KEVEÄMMÄLLÄ KÄDELLÄ

Olkkolaisen Heikin tupakit.

(Itsenäisyys-idylli.)

Lähtemättömästi on mieleeni painunut se kirkas ja ihana heinäkuun aamu,

jolloin ensi kerran tutustuin Olkkolaisen Heikkiin.

Olin saapunut perheineni edellisenä iltana siihen taloon, jossa oli

aikomuksemme viettää kesälomamme, olimme alustavasti pesiytyneet

kahteen sangen vaatimattomaan huoneeseemme, ja olimme vihdoin

koettaneet nukkuakin. Siitä ei minulla kuitenkaan tullut mitään.

Hirvittävän suuret, mustanruskeat ja petomaiset kirput söivät minua

niin että luuni rusahtelivat niiden hampaiden välissä. Taistelin niitä

vastaan kello neljään saakka aamulla, koettaen musertaa ne päälle

heittäytymällä, mutta lopuksi pakenin, jättäen ne pettyneinä nuuskimaan

saaliinsa äskeistä leposijaa. Riipaisin housut jalkaani ja menin ulos.

Siellä tervehti minua korkea taivas, ihana aurinko, viherjäinen maa

ja heljät kukat. Ei tuulen henkäystäkään, vaan odottava, aamu-virkeä

puhtaus kaikkialla. Ruohon kaste viilensi suloisesti vuodekuumeisia

jalkojani, ja minä lähdin hiljallensa vaeltamaan sinne, josta vilahteli

järven sininen selkä.

Ruispellon läpi vei kahden kämmenen levyinen polku, joka oli hauskasti

tallautunut savipeltoon. Ruis seisoi korkeana ja sakeana seinänä

molemmin puolin, rukiinkukat katsoivat sinisilmillään kuin suuren meren

pohjasta, ja polulta hyppiä pirahteli yhtenään sirittäviä sirkkoja.

Yksi oli niin tavattoman lihava, suuri ja kömpelö, etten malttanut olla

ottamatta sitä kiinni, ja koska ketään sivistyneitä ihmisiä ei ollut

saapuvilla, kumarruin, pistin sen nokan siihen paikkaan, josta kenkä

oli hieronut edellisenä päivänä, ja houkuttelin kuten ennen poikasena:

"Anna, sirkka, voidettasi." Hetken perästä se vuodattikin suustaan

tummaa öljyä, jolla uskoni mukaan on vähintään narduksen hyvä vaikutus.

Tyytyväisenä tästä poikamaisesta teostani menin eteenpäin nähdäkseni,

mitä muuta hauskaa uudessa kesäpaikassamme ilmenisi.

Pellon takana oli haka ja siellä lehmiä sekä julman suuri sonni. Ne

katsoivat minuun vakaasti kuten ainakin naudat, mutta eivät kumma kyllä

ryhtyneet mihinkään vihamielisiin tekoihin. Menin siis rohkeasti niiden

sivu vihellellen huolettomasti ja niin tulin rantaan. Suurenmoinen,

ylen ihana näky oli löytöretkeni palkka.

Järviemme kauneus on laatuaan ainoata, saavuttamatonta, mutta me olemme

siihen niin tottuneet, ettemme sitä huomaa. Kun kuitenkin keskikesällä

saavumme kivikaupungista maalle ja joudumme aamulla anivarahin

katsomaan sitä silmästä silmään, tunnemme astuneemme kaikkein

pyhimpään. Me näemme ja eläydymme ihanuuteen kaikella voimallamme, koko

henkiruumiillamme, unohdumme seisomaan ja katsomaan.

Kun olin herännyt lumouksesta, näin venheen ja siinä pahaisen

ongen. Kävin kääntelemässä kymmenkunnan lehmän kuivunutta lanttia

nurin ja löysin aivan oikein niiden alta matosia; ne eivät ole

mitenkään parasta lajia, hauraita ja ohuita kun ovat, mutta paremman

puutteessa ne kyllä menevät. Ne viisi kuusi sittisontiaista, jotka

siinä mylläkässä pyllähtivät nurin -- vatsanalus oli kihisevän

täynnä kirpun kokoisia poikasia, mikä merkitsee hyvää naurisvuotta

-- käänsin varovasti taas jaloilleen ja kätkin takaisin kakun alle,

sillä tiesin hyvin -- niin oli karjakkomme, vanha Kustaava, ennen

sanonut -- että jos sontiaista kiusaa, niin talon lehmät rupeavat

lypsämään verta. Hilliten matosaalistani kouransilmässä, josta ne

hermoja koettelevalla ja "kylmällä" tavalla luikertelivat sormien

väliin, ja samalla kunnioittavasti muistellen, että ennen maailmassa

oikein hyvän kalan syönnin aikana liero aina pidettiin suussa, että se

olisi ollut nopeasti varalla, kun sitä tarvittiin, palasin rantaan ja

keinuskelin kohta kaislikon rinnassa odotellen "nykäystä". Se tulikin

pian, sillä paitsi sitä, että olin vanha onkimies, olin sylkenyt onkeen

perinpohjin, mikä on tarpeellinen ja usein pettämätön taika.

Koska aikomukseni ei ole tässä puhua kalastamisesta ja suurista

saaliistani, mainitsen vain, että lurailin siinä aamuvarhaisella pitkin

kaislikon reunaa, ongiskellen, virutellen jalkojani, paistattaen

päivää ja kuunnellen kylän kukkojen yhä tihenevää ja virkaintoista

aamujumalanpalvelusta. Lopuksi olin joutunut niin kauas alkuperäisestä

valkamasta, etten viitsinyt soutaa enää takaisin, vaan laskin maihin

siinä missä olin, koska tässäkin näkyi olevan valkama ja venhepahainen.

Kun pohja karahti rannan hiekkaan, en tiennyt, että olin astumassa

Olkkolaisen Heikin alueelle. Mistäpä harhaileva matkalainen voikaan

joka hetki tietää, minkä suuruuden sarkaa hän milloinkin sattuu

polkemaan!

* * * * *

Heti kun venheen kokka oli karahtanut rantaan, ilmestyi eteeni

odottamaton näky. Oudostuttavan suuri musta kissa laskeutui kiireesti

alas rantapolkua. Se ei kuitenkaan edes juossut, se vain käveli,

ja juuri tuossa sen itsetietoisessa kävelemisessä oli jotakin

kammottavaa, mahtavaa kuin Louhen laahomisessa keskilattialla. Sen

posket olivat paksut ja turkki kiiltävä, käpälät suuret kuin rukkaset,

ja sen silmät loistivat kuin hiilet, samalla kuin punaisesta kidasta

pursusi pelottavan käheä ja intohimoinen mauruaminen. "Voi hyvä isä

sentään", ajattelin siinä hiukan hätäytyneenä katsoessani, kuinka kissa

järkähtämättä, päättäväisellä ja vakaalla ilmeellä yhä tuli minua

kohti. Heittäysin vähän pelkurimaisesti sitä ihan kiiskittelemään

ja lepyttelemään, kun samalla vierestäni suuren kiven takaa kuului

rauhallinen huomautus:

-- Se tahtoo kalaa. On tottunut aina näin aamuvarhaisella onki- ja

verkkomiehiltä saamaan.

Heitin pedolle suurimman särkeni. Se sieppasi sen ilmasta, marahti

ärmeästi ja hävisi tiehensä kuin peläten sen kadottavansa. Sitten vasta

hyppäsin maalle, vedin venheen, panin kalat riippiin ja kysäisin:

-- Kukas te sitten olette?

-- Sanovat Olkkolaisen Heikiksi -- palstatilallinen tässä. Herra on

sitten se...?

-- Niin. Mistä Heikki sen...?

-- Olivat akat lukeneet postikortin, että silloin sitä tullaan, niin

minä siitä arvasin. -- Olipa melkoinen syönti tänä aamuna!

Hän katsoi hyväksyvästi kalavitsaani ja kääntyi sitten järvelle päin

kuin nuuskiakseen päivän kalanpyyntimahdollisuuksia. Rannan lepikön

vihreätä seinää vastaan, auringon täydessä valaistuksessa, piirtyi

siinä Heikin kuva lähtemättömästi mieleeni. Tunnen velvollisuudekseni

muutamin rivein haahmoitella tämän historiallisen henkilön ulkonäköä,

että lukijakin pääsisi täydelleen ymmärtämään hänen suuruutensa. Olisi

väärin väittää häntä kuutta kyynärää ja kämmenen leveyttä pitkäksi,

sillä kaksi kyynärää ja tuuma pari olisi ollut lähempänä totuutta.

Silmät olivat pienet, naama ruskea ja ryppyinen kuin kuivanut tatti, ja

avonaisesta hurstipaidan rinnuksesta kumotti rinta kuin kuparikattila.

Housuja, jotka olivat vanhaa n.s. "peltihousumallia", kannatteli

vanhuuttaan pykiytyvä tuppivyö, niin etteivät ne päässeet valahtamaan

sentään aivan nilkkoihin, ja edessä pompahteli kodikkaasti suuri ja

painavan näköinen "tuppirustinki". Hän oli avojaloin ja varpaiden

hirvittävät kynnet johdattivat mieleen mäyrän, jonka sanotaan voivan

kaivautua maan sisään siltä sijalta, missä milloinkin seisoo.

Tällainen oli itse Heikki, mutta kuvaukseni olisi epätäydellinen, ellen

kertoisi, minkälainen oli hänen kaksoisveljensä, hänen piippunsa,

joka oli Heikin ainainen ja uskollinen "edelläveisaaja". Se ei ollut

mitenkään erikoisemman kansallinen "äkkiväärä" tahi "elleskoppa"

-- olipahan vain pieni, pahanpäiväinen nysä, jossa oli ruskettunut

posliinikoppa ja hiukan notkuva, lyhyt "lankivarsi". Mutta se

oli mielestäni erikoisempi siksi, että se näytti lähtemättömästi

istahtaneen isäntänsä suupieleen, josta se kuin joku uskollinen

kotieläin otti osaa hänen elämäänsä. Siitä alati kohoava savukiehkura

oli kuin ystävällisen kotikoiran heiluva häntä, ja siitä kuuluva

hiljainen kurina kuin mirrin rauhallinen kehräys lämpimän pirtin

pankolla. Mikäli Heikin mieli ailahteli, sikäli myös kiihtyi tai

vaimeni piipun kurina, joten siitä saattoi tehdä sangen oikeita

johtopäätöksiä, kun sattui istahtamaan kylliksi lähelle. Tällaisena

tuli ja meni Heikki Olkkolainen elämänsä polkua piippuinensa,

hurstihousuinensa, tuppirustinkinensa ja kaikkinensa.

Kun noustiin rannasta muutamia kymmeniä syliä suurten koivujen

riippalehvien alatse ja jylhien, sammaltuneiden kallioiden välitse,

tultiin Heikin varsinaiseen valtakuntaan. Kun seisahtui veräjälle ja

nojasi kyynärpäänsä navetan räystääseen, oli edessä kahden suuren

kallion kolossa, varjoisan koivun alla, harmaa tupa, ja takana

pikkuriikkinen, yhtä harmaa aitan ja liiterin tapainen. Peruna- ja

lanttumaa, pari penkkiä istukassipulia, lehti- ja kaislakerppuja

kuivamassa pitkin seinustoja, jossain vielä nyrkin kokoinen sauna,

pässi ja pukki nuorassa sekä Liisa, Heikin hirvittävän iso ja

rokonarpinen akka -- siinäpä ne olivat kaikki vähemmän tärkeät

kapistukset tällä muistettavalla paikalla, kun jätetään kaikista

tärkein -- tupakkimaa -- mainitsematta. Se oli ainoa sarka tässä

maailmassa, jonka hyväksi Heikki viitsi tehdä työtä, sillä hän oli

tunnetusti tämän paikkakunnan laiskin mies. Ja niin kauan kuin hän

oli naimisissa Liisan kanssa, ei se ollut tarpeellistakaan, sillä tuo

leveäselkäinen ja romuluinen hämäläinen eukko vastasi helposti parikin

Heikin kaltaista.

-- Miten se Heikki tuli tuon Liisan ottaneeksi -- on niin rumakin, että

pelottaa?

Näin kysäisin kerran kiusoitellen, mutta Heikki selitti tyynesti

ja tarkoin koko tapaturman. Oli ollut nuorra miessä tansseissa

tuolla kylällä ja joutunut yömyöhällä palaamaan Liisan kanssa samaa

tietä. Oli tultu sitten tuon koivukummun kohdalle, joka näkyy tuolta

peltojen keskeltä, ja kun oli ihmeen kaunis kesäyö, oli Liisa ruvennut

houkuttelemaan, että mentäisiin keinumaan sinne kummulle, jossa

on kiikku. "Minä kyllä vastustelin kovasti, mutta kun paikka oli

yksinäinen eikä apua ollut mistään saatavissa, ei siinä ollut muuta

kuin lähteminen. Niin se vei minut sinne kiikkumaan ja seuraavana

aamuna pappilaan. Ja hyvinhän tuo on ollutkin sopiva, elättänyt ihan

koppinaan, eikä ole pahoin lyönytkään..."

Heikin piippu kurisi hiukan kiihkeämmin. Yleiseen tiedettiin Heikin

välttelevän tuota koivukumpua kuin peläten, että "tapaturma" saattaisi

uudistua.

Näin eleli hän pienellä kämmenen suuruisella palstallansa itsenäisenä

ja vapaana kuin kuningas. Heikkona hetkenä tunnusti hän minulle,

etteivät hänen perintörahansa -- hän oli alkuaan pikkutalon poikia

-- olleet sentään kaikki menneet palstan ostoon, vaan että niitä oli

jäänytkin, joten hän saattoi pitää itseään olosuhteisiin katsoen

varakkaana miehenä. Kysäisin uteliaana:

-- Paljonko jäi vielä?

-- Vain siinä sata ja seitenviitonen...

Heikin tupakkimaa oli navetan päässä. Pohjoisesta suojasi sitä navetta,

idästä ja etelästä korkeat kivet, mutta liiaksi varjostamatta, ja

etelän puolelta oli se avoin kaikelle valolle ja lämpimälle. Multa

oli erinomaisen kuohkeata ja läpeensä "komposteerattua", niin että

sen puolesta piti kaikkien menestysmahdollisuuksien olla huollettuja.

Heikin tupakit eivät kuitenkaan kasvaneet hyvin.

-- Mitä niistä tällaisista tupakeista -- haukuskelin minä eräänä

päivänä juteltuamme saksalaisten suurista tykeistä ja vielä suuremmista

voitoista. -- Eihän nämä enää tee lehtiäkään edes sen vertaa että

pukillesi syöttäisit. Ja haisevat niin kamalalta, että ihan sylki

suussa myrkyttyy. Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä... -- -- --

-- Ostaisit häntä kunnollisia siemeniä! matki Heikki. Mistä

halvatusta minä niitä ostan, kun atteikarikin sanoi, että on tässä jo

muustakin huolenpitoa kuin sinun tupakinsiemenistäsi. Olen jo kohta

parinakymmenenä vuonna pannut siemeniä talteen ja hyvin ne kaikki

itävät, mutta on niinkuin vuosi vuodelta laatu huononeisi. Vartta kyllä

lykkää kuin rytiä, mutta lehtiä tekee vähän. Kun olisi tullut sanotuksi

sille Valpille, kun se meni sinne Saksaan, että tuo poika sieltä oikeat

tupakin siemenet, niin että taivaan lehdillänsä pimentävät, mutta en

hoksannut silloin ajatella. Siellä ne ovat tietenkin tupakit sitä mukaa

kuin tykitkin... -- -- --

Tämä ylläkuvattu tapahtui vallankumoustalven edellisenä kesänä. Kun

olin saanut selville, että Heikin ja Liisan ainoa poika Valppi,

laiskan sitkeä nuori mies, oli joutunut aktivistien kanssa puheisiin

ja heti suin päin retkelle, josta ei ollut arvannut uneksiakaan,

tunsin kohta Heikkiä kohtaan aivan erikoista myötätuntoa. Monet kuumat

päivät istuimme hänen rannassaan, minä ottaen aurinkokylpyjä ja hän

hikoillen pelihousuissaan, sekä hartaasti haastellen maailmansodasta

ja ryssistä. Usein Heikki kimpastui ihmettelemään venäläisten menoa,

jota hän oli nähnyt kirkonkylässä, ja usein piirsin minä rannan

hiekkaan helppotajuisia karttoja, valaistakseni hänelle suuren itäisen

rynnistyksen tuloksia. Ja kun oli siitä selviydytty, palasimme pihaan,

taas uudemman kerran vilkaistaksemme, kuinka siellä tupakit jaksoivat

kasvaa. Eivät kasvaneet hyvin, vaikka heitä kuinka olisi kasteltukin

lanta- ja järvivedellä.

Sattuipa sitten syksyllä tielleni eräs helsinkiläinen liikemies,

jonka juuri piti lähteä laajoille kauppamatkoille Etelä-Venäjälle.

Kerroin hänelle Heikki paran pulmasta ja sanoin: "Jos sinulla on sydän

oikealla paikalla rinnassasi, niin tuo minulle pussillinen hyviä

tupakin siemeniä. Jos niistä jotakin kasvaa, niin hyvät saat savut!"

Ja ihme ja kumma! Muutaman kuukauden päästä tuli hän takaisin ja toi

siemenet, vakuuttaen pyytäneensä parasta lajia. Nimeä ei pussissa

kuitenkaan ollut. Siemenet olivat mustia ja hyvin pieniä, pienempiä

kuin tavallisen helmiruudin jyväset ja kuin Heikin vanhat siemenet.

Katselin niitä sangen suuresti epäillen, mutta piilotin ne kuitenkin

visusti odottamaan kevättä ja kesää.

Tuli sitten se kevät, jolloin Suomen kansa ja eräät nuoret

miehet rupesivat ajamaan häikäilemätöntä ja tinkimätöntä

itsenäisyyspolitiikkaa. Vanhat herrat, heidän hännystelijänsä ja

kaikki ne epäitsenäiset luonteet, jotka halusivat saada valtioviisaan

ja "harkitsevan" maineen, haastoivat heitä tuontuostakin kaamealla

äänellä historian tuomioistuimen eteen ja Josafatin laaksoon, puhuivat

olkapäitään kohautellen "itsenäisyysdillestä", eivätkä olisi nähneet

mitään niin mielellään kuin sen, että olisimme vannoutuneet kaikki

Kerenskin hallituksen uskollisiksi ja lojaaleiksi kannattajiksi,

koska he olivat sille sen kannatuksen luvanneet. Mutta Suomen kansa

oli nyt härkä, jonka sarviin tarttuakseen nämä herrat olivat liian

köykäisiä, huolimatta kaikesta mahdollisesta arvovallastaan. Turpa

maassa ja sarvet tanassa mennä junnasi tuo maatiaissyntyinen härkä

omaa tietänsä, kiskoen lopulta kaikki mukaansa, ja ohjaspoikana liehui

sen rinnalla iloinen ja reilu paimen Uusi Päivä, jonka silmäniskun

virkeys ei hetkeksikään lannistunut, ei silloinkaan, kun päämäärän

saavuttaminen näytti peittyvän pilvenkorkuisen vaaran taa. Joka kerta

kun pistin kynäni mustetolppoon puolustaakseni ja levittääkseni

itsenäisyys-aatetta, ja katseeni sattui Heikin tupakin siemeniin,

välähti mielessäni jotakin leikillisen vertauskuvallista: "Niin totta

kuin noista melkein näkymättömistä siemenyisistä on pian versova

mahtava kasvi, jonka salaperäinen voima tuottaa tyydytystä ja onnea

miljoonille mies- ja naispuolisille tupakkisuomalaisille, niin totta

putkahtaa maaperäämme heitetyistä itsenäisyydenkin tupakinsiemenistä

kerran se puu, jonka varjossa vielä oljentelee sekin mukamas muita

viisaampi joukko, joka on epäillen suhtautunut koko kylvötyöhön!"

* * * * *

Se oli ihana kesäkuun aamu, jolloin soutelin poikki soiluvan seljän

Heikin mökille. Vastapuhjenneen lehden tuoksu, käkien taukoamaton

kukunta ja kesäisen aamun mieluisat, kodikkaat äänet synnyttivät

sielussa sen tunnelman, joka on tehnyt itsenäisyysasiasta suomalaisen

uskonnon. Aate, päämäärä, vaatii kannattajiltaan uhrautuvaisuutta,

uskoa, tunnetta, sitkeää innostusta, ja valitettavan monet ovat ne

tapaukset, jolloin Suomenkin Tuomaitten negatiivinen järki tappaa

toivorikkaan taimen, silloin kun sillä oli tarkoituksena riisua sen

yltä vain estävät loiskasvit. Kun maailma on tehnyt eron vanhasta

ja vaatii uutta luovaa työtä, silloin kysytään kaukonäköisyyttä,

pelotonta, ja vanhoista muodoista irtautuvaa edesottavaisuutta.

Kun olin antanut Heikille pussin ja selittänyt asian, valkeni hänen

muotonsa. Hän löi minua olkapäälle ja lausui seuraavan ytimekkään,

kultaa kalliimman kiitoslauseen:

-- Siinä se on _mies_!

Me raivasimme tupakkimaan mullan syrjään ja kannoimme siihen

puolitoista -- pari vaaksaa paksun kerroksen hyvää palavaa lantaa.

Sen oikein pehmitettyämme ja silitettyämme levitimme siihen päälle

kohtuullisen kerroksen mitä parasta ja kuohkeinta multaa, jonka

ihan käsissämme hienonsimme kuin Ugglehultin putretin. Näin oli

meillä oivallinen kylmä lava, joka varmasti pitäisi sangen tasaisen

ja terveellisen pohjalämmön. Ja sitten ryhtyi Heikki pyhään kylvön

työhön. Hän laskeutui penkkinsä ääreen polvilleen -- jos hän olisi

ollut ryssä, olisi hän varmasti tehnyt ristinmerkin, sillä hetki

oli todellakin juhlallinen, mutta kun hän oli suomalainen, hän vain

aatteellisella ilmeellä siirsi mällin toiseen poskeen -- ja siroitteli

tarkan harkinnan ja suunnitelman mukaan noita siemenyisiä maan mustaan

multaan. Hellällä kädellä ruoputteli hän sitten mullan päälle,

taputteli vaon tasaiseksi isällisellä varovaisuudella kuin olisi alla

ollut lapsen pää, nousi vihdoin ylös, kynsi korvallistaan, sylkäisi ja

sanoi:

-- Siellä ne nyt ovat.

Sitten hän teki mietoa lantavettä, haki muuripadasta siihen lämmikettä,

kasteli kylvöksensä hyvin varovasti, kynsi taas korvallistaan ja sanoi:

-- Kyllä se nyt siltä haisee, että siinä sopii kasvaa ryssän tupakin.

Lopuksi vilkaisimme aurinkoon kuin nähdäksemme, oliko sillä

sopiva asema taivaalla, ja jätimme niin kylvöksemme luonnon ja

maailmanjärjestyksen kaikkien suopeitten voimien hoivaan.

Ja niin lähti kulumaan tuo vaiherikas kesä. Aurinko paahtoi

pilvettömältä taivaalta kuin vapauden ajan innoittamana. Kerenski

hajoitti eduskunnan, bolshevikit ja sosialistit reuhasivat kuin

viimeistä päivää. Stahovitsh ja Manner olivat kirjeenvaihdossa,

kauroja kiiruhdettiin ostamaan ja jauhattamaan ennen niidenkin

takavarikoimista, maailman kaikkeuden täytti ruudinsavu ja sanomaton

roskaväen rähinä -- mutta kaikesta tästä huolimatta kasvoivat ja

kehittyivät Suomen itsenäisyyden suuri asia ja Olkkolaisen Heikin

tupakit kuin ennakolta tähdissä määrätyllä varmuudella. Mitä siementä

silloin keväällä heitettiin Suomen multaan, se iti ja oli taimella

jo seuraavana päivänä. Ja kun aurinko sitä uupumatta lämmitti ja

kasvattaja ruokki sitä sopivilla vesillä, suojeli voimainsa mukaan

kylmiltä tuulilta ja hallaöiltä, ei säästänyt huolta eikä vaivoja, niin

rupesipa, rupesipa tottavieköön Heikin tupakki työntämään sekä vartta

että lehteä. Ja kun tulivat elokuun hedelmälliset hämärät, jolloin

luonto ikäänkuin kilvan lihottautuu, olivat tupakit pian niin korkeat,

niin paksuvartiset, niin mahtavalehtiset, että me huolestuen seisoimme

Heikin kanssa niiden varjossa. "Mitähän tämä merkinnee, kun tupakitkin

kasvavat tommottella vauhdilla?" kysyi Heikki, ja minä vastasin:

"Itsenäistä, oman tupakin varassa elävää Suomea!" -- -- --

Se on täytetty. Siellä kaukana sisämaassa tähtikirkkaan pakkastaivaan

alla uinuu talven valkeissa kahleissa tuo minun kesäinen soiluva

järvenselkäni. Ja sen rannalla lumisten koivujen alla, nietoksien

peitossa kuin metsähiiren lämmin pesä, on Heikin harmaja tupanen, jonka

piipusta suitsuu ystävällinen savu yksinäiselle kulkijalle. Liisa,

Heikin romuluinen akka, on tallannut kapean polun tuvan ja navetan

välille, mutta muuta elonmerkkiä ei juuri näy. Piipittää joskus köyhä

tiainen, istua ropsahtaa ylpeä teeri pihan urpukoivuun varistaen alas

kuuraa, nauskahtaa pakkanen navetan seinässä, mutta pian on taas

kaikki äänetöntä talvea, juhlallista tähtiyötä, lumikiteistä päivää

tahi ulvovaa lumimyrskyä. Järkähtämättä istuu tupasessaan Olkkolaisen

Heikki parsien rysiään ja verkkojaan, ja yhtä järkähtämättä istuu

hänen suupielessään myös tuo hänen uskollinen nysänsä, jossa on

posliinikoppa ja lyhyt notkavarsi. Alituisesti tupsahtaa siitä nokista

ja matalaa lakea kohti kodikas savukiehkura, kuin uskollisen piskin

hännän heilahdus, merkkinä isännän hiljaisten aatosten askarteluista.

Saapuupa silloin eräänä kuuraisen pakkasen päivänä Heikinkin tupaan,

jossa hän istuu töppösissään ja pukinnahkaturkissaan pörröisenä

kuin orava oksalla, ihmeellinen sanoma siitä, että nyt on täytetty

suomalaisenkin kansallisuuden suuri pyrkimys. Kuuluupa silloin Heikin

piipusta muutamia kiireellisiä kurahduksia, pullahtaapa posliinikopasta

ja suupielestä ilmoille muutamia upeita savupilviä, lennähtääpä käpy

kädessä entistä sukkelammin, kunnes samalla kaikki hiljenee, kun mielen

täyttää miehekäs, oudosti nostattava tunne siitä, että nyt sitten

Suomenkin kansa saa todella alottaa elämää "oman tupakin varassa".

(9/1 18.)

Märkälän vaarin joulu.

(Jääkäreitä muistellessa.)

Märkälän vanhasta vaarista tuntui, että nyt lähestyvässä joulussa

oli odotusta enemmän kuin koskaan ennen. Kun hän juhlan aluspäivänä

toimitteli pihalla ja tallissa pieniä vanhan miehen askareitaan, ei hän

mielestään muka kyllin kiireesti ehtinyt saada niitä "pois tieltä".

Ei hänellä ollut pienintäkään asiallista tietoa siitä, mitä hän tässä

muka odotteli, mutta sydämessä oli nyt kerta kaikkiaan sellainen tunto,

iloisen odotuksen tunnelma -- tänä jouluna.

Ja hän oli huomannut, että samoin oli muidenkin laita. Nuori isäntä

kulki ja teki työnsä tapansa mukaan vaiti ollen, mutta kaikki kävi

entistä suuremmalla reippaudella. Kun hän lähti renkien kanssa heinien

hakuun, hyppäsi hän rekeen niin että liisteet rusahtivat, ja kun hän

sieltä palasi, tyhjennettiin häkit sellaisella kiireellä kuin olisi

oltu tulipalossa. Ja vanha emäntä tuossa kulki lynkytti pirtin ja

navetan väliä kuin olisi aina paras lehmä ollut poikimassa, nuori

emäntä iski kangasta uutterasti kuin kilpakudonnassa, ja pikku pojat

pyörivät permannolla silmät odotuksen kirkkaudesta sädehtien. Sitä se

oli samaa kaikilla -- iloisen ja riemullisen odotuksen tunnelmaa.

Vanhus meni hämyiseen pirttiin, jota lyhyen talvipäivän alkava

hämärä rupesi jo tummentamaan. Lännen akkunasta loisti punakeltainen

taivaanrannan viiva, jonka takaa ei aurinko näihin aikoihin

sanottavasti kohonnut. Luminen ja hiljainen luonto vartioi hiljaa

omaa hetkeänsä, odotti sekin kaivattuansa, kevään riemuitsevaa ja

onnekasta takaisin tuloa. Sitä tunnelmaa oli nyt kaikkialla -- luojan

kiitos. Vanhus huokasi, istahti paikalleen pöydän takanurkkaan ja

vaipui mietteisiinsä, niihin tavallisiin, enimmäkseen suruisiin ja

rukoileviin, mutta nyt kuitenkin kuin toivon kirkastamiin.

Luoja, näitä jouluja! Outoina kuvasarjoina liikkuivat mielessä ne

salaperäiset tapahtumat, jotka olivat antaneet hänenkin kotinsa viime

jouluille niiden päätunnelman. Kuin mahtava tulvavirta oli uusi aika

temmannut heidänkin, rauhallisten maalaisten mielet ja ajatukset

pois tavallisesta arkielämästä, aprikoimaan vapautta ja sen hintaa.

Kuinka outoa ja sydäntä vavistuttavaa, mutta samalla kuinka väkevästi

mieltä kiehtovaa ja kutsuvaa! Hän, vanhus, jonka elämä oli viime

vuosikymmenenä väistynyt syrjään kuin lumiauran tieltä, joka oli

tuntenut itsensä mahdottomaksi kaikkeen siihen, mitä nyt oudoin elein

ja sanoin puuhattiin, olikin huomannut tämän viimeisen yrityksen

itselleen tutummaksi kuin muille. Hänestä oli äkkiä tuntunut kuin olisi

hänen korvissaan kajahtanut vanhatestamentillinen pasuunan puhallus,

joka herätti Israelin kansan nukkuvan leirin heidän korpivaelluksensa

aikana. Hänen sydämensä oli äkkiä vallannut uusi tulinen viha, kuin

Herran käsky, noita amalekilaisia vastaan, jotka olivat pitäneet

orjuudessa valittua kansaa, ja hän oli ilokseen löytänyt liittolaisen

nuorimmassa pojassaan, Juhossa, joka oli nyt poissa.

Kaksi vuotta sitten -- niin -- sitä joulua ei tässä talossa koskaan

unohdettaisi. Juho oli tullut Helsingistä kotiin jo syksympänä eikä

ollut ruvennut tekemään tiliä luvuistaan. Oli vain sanonut, ettei hän

nyt joutanut lukemaan -- oli tärkeämpiä tehtäviä. Ja sitten hän oli

taas äkkiä lähtenyt, eikä ollut kirjoittanut mitään. Ja koko maailma

oli ollut outojen huhujen ja hirveän, masentavan painostuksen alaisena.

Voi niitä silloisia harmaita joulupäiviä! Kuin kuritushuonevanki oli

hän yritellyt askareitaan, kuin haudan partaalla horjuen oli mummo

liikkunut pihapolkujaan, nuoren isännän otsalla oli asunut synkeän

vaitiolon varjo ja nuori emäntä oli vetänyt huivinsa alemmaksi

otsalleen. Ja pikku Pekka puhui saksalaisistaan ja tykeistään puoleksi

kuiskaamalla, peuhatessaan pirtin lattialla. Juhoa ei kuulunut.

Vanhus muisti, että häntä oli jouluiltana suorastaan pelottanut.

Saunassa oli oltu vaiti ja jouluevankeliumin kävi hän lukemassa

omaistensa kanssa omalla puolellaan, välttääkseen sitä pilkan

ilmettä, joka oli sosialistisen rengin naamalla sellaisiin asioihin

kosketettaessa. Ja vielä myöhään illalla odotti hän kaipaavalla

sydämellä Juhoa, mutta häntä ei kuulunut. Lieneekö hän milloinkaan

pitkän elämänsä varrella, suurimpien onnettomuuksienkaan aikana,

kallistunut vuoteelleen niin masentuneella ja hädässä apua huutavan

sydämellä kuin tuona jouluyönä? Hän oli vielä viime kerran viivytellyt

portailla pimeässä ja teroitellut kuuloaan, eikö alkaisi mäen takaa

helistä se tuttu tiuku, joka oli hänen vanhan sydämensä suurin

ilosanoma, mutta mitään ei kuulunut. Paksukarvainen Pilkki kävi

hieraisemassa päätään hänen polveensa ja haisteli yön ilmaa kostealla

kuonollaan, suuria lumihiutaleita satoi hiljaa ja lakkaamatta,

salaperäisen äänettömästi, kunnes lopuksi tuntui siltä, että nyt

on maailma kuollut, nyt peitetään sitä käärinliinoilla lopullista

hautausta varten...

Mutta sitten yön pimeimmällä hetkellä, kun vanhus oli saanut ensimäisen

levottoman unensa päästä kiinni, hän heräsikin samalla siihen, että

ikkunaan koputettiin. Säikähtäen kompuroi hän katsomaan ja oli ilosta

ymmällä nähdessään, että se olikin Juho. Oli vain myöhästynyt ja pyrki

tänne vaarin puolelle, etteivät lapset heräisi.

Mutta heti kun Juho oli päässyt sisään, huomasi hän, että nyt eivät

olleet asiat oikein. Poika ei antanut tehdä tulta, ennenkuin oli

peittänyt ikkunat tarkoin, ja hänen silmänsä kiilsivät niin terävästi.

"Kiireesti, vaari, kiireesti ja hiljaa hevonen valjaisiin ja evästä

kokoon! Ei ole aikaa viivytellä, sillä hurtat ovat kintereillä!" Ja hän

oli nopeasti selittänyt vaarille kaikki, joka oli heti asian oivaltanut

-- mummo tuolla jo menikin tuvan puolelle, josta pian saapuivat vaarin

puolelle kaikki.

Oltiin hiljaa, sillä jokainen ymmärsi, ettei ollut enää hyötyä

pidätyksestä, kun oli kysymys pelastuksesta. Nuoren isännän huulilta

kirposi kiivas moitteen sana ja Juhon silmät välähtivät oudosti, mutta

silloin puuttui hän, Märkälän vaari, asiaan. "Oikein teet, poika",

sanoi hän lujasti, "oikein, ja jos olisin nuori, tekisin samoin. Sinä

ja toverisi olette ainoat miehet tässä mitättömässä maassa!"

Ja silloin oli nuoren isännänkin ilme kirkastunut ja hän oli lyönyt

Juhoa olkapäälle: "Nyt lähdetään." Ja hiljempaa oli hän virkkanut:

"Käydäänkö naapurissa mennessä?" "Käydään", oli Juho matalasti

vastannut. Vaari oli kyllä ymmärtänyt, kenelle Juho oli tahtonut

viimeiset hyvästinsä sanoa, ja hänen sydäntänsä kirveli ajatus, mitä

kaikkea ihmisonnen hellyyttä siinäkin uhkasi ijäksi särkyä.

Mutta nuori isäntä oli taas toimintapäällä. Riuskasti hyppäsivät

veljekset rekeen, joka vilauksessa ja äänettömästi hävisi talven yöhön,

edessä musta ori kuin kummitus. Ja monta tuntia ei ollut kulunut,

ennenkuin uudet miehet olivat vaarin ovelle koputtamassa ja sisään

pääsyä vaatimassa -- röyhkeät sortajan kätyrit, ja vielä suomalaisten

petturien opastamina. Mutta vaari oli vanha ja tyhmä, eikä ymmärtänyt

mitään, enempää kuin mummo ja muukaan väki... -- -- --

Pirtissä oli jo aivan pimeä. Ovi aukeni ja sisään tulivat keveät

askeleet. Vaari tunsi ne hyvin -- ne olivat sen, jolle Juho oli

silloin mennyt naapuriin hyvästejä sanomaan. Siitä hetkestä olivat he,

vanhus ja nuori tyttö, liittyneet yhteen kuin liittolaisiksi. Niin

monta kaunista kuvaa vilahti siinä vanhuksen mielessä, ja keskeisenä

oli niissä aina sininen silmäpari, joka usein kyyneleisenä, harvoin

iloisena, odotti tietoja ja lohdutusta. Siinä oli ollutkin vaarilla

tehtävä. Hän oli ymmärtänyt, että silloin kun nuoret tekevät tällaisen

uhrauksen, on kotiin jääneiden pyhä velvollisuus pitää heitä ja heidän

omaisiaan yllä järkkymättömällä uskolla, luottamuksella ja rohkaisulla,

että ne, jotka penseinä taipuen sorron, alle rupeavat halpamaisella

epäilyksellä ja pilkallakin tällaista asiaa arvostelemaan, tekevät

hengessään täydellisen isänmaan petoksen.

-- No mitäpä sille Liisulle nyt kuuluu? sanoi hän tytölle, joka vaiti

ollen oli istahtanut hänen viereensä.

-- Ka... vastasi tyttö... mitäpä tässä? Pistäysin vain kuulemaan, että

miten teillä täällä joulu...?

-- Älähän hätäile, lapsi, vastasi vaari. -- Saatpa nähdä, niin Juho

tulee kotiin. Minä näin unta viime yönä, että oikeata kämmentä

kutkutti, ja se merkitsee aina suuria saamisia.

Tyttö nauraa heläytti pienen naurun.

-- En minä enää pelkää Juhon puolesta -- pian ne tulevat sieltä kaikki.

Hänen äänensä oli toivova ja pehmeä, täynnä kaikkea sitä hienoa

tunnelmaa, jota voi olla väin odottavan nuoren naisen äänessä. Vaari

ryähti leikillisesti ja kysyi:

-- Jokos te sitten menette heti naimisiin?

Tyttö hypähti ylös ja sanoi ulos rientäessään:

-- No ihan sen ijankaikkisen pilkun päällä! -- -- --

Ja sitten se sitä seuraava joulu! Märkälän vaari muisti silloinkin

istuneensa tässä samassa paikassa. Hänen vanha harmaa päänsä oli

painunut väkiselläkin käsien varaan, sillä eihän sitä tahtonut jaksaa

pystyssä pitää, kun muisti tuhansien perheiden yhteisen, tutun surun,

hiljaisen, sanattoman, pelokkaan murheen, joka viipyi mielessä

kuin salon yllä harmaa pilvinen päivä, koskaan toivon säteeksi

kirkastumatta. Vaarille oli jäänyt mieleen kuva tuosta yöllisestä

raskaasta lumisateesta, joka hiljaa ja taukoamatta peitti Suomen maata

kylmään vaippaansa. Siinä oli jotakin kammottavaa tuossa salavihkaa yön

helmassa, maailman pimeimpänä aikana tapahtuvassa hautaustyössä. Tuntui

kuin rinnan päälle olisi kasautunut painoa vähitellen, huomaamatta,

kunnes herääkin pian siihen, että henkeä ahdistaa. Paino rinnalla tulee

yhä tukalammaksi, hengitys käy vaikeammaksi, tuskan hiki pusertuu

otsalle. Täytyy saada ilmaa keuhkoihin, täytyy karata pystöön, ravistaa

paino rinnalta, karjaista kuin korven karhu korjuultansa. Ja samalla

tuntuu kuin jossain siellä syrjempänä vaanisi kaksi pirullista silmää,

että "joko kuoli", "joko tukehtui", vai "vieläkö nousee hengissä

nietoksesta".

Kun Märkälän vaari pääsi yksinäisissä kuvitelmissaan näin pitkälle,

ei hän tavallisesti voinut enää hillitä itseänsä. Riemun ja ylpeyden

tunne siitä, ettei kuollut, ei tukehtunut, vaan nousi kuin nousikin

nietoksesta, täytti hänen sydämensä niin, että hänen täytyi nousta

kävelemään. Hän astua nykytteli ikkunan ääreen ja kuin ilkkuen hihkaisi

ulos pimeyteen sille vaanivalle silmäparille, että ähä kutti, sinä

kirottu! -- -- --

Ilta oli kulunut jo pitemmälle. Märkälän vaari astua nykytteli saunaan

ja katseli korkeuden kirkkaita tähtiä, jotka loistivat avaruuden

mitattomasta kaikkeudesta. Niin satumaisen rikkaana hopeiltansa hohteli

ja säkenöi linnunrata, ja Väinämöisen viikate viittoi tulevaisuuteen

kuin profeetan sauva Kuolleen meren äärellä. Vaarin sydämeen virtasi

joulurauha kuin lieden lämpö ankarassa pakkasessa tehdyn työpäivän

jälkeen, eikä sitä sieltä karkoittanut se hanurin ritkutus, jolla

kansainvälinen köyhälistö oli läheisellä työväentalolla rauhanjuhlansa

alottanut. "Se on roskaa", päätteli vaari lujasti, "paljasta roskaa.

Kun kerran tuosta vaaran takaa nousahtaa se uusi päivä, niin ne

pakenevat piiloihinsa kuin yököt." Ja vaari teki saunan ovesta sisään

pujahtaessaan lujan käden liikkeen.

Ja kuta enemmän hänen vanha ruumiinsa vetreytyi saunan lämpimässä, sitä

nuorteammaksi näytti hänen sielunsakin käyvän. Hän käveli lattialla

pystöpäisenä ja suorana kuin ennen nuorena, ja hänen silmänsä loistivat

kirkkaina. Nuori isäntä katseli häntä hymyillen syrjästä, anteli

vesiä ja autteli, mutta vaari ei pannut siihen mitään huomiota. Hänen

sielussaan oli tapahtunut niin ihmeellinen ja salaperäinen toivon

nousu ja henkinen vapahtuminen, että kaikki hänen ajatuksensa olivat

kiintyneet siihen. Hän vertasi itseään siihen vanhaan Simeoniin,

joka kerran suuren ilonsa hetkellä lausui kiitoksensa siitä, että

pääsi rauhaan menemään, ja kun hän saunasta palatessaan seisahtui

hetkeksi talviseen yöhön, tunsi hän sielussaan sellaista avartunutta

juhlarauhaa, että hänen täytyi ristiä kätensä. Niin hiljaisena ja

odottavana oli nyt talvinen yö, kirkkaana kaartui nyt taivas Suomen

yllä, ja käärinliinat olivat muuttuneet valkeaksi juhlapaidaksi.

Kun vaari tuli pirttiin, roihusi siellä kirkas pystyvalkea. Hänen

silmiänsä häikäisi hiukan, eikä hän aluksi erottanut muita kuin Liisan,

joka hypähti häntä vastaan. "Ka, täällähän se Liisukin", sanoi hän

ystävällisesti, samalla huomaten, että tytön silmät olivat niin oudon

kirkkaat ja että muutkin tuntuivat olevan kuin hämillään. Ja samalla

tulikin tuolta hämyisestä nurkasta korkea nuoren miehen vartalo,

ilmestyivät vaarin eteen nuo tutut kulmakarvat, terävät silmät, avoin

otsa ja "ryövärin rinta". Vaarilta putosi vaatemytty kädestä ja hän

tapaili ilonsa yltäkylläisyydessä:

-- Ka... Juhokin!

(22/12 17.)

Jurvelinin "monarkisti".

(Kapinakevään tunnelma.)

Soudeltiin siinä Jurvelinin kanssa ensi kertaa viimekesäisillä

verkkovesillä ja harkittiin, kannattaisiko laskea pyydyksiä

ruohottomaan ja tyhjältä näyttävään veteen. Puhalteli kolkko tuuli,

maisemilla oli alakuloinen, kylmähkö iltavalaistus, ja puhkeavilla

lehdillä viluinen väritys. Jurvelini vilkaisi taivaalle ja sanoi

huolestuneena:

-- Tulleeko pakkanen? Viepi vielä taimet...

-- Mitäs Jurvelinilla sitten on istutettuna?

-- Kävinpähän vain tässä pari viikkoa sitten istuttamassa eukkovainajan

haudalle papuja ja perunoita. Näkyvät nousseen jo taimelle.

-- Perunaa ja papuja?

-- Ka niin. Se oli meidän eukko eläessään mahdoton perunan ja pavun

syöjä, ja kun sanomassa kehoitettiin, että kasvuun nyt jokainen

multapaikka, niin minä ajattelin, että siinä eukon haudallahan on

paksusti multaa, jossa kyllä perunat kasvaa. Ja niissä on kauniit

kukkasetkin. Vein minä siihen kopalla hevosen lantaakin, siltä varalta,

ettei syvempää pohjautuisi riittävästi kasvun voimaa...

Hän vilkaisi minuun hiukan epäillen, kuin nähdäkseen, mitä asiasta

arvelisin. Ummistin silmäni mitään puhumattomiksi ja arvostelin:

-- Kauniithan niissä on kukkaset -- perunoissa.

Ruvettiin laskemaan verkkoja. Jurvelini opetti:

-- Älä sinä helkatissa laske venettä verkon päälle. Ka... No jo on mies

pöljä, vaikka on suurenkin opin saanut. Tämähän on samanlaista kuin

punakaartilaisten sodan käynti.

Vene saatiin kulkemaan paremmin, jonka jälkeen Jurvelini puhui taas:

-- Ne sinun pyssysi ne veivät. Oliko ne kalliitkin?

-- Olihan ne kokolailla.

-- Vai niin. Mihinkähän h--tiin nuo lienevät ne haudanneet? Se oli se

Suhosen syötävä, joka on ikänsä ollut kaikkien riesana -- ketale. Että

tämä muka on työväen tasavalta. Tasavalta...

Jurvelini käänsi päätänsä ja osoitti kyllästymisen ja vaivautumisen

merkkejä. Hallitsin hetkisen venettä taitavasti ja kysyin:

-- Eikös Jurvelini sitten olekaan tasavaltalainen?

Hän vilkaisi minuun tuuheitten kulmiensa alta, sylkäisi ja sanoi:

-- Eh!

Soudettiin taas kotvanen vaiti ollen. Katse kiintyi seuraamaan iltaisen

luonnon omituista, hentoa kauneutta. Laaja selkä ja sen takaa korkeina

siintävät vaarat uivat kullassa, kaukaa helähdytteli keväisen näyttämön

uupumaton statisti, käki, sointuvaa, mutta yksitoikkoista lauluansa.

Mikä lienee ollut, mutta tänä keväänä oli tuossa rusokuulakkuudessa

jotakin niin sanomattoman alakuloista, masentavaa, surumielistä.

Unehtui sitä katsomaan ja miettimään, kaivelemaan sitä taakkaa, joka on

kaikilla sydämen pohjalla.

Sivutse lensi urossorsa. Illan valaistus kimmelsi kauniisti sen

keväisen upeassa muuttopuvussa. Lahden perältä kuului rakastunut

"änk-änk-änk"... Jurvelini havahtui ja sanoi:

-- Siinä asuu joka kesä poikue tuossa lahdessa. On niin korkea

kaislikko, ettet sinäkään pääse niitä pyssyrämälläsi ampumaan. Eikähän

sinulla nyt pyssyjä enää olekaan...

Hän hymähti kuin itsekseen ja jatkoi:

-- Vanhan on soma nähdä nuorten kuhertelua. Virkoo kuin entiselleen.

-- On tainnutkin Jurvelini olla aika veitikka parhaimmillansa

teutaroidessaan?

Hän siveli ylpeästi rinnalla lainehtivaa harmaata komeaa partaansa,

hymyili ja vastasi:

-- Onhan sitä toki, tässä kihlakunnassa, tuota Jurvelinin alaa... Ja ne

on kaikki valkoisia poikia! -- -- --

Verkot oli laskettu ja tuuli kantoi ja keinutteli venettä hiljalleen.

Jurvelini oli tullut puhetuulelle, mutta hänen keskustelunsa liikkui

nyt aloilla, joille on mahdoton siirtyä sellaisen, jota ei ole

koskettanut, ainakaan erikoisemmin huomattavasti, kuten intiaanit

kuuluvat sanovan, "suuri henki". Ne puheet ovat aivan ainoita

laatuansa ja niitä sopii kuunnella silloin, kun tekee mieli seurata

ihmisajatuksen hyppyjä ilman mitään järjen valjaita. Lopuksi pysähdytin

hänen esitelmänsä:

-- Älä höpsi, Jurvelini, turhia!

Hän säpsähti ja tuli heti viisaaksi. Lähdettiin soutelemaan iltaisia

alakuloisia vesiä huvilan rantaan, josta kohosi vaisu saunasavu. Tuuli

toi sen hajua ja herätti jo järvellä lämpimän saunatunnelman. Rannan

puutarhassa työskenteli vielä kumarassa ja vaiti ollen vanha vaimo.

Hän veti huivin silmilleen, mutta me kerkesimme nähdä, että hän oli

itkenyt. Kysäisin Jurvelinilta:

-- Mitähän se eukko itkeskelee?

-- Sen oli poika punakaartissa, murhasi pari kylän isäntää, ja tuli

asianomaisessa järjestyksessä aikanaan teloitetuksi. Se itkee tuo akka

nyt sitä ainutta poikaansa.

Jurvelini koetti puhua huolettomalla äänellä, mutta katsoi pois päin.

Minäkin olin välinpitämättömän näköinen, mutta se surumielisyys,

joka nyt on Suomen keväässä, tulvahti taas sydämeen. Me hyvästelimme

kylmästi Jurvelinin kanssa:

-- Aamulla aikaiseen siis mennään verkolle?

-- Mennään vaan. Minä kyllä pidän huolta, että Sissi herää.

Jurvelini meni höpisten itsekseen ja potkien tieltään pieniä kiviä,

suussa kaksi ruohon kortta, ja vanhan "ponksuurin" liepeet leveällä.

Minä painuin kammiooni ja korvissani soivat äskeiset sanat: "Se itkee

tuo akka nyt sitä ainutta poikaansa" -- murhaajaa, rikollista...

Mutta ne ovat äidin kyyneleitä, joita on viljoin valunut tänä keväänä,

joista ovat vedet paisuneet ja tulvat nousseet. Milloin saadaan ne

lähteet kuivamaan, ja vuodattamaan ilon kyyneleitä? Aikamme on kova ja

vanhurskauden vaatimus asuu sydämissämme leppymättömänä, mutta pieni

sattuma, hetken nopea silmäys hiljaa alas vedetyn huivin alle saattaa

järkähdyttää mielen ja tehdä sydämen sairaaksi ja onnettomaksi. "Sitä

ainutta poikaansa"...

Kuuluu portin natinaa. Menen akkunan ääreen ja näen, kuinka tuo

vanha vaimo kulkee hitaasti kylään päin. Hän on jo aivan kumara,

hänen vaatteensa ovat repaleiset, kengät aivan viheliäiset, ja hänen

käyntinsä on tuollaista vaivaista ja avutonta kyhnyttämistä, joka

herättää voimakkaammassa surkuttelevaa ja kipeää osanottoa. Ja hänen

mielessään oli luultavasti kaikesta huolimatta se hänen ainut poikansa,

jota hän yksinäisyydessään itki, hänen "isätön" poikansa, koko

paikkakunnan monivuotinen kauhu. -- -- --

Jurvelini oli aikoinaan käynyt hiukan "herrain" koulua ja hyräili usein

silloin oppimiaan lauluja. Niinpä heräsin aamulla siihen, että hän

kärisevällä ukon äänellä hoilasi akkunani alla:

"Tuulonen entää,

Lehtohon lentää,

Armahan luokse

Rientelevi..."

Hän oli intohimoinen kalamies, kun sattui sille päälle. Ei kukaan

koko paikkakunnalla tuntenut niin hyvin lahnan kutupaikkoja ja

retkeilyreittejä, ei verkon laskentavesiä ja kalasyövereitä kuin hän.

Tälläkin kerralla hän oli ottanut huomioon aivan erikoiset merkit

taivaassa ja maan päällä ja valinnut verkkopaikkansa ja veden syvyyden

niiden mukaan. Lähdettiin kokemaan pyydyksiä.

Nousi ensin tiheämpi verkko ja vilahteli siellä täällä kirkas kala,

pasuri, särki, punasulka. Jurvelini puikkaroi jännittyneenä, suu

supussa ja alituisesti höpisten. Pistin väliin:

-- Taitaa olla vain yhtä pientä ja pitkää tasavaltalaista karjaa?

-- Tasa-, tasapa-tasavaltaista lirua täältä nousee... Peukalon

pituista, sormen paksuista... Ähä... ähä... Annappas haavi tänne... No

voi sun. Kas niin... Kovasti potkii... Nyt siellä on... älä helkutissa

karkaa... Odotahan, kun ma saan haavini tällättyä allesi... Kas niin...

No siinä tulikin oikea monhaarkisti...

Ja voitonriemu ja jalon kalamiehen sanoin kuvaamaton onnen ilme

kasvoillaan Jurvelini nosti venheeseen oikea ukkolahnan, joka

selittämättömän kevytmielisyyden puuskassa oli lähtenyt liian aikaisin

keväisille retkilleen, joutunut vaarallisille vesille ja viimein

vihollisen ketjuun, joka oli armotta hänet vanginnut. Tuossa se nyt

makasi ruskean pulleana ja leveänä, suu avuttomana auki ja tehden

vielä viimeisiä kömpelön voimakkaita ponnahduksia. Sen päässä oli

jonkunmoisia rasvapahkoja ja yleensäkin se ansaitsi sekä näöltään että

kooltaan, esiintymiseltään ja juurevalta tukevuudeltaan todellakin tuon

suuriarvoisen kunniamaininnan "monhaarkisti". Katselin sitä suurella

myötätunnolla ja tunsin kauhistuvani, kun Jurvelini rantaan päästyämme

otti puukkonsa ja armotta iski sen kalan lihavaan ja leveään niskaan,

perkaten sen niin kuin lahna on perkattava. -- -- --

Tuli taaskin poutainen päivä, jolloin tuuli ajeli pilviä pitkin taivaan

lakea, heilutteli ruislaihoja ja tukisteli keväistä koivikkoa. Isännät

kiroilivat pelloilla hevoskoneilleen, punakaartilaiset tekivät kyräten

työtänsä, lapset ilakoivat puutarhassa, ja Jurvelinilla olivat ne hänen

omat hommansa, puuhansa ja puheensa.

(8/6 18.)

Taistelu vihreästä madosta.

(Kesäinen kuva helteisiltä päiviltä.)

Olen nukkunut hyvin ja nähnyt ihania unia, jotka eivät häiritse,

vaan väikkyvät mielessä kuin kaukaiset satukangastukset taivaan

rannalla. Astun viileään tupaan ja nautin aamiaista, jonka eräät

valkoiset, pehmeät ja huoltapitäväiset kädet ovat pöydän päähän

minulle varanneet. Mielessäni herää hyviä päätöksiä, muistan hellettä,

nääntyvää puutarhaa, ja tunnen taipumusta ahkeruuteen, siveyteen ja

jumalanpelkoon. Astun ulos.

Mutta jo portailla tarttuu aamun aurinko minuun kiinni täydellä

voimallaan. Sen säteet tulevat sakeasti kuin persialaisten

nuolet tai kuin ahjon kuumuus jättiläispalkeen torvesta, ja

tunkeutuvat silmänräpäyksessä joka paikkaan. Tunnen kuinka ytimeni

pehmenevät, lihakseni veltostuvat, aivoni verhoutuvat jonkunmoiseen

sini-autereeseen ja hyvät päätökseni sulavat kuin voinokare. Kuin

tajuttomana horjun pihakoivun juurelle, johon istahdan velttona,

mutta sanomattoman tyytyväisenä, alistuen nöyrästi siihen, mitä nyt

ei tällä hetkellä voi muuksi muuttaa. Tylsyydessäni päinvastoin

tapailen joitakin muhamettilaisen kohtalouskon voimasanoja, niitä

kuitenkaan muistamatta, ja välähtääpä mielessäni, että laiskoilla

italialaisillakin on joku lauseparsi, joka sopii erinomaisen hyvin

tähän tilanteeseen, -- mutta mikä se on, sitä en nyt välitä tarkemmin

pohtia.

Allah il Allah! Kuin unessa tunnen, kuinka Suomen suuri, korkea ja

ihana kesäpäivä on täyteläisenä ylläni ja ympärilläni. Järven pinta on

tuossa kuin kuvastin, -- kaakkuri vain, tuo komea ja arvokas lintu, on

sen hopeapintaa rikkomassa. Väliin pistää se nokkansa veteen, nostaa

sen taas, kunnes päästää haikean valitushuudon, joka vihdoin päättyy

kiirastulessa opittuun hirveään parkunaan. Minä herään, heristän sille

nyrkkiäni, mutta en huolikaan uhata enempää. Ilmasta kuuluu tuhansien

poutiaisten ja muiden hyttysten katkeamaton surina. Tuossa tulee

kovalta pominalla suunnattoman suuri ja kaunisvärinen kimalainen. Se

lentää raskaasti ja vaivaloisesti, ja töksähtää vihdoin avuttomana

eteeni ruohikkoon. Se on selvästi aivan päissään, miliisivalmis,

ukkopaha! Tuota ajatellessani kihoo makea mesi kielelleni, ja osanoton

puuskassa autan sen jälleen ilmoille sakeasta tureikosta. Samalla

helähtää tuosta edestäni rannalta kirkas nauru. Nostan silmäni ja näen

jotakin piirteiltään sopusuhtaista, valkoista, joustavin ja ujoin

askelin -- polvet visusti yhdessä -- menossa veteen. Se helmeilee

kullan kuultavalta maidonvalkealla iholla. Selviän ja kysyn:

-- Uimaanko sinä menet?

Pehmeä ja miellyttävä ääni naurahtaa:

-- Niin, tule sinäkin!

-- En uskalla. Minulla on pirullinen noidannuoli ristiluissani...

Koko olemukseni valtaa sanomattoman mieluinen, lievästi eroottinen

tunnelma. Ummistan silmäni ja pidän siitä kiinni kuin autuudestani,

samalla nauttien syreenin tuoksusta, jota tuskin tuntuva tuulenhenkäys

kantaa minun, onnen kultapojan, nautittavaksi jostain tuolta puutarhan

puolelta.

* * * * *

Olin huomannut sen jo äsken, kun se pudota napsahti jostakin

yläpuoleltani paidalleni ja siitä eteeni maahan. Sehän oli suuri mato,

vihreä ja lihava iljetys, ainakin 2 1/2 cm pitkä. Tuossa se nyt makasi

liikkumatta, puoliympyrän muotoisena kyljellään. Vatsapuolella olivat

jalantapaiset käppyrässä kuin mäyräkoiralla, ja leuat, tai mitkä ne

nyt ovat, muodostivat samanlaisen kuvion kuin lehmän sarvet. En ollut

pannut siihen äsken huomiota, sillä sen ulkomuoto, ryhdittömyys ja

luuton täyteläisyys loukkasi esteettisiä tunteitani, mutta nyt kiintyi

katseeni siihen väkiselläkin. Sen ympärillä tapahtui nimittäin jotakin.

Mato, joka vielä äsken maata pötkötti kuin olisi vasta päättänyt

kahdeksantuntisensa, teki nyt kiivaita, joskin yksitoikkoisia

liikkeitä: se käpristihe kokoon ja oikaisihe taas niin voimakkaasti

kuin saattoi. Mutta selvästi näki, ettei tuossa lihavassa otuksessa

ollut sanottavasti voimaa. Sen hermostus ja hätä oli kuitenkin

silminnähtävästi hyvin suuri, vaikka en heti huomannut, mistä se

johtui. Olin luultavasti kumartuessani sitä katsomaan karkoittanut pois

levottomuuden aiheuttajan.

Olin liikkumatta ja tarkastelin viekkaasti ympärilleni. En nähnyt

aluksi muuta kuin tuon kimalaisporhon, joka selvitteli humalaansa

apilan kukalla, eräitä sinitakkeja, joista yksi kuin minua

imarrellaksensa teki ylöspäin moitteettoman saltomortalen (selvä

nousukastyyppi!), ja suuren hapsenkakkiaisen, joka viittasi minulle

uhkaavasti pitkällä, mustan- ja harmaankirjavalla tuntosarvellaan.

Mutta sitten huomasin läheisellä kuminan lehden varrella jotakin, joka

herätti epäilyksiäni, ja minä kumarruin siis sitä tarkastamaan.

Arvoisa lukija kuvailkoon itselleen isommanpuoleisen muurahaisen, esim.

sellaisen, jotka asuskelevat lahossa puussa tahi minun eteiseni alla.

Ottaen tämän pohjatyypiksi venytämme nyt ensinnäkin elukan peräpuolen

noin kahta vertaa pitemmäksi ja ohuemmaksi, kuin joksikin oikean

ampiaisen takarustingin ensimäiseksi heikoksi aavistukseksi. Sitten

venytämme otuksen vyötäisiltä ompelulangan ohuiseksi, teemme jalat

ainakin neljä kertaa pitemmiksi, annamme leuoille vielä lisätukevuutta,

ja pistämme veitikalle lopuksi hartioihin pitkät ja ohuet kalvosiivet,

jotka lepoasennossa ovat pitkin selkää kuin lumiauran kyljet. Niin on

meillä valmiina jonkunmoinen ampiaisen pilakuva, sen ja hankisääsken

sekasikiö, joka ei -- se myönnettäköön -- ole omiaan ensi näkemältä

herättämään mitään sanottavaa kunnioitusta. Sitä siinä katsellessani

paljastui muististani Antti-maisterin aikoinaan sinne ajama

vaillinainen alkeiskurssi hyönteisopissa, kunnes vihdoin tein rohkean

päätöksen: eversti tuossa kuminan oksalla ei ollut mikään muu kuin n.s.

_hiekka-ampiainen._ Nyt siis saadaan nähdä!

Se istui siinä vilpittömän ja viattoman näköisenä. Pidin sitä

herkeämättä silmällä, arvostellen sen pituuden, sääret pois luettuna,

noin 1 1/2 cm:ksi. Vihdoin minusta tuntui, että sillä oli naama ja

että se ajatteli: niin kauan kuin siinä töllistelet, en liikahdakaan!

Rupesin siis pitämään silmällä tuota matoa arvellen, että tottapahan

tulet alas oksaltasi, jos sinulla on sille mitä asiaa. Ja aivan oikein!

Oltuani hiljaa hetkisen tuoksahtikin äkkiä pöly madon äärellä ja

ampiainen tarrasi sen lihavaan niskaan hirveillä leuoillansa, joissa

tuntui olevan kunnioitettava voima. Mato käpristeli epätoivoisesti,

mutta ei saanut karkoitetuksi tuota peijakasta selästään. Sekin tuntui

pitävän kiirettä. Kuin tuskassa haeskeli se madon selästä jotakin,

jonka löytäminen tuntui olevan sille tärkeämpää kuin kaikki tulevainen

autuus, ja kuin tuskassa koetti mato myös estää sitä siitä. Mitä

hirmuja tapahtuikaan silmäini edessä! Oliko maassamme nykyisin niin

yleiseksi käynyt luonnoton ristisiitos tarttunut hyönteisiinkin,

tehden mahdolliseksi väkivaltaisen kroaseerauksen tuon lihavan madon

ja oudolta näyttävän piikkiniekan välillä? Koko siveellinen luontoni

nousee kapinaan tällaista otaksumaa vastaan, ja minä valmistaudun jo

väkivaltaisiin toimenpiteisiin estääkseni tekeillä olevan raiskauksen,

kun samalla huomaan ajatukseni tieteellisen luonnottomuuden ja pidätyn

siveyden suojelemista tarkoittavista aikeistani. Ja pian onkin ratkaisu

käsillä.

Tuo hurja noitatanssi madon selässä on loppunut. Ampiainen kääntää

äkkiä takapuolensa alaspäin ja -- oi kauhua -- paljastaa siitä ainakin

kolme milliä pitkän painetin... Maailma mustenee silmissäni... Nyt se

antaa piikillään madolle sellaisen perusteellisen ja kauhean jurauksen,

että se tuntuu omissakin hermoissani kuin veitsen viilto. Tyrmistyneenä

näen, että tuon konnanteon, tuon salamurhan tehtyään peto samalla

irroittaa aseensa ja pakenee tuohon samaan kuminaan, istuen siellä

kohta niin viattomana kuin ei olisi koskaan pahanteossa ollutkaan.

Käännyn tarkastamaan hänen uhriaan. Sen liikkeet eivät ole enää niin

voimakkaat, sen käpristelyt raukenevat, sen lihava ruumis värisee

tuskasta. Nyt se on liikkumaton, suora, kuin ruumisarkkuun valmis.

Tuhannet hyönteiset tuntuvat laulavan sen kuolinvirttä, ja minäkin

huokaisen tämän kaikesta päättäen tarkoituksettoman murhan -- ehkä

himomurhan? -- edessä, kun alkaakin murhenäytelmän toinen näytös.

Nähtyään, että mato oli liikkumattomana ja että kaikki ympärillämme

oli täysin rauhallista, lennähti ampiainen uudelleen madon kimppuun.

Se iski taas siihen leukansa, oikaisi pitkät säärensä, otti madon

säärtensä väliin, ja niin sitä lähdettiin. Arvoisa lukija! Laskeudu

kontallesi, niin että viisimetrinen tukki jää jalkaisi väliin, iske

leukasi tukin niskaan ja lähde kuljettamaan sitä niin, että hiekka

sinkoilee. Yritettyäsi tätä ymmärrät, mikä voima piili tuossa äsken

niin halveksien kuvaamassani peijoonissa. Ällistyneenä seuraa sitä

kätevyyttä, sitä teknillistä taitavuutta, sitä neuvokkuutta ja tarmoa,

jolla ampiainen matoansa käsittelee. Ja tuloksena on, että mato lähtee

hilumaan nopeasti ja varmasti poispäin. Innostuneena lähden seuraamaan

sen kulkua, laskeutuen kontalleni, että voisin nähdä paremmin. Viereeni

ilmestyy kaksi raikkaalta järvivedeltä ja puhtaalta iholta tuoksuvaa

jalkaa, joiden omistajatar kysyy herttaisesti:

-- Huppanaksiko sinä olet tullut?

Minä en jouda vastaamaan, jolloin hänkin laskeutuu kontalleen

viereeni. Selitän silloin hänelle aseman muutamin sanoin, sujautan

kuin huomaamatta käteni hänen vyötäisillensä ja niin lähdemme yhdessä

varovasti konttaamaan ampiaisen perään. Naapurin isopartainen isäntä,

Jurveliini, joka on ollut hulluna neljäkymmentä ajastaikaa, päästää

aidan takaa kumean hyväksymisnaurun tämän nähdessään; hänen hulluutensa

ilmenee näin helteillä siten, että hän konttailee pitkin aitovieriä ja

syö suolaheinää. No niin, me menimme siis ampiaisen perässä.

Se kuletti saalistaan väsymättömällä tarmolla. Oli menty jo noin neljä

metriä, kun eteen tuli isonpuoleinen laakea kivi. Vetäen ja työntäen,

laahaten ja ponnistellen aivan uskomattoman tarmokkaasti, kuin

unkarilaiset haalatessaan jättiläismörssäreitä Karpaattien huipuille,

sai se madon ensin kivelle ja sitten pian sen toiselle puolelle.

Arvelematta pudottautui se saaliineen jyrkänteestä alas ja pysähtyi

hetkeksi huokaamaan ruohon korrelle.

Voimien kokoaminen olikin tarpeen. Ampiaisen takapuoli rupesi

tykyttämään kiivaasti, sillä se huomasi samalla, että viisi

muurahaista lähestyi matoa kiireesti, nähtävästi kaikkea muuta kuin

ystävällisissä aikeissa. Nuo metsien sotarosvot olivat aina kaikkea

vapaata saalistamista häiritsemässä, käsittäen vapaudeksi vain sen,

että itse saivat olla kaikkia muita isännöimässä. Mutta tällä kertaa

ne erehtyivät. Nähtävästi aivan synnynnäisenä strategina, kuin joku

ampiaiskansan Hindenburg, lennähti sankarimme oksaltansa ennenkuin

hyökkäävät voimat ehtivät yhtyä. Tömähdys, hiekan tuoksahdus, ja

voitettu muurahainen peräytyy vakavasti pahoin pideltynä julistaakseen

kotiin päästyään omalle kansalleen, kuinka hänen tappionsa itse asiassa

olikin ilmeinen voitto. Sama temppu uudistettiin toisaalla, vihollinen

pakeni kaikkialla, ja mato alotti kulkunsa uudelleen. Katsahdin

suuntaa, minne mentiin: nähtävästi tuota isoa petäjää kohti, jonka

juurella oli ruutikuivaa irtonaista hiekkaa ja johon aurinko paahtoi

täydellä voimallansa. Matkaa oli sinne noin viitisen metriä, joten koko

kulettu väli olisi noin kymmenisen metriä. Seurasimme jännityksellä

tapahtumain kehitystä.

Eteenpäin mentiin herpautumattomalla tarmolla ja vauhdilla.

Sotarosvojen hyökkäykset uudistuivat, mutta päättyivät tuloksettomasti.

Yllämme leijailivat kärpäset kuin lentokoneet, häiriten nekin kulkuamme

nenäkkäällä uteliaisuudellaan, mutta mikään ei meitä pidätä. Me

saavumme männyn juurelle ja rupeamme uteliaina odottamaan, jatkuuko

matka edelleen, vai seuraako jotakin muuta.

Ampiaisen takapuoli tykyttää ponnistuksista ja mielenliikutuksesta kuin

höyrykoneen pistooni. Näen sen naamasta, että sillä on nyt jotakin

mielessä, jota se ei kuitenkaan sano, koska olemme liian lähellä.

Peräydymme siis vähän ja heittäydymme huolettoman näköisiksi, mikä ei

olekaan minulle vaikeata, koska edessäni oleva kaunis silmäpari ja

sievästi muodostunut suu saa minut helposti -- sitä ei taida kieltää

-- vaipumaan poikamaisiin haaveiluihin. Väittääpä äsken mainittu

Jurveliini, joka on muodostanut käytöksestämme tänä helteisenä aamuna

oman kertomuksensa, tässä tilaisuudessa tapahtuneen pienen manööverin,

joka kahdelle nuorelle on kylläkin mahdollinen, mutta hänellä ei ole

väitteensä tueksi mitään muuta näytettä kuin omat silmänsä, jotka taas

enimmäkseen näkevät pikku-ukkoja. No niin, heti kun olimme haaveistamme

selvinneet ja kääntyneet katsomaan ampiaistamme, lennähtääkin se taas

matonsa kimppuun ja laahaa sen kiireesti paria vaaksaa kauemmas. Olen

huomaavinani, kuinka sen ilme käy hätäisen varovaiseksi; se vilkaisee

ympärilleen kuin aarteilleen menevä saituri ja...!

Allah il Allah! _Näen kuinka se äkkiä siirtää syrjään noin 1 cm

läpimittaisen pyöreän kaarnan kappaleen, kuin kaivon kannen_; alta

paljastuu reikä, noin 1/2 cm läpimitaten. Kuin vihuri kulettaa

ampiainen matonsa reikään, lakaisee tuiskuna hiukan hiekkaa päälle ja

_asettaa lopuksi tuon saman kaarnakannen paikoilleen!_ Sitten se kuin

huokaisee helpotuksesta, lennähtää läheiselle korrelle ja rauhoittaa

siinä vähitellen valtavasti tykyttävän takapuolensa kuin taistelunsa

voittaneen itsetietoiseksi ja rauhalliseksi levoksi.

* * * * *

Tartun ystävättäreni sievään käteen, katson syvälle hänen sinisilmiinsä

ja kysyn häneltä vakavasti:

-- Mitä tekee ampiainen madolle?

-- Se syö sen! sanoa heläyttää hän kuin hopeatiuku.

Myönsin, että tämä oli lähin johtopäätös, minkä asiasta saattoi tehdä.

Mutta mittaillessani käden kauneussuhteita kuin Lindfors "Saiturissa",

juolahti päähäni hämärä muisto jostakin yhä jatkuvasti ihmeellisestä,

joka oli yhteydessä madon hautaamisen kanssa. Vaivasin aivojani

turhaan, kunnes ruohon kahina vierellämme herätti meidät. Se oli se

isonenäinen luonnontutkija, joka on tunnettu ensiluokan toveriksi ja

tottelee tuttavain kesken nimeä Nakke. Hän pelasti meidät pulasta.

-- Ei se tapa matoa. Se pistää sitä vain hermokeskukseen, niin

että kaikki liikuntokyky häviää. Sitten se vie sen reikäänsä ja

munii munansa sen ruumiiseen -- pojilla on siinä kehittymiskautena

puuttumaton ja mätänemätön ruoka...

Me tuijotamme häneen ällistyneinä ja ystävättäreni sanoo epäillen:

-- Älkää nyt sentään narratko, herra Nakke...

-- No ihan varmasti!

Aidan raosta virkkaa Jurveliini hyväntahtoisesti:

-- Kyllä nyt jo sentään tarttis saara vähän saretta... rupeevat nuo

suolaheinätkin niin kuivilta maistuun...

Piika Anni tuo meille kahvia. Uudelleen valtaa meidät suloisen

kesäpäivän sanomaton raukeus. Me istumme ääneti ja katselemme

ulapalle, jossa kuikka edelleen häiriytymättä soutelee. Näen kuinka

sievät kädet nyppivät päivänkakkaraa ja luen ajatukset: rakastaa,

ei, rakastaa, ei... _rakastaa!_ Minä saan silmäyksen, joka on

onnensa täyteläisyydellä pyyhkäistä minut kumoon. Kuuluu kahinaa:

Jurveliini konttaa luoksemme ja istahtaa viereemme alkaen raukeasti

esittää ihmeellistä, kummallista, erikoissuomalaista salais-oppia,

jossa jumalallinen ja inhimillinen viisaus lyö mitä omituisinta

housunkauluspainia. Osoitan sormellani otsaani ja lausun Nakelle:

-- Hellettä!

Hän nyökkää. Komea sudenkorento istahtaa eteemme koirankuminalle ja

tuijottaa meihin salamyhkäisesti suurilla, vihreillä ja loistavilla

mulkosilmillään.

(29/6 17.)

Kun olkipesän piti parveilla.

(Jurveliini Sissin puhemiehenä.)

Oli sanomattoman kaunis aamu siinä kesä- ja heinäkuun vaiheessa. Olin

siihen aikaan vielä nuori ja naimaton, ja seisoin uneksien puutarhan

aitaa vasten tuijottaen kauas peltojen toiselle puolelle, josta

näkyi kaivon vintti, puutarhan vehmaat puut ja erinäisiä kodikkaita

rakennuksia, punaseinäisiä, valkonurkkaisia. Välillä lainehti ruis

innostuneesti ja hedelmällisesti, taivaalla kiipeilivät kiurut kuinka

korkealle lienevät kiivenneetkään, ja tuo kesäinen tuuli oli paljasta

apilaa ja muuta hyvää. Mietiskelin siinä hartaasti -- sen myönnän --

mitä tuon naapuritalon vanhin tyttö nyt mahtanee tehdä ja muistaneeko

minua ollenkaan, sekä etsin jotakin tekosyytä, minkä varjolla päästä

ottamaan tuosta tärkeästä asiasta selkoa. Harmikseni en kuitenkaan

sellaista hoksannut, sillä olin ollut siellä viimeksi edellisenä iltana

sangen myöhään, joten ei auttanut muu kuin lähteä maleksimaan sinne

ilman mitään asiaa, antautuen inhimillisen heikkouden valtaan.

Panin silmäni puoli-umpeen ja haaveilin keskellä kirkasta päivää. Se

eilinen ilta! Kuinkahan kauan me oikein seisoimmekaan siinä puutarhan

portilla? Kai olisimme seisoneet kauemminkin, ellei äkkiä olisi

kuulunut papan äreätä ääntä, joka käski tyttärensä nukkumaan. Se katse!

Se kädenpuristus! Se kauriin keveä juoksu! Se valkoisen kesäpuvun

huumaava kahina! Se sievä suu! Se nenä! Ah!

Pysähdyin keskelle tietä ja rupesin kepilläni piirtämään hiekkaan hänen

suunsa kaarevuuden "pohjapiirustusta". Näin sen aivan selvästi -- se

oli täsmälleen kuin Amorin jousi. Voitte ymmärtää, että se siis oli

sievä. Lisätkää siihen vielä jotakin kirsikkaa, jonka tuo kuuluisa

roomalainen Lucullus toi Europaan, niin voitte ymmärtää asemani.

Maantien hiekka ei pystynyt pintaansa kuvaamaan kaukaisinta aavistusta

siitä näystä, joka valaisi onnellista sieluani. Olin matkani

puolivälissä, jossa kasvoi tien vieressä suuri koivu. Istahdin sen

juurella olevalle penkille ja katsoin kelloa.

Se oli täsmälleen puoli kahdeksan aamulla.

Huomasin tästä, hiukan nolona, että oli tullut lähdetyksi liikkeelle

liian aikaisin, kun samassa kuulin takaani kahinaa. Ystäväni

Jurveliini, naapurin heikkomielinen isäntä, sieltä tulla kyhnysteli,

istahti viereeni ja sanoi rauhalliseen tapaansa:

-- Aikaisin näkyy tuo naapurin Eva-ryökinäkin olevan liikkeellä, kun

nyt jo istuu puutarhan penkillä ja hiljaa lauleskelee.

Tiedonanto oli minusta erittäin mielenkiintoinen. Vastasin kuitenkin

välinpitämättömästi:

-- Vai lauleskelee se. Kävikö Jurveliini oikein pihassa?

-- En minä pihassa. Aitoviertä minä vain menin -- kattelin noita

suolaheiniä kun vattaani niin vääntää -- siinä on penkin kohdalla

aidassa ihan miehen mentävä aukko -- pojat ovat siitä katkaisseet

puolapuita itselleen menoreiäksi. Pitääpä sanoa katteinille, että

ajoissa tukkii -- saattavat vielä lampaat siitä pakkautua.

Ja hän jatkoi hetken perästä kuin anteeksi pyytäen:

-- Sillä minä sitä vain mainitsen, että jos maisterilla oli niinkuin

sinnepäin asiaa, niin... siitä se näkyy aidan raosta se Eva-ryökinän

valkoinen niska.

-- Kuule Jurveliinin pappa! Ellet sinä nyt pidä suutasi...

-- Hohhooja-jaa! haukotteli hän pitkään, eikä ollut tietävinäänkään

uhkauksestani, vaan jatkoi: Me kun olemme olleet maisterin kanssa

ystävykset ihan nuoruudesta pitäen, niin minä tässä vain annan

sen neuvon, että kihlaa pian. Muuten sen vie tuo patruunan pitkä

poika-ryökäle tuolta järven takaa.

Tunsin pistosta sydämessä ja heikkoutta jalkanivelissäni.

-- Sekö vanhempi?

-- Se punatukka ja potaattinokka. Tuollahan tuo jo tulla kiidättää

järvellä purjeveneellään -- tulee tietenkin Eva-ryökinää hakemaan. Ja

pappa sanoo, että Erlannin kanssa pitää mennä. Uskotko nyt?

Olinpa melkein langeta Jurveliinin kaulaan.

-- Kiitos, Jurveliini! sanoin hänelle. Sinä olet viisas ja hyvä mies.

Olet monta kertaa minua auttanut.

-- Ka täytyyhän tässä olla viisas, kun on aivan erityiset osviitat

ja johdattajat. Sitä minä vain, että siinä se lauleskeli puutarhan

penkillä, eikä tiennyt naapurin vaarista mitään. Vihanta likka se on --

älä anna sitä tuolle patruunan poikalurjukselle.

Minä olin menossa jo.

* * * * *

Tämä kaikki tapahtui niinä vuosina, jolloin muiden kansallisten

virtausten ohella mehiläishoitokin levisi yhä laajemmalle,

valloittaen alaa tärkeänä ja jossakin suhteessa erikoisen hienona ja

mielenkiintoisena sivuelinkeinona. Niinpä oli meidänkin kylämme nilkku

kansakoulunopettaja ampunut tämänkin aatteen kuin linnun lennosta,

tutkinut sen, tehnyt päätöksen ja pannut päätöksen toimeen: edellisenä

keväänä oli hänen puutarhaansa ilmestynyt salaperäinen olkikoppilo,

jonka sisästä kuului kammottavaa pörinää ja jonka ääressä liikuttiin

kunnioittavalla hiljaisuudella. Luoja tietää, mistä mies oli tämänkin

viisauden saanut, mutta perinpohjaista se oli, koskapahan pesä

menestyi hänen hoidossaan ja hän rupesi saamaan runsaasti hunajaa. Hän

liikkui noiden "kärpästen" keskellä aivan vapaasti, käsitteli niitä

rauhallisesti, eivätkä ne häntä pistäneetkään. Se oli kyläläisten

mielestä ilmeinen ihme, ja kohotti mahdottomasti opettajan arvoa heidän

silmissään. Eräänä seurauksena siitä olikin, että hänet vihdoinkin

valittiin kuntakokouksen esimieheksi -- kunniatoimi, joka toistaiseksi

oli ollut opettajan korkeimpana päämääränä.

Sanomattakin on selvää, että opettajan hyvä esimerkki vaikutti

hedelmöittävästi naapuristoon. Niinpä kotitaloni lähin asukas,

isäni kunnioitettava ystävä, pikavihainen ja hyväsydäminen kapteeni

innostui asiasta kovasti ja ryhtyi heti kevään tullen tarmokkaisiin

puuhiin. Opettajan johdolla hankittiin yhteiskunta ja sen hoidossa

tarvittavat vehkeet, ja kapteenin tytär, Eva-neito, tutustui pesän

hoitoon. Jo aikaisesta keväästä sen kullankiiltävät asukkaat lentelivät

iloisesti kukasta kukkaan tuottaen tyydytystä sekä omistajilleen että

hyvänsuoville naapureille.

Ihanalla liikutuksella muistan ne monet keväiset päivät, jotka silloin

vietimme istuen puutarhassa pesän äärellä. Mikä esimerkki kotoisen

elämän uutteruudesta ja yhteistoiminnasta! Mikä keskinäinen sopu ja

ponnistelu yhteisen päämäärän eteen! Tärkeänä ja syvämietteisenä,

haroen kokoon kaiken maallisen viisauteni, koetin keskustellessani

pesän viehättävän hoitajattaren kanssa johdattaa puhettamme niihin

aaterikkaisiin ja inhimillistä elämänkokemusta tiukkuviin seikkoihin,

joita mehiläispesän ääressä istuessa hakematta mieleen juolahtaa, ja

joissa tuo haavekuva: yhteinen koti ja aherrus sen eteen, aina oli

tarkoittelevana loppupontena. Olen kuitenkin pakotettu tunnustamaan,

ettei tämä moralisoiva esiintymiseni nähtävästi saavuttanut täyttä

menestystä, vaan aiheutti hyvin ansaittuja leikillisiä ja pulmallisia

huomautuksia, joista oli vaikea selvitä, ellei tahtonut paljastaa

syvintä ja lopullisinta ajatustansa ja päämääräänsä.

Nyt oli kesäkuun loppu menossa ja mitä suurimmalla jännityksellä

odotettiin kapteenin talossa, milloin pesästä lähtisi ensimäinen parvi.

Kaikki oli varustettu oivallisesti. Uusi kehäpesä odotti valmiina,

tyhjä olkipesä, jolla parvi otettaisiin kiinni, oli varattuna, samoin

suojaverkko, piippu ja kaikki mitä tarvitaan. Itse olin hakenut ja

kuivannut sen suomudan, jota piipussa piti poltettaman, ja Evan

kanssa olin mitä tarkimmin tutkinut kaiken mehiläiskirjallisuuden,

mitä silloin suinkin saatavissa oli. Pojille oli annettu ankara käsky

olla aina saapuvilla, että heidät voitaisiin lähettää pikaviesteinä

opettajan luo, jonka apua kuitenkin varalta pidettiin tarpeellisena.

Sanalla sanoen: koko talo odotti jännityksellä, milloin parveilu

tapahtuisi.

Se aiheutti ensinnäkin aikaisen ylösnousun aamulla, sillä

mehiläiskirjat kertoivat, että parvi saattaa mennä jopa seitsemänkin

aikana aamulla. Evan täytyi siis olla silloin valmiina tämän tärkeän

tapauksen varalle. Tästä johtui, että pikku tytöt ja pojat myöskin

valpastuivat, kysyen joka aamu silmät renkaina, joko mehiläiset ovat

parveilleet. Siitä rupesivat keskustelemaan piiat ja rengit, se oli

puheen aiheena kapteenilla ja rouvalla vieraittensa kanssa, ja se

oli Evan kauniitten huulien viimeinen huokaus illalla: kunpa ne nyt

huomenna parveilisivat! Naapurit keskustelivat siitä laajasti ja

rupesivat ihmettelemään, että mikähän siinä mahtaa ollakaan, kun ne

kapteenin mehiläiset eivät parveilekaan -- opettaja on saanut samasta

pesästä jo kaksikin parvea -- kun ei olisi sattunut kapteenille

huonoa rotua. Ja opettaja tulla nilkutti paikalle, katseli pesää

ja sen asukkaita tutkivasti, nostikin sitä ja sanoi merkitsevästi:

"Kyllä siinä on hyvin vilkas toiminta." Lopulta tuntui kuin olisi

koko seutu vain soinut yhtenä huminana tuota "parveilemista".

Kiivaalta kapteenilta loppui jo kärsivällisyys. Hän ei tahtonut kuulla

puhuttavankaan koko asiasta ja kuulinpa hänen eräänä päivänä itsekseen

jupisevan mennessään pesän sivu:

-- Kun vetäisen tuolla kepillä, niin nähdään, ettekö sen vietävät

parveile!

Se oli jännittävää, mutta minulle persoonallisesti sangen

mielenkiintoista aikaa, sillä tuosta parveilupuuhasta sain asiaa

naapuriin niin paljon kuin tahdoin. Mehiläispesä oli tässä tilassa

minulle kaksinkerron tärkeä siksi, että sen ääressä tiesin

aamuvarhaisesta alkaen kello neljään iltapäivällä, jonka jälkeen

parveilua ei enää tapahdu, löytäväni Evan, joka oli se nuori

kuningatar, johon mielenkiintoni kohdistui. Pesän läheisyys oli minusta

hauska senkin vuoksi, että huomasin mehiläisten jostakin syystä kovasti

vihaavan patruunan punatukkaista nuorta herraa, joka rakastuneen

kuhnurin tavoin oli viime aikoina ruvennut pörräämään kuningattareni

ympärillä. Aina kun hän saapui, ehdotin että mentäisiin tutkimaan

mehiläisten elämää, johon Eva heti suostui. Sopivalla tavalla saatiin

punatukkaiseen siellä useimmiten jokunen pisto ohjatuksi, mikä tuotti

minulle vilpitöntä iloa.

Mutta ne, jotka eivät olleet koko tästä touhusta tietääkseenkään,

olivat itse mehiläiset. Auringon noustessa ne pinkasivat

lentolaudaltaan liikkeelle sakeina parvina ja palasivat matkaltaan

hunajavatsa täynnä ja housuntaskut pullollaan siitepölyä. Myöhemmin

päivällä pursusi niitä lentolaudalle sakeasti kuin ruskeaa puuroa. Ne

levittäysivät pitkin pesän seinää ja riippuivat lentolaudan alapuolella

suurena kokkareena. Kirjoissa sanottiin, että se juuri on parveilemisen

ennusmerkkejä, ja me odotimme entistä innokkaammin.

-- Mitenkä ne saavat pysytellyksi tuossa tuommoisena kokkareena? kysyin

viattomasti ja kumarruin muka kokkaretta tarkastamaan.

-- Ne tarttuvat takaapäin toistensa vyötäreistä kiinni, selitti Eva,

kumartuen hänkin tuota kummaa katsomaan.

-- Tälläkö lailla näin? kysyin minä uudestaan, aikoen esittää asian

havainnollisesti.

-- Eipähän! nauroi hän ja väistyi nopeasti syrjään.

Kuin salamakuvina välähteli koko yllä kuvattu asiain esihistoria

mielessäni, kun kiiruhdin pitkin oikopolkua kapteenin talolle.

Oli hyvä, että poikaviikarit olivat sitoneet nurmen solmuun tien

molemmilta puolilta ansaksi polulla kulkijoille, sillä minulle aivan

oikein sattunut perinpohjainen lankeemus oli omansa herättämään minut

järkiini. Tukahdutin suuttumukseni ja jatkoin matkaani tyynesti,

ottaen esimerkkiä luonnon suuresta ja häiriytymättömästä sopusoinnusta

ympärilläni. Muistin Jurveliinin tiedonannon ja kiersin aidassa

olevalle aukolle ryömien siitä vaivaloisesti ja hiukan koomillisissa

asennoissa sisään. Liikuin hiiren hiljaa, sillä olin päättänyt yllättää

mehiläiskuningattareni.

Päästyäni aidan sisäpuolelle vasta huomasin, että Evaa ei ollutkaan

penkillä istumassa. Sen vieressä, tuomen varjossa olevalla tuolilla,

istui kuitenkin selin minuun joku vaaleaan puettu nainen -- siis

hän! Painauduin salamannopeasti tuomen suojaan ja aloin käärmemäisin

liikkein hiipiä häntä kohti, kun onneksi ajoissa huomasin, että

sehän olikin Evan äiti, joka siinä istui ja sukkapuikko suussa laski

kantapään kavennussilmiä. Oikein päätäni pyörrytti ajatellessani,

että olin ollut juuri ryntäämäisilläni takaapäin hänen kimppuunsa --

leninki oli samanvärinen -- pistääkseni käteni hänen silmilleen ja

arvuutellakseni, kuka olin. Sydänalassa tuntui heikolta kuvitellessani,

mikä seuraus siitä olisi ollut... En ollut enää liikkunut tarpeeksi

hiljaa, sillä istuja käännähti, näki minut, otti sukkapuikon suustaan

ja sanoi omituisen merkitsevästi naurahtaen:

-- No mutta Sissi! Mikä sinua näin aikaisin liikkeelle ajaa?

Hän oli maailman herttaisin äiti, tulevan anopin ihannekuva, jota

rakastin yhtä paljon kuin omaa äitiäni. Tervehdin häntä nöyrästi,

hiukan vältellen hänen tutkivaa, mutta samalla ymmärtävästi hymyilevää

katsettansa, ja valehtelin:

-- Kuljin tuosta aamukävelyllä aidan sivu, niin päätin pistäytyä

kysymässä, että joko ne mehiläiset ovat parveilleet. Täti taitaakin

itse niitä tänä aamuna vartioida?

-- Enkä vartioi. Eva tässä on ollut, mutta pistäytyi vain tuonne

kaivolle. Tuolta näkyy tulevankin.

Hän vilkaisi tyttöön ja sitten minuun sekä syventyi jälleen työhönsä.

Sydämessäni ja sielussani rupesivat kaikki elementit törmäämään kuin

vimmatut, ja silmäni ahmivat näkyä, joka oli edessäni tuossa puutarhan

käytävällä. Hän oli avopäin, tukka kodikkaasti palmikolla, ja yllä eräs

niitä nuorten neitojen valkoisia kesäleninkejä, joissa asuu määrätön

sulo ja viehätys. Sen pusero oli rinnan kohdalta pikkuriikkisen

uurrettu, niin että aurinko oli päässyt kurkistamaan sinne sisäpuolelle

ja polttanut kaulan juurta hiukan punertavaksi. Hame oli lyhyenlainen,

joten alta pääsi esteettömästi vilkkumaan pari kaunista nilkkaa ja

pientä jalkaa. Ja koko olemuksesta säteili sellainen loistavan raitis,

solakka terveyden täyteläisyys, että minä rakastunut narri tunsin

kerrassaan tyhmistyväni hänen lähestyessään. Sopertelin tyhmännäköisenä:

-- Tulin ka-katsomaan, että joko ne mehiläiset ovat pa-parveilleet.

Aurinko paistoi kultakehänä tytön päähän, kun hän tuli. Hänen syvästä,

nauravasta, onnellisesta katseestaan huomasin salaisesti riemuiten

saman kuin ennenkin, että hän nimittäin oli täysin selvillä sieluni

tilasta. Hänen äänensä kaikui korvissani kuin hopea, kun hän helakasti

ja puheliaasti saneli:

-- Kyllä ne tänään varmasti parveilevat, sillä niitä on nyt niin

kauheasti ulkona. Näin unta, että tänään tapahtuu jotain hauskaa.

Suurena kokkareena riippuvat lentolaudasta. Tule katsomaan!

Pesä oli siinä aivan ääressä. Sen takana oli pienenlainen koivu, ja

koivun alla puutarhapöytä, jolle kaikki tarpeelliset mehiläisvehkeet

oli varattu esille. Kun Eva kumartui pesän ääreen tuota kesän

hymyilevää taustaa vastaan, oli se ihanin, rakastettavin kuva mitä

ajatella saattaa. Vaivuin sitä katsomaan, enkä herännyt ennenkuin

raskas käsi laskeutui olkapäälleni.

-- Onkos naapurilla tulitikkuja? kysyi samalla luja miehen ääni. Se oli

tuleva appeni. Hän oli vaeltanut pihalta päin ja seisoi nyt edessäni

tohveleissa, turkkilainen fetsi päässä, merenvahapiippu kourassa,

koiransilmä suupielessä, salamyhkäisen ja arvoituksellisen näköisenä.

Rupesin hakemaan hädissäni kiireesti tikkuja joka taskusta, samalla

soperrellen:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat

pa-parveilleet.

Löysin tikut ja ukko sytytti piippunsa kiusallisen verkkaisesti ja

tyynesti, kehoittaen minuakin:

-- Pane sinäkin palamaan, niin poltellaan tässä yksissä ja katsotaan

noita Evan kärpäsiä, joko ne miten siinä enemmältä rupeavat pörräämään.

Kah! Eerlanti!

Nämä viimeiset sanat oli kohdistettu patruunan Erlandille, joka

lähestyi rannasta päin räikeän tulipunaisena, mutta muuten erinomaisen

hienona. Hän pyyhki hikeä otsaltaan, kuivasi prillejänsä ja änkytti

hämillään:

-- Tu-tulin sivumennen ka-katsomaan, että joko ne me-mehiläiset ovat

pa-parv...

Silloin tapahtui se, jota jo äsken olin peljännyt: räjähdys. Kapteeni

purskahti nauramaan niin että kaiku jyrähteli ukkosena ympärillämme.

Eva nauroi tulipunaisena, äiti vesikiehteet silmissä ja minä --

minäkin päästin pohjaltaan iloisen luontoni esteettömästi valloilleen,

varsinkin kun se nyt saattoi tapahtua tuon vihatun kilpakosijan

kustannuksella. Pihalta päin rupesi kuulumaan juoksun töminää ja

pikkupoikain huutoja, jotka kaikuivat yhä lähempää: "Nyt varmaan

mehiläiset parveilevat!"

Naurumme loppui kuin poikki leikattuna ja suumme jäivät ammolleen.

Erlanti pisti kiireesti rillit nenälleen, nenäliinan taskuun ja --

tekisi mieli sanoa -- hännän koipien väliin, sillä sen näköinen hän

oli. Kapteeni sanoi säikähtyneenä, että "kattos noita piruja", ja lähti

puolisoineen varovasti poistumaan. Pikkupojat päästelivät muutamia

intiaanihuutoja ja pakenivat, mutta me kolme, Eva, Erlanti, ja minä,

jäimme paikoillemme: Eva siksi, ettei peljännyt, ja me siksi, ettemme

kehdanneet näyttää hänelle pelkuruuttamme.

Sillä kesken nauruamme olikin parvi yhtäkkiä tulla pyyhkäissyt pesän

aukolta kuin ulos pullahtanut savupilvi. Sakeana parvena ne surisivat

pesän yläpuolella, lennellen yhdessä ryhmässä ja "laulaen" onnellisina

kesän lämmössä ja kirkkaudessa. Me tiesimme kirjoista, että tämä oli

ainoa juhlapäivä mehiläisten vuodessa, ainoa hetki, jolloin ne hunajaa

aamulla juotuaan kuin pikku hiprakassa ryntäävät ulos kuningattaren

mukana, perustaakseen hänen kanssaan uuden kodin ja hetkisen

tanssiakseen auringon ihanassa lämmössä suven ja elämän kunniaksi. Ne

ovat silloin lauhkeita ja lempeitä, sekä käyttävät pistintään vain

äärimmäisessä hädässä. Evan ja minun katseet yhtyivät parven alitse,

eikä sielujemme välillä ollut silloin pienintäkään huntua. Mikä on

miehen ja naisen yhtyvän katseen salaisuus? Se avautuu toisilleen äkkiä

kuin kuilu, jonka pohjasta säteilee kirkas, ihmeellinen onnen valo,

sydämeen ijäksi syöpyvä, polttava.

Hengähtämättä ja vaiti ollen seurasimme parven tanssia, odottaen

jännityksellä, minne se rupeaisi asettumaan. Se siirtyi hiljalleen

vieressä olevaa koivua kohti, mutta oi kauhua, se rupesi kokoutumaan

sangen korkealla olevan oksan nenään. Eva huomasi tämän ja

hätäytyi; huitoen pienellä esiliinallaan teki hän kaikenlaisia

epätarkoituksenmukaisia yrityksiä estääkseen tätä, voivotellen ja

huudahdellen samalla, pienellä suullaan mitä herttaisimmalla tavalla.

Varoitimme Erlannin kanssa häntä siitä, luvaten jollain keinolla kyllä

vangita parven korkealtakin, jos se nyt sinne ottaisi pysähtyäkseen, ja

niin hän rauhoittuikin. Odotimme.

Hetken perästä killui korkealla koivun oksan nenässä mustanruskeanko

sokeritopan muotoinen möhkäle, hiljaa huojuen virinneessä aamutuulessa

ja ympärillä vielä tuhansia mehiläisiä pörräämässä. Nyt olivat hetket

kalliit, sillä riiputtuaan tuossa vähän aikaa lähtisi parvi uudelleen

lentoon ja menisi silloin kauemmaksi, mihin, sitä ei ollut hyvä tietää,

kun parvea ei voinut seurata sen tällä lentoretkellä.

-- Voi voi! hätäili Eva neuvotonna. -- Miten se nyt saadaan tuolta

kiinni?!

-- Sinne ei pääse edes tikapuilla, arvosteli Erlanti.

-- Pikkupojat kiipeävät ylös ja katkaisevat oksan, ehdotin minä.

Mutta kun nämä kuulivat tämän, olivat he samalla pyssyn kantomatkan

ulkopuolella. Minun itseni kiivetä oli koivu liian hento jo

sieltä, missä parvi oli. Katsahdin Evaan ja sydäntäni viilsi hänen

huolestumisensa. Nerokas ajatus välähti sielussani.

-- Mutta talossahan on oksasaha! huomautin.

-- On, mutta pojat ovat hukanneet varren, huokasi Eva.

-- Se saadaan pian!

Ja minä potkaisin itseni liikkeelle sahaa ja vartta hakemaan, mikä

onnistuikin sangen nopeasti. Voitonriemuisena saavuin paikalle

kestäen mielentyyneydellä sen katseen, jonka sain tästä palkinnoksi

sekä Evalta (kuin tähden kirkas loiste) ja Erlannilta (viheriä kuin

keisarinmyrkky). Synnynnäiset sotapäällikön ominaisuudet heräsivät

minussa ja minä annoin pontevasti määräyksiäni.

-- Nosta, Erlanti, tuo puutarhapöytä juuri parven alle! Hyvä! -- Nouse

nyt pöydälle seisomaan! Kas niin, sinähän yllät melko lähelle parvea.

Ota nyt tämä tyhjä olkipesä ja pidä sitä juuri parven alla. Älä pelkää,

ei siinä mitään vaaraa ole... Tai jos pelkäät, niin kyllä Eva...

Tämä oli kavala strateginen temppu, sillä kun sitä ehdotin, ilmestyi

Erlannin kasvoille hurjan päättäväinen ilme ja hän tarttui rohkeasti

olkipesään. Eva piti saapuvilla pohjalautaa, jolle pesä sitten

asetettaisiin, ja minä menin sahoineni koivun juurelle valmiina

sahaamaan poikki oksan, josta parvi killui, osoittaen jo levottomuuden

merkkejä.

-- Oletteko valmiit! uhkasin minä.

-- Älä vielä, älä vielä! hätäili Erlanti asetellen pesäänsä.

-- No mikä estää! Nyt täytyy, sillä muuten ne lähtevät. Pidä koppaasi

varalla... Nyt!

Tämä historiallinen hetki on painunut lähtemättömästi mieleeni. Muistan

selvästi, että pensaitten takaa seurasi toimitusta jännittyneen

näköisenä koko talonväki, että Evan sievä suu oli odottavasti

puoliavoinna, kasvot ylöspäin, että tuskan hiki helmeili Erlannin

otsalla. Silloin ummistin silmäni, uskoin sieluni Jumalan huomaan ja

painalsin päättäväisesti sahaani.

Kamala, luita ja ytimiä karsiva huuto vavisutti ilmaa...

* * * * *

Seuraavassa silmänräpäyksessä kyyrötin Evan kanssa maassa aivan

liikkumattomana.

-- Ollaan hyvin hiljaa, niin ne rauhoittuvat, kehoittelin minä, ja Eva

piilotti kasvojansa kuin sattumalta minun povelleni. -- Niin, paina

kasvosi piiloon, niin eivät ainakaan niitä pistä, jatkoin neuvojani,

-- minä suojelen niskaasi käsivarsillani.

Mutta Eva valitti:

-- En minä enää saata! Nyt juoksee yksi selässäni...

-- Eihän täällä mitään näy?

-- Juoksee siellä -- puseron alla -- nyt minä huudan!

-- Älä, älä, tässä surisee niitä vielä niin kamalasti. Minä otan

pois... jos... jos...

Se oli kiusaajan ääni. Sydämeni rupesi jyskyttämään kuin väkivasara,

vereni kiersi suonissa kuin valtameren pyörre ja silmissäni sumeni.

Ympärillämme ei ollut ketään. Eva nosti minuun mehiläisen kutkutuksen

vääristämät kasvonsa, silmissään ihmeellinen odotus, ja silloin puhui

sydämeni ja suuni hiljaa:

-- _Jos... jos... tulet vaimokseni!_

Ja odottamatta hänen vastaustaan läpsäytin häntä selkään tappaen

mehiläisen, joka todellakin kömpi siellä ruusuisella iholla, ja

kerkesin sinetöidä Evan kyyneleisten silmien vahvistaman liittomme

seitsemällä äänekkäällä sinetillä, kun takaani kuuluivat seuraavat

ällistyneet sanat:

-- Parveilua tuntuu jatkuvan, kun ovat jo kuhnuritkin kuningattaren

kimpussa!

Ja kapteeni säesti huomautustansa vihaisella keppinsä pyörähdyksellä,

joka viuhahti ilmassa pahanenteisesti. Mutta sitä hänen ei

olisi pitänyt tehdä, sillä äskeisen selkkauksen johdosta olivat

mehiläiset äreällä päällä. Kepin äkäinen viuhahdus herätti muutamien

etuvartioiden paheksumista, ja kävivät ne panemassa sen johdosta

pontevan vastalauseensa tarmolla, joka sai vanhuksen muuttumaan,

mitä kulkuneuvoihin tulee, puolta ikäänsä nuoremmaksi ja häviämään

näkyvistämme tavalla, joka nopeuteen nähden ei jättänyt paljoa

toivomisen varaa. Näky oli sitä laatua, että me kaksi nuorta lankesimme

toistemme kaulaan suudellen toisiamme aivan loputtomasti, nauraen

vesi silmissä ja siunaten noita pieniä siivekkäitä. Vaikka olikin

kysymyksessä oma isämme.

Mutta palatkaamme asiaan. Taistelutanner oli meidän hallussamme. Mitä

olikaan sitten tapahtunut tuolla historiallisella hetkellä?

Kun sahasin oksan muutamalla vetäisyllä poikki, putosi parvi painolain

mukaan aivan oikein alaspäin. Mutta miten lienee Erlanti-parka

pyydystään pitänyt epätarkasti -- tulos oli se, että parvi putosi -- ei

tuohon pesään, vaan suoraan vasten Erlannin naamaa. Silloin pettivät

hänen hermonsa. Päästäen kamalan huudon -- ei olisi voinut kuvitella,

että ihmisestä lähtee sellainen ääni -- loikkasi hän uskomattoman

pitkällä hypyllä alas pöydältä ja hävisi. Kaukaa kuului hätäileviä

huutoja: "Tuokaa vettä!" "Juokse järveen!" "Voi kauheaa!" y.m. kunnes

kaikki taas hiljeni, ja me Evan kanssa saimme hoidetuksi tuon jo yllä

kosketellun pikku asiamme. Ja mehiläiset surisivat taas hetken, kunnes

ne jälleen löysivät rakkaan kuningattarensa. Se oli arkiutunut itsekin

äskeisestä hälinästä ja istahtanut läheiseen viinimarjapensaaseen,

josta sen pian Evan kanssa otimme kiinni parvineen kaikkien sääntöjen

mukaan. Kun olimme sitten vieneet sen viileään paikkaan rauhoittumaan

ja iltaa odottamaan, jolloin se pantaisiin uuteen kehäpesäänsä, katsoi

ihana, onnellinen morsiameni minua silmiin ja sanoi:

-- Nyt menemme isän ja äidin luo.

* * * * *

Kun tulimme verannalle, istui siellä kaksi invaliidia, kapteeni ja

Erlanti. Portailla istui Jurveliini salaperäisen näköisenä ja kuiskasi

minulle sivu mennessäni:

-- Antaa se likan sinulle -- minä olen jo puhunut.

En tahdo kuvata lukijalle tarkemmin tuota hetkeä -- se on omituinen

ja unohtumaton. Se päättyi siten, että kun ensin kaikki muut olivat

meitä syleilleet ja onnitelleet, lopuksi Erlanti puristi veljellisesti

kättäni ja puhui lyijyvesikääreittensä joukosta itkunsekaisella

äänellä jotakin hyvin reilua ja kaunista. Ja sen vahvistukseksi me yhä

uudelleen puristimme toistemme käsiä puristamastakin päästyä. Vihdoin

istuimme kaikki aamiaispöytään, jossa kihlautuneiden malja juotiin

suurenmoisella innostuksella, vaikkakin vain kirnupiimässä. Mutta

tuleva appeni antoi pikkupojille joukon määräyksiä, joiden johdosta

nämä viivana lähtivät viemään kutsukirjeitä kaikkiin naapuritaloihin,

sillä illalla piti vietettämän komeat kihlajaiset. Niiden huippukohtana

oli se puhe, jonka ystävämme opettaja piti uuden kehäpesän ääressä,

sitten kun sinne oli nuori mehiläisemo parvineen saatettu. Hänen

sanansa liikkuivat hunajan ja meden vaiheilla ja hän muutti päivän

tapahtuman vertauskuvaksi nuoren ihmiskuningattaren lähdöstä

kotoisesta, vanhasta olkipesästä siihen pesään, jossa elämän onni

lahjoineen parveilee hänen ympärillään, kunhan vain siellä vallitsee

sama rakkaus, alttiiksi antautuminen ja ahkeruus kuin tässä pesässä.

Rakennetaan ja hyöritään, kunnes vihdoin uusi nuorten parveilu alkaa,

ja vanhain elämä kallistuu loppuansa kohti. "Auetkoon heille silloin"

-- lopetti hurskas opettaja -- "se ijankaikkinen kehäpesä, jossa

ainainen onni ja rauha asuu."

Jo oli tullut kesän hämyinen, ihmeellinen yö. Me seisoimme vaiti,

sillä luonto puhui meissä ja ympärillämme. Kaukaa kukahteli käkönen

ja allamme pellossa äänteli ruisrääkkä tyytyväisenä elämänonnensa

täyteläisyydestä.

(1917.)