Vapauden hinta.
(Punakaartilaiskapinan aattona.)
Näin kertoo vanha kronikka.
Ugrian valtakunta eli vaikeita aikoja, niin vaikeita, että tuntui ensi
aluksi käsittämättömältä, miten niistä kunnialla selviytyä. Tiedettiin
tosin yleisesti, tahi oikeastaan paremmin "tunnettiin" kuin tiedettiin,
mikä oli ainoa ja todennäköisesti paraskin pelastuskeino, mutta sitä
arkailtiin, pelättiin, ei tahdottu siihen vielä turvautua. Asema oli
pulmallinen ja vaati perinpohjaista harkintaa, mutta siihen harkintaan
ei saanut nyt monta minuuttia tuhlata.
Ugrian valtakunta oli itsenäinen ja tunnustettu valtio, mutta viereisen
suuren naapurivallan sotajoukot mellastivat siellä aivan mielensä
mukaan. Toimettomuus ja kurittomuus oli tehnyt näistä sotajoukoista
kaikelle oikeudelle ja inhimillisyydelle kuuron rosvojoukon, ja
huonojen rotuvaistojen ja toivottoman alhaisen sivistystasonsa vuoksi
olivat ne Ugrian kansalle kuin irralle päästetty susilauma. Niiden oma
maa oli vielä suuremman kurjuuden vallassa ja jokainen mielettömyyden
puuska, joka tulvahti sen tulivuoresta ilmoille, heijastui Ugriassa
vastaavana rikoksellisuuden maininkina. Mitä hurjinta ja järjettömintä
kehittymätön, viinan ja perinnöllisen tautisuuden turmelema,
huoruudessa ja eläimellisyydessä rypevä alhainen ihmisrotu voi
järjestyneen ja sivistyneen yhteiskunnan hävittämiseksi suunnitella,
sitä varmasti suunnittelivat nämä ainekset, ja tämä oli sitäkin
vaarallisempaa, kun heillä oli johtajinaan, neuvonantajinaan ja apunaan
-- suuri osa Ugrian omasta kansasta.
Vuosisadan suuri henkinen rutto oli hiipivänä myrkkynä valuttautunut
laajalle Ugrian kansan veriin. Kuten aina suuret taudit raivoavat
hirmuisimmin siellä, missä ne kohtaavat viattomimman veren,
koskemattomimman kansan; samoin raivosi nyt tämä tauti Ugrian kansan
keskuudessa. Kaiken, mitä kansan mielessä oli vuosisatain työllä
saatu kasvun alulle inhimillistä sielun ja ruumiin kulttuuria,
nousua ylöspäin sivistystä ja onnea kohti, näytti tuon taudin
synnyttämä myrkky uhreistaan tyystin hävittävän, ja jäljelle jäi vain
surkuteltava, kokonaan siveellistä maailmankatsomusta vailla oleva
olio. Ja niin perinpohjin oli tuo vuosisadan hirvittävä kuppatauti
myrkyttänyt suuren osan Ugrian kansasta, että se, unohtaen kaiken,
mitä kansoille tähän saakka kallista on ollut, teki liiton äitinsä
raiskaajan kanssa, tarjosi hänelle morsiamensa ja sisarensakin, lainasi
häneltä murha-aseita ja ryhtyi yhdessä hänen kanssaan hävittämään omaa
synnyinmaataan. Kolkolla kauhulla kysyi koko Ugria, koko sivistynyt ja
siveellinen maailma: "Onko koskaan missään minkään kansan keskuudessa
tehty näin kamalaa, tunteettomuudessaan, alhaisuudessaan, sokeudessaan
maahan masentavaa, inhottavaa isänmaanpetosta?" Tunto ja historia
vastaa: "Ei ole. Ugrian kansa saa pitää siitä yksin kunnian."
Kun sitten tämän musertavan onnettomuuden lisäksi oli tulossa
nälänhätä, joka ontoilla silmillään tuijotti akkunoista sisään ja oli
jo saanut luiset sormensa oven rakoon, ja kun maa muuten oli eristetty
muusta maailmasta, ehkä Jumalasta ja hyvistä ihmisistäkin, saattaa
ymmärtää, mikä harmaa epätoivo tahtoi väkisinkin vallata ugrialaisen
isänmaanystävän sydämen. Jähmettyneenä tuijotti hän kauhun ilmeellä
näihin kolmeen kaameaan tosiasiaan, kuin Macbeth yöllisellä nummella,
kun hänen eteensä äkkiä ilmestyy kolme noitaa, kolme ruumiillistunutta
iljetystä. Hän ei voi uskoa sitä, mitä hän näkee, vaan toivoo vielä
viime hetkeen saakka parasta, yleistä ja yksimielistä parannuksen tekoa.
Paljon ei jää vuodesta vaille se ajanjakso, jonka kuluessa Ugrian
kansan järkevä enemmistö -- sillä sairaus ei toki ollut turmellut
muuta kuin lähelle puolet -- liikuttavalla pitkämielisyydellä täten
sieti kaikkea sitä suunnatonta kiusaa, jonka uhriksi kohtalo sen oli
tehnyt. Ei ollut enää sitä rikosta, jota ei rankaisematta saanut sen
keskuudessa tehdä, eikä niin rampaa rikollista, joka ei olisi ilkkuen
nauranut laille, jonka käsivarsi riippui hervotonna ja halvattuna.
Kuta pitemmälle päästiin, sitä huutavammaksi kävi Ugrian kansan hätä,
kunnes vihdoin yhteiskunnallinen ja poliittinen pulma oli kehittynyt
kipeimmälle asteelleen, jolloin vaadittiin tekoja eikä sanoja. Kun
ihmistä kiusataan kauan ja järjestelmällisesti, kun keksitään kaikki
ajateltavissa oleva pirullisuus, että tehtäisiin hänen elämänsä
mahdottomaksi, silloin hän, vaikka pitkämielisenä ja rauhan töissä
tyyntyneenä tuota kauankin sietää, lopuksi menettää kärsivällisyytensä
ja ryhtyy taisteluun vainoojiaan vastaan. Hänen vanhurskas vihansa ja
hänen oikea asiansa antavat hänelle silloin jättiläisvoimat, joiden
edessä murtuvat portit ja pilarit, ja murskautuvat pahantekijäin luut.
Kun pahuus nimittäin oli kehittynyt sille kannalle, että se uhkasi
yksinkertaisesti vajottaa yhteiskunnan raakalaisasteelle ja tehdä
Ugrian kansalle mahdottomaksi nauttia äsken saadusta vapaudestaan,
eikä mitään rauhallista keinoa enää ollut sen kukistamiseksi, silloin
äkkiä Ugrian kansan sielussa muuttui maailma veripunaiseksi. Sen
miehuus, häpeäntunne, viha, katkeruus -- kaikki, mitä vuosisatain
kiusa oli sen sydämeen muru murulta kerännyt -- leimahti räjähdyksen
tavoin ilmituleen, ja se sanoi kiusaajilleen: "Hyvä! Tähän saakka
olen rukoillut Jumalaa säästämään meitä kansalaissodalta, mutta nyt
huomaan, ettei sitä enää voida välttää. Ugrian kansalla on edessään
uusi historian pakko, joka sen täytyy kestää. Jumala, joka loi raudan,
tarkoitti sillä, ettei maailmassa saa olla orjia!"
Ja tehtyään tämän ratkaisevan päätöksen tunsi Ugrian kansa sanomatonta
helpotusta ja kirkastusta sielussaan. Vielä äsken oli se maailmankin
vuoksi pelännyt ja hävennyt kansalaissotaa, mutta nyt esiintyi asia
sille uudessa valossa. Se oli vain nimellisesti kansalaissotaa,
asiallisesti se oli taistelua sekä harmaita että punaisia ryssiä
vastaan, kaikkea mahdollista raakuutta ja pimeyttä vastaan, joka tahtoi
upottaa sen inhoittavaan syleilyynsä kuin Ilmestyskirjan kauhistuttava
portto. Kun maailman ritarien valiojoukko lähtee taisteluun
raakalaisjoukkoa vastaan, kilpailevat urhot vaarallisimmasta paikasta,
jossa otellaan rinta rintaa ja silmä silmää vastaan. Samoin oli nyt
Ugrian pieni kansa saanut sivistyksen rintamassa kunniapaikan, jossa
sen oli sivallettava iskunsa kaiken sen puolesta, mikä ihmiskunnalle
pyhää on. Ja juuri sen vuoksi, että omia kansalaisia oli vihollisen
puolella, oli iskettävä yhäkin terävämmin, sillä vasta se on urho,
joka omalla miekalla ja omalla vapisemattomalla kädellä leikkaa pois
rinnastansa hirvittävän paiseen.
Sillä tämä oli myös terveyden taistelua. Kun myrkyllinen käärme
puree ihmistä, leikkaa hän kiristäen hampaitaan haavan suuremmaksi,
vuodattaa vertansa, kaataa sarvesta ruutia päälle ja sytyttää sen,
sillä hän tietää tulen parantavan voiman. Leikkaus on ainoa, joka voi
pelastaa pitemmälle myrkytetyn ruumiin, jonka toiset jäsenet ovat jo
mustanpunaisia pilautuneesta, pakkautuneesta verestä. Ellei Ugrian
kansa olisi noussut tähän pyhään taisteluunsa isänmaansa tuon kurjan
ja kalliin äitinsä puolesta, olisi se ansainnut kaikkien maailman
miesten ja naisten halveksumisen; mutta siitä, että se nousi, ja että
se voitti, ansaitsi se ikuisen kunnian. Ja vyöttäessään vyölleen
miekkansa, joka oli maannut maassa satasen vuotta, kuuli Ugrian kansa
mullasta menneisyyden äänen. Ne olivat ammoin sinne astuneet urhot,
joiden unta perintövihollisen askel oli häirinnyt, ja joiden haavat
olivat uudelleen ruvenneet vuotamaan. Se, joka todella seisoo molemmin
jaloin Ugrian kamaralla ja kuuntelee isäinsä ääntä, tuntee sähkövirtana
veressänsä vanhan historiallisen vihan tulen. Ugrian miehet tunsivat,
että vielä ovat kostamatta emon kohlut, vielä on taistelematta se
taistelu, joka kerran on tapahtuva hänen ja tuon rodun välillä. Heistä
kuulosti kuin olisivat vuosisataiset haudat rytinällä auenneet ja
vanhat ugrialaiset haamujen rykmentit aaveina astuneet heidän edellänsä.
Niinpä siis tuli toiminnan hetki. Sanomatulet lensivät vuorelta
vuorelle, hätäkapulat talosta taloon, kutsuen aseisiin joka miehen,
jolle isänmaa ja yhteiskunta oli rakas. Jokainen koti antoi aluksi
sen, joka ei ollut huolenpitäjäksi tuiki välttämätön, antoi ja evästi
sen kuukausien varalle. Kymmenin tuhansin parveili pian nuorempi kansa
valituilla asemapaikoillaan valmistuen pyyhkäisemään Ugrian rajojen
ulkopuolelle kaiken sen, mikä oli sen kansallinen häpeä. Toimeliaat
miehet hankkivat heille aseet, totuttivat heidät tarpeelliseen kuriin,
antoivat heille sen ylevän ja jalon ajatustavan, josta heidät sittemmin
tunnettiin. Koko terveenä säilyneen kansanosan valtasi se vakaumus,
että vapauden hinta on sittenkin kärsimys, ehkä kuolokin, mutta että se
hinta ei ollut liian kallis. Vaativana, kiivaasti kutsuvana, törähteli
vartiotorneista sotatorven ääni, ja sanomaton tuoksina täytti koko
Ugrian maan. Toisista valtakunnista ilmoittautui tuhansittain ritareita
taistelemaan sivistyneen yhteiskuntajärjestyksen puolesta. Tuntui kuin
olisi koko Ugrian maassa kaikunut alituinen, yhäti uudistuva huuto:
_Aseisiin! Nouskaa miehissä taisteluun raakalaisia ja murhaajia
vastaan! Ugrian maa on nyt suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen!_
* * * * *
Raamattu kertoo, että kun saatana tietää viimeisen hetkensä lähestyvän,
se kokoaa kaikki mahdolliset voimansa lopputaistelua varten. Mutta
se voitetaan kuitenkin ja lyödään kahleisiin, jonka jälkeen alkaa
tuhatvuotinen valtakunta. Sanoin kuvaamattomat olivat ne kärsimykset,
joita Ugrian kansa sai kokea tuossa isänmaan pettureita vastaan nyt
syntyneessä taistelussa, mutta se kesti ne kuitenkin lujasti, sillä se
tunsi, kuinka päivä päivältä yhä terveempi veri virtasi sen kaikissa
jäsenissä. Katkerat tappiot kääntyivät voitoiksi, kunnes vihdoin
Ugrian kansa oli todellinen herra omassa maassaan ja saatana kahleissa
sen jalkain alla. Ja siitä hetkestä alkoi Ugriassa "tuhatvuotinen
valtakunta". Riemastuen tunsi se vasta nyt, kun se oli maksanut
vapauden hinnan, voivansa siitä todella nauttia. Se hiipi pitkin sen
nuortuneita suonia kuin ihmeellisen hieno viini, joka autuaasti huumaa
sielun...
Ja vuosikymmenien kuluessa oppi Ugrian kansa yhä enemmän siunaamaan
sitä, että se oli rohjennut tarttua miekkaansa ja tehnyt sen oikealla
hetkellä. Nopeasti kasvaa turve kaatuneen haudalle, pian häipyy
korvista orvon lapsen ja äidin itku, mutta jäljelle jää polvesta
polveen rohkaiseva, kohottava sankariteon muisto, joka viittaa
kehoittavana ihanaan tulevaisuuteen. Ugrian historiassa muodostaa tuo
sen nousun saastaista, rehentelevää raakalaisuutta vastaan ihanan
alppihuipun, jota ijankaikkisen kunnian aurinko lakkaamatta valaisee.
Sukupolvi toisensa perästä näkee siitä -- lopettaa hurskas kronikan
kirjoittaja tämän lukunsa -- että tällainen taistelu on kansoille,
niiden vaeltaessa maailmojen himmeässä yössä, kuin tulen patsas muinoin
Israelille korvessa: se johdattaa ne luvattuun maahan.
(25/1 1918, jolloin punakaartilaiskapina oli Karjalassa jo alkanut.)
Aseitteni ylistys.
(Suojeluskunta-harjoituksissa Helsingin vapauttamisen jälkeen.)
Kiväärilläni teen sinulle kunniaa, sinä minun henkeni keihäs, kynäni,
jonka omain kansalaisten häpeällinen kapina ja isänmaanpetos tammikuun
lopussa kädestäni kirvoitti. Sinun kärkesi oli silloin hehkuvan kuuma,
kun kerroit tarinan Ugrian taistelusta maansa pettäjiä vastaan,
kun ennustit ja viitoit taistelun kulun ja sen ainoan mahdollisen
päätöksen; olkoon se nyt, kun jälleen astut pimeydestä valoon, ehkä
entistä hehkuvampi, terävämpi, kärkevämpi, taas uudelleen todistaakseen
siitä ainoasta, mikä yhä on suomalaisille tarpeellinen: vapautussotamme
vauhdikkaasta, hurjan tarmokkaasta ja äärimmäisen perinpohjaisesta
lopulliseen loppuun ja ihanaan voittoon saattamisesta. Mikäli siihen
kehoitat ja jaksat sytyttää innostusta ja uhraavaisuutta, sikäli on
sinulla, kynäni, suurin kunniatehtävä, mitä isänmaasi palveluksessa
vapaan sanan alalla voit suorittaa. Siis teroitu ja tulistu, mutta
muista vastuunalaisuuttasi! Alati tunne, että esitämme murhenäytelmää,
jonka kerran päätyttyään tulee herättää vapauttavia, yleviä tunteita,
jotka kirkastavat ja jalostavat elämänkatsomuksen ja virkistävät
kärsineen sydämen, vaikka silmistä vielä vuotavatkin surun herkät
kyyneleet. Se hirvittävä painetun valheen aika, jonka juuri olet
kokenut, osoittakoon sinulle, kynäni, vielä uudemman kerran, mikä
ääretön vastuunalaisuus sinulla on. Vapaus, totuus, rehellisyys? Minne
katositte Suomesta äsken?
Ja ensiksi siis, tee kynäni kunniaa tuolle kiväärille, joka on
ajan aallon harjalta lennähtänyt minunkin olalleni. Sadat kuvat
välähtävät outona sarjana mielessäni tuota salaperäistä ihmisen
keksimää asetta tarkastellessani, sitä kädessäni punnitessani, sillä
tähdätessäni ja sen lukko-koneistoa virittäessäni ja laukaistessani.
"Ampuma-asentoon nyt!" -- kuuluu upseerin komennus. Minä astahdan
askeleen sivulle ja toisen taakse, edessä oleva toverini painuu
polvilleen, me tähtäämme ja laukaisemme, me ammumme harvaan ja
nopeasti ja me katselemme sielussamme outoja kuvasarjoja kuin sinisen
autereen läpi, josta jyrisee ja salamoipi, ja josta meille ylinnä,
käskevä ilme otsallaan, viittaa vapauden korkea jumalatar. Me
tunnemme kaikki, me vapaaehtoiset, että todellisuus on toista kuin
unelmat, ja me kasvatamme itseämme sielussamme olemaan miehiä, niiden
vertaisia kunnossa ja rohkeudessa, jotka ovat puolestamme uhrautuneet
Pohjanmaalla, Savossa ja Karjalassa. Tee kunniaa, kynäni, veljellesi
kiväärille! Vapauden ja miehuuden puolesta molemmat salamoikaa,
isänmaan alttarin pyhässä tulessa kärkenne karkaiskaa, ja opettakaa
meille kaikille, kuinka turhaa on mainen elo ilman vapaan miehen
vapaata valtakuntaa. Siis asentoon! Kivääri olalle! Eteenpäin.
Te olette veljeksiä, kynä ja kivääri! Synkkä yö astuu mieleeni
muistaessani sitä alennustilaa, johon kynä on maassamme niin usein
saatettu. Se häväistys ja kuolema, jota kivääri merkitsee, on sittenkin
vähäistä siihen sielua ja ruumista turmelevaan myrkkyyn verraten,
joka vuotaa saastaisen mielen pitämästä kynästä. Tuhannet ja taas
tuhannet vaivuttaa se oudon hämärän maailmaan, jossa ei ole kunniaa
eikä rehellisyyttä, taivasta eikä isänmaata, jossa on vain helvetti
maan päällä kaikkine salaperäisine petoineen. Ja vielä hirveämpää
on tuo myrkky silloin, kun sen vuodattaja tahtoo ottaa itselleen
vapauden haahmon, kätkeä suden muotonsa karitsan taljaan, voidakseen
vietellä viattomat, syöstä syyntakeettomat syvyyden kuiluun. Löytyykö
riittävätä rangaistusta, millä maksaa palkka tästä hävitystyöstä,
jolla myrkytetään ehkä korjaamattomasti se pellonsarka, jolla ihmiset
kasvavat? Laissa ei, mutta rehellisten ja ajattelevain ihmisten
sydämessä kyllä.
Ja sinä, kivääri, kuinka vihattu olet ollut silloin, kun olet sortajan
kädessä ojentunut sydäntämme vastaan. Manalan hämäryydeltä tuntuu se
aika, ne vuosikymmenet ja ne viime kuukaudet, jolloin alati olet ollut
ja vieläkin olet sydäntämme kohden tähdättynä. Tähtäimen takana vilkkuu
venäläisen pirullinen silmä, kiiluu punakaartilaisen mielipuolinen
katse. Katso, kuinka hän riehuu ja huitoo aseellaan, kuinka
selittämätön, outo joukkohulluus leimuaa hänen hurjalla muodollaan! Hän
ei ole terve, hän on sairas, ja hänellä on kädessään kivääri, joka on
ainoastaan viisaita varten ja korkeasta käskystä ja kuoleman uhatessa
käytettävä! Mihin me olemme tulleetkaan!
On yö ja minä valvon kodissani. Uni ei tule ja ajatukset askartelevat
lakkaamatta. Ne kolkuttavat jokaisen kaukana olevan ystävän ja omaisen
ovelle. "Kuinka voit? Oletko säästynyt murhaajan luodilta? Missä
olet? Mikä on kohtalosi? Ammuttiinko sinua räjähtävällä luodilla vai
pistettiinkö painetilla? Minne on sinut viety? Kuinka jaksavat urhomme
rintamalla? Mikä teki suomalaisista isänmaanpettureita? Täytyykö minun
todellakin riistää rinnastani usko suomalaisen isänmaallisuuteen,
leikata sieltä pois kallein aarteeni ja jättää sijalle ammottava
verinen haava? Täytyy, täytyy." Ja minä nousen sekä kiroan hammasta
purren, kiroan taivaat ja maat luontoni lohduttomassa vihassa ja
kiivaudessa, minä kävelen edestakaisin rauhattomana, levottomana,
onnettomana, mihinkään työhön kykenemättömänä, kuin häkissä vangittuna.
Mutta äkkiä seisahdun. Kadulta, yön pimeydestä, kuuluu tuttu surina,
auton ääni, kun se vinhasti laskettaa pitkin kuoleman kaupungin
katuja. Mikä kolkko tuonelan lintu, mikä verta hyytävä siipien humina!
Hiivin akkunan ääreen ja raotan verhoa varovasti. Seisahtuuko tähän?
Ei. Kuuluva "perkele" vain karahtaa yössä, kiväärin piippu välkähtää
lyhdyn valossa, rentona retkottavat punakaartilaiset, jostain kaukaa
kajahtaa kiväärin laukaus... Taas hiljaisuus, kunnes levoton väsymys ja
raukeus vihdoinkin pelastaa minut siunattuun uneen ja yhtä vuorokautta
lähemmäksi vapautuksen hetkeä...
Mutta pois kaikki kauhun kuvat! Pelastuksen päivä on tullut ja tuossa
edessäni ovat nuo kaksi veljestä hyvässä ja pahassa: kynä ja kivääri.
Nyt on tullut hyvän vuoro, nyt loppuu noiden jalojen aseitten työ
pimeyden palveluksessa. Nyt voin taas tarttua kynään ja koetella,
mitä sieltä tiukkuu, tyrehtyikö kokonaan, vai vuotaako patoutuneen
runsaudella. Ja nyt saan vapaasti minäkin tarttua kivääriin ja suunnata
sen pahaa vastaan, mielessä riemullinen vakaumus siitä, että tämän
jälkeen sitä ei muuhun Suomen valtakunnassa tarvita. Kuinka ihana
onkaan kirkkauden aamu silloin, kun yöllä on raivonnut hirmumyrsky,
kun maa ja taivas on vaipunut pikimustaan pimeyteen, kun salamat
leimahtelevat ja pahat henget kiljuvat synkillä murharetkillään.
Aurinko nousee karkoittaen ijankaikkisella majesteettiudellaan helvetin
voimat, sanomaton kirkkaus täyttää koko äärettömyyden, me astumme ulos
tukahduttavista kammioistamme ja hengitämme taas... taas!... vapauden
ilmaa. Mikä suunnaton, riemastuttava, huumaava onnen, vapauden ja
kiitollisuuden tunne paisuttaakaan rintaamme...!
-- -- --
Me seisomme vapaa-asennossa ja minä katselen kivääriäni. Se on nyt
jo tuttu ja kodikas. Tunnen kaikki, mitä se "sisällänsä pitää", ja
osaan sitä käyttää. Ja kotona on minulla kynä, jota en kuitenkaan osaa
käyttää niinkään hyvin kuin kivääriä. Todennäköisesti, sen pahempi,
ammun sillä harhaan useammin kuin aseellani. Lohdutan itseäni sillä,
että koetan ainakin tähdätä oikeaan. Meidän on nyt kerrankin saatava
Suomessa asiat sille kannalle, että sekä kynät että kiväärit aina
tähdätään oikeaan.
Mielen valtaa vakava rauha. Kuuluu komennus ja me marssimme
eteenpäin reippaassa tahdissa, verrytellen kirjoitus- ja istumatöissä
jäykistyneitä jäntereltämme. Siinä mennessämme muistuu kuin itsestään
mieleen vanha marssilaulu Suomen oman kansallisen sotaväen ajoilta.
Tahdissa astuvat tarkk'ampujat harjoituksista, pöly kiiriskelee, miehet
katsovat, tytöt ihastelevat, ja me pikkupojat marssimme mukana täyttä
kurkkua laulaen hauskaa laulua:
Täällä me olemme ottamassa
Oppia korkeata,
Jotta me voisimme puolustaa
Tuota armasta isänmaata.
(20/4 18.)
Salaliittolaisten muistojuhla.
(Kapinan aikana toimi Helsingissä n.s. yhteishyvän valiokunta, joka
johti porvarillisten vastarintaa. Se oli jakautunut eri osastoihin,
joista toiset hoitivat finanssipuolta, vakoilua, aseitten ostoa,
suojeluskunnan järjestämistä j.n.e., toiset salaisten julkaisujen,
m.m. Vapaan Sanan toimittamista y.m. Helsingin vapauttamisen jälkeen
kokoontuivat eräät tuon valiokunnan nuoremmat jäsenet pieneen
illanviettoon iloitakseen tapahtuneesta pelastuksesta, ja sitä
tilaisuutta on tämä kirjoitus tarkoitettu kuvaamaan.)
Vapaan Helsingin yllä kimalteli hauskasti iltapäivän aurinko, kevät
näytteli kauneinta ja kirkkainta kuulakkuuttansa, harjoituskentiltä
kuului tarmokasta, huvittavan murteellista komennusta ("kiveeri
olale vjie!"), ja itse Viapori tuntui hymyilevän tuolta salmen takaa
niin kodikkaasti ja omaisesti. Sekin on nyt meidän! Koetin kävellä
vakaasti ja arvokkaasti, mutta vaikea oli pidättää riemuaan. Kaikesta
surkeudesta ja alhaisesta huolimatta teki mieli hypähtää juoksuun
kuin pikku poika, joka juuri tällaisena iltana oman elämänhalunsa
sähköttämänä äkkiä pinkaisee lentoon kuin peeveli ja laskettaa hurjasti
ympäri pihaa, päästellen kolkkoja intiaanihuutoja ja uhmaten koko
maailmaa. Niin teki mieli, mutta maltoin, sivuutin ystävällisellä
hymyllä pari sinistä meripoikaa, jotka alottelivat ensi pakinoitaan
hiukan arastelevien tyttöjen kanssa, ja kiiruhdin viivana muutaman
torinvarteisen vanhan talon ovesta sisään. Mitä suomalaista ja
kansallis-isänmaallista on maassamme punssitilkan ääressä lausuttu,
siitä on ytimekkäimmän osan kuullut tämä vanha rakennus, jonka
kivijalka tuntuu jo kasvavan tuota Mäkipeskan ja Meurmanin ajoilta
kuulua kansallista leuan-alusjäkäläpartaa. Niin menin ovesta sisään ja
olin pian salaliittolaisten synkässä seurassa.
En ole tahallani hilpeä, ja toivon, ettei iloni särähdä kenenkään
korvissa tänä murheen ja murhan aikana. Se oli nimittäin hilpeys,
kirkas ja sumentumaton luonto, joka oli leimana ja antoi voimat ja
rohkeuden sille nuorten ja vanhain miesten sekä naisten joukolle,
joka täällä punaisen hirmuvallan aikana henkensä uhalla toimi, toivoi
ja odotti aikaansa. Näistä oli nyt eräs läheisessä liitossa toiminut
nuorten miesten ryhmä tällä kertaa koolla, äskeistä menneisyyttä
muistelemassa, kuin soturijoukko taistelun jälkeen leirivalkean
ääressä. Vielä kuuluvat tykkien jymähdykset, vielä rätisevät kaukana
kuularuiskut, vielä heiluttaa viikatettaan niittomies, mutta täällä
jo kokoontuvat toiset kirkkaan nuotion ääreen. Yö hiljenee ympärillä,
valohäivähdykset leikkivät miesten vaskisilla kasvoilla, jykevät
"vitsit" jyrähtelevät kuin mörssärinlaukaukset, nauru remahtaa aina
vatsasta saakka ja leveään hymyyn lehahtaa uroon naama, koska joskus
harvinaisena hetkenä Lotta Svärd kallistaa hänelle tilkkasen jaloa
nestettä. Sotilas ei ole murheellinen.
Tuossa saapuu mies, lyhyt ja tanakka, joka kantoi nimeä Kallio.
Huolestuneena kysäisee hän meiltä, ketä vastaan nyt konspireerataan,
kun punainen hirmuvalta on kukistettu. "Vehkeily" ja maanalainen
työ on tullut näinä vuosina niin mieluiseksi, että kirkkaan päivän
tullen täytyy räpytellä silmiään kuin yöpöllö auringossa. Jos August
Wesley olisi tiennyt, mikä mies se kerrankin kävi häntä tilille
vetämässä, olisi hän kiireesti kutsunut paikalle sekä Miettisen että
Savinaisen, mutta eipäs tiennyt. Eivät aavistaneet punaiset, että
"vastavallankumouksen" pääleiri oli aivan heidän nenänsä edessä,
talossa, jonka pihassa valvoi alituisesti rosvokaartilainen ja
jota vastapäätä olevassa rakennuksessa vilisemällä vilisi "työväen
tasavallan" huligaaneja. Ovikello ja puhelin soivat myötään, talon
emäntä otti vastaan vieraiden virran uupumattomalla herttaisuudella,
hilpeällä ja rohkealla mielellä kestettiin synkät selkäviikotkin,
suunniteltiin, neuvoteltiin ja -- ostettiin aseita. Sadat tuhannet
markat aina miljooniin saakka soluivat, tulivat tuntemattomista
lähteistä ja menivät taas, hautautuakseen ruutina ja teräksenä
salaperäisiin paikkoihin, rohkeitten kansalaisten kaappeihin ja
komeroihin. Hoidettiin politiikkaa, oltiin yhteydessä valtion
päämiehenkin kanssa ja välitettiin hänen tahtonsa maailmalle, kunnes
vihdoin saatiin järjestetyksi hänen diplomaattinen matkansa ulkomaille.
Välillä taas kimmastuttiin, haukuttiin järjestyksessä pohjoisesta
etelään kaikki henkilöt ja maailman potentaatit, kunnes väsyttiin ja
ruvettiin miettimään, kannattaisiko ostaa sitä ja sitä kiväärimäärää
ja mihin sen saisi kätketyksi. Ja kaikessa oli mukana Kallion sangen
läheinen sukulainen, joka järkkymättömällä tyyneydellä ja harkinnalla
välitti neuvottelut salaperäisen finanssikomitean kanssa, jolla näytti
olevan hallussaan loppumattomat oikeitten setelien lähteet. Harvoin
lienee Suomessa yksityinen koti muodostunut sellaiseksi maanalaisen
politiikan ahjoksi kuin kapinan aikana "maisteri Kallion" koti,
jota kaikki -- ja niitä ei ole vähän -- siellä käyneet muistelevat
erikoisella kiitollisuudella.
Vieressäni istuu merkillinen mies, tunnettu sekä Svenssonin että
Strömbergin nimellä. Punakaarti oli haistanut, että joku "Svensson"
oli vaarallinen "vastavallankumouksellinen", ja pani toimeen
kotitarkastuksen kaikkien mahdollisten sennimisten luona, asianomaisten
jakamattomaksi kauhistukseksi. "Svensson" muutti silloin tyynesti,
muiden salaliittolaisten taputtaessa käsiään, nimensä tuoksi hyvältä
kaikuvaksi "Strömbergiksi" ja jatkoi sitkeästi rikollista toimintaansa
aseitten hankkijana ja kaiken muun pirullisuuden juonimestarina. Hän
olikin ollut hyvässä opissa jo jääkäriliikkeen alkuajoilta saakka,
liikkuen meren sekä etelä- että länsipuolella ja hoidellen eri
nimillä eri kaupungeissa erinäisiä sangen tärkeitä "agentuureja"
menestyksellä ja päällystönsä täydelliseksi tyytyväisyydeksi. Yksi vika
hänellä oli, joka sai joskus Kallionkin kalpenemaan: hän ei koskaan
pyytänyt vähempää kuin 50,000 mk. "tänään", ja "huomenna" 100,000
mk., milloin kuularuiskuja, kiväärejä, milloin mitäkin varten. Mutta
ellei sitä oteta huomioon, myönnämme kaikki hänet sellaiseksi nuoreksi
mieheksi, joka mitä kylmäverisimmin uhmaili kuolemaakin, jos vain
oli kysymyksessä toiminta isänmaan eteen, veikoksi, jonka tyynen ja
vaatimattoman olemuksen perustana on todella reilun miehen meininki.
Mutta keskustelu veljespöytämme ympärillä vilkastuu. Tuossa ryntää
esiin rohkeine paradokseineen Jansson, mies, joka nuorukaisen muodosta
huolimatta on jääkäriliikkeen isiä. Koskaan raukenemattomalla
huumorilla suunnittelee hän uupumatta vehkeitä punaisten valtaa
vastaan, laskee miesten, kiväärien ja käsipommien lukua, vakoilee,
ottaa selkoa punaisten lukumäärästä, lähettää ja saa tietoja, hautoo
päässään mitä rohkeimpia strateegisia "kuppeja" ja kertoo välillä
virkistävän "vitsin" rintamalta. Hänen vilkkauteensa vastaa terävin
vuorosanoin toinen paradoksien mies, Johansson, jonka mystillinen
"metsätoimisto" on ollut ammoin tunnettu sekä "vastavakoiluosastossa"
että muissa asianomaisissa piireissä. Hänen pirteä ja levoton henkensä
tutkii yötä ja päivää punaisten linnoitusta kuin tikka lahoa puuta,
kunnes hän levitti siipensä ja lensi tiehensä "Volyinjetsillä" --
palatakseen "Westphalenilla". Mutta rauhoitu hän ei koskaan.
Ilta kuluu pitemmälle. Kevätillan hämäryys laskeutuu kaupungin ylle ja
vapaudestaan iloitseva ihmiskunta siirtyy nauttimaan siitä levosta,
jota eivät enää punakaartilaiset häiritse. Katsahdan merelle, jonka
kuvastinkirkkaassa pinnassa kimaltelee päivän viime välähdys kuin tuli.
Sotalaivan sähkölyhty vilkuttaa kiihkeästi ja rautakypärinen soturi
keskustelee kaartilaisen kanssa. Otan Koposen vyöltä mauser-pistoolin
ja tutkin sen rakennetta, vaipuen uudelleen pohtimaan aseitten
filosofiaa, kunnes Olssonin järeät sanat herättävät minut unelmistani.
Mitä kapinan aikana tarvittiin vehkeilyä m.m. sähkölennättimen
kimpussa ja saatiin aikaan tuloksia sillä alalla, siitä on meidän
kiittäminen tuota miestä, jonka ulkomuotokin jo osoittaa harvinaista
tahdon lujuutta. Hän tietäisi kertoa, kuinka nuoret miehet henkensä
uhalla venäläisissä univormuissa keikkuivat sähkölennätinpylväissä
yhdistäen niihin omat johdot, ja kuinka hän, kun ei yhteyttä heti
saatu aikaan, meni itse Rääveliin ja järjesti asian punaisten nenän
edessä. Ankarana asevehkeilyn miehenä oli tunnettu tuossa istuva
Grahn ja kavalana vakoojana vilpittömän näköinen Regnell, jotka
vaihtavat nyt mieluisia sanoja ja muistelevat muinaisia, naamallansa
paistava ilme ja olemuksessansa työtätehneen ja velvollisuutensa
täyttäneen nautintorikas rauha. Poissa ovat Seppälä, Bladh, Oskar,
Karl, Knutson ja monet muut, joilla on tunnollaan Vapaa Sana ja
erinäiset toiset "publikatsionit", mutta läsnä on eräs nimetön, joka
oli maailman parhain kuriiri ja organisatööri, varsinkin kun tuli
puhe työskentelystä Sörnäisten punaisissa piireissä, ja joka liikkui
senaatin talossa ja Smolnassa kuin kotonaan. Siinä on joukko nuorekasta
ja uhraavaista voimaa, jota ilman olisi paljon tarpeellista jäänyt
suorittamatta.
Mutta veljesseurassamme vallitsee reilu henki. Me tahdomme nauttia
lepohetkestämme ja leiritulemme ääressä muistella käytyä taistelua,
ennenkuin vartiohuuto kutsuu toiset kaartin töihin, toiset muihin
velvollisuuksiin. Kuluneisiin viikkoihin sisältyy niin paljon surua,
pettymyksiä, vastoinkäymisiä, vaaroja ja jännitystä, iloa, uhkuvaa
innostusta, ihanaa tulevaisuuden kangastusta, että keskustelumme
heijastaa kaikki spektrin värit, kirjavana kuin kaleidoskoopissa. Me
liikumme Suomen valtakunnan, _Suomen kuningaskunnan_ luomisvesillä
ja annamme ajatuksemme vapaasti temmeltää eri mahdollisuuksien
aloilla. Ja niin teemme me _uuden salaliiton_ ajaaksemme kaikella
voimalla ja väellä kansamme päähän sitä ainoaa, johon sisältyy
tulevaisuutemme todellinen turva ja rauha, nimittäin lujaa kansallista
valtiovalta-aatetta monarkisen idean pohjalla. Kaikkia niitä vastaan,
jotka kykenemättöminä kuulemaan kehityksen ja ajan ääntä tahtovat
edelleenkin pitää maamme humbugi-demokratian orjuudessa ja sovittaa
verellä ostetun vapautemme vanhenneisiin ja surkealla tavalla
köykäisiksi löyttyihin kaavoihin, tekemällä meistä jonkunmoisen
"levyseppätasavallan", julistamme me leppymättömän sodan. Se on
päätöksemme, se on sotamme _todellisen_ edistyksen ja vapauden puolesta.
Terve!
Mielet herpautuvat ja lasketaan leikkiä. Johansson ehdottaa:
-- Pannaan oma mies kuninkaaksi.
-- Kuka?
-- No, vaikka professori Ståhlberg...
-- Hänellä on kovin paljon vastustajia. Hänen Majesteettinsa
oppositsioni tulisi mahdottomaksi kestää.
-- No mitäs siitä! Hän luopuu valtaistuimesta poikansa hyväksi...
Hilpeyttä.
-- -- --
Ne voimat, jotka uskalsivat ja uhrautuivat, jäävät nyt suomalaisen
kansallistavan perusteella varjoon, ja toiset voimat nousevat
näkyviin. On ihmeellistä, kuinka suunnattoman paljon meillä löytyy
asiantuntijoita ja pystyviä miehiä sitten, kun tappelu on lopetettu.
Niille, jotka häärivät sodan kuumimmassa rintamassa, on lohdullista
tietää, että ne kaikista pätevimmät voimat ovat käyttämättä, ovat
siellä kotona kamarissaan jylhänä reservinä, joka rauhan tultua
tottuneella kädellä tarttuu ohjaksiin ja pelastaa maan. Voiko sellainen
kansa koskaan hukkua?
Yö oli myöhäinen, kun vaellan professorin kanssa kotiin halki nukkuvan
kaupungin. On äärettömän tyyntä ja hiljaista. Kuu loistaa Viaporin
sipulikirkon päältä keveän sumun läpi kuin suuri japanilainen
paperilyhty, vuodattaen avaruuteen sinertävää aavevaloa ja kuvastaen
hopeavyöni meren pintaan. Vartiosotilaan askeleet kuuluvat ja häipyvät.
Mieli palaa jälleen niiden tuhansien kansalaisten luo, jotka tuolla
kaukana vielä kärsivät hirveän kuoleman, murhan ja eläimellisen
julmuuden uhreina. Tuntuu kuin nuo sumuhäivähdykset tuossa meren yllä
olisivat vainajain haamuja; sotureitamme, isiämme ja veljiämme, jotka
rukoillen meitä vannottaisivat: "Älkää laskeko liian pieneksi meidän
veremme hintaa, älkää lopettako työtämme puoliväliin, vaan viekää se
lopulliseen loppuun!"
Ja haamujen huuto ei ole kaikuva turhaan.
(27/4 18.)
Valkoinen soturi, terve!
(Mannerheimin paraatin aattona.)
Suomalainen sotamies on
parempi kuin herra.
Kuljen oudon tunnelmanousun, sielullisen innoituksen ja huumauksen
vallassa. Antaudun siihen täydellisesti, kokonaan, ja nautin siitä,
sillä koskaan elämässäni ei ihanin ja kaukaisin toivoni ole niin
kokonaan toteutunut kuin nyt, näinä viikkoina, tänä päivänä ja hetkenä.
Riemuni syytä ei minun tarvitse mainita, sillä sen arvaa jokainen
suomalainen.
Näen ratsumiehen karauttavan pitkin katua ja mieleni yltäkylläisyydessä
todistan itselleni kiihkeästi: "Se on _suomalainen_ ratsumies." Näen
hartevia harmaita miehiä, luen kirjoituksen käsivarren nauhasta ja
lausun taas pyhäisellä, juhlallisella tunteella: "Se on suomalainen
_tykkimies_." Näen rakkaita maalaispoikia harmaissa takeissaan, tunnen
heidät merkeistään kaukaisten kulmain kansaksi, joka on noussut ja
voittanut, tunnen ilmassa ja maassa jotakin niin omaista ja kodikasta,
niin lämmittävää ja virkistävää kuin ikinä janoavalle maalle kesäinen,
hereä sade, joka merkitsee uutta elämää ja voittoa. Liikutus, joka
tahtoo puhjeta kyyneliksi, vaientaa suuni ja hillitsee mieleni;
kuljen hiljaisena ja puhumatonna tuttujenkin maalaisten keskuudessa,
sillä minä pelkään etteivät taistelujen miehet ehkä hentomielistä
hermostunutta iloani oikein ymmärtäisi. Nyt on minullakin oma kansa,
oma maa, omat miehuuden ja itsenäisyyden merkit, nyt kannattaa elää ja
toimia!
Hyvä isä nähköön! Meillä on suomalaista ratsuväkeä, suomalaista
tykkiväkeä, tulessa koeteltua kansan jalkaväkiarmeijaa, meillä on
tykkejä, granaatteja, kuularuiskuja, kiväärejä sadoin ja miljoonin,
meillä on pelottomia miehiä, sotaista kansaa, joka silmää räpäyttämättä
on rynnännyt vainolaisen surmatulta vastaan. Meillä on voimaa voittaa
ja rohkeutta kuolla isänmaan edestä. Liput liehuvat, marssin tahti
kaikuu pääkaupungin katukivityksellä ja päättäväisellä ilmeellä sekä
oman voiman oikeudella on Suomen harmaa soturi ottanut sijansa maailman
itsenäisten ja vapaitten ritarien rivissä. Me kaikki suomalaiset,
kiittäkäämme äitejämme, että he synnyttivät meidät kokemaan tämän
ylösnousun hetken, meidät, jotka isiemme tavoin niin kauan olimme
vaeltaneet kuoleman varjon laaksossa!
Niinpä lausun sinulle, sinä valkoisen Suomen soturi, voittaja ja
sankari, vankeudesta päässeen ja vapaudesta juopuneen kiitoksen.
Ojennan sinulle käteni ja puristan sitä vaiti ollen, sillä en
uskalla puhua, ettei liikutus minua hämmentäisi. Enkä tiedä, mitä
sanoisinkaan, sillä sanani ovat köyhät tällä hetkellä tulkitsemaan
sitä, mitä sydämessämme näinä päivinä liikkuu. Toivon, että salainen
kansallinen sydämien yhteenkuuluvaisuus, inhimillinen ja jumalallinen
salaperäis-ilo, jota kansat vapautuksensa ja nousunsa hetkenä tuntevat,
auttaa sinua ymmärtämään, mitä me teidän pelastamanne ihmiset tunnemme,
kuinka syvä on ikuinen kiitollisuutemme. Älä tulkitse vaitioloamme
väärin, sillä se juuri on useilla mitä syvimmän tunteen merkki. Naurava
kiitos on monesti huulten lausumaa, itkevä ilo tulee sydämestä, mutta
suomalainen ei saa eikä voi itkeä -- hän vaikenee ja painaa päänsä.
Sinä, harmaa soturi, olet kokenut sitä, josta me niin kauan olimme
täällä köyhät, voitokkaan kansan nousun isänmaallista hurman hetkeä.
Me elimme kauan pimeydessä ja sielua kiduttavassa jännityksessä,
murhan uhkan alaisina. Se ei ole ollut jättämättä meihin jälkeään:
suoraan sanoen, se mursi meidät. Kun te pelastitte meidät, olimme
kaikki herpautuneita, kuin kokoon lysähtäneitä hirmuisen jännityksen
jälkeen, ja silloin me emme löytäneet kyllin arvokasta tapaa, millä
teidän tekoanne kiittää, millä kyllin arvokkaasti teidän ansioitanne
ylistää. Älkää meitä väärin käsittäkö, sillä sydämemme on tulvillaan.
Vaikka te ette kiitostamme kaipaakaan, tahdomme kaikki kuitenkin tänä
riemun päivänä teille sen edes kantaa ja sanoa: terve Pohjanmaan, Savon
ja Karjalan soturi, terve Hämeen ja Satakunnan mies, kaikki te, jotka
olette voimallanne, verellänne ja rakkaudellanne vapautemme hinnan
maksaneet! Niin kauan kuin kevään aurinko nousee kultaamaan Suomen
maata, tulee isänmaa muistamaan teidän tekonne ja uhrinne arvon, niin
kauan kuin päivän säde pilkoittaa tässä maassa, tulee vainolainen
näkemään sen välähtelevän teidän jälkeläistenne pistinten kärjissä.
Uhkaava on se välke ja sadoin tuhansin ryhmittyvät ne salamat Suomen
lipun ympärille, muuriksi, jolle antaa voittamattomuuden kansallinen ja
valtiollinen tietoisuus, velvollisuudentunne ja palava isänmaanrakkaus.
Terve teille, te harmaat soturit!
* * * * *
Mieli palaa menneisiinkin. Sattuma toi käsiini eräänä päivänä omituisen
valokuvakokoelman. Se oli saatu santarmien arkistosta. Ottaessani
käteeni ensimäisen niistä, neljäsosa-arkin kokoisen kartonkiliuskan,
ja vilkaistessani siinä oleviin kolmeen valokuvaan, kaikki samasta
miehestä: syrjästä, edestä ja koko kuva, vihlaisi sydäntäni ilkeästi.
Sillä kenenkä jyrkkä ja taipumaton naama katsoi siitä vastaani? Kyösti
Vilkunan. Hänen pohjalaisilla, syväuurteisilla körttiläiskasvoillaan
oli taipumaton, synkeä ilme, ja vapisemattomalla kädellä oli hän
piirtänyt nimensä santarmin osoittamaan paikkaan sekä painanut
sormenjälkensä asianomakseen kohtaan. Lipussa oli satojakin sarakkeita,
joissa oli lueteltu kaikki, mitä miehestä kysellä saattaa, isät,
äidit, puolisot, lapset, veljet, tuntomerkit, uskonnot ja muut.
Tarkkaan oli saatana tässä merkinnyt saaliinsa kirjoihinsa. Tuo
kuva oli lähtemättömänä mielessäni enkä voinut olla muistelematta
sitä merkillistä elämän kaarta, jonka ystäväni oli muutaman viime
vuoden kuluessa suorittanut. Ja kun eilen aamulla tein ylös nousua
ja ihastelin Suomen vapaata sinistä taivasta, katselin Suomenlinnan
huipulla liehuvaa vapauden ja Suomen vallan tunnusmerkkiä, soikin äkkiä
ovikello: sisään astui Pohjois-Pohjanmaan rykmentin I:n pataljoonan
konekiväärikomppanian vääpeli Kyösti Vilkuna, teki rintaman ja antoi
raportin: "Järjestys ja luteerilainen meno on palautettu maahamme." Me
löimme kättä ja meillä oli äänessä pieni arka värähdys, kun uskalsimme
sanoakin jotakin. Onhan ihmeellistä näinä aikoina ja tällaisten
seikkailujen jälkeen tavata ystävänsä hengissä.
Toisenkin valokuvan näin samalla kertaa ja niistä katsoi vastaani
kiinteä mies, jonka siveellistä rohkeutta eivät santarmien konstit
olleet lannistaneet. Täytyi ihan hieraista silmiään, puristaa kättään
ja kysyä: onko tämä mahdollista? Sillä tuo santarmien vanki ei ollut
kukaan muu kuin Karjalan ja koko Suomen nuori sankari Aarne Sihvo,
nykyään arvoltaan eversti Suomen armeijassa. Totisesti! Ihmeellisten
kohtaloiden kautta on Suomelle kuluneina pimeinä vuosina kasvatettu
miehiä, joilla nuoruudesta ja maineen puutteesta, ulkonaisten etujen
köyhyydestä huolimatta on ollut suuri ja kauas kantava, oikeaan
osuva kansallishistoriallinen näkemys ohjaajanansa sekä voimanansa,
jotka ovat miesten tavoin uhranneet kaikkensa ja vihdoin voittaneet.
Kun seisoin eräänä ihana Helsingin asemalla odottaen Aarne Sihvon
saapumista ja näin syrjästä hänen vartalonsa, hänen everstin merkkinsä
sekä kuulin sen sydämellisen ja riemukkaan suosion, jolla kansanjoukko
häntä tervehti, niin silloin tunsin hänen santarmivalokuvaansa
muistaessani, että suurin ja voitokkain osa isänmaani historiaa mahtuu
tuohon valokuvan ja everstin tähtien väliin. Se kaari alkaa alhaalta,
syvästä masennuksen ja orjuuden alhosta, mutta se on noussut nopeasti
eikä ole vielä läheskään korkeimmallansa. Jatkukoon se kohti autereista
ja onnellista tulevaisuutta.
Ja kun vihdoin eilen Kyöstin taskusta kaivautui esiin valokuva, jossa
oli ikuistettuna niiden miesten kasvoja, jotka hän aikomaan lähetti
Saksaan läpi santarmien ja Enehjelmin kynsien ja jotka nyt olivat
olleet suorittamassa sitä työtä, joka merkitsi sekä heille että meille
elämää ja vapautta, astui jälleen uudella voimalla mieleeni jääkärien
parvi. Erikoinen ja valtava on se kiitollisuus, jota suomalaiset, nekin
raukat, jotka pilkaten aikoinaan heihin suhtautuivat, jääkäreitämme
kohtaan tuntevat. Parhailla sanoillani tahtoisin sen heille tänä
juhlapäivänä tulkita, kättä ojentaa ja lausua: terve miehet ja
sankarit! Käden puristus kourastanne on tavalliselle kansalaiselle
korkein kunnia. Milloin ikinä Suomen vapaus vaaraan joutuu, silloin
kasvakoon jäljistänne uusi jääkäripolvi, joka tekee työtä raudalla ja
verellä, miehen urhoudella ja isänmaanrakkaudella, joka ei punnitse
ja arastele, vaan ylpeästi heittää miekkansa vaakaan. Kasvakoon
ryntäyskypäräinne alla todellinen roomalainen henki, että perustaisitte
keskuuteemme kultaisen legionan, raukkamaisuuden ja pelkuruuden
ikuiseksi tuhoksi!
* * * * *
Riemumielellä tervehdimme teitä siis, te valkoiset soturit! Nämä
keväiset päivät, jolloin aurinko lämmittää karua maatamme ja tuuli
rupeaa humisemaan leppoisasti arpovien puitten oksissa, ovat Suomen
kansalle ijäisesti muistettavia. Koko luonto rupeaa elämään, maamies
kiiruhtaa auransa ääreen, nostamaan kotiansa tuhasta ja kylvämään
siementä peltoon, että uudet elämän mahdollisuudet jälleen tulisivat
turvatuiksi. Ja kun pian taas viikot vierähtävät ja kukkean kesän
keskuudessa kajahtaa suvivirsi, rauhan siunaus rupeaa jälleen
parantamaan iskettyjä haavoja, silloin oikeutetulla ylpeydellä
muistakaa ja itsellenne todistakaa: tämä on meidän ansiotamme! Rauhan
hinta on veriuhri, jossa asuu ihmiskunnan ja luonnon sielu, ja rauhan
paras vartia on kuolemaansa saakka vapauttaan rakastava mies ja nainen,
joka milloin hyvänsä on valmis tuon uhrin kantamaan. Te olette sen nyt
tehneet ja voiton saavuttaneet, ylpeydellä ja ilolla siis katsokaa
niitä voiton lippuja, jotka kaikkialla liehuvat. Terve Suomen valkoinen
armeija voittosi hetkellä!
(16/5 18.)
Presidentin vaali Suomelassa.
Huolimatta kaikista järjen ja itsesäilytysvaiston sanelemista syistä
oli Suomelan valtakunnasta tehty tasavalta. Sosialistien pelko
oli voiton hetkelläkin vienyt siihen, että tarjottua tilaisuutta
yhteiskunnan ja valtion perinpohjaiseksi linnoittamiseksi anarkian
henkeä ja sen kehitysmahdollisuuksia vastaan ei oltu käytetty, vaan
oli lähdetty jatkamaan siitä, missä punakaartilaiskapinan alkaessa
suurin piirtein oli oltu. Huonojen sotapäällikköjen tavoin oli voiton
hedelmät jätetty poimimatta, ja siten oli muutamien vuosien kuluessa
itse voiton merkitys käynyt yhä vähäisemmäksi. Henkeään pidättäen
olivat valtakuntaa ympäröivät viholliset odottaneet, osaavatko Suomelan
kansalaiset nostaa keskuuteensa sellaisen valtiovallan auktoriteetin,
joka nauttisi kunnioitusta sekä kotimaassa että ulkomailla, ja olivat
vahingonilolla panneet merkille, että niin ei käynyt. Suomelan
valtakunta järjesti hallitusmuotonsa oman vähäpätöisen ja yleistä
poliittista asemaa ymmärtämättömän itserakkaan ajattelunsa mukaan,
saaden siten jo alussa valtioiden keskuudessa kysymyksenalaisen ja
epävarman aseman. Kun Suomelan tasavaltaa Europassa muistettiin,
liittyi siihen aina epäilevä päänpudistus: mitähän sieltä nyt taas
rupeaa kuulumaan?
Jo Suomelan tasavallan alkuhistoria osoitti, kuinka vaikea sillä
oli saada vähintäkään oikeuttaan valtioiden neuvospöydässä edes
kuuluville, saati sitten perille ajetuksi. Sen presidentin lähettiläät
ja sen politiikka ei nauttinut minkäänlaista kunnioitusta, varsinkin
kun tiedettiin, minkä heilahdusten varassa se saattoi olla sen
kritiikin johdosta, joka alati ja häikäilemättömänä tuli sen osaksi
tasavallan eduskunnan puolelta, ja mitä suurta osaa persoonalliset
pyyteet näyttelivät. Hyväksymällä tasavaltaisen hallitusmuodon oli
Suomelan kansa tehnyt kumarruksen ententen ystäville ja Venäjälle,
valmistaen punakaartilais-aineksille uuden mahdollisuuden päästä
nostamaan niskaansa; se oli tehnyt pohjoismaisen valtioryhmän yhdeltä
rattaalta ontuvaksi, ja sysännyt luotaan sen yhdenvertaisuuden ja
samanluontoisuuden, joka sille keskusvaltain luomana valtiona olisi
ollut niin kallisarvoinen. Täten se oli tullut niillekin valtioille,
joiden ystävyys olisi ollut sille elinehto, hiukan vieraaksi, ja
samalla yhtäläisesti kaikkien naapuriensa itsekkäiden etujen pieneksi
kalastuspoukamaksi, johon ne kaikki laskivat rysänsä odottaen suurinta
saalista. Suomelan valtiosta oli maailmansodan vuosien kuluessa ja
sen merkityksen johdosta, joka Jäämerellä oli sekä keskus- että
ympärysvalloille, tullut erittäin tärkeä pohjoismaiden politiikan
polttopiste, jonka valtiollista elämää seurattiin mitä suurimmalla
mielenkiinnolla kaikissa asianomaisissa maissa.
Se yhteiskunnallinen rauha, joka punakaartilaiskapinan jälkeen olisi
ollut Suomelassa niin kipeän tarpeellinen, oli jäänyt syntymättä.
Ihmisten vaistomaisen halun saada tehdä kerrankin rauhassa työtä ja
korjata hedelmiä rikkoi se suunnaton erimielisyys ja poliittinen
epävarmuus, jonka vallassa elettiin viikosta viikkoon. Sitä eivät
aiheuttaneet ainoastaan alituisesti uusiutuvat eduskunta- ja
kunnallisvaalit, vaan ehkä eniten alati tapahtuvat hallituksen
muutokset. Kun eduskunta-uudistus oli jätetty toimeenpanematta, oli
kansanedustus vuosien kuluessa muuttunut yhä enemmän ammatillisten
poliitikkojen erikois-alaksi, josta kaikki syvemmin ajattelevat
ja edesvastuuntuntoiset kansalaiset jyrkästi kieltäytyivät. Kun
ammattipoliitikkojen päämäärä oli ministerin salkku, jota oli ruvettu
pitämään jonkunmoisena palkintona "uskollisesta palveluksesta",
käytettiin epäluottamuslausetta alituiseen hallituksen kaatamiseksi,
ja se kauniilta kajahtava, mutta vaarallinen säännös, joka
onnettomalla hetkellä oli lisätty valtiopäiväjärjestykseen, että
hallituksen jäsenten tulee nauttia eduskunnan luottamusta, oli vienyt
häikäilemättömään eduskuntavaltaan. Näin kävi johdonmukainen ja
yhtenäinen hallituksen johto ajanpitkään vaikeaksi, mitkään pitemmälle
tähtäävät suunnitelmat eivät olleet mahdollisia, koska niillä ei
ollut vakinaista ja vaihtumatonta toteuttajaa, virkamiehistön valtasi
velttous ja epävarmuuden tunne, josta aiheutui sen asteettainen
turmeltuminen, ja se, jonka olisi pitänyt edustaa valtiovallan kokoovaa
auktoriteettia, presidentti, ei uskaltanut eikä voinut käyttää
sitä valtaa, joka hänelle hallitusmuodon mukaan olisi kuulunut. Se
erehdys, että yhteiskuntaan jätettiin tuomatta ja luomatta tällainen
sisäisestä puoluepoliittisesta elämästämme täysin riippumaton
arvovalta, osoittautui tuhoisaksi onnettomuudeksi mitä moninaisimmilla
yhteiskuntaelämän aloilla. Äärimmäinen vasemmisto uudisti vielä lisäksi
joka valtiopäivillä ehdotuksensa (porvarillisen) presidentin vallan
heikontamisesta tahi poistamisesta.
Tuhoisin se oli taloudellisella alalla. Vaikka Suomen alkava
talouselämä olikin Venäjän sorron alaisena oppinut huomaamaan,
että epävarmat valtiolliset olot, ennen kaikkea vaihtelevaisuus
hallituksessa ja valtion yleisessä talouspolitiikassa, ovat liike- ja
talous-elämälle mitä turmiollisimpia, ei se kuitenkaan alottelevana
kansana ollut voinut aavistaa, mikä kaikki tällä alalla oli
mahdollista, kun asiat pääsivät kehittymään täyteen mittaansa. Jokainen
taloudellinen suunnitelma, joka vähänkään perustui vallalla olevan
politiikan jatkuvaisuuteen, oli rakennettu hiekalle, sillä hallituksen
muutos ja siitä aiheutuvat mahdolliset seuraukset maan poliittisessa
asemassa saattoivat tehdä nerokkaimmatkin laskelmat turhiksi.
Ja kun tasavaltaisen vapauden turvissa vuosien kuluessa kasvava
sosialidemokraattinen vallattomuus oli ruvennut osoittamaan mieltään
yhä suuremmissa työtaisteluissa ja yhä kiihkeämmässä kostontunteen
elähdyttämässä agitatsionissa ympäri maan, olivat työ-olot muutenkin
vaikean kilpailun keskellä työskentelevälle teollisuudelle kaikkea
muuta kuin edulliset. Pankkien taakka ylläpitää liikemaailmaa
tällaisissa oloissa kävi yhä raskaammaksi, rahojen sijoitus
taloudelliseen elämään yhä epävarmemmaksi, ja niin köyhdyttivät
saamatta jääneet pääoman korot yhteiskuntaa yhä enemmän. Tämä
kaikki oli omiaan huonontamaan työväenluokan asemaa. Kun kaikkialla
huomattiin, ettei teollisuutemme voi kestää kilpailussa kahdeksan
tunnin työpäivälain takia, oli siitä seurauksena m.m. pyrkimys
pienentää kuluja teollisuus-alalla. Tästä oli seurauksena luonnollinen
ja hyvin ymmärrettävä työtaistelu pitkin koko linjaa, lyöden
liike-elämän aivan lamaan. Kaikki tämä oli pohjaltaan seurausta siitä,
että oli jätetty käyttämättä historian tarjoama tilaisuus vahvistaa
yhteiskuntaa säilyttävien ja kehittävien ainesten valta määrääväksi ja
tuoda keskuuteemme sellainen valtiovallan auktoriteetti, jota kaikki
kuuntelisivat ja jolla olisi luonnollinen, asemastaan johtuva rohkeus
tarttua hallitusmuodon suomalla koko vallalla ohjaksiin silloin, kun
häiriöt yhteiskuntaa uhkaisivat.
Mutta tasavaltainen hallitusmuoto oli tuonut yhteiskuntaan vielä
erään paheen, jota ei voinut huomata niin paljon minään yksityisenä
tapahtumana kuin alati vaikuttavana voimakkaana myrkkynä. Se oli
fanaattinen politikoimisen intohimo. Se oli kylvetty kansamme
keskuuteen sinä hetkenä, jolloin se sai yleisen ja yhtäläisen
äänioikeuden, jolloin sen jokaiselle jäsenelle sanottiin, että
poliittisessa toiminnassa, maan asioiden määräämisessä, olkoon
sinulla yhtä hyvä oikeus kuin naapurillasi. Tämä käsitettiin niin,
että jokainen katsoi itsensä myös yhtä pystyväksi noista asioista
päättämään. Tästä ajatussuunnasta olivat lähtöisin ne suunnattomat
onnettomuudet, joita sosialistit, enimmäkseen oppimatonta ja kaikkeen
valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen ajatteluun kykenemätöntä,
moraalitonta väkeä, olivat maalle tuottaneet. Kun sitten Suomelasta
tuli itsenäinen valtio, saattoi jo siitä fanaattisesta äänilajista,
jolla eräät piirit vaativat tasavaltaista hallitusmuotoa, huomata,
että nyt vasta oli alkava intohimoisen politikoimisen kultainen aika.
Jokainen vaalitilaisuus, virkamiehen nimittäminen, hallituksen vaihdos
y.m. antoi mitä ihanimman tilaisuuden rehevälle suunsoittamiselle
ja puoluemielen lietsomiselle, ja suorastaan kauhistuttavaksi
kasvoi kiihko silloin, kun oli käytävä eduskunnan tahi presidentin
valitsemiseen. Vanhastaan luonnottomat puolueolot, joissa nimet eivät
koskaan vastanneet sisällystä, aiheuttivat nekin mitä omituisinta
sekasortoa. Tuskin lienee maailmassa ollut toista valtakuntaa, jossa
olisi sinkoillut niin tavattoman paljon teoreettisia käsitteitä,
edistystä ja taantumusta, vasemmistolaisuutta ja vanhoillisuutta,
maalaisuutta ja kaupunkilaisuutta, kansallisuutta ja epäkansallisuutta,
venäläis-ystävyyttä ja keskusvalta-ystävyyttä, porvarillisuutta ja
sosialismia y.m., y.m., jossa niin selvästi olisi käynyt selville se
historian vanha totuus, että tasavaltaisen maan poliittinen elämä on
ennen kaikkea huutoa ja taistelua iskusanojen varassa, poljettavana ja
uhrina se tanner, jonka nimi on asiallisuus ja yhteinen etu. Suomelan
asukkaiden kansalliset paheet, kateus ja kavaluus, salavihaisuus
ja taipuvaisuus vehkeilyyn, salassa kytevä alhainen kunnianhimo ja
itserakkaus, kaiken sen alas riistäminen, joka saattoi olla näiden
ominaisuuksien tiellä, vietti yhteiskunnassa voittojansa joka päivä.
Suomelan kansa oli heti itsenäistymisensä hetkellä ymmärtänyt, että sen
täytyi pienuudestaan huolimatta turvata omaan kansalliseen armeijaan.
Mutta luomalla tasavaltaisen hallitusmuodon oli se samalla riistänyt
armeijalta sen rungon, joka olisi pitänyt ylintä miekkaa, johon
armeija olisi saanut katsoa kuin korven vaskikäärmeeseen ja joka olisi
ollut sen luonnollinen korkein huippu. Tämän puutteessa oli armeijaan
jäänyt jo alusta hajanaisuuden ja eripuraisuuden itu, jota etevästi
kasvattivat kaikki ne epäkohdat, joista yllä on ollut puhe. Armeijaa ei
saatu säästetyksi politikoimiselta, vaan kehittyivät asiat väkisinkin
siihen, että kukin valtaan pyrkivä ryhmä koetti hankkia itselleen
takeita edes jonkun armeijan osan kannatuksesta, ja siinä toiminnassa
olivat punakaartilaisuuden perilliset kaikista tarmokkaimpia. Heidän
kaikkea mahdollista mullistusta ja kostoa kuvittelevissa aivoissaan
oli herännyt ajatus päästä valtaan sen armeijan aineksen avulla,
joka oli kokoonpantu "köyhälistöstä" ja jolta estettiin kaikki
isänmaallisen vastuunalaisuuden kehittyminen "kansainvälisellä"
köyhälistömaterialismilla. Se usko, että punakaartilaiskapinan
kukistamisella olisi lopullisesti saatu Suomelan työväen alhainen ja
itsekäs ajatustapa muutetuksi, oli sangen pian osoittautunut suureksi
erehdykseksi. Koneet voidaan kehittää päivässä, ihminen ei kehity
vuosisadoissakaan.
Tällainen oli muutamin välähdyspiirroksin kuvattuna asema Suomelan
tasavallassa silloin, kun keskelle kaikkea levottomuutta lisäksi
sattuivat presidentin vaalit. Katsokaamme, kuinka asema silloin
kehittyi.
* * * * *
Suomelassa oli kyllä ehditty tottua tarmokkaaseen ja kiihkeään, jopa
keinoista väliäpitämättömäänkin puoluetoimintaan, mutta päätään
pudistellen katselivat tyyniveriset kansalaiset sitä vauhtia, jolla nyt
lähdettiin liikkeelle. Tällä kertaa antoi vaaleille nimittäin ikäänkuin
uutuuden leiman se, että sosialistit nyt taas uhmaillen ryntäsivät
esille omalla ehdokkaallaan. Tämän voitolle pääsyyn liittyivät nyt mitä
tärkeimmät myötä- ja vasta-intressit.
Jo kuukausia ennen vaaleja oli kaikki taloudellinen elämä tuntenut
omituista herpautumista ja velttoutta. Yritteliäisyys oli kokonaan
lakannut ja vallalla oli hiukan samanlainen tunnelma kuin vaaralliselle
matkalle lähtiessä, jolloin ei voi tietää kuinka käy. Suomelan markan
kurssi rupesi äkkiä alenemaan, mitään pitempiaikaisia kauppasopimuksia
ei voitu eikä haluttu saada aikaan, sillä ei tiedetty, minkä käänteen
valtion kauppapolitiikka tekisi presidentin vaalin jälkeen. Ja
kun nyt ehdokkaana oli m.m. sosialisti, oli epävarmuus ja pelko
vieläkin tuntuvampi kuin koskaan edellisissä vaaleissa, sillä hyvin
tiedettiin, miten hän ja hänen puolueensa, joka hänen mukanansa pääsisi
sangen tärkeään poliittiseen vaikutusvaltaan, suhtautui sellaiseen
taloudelliseen elämään, joka perustui porvarillisten "turmiollisiin ja
kansaa nylkeviin" periaatteisiin. Tämä seisahdus tuli sitä suuremmaksi
kuta lähemmäksi vaaleja jouduttiin, sillä lisääntyvä vaalikiihko anasti
yhä enemmän kaikkien kansalaispiirien huomiota.
Näissä vaaleissa päästiin myös entistä enemmän selville siitä, mitä
kaikkea oli kysymyksessä ja mitä toiveita eri tahoilla liittyi eri
ehdokkaiden valituksi tulemiseen. Sosialistien ehdokkaan takana oli
hiljaisuudessa ei ainoastaan koko "internatsionaali", vaan ennen
kaikkea Venäjä, sen vanhoillisimmatkin puolueet. Siellä oivallettiin,
että sosialistin tuleminen valituksi merkitsi Suomelan politiikassa
käännöstä siihen venäläisiä ymmärtävään ystävällisyyteen, joka sallisi
suurelle, alati valmiina olevalle idän jättiläiselle eräitä kalliita
etuja; vaikka ne aluksi olisivat pieniäkin, saisi niiden kautta
kuitenkin taas edes varpaansa Suomelan alueen reunalle, ja siitä olisi
alku kaikkeen hyvään. Venäjän edut olivat tässä yhteiset ympärysvaltain
etujen kanssa, joille jo se, että Suomelasta oli saatu tasavalta, oli
merkinnyt suurta ja yllättävää voittoa juuri sillä hetkellä, jolloin
ne olivat itsekin luulleet kyntensä ainiaaksi sieltä irtautuneen.
Sillä voitolla olivat ne kauan voineet estää Suomelan ja keskusvaltain
yhteistä ohjelmaa, ja nyt, jos sosialisti saatiin presidentiksi, oli
keskusvaltain politiikka kärsivä lopullisen tappion. Tavattomalla
tarmolla ja taidolla ryhtyivät siis Suomelan viholliset sosialistien
kautta vaikuttamaan vaalitaisteluun, tarjoten kätyreilleen loputtoman
aarteen rahaa ja muuta mitä agitatsionissa tarvitaan. Ja kiihko ei
sillä taholla kaivannut virittämistä. Koston tunne ja varma tietoisuus
siitä, että oman puolueen presidentti merkitsisi uutta toverivallan
nousua Suomelassa, tärkeitä virkapaikkoja ja luottamustoimia, kannusti
sosialisteja aivan hurjistuneeseen agitatsioniin, joka vaivaloisesti
saattoi pysytellä edes muodollisesti laillisuuden ja lojaalisuuden
puitteissa. Valheilla ja pimityksellä, joka lain kiertämiseksi osattiin
pukea entistä kavalampaan muotoon, kiihoitettiin joukkoja tekopyhäin
vaalilauseitten ympärille, joiden tunnussanana tietysti olivat ennen
muita "kansanvaltaisuus ja edistys".
Huolestuneina seurasivat asiain kulkua ne, joiden silmiä eivät
tällaiset seikat riittäneet sokaisemaan. Jos yhteiskunnan porvarillinen
aines olisi kyennyt yksimielisyyteen, olisi se kuitenkin selviytynyt
taistelusta voittajana, mutta niin ei ollut, vaan eripuraisuus
hajoitti sen rivit. Se kansanvallan kirous, joka estää todellisen
itsenäisen persoonallisuuden nousun ja menestyksen, vaatien joukkojen
tahdon orjallista imartelemista ja totuuden peittämistä pumpuliin,
oli saanut aikaan sen, ettei kukaan kykenevä ja vastuunalaisuutensa
sekä siveellisen arvonsa tunteva henkilö tahtonut ryhtyä
ehdokkaaksi ja ottaa hartioilleen sitä taakkaa, jota ei kuitenkaan
puoluetemmellyksemme keskellä voinut kunnialla ja menestyksellä
kantaa. Kun sitäpaitsi vuosikymmeniä oli lietsottu epäluuloa kaikkia
niitä henkilöitä kohtaan, jotka asuinpaikkansa, sivistyksensä ja
yhteiskunnallisen asemansa vuoksi olivat joutuneet saamaan Suomelassa
niin pahaan huutoon tulleen "kaupunkilaisen" nimen, eivät maaseutu ja
siellä olevat valtapuolueet tahtoneet kuullakaan muusta ehdokkaasta
kuin siitä, joka lähti heidän omasta keskuudestaan. Kun vielä lisäksi
eräät rahamaailman piirit, joiden rikkaus oli kotoisin maailmansodan
gulashivuosilta, omien salaisten pyrkimystensä vuoksi koettivat
keinolla millä hyvänsä hiljaisuudessa tukea ja työntää esille sellaista
ehdokasta, jonka tiesivät olevan itselleen edullisen, oli sekasorto
porvarillisissa piireissä täydellinen ja voiton saanti mahdoton.
Lisäksi olivat porvarillisten "radikaalit" uudelleen ruvenneet uskomaan
Suomelan sosialisteihin ja antaneet ymmärtää, että "edistyksen" ja
"tarmokkaan uudistuspolitiikan" asia vaati, että heidän miehensä
hyväksyttiin yleisesti porvarillisten ehdokkaaksi; ellei niin
tapahtunut, katsoivat he yhteiskunnallisen elämänkatsomuksensa vaativan
sosialistien ehdokkaan äänestämistä.
Siinä suunnattomassa vaalipauhussa, joka nyt tämän kaiken pohjalta
lähti, hukkui jokainen järjen sana kuin vesitippa tulivuoren aukkoon.
Ei ollut mitään, joka olisi pannut hillitsemään poliittista intohimoa
ja kiihkoa: ei vapaustaistelua, ei ryssän sorron vastustamista, ei
näkyvissä olevaa ulkonaista vaaraa, ei sitä painostusta, joka ennen
valtiollisen ja kansallisen sorron aikoina oli puristanut ilmoille
vastuunalaisuuden tunteen. Oli päinvastoin mitä hillittömin vapaus
ja paras mahdollinen tilaisuus ajaa omia erikoispyyteitä ja viedä
ne voittoon, huolimatta siitä, mitä yhteinen isänmaan ja valtion
etu olisi vaatinut. Tässä sanomalehtien ja yhdistysten maassa ei
vielä koskaan oltu niin kiivaasti törmätty toisiaan vastaan, ei
vielä koskaan niin ihannoitu omia ja mustattu toisten tarkoitusperiä
kuin nyt. Ja ne henkilöt, jotka puoluevehkeily oli työntänyt kansan
valittaviksi, tulivat tutkituiksi niin perin tarkoin syntymältään,
elämänvaiheiltaan, lahjoiltaan ja lahjattomuudeltaan, vioiltaan ja
ansioiltaan, että se vähäinenkin arvonanto, jota he mahdollisesti ennen
ehdokkaiksi rupeamista olivat nauttineet, hävisi tyystin ei ainoastaan
vastustajain, vaan vieläpä enemmän omien, useassa tapauksessa
kateellisten kannattajainsa silmissä. Tuli presidentiksi kuka hyvänsä,
oli jo ennakolta selvää, että hänen asemansa olisi alistettu ryhmänsä
erikoispyyteiden palvelukseen, joka oli toista kuin maan paras, että
kaiken yläpuolella olevan hallitsijavallan käyttö olisi hänelle
mahdotonta.
Sanomattakin on selvää, kuinka suunnattomasti Suomelan valtakunnan
arvo kärsi ulkomaiden silmissä kaikesta tällaisesta. Ihmetellen siellä
seurasivat vaalien kulkua kaikki ne, jotka olivat maan todellisia
ystäviä, pelolla odottaen, onnistuisiko sosialistien ajaa läpi
ehdokkaansa. Ja siihen odotukseen liittyi sekin huoli, että jos tuo
onnistuisi, saattaisi se olla kuin tulenkipinä siihen bolshevismin
ruutitynnyriin, jonka kaikkien maiden roskaväki oli eteensä asettanut,
vain sytytyksen hetkeä odotellen. Kaikki valtiollinen elämämme oli
entistä suuremman huomion esineenä ja sen varjopuolet, sen suunnattomat
heikkoudet, tehtiin pienimpiä piirteitään myöten Europassa tunnetuiksi.
Suomelan kansa riisuttiin aivan alastomaksi ja joutui kukoistavien
ja hillittömien kansallisten paheittensa vuoksi naurun esineeksi,
yhdenvertaiseksi Etelä-Amerikan kuulujen tasavaltojen kanssa, Serbian
serkuksi ja Albanian arvoiseksi. Mutta se oli itse valinnut kohtalonsa.
* * * * *
Toverien ehdokas meni loistavasti läpi ja Suomelan sosialistit
ilmoittivat maailmalle, että nyt oli kansa näyttänyt mitä se todella
tahtoi. Ne miehet, jotka olivat kaatuneet tahi tulleet mestatuiksi
punakaartilaissodan aikana, olivat taistelleet oikeata taistelua kansan
puolesta, köyhälistön puolesta, kansainvälisen veljeytymisen puolesta,
vaikka Suomelan kansa oli vasta nyt sen ymmärtänyt ja tunnustanut.
Kunnia marttiirain verelle ja muistolle! Uusi presidentti piti
kunnianansa sitä, että hänkin oli nuoruudessaan tavallaan ottanut osaa
tuohon taisteluun, ollen siis kuin testamentin toteuttaja ja terveisten
tuoja haudan toiselta puolen.
Mutta Suomelan kansa kävi heti presidentin vaalien jälkeen
valmistautumaan eduskuntavaaleihin, ja niitä ennenhän olivat kaikissa
kunnissa toimitettavat uudet kunnallisvaalit. Yleisesti tiedettiin
myöskin, että lähiaikoina oli odotettavissa kansanäänestys, jotapaitsi
läänien eduskuntainkin piti piakkoin kokoontua. Kun valtio oli erotettu
kirkosta ja täydellinen seurakunnallinen yhdyntävapaus säädetty, oli
joka pitäjässä tuon tuostakin vilkkaita saarnaajain ja papin vaaleja,
joita ilman kansalaisten elämä olisi saattanutkin käydä sangen ikäväksi
ja yksitoikkoiseksi. Kansanvaltaisuuden ja edistyksen aate oli
Suomelassa viettänyt sellaista voittokulkua, ettei mitään poliittisten
herätystilaisuuksien ja vaalien puutetta suinkaan tarvinnut valittaa.
Totuuden nimessä on mainittava, että Suomelassa oli sellaisiakin
kansalaisia, jotka eivät ottaneet osaa näihin vaalijuhliin. Heidän
mielensä oli masentunut ja heidän työnsä väsynyttä ja päämäärätöntä,
sillä heistä oltiin menossa kiivasta vauhtia perikatoa kohti. Kun
presidentinvaali oli suoritettu ja tulos selvä, kuvittelivat he
näkevänsä idässä voimakkaan miehen, joka kartan ääressä seisoen otti
kynän ja vetäisi siihen erääseen paikkaan paksun ristin.
(25/5 18.)
Suomen kuninkaan ja kansan hetki.
Huolimatta kaikista ponnistuksista saada Venäjän kanssa aikaan
sellainen suhde, joka olisi taannut Suomen kuningaskunnalle
häiritsemättömän tilaisuuden nauttia kansallisen ja valtiollisen
koskemattomuuden kaikkia hedelmiä, kyti idän suuressa valtakunnassa
tuhan alla alituinen väijyvä viha Suomea vastaan ja halu jälleen
päästä sen alueella isäntävaltaan. Vaikka bolshevismin sukupolvi oli
jo haudassa ja sen luut vaalenivat nurmen kamaran alla, olivat sen
vallan perilliset saaneet rodultaan ja historialtaan testamentin,
jolle he olivat uskolliset ja jonka he aikoivat ensimäisen sopivan
tilaisuuden tullen toteuttaa. Muinoin oli Pietari Suuri osoittanut
heille Konstantinopolin portteja. Kun vapautuneiden kansain nousu oli
tehnyt mahdottomaksi tämän "perinnön" valvomisen, olivat kuolevat
Miljukoffit, Kerenskit, Purishkevitshit, viime hetkelläänkin rotunsa
sortajavaistoille uskollisina, osoittaneet Suomen kuningaskuntaa,
läntistä merta, jonka syliin laskee idän barbaarien kadehtima aurinko.
Maailman historia on barbaarien raivoisaa tunkeutumista lännen suurien
merien rannoille, vaellusta niiden ikuisten kulttuuriaarteiden ja
henkisten ominaisuuksien ahjoille, joissa työ ja toimeliaisuus
kypsyttää hedelmiä ihmiskunnan ikuiseksi nousuksi.
Heti kun Venäjä oli päässyt sisäisestä sekasorrostaan selviämään,
heräsi siinä voimakkaana korvauksen ja koston ajatus. Kuta kauemmas
siirryttiin itsevaltiuden aikakaudesta, sitä enemmän unohdettiin
silloinen alennustila ja muisteltiin sitä ulkonaista, alueellista
suuruutta ja mahtavuutta, jonka puitteissa valtakunta oli astunut
maailmansotaan. Tuo aika saavutti ennenpitkää ikäänkuin romanttista
hohdetta, joka tuntui maan kirjallisuudessa ja runoudessa, antoi leiman
sen kansan yleiselle historian käsitykselle, vaikutti mahtavasti
sen tunteisiin ja muodosti näin sen yhteisen kansalliskiihkoisen
ajattelun pohjan, joka vihdoin sopivalla hetkellä voi määrätä valtion
toimenpiteetkin. Se hyvityksen ajatus, joka oli aikoinaan syössyt
Ranskan maailmansotaan, oli pientä verrattuna siihen kytöön, joka
hehkui Venäjän uuden keisarikunnan kansan sydämessä. Tuntui siltä kuin
olisi tuo parisatamiljoonainen kansa pysähtynyt, nostanut kätensä
silmäinsä varjostimeksi ja henkeä pidättäen tasangoiltaan tuijottanut
laskevaa aurinkoa, kaukaa kimaltelevia aaltoja, joista toisten kansain
elämän oikeus oli sen pois sulkenut. Sen silmäterät laajentuivat, sen
sieramet värisivät kuin pedon, joka haistaa saaliinsa, ja raivokas
hyökkäyksen ja anastuksen himo tärisytti sen ruumista. Se odotti vain
sopivaa hetkeä.
Mutta idän ilmestyskirja-hirviö tunsi sittenkin jäntereissään
jonkunmoista epävarmuuden ja epäröinnin hermostusta. Se tiesi ja
tunsi, että Suomesta oli kuluneitten aikojen varrella uupumattomalla
työllä ja toimella kasvanut valtainen ilves, jonka voima oli siinä
täydellisessä herruudessa, jolla se hallitsi pienintäkin jänterettänsä,
hienointakin hermosolmuansa. Se tiesi, että tuolla pedolla oli
ruumiissaan shamaanimainen salaperäinen voima ja sitkeys, ehtymätön
elävän veren ja elämänhalun lähde, joka ei koskaan lakkaisi virtaamasta
ja jota eivät ehkä mitkään maalliset aseet tappaisi. Luoja oli johtanut
Suomen kansan vapautumisensa hetkellä viisaalle tielle, antaen sille
kuninkaan ja hallituksen menon, joka oli yötä päivää ahertaen liittänyt
graniittipaaden toisensa päälle, luonut linnan, rakentanut varustuksen,
jonka huipulla liehuva sinivalkoinen tuntui olevan suurimmankin
jättiläisen saavuttamattomissa.
Näin oli kansa ja kuningas linnansa varustanut.