lapsellisuuden ja siitäkin johtuvan aineellisen kehittymättömyyden
tilassa heimolaiseni siellä elivät, välähti sieluuni kuin salamana
ajatus: ensimäinen ehto näiden pääsemiseksi alennustilastaan on
Lutheruksen oppi. Lukutaitoa he tarvitsevat, pikkukatkismuksen järkeä,
protestanttien viileätä oppia, joka kylmästi terottaa velvollisuuden
ja ahkeruuden tarpeellisuutta, valoa ja kansan yleistä opetusta. Pois
pitkäkauhtanat ja taikauskoa levittävät tietämättömät pappilurjukset,
jotka pyhällä savullaan huumaavat ihmisten sielun ikuisesti uneliaisiin
kahleisiinsa. Pois katala nöyräselkäisyys ja sijaan todellista
Lutherus-henkeä, joka kirkkain silmin sanoo, mitä miehen tulee, "eikä
muuta voi!"
* * * * *
Kuinka usein olenkaan nautinnolla lukenut kuvauksia tuon
meheväsanaisen, terävä- ja tervejärkisen, iloisen ja elämänhaluisen
saksalaisen kansanmiehen -- sillä sehän Lutherus oli -- elämästä!
Varsinkin nykyaikoina, jolloin kansanvallan varjossa harjoitetaan
mitä ontelointa suunsoittamista ja alastominta kiipeämistä, on usein
juolahtanut mieleeni tuon väkevän miehen esimerkki. Milloin nousee
meidänkin keskuudestamme uros, joka kukistaa ne Zwickaun propheetat
ja muut, jotka meilläkin ovat päällä päsmäreinä? Kuka sanoo meilläkin
yhtä lujasti kuin Lutherus kuullessaan anemyyjä Tetzelin ontot
lavertelut: "Minä lyön reijän tuohon rumpuun." Ja hän löi sen, löi
niin perinpohjin, ettei särähdystäkään enää kuulunut. Uudistakaamme
mielessämme Lutheruksen opetukset!
Kun muistamme koko sen valtavan kiitollisuudenvelan, mikä meillä on
Lutherukselle -- lepäähän koko kansamme sivistys tavallaan hänen
hartioillaan -- selviää meille salaman tavoin, kuinka sovittamattoman
kaukana me hengeltämme olemme sekä Venäjästä että kaikista niistä
maista, jotka eivät Lutherusta tunnusta. Häneltä saimme oikean
suunnan järjellemme ja hengellemme, hänestä ovat alkuisin kaikki
ne ominaisuudet, joita maailman voittavissa kansoissa ihailemme --
Lutheruksen jättiläishaamu johtaa hänen periaatteilleen ja opeilleen
uskollisina pysyneitä kansoja voittoon. Wormsin valtiopäivät --
tuota -- Suomen eduskunta kokoontuu ensi viikolla. Toivottavasti
eivät Habsburgien hunajakieliset lähettiläät tahi heidän raa'at
soturijoukkonsa saa edustajiamme unohtamaan pikkukatkismuksen ja
kansakoulun yleisen historian antamia opetuksia, joista tärkein oli
tuo: "tässä seison!"
* * * * *
Kuten lukija ylläolevasta huomaa, olen minä täydellisesti tohtori
Martti Lutheruksen puoluetta. Niin on kirjailija Kyösti Wilkunakin.
Pöydälläni, muun kirjallisuuden joukossa, oli kerran eräs
huomattavimpia uusia kotimaisia hartauskirjojamme, korkean kirkonmiehen
tekemä. Suositin sitä leikilläni Kyöstille. Hän otti sen käteensä,
lehteili sitä vakavasti ja kysyi vihdoin, katsoen epäluuloisesti ja
tutkivasti lasiensa yläpuolelta:
-- Onkohan siinä täydelleen pysytty Martti Luteeruksen opissa?
-- Tjaah (vastasin minä varovaisesti, luullen hänen pelkäävän ankaraa
vanhoillisuutta) -- eiköhän siinä sentään ole menty eteenpäin, pari
kukonaskelta ainakin...
-- Ei se sitten kelpaa mihinkään -- minkä Martti Luteerus on
kirjoittanut, siinä on pysyttävä, vaikka mätänis...
Ja hän viskasi teoksen harmistuneena luotansa, muljauttaen silmiänsä
leikillisesti.
(27/10 17.)
Sinn-feinarit.
Kun vertaa suomalaisten ja irlantilaisten vapaustaistelua, täytyy
hiukan hymähtää. Kun kahdennellakymmenennellä vuosisadalla vihdoin
heräämme vaatimaan valtiollista itsenäisyyttä, asiaa, joka on ollut
maailman muille kansoille luonnollinen ja itsestään selvä päämäärä,
tuomitsevat meillä sen aluksi monet "harkitsemattomuudeksi", nuorten
"hulluksi haaveeksi" (vertaa irlantilaisten "crazy dream"). Minkä
asteen poliittista kypsyneisyyttä tämä todistaa noissa keväällisissä
"harkitsijoissa", sen jätän heidän itsensä ratkaistavaksi nyt, kun
hekin ovat julkisuudessa ilmoittaneet olevansa itsenäisyysmiehiä.
En salaa, kuinka mielenkiintoista on ollut nähdä heidän kehittyvän
"nuorten" tasalle ja ottavan hyvin ansaittua opetusta ja ojennusta
omalle kaikilla mahdollisilla patenttikyvyillä varustetulle
poliittiselle henkiruumiilleen.
Mutta palatakseni asiaan: jos joku irlantilainen kuulisi, että hyvin
monet suomalaiset herrasmiehet Pietarissa, kun Shpalernajan pojat
pääsivät hirsipuusta, ilmoittivat armollisesti antavansa heille
anteeksi heidän tekonsa, "vaikka se oli ollut Suomelle vahingoksi",
repäisisi hän varmasti huulensa kummastuksesta ristiin. Ja kun
hän lisäksi kuulisi, että taatut ja tulessa koetellut poliittiset
johtomiehet pudistivat epäillen päätänsä sen harkitsemattoman
menettelyn johdosta, että nuoret miehet tahtoivat tehdä jotakin
aktiivistakin isänmaansa vapauden puolesta, jäisi hän aivan
sanattomaksi hämmästyksestä. Hän ei voisi ymmärtää sitä, että
meillä ei tehty sanottavasti mitään viimeisten sortovuosien aikana
vapaustaistelumme hyväksi. Mikä tehtiin, sen tekivät yksityiset
Krestyn miehet ja harvat muut kansalaiset, mutta mitään yleistä,
esim. edes salaista kansan valistamista aikaisempien sortovuosien
malliin, ei vähääkään harjoitettu. Me tahdoimme järjestää vastarintamme
mahdollisimman mukavaksi ja vaarattomaksi itsellemme, jossa
onnistuimmekin niin perinpohjin, että olimme nukkua ijankaikkiseen
uneen.
Shpalernajan poikien teko oli oireellinen. Se oli ajan antama
merkki siitä, että aikaisempi, menestyksellä käytetty passiivisen
vastarinnan politiikka oli menettänyt tehonsa. Se ei ollut enää
ajanmukainen. Jos mieli kestää ja saavuttaa jotakin, täytyi siirtyä
aktiiviselle kannalle. Persoonalliset kärsimykset ja onnettomuudet
olivat otettavat lukuun, riskit olivat suurennettavat, oli astuttava
europalaiseen rintamaan ja tehtävä taistelu yleiseksi. Oli saatava
ääni joukosta kuulumaan yli tykkien jyskeen. Niin olemme joutuneet
ottamaan ensimäiset lapsen askeleet siihen malliin, jolla maailman muut
kansat koettavat itselleen vapautta hankkia. Hymyillen seuraavat ne
palleroisen ensimäisiä epävarmoja yrityksiä tähän suuntaan, ja joukosta
kuulemme sinn-feinarien rohkaisevan tervehdyksen. Olemmehan veljiä.
Venäjän irlantilaisia!
Aktiivisen toiminnan vaatimus kolkuttaa nyt kohta joka ovelle. Mikä
on edessämme, siitä on kuvaavana todistuksena Viron esimerkki. Venäjä
ei kohta jaksa ruokkia joukkojaan täällä ja silloin alkaa pakko-otto
virolaisten kokemaan tyyliin. Se merkitsee ryöstöä ja raiskausta. Ei
tarvitse olla suuri profeetta ennustaakseen, että me olemme aivan
varmasti luisumassa tällaista kohtaloa kohti. Snellmanin sanat:
"kansakunnan tulee luottaa ainoastaan itseensä" saavat silloin
ensi kerran meidän osallemme helppotajuisesti realista sisältöä.
Päättäväisellä puolustustaistelulla voimme jotakin pelastaa, muulla,
ellemme saa ulkoa apua, emme mitään. Meidän perustuslakimme ja
passiivinen vastarintamme vaikenevat silloin, kun olot rupeavat
kehittymään sille kannalle, jolla ne nyt jo ovat.
Toistaiseksi meidän aktivismiamme hoitaa kansamme eduskunta ja
silloinhan se on pätevissä käsissä. Sinä aikana, kunnes se kutsuu
meidät avuksi, on meidän totutettava mielemme pahimpaankin.
Valmistautukaamme!
* * * * *
Mutta asiaan: vanha fenianien puolue Irlannissa osoittaa
itsenäisyysvaatimuksessaan aivan ihmeellistä jäykkyyttä. En tahdo
sanoa, osoittaako se päämääräänsä pyrkiessään yhtä suurta taktillista
viisautta kuin järkähtämättömyyttä. Aatteen lujuus ja kestävyys
kuitenkin lopuksi ratkaisee. Tuskin oli se saippuoitu nuora päässyt
kuivumaan, jolla Roger Casement hirtettiin, kun sinn-feinarit puuhaavat
avoimesti uutta kapinaa ja maansa itsenäiseksi julistamista. En usko,
enkä luule heidän itsensäkään uskovan, että asiasta sillä tulisi täysi
todellisuus, mutta sen he saavuttavat, että koko Brittien keisarikunta
on levoton, jopa järkähtelee liitoksiaan myöten. Vapauden pyrkimys
viriää Indiassa ja Egyptissä, oikeus kohottaa päätänsä kaikkialla,
ja kuka tietää, minkälainen palo siitä vielä on seurauksena. Se on
sinn-feinarien henki, vanhojen Irlannin sankareiden, Sarsfieldin,
Emmetin, O'Connellin y.m. haamu, miljoonien maastaan ajettujen,
surmattujen, hirtettyjen, nälkään näännytettyjen ja raiskattujen
irlantilaisten koston henki ja oikeuden vaatimus, joka vie yön ja
päivän rauhan englantilaisilta. Tuo maailman kavalin ja itsekkäin
kauppiasrotu on osannut salata ne petomaisuudet, joita se on tehnyt
Irlannissa, mutta ne tulevat ilmi. Minä sanon teille, että Venäjän
tsaarin hirttotuomiot ja vierasten kansallisuuksien sorto oli lasten
leikkiä siihen menettelyyn nähden, jota "Iloinen Englanti" on
harjoittanut Irlannissa. Sille vetävät vertoja vain venäläisten ja
itävaltalaisten kenttätuomiot Unkarissa, veriteot, jotka ovat kauheassa
muistissa.
Me tiedämme liian vähän sortoa kärsivien kansallisuuksien
taistelumetoodeista. Joutavaa tutkia englantilaista, saksalaista,
ranskalaista y.m. kansaa ja kulttuuria! Tutkikaamme sinn-feinareita,
ukrainalaisia, puolalaisia, virolaisia -- mitä hyvänsä kansoja,
jotka kärsivät voimapolitiikasta. Ne kuuluvat meille, ne ovat meidän
veljiämme, niiden kanssa tehkäämme veriveljeyden liitto. Kun tunnemme
halua vedota historiaan, tutkikaamme esim. nykyhetkellä Irlannin
historiaa. Sieltä näemme, mikä on kysymyksessä, mikä meitä uhkaa ja
mitä meidän tulee uskaltaa. Me ymmärrämme, että meidän on kiireesti
perustettava suomalainen fenianien liitto, johon kuuluu jokainen mies
ja nainen, jolle Suomen täydellinen riippumattomuus on tinkimätön ehto
ja päämäärä.
* * * * *
Muuten, hyvät kansalaiset, asettukaamme tarkastamaan sitä kohtaloa,
jonka kynsissä nyt Viro vaikertelee. Me myönnämme kaikki, että
nykyisen venäläisen sotaväki-svabodan täällä vallitessa samanlainen
osa voi tulla eteemme milloin hyvänsä. Kysytään nyt: mihin saakka
ulottuvat meidän oikeutemme varustautua estämään sellaista, suojelemaan
itseämme moiselta tuholta? Täytyykö meidän _tyytyä_ siihen, että
hankimme salonkikiväärin patruunia pieneen rullarevolveriin, jonka
kuula ei tunge metrin päästä talvitakin läpi? Olemmeko saavuttaneet
siveellisen puolustusoikeutemme rajan sillä, että olemme hankkineet
muutamia kymmeniä patruunia ruostuneeseen haulikkoomme, jolla emme
osaa vastaantulevaan lehmäänkään? Vai onko mahdollisesti browningin
omistaminen samaa kuin velvollisuuden huipun saavuttaminen tässä
suhteessa? Epäilemme sitä. Tuntuu luonnolliselta, että sellaiseen
hätään joutuvalla kansalla kuin missä esim. Viro nyt on, on suorastaan
ei ainoastaan oikeus, vaan vieläpä mitä kipein velvollisuus hankkia
itselleen sellaista apua, jolla tuo kohtalo estettäisiin. Sen oikeuden
tunnustaa meille koko maailma, vieläpä Venäjän väliaikainen hallituskin
(joka on tuossa "tunnustustaidossa" sitten maaliskuun ihmeellisesti
kehittynyt). Mutta sellaisesta avusta, täytyy saada varmuus ajoissa,
muuten se tulee myöhään.
Kysytään nyt, kenen on sitten ruvettava sitä apua etsimään? Vastaus
on luonnollinen. Varustautuminen jo ajoissa estämään sellaista
mitä parhaillaan tapahtuu Virossa, on yksi niitä tehtäviä, jotka
kuuluvat eduskunnallemme. Se ei voi tätä kysymystä sivuuttaa, niin
"vaaralliselta" kuin se saattaa varovaisuussuunnan miehistä tuntuakin,
vaan sen täytyy tehdä tämäkin asia niin selväksi, ettei siitä jää
epäilystä ei venäläisille eikä muille. Ja siinä ei nyt saa pysähtyä
puolitiehen, vaan ellei Venäjän väliaikainen hallitus saa mitään
takeita rauhan säilymisestä meille annetuksi, on eduskunnan harkittava,
mitä siinä tapauksessa olisi tehtävä. Neuvoja ja keinoja aina löytyy,
kun on tarmokkaita ja rohkeita miehiä niitä etsimässä. Jos tätäkin
maallemme niin sanomattoman kipeätä asiaa ajetaan sinn-feinarimaisella
päättäväisyydellä, on siinä epäilemättä saavutettavissa ainakin enemmän
kuin ristissäkäsin svabodan raivoa valittelemalla. Ja se, ettei Venäjän
hallitus pysty itse hillitsemään aasialaisia laumojansa, vapauttaa
tietysti meidät kaikista velvollisuuksista ja suhdan ottamisista sitä
kohtaan. Katselkaamme siis kompassiamme, että olisimme selvillä vaaran
tullen ilmansuunnista.
* * * * *
Minua ovat jotkut rauhanmiehet moittineet siitä, että kiihoitan liiaksi
ja että vielä lisäksi kiihoitan rotuvihaan. Lupasin näitä pakinoita
kirjoittamaan ruvetessani ymmärrykseni mukaan pysyä totuudessa, ja
sen nimessä on minun nytkin sanottava: se on totta, minä harjoitan
kiihoitusta. Tarkoitukseni olisi vähillä voimillani kiihoittaa jokainen
suomalainen tulenpalavaan tilaan oman kansallisuutensa, vapautensa ja
tulevaisuutensa puolesta. Vasta kun siitä lähtisi meille ylin laki,
joka määräisi mielipiteemme ja toimintamme, niin että voisimme toivoa
innollemme sinn-feinarienkin hyväksymistä, vasta silloin saattaisi
jutella rauhallisemmassa äänilajissa. Mutta niin kauan kuin vieläkin
löytyy laajoja piirejä, jotka veltolla passiivisuudella suhtautuvat
esim. itsenäisyys- ja moneen muuhunkin kalliiseen kansalliseen
asiaamme, tekisi mieli joka kerta kun kynään tarttuu löytää sellainen
pommi, joka räjähdyttäisi heidän sydänverensä liikkeelle. Kansan tulee
olla mukana, ei ainoastaan järjen määräämillä politiikan urilla, vaan
myös sydämellä, palavalla ja valppaalla isänmaallisella tunteella,
joka yksistään kykenee valmistamaan sitä uhrauksiin ja uskallukseen,
joka yksistään antaa sille sen kestävyyden, mitä tässä öisessä
taistelussamme tarvitaan. Siis kiihoittavana, sotaisena kaikukoon
äänemme, tuikeana "taptona" hopeatorvesta taistelupäivän aamun
sarastaessa.
* * * * *
Mutta lopetanpa tarinan. Ilta on jo kulunut myöhälle ja nuotion tuli
räsähtelee hiljaa lähettäen silloin tällöin säkenen syksyiselle
taivaalle. Nuotion ääreen on leiriytynyt miesjoukko, joka on lähtenyt
ankaralle asialle: saamaan Suomelle miehuuden merkkiä, vapautta, asemaa
muiden rinnalla siinä kansojen rintamassa, joka pallomme päällä astelee
kohti arvoituksien ratkaisua. Ja syksyn tuuli, joka saapuu kaukaa
korpien povesta, kotiin jääneiden kattojen yli, tuo heille rohkaisevan,
kannattavan, innostavan tervehdyksen Suomen niemen kansalta: olkaa
lujat ja rohkeat, te seisotte meidän harteillamme!
Ja kuin sen tervehdyksen voimasta hulmahtaa levälleen punainen
leijonalippu. Kuinka se onkaan komea, kohottava, tuossa sotanuotion
valossa, sarkaisen aamun sarastaessa!
(3/11 17.)
Toveri Pavel Shishkolle ja hänen apulaiselleen J. Rähjälle
kohteliaimmin.
(Bolshevikien vallankumouksen jälkeen lokakuulla 1917 valittiin
jonkunmoiseksi venäläisten edustajaksi Helsinkiin "toveri Pavel
Shishko" ja hänen apulaisekseen sittemmin punakaartilaiskapinan ajalta
ja asekuljetuksistaan kuuluisaksi tullut Jukka Rahja.)
Arvoisat Toverit!
Nyt kun Teidän molempien persoonassanne demokraattisen aatteen
täydellisyys on astunut siihenkin paikkaan, joka tähän saakka on
Suomessa edustanut hallitsevan vallan niin sanoakseni huippua, ei
voida pitää sopimattomana, että minäkin, tavallinen sanomalehtimies,
käytän hyväkseni täten syntynyttä yhdenvertaisuuden tilannetta ja
haastelen Teille huoliani. Totuuden nimessä, jota aina olen koettanut
noudattaa, minä kyllä heti kiiruhdan myöntämään, että demokratia ei ole
astunut sydämeeni sosialismin välityksellä, vaan että kansanvaltainen
ajatustapani on kehittynyt porvarillisessa pimeydessä. Mutta siitä
huolimatta Te, toveri Shishko, ja Teidän toverinne Rähjä, ottanette
huoleni huomioon, jos ei muun vuoksi, niin siksi, että Teille tietysti
on tärkeätä tietää yhden porvarillisen sielun elämänymmärrys tällä
sakealla hetkellä. Suvaitkaa siis, veljet, kuunnella, kun esitän tässä
kaiken sen, mitä pelkään ja mitä toivon.
Meidän porvarillisten pelko ja sen aiheet ovat niin moninaiset, että
niitä on vaikea näin yhdessä paikassa esittää tajuttavasti ja lyhyesti.
Alotan sillä huomautuksella, että pelkäämme näinä hetkinä koko sen
yhteiskuntajärjestyksen, jonka olemme saaneet suurella vaivalla
pystöön alkaen vuodesta 1157, romahtavan läjään. Olemme nimittäin
huomanneet, että ne peruskivet, joille tuo yhteiskuntajärjestyksemme
on rakennettu, nimittäin turva henkeen ja vapauteen nähden,
yksityis-omaisuuden koskemattomuus, oikeus puolustaa itseään väkivaltaa
vastaan, tuomioistuimen loukkaamattomuus j.n.e., lueteltuina ehkä
hiukan sekavassa järjestyksessä, ovat yhtäkkiä ruvenneet ikäänkuin
järkähtelemään ja horjumaan. Yksityistä omistusoikeutta ei enää
tahdota tunnustaa, vaan julkisesti suunnitellaan m.m. maan omistuksen
lakkauttamista; henkemme ja vapautemme ei ole pitkiin aikoihin enää
ollut turvattuna, vaan voimme joutua milloin hyvänsä kiertelevien
rosvojoukkojen uhriksi; oikeutta puolustaa itseämme meillä ei
ole, sillä aseen hankkiminen sitä varten on meiltä kielletty, ja
niitä kansalaisia, jotka sitä yrittävät, uhkaa pikainen surma; kun
tuomioistuin yrittää panna lakiemme vaatimuksia täytäntöön, estetään
se raa'alla väkivallalla; pohjoismaiden kunnioitetuinta lakia,
käräjärauhaa, ei ole maassamme enää; naisrauha on ollut meillä kauan
tuntematon käsite, eikä ole paljon kehumista sen ikätoveristakaan,
toisesta kuuluisasta laista, nimittäin kirkkorauhasta. Kun
esimerkkiemme kukkuraksi lisäämme sen, mikä on meidän mieliämme mitä
kauneimmalla tavalla loukannut, nimittäin sananvapauden kieltämisen,
sanomalehden lakkauttamisen, rupeaa siinä sitten olemaan kaikki,
mitä vallankumouksen tohinassa kohmeloitunut pääpärkani saapi kokoon
haalituksi. Vääryys ja sorto ei supistu tähän likimainkaan, mutta enhän
voi paisuttaa valituskirjastani mitään laajaa asiakirjaa, ja supistun
siis lyhyeen.
Nyt on asia niin, toverit Shishko ja Rähjä, että meidän porvarillisessa
pimeydessä kehittynyt kansanvaltaisuutemme yksinkertaisesti
pitää ylläolevan vanhallaan ja loukkaamattomana pysymistä
kaiken kansalaisvapauden, kaiken ihmiselle sopivan ja arvokkaan
yhteiskuntaelämän ehdottomana edellytyksenä ja ehtona. Olemme saaneet
niin yksipuolisen kasvatuksen, ettemme todellakaan voi kuvitella mitään
elämän mahdollisuutta sen ulkopuolella, vaan meillä pimenee silmissä
kaikki niin pian kuin meiltä nämä edellytykset kielletään. Kun meistä
nyt näyttää siltä, että tässä suhteessa on näinä päivinä tulemassa
täysi pysäys, niin ymmärrätte, veljet Shishko ja Rähjä, "mi on mieli
miekkosien, porvarillisten ajatus!"
Sallinette nyt, asian edelleen valaisemiseksi porvarillisen
elämänymmärryksen kannalta, minun lausua vaatimattoman mielipiteeni
siitä, mikä on vienyt meidän maamme tällaisen kuilun partaalle.
Suonette anteeksi, jos yleisenä syynä ensin mainitsen, että sen on
tehnyt venäläinen valta Suomessa. Teidän kansanne ja valtakuntanne
vallanpito täällä on yleisenä syynä siihen kaikinpuoliseen sortoon ja
kurjuuteen, jota monta vuosikymmentä olemme saaneet kärsiä, ja vallan
siirtymiset teidän omassa keskuudessanne ovat olleet vain merkkejä
sorron muodon muuttumiselle meidän keskuudessamme. Eli, selittääkseni
asioita lähemmin.
Kun kukistitte tsaarivallan, luulimme, että nyt koittaisi meille sen
vapauden täysi mitta, jonka juhlallisesti, kuin ristiä suudellen,
olitte muiden liittolaistenne kanssa pienille kansoille vannoneet.
Mutta kauan ei Kerenskin hallitus ollut vallassa, ennenkuin saimme
huomata, ettei se ollut uskollinen todellisen vapauden pyhälle
aatteelle. Se ei yksinkertaisesti halunnut noudattaa vapauden käskyä
Suomeen nähden siinä laajuudessa kuin Venäjään nähden, vaan tahtoi
pitää meidät edelleen kansakunnalle arvottomassa holhouksessa, ja
suostuen vain siihen, mihin olosuhteet suorastaan pakottivat sen
suostumaan. Tästä johtui sen epäröivä, saamaton ja mihinkään pystymätön
politiikka, joka ei lopulta saavuttanut kenenkään kunnioitusta.
Erikoisesti vaaralliseksi meille muodostui sen politiikka siinä
suhteessa, ettei se alusta alkaen asettunut tarmokkaasti taistelemaan
venäläistä rikollisuutta vastaan Suomessa, vaan m.m. ikäänkuin meitä
masentaakseen ja pelottaakseen lisäsi täällä olevia venäläisiä
joukkoja, joita se ei kuitenkaan pystynyt hillitsemään. Tällä se, jos
nyt toteutuu, mitä me pelkäämme, on ottanut itselle historian edessä
sellaisen taakan, että se armottomasti lyyhistyy sen alle.
Minä kuulen, toveri Shishko ja toveri Rähjä, teidän riemastuneena
edellä sanomani johdosta huudahtavan: Aaaaaaaa!... Kerenskin
hjallitus hjuono hjallitus... kansa kjukistamas Kerenski
hjallitus... aaaa...vot! Mutta minä liikutan vakavasti päätäni
oikealta vasemmalle ja taas takaisin. Hjuono hjallitus, sanotte! Ja
kuitenkin sillä oli sydämellisen harras halu ylläpitää Suomessa ja
lisäksi vielä saattaa Venäjälläkin voimaan juuri nuo porvarillisen
elämän peruspylväät, jotka alussa luettelin, ja jotka ovat ainoat
järjellisen elämän edellytykset, mitä inhimillinen yhteiskunta tällä
karman asteella on voinut ulosfundeerata. Tosin siltä puuttui voimia
niitä toteuttaa, ja "moninaisissahan se puuttui muutenkin", mutta
se edusti kuitenkin tuota järjellistä ja oikeata periaatetta. Jos
hallitusta sen jälkeen tahdotaan parantaa, tapahtuisi se kai sillä
tavalla, että sille annettaisiin todellista voimaa käytännössäkin
toteuttaa tämä pelastavien edellytysten suunnitelma. Minä en tiedä,
miten toverit Lenin ja Trotski suhtautuvat tällaisiin porvarillisen
yhteiskuntajärjestyksen perustuksiin, mutta minä luulen, päättäen
sanomalehtitiedoista, heidän ohjelmaansa siinä suhteessa sellaiseksi,
että me porvarillisesti kansanvaltaiset immeiset menemme aivan
päästämme sekaisin. Otsallemme kohoaa syvän huolestumisen kolme ryppyä.
Mutta ennenkuin menen etemmäksi tässä kohdassa, saanen hiukan
viitata siihen, mikä esti esim. Kerenskin hallitusta luomasta
tuota -- porvarillisesti katsoen -- järjellistä yhteiskuntarauhaa.
En tahdo syventyä tämän laajan kysymyksen kaikkiin puoliin, vaan
tyydyn ainoastaan mainitsemaan sen, mikä on ollut julkisin Kerenskin
vastustaja, nimittäin n.s. bolshevismin. Kun Te, arvoisat toverit,
lukeudutte tähän valtiolliseen puolueeseen, jota minun nyt porvarina
pitäisi arvostella, käypi asemani suurta hienotunteisuutta vaativaksi
ja arkaluontoiseksi, etten sanoisi hengenvaaralliseksi. Bobrikoffia,
Obolenskia, Seyniä, Stahovitshia ja Nekrasovia saattoi puhutella kuten
Hämeessä sanotaan, "halkinaisesti", mutta eräs ääni sisässäni varoittaa
minua nyt valikoimaan sanani, kun ne kajahtavat demokraattisen vallan
täydellisyyden edessä.
Tartunpa siis uudelleen ainoaan terä-aseeseeni, kynään, ja uudistan
väitteeni, nimittäin että bolshevismi on estänyt yhteiskuntarauhan ja
järjellisen valtioelämän kehittymisen ei ainoastaan Venäjällä vaan
myöskin Suomessa. Sen vastuulle jäävät ensi kädessä ne taivaan kostoa
huutavat rikokset ja väkivaltaisuudet, joista sanomalehtemme ovat
joka päivä olleet tulvillaan. Kun nyt näiden molempain valtioiden
kohtalo on joutunut ainakin toistaiseksi tämän anarkistisen
liikkeen haltuun, ja sen mukana avautuneet kaikki mahdollisuudet
myös suomalaisille vastuuttomille voimille, niin kysytäänpä
totisesti Suomen porvarillisilta aineksilta kykyä pysyä koskessa
tukin seljässä, silloinkin kun se töytää vedenalaiseen kallioon.
Kun sellaisessa valtakunnassa kuin Venäjä kansalaissodan keskellä
ministeristö vakavasti ottaa ohjelmaansa m.m. maan yleisen valtion
haltuun ottamisen ja "jakamisen tilattomille", merkitsee se meidän
porvarillisen pimeytemme mukaan kaikkien elämän takeitten loppumista
ja uuden "smutnoje vremjan" alkamista, jossa vallitsee kaikkien sota
kaikkia vastaan. Kun Te, toveri Shishko, olette nyt keskuudessamme
jonkunmoisena tämän suunnan komisariona, jolla kai asiallisesti
tarkoitetaan entisen kenraalikuvernöörin valtaa, ymmärrätte, millä
tavattomalla jännityksellä odotamme bolshevismin ilmauksia täällä
meidän keskuudessamme ja Teidän suhtautumistanne niihin.
Me olemme nöyryytetyt ja kukistetut. Vaikka meillä on eduskunnassa
enemmistö, tiedämme siitä huolimatta, että onnemme ja menestyksemme
nykyhetkellä riippuu Helsingin matruuseista ja siitä vaikutuksesta,
mikä Teillä mahdollisesti heihin on. Me suorastaan nöyrästi pyydämme,
ettette sallisi meitä ainakaan vielä surmattavan ja ryöstettävän, vaan
että kaikesta huolimatta koettaisitte pitää yllä edes jonkunmoista
oikeutta, saada "hulluuteen jotakin järkeä". Kun Teidän valta-aikanne
loppuu ja bolshevismi on tukahdettu, on Teidän helpompi katsoa
taaksenne, jos näin menettelette.
Te pudistatte hämmästyneenä päätänne: "Bolshevismi kukistettu! Kuinka
se voisi tapahtua!" Minä uudistan väitteeni, sillä vakaumukseni on,
että ennenpitkää kaikki, jolla ei ole järjellistä pohjaa, olkoon
se hetkellisesti kuinka voimakasta tahansa, kukistuu, sillä muuten
me vaipuisimme raakalais-asteelle. Bolshevismilla ei ole elämisen
mahdollisuuksia, sillä sen oma sisäinen mahdottomuus tappaa sen.
Bolshevismilla ei ole yleensä toiminnan mahdollisuuksia millekään
muulle suunnalle kuin yhä enenevään sekasortoon ja anarkiaan päin.
Kuten kaikkia utopistisia ja fantastisia kansanliikkeitä vaivaa sitäkin
absoluuttinen todellisuustunnon puute.
Toverit Shishko ja Rähjä! Teidän edeltäjänne eivät ole tahtoneet
olla vallankumouksen suurelle vapausaatteelle uskollisia, vaan ovat
kaikin voimin koettaneet suomalaisten vapauspyrkimyksiä rajoittaa. Kun
nyt vallankumouksen lapsista teoriassa ihanteellisin, bolshevismi,
on vallassa, odotamme kaiken "muun hyvän" joukossa merkillisellä
uteliaisuudella, mitä se meille tässä suhteessa tarjoo. Omasta
puolestamme emme puhu vielä mitään, sillä viikon kuluessa voi paljo
tapahtua, mutta jonkun ilmiön haluaisimme siltäkin taholta nähdä,
ikäänkuin historiallisten kokoelmaimme täydennykseksi.
Ennenkuin lopetan tämän kirjeeni, jossa hyvin luultavasti näkyy se
hämmennys ja sekasorto, joka on vallannut meidät porvaripoloiset,
pyydän, ettei arvoisa vapaa kansanvalta lakkauttaisi tätä lehteä, jossa
se julkaistaan, ettei sen toimittajaa vangittaisi eikä pahoinpideltäisi
ja että meille porvareillekin yleensä säilytettäisiin edes se
sananvapaus, joka eräillä rajoituksilla oli esteetön tsaari Nikolai
II:nkin aikana. Itse oleskelen enimmät ajat piilossa perunakellarissa,
jossa minulla on aseena kauhean näköinen malajilainen nuija, jonka
muuan merikapteeni aikoinaan varasti havaijilaiselta päälliköltä,
kaksi malajilaista myrkytetä keihästä, kaksi tsulukafferilaista
assegai-keihästä, yksi alkuperältään epätietoinen keihäs, japanilainen
samurai-miekka, terävä kuin partaveitsi, Grafton-painetti, saksalainen
ratsuväen sapeli vuodelta 1813, kolme venäläistä sapelia, joista
jokainen on todistuksena sikäläisen teollisuuden kurjasta tilasta.
Kaikki nämä aseet, nuijaa lukuunottamatta, olen tietenkin saanut
saksalaisista vedenalaisista venheistä, minkä täten Teille, Herra
Komissario, tunnustan.
Tervehtäen demokraattisen vallan täydellistymistä merkitsen
kunnioittaen ja toverillisesti --
-- -- --
(10/11 17.)
Marraskuu.
Vaikka en tiedäkään, pääseekö tämä kirjeeni koskaan julkisuuteen --
lehtemmehän voidaan lakkauttaa milloin hyvänsä --, kirjoitan sitä
kuitenkin, sillä annan siten perään sille höyrynpaineelle, joka
uhkaa reväistä sydämeni rikki. Avoimesti tunnustan, että mieltäni
ovat sanomattomasti kuohuttaneet viime päivien oudot tapahtumat,
ja jos tarkoitus on ollut vain porvarillisen mielen ärsyttäminen
ja nöyryyttäminen, niin on "kansa" ainakin minuun nähden siinä
kokolailla onnistunut. Voidakseni ajatella niin kuin kansalaisen
tällaisessa tilaisuudessa pitää, täytyy minun kirjoittamalla saattaa
sieluni ristiriidat tasapainoon, aivan niinkuin sosialistit usein
pyrkivät samaan tulokseen torikokouksilla ja mielenosoituksellisilla
ponsilauseilla.
Porvarillisessa tyhmyydessäni en ensinkään ymmärrä, miksi juuri
nyt täytyi turvautua suurlakkoon. Vaalilakimme on maailman
kansanvaltaisimpia ja vaalimme saimme suorittaa aivan täydessä
rauhassa; eduskunta, joka niissä valittiin, on varmasti maapallon
radikaalisimpia. Voineepa väittää, että m.m. edustaja Ingman, joka
sosialisteille lienee jonkunmoinen patavanhoillisuuden lihaksitulo
ja oikeiston musta pöpö, saisi esimerkiksi Englannissa Labour Partyn
johtajilta sangen paljon hyväksymishuutoja yhteiskunnallisista
mielipiteistään; hänen valjakkotoverinsa professori Ståhlberg
on taas tietääkseni aina ollut yhteiskunnallisissa kysymyksissä
radikaalien uudistusten mies, joka ei ole koskaan asettunut
poikkiteloin silloin kun on ollut uudistustyöstä kysymys. Vain se
seikka, että he vaativat näissä puuhissa mitä ankarinta asiallisuutta
ja tarkoituksenmukaisuutta, on tehnyt heistä "oikeistolaisia";
sellaisiksi tuomitsevat heidät m.m. ne monet "radikaalit", jotka ovat
aivan epätoivoissaan siitä, etteivät löydä mielestään kyllin mahtavaa
huutotorvea, jolla mylviä ilmoille suunnatonta edistysmielisyyttään.
Ja vaikka sosialistimme ovatkin eduskunnassa hiukan vähemmistössä, on
heidän asemansa kuitenkin niin voimakas, että porvarillinen enemmistö
olisi yhteiskunnan rauhan tähden suostunut kaikkiin niihin asioihin,
joita sosialistit todella tahtovat, ja ilman muuta painostusta kuin
mikä parlamentaarisin keinoin tulee kysymykseen.
Se joka väittää, että kansan valtiollisen edustuksen
epäkansanvaltaisuus, uudistusvihollisuus, yksipuolinen ja vanhentuneen
vaalilain, pohjalla tapahtunut kokoonpano, kansan päivänselvien
oikeuksien ja verisesti välttämättömien elinehtojen kieltäminen olisi
aiheuttanut suurlakon, puhuu siis perättömiä eikä voi perustella
väitettänsä pienimmälläkään järjellisellä tosiasialla. Katsokaamme,
oliko yhteiskunnassamme mitään muuta ilmiötä, joka olisi sen
aiheuttanut tai oikeuttanut, ilmiötä porvarillisten puolelta, sillä
heitä vastaanhan lakko oli suunnattu.
Porvarilliselta taholta ei tietääkseni ole harjoitettu Suomessa
ainakaan viime aikoina mitään kansalaisvapauden sortoa. He ovat
tosin olleet sitä mieltä, että rikolliset on rangaistava, varkaat
ja murhaajat heitettävä torniin, mutta sen käskee vanha Ruotsin ja
Suomen laki. He eivät ole vanginneet ketään viattomasti, eivät ole
pitäneet ainoatakaan kotitarkastusta eivätkä ole esiintyneet ase
kädessä mitään kansalaisryhmää vastaan. Mikäli heidän sanomalehdistään
on voinut päättää, ovat he suunnanneet kaiken voimansa ja kykynsä
saavuttaakseen ensinnäkin isänmaallemme niin suuren vapauden ja
itsenäisyyden kuin mahdollista ja kansalaisille niin suuren vapauden ja
väljyyden elinkeinojensa ja oikeuksiensa nauttimisessa kuin tällaisena
aikana ikänä ajatella ja suunnitella voi. Parhaalla tahdollaankaan ei
voi keksiä mitään kohtaa, joka oikeuttaisi asettamaan porvarillisen
yhteiskuntaluokkamme nykyisen suurlakon maalitauluksi. Se ei tosin ole
astunut pirttinsä edustalle ja jakanut omaisuuttansa ohi kulkeville
otsatukkajätkille, mutta sitä eivät ole tehneet ne sosialistitkaan,
joilla on omaisuutta. Päinvastoin täytyy kylmästi tarkastaen myöntää,
että jos jollakin luokalla olisi nykyoloissa ollut syytä tehdä
suurlakko, niin kyllä se olisi ollut juuri porvarillinen luokka.
Heti vallankumouksen jälkeen ruvettiin sitä kiusaamaan laajalla
ja järjettömällä lakkoliikkeellä, niillä kuuluisilla tuhansilla
lakoilla, joilla m.m. kaikki maataloustyöt hetkeksi lamautettiin.
Koko sen merkitys ja tarkoitus yhteiskunnassa saatettiin mitä
raaimmalla ja kauheimmalla sanomalehtisodalla epäilyksenalaiseksi.
Sen kansalaisoikeudet pantiin persoonallisella väkivallalla vaaraan
ja kaikki sen elämisen ehdot saatettiin vähitellen epävarmoiksi.
Tarkasti asiaa miltä puolen tahansa, aina vaan täytyy myöntää, että
porvarilliset eivät ole tehneet vallankumouksen päivien jälkeen mitään,
joka oikeuttaisi toisen yhteiskuntaluokan tekemään heitä vastaan
suurlakkoa. Toisaalta täytyy todellisten syiden löytyä.
Olisiko mahdollisesti sekasorto elintarve-alalla antanut lakkoon
aiheen ja olisiko porvaristolla ollut mahdollisesti sillä suunnalla
syntejä, jotka olisivat saaneet lakon suuntautumaan sitä vastaan?
Ne jotka elintarpeita tässä maassa tuottavat, ovat enimmäkseen
porvarillisia. Huolimatta siitä, että sosialistit ovat lakoilla ja
kaikella mahdollisella ynseydellä heidän työhönsä suhtautuneet, ovat
he koettaneet täyttää elintarpeiden tuottovelvollisuutensa. Siten
syntyneitä varastoja on hoitanut hallituksemme, ja nimenomaan sen
lain pohjalla, joka on syntynyt sosialistien toimesta ja heidän
erikoisesta vaatimuksestaan. Elintarvelautakunnissa on kaikissa
voimakas määrä sosialisteja, eivätkä he ole olleet niissä sanottavasti
koskaan porvarillisten kanssa eri mieltä, jos kysytään, kuka meillä
on tuottanut elintarveasiain käytännöllisessä järjestelyssä ja
elintarvelain määräysten toteuttamisessa todella suurinta häiriötä,
jopa antanut yleisen merkin siitä, ettei niitä tarvitse totella, niin
totuudenmukainen vastaus ehdottomasti kuuluu: meidän sosialistimme.
Nuo elokuiset svabodat Helsingissä, Turussa ja Oulussa olivat m.m.
sellaisia merkkejä ja todistuksia, joiden voimaa ei saada pois
pestyksi millään selityksillä. Ne ilman muuta sanoivat päättömälle
kansalle, ettei "herrain elintarvelakeja" tarvitse totella. Ne tekivät
valtion elintarvepolitiikan kokonaan hervottomaksi ja sen määräykset
hiljaisuudessa tehottomiksi. Olisipa merkillistä, jos sellaisten
tapausten jälkeen voitaisiin järkisyillä väittää, että elintarvekurjuus
on porvarillisten vikaa. Me porvarilliset olemme tuottaneet
elintarpeet, te, sosialistit olette yrittäneet niitä jakaa, kenen on
syy, ettette onnistuneet?
Syy ei siis voi olla tässäkään. Katsokaamme, olisiko yhteiskunnassamme
mitä muuta yleistä ilmiötä, joka olisi saanut työväenluokan tarttumaan
tällaiseen tuhoisaan voimakeinoon. Mieleen tulee silloin ehdottomasti
n.s. porvarillinen suojeluskaarti.
Sehän on etupäässä joutunut sosialistien vainon uhriksi. Ehkä siis se
olisi tämän kansanliikkeen aiheena? Mutta aivan selväähän on, että
sosialistien johto sekä ymmärtää että myöntää, että tuo kaarti on pantu
pystöön koko yhteiskunnan suojelemiseksi ulkoa tulevaa väkivaltaa
vastaan. Sen perustamisen syyn on saanut lukea sanomalehdistä
järkyttävän tarkoin joka päivä. Typerät laumat voivat olla tälle
sokeita, mutta politiikkaan ja yhteiskuntaelämään paljon osaa ottaneet
miehet eivät, ja siksi tämä ei riitä suurlakon syyksi.
Olisiko asia ehkä niin, että sosialistimme vapaudenrakkaudessaan ja
suojellakseen yhteiskuntamme kalleimpia oikeuksia, kansalaisvapautta,
oikeuden pyhyyttä, kodin rauhaa, persoonallista loukkaamattomuutta,
ja muuta sellaista, jonka täytyy olla yhteistä porvarillisten kanssa,
olisivat suunnanneet iskunsa venäläistä sotaväkeä ja muuta sortovaltaa
vastaan, jotka ovat näitä asioita joka päivä ja monella muotoa
törkeästi loukanneet? Jos niin olisi, niin pitäisin minäkin keinoa
tehdyn pahan vertaisena voimaan ja suuruuteen nähden. Siinä olisi ollut
teoreettinen aihe suurlakollekin. Se olisi ollut epätoivoinen yritys,
mutta riittävää aihetta siihen ei totisesti olisi puuttunut. Mutta
niin ei ole ollut. Venäläiset eivät ole sortoteoillaan keskuudessamme
antaneet sosialisteillemme lakon aihetta. Päinvastoin: hehän ovat mitä
makeimpia ystäviä! Venäläisten komentosanojen kaikuessa, venäläisten
pistimien uhatessa, venäläisten sortomenetelmäin mukaan on täällä
keskuudessamme tehty veristä oikeuksiemme ja kansalaisvapautemme
pilkkaa. Mikä ikuinen häpeä, lähtemätön tahra suomalaisen työmiehen
otsalla!
Mutta olisiko bolshevikien vallankumous Pietarissa voinut antaa
sosialisteille todellisen aiheen suurlakkoon? Voimmeko vakavasti uskoa,
että he yhtymällä siihen ovat todellakin luulleet voivansa saavuttaa
täällä etuja, joita ei olisi saatu ilman lakkoa? Suuret laumat tietysti
sellaista voivat kuvitella, vähänkään mukana olleet eivät. Bolshevikien
kapina Pietarissa ei tietysti ollut meille minkäänlainen suurlakon aihe
ja syy.
Siinä olemme!
Vaikka etsisin maat ja taivaat, en löydä ainoaakaan _järjellistä_
syytä eilen päättyneeseen suurlakkoon, ja se on lohduttomin tulos,
mitä ajatella saattaa. Mitä on sanottava kansasta, joka ilman mitään
aihetta syöksee koko maan sellaiseen laittomuuden ja anarkian tilaan,
jossa viime vuorokaudet on oltu? Millä kehityksen ja kypsyyden
asteella onkaan se kansanluokka, joka ryhtyy tällaiseen _pelkän sokean
alaluokkavihan ja verenhimon ajamana!_
Meille ei jää tässä murhaajienkin keskellä muuta keinoa kuin taas
uudemman kerran ruveta korjaamaan sitä mitä on hävitetty. Se tuntuu
raskaalta, mutta se on tehtävä. Emmehän voi ruveta tästä maasta
poiskaan muuttamaan? Ne ovat nuo järjettömät työmieslaumatkin, jotka
ovat keskuudessamme äsken murhatöitä suorittaneet, meidän onnettomia
kansalaisiamme, joiden rinnalla meidän kaikesta huolimatta täytyy
koettaa luoda siedettävät elämisen ehdot. Tämä on mielestäni se ura,
jolle sisuansa hilliten nyt täytyy koettaa ajatuksensa ohjata.
Mutta siitä on näissäkin oloissa jyrkästi pidettävä huoli, että laki
ei nuku. Lain henki ei kuole maastamme sosialistien määräyksellä.
Murhaajat ja kaikki, jotka ovat tehneet itsensä syypäiksi sellaisiin
tekoihin, joita ei mitenkään voida poikkeustiloillakaan perustella,
ovat saatettavat lain mukaiseen rangaistukseen. Jos se ei onnistu nyt,
täytyy sen onnistua myöhemmin. Lailla juuri on kansa kasvatettava ja
sen vaatimukset ovat pyhinä pidettävät. Aseiden keskellä se saattaa
pakosta levätä, mutta se hijoo miekkaansa levätessään. Ellemme pyri
tähän kaikesta huolimatta, saamme jakaa sosialistiemme häpeän.
Miten onkaan tunnelmamme nyt? Luulen, että me porvarilliset ajattelemme
niin yleisesti koko kansamme kannalta, että meidät tällä hetkellä,
tuon surkean lakkoasian vuoksi, kärsimyksistämme huolimatta valtaa --
ei viha -- vaan syvä suru, häpeä ja nöyryytyksen tunne. Kunpa ei suuri
asiamme olisi nyt menettänyt otollisinta tilaisuuttansa!
(20/11 17.)
Agitaattorille.
Sanomalehdissä on kerrottu Teidän kiihkeässä, kansanpuhujan kaikkia
taikakeinoja käyttävässä puheessa punakaartin kokouksessa lopuksi
vaatineen, että silloin vankina olleet suojeluskaartilaiset
"luovutettaisiin tuomittaviksi venäläisille miehille." Tämä Teidän
vaatimuksenne oli minulle kuin salaman välähdys pimeydessä: se paljasti
häikäisevällä räikeydellä sen henkiolemuksen laadun ja kokoonpanon,
joka on määräävä Teissä ja todennäköisesti suurimmassa osassa Teidän
tovereitanne. Sallinette, että koetan lukijoilleni kuvata, mitä näin,
että hekin tietäisivät, keiden kanssa olemme tekemisissä.
Teidän elämänuranne on minulle sangen selvä, vaikka en tiedäkään siitä
ainoatakaan vuosilukua tai muuta sellaista. Te olette todennäköisesti
suomalaisen työmiehen poika, joka on käynyt läpi työmiehen elämän
sellaisena kuin se tässä maassa esiintyy, kokenut kovaa, jos isä on
ollut laiska tai juoppo, viettänyt yleensä onnellisen lapsuuden, jos
isä on ollut raitis ja ahkera. Te olette parhaassa tapauksessa käynyt
läpi kansakoulun ja saanut sieltä ensimäisen himmeän aavistuksen
suuresta maailmasta ja siinä myllertävistä pyrkimyksistä ja aatteista.
Ja hyvin luultavaa on, että kaikista onnettomuuksista huolimatta
Teidän ympäristönne lapsuudessanne yleensä oli omiaan kasvattamaan
Teistä kunnon miestä, ohjaten Teitä rehellisyyteen, kunniantuntoon,
ahkeruuteen, hyviin tapoihin, jopa isänmaanrakkauteenkin. Niin, menenpä
niin pitkälle, että uskon Teidänkin joskus tunteneen rakkautta Suomen
maahan ja sen kansaan, olleen ylpeä siitä, että olitte suomalainen, ja
olleen valmis sitä puolustamaan vääryyttä ja sortoa vastaan. Näillä
ihanteilla oli Teidät kotinne ja ympäristönne varustanut, antanut
Teille köyhyydestä huolimatta kauniit matkaeväät, kun lähditte maailman
rantaa kulkemaan.
Jos elämänne nyt olisi sattunut sellaiseen aikaan, jolloin ei olisi
tapahtunut mitään maailmankäsityksiä murtavaa, olisitte voinut pitää
nuo ihanteenne, säilyttää itsessänne sen sopusoinnun, joka on yksilön
onnen ehto, ja kuolla kansalaisena, jonka saavuttamaa henkistä tasoa
on yhteiskunnalliselta ja sivistysarvoltaan pidettävä sangen korkeana.
Teistä olisi kehittynyt tuo menneen ajan suomalainen työmies, jonka
hyvät avut, rehellisyys, ahkeruus, kunniantunto ja isänmaanrakkaus
kyllä muistetaan, vaikkakin ne nyt ovat käymässä valitettavasti yhä
harvinaisemmiksi. Ne aivot, jotka Luoja oli pannut kallonne onteloon,
olivat nimenomaan luodut tällaista elämänuraa varten; siihen niillä
oli monien polvien hankkima perintätaipumus osoittajanaan ja siihen
käytettyinä olisivat ne koituneet yhteiskunnallemme suurimmaksi
hyödyksi.
Mutta kohtalo viskasi Teidät tänne silloin, kun maailmassa alkoivat
puhaltaa uudet tuulet. Kuin erämaan samum- tai sirocco-tuuli tunkeutui
Teidän sydämeenne ja sieluunne yhdellä kertaa sekava määrä mitä
moninaisimpia asioita. Ne saapuivat kaukaa kuin salaperäiset linnut,
istuivat olkapäällenne ja valoivat korvaanne yhä uutta ja uutta,
kunnes sielunne oli kauheassa käymistilassa ja siellä vallitsi
sanoin kuvaamaton kaaos ja sekasorto. Toiset noista linnuista olivat
valkeita, toiset mustia, toisilla suussa öljypuun lehvä, toisilla
myrkkymarja. Ja huolimatta niistä ihanteista, joita tämä uusikin aika
Teille antoi, joista kaunein on taistelu oman yhteiskuntaluokkanne
aineelliseksi, ehkäpä henkiseksikin hyväksi, ette jaksanut kestää tuon
uuden aatemäärän painoa. Kun istuitte pönttönne nenässä -- voittehan
nimittäin olla suutarikin -- ja pikilankaa punoessanne imitte näitä
aatteita sosialistisesta kirjallisuudesta sellaisena kuin sitä on
meillä tarjottu, tapahtui Teidän aivoissanne suorastaan sairaloinen
muutos. Nehän olivat aiotut ajattelemaan sen ohjelman mukaan, jonka
niille oli luonut vuosisatojen ympäristö ja perintävaistot, joten
ne, kun uuden ajan kuohu ryntäsi sisäänne väkivallalla kuin olisivat
henkiset ovenne avatut paineteilla, eivät enää kestäneet, vaan
muuttuivat kokoonpanoltaan, sairastuivat, pehmenivät, joutuivat
yhteiskunnallisen raivotaudin uhriksi.
Kun Te tuon silmänräpäyksen jälkeen nousitte pönttönne nenästä,
olisitte varmaan itsekin kauhistunut, jos olisitte sillä hetkellä
aavistanut, mihin kaikkeen Te nyt olitte mahdollinen. Te ette sitä
sillä hetkellä ymmärtänyt, mutta nyt Te sen jo ymmärrätte, sillä
syvälle on jälkeenne painunut se ahkion ura, jota olette kulkenut, ja
kauas loistavat syksyiseltä lumelta punaiset veritahrat. Te voitte
nyt itsestänne todistaa, että olette kypsynyt tekemään kaikkea sitä,
mikä on ollut Kainin jälkeläisille luonnollista, että veljen veren
ääni kaikuu Teidän korvissanne, ei kauhistavana muistona entisestä
raamattutunnista, vaan tuoreena tapauksena omalta uraltanne. Sillä
hetkellä kun laukaisitte kiväärin viattomaan nuorukaiseen hänen äitinsä
silmäin edessä, isään hänen vaimonsa nähden, saatoitte sanoa koko
maailmalle: "Nyt olen yhteiskunnallinen raivohullu, jonka toiminta
lankeaa kaiken sen ulkopuolelle, minkä mukaan tähän saakka on eletty!"
Katsokaamme, mitä olitte tämän muutoksen kautta menettänyt.
Olette menettänyt kaiken sen, minkä tämän maan kulttuuri oli
aikaisemmin Teillekin antanut: käsityksen hyvän ja pahan rajasta;
rehellisyyden tunnon ja kaipuun; kaiken maailmankatsomuksen, joka
pitää yllä ihmisen siveellistä voimaa; käsityksen vapaan kansalaisen
oikeuksista ja velvollisuuksista lainalaisessa yhteiskunnassa;
tietoisuuden siitä, että olette suomalainen, jolla on isänmaa ja
velvollisuudet sitä kohtaan; käsityksen rehellisen työn arvosta
ja kyvyn nauttia työn ilosta; yleensä kaiken sen, jonka terve ja
onnellinen yhteiskunta edellyttää hyödyllisiltä jäseniltään. Mikä ihana
kokoelma kalliita ja arvokkaita aarteita, kansalaishyveitä, jotka ovat
luoneet kaiken sen, mikä maailmassa tähän saakka on kulkenut suuren
ja kauniin nimellä! Mistä ne otetaan pois, sinne jää kauhistuttava
tyhjyys, se valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita!
Te olette kuitenkin saanut sinne jotakin sijaankin, sekavan kokoelman
uusia aatteita ja "ihanteita". Ne ovat tunkeutuneet kalloonne
sosialidemokratian nimellä. Mutta kun aivokudoksenne ei ollut luotu
tällaiseen, ette voinut omistaa itsellenne maailmankatsomukseksi
sitä, mikä on todelliselle sosialidemokratialle oleellista, nimittäin
lämmintä ja ihanteellista pyrkimystä oloja kohti, joissa yhteiskunnan
onnellisuusvarat koituisivat tasan kaikkien sen jäsenten kesken. Te
ette voinut ymmärtää tuon opin ydintä, joka on rauha ja rakkaus,
vaan niinkuin terveellinenkin juoma on toisille myrkkyä, muodostui
sosialidemokratia siksi Teillekin. Se pani Teissä alkuun käymistilan,
joka muutti Teidän verenne sapeksi, ja tuloksena on se kauhistuttava
olio, joka punakaartilaisen nimellä suorittaa hirmutekoja keskellämme,
joka istuu jopa kansanedustajana eduskunnassa ja jäsenenä työväen
vallankumouksellisessa neuvostossa. Jos nuo suuresti ajattelevat
ja lämminsydämiset ihmiskunnan ystävät, jotka ovat sommitelleet
sosialismin opin ehkä hiukan pingoittuneissa aivoissaan, olisivat
näkemässä, minkälaisessa haamussa heidän aatteensa kannattajat ja
esitaistelijat Suomessa esiintyvät, niin he nousisivat kuolleista
pannakseen vastalauseen. Samoinkuin inkvisiittori poltti ihmisiä
Kristuksen oppi kourassaan, samoin nämä vetoavat sosialismiin
murhatessaan ihmisiä ja ryöstäessään. Silloin kun ihmiskunta saa
sanotuksi jotakin, joka utopian tavoin mahdollisesti hipaisee sitä
suurinta totuutta, silloin myös ilmestyy niitä, jotka kääntävät tuon
utopian lähimmäistensä ja itsensä järkyttäväksi onnettomuudeksi. Vika
on siinä, kuten alussa sanoin, että aivot eivät kestä utopian painoa,
vaan muuttuvat sairaloisiksi, pehmenevät.
Kun Te, punakaartilainen, olitte kehittynyt suunnilleen tälle asteelle,
rankaisi Luoja Suomea sillä kauhealla erehdyksellä, että kaikille
teille, jotka parhaillaan olitte sairastuneet yhteiskunnalle mitä
vaarallisimpaan sosiaaliseen hulluuteen, annettiin samat valtiolliset
kansalaisoikeudet kuin niillekin, joiden aivoissa vielä oli massa
terve. Kuinka tuhoisaksi se erehdys on arvioitava, se jääköön tässä
sanomatta, mutta siitä koitui koko maallemme ja kansallemme outo
turma. Sen tähden kiemurtelee nyt pieni valtiomme kuolon tuskissa,
sisällisen mätähaavan uhrina, hetkellä, jolloin sen pitäisi päinvastoin
syntyä uudelleen ihanana ja vapaana. Sen tähden on eduskuntamme tätä
kirjoitettaessa kuin hajallaan, ja sen tähden punaa kansalaisten
veri syksyn valjua ensimäistä lunta. Kas siinä seurauksia aivojenne
toimintayrityksistä, sitten kun niissä oli tapahtunut tuo tuhoisa
ainesmuutos! Luoja tietää, mikä olisi paras lääke ja onko sitä.
Te sosialidemokraattiset agitaattorit, punakaartilaiset,
kansanedustajat, piirisihteerit, sanomalehtimiehet, te lukemattomat
"puhujat" ja muut "tietomiehet", teidät kyllä tunnen. Kuinka säälittävä
onkaan aina mielestäni ollut teidän sielullinen kokoonpanonne, jolle
pääleiman on antanut mitä alastomin ja sokein luokkaviha, silmitön
kateus ja alaluokan luihu raivo parempiansa ja etevämpiänsä kohtaan.
Te esiinnytte aina suurisuisesti "suomalaisen työmiehen" nimessä ja
panette hänen niskaansa kaiken mitä teette. Mutta minä sanon teille:
vaikka olette todella onnistuneetkin aivan valitettavassa määrässä
turmelemaan suomalaisen työmiehen, niin vielä elää hänessä kuitenkin
sitä vanhaa henkeä, sitä, joka teki hänestä kunnioitetun kansalaisen
ja korkealla siveellisellä tasolla olevan ihmisen, joka antoi hänelle
voimia olla oma itsensä, yksilö, eikä mikään sokeasti johdettava
lauma-eläin. Viime viikkojen hirmutöillänne olette te varmasti saaneet
hänet entistä selvemmin ajattelemaan, kuinka surkealla tavalla hänet on
petetty ja mitä kaikkea hänen nimessänsä on tehty. Siitä ajatuksesta
kasvaa se liike, joka lopuksi on teidän turmionne.
Kaksi viikkoa sitten ennustin tällä paikalla, että bolshevikit ovat
tuomitut menettämään pelinsä oman sisäisen mahdottomuutensa tähden,
koska heillä ei ole edellytyksiä viedä yhteiskuntaa mihinkään muualle
päin kuin anarkiaan. Ennustukseni ei toteutunut. Mutta kun se kerran
lähtee laskemaan, laskeutuu se ainaiseksi, ja jääpi Venäjän historiaan
kaikkinaisen kauheuden, älyttömyyden ja ylimmäisen tolkuttomuuden
muistopatsaaksi. Paras keino hulluuden hävittämiseksi, bolshevismin
tuhoamiseksi, on bolshevismi itse! Samalla tavalla käy meilläkin. Siitä
hetkestä, jolloin teitte ensimäisen kansalaismurhan ja sen puolueena
hyväksyitte, iskitte ensimäisen naulan suomalaisen "sosialidemokratian"
ruumisarkkuun. Se liike on tuomittu ainaiseksi tässä maassa ja tulee
varmasti häviämään, ja parhaat sen hävittäjät olette te itse. Työllänne
ja toiminnallanne te väkiselläkin ajatte kaikki kunnolliset ainekset
meidän riveihimme, ja toivottavasti silloin nähdään, että maassamme on
sentään vielä enemmistö niillä, joiden papinkirja on puhdas.
Kuinka onkaan tämä maa valittanut ja kärsinyt sotilasrosvojen ja
-sortajien kynsissä. Kuinka olemme hävenneet katkerasti sitä, että
naisemme ovat niin surullisen lukuisasti unohtaneet kunniansa ja
häväisseet itsensä! Kahta surkeampi on asemamme nyt, kun kokonainen
yhteiskuntaluokka ikäänkuin tämän kaiken kukkuraksi lainaa tuolta
naistensa häpäisijältä aseet murhataksensa omia kansalaisia,
veljeilläksensä sisarensa, äitinsä ja morsiamensa raiskaajan kanssa!
Sehän on alaston tosiasia, kauhea nähdä kirjoitettuna ja painettuna,
mutta tosi siitä huolimatta. Voiko viheliäisempää esimerkkiä jonkun
kansanluokan kypsymättömyydestä ja mihinkään kelpaamattomuudesta
koskaan saada!
Vallankumouksen jälkeen me luulimme teistä jotakin, kun te suurin
sanoin puhuitte muka Suomen sorretusta asemasta ja "nuorukaistemme
jaloista teoista". Muistaakohan Oskari Tokoi silloiset sanansa?
Kuinka mahtavasti esiintyikään tämä muka "valtiomies" silloin
eduskunnassamme, saaden todellakin helppohintaisia aploodeja meiltä
herkkäuskoisilta. Polttakoon tulena se kiitos nyt hartioitanne,
Te entinen nuorsuomalainen maakauppias, jonka poliittinen osa on
nyt kerta kaikkiaan loppuun leikitty. Punakaartin hartioilla ette
nouse, vaan on sekin todistus siitä syvyydestä, mihin putositte sen
kuuluisan voi-ohjelmanne kanssa, jonka elokuulla akkojen kokouksessa
Senaatintorilla hyväksyitte. Se oli "valtiomiehen" ohjelma, joka
totisesti oli laatijansa arvoinen!
Me Suomen porvarilliset olemme aina tahtoneet olla veljiä kaikkien
kansalaistemme kanssa. Minä olen ollut kansalaisena ja ihmisenä
tasa-arvoinen karjapiikani kanssa, vaikka en olekaan esittänyt hänelle
lähempää tuttavuutta. Olen kunnioittanut torppariani yhtä suuresti
kuin naapuriani tilanomistajaa, vaikka en olekaan käskenyt häntä
vierashuoneeseeni nukkumaan. Tätä ette te, agitaattorit ja puhujat,
ole tahtoneet sallia. Te ette ole hinnalla millään suvainneet, että
me olisimme saaneet säilyttää hyvät välimme työväkemme kanssa, vaan
olette kaikin mahdollisin keinoin usuttaneet sitä kimppuumme. Varokaa
ettemme mekin kohta julista: "Olkoon niin! Olkoon meitä tässä maassa
kaksi eri luokkaa, patriisit ja plebeijit, kuten haluatte." Silloinhan
olisi luokkatietoisuus täydellinen ja ohjelmanne suoritettu siltä
kohdalta. Luuletteko, että siitä olisi teille ja työväelle todellakin
etua! Luuletteko saavanne pienintäkään uudistusta toimeen ilman meidän
apuamme, edes kunnollista lakipykälää laadituksi käyttämättä meidän
kokemustamme. _Me_ tiedämme, että jos mieli tässä maassa saada luoduksi
jotakin pysyväistä, sen täytyy tapahtua _kaikkien kansanluokkien
yhteistyöllä_. Sitä _estämään_ pyritte te, ja se on ollut toistaiseksi
teidän ainoa pyrkimyksenne.
Siksipä juuri teidät täytyy saada hävitetyksi. Ja se sija, jossa
olette kasvaneet, pitää polttaa ja tervata, ettei louhikäärmeelle enää
kasvaisi uusia päitä! Sillä tämä maahan _täytyy_, Herran nimessä,
lopultakin saada vapauden ja edistyksen tielle!
(24/11 17.)
Illanvietto saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille.
Tässä kirjoituksessa kerrottu "uni" on vapaankäden maalaus eräästä
yksityisestä illanvietosta, joka pantiin toimeen sotavankeudesta
karanneille saksalaisille ja itävaltalaisille upseereille Helsingin
Pörssiklubilla noin viikkoa ennen kirjoituksen päiväystä. Upseerien
takia ei asiasta tahdottu silloin sen selvemmin kertoa. Pakolaiset
autettiin Helsingistä edelleen ja pääsivät onnellisesti kotimaahansa.
* * * * *
Se vuosi, joka nyt lähestyy loppuansa, jättää maailmanhistoriaan
syvemmän jäljen kuin mikään edeltäjänsä. Suurvaltasodan hirmukuloa
vastaan viritti se vastavalkean, Venäjän vallankumouksen, joka jo
tapauksena sinänsä hakee vertaistaan, tulkoot vaikutukset minkälaisiksi
hyvänsä. Olipa kuin olisi hirvittävän rovion reuna ruvennut sihisten
sammumaan, kun siihen vallankumouksen toimesta suunnattiin rauhan
pyrkimyksen ja sotaan kyllästymisen kylmä vesisuihku. Ei rohkeinkaan
mielikuvitus olisi ikinä voinut uneksia kaikkea sitä, mitä tämä outo
vuosi on mukanaan tuonut!
Katsokaamme vain kaikkia niitä ihmeitä, joita on meidän suomalaisten
keskuudessa ja hyväksi tapahtunut, jättäen rajojemme ulkopuolella
tapahtuneet yliluonnolliset asiat muille. Masennuksen ja sorron joulua
1916 tuskin muistamme, ja se mieliala, jolla otimme vastaan vuoden
1917, on meille nykyisin tuiki outo. Vallankumouksen jälkeen on
vapautemme asia kehittynyt niin huimaavin askelin, että nuo silloiset
harmaat hetket tuntuvat meistä viikkoa ennen vedenpaisumusta sattuneen
kohmelon kaltaisilta, kaukaisilta kuin kivikausi ja sen alkupimeys.
Vapaus ja sen kehittäminen sekä varjeleminen on niin täyttänyt kaikki
meidän puuhamme ja pyrkimyksemme, että unohdamme verestää muistoamme
edes sen verran kuin on tarpeellista välttämättömän synnintunnon ja
tyynen arvostelukyvyn säilyttämisen kannalta.
Muistan kuinka ennen sanomalehtimiehenä istuessani yöllä pöytäni
ääressä usein otin puhelimessa vastaan Helsingin asemakonttorista
lyhyen tiedonannon, että "kenraalikuvernööri matkusti tänä iltana
Pietariin". Mieleeni piirtyi silloin kuva, kuinka jäykkäviiksinen,
mursun näköinen Frans Albert astui pönäkkänä upeaan salonkivaunuunsa,
ja joka kerta kun tein asiasta pikku-uutisen, huokasin myös
vaistomaisesti: "Kukahan senkin penteleen kerran keikauttaa?" Mutta
ei kuulunut keikauttajaa ja pikku-uutinen uudistui alituisesti vuoden
toisensa jälkeen. Tsaarin pirunkala hääräsi Helsingin ja Pietarin
väliä uupumattomasti, sovitellen lonkeroitansa ja imukuppejansa yhä
uusiin paikkoihin ruumiissamme ja imien vertamme taukoamatta, ja niinpä
alkoikin meissä ilmetä yhä lisääntyvä verenvähyys, alakuloisuus ja
väsymys. Kun sitten joskus levisi huhuja siitä, että kenraalikuvernööri
oli joutunut epäsuosioon, että Venäjän hallitus pitäisi lempeämpää
politiikkaa Suomea kohtaan ajanmukaisempana, niin kuinka ahnaasti
noihin valheellisiin ja aiheettomiin huhuvähäisiin tarrattiinkaan
kiinni, kuinka niistä iloittiin, niitä pureskeltiin ja heruteltiin.
Muistuu mieleen Juhani Ahon kertomus "Kannikka" sitä ajatellessa,
kuinka se nälkäinen mies vapisevin kynsin ja irvillä ikenin käänteli
hyppysissään ainoata kurjaa kannikkaansa että mihin paikkaan ensiksi
hampaansa iskeä... Niin surkean vähästä saattoi silloin melkeinpä kuin
häilähtää tyytyväiseksi!
Kuinka toisin ovat asiat nyt! Kun itsenäisyytemme tunnossa vietämme
näitä kohtalokkaan vallankumousvuoden viime päiviä ja muistelemme
tuota mustaa menneisyyttä, olemme kuin entinen mies eläinnäyttelyssä
katsoessaan krokotiiliä: hän hieroi silmiään, pudisti tarmokkaasti
päätänsä ja sanoi: "Ei, tämä on mahdotonta. Noin hirveitä eläimiä
ei voi olla olemassa!" Samoin tuntuu meistäkin menneen sorron
louhikäärmettä muistellessa, ja siksi on syytä päästää syvän
kiitollisuuden ja helpotuksen huokaus. Kunpa nyt nouseva vuosi toisi
mukanaan niin sanoakseni syventyvää käsitystä vapaudesta ja yhä
lisääntyvää vakautumista nuorille ja kasvaville saavutuksillemme,
yhdistävää kansallistuntoa, ja yksimielistä valtiomme vartioimista! Ei
paljon puutu, etten kaikesta huolimatta ole hiukan liikutettu -- Suomi
kun on meille kaikessa viheliäisyydessämme rakas.
* * * * *
Mutta tapahtui, että allekirjoittanut, kuten ennen faraot ja muut
Persian kuninkaat, vaipui tässä tuonnoin, olikohan viikko sitten,
horroksiin ja näki ihmeellisen unen. Kun se yksityiskohtaisessa
tarkkuudessaan oli niin selvä ja "totuuden" mukainen ja muultakin
sisällöltään sellainen, että sekin on luettava kuluvan vuoden
tunnusmerkillisiin tapahtumiin, en malta olla sitä lukijoilleni
kertomatta. Niin sanoakseni "esilauseeksi" sopivat koko unelle
tunnetusti entente-ystävällisen runoilijan Heinrich Heinen seuraavat
säkeet:
Nach Deutschland zogen vier Grenadier',
Die waren in Russland gefangen,
Und als sie kamen in finn'sche Quartier,
Sie liessen die Köpfe nicht hangen!
Olin olevinani suuressa ja kauniisti valaistussa huoneessa, johon
oli katettu juhla-ehtoollinen sangen monelle hengelle, muiden muassa
minullekin. Kun saavuin paikalle, oli siellä jo vieraita iso joukko,
kansalaisia monelta eri alalta, tuttuja miehiä ja trastukamraateja
enimmäkseen. Kun lähestyin heidän pöytäänsä, tuli sieltä eräs vastaani
ja kuiskasi, osoittaen neljää tuntematonta herrasmiestä, seuraavat
ontuvat säkeet:
"Menit Saksaan krenatööriä neljä,
Olit ryssän he fankiudess'..."
Tämän jälkeen esitteli hän minut noille neljälle tuntemattomalle:
"Mister Sissi, esquire", ja -- no kaikkia se unikakkinen maalaakin! --
"herrat luutnantit X ja Y Hänen Majesteettinsa Keisari Kaarlen, ja Ä ja
Ö Hänen Majesteettinsa Kaiseri Wilhelmin armeijasta." Kuvaavaa sille
kirkkaudelle ja yksityiskohtaisuudelle, joka kauttaaltaan oli tämän
merkillisen uneni leimana, oli se, että minä todella niin sanoakseni
"lihassa" puristin näiden neljän sirosti kumartavan upseerin kättä
ja sopertelin kuin eräs Peräpohjolan nimismies, joka mielipahakseen
kopsahti maantiellä pahki pakoretkellä olevaan sotilaslaumaan --:
"Willkommen zu Finland!" Myöhemmin, uneni jatkuessa, sain sitten
tietää, että tuo nuori mies tuossa, jonka silmät paloivat kuin hiilet,
oli
"Terve magyar,
jalo pustan mies!",
ja että hänen toverinsa taas oli muka Przemyslin miehiä. Mistä nuo
kaksi preussilaista olivat, sitä ei unikakkinen minulle tarkemmin
kertonut, mutta muistan selvästi, kuinka heistä varsinkin toinen oli
suora ja harteikas, tinkimättömän ja karskin sotilaan tyyppi, niinkuin
pitää ollakin. Sekin ehti vielä painua mieleeni, että nämä molemmat
olivat niin sanoakseni "kenttävarustuksissa", jotka todistivat heidän
matkansa vaivoista ja hankaluuksista. Mutta asiaan.
Esimerkkinä tämän unen ihmeellisyydestä on osaltaan sekin, että
sen jälkeen kun oli istuttu pöytään ja ensin hiukan puraistu
ententen silliä ja voileipää, tapahtui yleinen, kuinka sanoisin,
"keikaushunööri", jota ei ole kieltolaissa edellytetty. Kun sitten
oli saatu ensimäinen aterian vaihe sivuutetuksi, kilisti joku
lasia ja lausui saksan kielellä -- kuinka uskomatonta! -- vieraat
tervetulleiksi, kuvaten lyhyesti ja sattuvasti suomalaisten ja
saksalaisten suhteita, ja sitä jännitystä, jolla olemme täällä
seuranneet keskusvaltain suurenmoista kamppailua. "Me ihailemme", sanoi
puhuja, "saksalaisen maailman isänmaanrakkautta, voimaa, kestävyyttä,
järjestyskykyä, -- sanalla sanoen, sen syvää kulttuuria!" Puheen
päättäjäisiksi huudettiin "eläköön" ja tehtiin "Taula-Matin konsti",
kunnes vähän ajan perästä kajahti itse "Die Wacht am Rhein". Täytyy
ihan kummastella, ettei tässä unessa tapahtunut mitään todellisuuden
vääristelyä, hullunkurista karrikeerausta, kuten unissa yleensä
-- esimerkiksi, että vieraamme olisivat olleet englantilaisia,
joille olisimme pitäneet ylistyspuheita saksaksi, että ryyppylasi
olisi paennut ottavaa kättä, että "punssi" olisi muuttunut suussa
hirvittäväksi tökötiksi, että "Die Wacht am Rhein" olisi laulettu
Marseljeesin nuotilla, -- ei, mitään sellaista ei tapahtunut, vaan
kaikki oli kuten ainakin ilmissä!
Kun sitten iltaa jatkettiin, tuli kansainvälinen tunnelma yhä
sydämellisemmäksi. Laulettiin suomalaisia ja saksalaisia lauluja,
lausuttiin Goethen juhlallinen ja uhmaileva "Prometheus" ja ennen
muuta keskusteltiin, haasteltiin hartaasti kuten ainakin kauan erossa
olleet ystävät. Laulettiin taas, "Karjalan maill'", "Die Grenadiere",
-- heläytettiinpä lopuksi kolme kovaa värssyä tuosta kuuluisasta
ja hirvittävästä Hanssin Jukastakin, joka tarpeellisella voimalla
esitettynä, kyllä, kuten Juhanin paloviina marttyyrin luolassa, "vetää
ryppyyn miehen huulet". Ja kuten unet yleensä käyvät sakeammiksi ja
epäselvemmiksi kuta kauemmin niitä kestää, samoin kävi tämänkin. En
muista sen loppupuolesta muuta kuin että puheen porina oli kova ja että
otin siihen vointini mukaan osaa, ja että kun "Porilaisten marssi"
laulettiin, pidin vierustoverini kanssa huolta siitä, että siihen
kuuluvat lukuisat tykinlaukaukset tulivat esitetyiksi tarpeellisella
voimalla ja kutakuinkin oikealla paikallaan. Sitten on unessani
taas pimeä aukko, kuin suriseva venttiili, kunnes muistiini palaa
seuraava vierustoverini asiallinen ja jäähdyttävä huomautus: "Annappas
Mashkevitsh saisi nuottaansa tämän lauman...!"
Enempää en kuullut, sillä tällä kohdalla herätti minut se henkilö, joka
sukuuni alkuperäisesti aivan kuulumattomana nyttemmin jakaa kanssani
meille tulevat korttiannokset. Pitkin yötä oli hän huolestuen seurannut
uneksimistani, säpsähtäen aina hereille, kun olin milloin puhunut
merkillistä siansaksaa, milloin taas korkealla äänellä hoilannut "Da
will ich liegen und horchen still" tahi "On mua lyötynä puukolla, on
rautapuntarilla" ja muuta sellaista. Ja kun lopuksi olin ruvennut
hirvittävästi kiristelemään hampaitani ja valmistautumaan kuin
lopulliseen kuolemanhyppyyn, oli hän katsonut parhaaksi herättää minut.
Siihen loppui tämä ihmeellinen uni.
Kun muistelen sitä nyt jälkeenpäin, ymmärrän sen esikuvallisen
merkityksen. Onhan luonnollista, että vanhat ystävälliset suhteemme
saksalaisiin näistä puolin rupeavat uudistumaan, että me itsenäisessä
Suomessa pidämme vierainamme ketä tahdomme, ja että meillä, joiden
myötämieli on ollut keskusvaltain puolella, on vierainamme saksalaisia
silloin kun ententen ystävät juhlivat englantilaisten kanssa. Mutta
yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä -- sitä, että unestakin voi saada
siksikin sievoisen kohmelon.
* * * * *
Mutta, arvoisat lukijani, aika on tullut, jolloin sanon teille
kaikille kohteliaasti: Hyvää uutta vuotta! Tuntemattomuuden leppymätön
esirippu kätkee taaksensa tulevan vuoden, emmekä tiedä, minkä
kappaleen maailmanteatterin johtaja aikoo meille esittää. Aavistamme
kuitenkin, ettei ole tullut vielä maapallon kansoille huvinäytelmän
aika, vaikka toivo kuiskaakin toiselta puolen: joskin olisi vielä
edessä murhenäytelmä, niin edessä ovat myös ne kohtaukset, jolloin
jo sovituksen sarastus on näyttämön valaistuksena ja jolloin sekä
varsinaiset näyttelijät että statistit murhemielin kokoontuvat
avonaisen haudan ympärille. Ja piispa Eerikki Sorolainen kohottaa
kätensä ja lausuu: Jumalani, näinkö paljon kärsimyksiä! että maapallo
siirtyisi askeleenkaan radallansa?
Vapaan, riippumattoman, kaikkien mahtien tunnustamani Suomen onnenvuosi
olkoon 1918!
(29/12 17.)