ja pedoilla.
-- Minä en ymmärrä mikä siihen lapseen on tullut, huokasi emäntä
vieraitten mentyä.
-- Sitä on pidetty liika hempeästi. Minäpä annan sitä selkään tänään,
arveli isäntä.
-- Oletko hullu! Kallea selkään! Lapsihan se on vielä.
-- Nuorna vitsa väännettävä. Johan se on seitsemännellä.
Kalle tuli sisään nauraen ja kurotti heti kättänsä ottamaan
vehnäviipaletta pöydältä.
Isä alkoi kuulostelun. Äiti itki, mutta Kalle sai armotta selkäänsä.
Kallesta kasvoi kaunis poika, terävä ja vallaton. Tytöt alkoivat häntä
ilokseen katsella ja Kukkolan Santeri esitti hänelle joka syksy uusia
morsiamia.
-- Mitä turhia, torui aina emäntä, -- jahkahan nyt Kalle on edes
rippikoulun käynyt.
Viidentoista vanhana pantiin Kalle sitte rippikouluun ja samalla
kertaa sattuivat rippikouluun myöskin Eskolan Johanna ja Sillantaustan
Anni. Mutta eivät he toisiaan tavanneet, sillä pojat lukivat isossa
pappilassa ja tytöt kappalaisen luona.
Kotimatkalla he kerran sattumalta kohtasivat. Rippikoulu oli sillä
kertaa loppunut ja renki oli lähetetty noutamaan Kallea. Heillä
oli hyvä hevonen, Mäkelän kuuluisa liinaharja Pikku. Rattaat
poikia täynnä he ajaa karauttivat kirkonkylän läpi ja seisahtuivat
Mankosen kauppapuodille. Kalle astui siinä sisään. Kauppiaan rouva
seisoi myymäpöydän takana näyttelemässä parille naiselle huiveja ja
esiliinakankaita. Kalle pysähtyi ovensuuhun ja hyvän aikaa vaiettuaan,
nostahti hän lakkiaan ja kysyi:
-- Eikö kauppamies itse olekkaan kotona?
Sen hän teki siksi, että hänellä oli suurenlainen ostos tehtävänään ja
hän tiesi että kauppias itse paremmin myöntyi tinkimiseen kuin hänen
rouvansa, joka oli ahneeksi ja tarkaksi tunnettu.
-- On, vastasi rouva, mutta hän on levolla, hän kun ei ole tänään ollut
oikein terve.
Kalle vaikeni ja loi silmänsä kattoon, jossa nahkahihnoja, piiskoja,
lakkeja, kahvipannuja ja muuta kamaa riippui. Hän jäi tarkastamaan
hevosvaljaita. Tytöt myymäpöydän ääressä kuiskailivat keskenään,
epävarmoina siitä mikä oli kauneinta. He olivat molemmat suuriin
huiveihin käärityt ja helmat olivat rypistyneet.
-- No tulkaa nyt tekin, nuori mies, sanomaan, eikö tämä liina ole
korea, kehoitti rouva Mankonen.
Kalle kävi kiinni villavan liinan punaiseen kulmaan, tytöt käänsivät
häntä kohti hymyilevät, nuoret kasvot ja samassa tunsi hän heidät. He
olivat Sillantaustan ja Eskolan tyttäret. Pistettiin kättä ja tehtiin
kaupat. Kalle ei tällä kertaa ostanut kuin karamellejä, päätti jättää
valjaat siksi kunnes kauppamies itse paranisi. Karamellit pyysi hän
saada kahteen eri paperiin.
-- Ehkä mennäänkin yksissä, esittelivät tytöt, -- koska meillä on sama
matka, niin on rattosampi. Jos vain saatte Pikun pidellyksi kunnes
haemme hevosemme kestikievarista!
Oli lauvantai. Hämärsi jo, vaikka päivä tuskin oli yli puolen.
Viikkokausia oli satanut, maat olivat kuin hajoutumaisillaan, tiet
paksuna liejuna, johon rattaat vajosivat akseliaan myöten. Ojissa
seisoi vettä laidan tasalla, suot olivat järvinä ja mäkiä alas vieri
vesi virtoina. Ja yhä satoi lakkaamatta. Metsä oli alastoin, mättäillä
välkkyivät toisiinsa liimautuneina keltaiset lehdet ja pihlajamarjat
upeilivat komeina terttuina. Tytöt ajoivat edellä Sillantaustan
hevosella. Sitä ohjasi Sillantaustan piika, istuen voipytyllä
rattaitten pohjalla. Ikäänkuin vahingossa kääntyi Eskolan tytär välistä
ja vilkasi taakseen. Anni ei koko matkalla ollut näyttänyt kasvojaan.
Kalle jutteli rengin kanssa kotinsa kuulumisia. Kukkolan Santeri oli
paraikaa Mäkelässä. Emäntä oli ollut kipeänä. Sillantaustan isäntä oli
pari kertaa juomapäissään lyönyt vaimoansa. Eskolaan oli syntynyt poika.
-- Vai on se Sillantaustan isäntä niin heittäytynyt viinaan.
-- On se. Jos vaan näin jatkuu, niin ei sitä Sillantausta kauvankaan
pysy nykyisillä haltioillaan.
Ylämäen tullessa nousi Kalle alas rattailta ja meni tyttöjen luo. Taisi
tietää Anni raukka miten kotona viime aikoina oli eletty, koska oli
niin totisena.
-- Mitäs tänne kuuluu? kysyi Kalle.
-- Ei mitään liikoja, vastasi Johanna -- palelee vaan pahasti.
-- Jos kävelisitte lämpimäksenne, esitteli Kalle.
Mutta tytöt pelkäsivät taas jalkojensa kastuvan. Kalle ojensi heille
kummallekin karamellikäärön, meni sitte takaisin rattailleen ja niin
jatkui matkaa kunnes Sillantaustaan ja Eskolaan vievässä tiehaarassa
tuli ero.
Nytpä ilostuisi Santeri, kun saisi kuulla, että he olivat matkustaneet
yhdessä. Kallesta tuntui äkkiä siltä että jompikumpi noista molemmista
tytöistä hänen on naitava, jos hän joskus nai. Molemmat olivat koreat
tytöt, molemmat varakkaista kodeista, Johanna oli vain iloisempi, mutta
äiti piti enemmän Annista. Ja Santeri olisi puhemiehenä. Se oli vanha
sopimus...
* * * * *
Kului vuosia. Mäkelän isäntä oli kuollut. Sillantaustassa olivat asiat
huonosti, isäntä joi ja kovin oli talo velkaantunut.
Eräänä kevätpäivänä, kun Kalle palasi metsältä, tapasi hän äitinsä
aittaa siivoamassa. Tyynyjä, polstareita ja kirjavia peitteitä
oli levitetty aidalle. Kevätaurinko paistoi niihin ja tuuli niitä
löyhytteli.
-- Syövät jo koitkin kaikki ryyjyni, sanoi emäntä harmistuneena.
Kalle seisahtui hänen eteensä ja naurahti, sillä hän ymmärsi äitinsä.
-- Onko se minun syyni!
-- On kyllä. Mahtanet jo lähteä tästä naimaan. Eskolassa käy sulhasia
yhtämittaa, eilen oli taas käynyt rikkaan talon poika eikä Johanna
sinua vuosikausia odota.
-- Arvelette siis, että lähtisin Eskolaan, enkä Sillantaustaan taikka
Sarilaan?
-- Sillantaustaan! Se on mennyttä. Sieltä et saisi kuin velkoja. Mutta
Eskolassa on varoja ja tyttöä kehutaan toimeliaaksi.
-- No vaikka niinkin. Mutta Kukkolan Santeri ei tule käymään ennenkuin
syksyllä.
-- Saat sinä aina puhemiehiä ilman Santeriakin. -- Emäntä nauroi
ylenkatseellisesti. -- Vai että sinun pitäisi häntä odottaa! Sepä
puuttuisi. Silloinhan häätkin jäisivät talveen ja sulan aikanahan ne
ovat pidettävät, jotta ihmisten hevoset saa ruokituiksi ulkona. Käskee
niille syöttää talven varoja.
Kalle käveli sen päivän mietteissään. Sitte hän lähetti sanan Kukkolan
Santerille. Ja Santeri tuli kiireesti Mäkelään, mytty kainalossaan.
-- Joko on emäntä väsynyt? Joko miniä kelpaa! Niin aina, sanoi hän
nauraen ja räpäytellen silmäänsä. -- Ihan olin riemusta ratketa
kun sain sanomanne. Kesken heitin kaikki, vaikka paraikaa olin
hieromassa kolmiakin kauppoja. Minne Kalle nyt aikoo? Sarilaanko vai
Sillantaustaan?
-- Sillantaustaan! nauroi emäntä. -- Eikö Santeri tiedä kuinka siellä
asiat käyvät! Ei, Eskolaan.
-- Niin aina, niin aina. Sanovat tytöllä käyvän kovasti sulhasia, pari
talonisäntääkin jo on pyytänyt minua puhemieheksi Eskolaan. Parasta lie
että mennään ajoissa.
Komeasti koristettuna, tiukuset kaulalla, punaiset tupsut ohjaksissa
oli hevonen, jolla he läksivät. Kallella oli kovaksi tärkätty
kaulus ja kiiltävä maniska, Santeri oli pukeutunut juhlalliseen
puhemiespukuunsa, päässä oli pappilan maisterin antama hattu. Tiellä
sattui heitä vastaan Sillantaustan Anni. Hän oli jokapäiväisissä
vaatteissaan ja kantoi koppaa. Kuullessaan rattaiden räminän, vetäysi
hän syrjään ja vasta miesten mennessä ohitse, käänsi hän heihin
kasvonsa. Ne olivat kalpeat, valkeaihoiset kasvot ja suurin, kärsivin
silmin vastasi hän miesten tervehdykseen.
-- Kovasti on laihtunut, sanoi hetken kuluttua Santeri. -- Ja miten
korea se oli vielä vuosi sitte. Niin aina, niin aina.
-- Entäs jos olisimmekin menneet Sillantaustaan naimaan! naurahti
Kalle. -- Olisi Anni päässyt leipiin taas.
-- Mutta Eskolan tytär on niin muhkea morsiameksi. Ja käskisi sitä
sinun kaikkia laihoja lihottaa.
He jatkoivat puhettaan. Matka kului hitaasti, sillä kirsi läksi juuri
maasta ja tie upotti. Eskolan kujaan melkein pelkäsi hukkuvansa,
siinä vajosi hevonen polvia myöten. Kalle jäi kiinnittämään hevosta
aitaan ja Santeri astui edellä porstuaan. Piika oli siellä pesemässä
puuastioita. Hän saattoi vieraat kammariin ja sulki oven heidän
jälkeensä. Istuen kukin tuolillaan ikkunan alla, kuulivat he porstuasta
kiireisiä askeleita ja kuiskaavia ääniä. Vihdoin tuli isäntä sisään,
kätteli vieraita ja istuutui sängynlaidalle. Puhuttiin ilmasta ja
kevään tulosta. Santeri ja isäntä siinä enimmäkseen keskustelivat,
Kalle piti velvollisuutenaan olla vaiti. Hän tarkasteli huonetta. Se
oli entisellään, olihan hän siellä joskus käynyt, mustuneilla seinillä
kuva keisarin kruunauksesta, neitsyt Maarian kuva ja kolmas kuva,
joka esitti jotakin kruununperillisparia hääpuvussaan. Uunin suu oli
nokinen, ikkunasta näkyi vesinen kesantopelto, jonka pientareita
lammaslauma katisteli. Isäntä haukotteli, kyseli välillä Mäkelän
kylvöjä ja kyntöjä, vaikeni taas ja sytytti piippuaan, kehoittaen
vieraitakin tupakoimaan.
-- Mitenkäs emännän terveys sitte on? kysyi hän.
-- Huono tahtoo olla, vastasi Kalle.
Syntyi pitkä hiljaisuus. Santeri rykäsi, yski ja sylkäsi lattiaan.
Sitte hän taskustaan otti harmaan, käärityn nenäliinan ja pyyhki siihen
otsaansa.
-- Niin aina, sanoi hän. -- Senpätähden tää -- hän nyökäytti päätään
Kalleen päin -- on huomannut ja parhaaksi nähnyt hankkia äidilleen
apua. Mäkelässä on nyt jo niin suuri huusholli, ettei emännän
kannatakkaan sairastaa. Ja säästöt ovat karttuneet niin, että niillä
jo ostaa talonkin. Toimeliasta, tervettä emäntää kaipaa Mäkelän nuori
isäntä.
Santeri rykäsi, sylkäsi. Kalle tuijotti lattiaan, isäntä katseli
totisena Santeriin. Puhemiehestä katosi tuon ensimmäisen esipuheen
jälkeen kaikki kankeus ja juhlallisuus. Hän hymyili veitikkamaisesti,
hosui käsillään, käveli edestakaisin ja ylisteli vuoroin Kallea,
vuoroin Johannaa. Kesken kaikkia kuului porstuasta kahvikuppien
kalinaa, ovi avautui ja sisään astui Johanna itse, punaposkisena,
hymysuin, vyöllä valkoinen esiliina ja jalassa uudet narisevat kengät.
Hän asetti kahvipannun arinalle, alkoi tyynesti jutella ilmasta ja
kevään tulosta ja tarjosi sitte kahvia. Ei kuulunut hyvään aikaan muuta
kuin hörppäyksiä höyryävien teevatien laidoilta. Vihdoin Santeri nousi,
kaivoi taskustaan lompakon, jonka ympäriltä hän irroitti nauhan.
-- Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä on tullut sen huomaamaan, että
yksin ei ole ihmisen hyvä olla. Ja mitä sitä edempää lähtisi pajuja
poimimaan, kun kotikylän naapuruudessa koivuja kasvaa...
Siinä hän pysähtyi, katseli tarkasti solmua ja hyppyröi sitä
kynsillään. Kalle istui kyynäspäät polvilla ja tuijotti lattiaan.
Johanna oli lentänyt tulipunaiseksi ja painunut pesemään kahvikuppeja.
Niin aina. Tämä Kalle Heikinpoika Mäkelä pyytäisi siis isännältä ja
emännältä lupaa antaa tämän paperin tyttärelle, Johannalle.
Hän otti lompakosta setelin, kasteli suussa sormensa ja koetti että se
oli yksinkertainen. Sitte silitti hän sen kulmat ja laski sen pöydälle.
-- Mikä paperi se on? kysyi Johanna hätäisesti.
-- Korea raha, virkkoi sängynlaidalta vilkaisten isäntä. -- Sadanmarkan
seteli.
Puhemies tunsi, että hän hyvin oli toimittanut asiansa. Hymyillen hän
likeni Johannaa, joka melkein selinpäin kääntyneenä miehiin kiireesti
pesi kuppejaan.
-- Mitä Johanna nyt miettii?
-- Että lienee vain paras että vieraat vievät pois rahansa. Olenpa
melkein tarpeekseni katsellut rahoja viime aikoma. Ja kai isällä vielä
on varaa elättää minut kotona ja äitikin pitää apunaan.
Kalle ei ymmärtänyt miten noita sanoja oli käsitettävä. Ne sisälsivät
häpeällisesti loukkaavan kiellon. Mutta puhemiehen kasvoilla loisti
voitonvarmuus, joka täydellisesti saattoi rauhoittaa sulhasmiestä.
-- Johannalla on tässä käynyt paljon sulhasia... sanoi isäntä.
-- No niin, virkkoi välinpitämättömästi Kalle, -- jollei kihlani
kelpaa, niin...
-- Älä nyt hätäile, tokasi Santeri väliin. -- Ainahan morsian tarvitsee
ajatusaikaa. Johanna on vain hyvä ja määrää milloin Kalle saa käydä
kuulustamassa täällä, niin ehkä hän silloin saa tuoda mukanaan kellon
tai silkin morsiamelleen lahjaksi.
Santeri säesti sanojansa mitä ystävällisimmällä äänellä ja hymyllä.
Johanna oli seisahtunut ovelle, hänen kätensä jo lepäsi lukolla.
-- En minä noita rahoja ota.
Hänen ylpeytensä ärsytti Kallea. Luuliko hän, ettei tyttöjä muualla
löytynytkään! Kalle levitti suunsa nauruun, hypähti istualtaan, pani
setelin huolimattomasti taskuunsa ja otti hatun käteensä!
-- Käännetään hevoset, Santeri! Lähdetään toiseen taloon.
-- Älä nyt hätäile. Ei sitä vielä tiedä miten asiat kääntyvät. -- Se
oli kuiskaus Kallelle ja sitä seurasi Johannalle veitikkamaisesti
lausuttu: -- taitaa olla tallessa _toisen_ rahat.
-- Vaikka olisi.
Pää kenossa läksi Johanna ulos. Kallekin nousi, kätteli isäntää ja
kiitti kahvista, läksi sitte irroittamaan hevostaan. Santeri jäi vielä
kammariin. Tehtyään viimeisen yrityksen Johannan suhteen ja isännän
kanssa juteltuaan ensisyksyisestä nuotanparsinnasta, hän kahlasi
liejuisen pihan poikki rattaille. Tuvan ikkuna oli päitä täynnä
katsomassa heidän lähtöään.
Santeri oli hämmästyneenä ja harmissaan. Tuollaista häpeää ei hänelle
ammoisiin aikoihin ollut tapahtunut.
-- Ilman morsianta emme palaa kotiin, sanoi Kalle.
-- Niin aina. Saavat ne tällaiset miehet morsiamia muualtakin, jollei
joku suostuisikaan. Olkoon vain ottamatta, mutta en _minä_ sille enään
sulhasia toimita ja nähköön silloin kummoisen saa -- jos saa ensinkään!
Santerin suuttumus lauhtui jota enemmän hän sai purkaa sisuaan ja jota
enemmän hän kävi vakuutetuksi siitä, että Eskolan tytär jäisi vanhaksi
piiaksi. Toiseen taloon menisivät, toisen tytön ottaisivat, saisi
Johanna pitkän nenän!
-- Jos tietäisi ollaanko Sarilassa kotosalla?
-- Kumminkin ollaan Sillantaustassa! sanoi Kalle.
Hän käänsi hevosen Sillantaustan kujalle. Siinä lepäsi laaksossa
punainen talo, laihot ympärillä olivat vihannat, syreenipensaat upeilla
nupuilla ja järven lyyjynkarvaista jäätä paahtoi kevätaurinko. Navetan
ovet olivat auki, sieltä kuului laulua. Pahoin olivat aidat rikki ja
siellä täällä oli ikkunoita parsittu päreillä. Kukko lauloi, lammas
määkäsi, leivoset livertelivät kohotessaan taivasta kohti ja varpuset
visersivät katonräystäillä ja risukasoilla.
Kalle seisahdutti hevosen ja kuunteli laulua navetasta. Olikohan se
Anni, joka lauloi?
-- Jos menisimme suoraan Annin luo? esitteli Kalle.
Santeri oli myöskin tuntevinaan äänen Annin ääneksi. Miehet nousivat
rattailta ja läksivät navettaa kohti, mutta tuskin olivat he ehtineet
puolitiehen, kun he jo näkivät naisen, rusukoppa selässä ja vasu
kädessä astuvan navetan ovesta. Hän lauloi yhä ja häntä seurasi
kintereillä sikolauma, joka vinkui nälissään. Anni se oli. Hän astui
niin reippaasti ja kätteli koppiaan voimalla, joka melkein tuntui
mahdottomalta hänen hennolle olennolleen. Miehet kohtasivat hänet
kaivon kannella, mättämässä ruokaa sikojen kaukaloon. Heidät nähdessään
lensi hänen kasvoilleen polttava puna, hämillään hapuili hän helmojaan
alas ja kiinnitti nuttunsa nappia. Hän oli haaltuneissa vaatteissa,
kyynärpäät olivat paikatut ja hihansuut kuluttamisesta purkaantuneet.
Hänen täytyi pyyhkiä kätensä hameensa helmaan ennenkuin saattoi ojentaa
sen miehille.
-- Mitäs kuuluu? alkoi Santeri.
-- Ei mitään liikoja. Aikainen, korea kevät.
-- Saanee pian päästää lehmät metsään. Joko on montakin poikinutta?
-- Vasta neljä.
-- Kaippa kesään ennättävät useammatkin. Taitaa Sillantaustassa tänä
kesänä tullakin tarpeelliseksi voit, viilit, sinne jos toimitetaan --
pidot.
-- Ei ole pidoista tietoa, vastasi Anni alaspainetuin silmin,
sekoittaen jauhoja sikojen ruokaan.
-- Onhan siellä nuoria, kauniita tyttäriä, eikö niille vietetä
läksiäisiä?
Kalle seisoi kädet housuntaskuissa ja katseli kaivonkantta ja Annia.
Hymyillen seisoi Santeri hänen edessään, käsiänsä liikutellen.
-- Ei, vastasi Anni totisesti, yhäkin alaspainetuin silmin.
-- Mutta ehkä sentään koreimmalle vietettäisi! jos tulisi oikein pulska
sulhanen?
Anni ei vastannut mitään eikä nostanut katsettaan. Hänen rintansa vain
kohoeli entistä enemmän. Santeri otti Kallen kädestä setelin.
-- Tämä Mäkelän Kalle, jonka kanssa jo kävitte rippikoulunkin yhdessä,
se Annia ottaisi leikkitoverikseen Sillantaustan läksiäisiin ja tässä
olisivat kihlarahat.
Käsi, joka setelin otti Santerilta, vapisi. Anni hyppäsi alas
kaivonkannelta ja nosti Kalleen katseen suurista sinisistä silmistään.
Mutta samassa ne vettyivät niin, että hänen piti niitä kuivata huivinsa
kulmalla.
-- Vieraat ovat hyvät ja käyvät sisään kahville, sai hän sanotuksi ja
juoksi sitte edellä talolle.
Kaupat tehtiin ja pian miehet olivat kotimatkalla.
-- Olisimme vain suoraan saaneet mennä Sillantaustaan. Toista Anni
sittenkin on kuin Johanna, arveli Kalle.
Hänen mielessään liikkui suloinen hyvinvointi. Sillantaustan väet
olivat olleet niin ystävälliset, siellä oli hänen kosimistaan pidetty
kunniana, Anni oli näyttänyt onnelliselta ja emäntä oli itkien
vakuuttanut, että juuri Kallea hän aina oli toivonut vävypojakseen.
Isäntä oli huonona sairaana, kai hän pian siitä sammuisi. Sillantausta
oli hyvä talo, ostaisi Kalle pois sen siitä hajoamasta huonoon
hoitoonsa. Kaunis tukkimetsä oli nousemassa. Järven rannalla löytyi
savipohjaisia soita, joista saisi mainioita niittyjä. Panna se talo
oikein kuntoon, niin siellä ruokittaisi viisikymmentä lypsävää.
Kauneilla tulevaisuusunelmillaan ja Santerin myötävaikutuksella
sai Kalle äitinsäkin rauhoitetuksi, sillä aluksi oli emäntä kovin
tyytymätön poikansa naimapuuhiin, Sillantausta kun oli niin
velkaantunut. Mutta sitte heittäysi hän koko tarmollaan puuhaamaan
noita häitä, joita oikeastaan oli valmistettu jo siitä asti kun Kalle
kehdossa makasi.
Vihkimisen tapahduttua Sillantaustassa, istuivat morsian ja sulhanen
penkillä syreenipensaiden alla. Anni oli vaaleansinisessä puvussa,
ruusuja oli hänen rinnallaan ja kahiseva huntu valui alas hänen
hartioilleen. Mäkelän emäntä, joka muiden emäntien seurassa astui
heidän ohitsensa, katseli ylpeydellä miniätänsä. Annin äidin silmissä
välkkyi tuontuostakin kyynel. Kukkolan Santeri, joka oli toimittanut
laulajan virkaa, oli istumassa morsiamen toisella puolella. Suuri musta
koira oli pitkällään hänen jalkojensa juuressa.
-- Ihanhan tuo on niinkuin sama koira, jota Kalle kerran lapsena oikein
pelästyi, sanoi Mäkelän emäntä.
-- Se on sen poikanen, vastasi Anni. -- Muistatkos Kalle kuinka sinä
silloin itkit?
Sillantaustan emäntä vakuutti sen kyllä muistavansa ja sanoi jo silloin
ajatelleensa että Kallesta ja Annista pitäisi tulla pari.
-- _Minähän_ sen aloitin, sanoi Santeri mahtipontisesti. -- _Minähän_
Kallelle ensin kerroin kuka Anni oli. Tuskin teidän kaupoistanne olisi
tullut mitään, jollen _minä_ olisi ollut puuhassa. Näette jokainen
miten Eskolan tyttären kävi, kun ei ottanut ketä minä toimitin:
Sulhanen petti! Niin aina.
-- No aikooko Santeri nyt asettua lepoon tämän nuoren pariskunnan luo?
arveli joku miehistä. -- Niinhän se kerran oli puhe, kun nuotta oli
levällään Mäkelän lattialla ja toimititte Kallelle morsiamia.
Santeri vilkasi ympärilleen ja hymähti harmaan partansa alta.
-- Niin aina, sanoi hän, -- mutta miten kävisikään kaikkien niiden,
jotka luottavat siihen että rupean heille puhemieheksi? Jäisivät
vanhoiksi piioiksi ja pojiksi. En muista tarkkaan joko ensi
Mikonpäivistä käännyn kahdeksallekymmenennelle. Niillä paikoilla se on.
Mutta jos Jumala eteenpäinkin terveyttä suo, niin kiertelenmähän vielä
muutamia vuosia!
Kevätkaihoja.
Päivä on kirkas, kylminä leviävät lumet, talvi on ylimmillään. Kinosten
korkeudesta ei ole mitään sulanut, varpunen kätkee varpaat höyhentensä
suojaan, harakka lentää kankeasti ja pyrähtyy aidan seipäälle istumaan
pörröiseksi keräksi. Metsä ja järven jää kimmeltävät huurteessaan,
aurinko on kirkas ja kylmä, niinkuin se on ollut jo viikkokausia,
tulipunaisena kuin kuumimpana kesäsydänpoutana se on laskenut, aamulla
noustakseen kalpeana kuin sähkövalon säteet. Kuolleena on metsä,
kuolleena järvi, paleltuneena kalliokin ja kuolleena ihmis-sydän
pelkästä ikävästä ja kaihosta.
Nukutteko ikiunta puuni ja maani, uneksitko lämpöä sydän, toivotko
vielä onnea? Oi raukka älä sitä tee, tuohon puuhun ei ikinä voi avautua
silmuja, tuohon metsään ei puhkea kukkaa. Kun leivo palaa ja kinokset
sulavat, silloin se sojottaa alastomana, paleltuneena -- ja sinäkin
olet paleltunut, kuollut kaihoihisi. Sinusta ei voi nousta kukkaa, älä
uneksi, anna unelmasikin haihtua hankien harjoille, laskea maille,
kylmän auringon mukaan...!
Viikkojen kestäessä olen joka päivä rauhoittanut rintaani, silitellyt
kaihoa niinkuin äiti kuumesairaan lapsensa otsalle laskee viileän
käden. Ja hetkeksi jo on voinut tuntua siltä kuin sydän olisi väsynyt
värisemästä, tuska, kaiho, toivo kuolleet, paleltunut koko elinvoimani.
Ja jo minä olen tuntenut olevani koivuna hangessa, lehdettömänä puuna,
jonka oksissa tuuli vain soittelee. On ollut niin hyvä olla, niin
tyyni, niin kylmä... Ja sitte olen katsellut ulos tovereitani, noita
muita puita ja koettanut arvata, mitä ne tuntevat, miten heidän on
ollaksensa.
Maailma on jäätähtiä täynnä, puiden runko, oksat kaikki säteilevinä,
hohtavina auringossa. Ja lieneepä kiiltävä tähtivyö ympäröimässä
minunkin otsaani, niinkuin peittävä jääkalvo. Lumihiutuoita satelee
alas hienoina, kepeinä sirpaleina... muutamat putoavat raskaina,
pyöreinä kuin pisarat. Ja noita raskaita rupeaa putoamaan yhä taajemmin
jota kirkkaammin aurinko loistaa...
Minä karkaan istuimeltani, on ikäänkuin jääkruunu huojuisi hiuksillani,
niinkuin kylmän valtakunta sydämmessäni värisisi lämmön tunnetta,
toivoa peläten.
Olisivatko nuo vesikarpaloita?
Minun täytyy se tietää ja ulos minä riennän... Voi, vesikarpaloita ovat
oksat täynnä ja reikiä on syntynyt lumeen puun juurille, minne niitä on
pudonnut. Räystäs tippuu...! Tämä on kevättä...! Aurinko jo lämmittää,
voi suloinen aurinko, että sinä sentään et ole oppinut luonnollesi
uskottomaksi...! Puuni, maani, tietäkää _kevät tulee_, aurinko
lämmittää!
Kuin hurjana minä mellastelen, aivan kuin lapsi, kun se on pantu
polstarien keskelle seisomaan, jossa saa heittäytyä suin päin
pehmeyteen, loukkautumatta... Mitä siitä jos pohjatuuli puhaltaa sisään
hihoista ja kauluksesta, mitä siitä jos kädet tulevat verenvärisiksi.
Minä tahdon että vedet räystäästä valukoot hiuksilleni, minun ei ole
kylmä, sillä nyt minä sen tunnen että olen elävä ihminen, kevättä,
voimaa lämpöä, täynnä, niin että jos saisin suljetuksi syliini,
povelleni kuolleet puut ja maat, niin niistä nousisi nuppuja.
* * * * *
Mutta odotusaikaa kestää. Hanget nousevat, pakkaset eivät vähene,
suojaa ilmaa ei kuulu. Talvi ei enään pääse kasvamaan kovemmaksi,
mutta ei se myöskään jaksa aleta. Turhaan odottaa pulmusta tulevaksi.
Muutosta ei huomaa mihinkään päin, kaikki näyttää seisahtuneen.
Vähitellen rupeaa hankeen ilmestymään epätasaisuuksia, matalia kuoppia,
joita tuskin saattaa huomata. Se alenee hiukan kerrassaan eikä enään
näytä niin pehmeältä ja keveältä. Pinta rupeaa kiiltämään auringon
paisteessa, puun juurille ja kivien vierille syntyy syvennys. Yöt
pakastavat, päivät pehmittävät kinosta, mutta tuo käy aivan vähitellen,
kunnes äkkiä, odottamatta seinivierelle on ilmestynyt kaistale paljasta
maata. Siinä on haaltunutta heinää ja se on painautunut seinään kiinni
ikäänkuin suojaa saadakseen. Maan povi on roudassa eikä elon merkkiä
näy ja yksinäisenä saarena kinoksien keskellä on paljas kaistale raukka
seinivierellä. Mutta toisena aamuna on niitä jo ilmestynyt lisää,
pellot tulevat kirjaviksi, mäkimailla on hanki repaleisena. Jo tulee
niin valoisa ilta, ettei tarvitse sytyttää tulta, jo tapaa hangelta
ensimmäisen hyttysen ja ensimmäisen kärpäsen, jokainen päivä paljastaa
uuden, uuden mättään, kurki huutaa jo suolla, leivonen livertelee
ilmassa, muurahaiset hyörivät pesällään.