alati saattoi nähdä ei ainoastaan oman kansansa tarpeet ja vaatimukset,
vaan vieläpä senkin, mitä sen suhde muihin kansoihin ja ensi sijassa
mahtavaan suojelijaansa nähden vaati, oli Suomi ryhtynyt voimakkaaseen
sisäiseen ja ulkoiseen rakennustyöhön. Se katkera veljesviha, jonka
venäläinen saastaisella myrkyllään oli vielä irti kirvotessaan
onnistunut sen keskuuteen kylvämään, oli saatu pois juuritetuksi
rakkaudella, leppymättömällä taistelulla kovaosaisten puolesta
köyhyyttä ja kurjuutta vastaan. Se taistelu oli aluksi ollut ankara ja
yksinkertaisten mielestä kova, jopa säälimätönkin, mutta kun sairas,
poikki murtunut jäsen oli potilaan tuskanhuudoista ja vastustelusta
huolimatta saatu lastoitetuksi, levisi sieluun pian tyytyväinen,
parantumisen ihanan aavistuksen ja tunnon herättämä rauha. Ja kun
voimakas hallitus, jota mitkään hetkelliset tuulahdukset eivät voineet
järkyttää, lujalla kädellä piti yllä parantavaa lääkitystointansa,
sallimatta oikeaksi huomaamaansa menettelyä muutella tahi kokeilla
uusilla, oli vihdoin työnsä suorittanut, jätti sairas iloiten
kainalosauvansa ja kiitti luojaansa elämän ja terveyden ihanuudesta.
Hänen sydämensä jää oli sulanut, ja sen sulatustyön oli saanut
aikaan hänen elämänehtojensa paraneminen, katkerien kokemusten ja
nöyryytysten jälkeen vihdoinkin herännyt kansallistunto, todellinen
tieto asemastansa ihmiskunnan jäsenenä, ja uusi herännyt usko
maailmassa vaikuttaviin, kumoamattomiin ja ijankaikkisiin siveellisiin
periaatteisiin. Hänet oli temmattu irti siitä aineellisuuden ja
eläimellisen uskonnottomuuden, epäpyhyyden loasta, johon hänet
tietämättömyyden vallassa olevana vaisto-oliona oli syösty, ja nostettu
kirkkaampaan, raittiiden tuulien virkistämään ilmapiiriin, joka aateloi
sielun. Ja kun hän nyt katsoi ympärilleen Suomen kuningaskuntaan ja
näki, kuinka karu maamme oli väkivallalla tehty viljavaksi, kuinka
vilkas ja tarmokas hyörintä kaikkialla todisti kansan uutteruudesta,
kuinka työpajojen kalke kaikui laihojen huminan, junien vihellysten
ja vihreitten metsä-aarteiden keskeltä, kuinka rauha ja tyytyväisyys
täytti kansalaisten sydämen heidän nauttiessa oikeata lainalaista
vapauttansa, -- silloin hän ojensi kätensä ja sanoi: isänmaani ja
kansani! Silloin levisi kuin helluntain humahdus kautta koko Suomen
riemukas tunne: nyt me olemme yksi ja yksimielinen, vapaa, asemastamme
ja oikeudestamme, tehtävästämme tietoinen kansa! Suomen kansa oli kuin
perhe, jossa vallitsee rakkaus ja vanhempain kunnioitus.
Todellakin kuin perhe. Suomen hallitsija oli osannut jo ensi hetkestä
esiintyä ja toimia sen aatteen edustajana, joka sisältyy sanaan
"kuninkuus". Suuren perheensä isänä oli hän heti tullut siksi,
mikä hän oli oleva, nimittäin kansansa valtiollisen itsetunnon
symbooliksi, sen sisäisen arvoon pyrkimisen ja itsekunnioituksen
näkyväksi kohdaksi, kaiken valtiossansa esiintyvän hyvän suojelijaksi,
mutta vahingollisen vastalauseeksi. Hän oli voittanut kansansa
rakkauden omalla rakkaudellaan, painanut mystillisellä arvovallallaan
alas pikkumaisuuden ja nostanut esiin ja toimintaan jalouden ja
uhraavaisuuden. Ja ennen kaikkea oli hän tullut kansansa pääksi sen
aatteen pohjalla, että kuninkuus, hallitsija, edustaa jokaisessa
kansassa syvällä voimakkaana piilevää miehuuden ja tarmon, puolustuksen
ja pyhän oikeuden suojelun ajatusta. Suomen kansa, joka ei vuosisataan
ollut saanut tuntea sitä itsetuntoa, jonka vapaalle miehelle antaa
hänen aseensa, hänen miehuuden merkkinsä, oli kuninkaansa johdolla
saanut takaisin muinaisen luontonsa, veressänsä olevan ilveksen hengen,
jota ei voi tappaa aseilla eikä vuodattaa kuiviin. Oli kasvanut täyteen
mittaansa saavutetun vapauden kuolematon puolustusuhma.
Tässä oli Suomen hallitsija toiminut tavalla, joka oli valtion ja
kansan säilymiselle yhtä tärkeä kuin se sisäinen työ, joka oli
parantanut sen henkisesti ja aineellisesti. Lähteneenä oloista,
joissa tämä puoli kansojen elontaistelussa on vuosisatainen perintö
ja luonnollinen selvyys, oli hänellä siitä sellainen avartunut ja
asiallinen käsitys, ettei se ollut Suomen parhaillekaan miehille
valtakunnan syntymähetkellä mahdollinen. Ja tämän käsityksensä eteen
työskenteli hallitsija uupumattomasti, hyvin tuntien sielussaan tuon
ahnaasti tuijottavan katseen idän taivaanrannalta, johdonmukaisesti
koettaen kasvattaa kansaa tajuamaan koko sen täyden mitan, mihin sen
itsesuojelus-ajatus aseellisellakin alalla oli ulotettava. Ja Suomen
miesten avulla sekä uskollisesti ottaen huomioon kansamme voimat ja
edellytykset saatiinkin vuosikymmenien kuluessa hijotuksi ilvekselle
sellaiset kynnet, että niiden terävyyttä kunnioitti mahtavakin
peto. Mutta kaiken tämän rinnalla oli hallitsija, käyttäen tarkoin
hyväkseen kaikki ne monet suhteet, joita yksin hänellä saattoi olla
maailman mahtaviin, alati selvillä kansainvälisen salaispolitiikan
hienommastakin vivahduksista ja arveluttavimmistakin pyyteistä.
Perheensä isänä ja päänä hänellä oli öin ja päivin huolena se, mitä
toivorikkaat ihmiset eivät menneen maailmansodankaan aattona vielä
uskoneet, että nimittäin saaliinhimo ja suurten kansain luontainen
sorronhalu voi yhäkin millä hetkellä hyvänsä leimahduttaa ilmiliekkiin
maailmanpalon, joka saattoi koitua ennen kaikkea pienten kansakuntain
tuhoksi. Kun ihmiset ovat eläneet muutamia vuosikymmeniä rauhassa
ja nauttineet sen siunausta, tuntuu heistä mahdottomalta, että
mikään sivistyskansa voisi käydä toisen kimppuun, mutta se, joka
korkeassa asemassa ollen alati on lähellä näkemässä niitä salaisia
lankoja, joita myöten pahan sähkövirta kulkee, hän tietää oikein
arvostella "sivistyksen" syvyyden ja kansain intohimojen pohjattoman
raakuuden; onnellinen on se kansa, jolla on huipullaan niitä lankoja
seuraamaan pääsevä elin. Kaiken tämän tuntien ja tietäen, sekä
aavistaen tulevaista vihaa, oli Suomen kansa hallitsijansa johdolla
kehittynyt siihen, että joka töllissä sykki uskollinen ja peloton
sydän, ja joka miehen kunnia oli isänmaan puolustustaito. Valtaisina
kohosivat Suomen linnojen ruohovallit merestä mereen ja vakavaa
kieltä puhuivat ne luoksepääsemättömät alueet, joiden turvissa eli
Karjalan kannaksen viljelys. Ja lujalle, sekä maamme puolustuksen
ja säilymisen kannalta oikealle pohjalle, oli hallitsija osannut
rakentaa ne liittovelvollisuudet mahtavampain kanssa, joihin lopullinen
pelastuksemme perustui. Toivorikkaana saattoi Suomen kansa odottaa
tulevaista vihaa.
Sen tulon tiesi hallitsija ja hänen neuvoskuntansa. Salaisilla
tiedustelijoillaan oli hän alati seurannut saaliinhimoisen
perintövihollisen vehkeilyä ja hiljaisuudessa ryhtynyt kaikkiin niiden
vaatimiin toimenpiteisiin. Hän ei herättänyt kansansa keskuudessa
mitään häiriötä eikä levottomuutta, vaan järjesti asiat hiljaisuudessa,
tuudittaen vihollisenkin petolliseen itsetyytyväisyyteen. Se odotti
hetkeään, mutta ei aavistanut, että ilves oli jo koonnut jalat allensa,
terästänyt jäntereensä, teroittanut katseensa, voidakseen oikealla
hetkellä yhdellä voimakkaalla hypyllä karata hyökkääjän sydänverien
lähteille. Suomen kuninkaan ja kansan hetki oli tullut.
* * * * *
Mikä maailman mullistus se oli, joka taas pani vapautemme vaaraan,
jääköön tässä selvittämättä. Ne, jotka olivat perehtyneet menneen
maailmansodan historiaan, olivat sitä peläten odottaneet ja siihen
uskoneet. -- Yksi sen palon ydinkohdista oli jälleen suuren ja mahtavan
Venäjän pyrkimys uudelleen iskeä alleen sen yhteydestä eronneet kansat,
saada hyvitystä kärsineelle kansalliskiihkolleen ja itserakkaudelleen,
saada kostaa menneet häpeät ja katkerat nöyryytykset. Se kostonhimo
oli niin voimakas, että se taas kuin salama, kuin patonsa murtava
tulva, rikkoi maailman rauhan polkien alleen ihmiskunnan uskon. Voi
sitä kansaa tuon jättiläisen kynnyksen edessä, joka ei silloin ollut
varoillaan ja valmiina!
Mutta Suomen kuningas ja kansa olivat. Kun hyökkääjä lähetti laumansa
vallejamme vastaan, tuli kuninkaan ja kuninkuus-ajatuksen suuri ja
ratkaiseva hetki. Kuin sotatorven puhallus kajahti hänen kokoava ja
rohkaiseva huutonsa läpi maittemme ja salojemme, sytyttäen uuden
valkean innostuksen, joka vyöryi ukkosena kautta maamme merestä mereen.
Muutamassa viikossa oli maastamme tullut sotaleiri, joka luotiin
yksityiskohtaisesti suunnitellun ja kauan valmistellun ohjelman
perusteella. Ei ainoakaan ratas kitissyt, ei ainoakaan soraääni
häirinnyt sitä sopusointua ja yhtenäisyyttä, jonka loi kansan isällisen
hallituksen ja hallitsijan tutkittu ja järkkymätön ohjelma. Kaikille
valkeni ennen aavistamattomassa määrässä, mikä ihmeellinen kokoova ja
kansallisesti rohkaiseva voima sisältyy kuninkuus-aatteeseen, mitenkä
se juuri suurien vaarojen hetkellä on kasallislipun ylhäinen kantaja,
joka pitää sinivalkoista korkealla, kaikkien näkyvissä, sinä merkkinä,
joka lipun tulee olla, vastatakseen pyhää aatettaan. Outo ja ennen
kokematon riemastuksen tunne täytti Suomen sotajoukkojen mielen, kun ne
astuivat kuninkaansa johdolla taisteluun perintövihollistaan vastaan;
ne huomasivat sydämessään, että ihmiskunta palautuu taistellessaan
elämästä ja kuolemasta tavallaan takaisin sankarikauteensa, jolloin
salaperäinen innostus ja voima väkevöittää heikonkin käsivarren,
jolloin tavallisesta elämästä kaukana olevat tunnelmat ja aavistukset
avartavat sielun, herättäen siellä uusia hengen elämyksiä. Suomen
sotajoukko tunsi voimakkaasti, että sillä oli kuninkaassaan
suurenmoinen ja ihana itsenäisyytensä, vapautensa ja miehuutensa
symbooli, todellinen lippu, joka teki kuoleman isänmaan edestä ihanaksi.
Ja turhaan lähetti barbaari laumojaan siihen solaan, jonka lävitse
sille kimalteli maamme ihanuus. Suomen miehet ja nuorukaiset menivät
taisteluun ilolla ja kaatuivat kuolemataan siunaten. Ja kun vihdoin oli
saapunut hetki, jolloin ilveksen kuolinkamppailun vaihe näytti alkavan,
kasvoi sankarien kuolemasta voiton hedelmä. Vapaus ja oikeus todisti
jälleen maailmalle olevansa voittava aate, jota ei voida lannistaa
miljoonienkaan raa'alla voimalla. Suomen hallitsijan ja kansan
valveillaan olo oli sille säilyttänyt oikeuden edelleen jäädä vapauden
lapseksi, vihdoinkin päästä lähelle sitä, mitä se vain oli toivonut,
rauhaa ja isäinsä maan häiritsemätöntä nautinto-oikeutta. Sinivalkoinen
viiri lujittui tälle niemelle ikuisiksi ajoiksi, ja rauhan ruoho kasvoi
valliemme edessä vaalenevien vihollisten luitten päälle. Verestä
kasvoivat ruusut.
Se oli ollut Suomen kuninkaan ja kansan hetki, ja sen jälkeen
alkoi taas uupumaton rauhan työ. Arvet kirvelivät, haavat eivät
tahtoneet mennä umpeen. Taas sai Suomen kansa huomata, että
tarvittiin voimakasta, yhtenäistä hallituksen ja elämän menoa niiden
parantamiseksi ja uuden luomiseksi. Mutta nyt se kävi kuitenkin
helpommin kuin ennen, koska sillä ei enää ollut epätietoisuutta siitä,
millä keinolla ja johdolla.
(Suomen lipun syntymispäivänä, 28/5 18.)
Nummisuutarin Esko.
Viime keskiviikko-iltana oli eduskunnassa esillä asia, joka teki tuon
istunnon tavallista huomattavammaksi. Sekin, joka ei ollut käynyt
kuunteluparvekkeella kymmeneen vuoteen, tunsi nyt halua mennä sinne. Ja
se, ettei siellä nyt tarvinnut odottaa sosialistisen agitaattorijoukon
esiintymistä, teki osaltaan tuon meno-aikeen mahdolliseksi, sillä
olihan sen aineksen poissa olo tehnyt eduskuntamme, kuinka sanoisin,
sympaattisemmaksi. Sankasti olikin parvilla kuuntelijoita.
Huomaan siellä paljon sellaisia kasvoja, joiden taakse varmasti
kätkeytyi punainen sielu. Silmissä oli tuo katse, joka todistaa, ettei
yhteiskunnallinen mielisairaus ole vielä suomalaisen sielusta hävinnyt.
Tuossa katseessa oli samaa ilmettä kuin punakaartilaisilla silloin, kun
he esimerkiksi Helsingin valloituspäivänä ryhtyivät ajamaan yleisöä
pois kaduilta. Heidän silmistään loisti aivan selvästi hulluus. Nyt he
olivat tulleet kuuntelemaan, kuinka "herrat" keskustelivat kuninkaasta.
Leuka lehterin laitaa vasten makasivat he siellä tuijottaen alas saliin
kuin kahlekoirat; murista eivät he enää uskaltaneet, kuten vielä
tammikuulla, ja kulmahampaat oli hiottu tylsiksi.
Oli siellä paljon muutakin yleisöä, sotilaita sekä mies- ja
naispoliitikkoja, ehkä joku ulkomaalainenkin. Ja luulen, että meillä
parvekkeella olijoilla oli jotakin juhlamieltä, vakavaa odotuksen ja
hetken merkityksen tunnelmaa. Väkisinkin johtui mieleen, että nyt on
tässä salissa valta säätää Suomelle hallitusmuoto, jos on vain sopua
ja järkeä. Tämä juhlatunnelma haihtui kuitenkin hyvin pian, sitä oli
mahdoton säilyttää.
Luulen, että hallituskin piti hetkeä juhlallisena, vakavana ja
kauaskantoisena. Valtioministerin esiintymisessä oli jotakin, joka
vaikutti meihin tavallisiin ihmisiin. Hillitystä, mutta silti
voimakkaasta äänestä tunki esille syvä, mukaansa tempaava vakaumus. Ja
olihan kysymyksessä uudistetun hallituksen ohjelma, valtioministerin
se esiintyminen, joka muualla maailmassa on poliittisten työkausien
tärkeimpiä tapauksia, jolloin lausutut sanat antavat pohjan sille,
miten hallitukseen ja sen politiikkaan suhtaudutaan. Totta kai sen
ymmärtävät meidänkin edustajamme, koska kerran muuallakin maailmassa
kaikki parlamenttien jäsenet puolueisiin katsomatta henkeään pidättäen
näitä tällaisia esityksiä kuuntelevat?
Ja suurin osa edustajista näytti olevankin siitä selvillä, kuunnellen
tarkoin tärkeätä esitystä. Mutta vain suurin osa, eivät kaikki.
Maalaisliiton eräille jäsenille kävi "opetustunti" liian raskaaksi
ja täytyi virkistäytyä pienellä keskustelulla, naureskelulla,
muulla puuhalla, kunnes taas säpsähdettiin kuin koulupojat, kun
opettajan katse sattuu. Heissä on useita välittömän tunteen ihmisiä.
Hyväksyminen tai paheksuminen tulee heti näkyviin jo ilmeissä, ja
kun valtioministeri saapuu siihen puheensa osaan, joka koskettelee
hallitusmuotoa, ilmestyy heidän kasvoilleen eräs hymy, joka saa minut
säpsähtämään.
Aluksi on kuin en muistaisi, missä olen sen nähnyt ja mitä se
merkitsee, mutta samalla selviääkin muistini. Olen nähnyt sen tuhansien
suomalaisten kasvoilla aina silloin, kun he ovat luulleet päässeensä
selville jostakin asiasta, ja kuuntelevat tuo oma "varma vakaumus"
mielessä asian toisen puolen selvittelyjä. Tuossa hymyssä on paljon
Nummisuutarin Eskoa, sitä maailman itsepäisintä puumerkkimieltä,
joka on asiallisimmillekin perusteille auttamattomasti kuuro, kun on
vain saanut jotakin kalloonsa isketyksi. Niin pian kuin se ilmestyy
suomalaisen kasvoille, on turha toivoa mitään mielipiteitten muutosta,
puhuisipa vaikka enkelien kielellä. Tapahtukoon mitä tahansa,
menettäköön Esko morsiamensa, saakoon selkäänsä Teemulta ja hänen
isältään, mellastakoon Karrin pirtissä niin, että ankara prosessi häntä
uhkaa, vielä kaiken senkin jälkeen pitää hän tiukasti kiinni siitä,
että hänenkin puumerkkinsä siinä olla pitää. Kanttori Sepeteuksen
järkisyyt eivät merkitse tässä mitään, ei, vaikka hän puhuisi niinkuin
nyt valtioministeri tuolla alhaalla. Tuo puumerkkimieli on kansassamme
erinomaisen yleinen, todellinen rotuluonteen piirre, niinkuin sen
kuolematon kirjailija on loistavasti eteemme kuvannut.
Mutta tästä huolimatta jaksaa valtioministeri pitää yllä hetken
juhlallista tunnelmaa, antaen esityksensä taitavasti kohota loppuun
tultaessa. Mielenkiinnolla odotan, pysyvätkö seuraavat esitykset
annetussa oikeassa äänilajissa. Puhujalavalle astuu professori
Ståhlberg.
Tiedän vanhastaan, ettei hänellä ole sanottavasti huumorin lahjaa,
ei minkäänlaista "gemyyttiä", jonka puute tekeekin kaiken, mitä
hän puhuu tahi kirjoittaa, siltä kannalta kuivaksi ja köyhäksi.
Mutta sen korvauksena on hänellä melkoinen ironian lahja, jota
olen hänen kuullut käyttävän joskus suurella menestyksellä ja jota
vastustajat usein lienevät pelänneetkin. Hänen kirjoituksissaan se
ei kuitenkaan ole ennen saanut sanottavaa sijaa, sillä häntä on
nähtävästi pidättänyt siitä jonkunmoinen arvokkaisuuden tunne, ja
hänen puhuessaan on sen kärki useimmiten peittynyt hänelle ominaiseen
ystävälliseen hymyyn. Kun nyt pitkän ajan kuluttua kuuntelen hänen
äänilajiltaan ja esitystavaltaan hiukan väsyneenkaikuista lausuntoaan,
jossa on hermostumisen ja kärsimättömyydenkin merkkejä, huomaan
kummastuksekseni, että aika ei mene merkkejä jättämättä. Se voi
huomaamattamme järkyttää niitäkin perusteita, joilta ennen virkeä ja
voimissaan oleva hieno poliitikko ammensi sekä ulkoiselta asultaan
että asiasisällykseltään nuhteettomat lausuntonsa, ja se voi tehdä
mahdolliseksi senkin, että arveluttavat väitteet, kärjetön ironisointi
ja rahvaanomainen polemisointitapa saattavat tuntua käyttäjästään
täysipainoisilta. Professori Ståhlberg on kuitenkin kaikesta siitä
huolimatta, mitä hän nyt puhuu ja kirjoittaa, sellainen poliitikko,
että hän eikä mikään muu muodostaa maassamme tasavaltalaisuuden ainoan
pitävän perustan. Nimittäin sillä tavalla, että ellei hän olisi
tasavaltalainen, vaan monarkisti, ei tasavaltalaisia nuorsuomalaisia
olisi ollenkaan, ja maalaisliittolaisten käsi menisi hyvin nopeasti
korvalliselle.
Katselen maalaisliittoa hänen puhuessaan. Puumerkkihymy on kadonnut ja
sijaan tullut se ilme, joka nousi Eskon kasvoille silloin, kun taas
jälleen kaikki hyväksi kääntyi. Siinä on lapsen antaumusta ja luottavaa
turvautumista vahvaan runkoon, katsetta ylöspäin kuin Stefanuksen
pääsinhetkellä. Ja kun puhe on loppunut, kuuluu sieltä tyydytyksellä
lausuttu "hyvä". Olen epätietoinen siitä, mille tilikirjansa puolelle
puhuja tuon tunnustuksen kirjoitti, mutta luulen, että se ei häntä
miellyttänyt. Noihin kansankokouksissa -- ja sehän eduskuntamme on
-- saatuihin kättentaputuksiin sisältyy kriitilliselle mielelle aina
jotakin epäiltävää.
Professori Ståhlbergin puhe oli käynyt alemmassa tyylissä kuin
valtioministerin, ja särki tunnelman. Valtioneuvos Wrede koetti
sitä korjata esityksellään, josta sai oppia sen, mihin "aateluus
velvoittaa", mutta kaiken pilasi edustaja Alkion puhe. Kansankokouksen
tahi oikeammin nuorisoseuran kokoustunnelma oli täydellinen.
Mitä varten pidetään eduskunnassa vielä sellaisia puheita? Eikö
vieläkään ole päästy niin pitkälle, että luovuttaisiin tuosta pilviä
piirtävästä tunnelma- ja kansallisen itserakkauden tyylistä, jota ei
voi enää sietää ja joka on vaarallista kaiken kansallisen synnintunnon
heräämiselle? Tosinhan on mukavaa heittäytyä tuoliinsa ja antaa
omia itserakkaita käsityksiä hivelevän pontevan sanaryöpyn huuhtoa
sieluansa kuin kesäisen vesisuihkun, vaipua unelmoimaan mieluisissa,
utuisissa kansallisen omahyväisyyden tunnelmissa ja lopuksi herätä
sanomaan "hyvä", mielessä vakaumus: "Me pystymme vaikka mihin."
Sellaiset profeetalliset ilmestykset kuin Alkio, joka luulee olevansa
kansamme hyvien ja huonojen ominaisuuksien luotaaja, joka menee "Suomen
kansasta" ylivoimaiseen takuuseen millä hetkellä hyvänsä, eivät ole
mitään muuta kuin heitä itseään miellyttävien, puolitaiteellisten
näkemysten fanaattisia tulkkeja, mikä näkyy jo miehen silmistäkin.
Mikään tällainen ei enää eduskuntaamme kuulu, vaan on siellä pysyttävä
tarkoin sen rajan sisäpuolella, jonka ulkopuolelle jätetään armotta
kaikki kansankiihoittajat. Niinkuin ei jo kokemuksesta tiedettäisi,
mihin tuollainen vie.
* * * * *
Lähdin pois, ennenkuin neiti Pykälä sai puheenvuoron, joka sitten
siirtyikin toiseen iltaan. Hän ei nimittäin mielestäni kuulu
eduskuntaamme, mikäli kyky ja kunto on sinne pääsemisen ehtona. Mutta
onko se?
Vakavia ajatuksia herää eduskunnassamme käydessä. Luulen, että
valtioministerillämme, hänen vakaana kuullessaan alkanutta kirjavaa
sanaryöppyä, välähti mieleen kirkkaana näkemyksenä yhä uusien ja
uusien hallitusten vaivaloinen ja hedelmätön ura. Ne nousevat ja
kaatuvat arveluttavan tiheään, ja pohjan niiden parhaimmiltakin,
kaukonäköisimmiltäkin suunnitelmilta tulee aina riistämään tämä sama
seura, kansaneduskuntamme, joka ei voi koskaan -- ellei muutosta
tehdä -- saada valtiolle ja yhteiskunnallemme todella terveellistä
ja asiallista kokoonpanoa. Johtavien voimien parhaat pyrkimykset
tulevat aina jollakin taholla kompastumaan tuohon Nummisuutarin Eskon
ominaisuuteen, tuohon itsepintaiseen puumerkkiperiaatteeseen, josta ei
luovuta, vaikka "mätänis".
Ulos mennessäni näen senaattori Pehkosen jurot kasvot. Hän näytteli
kerran nuoruudessaan muutaman edistysseuran notkuvalta lavalta suurella
menestyksellä Nummisuutarin Eskoa. Oli aivan ilmeistä, että hänellä oli
etevät lahjat siihen osaan, ja minä taputin hänelle ankarasti käsiäni.
(5/6 18.)
Timanttikurkien ampujia.
Lukija, joka suuntaa arvostelevan katseensa ylläolevaan otsakkeeseen,
luultavasti hiukan ihmettelee sen erikoisuutta. Niin teen itsekin,
mutta annan sen siinä olla, sillä se sisältää paljon kansallisen
itsetutkistelun totuutta ja on sitäpaitsi kansalliskirjallisuudestamme
saatu. Olen käyttänyt sitä omassa hiljaisessa mielessäni jo kauan,
kunnes äsken, Pietari Päivärinnan kuvan osuessa käteeni, hoksasin
ruveta täten puhumaan siitä yleisöllekin.
Ne kansalaiset, jotka eivät ole pitäneet itseään liian hyvinä
nauttiakseen vanhemmasta suomalaisesta kirjallisuudesta, muistanevat
Päivärinnan mainiot Sakeus Pyöriän kertomukset. Niillä pakinoilla on
puolensa ainakin sen mielestä, joka hakee suomalaisen kansansielun
ilmenemistä tältäkin alalta, ja niissä on kuvia ja kohtauksia, jotka
painuvat mieleen ainaiseksi. Tällä kertaa on ajatuksissani erikoisesti
askarrellut Laarila, tuo maanviljelyskoulun käynyt mies, jolla hänen
vaimonsa ihailevien sanojen mukaan kyllä oli kykyä, mutta jota ihmiset
eivät ymmärtäneet.
Te muistatte hänet kaikki? Hän oli Sakeuksen hyvä ystävä, esiintyi
aina ylioppilaslakkia muistuttava maanviljelyskoulun päähine
tuntomerkkinään, ja sanoi ahkerasti "tuota". Hänen onnettomuutensa
oli siinä, ettei hänestä ollut mihinkään käytännölliseen elämään,
tukevalle arkipäiväiselle pohjalle, että hän oli koulustaan saanut
herraskaisen vikaa, jonka vuoksi hiukan halveksi maamiehen ammattiakin,
vaikka oli sitä varten opin käynyt, ja että hän yleensä oli toimeton
nahjus, joka ei näyttänyt mihinkään pystyvän ja jolla ei ollut "kykyä"
kenenkään muun kuin oman vaimonsa mielestä. Lukija oppii häntä säälien
halveksimaan, kunnes hän äkkiä osoittaa, että hänellä on suurenmoinen
mielikuvitus.
Hän ilmestyy eräänä kevätpäivänä Sakeuksen asuntoon suuri pyssy selässä
ja selittää hämmästyneelle ystävälleen olevansa matkalla Perä-Pohjolan
pohjattomille nevoille ampumaan "timanttikurkia". Tämä erämaittemme
viisas ja närkisti katseleva lintu nimittäin Laarilan selityksen
mukaan etelämaissa ollessaan syö timanttipitoisia kiviä kupuunsa,
jonne ne jäävät, kunnes hän, Laarila, tulee ja ampua mäiskäyttää
ne kuoliaaksi, aukaisee vatsan, perkkaa kivet esiin, murtaa niistä
timantit irti, joko myytäviksi Lindstedtille tahi käytettäväksi
kantasormuksina, lasiveitsinä tahi muina maanviljelyskaluina. Ja
voitonriemulla hän näyttääkin ylen hämmästyneelle Sakeukselle muutamia,
kuten jälkimäisestä tuntuu, selviä ukonkiven jytysiä, jotka muka
ovat timantteja. Niin lähtee hän tuolle merkilliselle retkelleen
ja maanviljelyslakin vihreä samettiponta vain välkähtää keväisessä
auringossa.
En voi sille mitään, että tämä kohtaus ja Laarila on suurentunut
mielessäni aivan yleiskansalliseksi vertauskuvaksi. Kuinka monta
tuhatta timanttikurjen ampujaa noita lieneekään Suomen maassa, jos
ne kaikki laskisi ja ilmi perkkaisi? Uneksivia, aikaansa tyhjään
kuluttavia, haaveilevia mietiskelijöitä, joille kaikki todellinen elämä
ja sen arkipäiväinen, ankaraa työtä vaativa puoli on vastenmielinen ja
vieras. Mutta annas kun herää joku ihmeellistä ihmeellisempi haave,
joka on yhtä kaukana todellisuudesta kuin se kultanummi, jonka pappilan
mamsseli näki unissansa, niin silloin ilmestyy mieheen vireyttä ja
intoa. Silloin "kuhnitaan" niin, ettei koko Europan pytty teollisuus
tahdo riittää, silloin nähdään vapaaehtoisesti nälkää, niin että
luut rupeavat heltiämään niteistään, ja silloin syvennytään elämän
ongelmoihin niin syvälle, että Intian fakiiri on kalpea ilmestys
sen viisauden ja tunnon syvyyden rinnalla. Silloin rakennetaan
viimeistä kiveä myöten pystyyn ihanne-yhteiskunta, joka on ainakin
kolmas potenssi Raamatun Saalemista, mutta tavallista työntekoa,
ahkeruutta, elämän yksinkertaisia kauneuksia ja iloja -- ovat vain
tästä maailmasta, eivätkä miellytä. Ei voi kieltää, etteikö koko
kansamme luonteessa -- tahtomatta tästä kuitenkaan mitään kivitauluun
piirrettävää lakia säätää -- olisi jotakin tuollaista käytännöllisessä
maailmassa hiukan mahdotonta, mutta suunnitelmissa ja oman itsensä
arvioinnissa mielikuvitusrikasta ja haaveellista timanttikurjen
ampujaa? Joka tapauksessa niitä on keskuudessamme paljon, hyvin paljon,
ja olisi ne väittämättä annettava suojeluskuntain käsiteltäväksi.
Mutta seuratkaamme edelleen Laarilan vaiheita, niin huomaamme, kuinka
erinomaisesti kirjailija hänessä tätä kansamme luonteen puolta kuvaa.
Tapahtui, että joessa nousi suunnattoman korkea kevättulva. Suuret
jäätelit tulit ja musersit sillan, jonka keskimäiselle arkulle jäi
Hannun Maija -- hän, jolla "reväsimen" johdosta alati molkerehti
lääkepullo pullean vatsan päällä (vihilläkin seistessä piti siitä
kesken valaa ottaa kulaus) -- lapsineen ja vieläpä kirkkoherran
lapsi lisäksi. Joka hetki uhkaa vahtitölli pyllähtää kohisevaan
virtaan, jonka tuomat jäälohkareet ryskyttävät sillan arkkua kuin
Vespasiaanuksen pässit Jerusalemin muureja. Kansa rannalla itkee
ja hätäilee. Neuvokkaimmatkin miehet ovat voimattomia. Onnettomat
vanhemmat lupaavat huikeita summia sille, joka voi nuo raukat
pelastaa. Tuskaa ja sielun ahdistusta on ilma täynnä ja sadat katseet
suuntautuvat tuonne sillan arkulle, jossa Maija seisoo lapset
ympärillään, ottaen väliin pullostaan vahvistuksen "reväsintänsä"
vastaan. Mutta silloin saapuu paikalle Laarila, tuo kaikkien halveksima
nahjus, jolta ei kukaan koskaan odotakaan mitään miehen tointa.
Mikä on häneen nyt tullut? Äkkiä hän on koko asemasta selvillä.
Hänen vartensa suoristuu, silmiin ilmestyy käskevä tuli, hän antaa
nopeita ja täsmällisiä, teräviä määräyksiä, käyttäen "tuota"-sanan
rinnalla kielemme ydinmanauksen omituista lievennysmuotoa "pertana",
vedättää venheen arkun yläpuolelle ja lähtee yksinään pontevana kuin
koskenlaskijain jumala kuohujen keskitse viilettämään kohti vaaran
paikkaa. Maanviljelyslakin vihreä ponta vain vilahtelee aaltojen ja
jäiden keskellä. Sydän kurkussa seuraavat ihmiset rannalla uljaan
miehen yritystä. Onnistuuko kääntämään purtensa arkun alle kosteikkoon,
vai riistääkö koski miehen nieluunsa? Silloin osoittaa Laarila,
mikä hän on miehiään, kun hänelle todella on selvinnyt, että nyt on
ratkaisevan toiminnan hetki: juuri sopivimmassa silmänräpäyksessä
tekee hän melallaan sellaisen mestarikiekauksen, että vene käärmeenä
suikaisee juuri sopivimpaan paikkaan. Kaikki pelastuvat, vaikka
Maijan täytyikin vielä viimeisessä silmänräpäyksessä, kun tupa jo
oli kaatumassa, viivyttää venheeseen laskeutumistaan tuon siunatun
"reväsimen" takia, joka ei vääjännyt muuta kuin tuota jo mainittua
alati käsillä olevaa potellia. Mutta tämän suurenmoisen työn tehtyään
vaipui Laarila kuin kokoon ja vältteli kiittelevän ja iloitsevan
kansanjoukon ylistystä.
Täällä on Suomessa eräs toinen, joka äsken vaaran ja toiminnan
hetkellä uneliaisuudestaan heräten teki ehkä vielä suuremman
mestarikiekauksen, ja se on Suomen valkoinen kansa. Siten se todisti
luonteensa "Laarilamaisuutta" sangen suuressa määrässä, sillä
velttouden ja uneliaisuuden jälkeen, jolloin jo monet luulivat sen
ainaiseksi nukkuneen, heräsi se jumalaiseksi koskenlaskijaksi,
tehdäkseen kerrassaan mestarikiekauksen, jolla se pelasti
maailmanvirran sillan arkulle jääneen Suomi-Maijansa viime hetkessä
(pullottomana). Ja Suomen punainen kansa antoi samoin aivan yhtä
pätevän todistuksen samasta "Laarilamaisuudestaan", sillä kapinallaan
ja ihanne-yhteiskuntapuuhallaan lähti se jos kukaan ampumaan
timanttikurkia. Kukapa voinee sitä vastaan väittää? Voitaneen siis
sanoa, että tuon uneliaisuuden alla kyllä piilee tarmoa ja voimaa,
vaikka tarvitaan aivan erikoiset elämän synnytyspihdit sitä sieltä
harmaan nutun alta esille kiskomaan. Mutta palatkaamme Laarilaan.
Hänkin sai tämän jälkeen tuulta purjeisiinsa, kohosipa jo niin
korkealle, että hänestä tuli -- oluttehtaan isännöitsijä. Vaikka
oikeastaan vain me nykyiset ihmiset, jotka olemme veden juontiin
nähden niin sanoakseni pakko-asevelvollisia, voimme täysin ymmärtää
tämän aseman kaikki huomattavat edut, tuntuu Laarilakin niille panneen
arvoa; koska hänestä -- niin, sitä ei valitettavasti käy salaaminen
-- tuli säälimättä sanoen rapajuoppo. Kun Sakeus Pyöriä kävellä
pöllötteli pimeänä syys-iltana pitkin maantietä, rupesi hän kaukaa
kuulemaan kärryjen pyöräin rätinää ja pian ajoi hänen ohitseen hurjaa
laukkaa mies rentona humalassa ja huudellen huikealla äänellä: dobra
harashoo! Se oli Laarila, joka ajoi, ja ajoi itsensä vähän matkan
päässä kuoliaaksi. Menestys oli mennyt hänelle päähän. Sieltä hän nyt
taivasten majoista viittilöi meille toisille timanttikurkien ampujille,
kehoittaen muistamaan, että purjetuuli on vaarallista.
Kunhan emme vain olisi tässä päässeet äskeisen mestarikiekauksen
jälkeen yhtä korkealle kuin Laarila-vainaja, ihan oluttehtaan
isännöitsijäksi? Täytyy pysähtyä tarkastamaan itseään ja asemaamme,
ettemme lähtisi ajamaan humalapäissämme hurjalla hevosella pitkin
syysöistä elämänmaantietä ja vielä kiljahdellen, että "dobra harashoo".
Ettemme yhtäkkiä irtautuisi maajalasta ja lähtisi tuntemattomille,
pohjattomille nevoille ampumaan timanttikurkia. Se vaara on kieltämättä
lähellä, ja monet merkit viittaavat siihen, että halukkaita matkalle
lähtijöitä taas olisi yllin kyllin. Kun en tahdo vakaumustani salata,
tunnustan suoraan, näin ystävien kesken, että noissa tasavaltalaisissa
on paljon, ehkä enemmistö, juuri näitä timanttikurkien ampujia.
Punaiset istuvat vielä nevan rannalla ja tuijottelevat sinne,
näkyisikö missä onnen lintuja, ja heidän rinnalleen on istumassa
suuri joukko muita, jotka nekin etsiskelevät tasavallan hyllyvältä
ja tuntemattomalta suolta sitä haaveksimaansa timanttikurkea.
Jännityksellä täytyy kysyä, lähteekö eduskunnan vähemmistö mukaan tälle
metsästysretkelle, vai yhtyykö se enemmistöön sovussa tehdäkseen sen
mestarikiekauksen, joka sujahduttaa valtiovenheemme tyyneen kosteeseen
silta-arkun juurelle, sen silta-arkun, jota suuren maailman jäätelit
yhä ahneemmin pakkautuvat jyrsimään, mutta joka tällä kerralla
kestääkin?
(13/7 18.)
Suomalainen oikeistososialisti.
Kuljimme vuonna 2000 Suomen Kansallismuseossa ja saavuimme vihdoin
vuoden 1918 punakaartilaiskapinaa kuvaavaan laajaan osastoon.
Katselimme ihmetellen kaikkia niitä alhaisen eläimellisen julmuuden,
surkean tietämättömyyden ja naurettavan lapsellisuuden todistuksia,
jotka siellä olivat hyvässä järjestyksessä ja oivallisilla selityksillä
varustettuina nähtävissä. Oppaamme, harmaapäinen professori,
huomautteli yhtä ja toista kuin päivänselvistä asioista, kunnes
pysähtyi vihdoin syviin mietteisiin vaipuneena erään suuren lasikaapin
eteen. Hänen ilmeensä muodostui salaperäiseksi, arvoitukselliseksi ja
hän lausui kuin itsekseen:
-- Siinä on ilmiö, jota suomalainen tiede, järki ja äly eivät ole
kyenneet selvittämään. Sfinksin ilme on avattu kirja tämän rinnalla.
Hän vaipui aatoksiinsa kuin syvyyden kaivoon, ja saattoi melkein nähdä,
kuinka hänen neropattinsa rupesivat kuumenemaan aivojen järsiessä ja
jyrsiessä tuota arvoitusta. Uteliaina tunkeuduimme kaapin eteen yhdessä
läjässä kuin riekon poikue ja annoimme silmiemme täyttää tehtävänsä.
Näimme siellä olion kuin ihmisen muumion, jonka muodossa ja olemuksessa
todellakin oli jotakin erikoisen epämääräistä. Olisi voinut väittää,
että sillä oli kahdet kasvot kuten Januksella, mutta missä ylimeno
toisesta naamasta toiseen tapahtui, sitä oli vaikea sanoa. Puvultaan
se oli herrasmies, mutta siinäkin suhteessa oli jotakin puolinaista ja
epävarmaa, niin että kaartilaiskapinan aikuisten muotien tarkimmatkaan
tuntijat eivät voineet varmistautua siitä, oliko otus todellakin
tarkoittanut olla herrasmies vai n.s. proletaari. Sen molemmilla
naamoilla oli mielistelevä hymy, joka oli jäykistynyt salaperäiseksi,
neuvottoman puolueettomaksi irvistykseksi, josta ei voinut päästä
selville, mitä se tarkoitti. Oliko se iloa, tuskaa, tyytyväisyyttä,
vai mitä? Suurta huomiota oli omiaan herättämään se erikoinen suunta,
johon olion istumalihakset olivat kehittyneet: niillä saattoi huoleti
istua ei ainoastaan kahdella, vaan vieläpä kolmellakin tuolilla
samalla kertaa. Aivojen rakenteesta ilmoitettiin nimenomaan, että n.s.
taloudelliset eli tulojen hankintalokerot olivat hyvin kehittyneet,
mutta mitä selkärankaan tuli, oli tiede ymmällä. Huomautettiin,
että punakaartilaiset täytyi ja saattoi hyväksyttävillä perusteilla
lopultakin lukea selkärangallisiin, vaikkakin heillä oli sillä paikalla
vain jonkunmoinen rusto- ja hyytelökudos, joka voi notkahdella ja
venyä mihin suuntaan hyvänsä, mutta tähän olioon nähden oli asia
toinen: sillä ei yksinkertaisesti ollut mitään selkärankaa, joten
oli mahdotonta ymmärtää, miten se oli voinut käydä pystö-asennossa.
Sanalla sanoen: tuossa oliossa oli jotakin niin epämääräistä, niin
surkean koomillista ja pelottavan salaperäistä, että tiede ei ollut
vielä lausunut sen lajista ja luokasta lopullista sanaansa. Suuren
kysymysmerkin alle oli kuitenkin riskeerattu seuraava määritelmä:
"Suomalainen oikeistososialisti vv. 1905--1918?"
Oppaamme, kunnioitettava herra professori, oli alentuvalla ja
ymmärtävällä hymyllä suhtautunut siihen uteliaisuuteen, jota me
tietämättömät, mutta alati tiedonjanoiset maallikot tälläkin hetkellä
olimme osoittaneet, kunnes hän nyt, nähdessään katseittemme kohoavan
pyytävinä puoleensa, oikaisi seiväslaihan vartalonsa, ojensi kätensä ja
avasi suunsa, sanoen:
"Täydennykseksi siihen, mitä itse terävällä huomiokyvyllänne olette
tästä salaperäisestä oliosta selville saaneet, pyydän saada ilmoittaa
eräitä muita opettavia ja huvittavia seikkoja. Tämä muumio löydettiin
alkuaan eräästä syrjäisestä kammiosta, jossa se oli pöytänsä ääressä
kirjoittavassa asennossa. Hänen edessään oli jonkunmoinen, nähtävästi
allekirjoitettavaksi tarkoitettu vastalause punakaartilaisliikettä
vastaan, ja monet merkit osoittavat, että vainaja oli tämän johdosta
joutunut ankaraan sielulliseen taisteluun. Hän ei ole voinut tehdä
asiassa päätöstä, vaan on sortunut ristiriitaisten tunteittensa
ja horjuvaisuutensa traagilliseksi uhriksi. Mikä hän maallisen
vaelluksensa aikana on ollut, ei ole tarkoin ratkaistu. Toiset pitävät
häntä kirvesmies-senaattorina, toiset maanviljelijä-sosialistina,
kolmannet professorina, neljännet Elannon muinaisena johtajana,
mutta viidennet suurella varmuudella vankeinhoitoylihallituksen
ylitirehtöörinä. Varmuutta on vaikea saada, koska vainaja nähtävästi
ei ollut kuollessaan kotonaan ja koska se nauha, jossa hän kantoi
ihollansa työväenyhdistyksen jäsenkirjaa, oli poikki ja kirja kadonnut.
Traagillisessa kamppailussaan siitä, kummalle tuolille istua, oli
vainaja nähtävästi epätoivoissaan riistänyt tämän pyhän merkin
rinnoiltaan, ja siten, siitä teostaan kauhistuneena, yhä jouduttanut
katastrofia."
Tässä professori pysähtyi, karkoittaakseen päälaeltaan itsepintaisen
kärpäsen. Sen tehtyään jatkoi hän:
"Äskettäin ilmestyneessä nerokkaassa tutkimuksessaan
'Oikeistososialismi Suomessa vv. 1905-1918' kertoo tohtori Nikodemus
Uppoviisas, kuinka mahdotonta on tavata mitään asiakirjaa tahi muuta
kirjallista todistuskappaletta oikeistososialismista Suomessa ennen
punakaartilaiskapinan kukistumista. Vihjaillen ja hymyillen, ollen
porvarillisten kanssa porvarillisia, punaisten kanssa punaisia, muka
halveksien bolshevistisia keinoja, mutta niitä tosiasiallisesti
mitenkään vastustamatta, kulkivat he salkku kainalossa salaperäisen
näköisinä, huokuen mitä kannattominta ja lapsellisen ylimalkaisinta
'revisionismia'. Kun sivistyneet ihmiset huolestuneina yhä
lisääntyvästä anarkiasta kysyivät, eikö todellakaan sosialistien omasta
keskuudesta nouse miestä tätä miehen tavoin vastustamaan, päästivät
he liikkeelle huhun, että kyllä sitä sentään on joukossa sellaistakin
miestä, ja kulkivat edelleen virastoissansa ja toimissansa tärkeän ja
mystillisen näköisinä, kuin Napoleon Austerlitzin taistelun aattona.
Mutta kun kansalaissodan ratkaisu oli jo selvä, hämmästyttivätkin he
maailman esittämällä eräänlaisen sovinto-ehdotuksen, joka naivilla
tavalla paljasti heidän punaisen perusolemuksensa. Viittaan vain
tuohon osastoon tuolla, jossa punaisten 'Me vaadimme' ohjelma on
sanoin ja kuvin valaistuna. Ja kun kapina oli kukistettu, ryhtyivät
he julkaisemaan sanomalehteä, jonka näytenumero ei ollut muuta kuin
'Työmies' kielellisesti siistittynä. Tohtori Uppoviisas tekeekin
tutkimuksessaan sen sangen hyvin perustellun väitteen, että nämä
'herrat' olivat oikeastaan siveellisesti alemmalla asteella kuin
punakaartin johtajat. He tiesivät, mitä oli tulossa, eivät sitä muka
hyväksyneet, mutta eivät liioin häivyttäneet yhteiskuntaa liikkeelle
ajoissa estämään onnettomuutta. Tohtori Uppoviisaan tutkimuksen
perusteella onkin tuo edessänne oleva merkillinen luomisen tulos
määritelty oikeistososialistiksi näiltä kansamme historiassa niin
kohtalokkailta vuosilta."
Puhuja vaikeni ja me loimme vielä viime kerran katseemme tuohon
omituiseen ilmiöön, jonka hymyssä oli nyt jotakin aavemaista, ehkä
häpeävää. Olipa kuin olisimme juuri kuunnelleet paleontologian luennon
pelkurista pedosta, joka yön pimeydessä hiipii koettaen salata itseään.
Mutta jäljet jäävät hiekkaan ja kivettyvät siihen, kunnes vihdoin tulee
joku professori mittailemaan ja tutkistelemaan niitä, lopuksi kuvaten
koko otuksen kuonosta hännän pisimmän karvan kärkeen. Siinäpäs olet!
Mutta oppaamme vaeltaa eteenpäin, joten käännämme tälle
"oikeistososialistille" halveksien selkämme. Tulemme suureen ja
monipuoliseen osastoon, jossa esitetään sanomalehtimyrkyn keittäjiä
ja sen aikaansaannoksia. Huomattavin sija on annettu eräälle Valpas
Hänninen nimiselle henkilölle ja kunniapaikasta hänen rinnallaan
riitelee joku kirjailija Irmari Rantamala. Muitakin siellä on suuri
joukko, mutta erikoisesti herättää huomiota muuan, jonka rinnassa
olevaan lappuun on kirjoitettu: "Venenum Sepiae". Oppaan kertomuksen
mukaan oli tämä myrkkylaji ollut erikoisuutena "Fyren"-nimisessä
lehdessä, josta sen oli omaksunut erään "Dagens Press" nimisen lehden
pakinoitsija Lucas. Lajinsa viimeisenä on hänet nostettu museoon,
vaikka myrkyllänsä ei tiedettävästi ole ollut minkäänlaista tehoa tahi
vaikutusta.
Oppivaisina ja huomaavaisina kuljemme osastosta toiseen, painaen
mieleemme kaiken sen, mikä mahdollista on näin lyhyellä hetkellä.
Lopuksi saavumme Suomen vapaussodan suureen saliin, ja meidät
valtaa harras tunnelma. Kaikista esteistä, vaaroista ja vastuksista
huolimatta oli silloin alkanut Suomelle ennen kokemattoman nousun
aika, joka vuosikymmenien ja -satojen kuluessa oli vienyt sen
hyvinvointiin ja sisäiseen sopusointuun. Niinpä olikin hauska astua
tällaisissa tunnelmissa ulos mahtavasta museosta, odottaa hetkinen
paikallis-ilmalaiva-asemalla ja siirrähtää iltapäiväksi tuonne
Jyväskylän seuduille sähkötaimilavojansa ja viinirypäleansareitansa
katsomaan.
(11/5 18.)
"Me vaadimme."
Minkä luulette olleen kipeimmän ja tärkeimmän asian Suomen kapinan
kukistamisen jälkeen? Jos olette siksi luulleet itsenäisyytemme
vahvistamista, valtiomme sisäistä järjestymistä, elintarvepulaa ja
kapinan jälkiselvittelyä, niin erehdytte, sillä kaikista tärkein
asiamme on ollut saada perustetuksi uusi sosialidemokraattinen puolue.
Niin kauan kuin sitä ei Suomessa ole, puuttuu meiltä se lanka, joka
yhdistää meidät ijankaikkisen pelastuksen ja vapahduksen valtakuntaan.
Näin ajattelevat ne, jotka vaitiolollaan ovat kannattaneet kaikkia
sen entisen sosialistipuolueen puuhia ja jotka nyt, kun sen suu on
tullut tukituksi, katsovat tulleensa valituiksi niiksi apostoleiksi,
joiden jalanjäljistä ruusut tiukkuvat. Raskaalla, painavalla huolella
miettivät he, mitä mahtaakaan tulla Suomen työväestä, ellei saada sitä
uudelleen kootuksi vahvaksi luokkapuolueeksi. Jaa -- jaa!
Sillä tunnettuahan on, että kaikki se onni ja hyvä, mitä työväki on
saanut vuosikymmenien kuluessa Suomessa osakseen, on sosialidemokratian
sille tuomaa. Ilman sitä, ilman intohimoista järjestäytymistä
luokkapuolueeksi, ilman sen kehittämää äärimmäistä luokkatietoisuutta,
jota porvarilliset väärin sanovat luokkavihaksi, ei olisi saatu
toimeen mitään työtaisteluja, mitään epävarmuutta työ-oloissa, mitään
yli kansallisuusrajojen ulottuvaa kansainvälistä suomalaisten ja
venäläisten veljeyttä, mitään vihaa omistavia yhteiskuntaluokkia
vastaan, vaan kaikki kehittyminen ja eteenpäin meno olisi jäänyt
tapahtuvaksi siinä hengessä, jossa Suomen muu kansa on eteenpäin
mennyt. Ilman sosialidemokratiaa olisi työväki tullut saamaan tietonsa
sosialistien niitä tarkoituksilleen sopiviksi värjäämättä, kaiken
valistuksensa ja käsityksensä velvollisuuksistaan olisi se saanut
samassa hengessä kuin muutkin kansalaiset. Ilman tuota siunattua
oppia olisi kansallistuntokin, isänmaanrakkauskin päässyt kukkimaan
köyhimmässäkin töllissä, ja ilman sitä olisi köyhälistön mahtavan
voiman näyte, sen suurvaltatapahtumia hipova veljeysliitto bolshevismin
kanssa, jota porvarilliset väärin sanovat isänmaanpetokseksi, tullut
vältetyksi. Kas siinä lyhyt luettelo kaikesta siitä pahasta, josta
sosialismi on työväkemme pelastanut, ja kaikesta siitä hyvästä, jota se
on sille runsain määrin osaksi antanut. Tottakai sellainen onnen puu on
saatava uudelleen keskuuteemme istutetuksi, että uudet appelsiinit sen
oksilla kypsyisivät ja uudet paratiisilinnut saisivat sen latvuksilla
ihania pyrstöhöyheniänsä levitellä.
Tosin on yhteiskunnassamme paljon sellaisiakin kansalaisia,
työväkeäkin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aina vain ajatellen
kansamme edistysvoimain yhteistyötä, ovat sitä mieltä, että parhain
edistymisen takuu maassamme olisi se, että työväki liittyisi yhteen
kaikkien niiden voimien kanssa, jotka lämpimästi harrastavat
yhteiskunnallista uudistustyötä, mutta jotka hylkäävät luokka-ajatuksen
minkään jaon perustana. He ovat sitä mieltä, että täten saataisiin
maahamme vihdoinkin luoduksi voimakas ja selväpiirteinen edistyspuolue,
joka toteuttaisi kunakin hetkenä tärkeät asiat, tunnustautumatta
sen pitemmälle minkään ulkomailta tuotetun maailmankatsomuksen
rengiksi. Olen iloinen, että täten saan tilaisuuden julistaa kaiken
tämän haaveeksi ja houreeksi. Se on hulluutta, hyvät herrat! Sillä
onhan luonnollista, ettei työväkeämme voida päästää mihinkään
yhteistoimintaan luokkansa ulkopuolella olevien kanssa, ellei
tahdota, että hänen perusominaisuutensa, hänen niin sanoakseni
suomalais-sosialistiset erikoisuutensa hijoutuisivat pois aivan
kokonaan. Jos työmies pääsisi toimimaan yhdessä porvarillisen
edistysmiehen kanssa, saattaisi siitä olla se vaarallinen seuraus,
että hän huomaisikin tuon toimitoverinsa vähintään yhtä voimakkaaksi
edistyksen ja työväen ystäväksi kuin mitä hän itsekin on, vaikka
hänellä ei olekaan mitään luokkapuolueen jäsenen ennakkoluuloa;
hän huomaisi, että tuo porvarillinen mies aina koettaa katsoa sen
yhteiskunnan etua kokonaisuudessaan, jossa hän elää ja toimii, ja
että hänellä nimenomaan nykyhetkellä on palavana harrastuksena
Suomen kansallinen eheys, sovinnollinen ja kohoavan isänmaallisen
hengen luominen valtakuntamme hyväksi; hän tottuisi siinä seurassa
ajattelemaan suomalaisesti eikä kansainvälisesti, isänmaallisesti eikä
bolshevistisesta ja vihdoin kävisi hänelle selväksi, että edistys
ei riipu opinkappaleista, vaan siitä, miten elämän käytännölliset
kysymykset asiallisesti ja parantavasti ratkaistaan minkään intohimon
siihen ottamatta osaa. Silloin saattaisi hänen sydämessään herätä
sovinnon ja onnen tunne, väkevä lojaalisuus yhteisyyttä kohtaan
ja voimakas halu alistaa kaikki pyrkimykset tuon yhteisyyden etua
palvelemaan. Ei, hyvät herrat porvarilliset! Sellaisen hirvittävän
mahdollisuuden uhriksi ei ikinä päästetä Suomen työväkeä, ei ainakaan
niin kauan kuin viimeisten mohikaanien tuppi heiluu. Eh! Maksoi mitä
maksoi, mutta Suomen työväki on saatava takaisin entiseen karsinaansa,
jossa sitä ruokitaan sillä rehulla, jota se on tähänkin asti tottunut
syömään.
On sitten vielä sellaisiakin naiveja sieluja, jotka ovat toivoneet,
että jos sosialidemokraattinen puolue sittenkin perustetaan n.s.
oikeistososialistien toimesta, sen ohjelmassa ja toimintasuunnitelmassa
heti alusta näkyisi epäämättömät merkit siitä, että se on ottanut
oppia siitä onnellisesta tapahtumasta, joka tuota puoluetta kuluneena
vuonna on kohdannut, että se luokkapuolueenakin ollen kuitenkin jo
alussa ilmoittaisi toimivansa kansallisella pohjalla isänmaallisten
näkökohtien ohjaamana, ja ettei se heti alussa kärjistäisi taistelua
järjettömillä ja yhteis-edun kannalta mahdottomilla vaatimuksilla. Minä
surkuttelen sellaisia ihmisiä, jotka voivat luulla tahi edes toivoa
tällaista! Pitäisihän jokaisen ymmärtää, että jos mieli saada entiset
sosialistimme kootuksi miksikään puolueeksi nykyhetkellä, heille
täytyy antaa samansukuista huumausainetta kuin se, minkä kohmeloa he
nyt potevat. Juoppo on aluksi viinalla virkistettävä. Siksipä onkin
"Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue" muodostanut ohjelmansa
siten, että se veti korrehtuurin Valppaan ohjelmasta ja luki sen
tarkoin, tehden siihen vain eräitä pieniä korjauksia näön vuoksi.
Sen nimenä on edelleenkin "Me vaadimme" ja sen sisältö saattaa Nevan
toisella puolen oleskelevat veljet liikutuksen valtaan. "Viel' elää
isäin henki, on Suomess' urhoja", lausahtaa siellä kyyneltensä lomasta
ystävämme Kaljunen. Sillä tämän ohjelman mukaan on taas erinomainen
tilaisuus ja lupa ruveta lietsomaan uudelleen luokkatietoisuutta,
ja jos sen vaatimusten mukaista "kansanvaltaista valtiomuotoa" ei
katsottaisi olevankaan, jättää ohjelma avoimeksi, miten silloin
toimitaan, sillä laillisin ja parlamentaarisin keinoin se ilmoittaa
toimivansa vain tuossa tapauksessa. "Kansalle" on taattava välitön
lainsäädäntöoikeus, jonka ohjelman viimeisin saavutus on siis sama,
kuin kansanvaltuuskunnan hallitusmuodossa esitetty kymmenentuhannen
alote-oikeus. Liikuttavalla laajanäköisyydellä on ohjelmassa pidetty
huolta siitä, ettei kenenkään sosialidemokratian taistelussa
harmaantuneen sankarin tarvitse tuntea itseänsä sen puitteissa
vierailla ja uusilla vesillä kulkevaksi. On todella suuri onni, että
yhteiskunnassamme löytyy paimenia, jotka sellaisenkin myrskyn jälkeen,
mikä meillä on raivonnut, pelottomasti lähtevät kokoamaan hajonneita
lampaita juuri saman katon alle, joka äsken päälle luhistui. Se on
suurenmoista, se on suomalaista!
Mutta tuon puolueen ohjelma-ehdotus on vielä muussakin suhteessa
kaukonäköinen. Muistaen ne huilun alakuloiset houkutussäveleet, joilla
jo Valpas aikoinaan tehdessään tuon tuostakin suksutteli luokseen n.s.
sivistynyttä köyhälistöä, joka omaa etuaan ja tarvettaan ymmärtämättä
naurettavan lyhytnäköisesti kuljeskelee omilla retkillään iskien
iskunsa ihanteensa puolesta milloin missäkin joukossa, tuntee uusi
sosialidemokraattinen puolueemme sydämensä eleegiseksi, melkeinpä
puoli-uskonnolliseksi. "Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette
ja olette raskautetut", huokaa se ja kutsuu avaten sylinsä suureen
siunaukseen sinne kaikki tällaiset kapitalismin jaloissa repalehtivat
ihmisparat. Ja kun se muistaa, että maamme sadoista tuhansista
torppareista ja mäkitupalaisista pian tulee oman pohjan asukkaita,
valtaa sen uusi surumielisyys. Mitenkä voivat nuo pikkutilallisparat
kestää rikkaitten naapuriensa sortoa ja vainoa, rehkiessään
peltosarallaan ja kiroillessaan ruunakopukoilleen! Tässä jos missä
on sosialidemokratialla jalo tehtävä edessään. Nuo sadat tuhannet
pikkutilalliset ovat saatavat pysymään siinä äidin helmassa, joka on
niitä tähänkin saakka ruokkinut, joka on ainoa autuaaksi tekevä kirkko
keskellämme. Niin laaditaan siitäkin ohjelmaan kiehtova pykälä, kuin
rasvapala kuusen oksalle, että koko maailman talitiaiset kertyisivät
sitä maistamaan ja sillä oksalla lihomaan.
Kaukonäköisesti ja ottaen entisyydestä juuri sen opin, joka siitä tuli
ottaakin, jos mieli saada hajonnut lauma jälleen kootuksi karsinaan,
on Suomen sosialidemokraattinen uudistuspuolue ohjelmansa laatinut.
Jokainen, joka vähänkään on seurannut sosialistiemme toimintaa
isänmaamme ja yhteiskuntamme hyväksi, voi siitä selvästi huomata, että
"viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi". Se ohjelma tarjoaa vanhan,
tulilinjoilla koetellun pohjan sosialistiemme vastaiselle toiminnalle
Suomemme iki-iloksi, isänmaamme maireheksi. Jokaisen valistuneen ja
kaukonäköisen ihmisen täytyy nyt vain toivoa, että tämä siunausta
tuottava aije saisi sekä yhteiskunnan että valtion puolelta kaiken
sen huolenpidon ja avustuksen, mikä sen nopealle kehittymiselle ja
tuleentumiselle on välttämätön, että yhteiskuntaamme taas saataisiin
sitä vilkkautta ja monipuolista poliittista toimintaa, jonka puutetta
monarkistien ja tasavaltalaisten kahakoiminen ei ole onnistunut
täydelleen poistamaan. Vasta sitten, kun luokkatietoisuuden merkeissä
toimivat toveriyhdistykset saadaan keskuuteemme pystytetyiksi, voi
julkisessa elämässämme ruveta ilmenemään sitä vauhtia, jota, kuten
tiedämme, kansamme edistys ja ijankaikkinen autuus vaatii.
(6/7 18.)
Juhannuspakinaa.
(Vapauden juhannuksena.)
Niin kauas kuin silmä kantaa, näkyy Suomen kotien pihoilla
juhannuskoivujen vaaleata vihreyttä. Aattosaunat savuavat ja pyhät
valkeat palavat vanhoilla kokkopaikoilla. Kohoaa korkealle Suomen
lippu, ruisvainiot ovat heilimöimisensä hetkellä, ja hennot suvitouot
anovat taivaalta kasvun voimaa. Käki kukkuu niemen nenässä, kirkkaat
vedet välkehtivät punasinervin vivahduksin yön herkässä valkeudessa,
koko Suomen luonto vaipuu äänettömään, mietiskelevään hartauteen. Ja
kun saapuu juhla-aamu ja kesätuuli panee liput hulmuamaan ja laineet
läikkymään, kantautuu kaukaa vesien takaa kirkonkellojen sointi. Se on
isänmaani ikimuistoinen, historiallinen sunnuntaitunnelman herättäjä,
joka nyt taas tuntuu saaneen takaisin entistä pyhyyttänsä ja entistä
velvoittavaa voimaansa. Olen kuulevinani, kuinka vanhaan valkeaan
temppeliin kokoontunut kansa laulaa ihanan suvivirren sydämensä
syvimmällä hartaudella, tuntien oudolla ilolla, kuinka "jo joutui armas
aika..."
Sekä tunne että järki alistuu luonnon vaikutukseen ja rupeaa väkevästi
kaipaamaan rauhaa ja sopusointua. Sivistyneen sydämen valtaa väkisinkin
mitä voimakkain vastenmielisyys ja inho kaikkea sitä alhaista kohtaan,
jota yhteiskuntamme ja julkinenkin elämämme on niin kukkurallaan, sitä
vastaan, jonka te kaikki tiedätte, tunnette ja voitte sormellanne
osoittaa. Täytyy edes omalta kohdaltaan paeta kauas, hylkiä ihmisiä,
etsiä yksinäisyyttä ja viettää sopusoinnun ja rauhan kallis hetki
heilimöivien peltojen, vilajavien vesien ja kukkivan apilaan äyräällä.
Arkipäiväisimmissäkin puuhissa ahertavan ihmisen täytyy joskus
hankkia, valloittaa itselleen runoilijan juhannushetki, että säilyisi
ja kehittyisi siveellisen nousun voima. Tuntuu kuin suuren hengen
sanat "takaisin luontoon" saisivat tällaisella juhlahetkellä uutta
sisällystä, josta voisi nousta uusi maailma ja uusi kansa.
* * * * *
Vähän sovinnollisempi. Muuta ei kenties aluksi tarvittaisikaan.
Lieneekö missään sen riitaisempaa väkeä kuin suomalaiset? Kansaa, joka
valmistaa kaikki asiansa haukkumalla toisensa niin monipuolisesti ja
perinpohjaisesti, ytimekkäästi ja toisen sydänveriin sattuvasti, että
siitä täytyy antaa korkein kiitos? Epäilenpä. Ja jos on, niin ei se ole
silti mikään puolustus.
Tuossa yleisessä haukkumataudissamme on historiallisen kehityksemme
kasvatusta. Olemme olleet vuosisatoja sellaisessa asemassa, että
hampaattoman koiran tavoin olemme olleet pakotettuja edes haukkumalla
hankkimaan "elintarpeitamme". Siitä on vähitellen kehittynyt meille
toinen luonto, ominaisuus, jonka epänormaalisuutta emme kenties ole
tulleet huomanneeksi. Painakaammepa nyt huvin vuoksi korva maata vasten
ja kuunnelkaamme, niin äkkäämme itsekin, kuinka suunnattoman kiukkuinen
räkytys kaikuu joka taholta. Sanomalehdet haukkuvat toisiaan, niiden
lukijat toisiaan, tasavaltalaiset monarkisteja ja päinvastoin,
virkamiehet toisiaan ja esimiehiään, vapaamieliset vanhoillisia ja
päinvastoin, uskottomat uskonnollisia, kupparit kätilöltä ja lääkärit
puoskareita, liikemiehet osuustoimintaväkeä ja päinvastoin, kaikki,
ihmiset elintarvesäännöksiä ja jobbareita -- kuka osaakaan erottaa
kaikki eri äänet ja vivahdukset tuossa tuhatkirjavassa luskutuksessa,
jota avoimesti ja selän takana oikeutetusti ja väärin harjoitetaan
aivan ihmeteltävällä vilkkaudella, kiihkolla, kekseliäisyydellä,
teräväsanaisuudella ja menestyksellä. Sitä kuunnellessaan muistuu
mieleen entisen kerjäläispojan ainainen huokaus hänen kujalla
kulkiessaan:
"Tuo Jokelan Jeskukin se luskuttaa,
että älä sinä Jussi meillä käy,
älä käy, älä käy käy käy!"
Ajatellaanpa sitten, minkälainen kuoro täällä soisi, jos vielä
sosialistien käreä rakinhaukku joukkoon yhtyisi sillä luonteenomaisella
täyteläisyydellä -- niillähän oli nahkaiset keuhkot kuten sudella
-- minkä ne olivat osanneet äänijänteisiinsä koota. Siitä olisi
todella syntynyt laulu korkeimmassa kuorossa. Mutta vaikka ne nyt
ovat vaiti, liikkuu niiden henki kuitenkin vetten päällä, vaikuttaen
hedelmöittävästi jokaiseen alhaiseen ja sivistymättömään sieluun ja
saaden sen tuon tuostakin purkautumaan käheään purevaan "käy-käy".
Sillä katsokaas, hyvät ihmiset, jos koskaan maailmassa on ollut
vakaumuksia, niin kyllä niitä on ollut meillä, on vieläkin, parhaita
prima vakaumuksia, kovia ja tulta iskeviä kuin piikiven kappaleet.
Ja niiden päältä ollaan niin kipenöitsevän ylpeitä kuin tulikuuma
silitysrauta, joka lähellekin tullen jo hirvittävästi sähähtää ja
uhkaa, koskaan ajattelemattakaan, että asiat saattaisivat selvitä
parhaiten kaikkien puolien tyynellä ja kiihkottomalla punnitsemisella.
Jatkamatta nyt tätä haukkumistani pitemmälle ehdottaisin tänä kesäisenä
juhlahetkenä, että lopetettaisiin haukkuminen. Tehtäisiin ikäänkuin
yhteinen rauhallisuuden ja tyyneyden liitto haukkumisen ja parjaamisen
vastustamiseksi. Sovittaisiin esimerkiksi siitä, että jos Anttila
sattuu kolhaisemaan Jussilaa, niin Jussila ei suutukaan, ei ryntää
ympäri maailmaa kuin raivostunut härkä etsimässä kaikkea mahdollista
ja mahdottominta hyvitystä ja kostoa kärsimänsä loukkauksen johdosta,
ei koeta saada sanomalehtien yleisön osastoon kavalaa ja ilkeämielistä
kirjoitusta, ei hauku Anttilaa selän takana, vaan vastaa mieluiten
lempeästi Aapon tavoin: "Valeleppas, veljeni, sydämesi kuohuvaa
allikkoa viileällä vedellä kärsivällisyyden lirisevästä ojasta,
joka halki niitun vaeltaa koukistellen hiljaa." Silloin Anttila
huomaisi, että Jussila on sentään mukiin menevä mies, eikä murjottaisi
ja haukkuisi enempää. Niin, tällaisen säveyden ja rauhallisuuden
liiton tahtoisin perustettavaksi, ja luulen, että sillä olisi paljon
enemmän keskuudessamme toimialaa kuin meidän monilla muilla tärkeillä
liitoillamme. Amen.
Tuolta niemen takaa kiiruhtaa näkyviin suuri kirkkovene. Siellä pitäjän
metsäkulmalla on vielä olemassa kylä, joka ei ole tullut hankkineeksi
minkäänlaista konevehettä, jonka avulla veivautua töllistelemään
kirkonmäelle. Ei, vaan vanhaan tapaan siellä noudatetaan kirkonkellojen
kutsua, astellaan kyläkunnan yhteiseen rantaan, vanha lautamies istuu
kirkkoveneen perään kuin Väinämöinen, ja niin lähdetään soutamaan
kahdeksalla parilla että kohisee. Muitten kylien pahanpäiväinen
höyryvene, jonka kone on kuin kahvinpolttaja, jää säännöllisesti
jälkeen tämän sotapurren rinnalla. Ja kun tullaan kirkolle, mennään
kirkon sisään, mikä on harvinainen ilmiö nykyisin Suomen maassa. Ja
tuossa veneessä on vielä huivipäisiä tyttöjä, kotoista pellavaa ja
hajuheinän tuoksua vaatteissa. Ah!
Se on oikeata juhannuksen Suomea. Sen pariin taas mieleni palaa.
Ja tunnen sanomatonta nautintoa siitä, ettei ainakaan tällä kertaa
tarvitse yön hiljaisuudessa kuunnella niitä uskomattoman moni-ärräisiä
p--leitä, joilla vielä viime vuonna juhannusjuhlana työväentalojen
kivijalanjuuret lämmitettiin. Se on kauhistuttava tuo sana, kun
se karahtaa hurjistuneen sakilaisen kurkusta kesäiselle taivaalle
ja kun sillä ovat seuralaisenaan suomalaisen monet, paikalleen
sattuvat, rikkihappopitoiset "sivistyssanat". Ehkä saan olla rauhassa
myöskin tuolta orjan tuntoon kasvattavalta mielenosoituslaululta
"äl' orjajoukko halpa", jolla vuosikymmeniä on täällä turmeltu
kaikki yhteinen hienompi tunnelma. Hiljaisena ja pyhänä lepää Suomen
yllä juhannusyö, ruisrääkkä ääntelee pellossa, käki kukahtelee, ja
kokkopaikalta kajahtaa ilmoille raikas ja terve, isänmaan onnesta
tulvehtiva riemu. Sillä suuri, ikimuistoinenhan on meille tämä
itsenäisen Suomen ensimäinen juhannus. Kuinka se onkaan juhlallinen
tuo sinivalkoinen ristilippumme, kuinka se näyttää alleen laskevan
heimomme asuinsijat kaukana raukoilla rajoillakin. Nuo juhannuskoivut
tuolla tuhansien kotien pihoilla -- nehän ovat kuin uhrilehtoja, joihin
pyhäpukuinen kansa vie parhaat antimensa. Me avaamme sydämemme Suomen
juhannukselle ja pysähdymme hartaina nauttimaan kaikesta siitä suuresta
onnesta, jonka verellämme ja ponnistuksillamme olemme ansainneet, ja
kaukana olkoon meistä tällöin nurja mieli.
(22/6 18.)
Vuosi sitten.
Vaikka Helsingissä onkin näihin aikoihin olo usein yksinäisempää
kuin erämaan kameelilla, tapahtui silti eräänä päivänä, että meitä
sattumalta osui yhteen muutamia hyviä ystäviä. Ilta oli kaunis,
ikkuna auki, piirongin laatikosta löytyi sardiineja ja graniittikovaa
leipää, sekä lopuksi vielä muutakin. Kun kaikesta huolimatta tapamme
on aina pitää yllä hyvää tuulta ja reilua meininkiä, oli meillä pian
yhtä hauskaa kuin ennen, kuinka sanoisinkaan, Pöntisen viinikellaria
inventoidessa. Me muistelimme vahvasti muinaisia.
Kuinka usein sitä viime kesänä mentiinkään suvi-illan hämyssä
kävelylle, paremman päämaalin puutteessa kuuntelemaan Nikolain
kirkolle, mitä siellä Poltin Jannella taas oli sanomista. Elävästi
muistan kaikki siellä kuulemani ja näkemäni. Kun hän kiihkoisesti
vannoi, että "me otamme ensin kaksi miljonaa ja enemmänkin, jos
tarvitaan", näki selvään, kuinka hänen kuulijajoukkonsa kurkussa
rupesi suuri pala luistamaan edestakaisin kuin pumpun mäntä, ja kuinka
he ahnaasti nuolaisivat huuliansa. Ruskeat ja karvaiset sakilaiset
istuivat hänen sivullaan ja takanaan kerroksittain kuin paviaanit
kallion rinteellä, antaen hyväksymistä profeetalleen ja vaihtaen
merkitseviä silmäyksiä. Sisar Emma Huttunen istui hänen jalkainsa
juuressa kuin todellinen "Madonna della Sedia", silmät kohotettuina
kohti Jannen henkeviä kasvoja. Matruusit seisoivat siellä täällä
pieninä ryhminä ja käyttivät joskus hekin puheenvuoroa. Helteisen illan
autere ja tomu kiiriskeli ruusunpunertavana tämän yhteiskunnallisesti
vähämielisen joukon ympärillä, jonka aivoissa ensiksi kypsyi se veren
ja kauhun sato, joka sittemmin Suomessa korjattiin.
Olin kerran saapuvilla, kun Janne tuli sairaaksi. Emma-sisko haki
ajurin ja eräs matruusi auttoi profeetan ajopeleihin. Matruusin
silmistä ja tavattoman kunnioittavasta käytöksestä näki, että hän piti
Jannea todellakin jonkunlaisena pyhänä miehenä, outona lähettinä muusta
maailmasta, vapahtamaan kärsiviä kansainvälisiä proletaareja. Sitä
katsellessa ja kuunnellessa, kuinka Janne käytteli sujuvasti ruotsia,
suomea ja venättä, tuli ajatelleeksi, että hänen lippunsa juurelle
pesiytynyt hulluus, joka oli noin monikielinen, hyvin mahdollisesti
saattoi mennä läpi koko maailman kuin ruttotauti, panna ihmiskunnan
sairasvuoteelle, ja päästää sen siitä vasta sitten, kun aivoihin
patoutunut veri olisi päässyt puhdistumaan kuumebakteereistaan.
Venäjällä se raivoaa vieläkin, Ruotsissa on se kaikesta päättäen yhä
kehittymässä, muut maat ovat vielä odottavalla kannalla, mutta Suomessa
on se ainakin ankarimmassa vaiheessaan kestetty ja tukahdutettu.
Meilläkin se sentään vielä kytee raunioiden ja tuhkan alla, ja ellei
yhteiskuntaa uupumattomasti edelleen varjella ja kaikilla mahdollisilla
keinoilla linnoiteta sitä vastaan, hakee se vielä itselleen ilmituleen
leimahtamisen hetken. Kokemuksesta tiedämme, että ainoa tapa päästä
siitä kokonaan on sammuttaa se perinpohjin. Sitä ei saa aitaamalla
keskuuteemme tehdä pysyväiseksi, sitä ei yleensä saa kohdella millään
muulla tavalla kuin mitä ankarimmalla kurilla, ja kaikista vähimmin
on sille annettava esiintymistilaisuutta sellaisissa vaiheissa kuin
ovat kansanäänestys ja vaalit. On käsittämätöntä, kuinka voidaan
vakavasti esittääkään sellaista ajatusta, että kansamme tärkeintä
asiaa päästettäisiin ratkaisemaan juuri nämä voimat, jotka vuosi
sitten imivät intonsa ja hehkunsa Poltin Jannen kaltaisten profeettain
opeista. Se vaatimus osoittaa kummastuttavaa muistin lyhyyttä ja
vastuunalaisuuden tunteen puutetta.
Lähdemme kävelemään kaupungille. Poliisikamarin edustalla vötkistelee
pari miliisiä, joita muutamat sakilaiset puhuttelevat sangen
toverillisesti ja tuttavallisesti. Miliisilaitoksella on harkittavana,
miten on meneteltävä Poltin kokousten suhteen. Päällikkö, jona silloin
sattui olemaan tarmokas mies, vaati jyrkästi niiden hajoittamista,
mutta ennenkuin voitiin ajatella hänen käskynsä täyttämistä, oli siihen
saatava järjestyslautakunnan, s.o. Rovion ja Nyqvistin lupa. Ja näiden
taas tuli saada haistetuksi, mitä tuosta Siltasaarella ajateltaisiin.
Vasta sitten, kun sieltä lausuttiin jonkunmoinen paheksuminen noiden
kokousten johdosta, ne hajoitettiin. Siihen loppuivat ne sillä
paikalla, mutta jatkuivat sitä kiihkeämpinä syrjässä, kasvaen ja
kantaen hedelmiä.
Katsomme vielä Nikolainkirkkoa. Apostoli Pietari seisoo siinä avaimet
kädessä kuin mietteissään tapahtuneista kirkkojen häväisemisistä, ja
taivaan rannalle kuvastuu mielestämme Arvid Järnefeltin haamu. Nyt
saapuvat portaille vuorostaan matruusit pitämään suurta poliittista
meetinkiä, sillä he ovat vasta vanginneet joitakin entisen tsaarin
kamarineitoja, joita parhaillaan kiusaavat Suomenlinnassa. Täytyy
päättää, mitä niille tehdään. Intohimoinen puhe toisensa jälkeen
kaikuu illan ilmassa ja venäläinen haju löyhähtää väkevästi.
Jatkamme matkaa pitkin Aleksanterinkatua. Vastaamme saapuu sotnia
villin näköisiä kasakoita, jotka Stahovitsh on tilannut Uralista
pitämään kurissa Suomen eduskuntaa. Muutamia panssariautoja ajaa myös
vastaamme. Polittamista ja solittamista joka haaralla ja uudelleen mitä
läpitunkevinta venäläisyyden tuoksua.
Saavumme Esplanaadikadulle. Oi Eros, sinä voittamaton ja ikuinen,
suuri on sinun valtasi! Mistä on venäläinen saanut tuon suunnattoman
väkevän rakastamisen taidon, jossa se varmasti voittaa kaikki
maailman kansallisuudet? Kuinka mesikielin tuossa matruusi puhuttelee
suomalaista piikatyttöä, joka silmät renkaina ihastuksesta vaeltaa
hänen rinnallaan, lujan käden vakiinnuttaessa vyötäisiltä hänen
kulkuaan. Suomalaiset sivilisakilaiset katselevat menoa syrjäsilmällä,
hekin hiukan tyytymättöminä laudalta lyömisestä. On siinä kutua ja
kuhinaa, mutta valhe olisi väittää sitä europalaiseksi tahi edes
suomalaiseksi menoksi. Vaellamme edelleen mietiskellen, mistähän
saataisiin kylliksi korkeat tikapuut noustaksemme tästäkin kansallisen
alennuksen kuilusta.
Tulemme Heikinkadulle. Huusiksen edustalla seisoo pari kolme kyräilevää
kirjaltajaa. Aivan oikein: nythän on suuri ja perinpohjainen
kirjaltajalakko, ja että se olisi oikein vapauden ajan mukainen,
pitävät kirjaltajat työpaikkojaan suoranaisessa piiritystilassa. Ei
isäntiäkään päästetä paikalle. Tietosanakirjasta kuuluu riepoitetun
eräs vanha professori alas portaita, kun hän oli yrittänyt sinne
jotakin artikkelia kirjoittamaan. Jo vain. Kuljemme edelleen ja
ihmettelemme, mahtaneeko tulla Suomessa koskaan se aika, jolloin
lainalaisella kansalaisvapaudella on turvanaan kunnollinen
järjestysvalta.
Kuljemme edelleen. Joka portissa kuhisee matruuseja ja huonoja
naisia. Siistejä herrasmiehiä katsotaan jo pitkään. Kihahtaa
takaapäin: S--nan porvari! Naurun hihitystä. Tulemme Turun kasarmille.
Tahdikas sotilasmusiikki kajahtaa vastaamme ja kiehtovat valssin
sävelet ovat viedä meidät pyörryksiin. Aivan oikein: "tantsevalnii
vetsher", tietysti. Pysähdymme ulkopuolelle keppimme nojaan katsomaan
kirkkaasti valaistuun saliin, jossa tiuhana rykelmänä pyörii tanssivia
pareja. Olen ollut maalaisnuorisomme riihitansseissa ja pannut siellä
merkille, kuinka parit pyörivät juhlallisen vakavina, silmät tiukasti
teroitettuina kavaljeerin rintaan tahi neidon olkapäähän, vyötäröillä
oleva kämmen latteana ja suorana kuin tiilikivi, ja niin merkillisen
tasaisesti, että muna ei tietäisi, mille suunnalle tuolta päälaelta
putoaisi. Niin pyöritään loppumattoman kauan ja hanuria repelevä mies
kiskoo "Iitin Tiltua" kuin henkensä edestä. Mutta kun äiti-Venäjän
poika tempaisee suomalaisen piian syleilyynsä ja lähtee kiidättämään
häntä pitkin Turun kasarmin permantoa, niin takaanpa, että tanssitetaan
siinä tyttö ryysyiksi. Kuin autuaana retkottaa hän ryssän ryntäillä,
joka kiepaisee milloin oikealle, milloin vasemmalle, jauhaa ja vanuttaa
saalistaan kuin telojen välissä, iskee koroilla lattiaan, nauraa,
hyväilee mennessään ja vie vihdoinkin huumautuneen uhrinsa bufettiin
saamaan virkistystä. Hänhän, matruusi, on nyt vapauden saatuaan
maailmanmies. Tottuneesti tilaa hän juomaa ja maksaa rennosti, sytyttää
paperossin ja imee sitä ahneesti, koko ajan herkeämättä puhellen ja
polittaen onnelliselle naaraalle. Kas siinä teerenpeli, jota kelpaa
katsella. Huokaisten käännymme takaisin pitkin Heikkiä.
Tulemme entiselle kimnaasille. "Matroskii universitet". "Kommertsiskija
kursyi". Kahdessa viikossa tehdään siellä miehestä täysi oppinut.
Siihen, mihin porvarillinen kuluttaa monia vaivaloisia vuosia,
tarvitsee vallankumouksen innoittama matruusi vain kaksi viikkoa.
Sitten kelpaa hän vaikka kuinka korkeata virkaa hoitamaan. Samaa
vakuuttaa hän suomalaisille tovereilleen ja nämä uskovat. Oliko
punaisen kapinan aikana ainoatakaan virkaa, jota ei pahin sakilainen
luullut olevansa pystyvä hoitamaan? Masentuneina horjumme eteenpäin ja
päädymme Pohjois-Espikselle. "Matroskii klub" sieltä jysähtää eteemme.
Aaa, sitä gentlemannimäärää, mikä siellä pilveilee. Klubi, kuinka
hienoa ja europalaista, aivan niin kuin englantilaisilla. Sivistykseen
päässeellä kansalla, varsinkin vallankumouksellisella kansalla, täytyy
tietysti olla klubi -- sehän on selvää. Kuuluu hienoa orkesterin
soittoa: äiti, äiti, älä soimaa! laulaa sieltä viulu valittavasti.
Kurkistamme ylös verhottuihin ikkunoihin, jotka kuuluvat klubin
"kalustettuihin huoneisiin". Jotakin räsähtää Runebergin puistossa:
ikkunoissa vilahtaa naisten kasvoja, ja taas on kaikki entisellään.
"Äiti, äiti, älä soimaa!"
Olemme väsyneet ja horjumme kotiimme laitakaupungille. Porraskäytävässä
keventää meidät matruusi ystävällisesti viimeisistä rahoistamme.
Hervottomina annamme sen tapahtua, jonka jälkeen hän kiittää ja lähtee.
Matruusit ovat, kuten eräs ruotsinkielinen ententen ystävä sanoi: "så
glada och vänsälla".
Mikä se oli tuo kaupunki, jossa vuosi sitten tällaista ja paljon
pahempaa tapahtui? Oliko se todellakin Helsinki? Tekee hyvää nyt
tietää, että tuo häpeä ja alennus saatiin pestä pois ryssän _verellä_.
Terveppä taas!
(20/7 18.)