Kerenski.
Ihminen kaipaa aina uutta. Se ominaisuus on se tuli, jonka Prometeus
muinoin tempasi taivaasta, saattaen teollaan ihmiskunnan edistyksen
tielle. Niin pian kuin joku asia, toiminta mikä hyvänsä alkaa mennä
aina samaa uneliasta vanhaa latuansa, silmät ummessa, puoli laiskana ja
raukeana kuin lihava koira, tulee minun paha olla. Rupeaa ahdistamaan
henkeä ja kyllästyttämään. Uutta viinaa tähän vanhaan leiliin, ja
ellei sitä saada, niin kokonaan uusi leili! Kulaus siitä, että pohja
paistaa, ja sen uusi neste vaeltaa kuin tuli joka suonen käänteessä,
elähdyttää sydäntä ja mieltä, värittää näköalat, saattaa maailmaan
uutta makua... ellei ihmisellä olisi tätä uuden viinin janoa, olisi hän
surkuteltavampi olento kuin Kreikan kuningas.
Mutta mistä tää puhe leilistä ja uudesta viinistä, uuden kaipuusta ja
vanhaan kyllästymisestä? Onko kukaan tarjonnut suomalaisille uutta
viiniä? On. Me juomme joka päivä tuota ainoata helmeilevää nestettä,
joka yksistään voi meitä tyydyttää, suoraa puhetta täydellisestä
vapaudestamme ja isäntävallastamme tällä terhenisellä niemellämme.
Ja uskallanpa luottaa siihen, että näin täyteen saatu uusi leilimme
sydänajatuksensa syvästä lähteestä aina yhä uudelleen itsensä täyttää
sillä oikealla 95-prosenttisella, jota ilman millään kansakunnalla ei
ole oikeutta täysiä kaatioita kantaa.
Kerenskistä huolimatta. Tuo mies ei ole tätä ennen pyörinyt
ajatuksissani varsin niin paljon kuin niiden, jotka ovat julistaneet
hänet "Venäjän vallankumouksen ylpeydeksi". En ole mielessäni
julistanut häntä näihin saakka miksikään, vaan olen odotellut, miksi
tuo tuosta sukeutuu, mutta nyt tekisi mieleni rykäistä minunkin ja
julistaa...
Hänhän kävi taas Helsingissä. Tässä eräänä päivänä kävi täällä humahdus
kuin muinoin helluntaina, ja tuliset kielet laskeutuivat joihinkin
suljettuihin seuroihin, eikä ollut vielä tuosta tuuperruksesta
selvitty, kun hän taas oli tipotiessään -- ei edes pölypilveä
maantiellä näkynyt. Me seisoimme ja katsoimme toisiamme silmiin sanoen:
se Keeerenski (vähintään kolme e:tä) se kävi? -- Niin kävi. -- Ja meni?
-- Niin meni. Ja silmämme olivat hassun pyöreät ja leukamme väkätti
kuin parkkia pureksivalla jäniksellä.
Sitten me kuulimme, mitä hän oli sanonut meidän esityksistämme omien
sisäisten asioittemme ratkaisuun nähden. Minun ei tarvitse sitä kertoa,
sillä sen tietää koko maailma: hän tervehti meitä vasemmalla kädellä ja
sanoi venäläisten tapaan: njet. Sitten me luimme, mitä hän oli puhunut
sotilaille, erikoisesti _Suomesta_. Ja kun tämän kaiken tiesimme,
saatoimme harkita, mitä varten hän oli tänne oikeastaan tullut.
Hänhän on nyt sotaministeri ja oli tullut palauttamaan kuria
täkäläiseen armeijaan. Sitä varten piti hän puolitoistapalstaisen
(keskinkertaisen) puheen "veljillemme mariineille". Suoraan sanoen:
sillä keinolla ei ainakaan armeijan sieraimiin puhalleta minkäänlaista
elävää eikä muutakaan henkeä, sen ymmärtää lapsikin. Ja uskon siksi
paljon hyvää Kerenskistäkin, että tiedän hänenkin sen ymmärtävän. Ellei
todella tehdä asiassa jotakin asiallista, paistattavat sotajoukot
varmasti päivää niin kauan kuin haluavat, ja kernaasti minun
puolestani. Sanon mielipiteeni aivan syrjäisenä henkilönä.
Mutta se, mitä herra sotaministeri lausui herra "shiplomaatti"
Huttuselle, ynnä hänen kuripuheensa Suomea koskeva kohta osoittavat
hänen täällä käyntinsä todellisen tarkoituksen. Hän kävi antamassa
meille leyhähdyksen siitä, miten ilmavirta kulkee silloin, kun hänen
tapaisensa mies tarttuu virtahevosen-nahkaiseen ruoskaan. Kerta
kaikkiaan, yhdellä äännähdyksellä, tahtoi hän tukahduttaa kaiken
sen pienenkin vapauden vikinän, jonka saappaan alla oleva hiiri on
uskaltanut päästää. Ja vielä: hän tahtoi aivan selvin sanoin kiihoittaa
venäläistä sotaväkeä meitä vastaan, särkeä sen luottamuksen, joka
täällä on toistaiseksi väliaikaisen hallituksen tyhmyyksistä huolimatta
väestön ja sen välillä (kolinkolia) vallinnut. Me suomalaiset olemme
niin kirotun paksuverisiä, ettemme heti ole ymmärtäneet, minkä
nyrkiniskun herra Kerenski kävi meille antamassa, mutta annappa että
olisimme esim. unkarilaisia. Kuinka kipeästi olisimme kiljahtaneet tuon
iskun jälkeen ja osoittaneet sen punertavaa jälkeä kaikille niille
tekopyhyyden mestareille, jotka puhuvat pienten kansain vapaudesta vain
niitä härnätäkseen ja pilkatakseen.
"Täällä Suomessa on meidän oltava erityisesti varovaisia."
"Vallankumous on voima." "Vallankumous on _valta_." Näin puhuu "Venäjän
vallankumouksen ylpeys" lapsen kannalla olevalle sotamieslaumalle,
jonka mieliala ailahtaa vähimmästäkin syystä äärimmäisyydestä toiseen.
Se on eriskummallista vastuunalaisuudentunnetta, varsinkin kun sen
lausujana on äskeinen oikeusministeri. Se on sitä vielä enemmän,
kun sen lausujana on sama mies, joka pari kuukautta sitten lauloi
imartelevia sanoja ällistyneelle eduskunnalle ja töllistelevälle
kansanjoukolle Runebergin patsaalla. Muuttuuko oikeusministeri ja
ammatti-ihmiskunnan ystävä satraapiksi, tultuaan sotaministeriksi?
Eikö venäläisenkään järki jaksa ymmärtää, mitä veristä ivaa koko
vapaudenaatteelle on sellainen esiintyminen, kuin Kerenskin äsken?
Tästä asiasta voisi puhua paljon, ja joka sana, mitä siitä katkeruutta
saarnaisi, kumpuaisi syvältä suomalaisten sydämestä ja hiljaisena
kuiskauksena vakuutamme toisillemme: tuon miehen tähti on Suomessa
ijäksi laskenut.
Että minä olen aivan oikein ymmärtänyt "herra ministerin", siitä
on todistuksena se uusi sepustus, jonka jokin prof. E. Tarle on
Denj-lehdessä aivan äsken julaissut. Me muistamme vielä tämän arvon
professorin siitä kirjoituksesta, jonka hän vähän aikaisemmin
senaattimme varapuheenjohtajan ohjelmapuheen johdosta laski
julkisuuteen. Herra professori on nähtävästi pelännyt, että me
suomalaiset emme ymmärtäisi "herra ministerin" käynnin tarkoitusta,
ja on senvuoksi rientänyt meille selittämään sitä. Puheen Suomea
koskeva kohta oli tarkoitettu meille suomalaisille "ensimäiseksi
varoitukseksi". Herra professori toistaa ensin "Venäjän vallankumouksen
ihanimman ilmiön" (kuka muu kuin venäläinen voisi keksiä tällaisia
fraasikukkasia!) sanat: "Venäjän miesten hyväsydämistä ja avointa
mieltä tahdotaan käyttää väärin pelissä." Pelaajia olemme kai me
suomalaiset, jotka tosiaankin olemme saaneet niin kumoamattomia
todistuksia Venäjän miesten hyväsydämisyydestä. Mutta professori
ei tahdo olla uhkauksissaan ministeriä huonompi. Kuulkaamme mitä
hänellä itsellään on meille sanomista. "Venäjä on tällä hetkellä vielä
riittävän voimakas puolustamaan ketä vastaan tahansa alueellista
kokonaisuuttaan." Tämä lauselma paljastaa professorin sielun ja me
näemme, että hän "mustassa imperialismissaan" on venäläisen tsarismin
oikein laillinen sikiö.
Pyydämme kysyä, mikä korkeampaan maailmanjärjestykseen perustuva
siveellinen oikeus venäläisillä on kutsua Suomen kansan asuma-aluetta
omakseen? Mutta ei tässä vielä kaikki! Professori Tarle jatkaa: "Näinä
levottomina ja hirmuisina aikoina voivat laivaston tykit ruveta
ampumaan itsestään, ilman Pietarista saapuvaa käskyä." Vai ihan
itsestään! Mikä vahinko, ettei venäläisillä nykyisessä maailmansodassa
ole ollut käytettävänään tällaisia "itsestään ampuvia tykkejä". Jos
heillä olisi sellaisia ollut, olisi siinä ollut ase, joka olisi
pannut heidän kekseliäät vihollisensakin vapisemaan; sodassakin olisi
luultavasti silloin käynyt vähän paremmin. Mutta näitä itsestään
ampuvia tykkejä on aina osattu käyttää paremmin omia kansalaisia kuin
ulkomaisia vihollisia vastaan. Se näkyy edelleen olevan prof. Tarlen
ihanne. Prof. Tarle on tyhmä, kun luulee moisten uhkausten vaikuttavan
meihin suomalaisiin. Ja prof. Tarle on edesvastuuntunnetta vailla oleva
henkilö, joka heittelee syyttä suotta ympärilleen palavia kekäleitä.
Tarkoitus on nähtävästi täältä Suomesta perinjuurin hävittää kaikki
myötätunto venäläisiä kohtaan.
Samaa yritetään kyllä muillakin keinoin. Mieleeni johtuu täällä
toimiva "kansanvapauskomitean vastavakoiluosasto". Siinä on
asia, jossa suomalaisten taikinamaisuus valuu esille kaikessa
inhottavassa selkärangattomuudessaan. Onhan selvä ja Suomen lain
kulmakiveksi määritelty asia, että täällä on vangitsemisoikeus vain
Suomen viranomaisilla ja että tämä saadaan toimeenpanna vain siinä
tapauksessa, että vähintään todennäköisesti on kysymyksessä teko,
jonka rangaistuksena voi olla myös vapauden menettäminen. Ellei näitä
ohjeita noudateta, on vangitseminen laiton. Suomalaisten on siis
puolustauduttava noita salaperäisiä kotirauhan häiritsijöitä vastaan.
Pitäisin esimerkiksi kelpaavana miehenä juuri laillisuuden kannalta
sitä, joka panisi nuo tuollaiset vieraat liukkaasti hakemaan parempia
kiinnipano-valtakirjoja.
Ja miksi herrannimessä ärsyttää meitä tässäkin asiassa! Eihän olisi
mikään maailmassa helpompaa kuin kääntyä suomalaisten viranomaisten
puoleen ja anoa laillista virka-apua, koska sitä ja sitä on muka
selville käynyt. Asia menisi siten vallan yhtä hyvin, syyttömyys tulisi
ilmi kädenkäänteessä, eikä meitä turhaan ärsytettäisi ja kiusattaisi,
eipä pantaisi myös omia "vapausperiaatteita" naurunalaiseksi. Eiköhän
tässä voimakas, selittävä esitys prokuraattorin kädestä jotakin
auttaisi? Vai onko niin, ettei sille taholle tehoa mikään:'
Teidän puheenne olkoon _da da_ ja _njet njet_, mutta ei mitään järkeä
sillä välillä.
Aurinko loistaa meille suomalaisillekin! Sitä ei -- ähä kutti --
Novoje Vremja sentään saa estetyksi. On toki siunattu asia. Meilläkin
siis pääsevät helluntaililjat kukkimaan, ja jos huomenna on kaunis
sää, välähtää Suomen luonto kirkkaana kesän ensimäisessä vihreydessä.
Kuinka ihana onkaan tämä meidän Suomenmaa! Kun sitä ajattelen, ymmärrän
aivan selvästi, miksi muukalaiset haluaisivat sen meiltä riistää.
Tietysti siksi, että se on kauniimpi kuin heidän oma pahanpäiväinen
mökkyrin takalisto-korpikappaleensa, jossa ei kasva edes piiskaksi tai
hirsipuuksi sopivaa.
Mutta lopetan vihan ja riidan puheen, isken musteiset näppini yhteen
ja kiitän taivasta, joka on meidät, syntisäkit, uuteen suveen auttanut
(sadetta saisi tulla keväisin enemmän). Ja sitä tehdessäni muistan ne
kymmenettuhannet kirkkaat silmäparit, jotka eilen ja tänään hajoavat
kesälomalleen pitkin tuhansien järvien maata. Lapset, kuulkaa!
Selittäkää jokaiselle, että Suomen vapaus on täysi vasta sitten, kun
olemme vain itsestämme riippuvaiset. Tehkää siitä tuon muistossa
mainion saksalaisen Luteruksen katekismoon yhdestoista käsky. Sillä
aikaa kuin tätä helluntaina alotatte, panen minä palstallani pyhistä
huolimatta perunaa maan rakoon. Hyvästi ja hauskoja juhlia!
(26/5 17.)
Anarkia.
Ennen vaadittiin täällä venäjän kielen todistus -- nyt vaaditaan
työväenyhdistyksen jäsenkortti; ennen toimeenpanivat täällä
laittomuuksia pahantekijät ja santarmit -- nyt sitä tekevät sosialistit
ja venäläinen sotaväki; siinä sitä nyt ollaan ja hyvin kaunista ja
vapaudenajallemme ja kansalliselle arvollemme sopivaa tämä kaikki on.
Tekisi mieli lennätellä tuomion ja moitteen nyrkiniskuiksi kiteytyneitä
lauselmia täältä alakerrasta yli koko viheliäisen menon tässä kurjassa
maassamme, jonka piru vie nahkoineen ja karvoineen, ellei se hyvin
nopeasti muuta tapojansa ja rupea yksimielisesti kaikkinaiseen
rakennustyöhön. Johan nyt on ihme ja kumma, ettei aika aja järkeä
päähän, vaan että yhä uudistuvasti erehdytään räikeän typeriin ja
tarpeettomiin tekoihin. Olisiko sittenkin niin, että suomalainen
työmies on kykenemätön vapautta käyttämään, että se on hänelle kuin
vaarallinen kananorsi, josta hän pudota mätkähtää alas kuin olisi
yrittänyt siinä näppiensä nenässä nukkua? Onko sittenkin perää tuossa
ruotsalaisten alituisesti vatkuttamassa väitteessä, ettei suomalainen
muka pysty elämään ominpäin, vallan itsensä haltiana, vaan vaatii
jotakin, joka sormella osoittaa: tee tämä nyt? Kun muistelee Tampereen,
Porin, Rauman ja nyt tuoreeltaan Turun tapauksia, tekee todellakin
mieli lausahdella ja kummastella yllä olevin kysymyksin, kunnes taas
pääsee tasapainoon.
Olen vakuutettu siitä, että näistä surullisista tapahtumista ei ole
vastuussa työväkemme ydinosa, sen todella kehittynyt aines, vaan eräät
pimeät johtavat voimat ja sosialistisen nuorison malttamaton ja kuuma
veri. Noilla pimeillä voimilla tarkoitan sitä henkeä, jonka vallassa
Työmies-lehti edelleen näyttää olevan ja joka parin vuosikymmenen
kuluessa on onnistunut surettavassa määrässä kansansieluamme
turmelemaan. Vastarinta sitä vastaan on työväestömme keskuudessa
sangen suuri, se tiedetään, mutta vielä se ei ole onnistunut, ja niin
jatkuu tuota myrkytystyötä illasta iltaan, peitellen ja peittelemättä.
Se se juuri on vuosien kuluessa vienyt työväestömme eräät ainekset
sosialismin opin sinänsä ihmisrakkailta rannoilta epäjärjestyksen ja
laittomuuden anarkistisille rämeille, joissa tarpominen tekee hulluuden
lopulliseksi ja parantumattomaksi. Se viha, joka on sytytetty, ei ole
sammutettavissa niillä parannuksillakaan, joiden saavuttamiseksi sitä
sanotaan lietsotun, vaan kuljemme me varmasti vakavaa aikaa kohti,
jolloin vuosikymmenien luokkavihan kylvö kantaa ne hedelmät, jotka
vasta saavat yhteiskuntamme heräämään. Ei yhteiskunnallinen uudistus,
vaikka äänioikeus annettaisiin vesikauhuisellekin, koske lentojätkää,
joka on vapaa kuin taivaan lintu. Ei hän ajattele, että kun tämä nyt
on saavutettu, on rauhallisesti ryhdyttävä työhön. Ei suinkaan, vaan
järjestys ja sopusointu on hänelle perinjuurin vastenmielistä. Ei
tämä rankkitynnyri suinkaan ole sillä onnellistutettu, että on saatu
kieltolaki -- kissanjalka!, vaan ryhtyy hän päinvastoin mitä laajimpiin
korpirojun valmistuspuuhiin. Ei se, joka on tottunut elämään keskellä
alituista kiihoitusta, jolle tuo sieluntila on muuttunut elinehdoksi,
voi ruveta enää elämään uusissa olosuhteissa, joissa kiihoitukselta
on pohja pois. Tuo järjettömästä tyytymättömyydestä, alituisten
mellakkain toivosta ja puuhasta elävä tyyppi, jolla on työväen riveissä
edustajansa otsatukkahuligaanista aina sosialistiherraan saakka, se
se pisti Turun valtuuston arestiin, ja sen menoa katselevat vakavasti
huolestuen sekä työväen parhaat ainekset että myös me kurjat porvarit.
Mutta miksi ei sitten ajatteleva työväestö nouse voimakkaammin
vastustamaan tuota menoa, jos se ei sitä kerran hyväksy? kysyy nerokas
lukijani. Syyt siihen ovat monet, mutta painavin niistä on se, ettei
meillä ole kunnollista ja toimintakykyistä, puolueetonta poliisia.
Se joka ei rakasta käsirysyä, ei mene mielellään praakailemaan
hurjistuneeseen miesjoukkoon, joka "aatteen" nimessä on valmis
nykistämään sinut maksuttomasti. Rauhallinen työmies, joka varmasti
kestää työväen todellisen edun ehkä vaatiman yhteiskunnallisen
taistelun vankemmin kuin paras suunsoittaja, kavahtaa yhdistyksessänsä
joutumasta riitaan näiden hurjurien kanssa, jotka riehuvat kuin
viimeisten päiväin pyhät. Se on luonnollista ja ymmärrettävää. Joka
on nähnyt, millä pirullisella ilkeydellä nämä työväestön pahat henget
vainoavat vastustajiaan kotona ja työmaalla, ymmärtää, missä vaikeassa
asemassa heidän keskuudessaan on jokainen hienompi, todelliselle
edistykselle altis luonne: pienikin hillitsevä sana, ja sinut leimataan
porvarishenkiseksi, jonka sosialistinen luokkatietoisuus on epäiltävä,
ja sinulle sekä sinun perheellesi alkavat pitkälliset sielulliset
kärsimykset. Meillä porvarillisilla ei ole aavistustakaan, millä
musertavalla tyranniudella jokainen yksilöllisyyden ilmaus niissä
piireissä tukahdutetaan ja mitä värisyttävää säälimättömyyttä siellä
osoitetaan.
Niin, sanon suoraan, että jos Turussa olisi ollut 25 tehtävästään
tietoista ja kunnollisen komisarion johtamaa poliisia, olisi
sikäläisten sosialistien uudistustarve ollut paljon hillitympi,
olisivatpa he luultavasti ilman muuta suostuneet odottamaan sitäkin
hetkeä, jolloin heidän eduskuntaryhmänsä olisi lahjoittanut kunnallisen
äänioikeuden m.m. mielipuolille. Niin erilaisia lääkkeitä voi
yhteiskunnallinen edistystaistelu kaivata. Mutta edellä sanottu pitää
paikkansa vain sillä edellytyksellä, etteivät asioihimme millään
tavalla sekaannu venäläiset sotilaat, sillä sen kautta asema muuttuu
pelottavasti.
Puhumattakaan siitä, että järjestysvallan lamautuminen antaa
vastuuttomille aineksille estämättömän tilaisuuden kuin huvikseen
esittää ja ajaa läpi laittomia vaatimuksia, asettuu heidän pyynnöstään
vielä venäläinen sotaväki ase kädessä tukemaan heidän puuhiaan.
Painettiniekat ilmestyvät kauppoja sulkemaan, ulosottotuomiot
ehkäistään, mielisairasta anarkistia ei uskalleta paiskata torniin,
koska sotaväki asettuu häntä puolustamaan uhkaillen poliisimestaria,
kotitarkastuksia toimeenpannaan, viljavarastot "lainataan", suoraan
sanoen: sitä vähänkään julkisempaa toiminta-alaa ei enää ole, johon
venäläinen sotaväki ei sekaantuisi. Syvästi huolestuen täytyy kysyä:
mihin tämä kaikki päättyy, mihin olemme menossa?
Sillä kun ajatellaan sitä todennäköisesti sangen pian käsillä olevaa
hetkeä, jolloin emme enää voi ruokkia tätä rasituksenamme olevaa
muukalaislaumaa, tuntuu asema sangen pimeältä. Elleivät heidän
viranomaisensa saa hankituksi heille ruokaa, ottavat he sen meidän
suustamme. Monin paikoin maaseudulla tekevät he sen nyt jo, eikä
ole keinoja sitä estää, sillä ottavan kädessä on piilossa painetti.
Välit huononevat, naisemme tulevat vähitellen kulutetuiksi, syntyy
tyytymättömyyttä, väärinkäsitystä, yhä enenevää väkivaltaa, kunnes
maamme on samanlainen helvetti kuin Venäjäkin. Mihin turvaudumme
tällöin me, joita sekä työväkemme että venäläinen sotaväki samalla
tavalla vihaavat? Mitä voi maanviljelijä, jos nälkiintynyt sotaväki
teurastaa elikot, jakaa viljan ilman mitään kortteja, ja pitää lopuksi
hiukan muutakin lystiä? Ei mitään, vaan elämme me porvariluokat aivan
oman onnemme ja Jumalan armon nojassa.
Tähän suuntaan ovat asiat hyvin todennäköisesti kehittymässä, eikä
siinä ole oikeastaan mitään outoa. Kaikkia suuria vallankumouksia on
seurannut tällainen epäjärjestyksen aika, sillä valtaan tulleet voimat
eivät heti ehdi löytää oikeaa vaikutussijaansa. Mutta tästä tietoisena
ei tarvitse joutua kaikista syvimpään kuiluun, vaan voi ryhtyä ajoissa
varokeinoihin. Ja paras varokeino on järjestäytyminen.
Se on tullut nyt meidän porvareidenkin tehtäväksi. Puolueista ja
mielipiteistä huolimatta on kyläkunnittain muodostettava taatuista
aineksista voimakkaita yhtymiä, jotka panevat kylän piirissä
toimeen lujan ja vääjäämättömän järjestyksen. Jos näin olisi
ollut Mouhijärvellä ja Luopioisissa, ei siellä olisi kannettu
isäntiä pelloilta eikä piesty naisia. Jos voimat uhkaavat törmätä
yhteen, ei sitäkään saa säikähtää, vaan kerta kaikkiaan on pantava
huligaanimaisuudelle otsa eteen. Tämä puuha saa varmasti kaikkien
oikeitten kansalaisten kannatuksen ja tekee jo olemassa olollaan monet
tyhmyydet mahdottomiksi. Sen avulla saadaan kylien irtolaisainekset
edes jonkun silmälläpidon ja pakon alaisiksi, ja ennen kaikkea
ulkopitäjäläisainekset pois perkatuiksi. Ottakaamme, porvarit, oppia ja
järjestykäämme!
* * * * *
Jos Suomi olisi ollut itsenäinen valtio, ei tietenkään tämäntapaisia
harmeja olisi nyt kestettävänä. Jos meillä olisi vapaa isännyys
talossamme, suoriutuisimme sangen sujuvasti sellaisista
uudistuspyrkimyksistä kuin Turun valtuuston arestiin pano. Mutta juuri
se, että vapautemme riippuu venäläisen painetin kärjessä, lamauttaa
täällä kaikki. Jos olisimme erillään Venäjästä, ei meidän tarvitsisi
kestää ruplakurjuutta ja sitä häpeää, että lause: "Maksaa tästä
setelistä kullassa" on selvä valhe; eipä tarvitsisi maanviljelijöidemme
teurastaa elikoitaan venäläiselle sotaväelle, ei tyttöjen uhrata
impeyttään matruuseille ja kiinalaisille, ei lastemme kärsiä heidän
takiaan elämisen puutetta -- vailla olisimme me tuhansiakin harmeja,
joita muukalainen isäntelijä meille joka päivä tuottaa. Vaikka meillä
olisikin toisia, kenties yhtä raskaita kuormia kannettavana, tekisimme
sen kuitenkin oman talon isännän jalolla vapaaehtoisuudella, joka olisi
ihmis- ja kansalaisarvollemme sopiva. Nämä katkerat nöyryytykset, joita
meille tämä "venäläinen vapaus" päivittäin tuottaa, kuin asuisimme
jossakin neekeritasavallassa, juurruttavat varmaan, jos meillä
yleensä on poliittista intohimoa ja isänmaanrakkautta, sieluumme sen
vakaumuksen, että tärkein taistelu, mitä tässä maassa on koskaan käyty,
on alkanut näinä viikkoina, taistelu Suomen valtiollisen itsenäisyyden
ja riippumattomuuden puolesta. Laillisuuden aatteella, katsottuna
kansamme tulevaisuuden kannalta, ei ole koskaan mitään pysähdys- ja
asentopaikkaa, vaan kasvaa ja kehittyy se kansan valtiollisen
itsetietoisuuden mukana; vanhat lehdet putoavat pois, ytimestä
putkahtaa esille yhä uusia, kunnes vihdoin koittaa se suotuisan
tuulen hetki, jolloin paljastuu itse kukka: todellinen ja täydellinen
vapautemme.
Tämä Suomen tulevaisuuden aate on saavuttanut vastakaikua kaikkialla.
Ainoastaan jotkut vanhat poliitikot, joille heidän pykälänsä ovat
muodostuneet piikkilanka-aitaukseksi, ovat hyljänneet sen mitä
suurimmassa määrässä vaarallisena. Heistä on mitä tuhoisin tapaus
menestyksellemme se, että on "suututettu" Kerenski, tuo Suomen muka
ainoa todellinen ystävä Venäjällä; he näkevät tuhatkin eri vaaraa
ja hoksaavat tuhatkin eri veruketta, jolla aatettamme vastustaa,
jopa tehdä naurunalaiseksi, ja tuntuu heiltä kokonaan puuttuvan se
suhde isänmaahan, joka asettaa itsenäisyyden poliittisen taistelun
luonnolliseksi päämääräksi. He alottavat aina, ellei Maunu Latolukosta,
niin ainakin Aleksanteri I:stä, he elävät menneisyydessä eivätkä
nähtävästi jaksa kohota nykyisyyden tasolle, jossa vaatimukset ovat
uudet ja ihmeelliset. Mutta kansamme näyttää juuri tässä asiassa
täyttävän uusi ja valoisa rohkeus, joka on kohottanut sitä poliittiseen
valveutumiseen enemmän kuin koko viime vuosisadan työ yhteensä. "Olen
suomalainen!" -- tuo sana on saanut uuden sisällyksen.
Ja työhön nyt pitkin Suomen saloja! Itsenäisyysajatuksen siveellistä
ja valtiollista merkitystä kansakunnalle ja yksilölle on puolueista ja
yhteiskunnallisista mielipiteistä huolimatta terotettava kaikkialla,
joka kodissa, ja aatteen harrastajat ovat koottavat sitä ajaviin
järjestöihin. Muutamissa hetkissä on hävitettävä verestämme siihen
sortajan iskemä haluttomuus ja velttous.
(2/6 17.)
Kiipijä-sieluille.
Sorron aikuinen kiipeävä virkamies oli kerrassaan kamala kappale. Hän
oli nielaissut kunnian ja omantunnon kuin kalanmaksaöljy-annoksen,
ja liikkui keskellämme kuin kirkastettuna. Hänen jokainen askeleensa
tiukkui uhrautuvaista isänmaanrakkautta ja laillisuutta, hänen
katseestaan kuvastui valtioviisauden profeetallinen lahja, ja
hänen kiireellänsä väikkyi jonkunmoinen paremman ymmärtämisen
kunniakehärengas. Hän oli ensimäinen moittimaan venäläisiä
esimiehiänsä, mutta hänen puheestansa huomasi hänen heitä ihailevan,
ja kun hän polvistui Bobrikoffin muistomessussa senaatissa, teki hän
sen maailmanhistorioitsijan ja filosoofin hymähtävällä ilmeellä, kuin
viisas, joka korkeampien päämäärien vuoksi alistuu lasten keksimiin
temppuihin. Näin vaeltaa hän nuhteetonna omatekoista siveellisyyden
polkuansa ja hänen yllänsä loistavat kauniit tähdet, joista silloin
tällöin joku lennähtää hänen rinnoillensa; maailma on hänelle hyvä.
Mutta tulee myrsky ja suuret tuulet, tähdet romahtavat alas ja meri
nielee faraon ja hänen sotajoukkonsa. Ne se nielee, mutta eipäs
suljahda alas tuo kiipijäsielu. Ei, vaan kuin antiloopi kuivalla
arolla on hän jo sieraimet levällään haistanut myrskyn tulon ja
rientänyt sitä vastaan nopein askelin; ja kun tulva peittää maan ja
korppilauma lentää avutonna ronkkuen yli vetten pinnan etsien oksaa,
mille istahtaa, keinuu hän, tuo kaukonäköinen, jo iloisena aaltojen
pinnalla, sen lastun varassa, jonka oli osannut hankkia. Hauskasti
menee hän aaltojen mukana, hoidellen esimerkiksi sijaisena jotakin
virkaa paremman puutteessa. Hallitus unohtaa, kansanvalta antaa
anteeksi, hän tekee parannuksen, ja lähtee seuraavana päivänä vauhdilla
kiipeämään kansanvaltaisuuden kustannuksella. Koko maailma tietää, että
hän vielä kolme kuukautta sitten oli täysi ryssä -- nyt se on ennen
vedenpaisumusta tapahtunut erehdys, unohdettu ja anteeksi annettu.
Niin, hän on todellakin kamala kappale, se on kohtuuden nimessä
myönnettävä, mutta yksi hyvä puoli hänessä on: koko maailma tuntee
ja tietää hänen edeskäymisensä. Kärppä on notkea ja keveä elukka,
mutta lumeen sekin jälkensä jättää, ja varovainen kanalan hoitaja
pyytää hänet loukullansa. Ja lopuksi, kun hänet pannaan ahtaalle ja
vedetään tilille rosvouksistansa, päästää hän ilmoille olemuksensa
perusaineksen, jonka hirvittävä tuoksu karkoittaa naapuristosta koko
kristityn väestön. Siksi hän on lopultakin suhteellisesti vaaraton
otus. Sanon sen siksi, että löytyy eräs eläinlaji, joka on häntä
vaarallisempi ja jonka tuottama tuho on laskemattoman suuri siksikin,
että hänen häntäänsä on sangen vaikea saada pihtiin.
Hän kuuluu myöskin kiipijäin suureen luokkaan, mutta siihen lahkoon
ja heimoon, joka kalastelee kansanvaltaisuuden yhteisvesissä, yhtenä
jäsenenä tuossa suuressa osuuskunnassa, joka nyt Suomi-proomuakin
pukseeraa. Hän on tuo kautta vuosisatojen ihmiskunnan historiassa
esiintynyt tyyppi, joka on suurten joukkojen suosiolla noussut
sinne, minne toiset kiipijät ovat kavunneet tyrannien imartelulla.
Jos mitataan jonkunmoisella "alkoholikoettimella" heissä kummassakin
esiintyvä valheen määrä, luulen sen sittenkin olevan suuremman tässä
jälkimäisessä haisunäädässä. Epätoivoisena seuraan joka hetki hänen
tuhoisaa toimintaansa.
Sillä nyt, kun kansanvallan kevättulva on korkeimmillaan, ja pursuaa
laillisten patojen ja tokeitten yli, turmellen viljelyksiämme
liikavedellänsä, viettää tämä nousukas riemuhetkiänsä. Hän on nyt
elementissään. Tänään viettää hän aikansa porvarillisten seurassa.
Hän on mahdollisimman elegantti, hänen jälkeensä jää hajuveden
tuoksu ja hänen kasvojansa kaunistaa ikuinen hymy. Hän on sulaa
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta. Hän tutkii nopeasti jokaisen läsnä
olevan erikoisominaisuudet, lyöttäytyy hänen kanssaan keskusteluun ja
häikäisee hänet kahden minuutin kuluessa notkealla imartelullaan. Nyt
siirtyy hän naisten puolelle ja antaa sujuvan ja imarteliaan puheensa
naisten sorretusta asemasta oikein räiskähdellä, liverrellen kuin
pääskynen päiväisellä katolla. Naiset ryhmittyvät hänen ympärilleen,
yleinen mieltymyksen sorina täyttää huoneen. "Hyvänen aika! Tuo
mies tuolla ei minua kärsi", ajattelee hän äkkiä. "Hänet täytyy
voittaa." Aivan hermostuneena kiiruhtaa hän työhön. Nyt! Tuo mies on
käyttänyt juuri puheenvuoroa. Kiipijä kiiruhtaa saamaan puheenvuoron
hänen jälkeensä ja lausuu vakaumuksesta värisevällä äänellä:
"Arvoisa edellinen puhuja on tässä erinomaisella asiallisuudella
ja nasevuudella, aivan kuin naulan kantaan iskien osoittanut,
kuinka porvarillisten puolueittemme äärimmäinen patavanhoillinen
aines..." Kiitoksen saanut uhri istuu tyhmistyneenä ja ällistyneenä,
mutta heikkona luonteena hän tavallisesti pehmenee. Kiipijä jatkaa
puhettansa. Yhä voimakkaammalla äänellä ja syvemmällä vakaumuksella
imartelee hän läsnä olevaa joukkoa. Kaikki se kaunis, mitä hän
kansanvallasta sanoo, on joko sellaista, ettei se ole mitään, tai
sellaista, joka antaa läsnä oleville mainion käsityksen sekä itsestään
että puhujasta. Tuolla nousee ylös innostunut nuorukainen. Hänen
mansikanpunaiset poskensa eivät tosin ole aivan sopusointuisa tausta
sille suurelle suulle ja mahtipontiselle äänelle, jolla hän lausuu
ilmi surullisen epäasiallisen sanottavansa, mutta kiipijä kiiruhtaa
palkitsemaan hänen puheensa ystävällisellä kehaisulla. Niin toimii hän
näissä piireissään uupumattomasti, jättämättä käyttämättä ainoatakaan
tilaisuutta mahdollisuuksiensa vahvistamiseen. Kun hän tapaa maalaisia,
on hän maalaisempi kuin yksikään heistä, ja kun ukot ovat istuneet
kymmenen minuuttia häntä vastapäätä, on heistä koko maalaiskysymyksen
ratkaisu kiteytynyt tuoksi kiipijän persoonaksi. Kun hän pitää puhetta
-- ja niitä hän, luoja armahtakoon, pitää eräitä -- täytyy suoraan
ihmetellä sitä imartelevien ja komealta kalskahtelevien sananparsien
sarjaa, jolla hän hyväilee kuulijoitansa ja peittää omaa asiallista
onttouttansa. Hän on aploodien nälkäinen siihen määrään saakka,
ettei hän jätä ainoatakaan tilaisuutta käyttämättä, jossa hän niitä
voi saavuttaa. Jos hänellä on jonkunkaan verran varoja, sitoo hän
vaikuttavia, mutta konkurssin partaalla keikkuvia tuttaviansa pienillä
rahallisilla avustuksilla, sillä se merkitsee aina hyvin paljon. Jos
hänellä ei joskus ole mitään sanottavaa, vaan on tarttunut hännästänsä
kiinni, lyö hän nauruksi ja leikiksi. Jos hän on sosialistien
seurassa, on hän radikaalisempi kuin yksikään heistä. Sattuvalla
tavalla ilmaisee hän, että hänhän onkin oikeastaan mielipiteiltään
sosialisti. Kansanvaltainen yhteiskunta ei voi muuta ollakaan!
"Katsokaapa nyt!" lausuu hän. "Tuo juuri oli erinomaisen nasevasti
sanottu. Minä olenkin aina ollut sitä mieltä, että jos kerran ratkaisu
tulee, niin silloin se tulee, eikä ratkaisevalla hetkellä voi kukaan
olla missään liian voimakas." Hän lumoaa kuulijansa, käärii hänen
aivonsa suhdattoman laajojen selviötyperyyksien utupilveen ja jättää
hänet juuri silloin, kun hän on syvimmän narkoosin vallassa. Hän on
vakaumuksesta raittiusmies, mutta "istuu" silti. Hänellä on aina kiire
-- hän valvoo m.m. melkein kaikki yöt --, mutta kukaan ei ymmärrä,
miksi hänellä on kiire, sillä hän tekee todellista rehellistä työtä
vuorokaudessa korkeintaan kolme tuntia. Kaikilla niillä tunneilla,
jolloin tärkeistä asioista päätetään, on hän saapuvilla. Ellei
häntä ole kutsuttu, tulee hän kuitenkin, sillä hänellä on aina joku
herttainen tekosyy. Hän nousee varmasti ja nopeasti ja kansanjoukot
ulvovat ihastuksesta. Hän itse nauraa sille salassa, tekee mielessään
pilkkaa sen tietämättömyydestä ja herkkäuskoisuudesta, ja laskee
kylmästi rahatulonsa tällä asteella sekä mitä olisi tehtävä seuraavan
saavuttamiseksi. Hän voi olla lahjakaskin ja tehdä paikallansa
hyötyäkin, useimmiten hän ei sitä ole.
Ei ole sitä yhteiskuntapiiriä, jossa tämä inhottava olio ei olisi
etujansa ajamassa ja kalastamassa. Köyhälistön keskuudessa on asia
samoin, pukua ja käytöstä tietysti täytyy muuttaa. Mutta yhteinen
ja vaarallisin ominaisuus on näillä haisunäädillä se, _etteivät ne
vahingossakaan sano kansanjoukoille totuutta_; päinvastoin he salaavat
siltä totuuden ja kulkevat sen intohimoja imarrellen ja silitellen
sen etunenässä. Juuri silloin, kun harhaan johdettu kansanjoukko
on tekemässä kohtalokkaita typeryyksiä, toimien aivan päinvastoin
kuin sen periaatteet ja menestys vaativat, jolloin aivan polttavasti
tarvittaisiin koko oman persoonallisuuden, aseman, vaikkapa hengenkin
alttiiksipanoa, nämä kurjat kappaleet painelevat villaisella,
silittelevät valheellisilla selityksillä, uskottelevat asioita,
joihin ei ole vähintäkään syytä, sanalla sanoen asettuvat suojelemaan
niitä tyhmyyksiä, joita syyntakeettomat joukot ovat vallankumouksen
vaarallisessa jälkihumalassa valmiit tekemään. Kuinka tavaton vastuu
tästä lankeaa noiden kirottujen kansanvallan kiipijöiden tilille,
voi arvioida niistä suunnattomien kansallisten onnettomuuksien
mahdollisuuksista, jotka nykyisin joka päivä maassamme kangastelevat.
Sillä niinhän se nyt on, että juuri niinä kuukausina, jolloin
koko yhteiskunnan pitäisi taistella kansanvallan liikatulvaa,
sen varjopuolia vastaan, meillä ei olekaan ollut miestä, joka
hänelle kuuluvalta paikalta olisi sanonut totuuden. Sanottiinko
totuus Tampereella ja Raumalla? Totuuden puhumistako on se, että
maanviljelijät suostuvat väkivallan ja valheen, sotaväen miekkain ja
pistimien uhatessa kaikkeen mitä ikinä heiltä vaaditaan? Totuuden
puhumistako on se pelkuruus, jolla suoraan sanoen näytään suostuvan
kaikkiin niihin anarkistisiin vaatimuksiin, joita huligaanit muka
sosialismin ja kansanvallan nimessä joka kuusen juurellakin esittävät?
Se on juuri tuota kiipijäin pehmeäselkäisyyttä, joukkojen mielistelyä,
kansanvallan kavalinta vahingoittamista, ennen kaikkea kuolettavaa
myrkkyä heikolle vapaudelle; vaikka uhkaukset tuntuisivat kuinka
kauheilta, vaikka saisi kärsiä personallista pahoinpitelyäkin, niin
laillisuuden ja hyvän järjestyksen vaatimuksista ei saa hetkeksikään
luopua. On pantava kova kovaa vastaan! Haisunäätien liehittelemille
joukoille on vakavasti osoitettava, mitä on todellinen kansanvalta.
Mitäpä miestä ihailin äskeisenä sortokautena? Häntä, Krestyn
miestä, joka uhrasi oman asemansa, toimeentulonsa ja persoonallisen
hyvinvointinsa pitääksensä kiinni Suomen laista; häntä, Siperian
maanpakolaista, joka joutui lainkuuliaisuutensa vuoksi sanomattomiin
kärsimyksiin; häntä, Shpalernajan nuorukaista, jonka kuolemantuomio oli
allekirjoitettu siksi, että hän ryhtyi sotaan sortoa ja muukalaista
vastaan. Kaikki he taistelivat ylhäältä päin tulevaa laittomuutta
vastaan kuin miesten tulee, ja kammottava, kauhea oli heidän
vihollisensa. Me, heidän kansalaisensa, noudattakaamme esimerkkiä, kun
on ryhdyttävä taistelemaan alhaalta päin tulevaa laittomuutta, anarkiaa
vastaan. Tokihan me tahdomme estää maamme joutumasta, samanlaisen
sekasorron helvetiksi kuin miksi Venäjän valtakunta on parhaillaan
tulossa. Miehet talosta, vetämään kiipijöitä alas kansanvallan puusta,
jonka ylimmillä oksilla he nyt parhaillaan kukertelevat!
(9/6 17.)
Huvila-iloja ja elintarvesuruja.
Melkeinpä oli kyynel tulla silmään, kun laivan kannelta viimeistä
kertaa silmäsimme pientä kesämökkiämme. Se jäi sinne honkainsa keskelle
ikäänkuin surumielisiin mietteisiin, kestämään yksin ja omin voimin
syksyn myrskyjä ja talven tuiskuja. Silmänsä oli se jo ummistanut,
sillä Myllärin Reetu oli armotta lyönyt luukut ikkunoihin, riipinyt
säälittä verannan pylväistä ruusupavut ja peittänyt savupiiputkin
kivillä ja laudankappaleilla. Puutarhan penkit oli käännetty, tavarat
kaikki koottu säilyyn tai viety asuttuihin taloihin ja lopuksi jätetty
uskolliset Telinin Hanna ja Hennan Kalle loppuja viimeistelemään. Me
asukkaat mennä vilistimme laivalla ja muistelimme kaiholla taaskin
mennyttä kesää, joka ei palaa koskaan. Huvilan vaaleat seinät ja
punertava katto loistivat niin hauskana väri-ilmiönä metsän tummaa
petäjikköä, kellastuvaa lehdikköä ja taivaan uleata harmautta vastaan.
Oli syytä muistaa huvilaa kiitollisuudella, sillä maailman myllerrys
oli taaskin livahtanut sen ohi kuin huomaamatta. Yli-Uotilan
ystävällinen emäntä oli antanut voita säännöllisesti joka viikko,
Lullin isäntä maitoa -- ihanaa maitoa! -- ja kirnupiimää joka aamu, ja
kylän muut emännät mikä lihaa, mikä muuta maatalouden tuotetta. Sokerin
puutteessa oli saatu opettajalta hunajaa, järvi oli puolestaan pitänyt
huolen kaloista ja Lindgrenin ukko oli pyytänyt rapuja -- hirveitä
köriläitä, jotka mulkoilivat merroissa kuin pirunkalat. Puutarha oli
huolehtinut vihanneksista, kurkuista, punajuurista, porkkanoista ja
-- last but not least -- perunoista. Mitä viljan puoleen taas tulee,
oli meidän kylämme yleensä sillä kannalla, että "mulla piisaa", ja
siitäpä sitä näytti riittävän jumalanviljaa huvila-asukkaillekin.
Myllytkin jauhoivat meidän kylässä pitkin aikaa ilman punnituksia
ja kaksinkertaista italialaista kirjanpitoa, joten saatiin noita
ryynejäkin hiukan varattua... Kun taivas tämän lisäksi oli antanut
runsaasti aurinkoa ja terveyttä vanhimmasta alkaen pullo-kannalla
olevaan saakka, voi ilman muuta ymmärtää, ettei mielellään tällaisesta
paikasta eronnut matkustaakseen -- Helsinkiin. Kaupunkilainen rakastaa
maapaikkaansa intohimoisesti ja liittyy läheisesti sen luontoon.
Ilmankos minuakin, noustuani tänä aamuna klo 6 laittamaan sienisaavin
kantta, lensi pihamäntyihin teeriparvi tervehtimään. Olin lähettänyt
pyssyt pois, joten olin aseeton, ja katselimme näin ollen toisiamme
ystävällisesti. Sen kaarisulkien metallisini pisti silmiin ylhäiseltä
ja komealta. Kaksi oravaa ajoi toisiaan takaa viereisessä petäjässä.
Voi, että maailmanranta silti houkuttelee puoleensa!
Mainitsin perunat. Koko maailma elää nykyisin vain elintarve-asiain
ja nimenomaan perunain eteen. Ala-Höllin renkipoika sai keväällä
isännältään pellonkappaleen ja muutaman nelikon perunoita ne siihen
kylvääkseen. Viime lauantaina lähetti poika tuosta kylvöksestä
kahdeksisen hehtoa kaupunkiin, kääräisten taskuunsa sievoiset kolmisen
sataa. Ennen saatiin perunoita kolmellakin markalla vanha tynnyri,
sitten ne nousivat -- kaikki näin maaseudulla -- 6-8 markkaan
hehto, kunnes niistä nyt näin sydänmaan kylissäkin maksetaan siinä
nelisenkymmentä paperimarkkaa. Se merkitsee, että perunain viljelys
on nykyisin maamiehelle kaikista kannattavinta, ja rahaa tuleekin
maanviljelijöille aivan tuhottomasti näinä kuukausina. Valitettavasti
suurin osa maamme perunamäärästä nähtävästi joutuu välikauppiaitten
varastoon, sillä näitä kiitää nyt ympäri syrjäkyliäkin kuin karanneita
sotilaita -- aivan vilisemällä. Helsingin elintarvelautakunnalla sopisi
olla runsas määrä näitä "ylösostajia" palveluksessaan. Ymmärrettävää
on, että allekirjoittanutkin ajattelee -- kirjoitan tätä paikkaa
laivassa -- erikoisella liikutuksella niitä muutamia hehtojansa, jotka
ovat tuolla peräruumassa matkalla Helsinkiin.
Voin laita on hullusti kuten tunnettua. Elintarvelautakunnan toimesta
sitä ei saada Helsinkiin riittävästi, sillä meijerien ei ole pakko
myydä voitansa rajahintaan, kun saavat oman varaston ovella jo yli sen.
Täytyy maksaa että saa. Hellyydellä muistelen niitä muutamia viattomia
kiloja, jotka mitä nerokkaimmalla tavalla naamioituina lepäävät
matkakorissa veljellisessä sovussa kenkien ja juuriksien kanssa. Ja
tuo vanha läkkipeltinen piskettilaatikko tuossa vierelläni ei myöskään
kerro, että sen sisustassa on tuota samaa hyvää ja kallisarvoista
ainetta.
* * * * *
Kello on nyt 12,50. Taivas on mennyt sakeampaan pilveen, tuuli
on itäinen ja kiihtyy kiihtymistään, viskellen kylmiä ja purevia
sadepisaroita. Suurella selällä kohoavat aallot korkeiksi ja
keikuttavat laivaamme, joka tarmokkaasti ja nopeasti kiitää rautatietä
ja suurta maailmaa kohti. Kyselen kapteenilta, miten rahtia nyt
riittää. "Perunoita", vastaa hän, "perunoita kuljettaa nyt koko
maailma". Kaikki ihmiset laivalla puhuvat vain perunoista ja niiden
hinnoista. Tunnen olevani matkalla jännittäviä seikkailuja kohti ja
terästän rintani kuin löytöretkeilijä.
Klo 2,30. Me saavumme rantaan. Ajuria ei ole. Kapteeni hälyyttää
niitä puhelimella. Pika-ajurit vievät pois perheeni, mutta itse jään
puhelemaan vanhan ystäväni, kuorma-ajuri Laurikaisen kanssa, joka
viskelee rattaillensa perunasäkkejäni. Hän oli jo vähän aikaisemmin
vienyt asemalle eräitä muita tärkeitä kolleja, ja minä kysyn nyt
häneltä kuiskaamalla ja salaperäisesti:
-- Kysyttiinkö...?
-- Kyllä ne tutkaisivat...
-- Mitä sanoit?
-- Valehtelin, että muuttotavaraa ja juuriksia. Ei muuta, vaikka
silmäänikin...
-- Hyvä on!
Minä huokaan keventyneenä ja lähden hänen rattaillaan asemalle. Hän on
mainio mies! Tuntee minut, perheeni, lapseni, palvelijani, kesäasuntoni
ja kaupunkikortteerini melkein tarkempaan kuin minä itse, ja luulen,
että ellei tavaroissani olisi mitään osoitteita, hän tietäisi hajusta,
mikä kuuluu minulle. Perunasäkki menee rikki -- vips! on miehellä
kourassa suuri neula, jolla hän kraatarin nokkeluudella paikkaa säkin
sillä aikaa kuin minä hoitelen Nillan ohjaksia. Saavumme asemalle ja
panemme tavarat sisään kuin tuiskuna. Laurikainen saa kohtuullisen
palkkionsa, iskee minulle hyvästiksi silmää ja ajelee vihellellen
tiehensä.
Klo 4,30. Venäläisiä sotilaita paljon, mahorkkaa, syljeksittyjä
lattioita, ikävystyneitä ihmisiä. Juna on myöhästynyt 70 minuuttia.
Haalaan suurta ja raskasta koria pakaasiin, mutta en saa sitä
liikkumaankaan. Katson anovasti ympärilleni -- venäläinen sotamies
hymähtää, tarttuu koriin ja heilauttaa sen pakaasiluukkuun. Kiitän
häntä ja hän siirrähtää naurahtaen syrjään. Kävelee edestakaisin ja
vaipuu unelmiinsa -- hänen tummista silmistään loistaa aivan selvästi
mitä katkerin ikävystyminen. Mietin itsekseni: "Et tiennyt miesparka,
kenen koria nostit. Me olemme molemmat ihmisiä." Sataa kovasti, veden
lotinaa kuuluu ulkoa ja kosteus tunkeutuu kylmiin asemahuoneisiin.
Klo 5,30. Edelleen samassa paikassa. Seison tungoksessa sylissäni pieni
maailmankansalainen, joka kovalla ja tinkimättömällä äänellä vaatii
"pulloa". Kylmäverisesti vedän korista tuon kapineen, ja annan hänen
syödä. Se on ihmisistä hauskaa. Kun ei ole muuta katsomista, tulevat
naiset vähitellen ympärillemme meidän toimituksiamme seuraamaan. Odotan
jännityksellä seuraavia kolmea kysymystä, jotka naiset aina tekevät:
-- Kuinka vanha?
-- Paljoko painoi syntyissään ja paljoko nyt?
-- Mikä nimi?
Kysyjä oli tällä kertaa nuori rouva. Hän oli kaunis ja silmistä loisti
kirkas ja intressantti äidillisyys...
Klo 6,30. Junassa. Me seisomme muut, paitsi pienen kansalaisen hoitaja.
Naapureina venäläinen upseeri, rouva ja suuripartainen, hyväntahtoinen
pappi. Hän tarjoaa minulle penkkinsä reunaa, johon sijoitankin
oman reunani. Yritämme puheisiin, mutta hän ei osaa muuta kuin
äidinkieltänsä. "Ja vähän latinaa ja kreikkaa", lisää hän viattomasti.
Kun en käytä näitä kieliä, vaikenemme. Me ajamme vaitiollen ja tylsinä,
katsellen sateen sumuja ja yhä hämärämmäksi käyvää iltaluontoa.
Sydämessä kytee kysymys: mahtavatko ne Helsingin asemalla -- tuota --
tutkia tavaroita?
Riihimäellä. Venäläinen upseeri yrittää rouvineen ulos, mutta vaunun
ovet ovatkin lukitut. Sanon lakoonisesti: passport. Hän kohauttaa
alistuneesti olkapäitään, mutta rouva sähähtää: "Kirottu svaboda."
Tulee sotilas ja alkaa tarkastaa niitä kaikenlaisia papereita, joita
hänen nenänsä alle pistetään. Luulen, että eräs on vanha papinkirja.
Muuan nainen näyttää passia, mutta sotilas viuhauttaa kädellään
ja sanoo kylmästi: "Naiset eivät tarvitse passia." Ei tee kunniaa
upseerille, joka vaivoin saa hillityksi sisunsa. -- Istumme jälleen
tylsinä, uskaltamatta mennä ulos, ettemme menettäisi paikkojamme.
Ihmisiä, märkiä vaatteita, sadetakkeja, matkatavaroita vaeltaa
ohitsemme töykkien kiusallisesti ja pyydellen väsyneesti anteeksi.
Jo tulee tuossa taas sotilas, pysähtyy viereemme, haukottelee ja
sanoo unisesti: passport. Me nauramme hänelle vasten silmiä (mikä
kamala riski!) ja sanomme, että jo tarkastettiin. Hänkin naurahtaa,
sanoo soromnoo ja menee. Nytkäys ja me pyörimme tiehemme. On jo ilta.
Ihmiset torkkuvat. Siellä täällä rapisee sanomalehti. Meitä nukuttaa
kaikkia. Vaivumme horroksiin, emmekä tiedä matkasta muuta kuin että
ihmisiä tulee ja menee hakien turhaan paikkoja täpötäydestä junasta.
Konduktööri ei voi mitään, vaan livistää ahdistajainsa kynsistä kuin
jänis. Pitkä, kauhea vihellys -- luulemme yhteentörmäyksen olevan
tulossa, mutta sehän onkin Helsinki.
Aseman portailla. Sataa kuin saavista ja ajuria ei saa mistään. Lapset
itkevät vilusta ja nälästä. Tuossa ajaa ajuri -- ei, siinä istuu
matruusi ja hänen tilapäinen vaimonsa, jolle Suomen valtio on maksanut
eläkettä. Taas ajuri -- sama peli. Otamme tavaramme ja ponnistelemme
pitkin Hakasalmenkatua. Tulee ajureja, mutta kaikissa on rakasteleva
pari. Istumme tavaroidemme päällä Aleksilla. Sataa inhottavasti. Märkä
katu kiiltää, hevosten kaviot kopisevat. Paljon ihmisiä liikkeellä.
Klo 12 yöllä. Vuoteessa. Päivän loppuarvostelu: Matka mennyt kaikesta
huolimatta sangen hyvin, sillä pahemminkin olisi voinut käydä. Ja
ellei mitään odottamatonta tapahdu, saadaan hiljaisuudessa hankitut
elintarpeetkin terveinä ja koskemattomina kotiin! Voinpa silloin
hyvällä omallatunnolla pahatkin päivät vastaan ottaa ja sanoa, että
säästäen käytellen "mulla piisaa".
Ja niin sitten aletaan elää Helsingissä. Tyynenä ja toivorikkaana
nukahdan, väsyneenä pitkän matkan vaivoista.
Tällaista lienee näinä päivinä moni helsinkiläinen perhe kokenut!
(22/9 17.)
Syksyinen lauantai-ilta.
Maalla asuva ystäväni lennättää minulle hauskan kirjeen, jonka
tunnelmalliset alkusanat pistän tähän lukijoilleni huviksi. "Pyöräytän
tässä kirjeen" -- sanoo hän -- "ja lähden sitä syysrapakon läpi
kamppaillen postiin viemään. Sieltä palattuani pistäyn saunassa,
syön tukevan illallisen, leikaten viipaleita lehmän reisimurusta ja
vuolaisten pytystä voita leipäni päälle sekä ryypäten haarikasta
monikokkelista piimää, kuoppaudun sänkyyn ja alan, vatsa sylissä sekä
piippu hampaissa, lukea 'Unkarilaista Nabobia'. Lamppu sihisee hiljaa
tuolilla vieressäni, rettinki kärähtelee hauskasti piipussa ja ikkunaan
rapisee syksyn sade. Pimeys, hiljaisuus ja hätäilemätön maaseudun rauha
kattaa maailman. Bolshevikit, Kerenskit, elintarvelait ja muut tuntuvat
niin jonninjoutavilta..."
Aikomuksenihan oli taas kirjoittaa politiikastakin, mutta, kuinka
olikaan, en teekään sitä. Rehellisesti sanoen -- tuntuu siltä, ettei
nyt hammas pysty. Tapahtumat ovat nopeudessaan niin yllättäviä, niin
äkkiä peräkkäin tulevia, ettei tiedä, mitä niistä sanoisi, mitä
ajatteleisi. Ei kerkeä harkita, vaan on täysi työ pysyä jaloillaan
ja pidellä lakkia päässä, kun ajan myrsky ryntää ulvoen ja vinkuen
ohi korvien. Salainen ääni kuiskaa minulle sitäpaitsi: älä puutu
politiikkaan, vaan jätä se, sillä sitä on yläkerrassakin tarpeeksi;
lukijat ovat sinulle kiitollisia, kun juttelet asioista, jotka eivät
vaadi mitään rautalankahermoja.
Ja sitten tuli tuo ystäväni kirje! Kävelin eräänä ihanana aamuna Vanhan
kirkon puiston läpi ja ajattelin:
"Kuinka ihmeen väririkas ja silmää hivelevä näky onkaan, kun syksyaamun
kirkas aurinko siivilöi säteensä suurten kellastuvien lehtipuiden läpi
vielä vihreälle nurmelle!" Ennen sotaa muistettiin sanomalehdissä
juuri näinä päivinä, silakkamarkkinoiden aattona, syksyn kauneutta
ja intiaanikesän väriloistoa, nautittiin siitä ja pantiin se luonnon
ystävän ja taiteen ymmärtäjän silmällä merkille, -- entä nyt! Nyt
emme ole ehtineet sitä huomata, sillä aika ja pulat panevat meidät
huolestumaan joka hetki. Se on valitettavaa, se on epäterveellistä, se
ei kehitä meidän parempia puoliamme.
On aivan uskomatonta, kuinka tavattoman vapauttavasti ja mieltä
sopusoinnuttavasti kuitenkin yksi ainoa aamuvarhainen kävelyretki
poutaisena syyspäivänä voi vaikuttaa. Puistomme ovat silloin ihanassa
väripuvussa ja oksilla hyppii, kun sattuu, sadoittain retkeileviä
lintusia, jotka syksyisin tulevat ja menevät tarmokkaina ja
nälkäisinä. Ilma on jotenkin mieluisempaa ja keveämpää kuin kesän
helteillä ja mieli on kuulas ja intohimoton. Se on objektiivinen ja
asiallinen, humaani sanan oikeassa merkityksessä, valmis ymmärtämään
vastustajiakin, sekä suuresti anteeksiantavainen -- (mikä johtunee
osaksi siitä, että tavarishtshit vielä nukkuvat kasarmeissaan ja
laivoillaan -- kuuluvat nukkuvan puolille päivin, jolloin heille
tuodaan vehnästä ja teetä herättimiksi; tuojina ovat kunkin komppanian
upseerit). Sinä aamuna, jolloin on onnistunut tekemään tällaisen
kävelyretken, ei millään ehdolla pidä lukea sanomalehtiä, vaan
häiriintymättömällä mielellä syventyä päivän työhön. Vasta iltapuoleen,
kun on saanut kaikki telefonipuhelut ja muut harmit kestetyksi,
sopii ottaa luukusta lattialle tipahtanut "Uusi Päivä" balsamiksi
tunnelmalleen.
Mahtaneeko löytyä ainoatakaan niin tyhmää, uneliasta, aikaansa
seuraamatonta, epäisänmaallista ja mistään välittämätöntä porvarillista
kansalaista, joka ei sonnusta itseänsä ja koko huonekuntaansa vaaleihin
ensi maanantaina tai tiistaina? Jos sellainen löytyy, niin olla hyvä
ja ilmoittaa minulle, että saan tulla häntä katsomaan ja sitten kertoa
hänestä muillekin. Jos Barnum olisi elossa, suosittelisin häntä
hänen eläinnäyttelyynsä paljoa enemmän katsomisen ja töllistelemisen
arvoisena kuin koskaan hänen joka yö uudelleen maalattua valkoista
elefanttiansa.
Näitä välinpitämättömiä ja laiskoja "äänestäjiä" minä vihaan sydämeni
pohjasta, sillä heissä huippuuntuu kaikki se poliittinen typeryys ja
kypsymättömyys, jonka seuraukset nyt ovat monella muotoa joka päivä
kiusanamme. Heidän syytähän se on, ettei ratkaisevalla hetkellä ole
ollut valta niiden käsissä, jotka sitä olisivat osanneet käyttää
ainakin paremmin kuin mihin toverit ovat näyttäneet pystyvänsä. Siitä
että sosialistit ovat käyneet valppaasti ja lukuisasti vaaleihin,
ei kohtuudella sovi syyttää heitä, vaan vastuu porvarillisten
vaalitappioista lankee tietysti heidän omaan keskuuteensa. Ne ovat
nuo hienostelevat herrat ja naiset, jotka eivät tahdo muka kuulla
puhuttavankaan moisesta laitoksesta kuin Suomen kansaneduskunnasta,
ne ovat nuo laiskat liikemiehet, manttaalimiehet y.m., sillä heitä on
kaikissa piireissä, joille lankee raskain edesvastuu sekä menneistä
tappioista että tulevasta, jos se tulee. Luulisi tottatosiaan
virtahevosenkin jo tuntevan nahassaan sen kauhean tavarishtshismin
(vähän vaikea sana) ja ne Malmin 30 kuulaa, joiden valtaan viattomasti
olemme joutuneet! Se, joka ei nyt herää ja tarsi kiireenkyytiä ensi
tilassa äänestämään itsenäisyyslistoja, olisi ehdottomasti ammuttava.
Mutta niitä olisi liian paljon! Sillä kun vaaliherrat saavat taaskin
kaikki laskunsa räknätyiksi, saatetaan todentaa, että ainakin
nelisenkymmentä prosenttia äänioikeutetuista on ollut vaalipäivinä
näkymättömissä. Missä ovat olleet ne 15 prosenttia heistä, jotka eivät
ole olleet sairaina, ei matkoilla, ei jänisjahdilla eikä peltopyitä
ampumassa? Se on ihmeellinen kysymys. He ovat niiksi hetkiksi, jolloin
olisi pitänyt marssia vaalikanslialle, kadonneet ilmaan, painuneet maan
alle, piiloutuneet sänkyjen ja kaappien taakse. Ja surullisinta on,
ettei moni heistä ole tiennytkään, että maanantaina ja tiistaina olivat
vaalit!
Sellaisia suunnattoman typeriä ja ikäviä kansalaisia löytyy
keskuudessamme hyvin paljon. Niitä kävelee Espiksellä kirkkaalla
päivälläkin -- ne ovat siitä hyviä, etteivät ne häpeä. Englannin
parlamentissa on kummallakin puolueella keskuudessaan eräs virkailija,
jota sanotaan "piiskuriksi" ja jonka tehtävänä on pitää huolta
siitä, että edustajat ovat ratkaisevina hetkinä paikoillaan. Kun
_sielläkin_ sellainen tarvitaan ja vielä edustajia varten, niin mitä
tarvittaisiin sitten _täällä_ ja äänestäjiä varten! Se ruoska saisi
olla yhdeksänsiimainen.
Niin, mitä olisi tehtävä, että saataisiin öljyä kaikkien niiden satojen
tuhansien tyhmien lamppuun, joita Suomenniemellä on paljon, ah paljon!
Mitä olisi tehtävä, että saataisiin heidät kaikki vaaliuurnille! Minä
haraan tukkaani epätoivoissani, ja voin lohduttaa itseäni ainoastaan
sillä, että kaikki ne, jotka nyt jättävät täyttämättä kalleimman
kansalaisvelvollisuutensa, tappaa kohta jälkeenpäin omantunnontuska ja
häpeä nopeasti ja poikkeuksetta kuin rutto.
* * * * *
Kiertelipä kuinka kiertelikin -- politiikkaan joudutaan aina. Se on
nyt edessä ja ympärillä kuin Lapin suo, johon porraspuilla kulkija
ei voi olla melkein joka askeleella kompastumatta. Kuinka ihanaa
olisikaan elää valtiossa, jossa oikeamielinen ja kaikkia tyydyttävä
hallituksen meno hoitelisi rauhallisesti kaikki julkiset asiat, jossa
ihmisen vapaus rehoittaisi sopusointuisena ja häiriytymättömänä,
jossa tieteet ja taiteet kukoistaisivat, hengen viljelys heilimöisi,
jossa olis leipää, ja lihaa, ja perunoita, ja punajuuria, ja voita,
ja maitoa...! Kuinka tyytyväisinä me silloin näin lauantai-iltanakin
päivän työn ja kylvyn jälkeen pistäytyisimme klubillemme tai ystävämme
luo, juttelisimme hartaasti hetken, nauttisimme ehkä tuutingin --
parikin, saapuisimme ystävälliseen kotiimme ja kallistuisimme täydessä
onnen tilassa juuri muutettujen puhtaitten lakanain väliin. Siinä
todellakin silloin lamppu palaa lekotteleisi hiljoilleen, ikkunaa
vastaan rapiseisi syksyn kylmä sade, uunista hehkuisi herttainen lämpö
aikaansaatu puilla, jotka maksavat vain 30 mk. syli -- ja kädessämme
olisi "Uuden Päivän" lauantai-numero, jossa Pietarin toimisto kertoisi
m.m. Saksan keisarin ja Englannin kuninkaan yhteisestä perunaretkestä.
Mikä runollinen ja sopusointuinen tunnelma valtaisikaan meidät silloin,
kunnes lopuksi hra Unonius saapuisi painamaan sinettinsä silmäimme
päälle, kansoittaen aivomme ihanilla ja vetreillä unikuvilla...!
Tjaah...!
Mutta, lukijani, niinhän ei ole! Kuitenkin me otamme ja päätämme:
maailman myllerryksestä huolimatta me tänään vietämme tunnelmarikkaan
ja rauhallisen lauantai-illan!
(29/9 17.)
Martti Lutheruksen opetuksia.
Lokakuun 31 päivänä neljäsataa vuotta sitten löi saksalainen munkki
Martti Luther Wittenbergin kirkon oveen kuuluisat 95 "teesiänsä". Kun
Suomessa nyt juhlallisesti tuona päivänä vietetään uskonpuhdistajan
muistoa, tekee mieleni, vaikka maallikko olenkin, hiukan tuosta
miehestä pakinoida. Hän on meille suomalaisille niin tuttu!
* * * * *
Jos Suomen lapsilta olisi kysynyt ennen nykyisen kansanvallan
mullistavia aikoja, mikä yleisen historian suurmies heille oli
eniten tunnettu, olisi vastaus todennäköisesti ollut: "Lutherus." Ja
nimi olisi tullut tuossa latinaistutetussa muodossa, eikä oikeassa
"Luthero-asussaan", sillä "tohtori Martti Lutheruksena" hänet on Suomen
kansa oppinut tuntemaan.
Vaikea on sensijaan taata, minkä vastauksen kansamme nykyinen nuori
polvi antaisi, se, joka kuuluu suurlakon jälkeiseen aikaan. Jos
äänestys pantaisiin toimeen, saatettaisiin tunnetuimmaksi julistaa ehkä
Marx, Ingersoll, Hindenburg? Lutherus--Ingersoll. Voisiko oikeastaan
lyhyemmin ja sattuvammin kuvata niitä kahta eri vastakkaista napaa,
joiden välille Suomen kansan henkiruumis on ehtinyt venyttäytyä, ja
niitä kahta eri henkistä tasoa, joille se on "uuden ajan" tullen
kerrostautunut? Kumpi taso niistä on korkeammalla, sitä ei liene kovin
vaikea ratkaista. Tässä yhteydessä on tarkoitus vain katsastaa, mitä
"Lutherus-muistoja" tavallisella suomalaisella maallikko-ihmisellä
mahtaisi olla ja minkälaisena niissä esiintyy tuo historian jykevä
personallisuus.
Varhaisin muisto Lutheruksesta, mikä minulla ja ehkä monella muulla
lienee, on isäni huoneen seinällä ollut vanha ja kömpelö kuva, joka
esitti Lutherusta jonkunmoinen kuusikulmainen tupsulakki päässään,
harteillaan eräänlainen turkiskaulus ja edessään mustetolppo ja siinä
hanhensulka. Hän katseli hiukan viistoon, ylöspäin, oli hyvin viisaan
ja ankaran näköinen sekä harvinaisen vankkaleukainen. Lutheruksen kuvia
oli jo silloin tietysti levitetty maahamme paljonkin, mutta luulisin
tuon kuvan silti olleen vanhempia painoksia. Kuva, jota myöhemmällä
ijällä olen sekä kaivannut että etsinyt, on häipynyt jäljettömiin.
Suureksi ilokseni oli minun kuitenkin vielä kerran sallittu nähdä tuo
sama tahi ainakin hyvin samannäköinen kuva, nimittäin -- Ruotsalaisessa
teatterissa Helsingissä. Olin kerran sortunut sinne katsomaan Pastori
Jussilaista, jonka puritaaniseen virkahuoneeseen nerokkaan päähänpiston
saanut ohjaaja oli näkyviin ripustanut juuri tuon kaipaamani kuvan.
Vaikutus oli ehdottomasti hyvä, sillä ilman sitä ei ymmärtääkseni voi
ajatella mitään todellista suomalais-luterilaista pastorinkansliaa.
Vietin sen johdosta illan hauskoissa tunnelmissa.
Seuraavat ja osittain samanaikaiset muistot liittyvät sitten
Lutheruksen pikkukatkismukseen ja postillaan. Kieltämättä ne muistot
ovat hiukan kuivahkoja. Olen vakuutettu siitä, että kaikilla niillä
sadoilla miljoonilla luterilaisilla lapsilla, jotka itkua vääntäen
ja hammasta kiristäen ovat jankanneet päähänsä noita "Mitä se on"
-selityksiä, tuota merkillisen konstikasta ja aina sotkeutuvaa
"Ruoka, juoma, vaatteet, koti, kartano" (enempää en uskalla luetella,
sillä en ole enää varma järjestyksestä), olisi aikoinaan ollut
taipumusta arvioida tohtori Martin maailmanhistoriallinen merkitys
sangen pieneksi. Vasta myöhempi aika on opettanut ymmärtämään,
kuinka mestarillisia paloja nuo selitykset ovat, kuinka niihin on
todella kiteytynyt terveen järjen ja tavallisen arkipäiväisen elämän
yksinkertainen siveys ja viisaus. Se kansamme siveellinen kunto, josta
sitä aikoinaan kiitettiin, rehellisyys, vähään tyytyminen j.n.e.,
lienee saanut enimmältä kohennusta juuri tohtori Martin vähästä
katkismuksesta.
Ankarana koulumestarina esiintyi siis näinä vuosina mielikuvituksessani
tohtori Martti, ja sitä käsitystäni ei ollut suinkaan omiaan
lieventämään se henki, joka huokui hänen postillastaan. Kauhulla
muistan niitä muuten kyllä hauskoja sunnuntai-aamupäiviä, jotka
vietin veljeni kanssa joululomalla hurskaan tätini luona.
Aamupäiväkahvi-laitteet, nisuset, tortut ja muut hyvät tuotiin
pöytään, mutta ennenkuin niihin päästiin käsiksi, oli luettava saarna
Lutheruksen postillasta. Lujalla ja järkähtämättömällä ilmeellä avasi
tuo hurskas nainen sen eteemme, ja niin oli meidän vuorotellen, toinen
toisena sunnuntaina, luettava siitä päivän saarna ääneen. Tunnustaa
täytyy, että tuo järeä oppi ei tahtonut meille maistua, ja ehkä
olisimme tehneet asiassa julkisen kapinan, ellemme olisi huomanneet
vikkelätä juonta: me hyppäsimme kylmäverisesti useita kappaleita
kerrallaan yli. Muistan tätini kerran kummastelleen saarnan tavatonta
lyhyyttä, mutta ei hän kuitenkaan ruvennut siitä laajempaa tutkintoa
pitämään -- pelkäsi kai välillä itse torkahtaneensa, kuten oli
tehnytkin.
Luulen, ettei tohtori Martti ollut itse syypää siihen, että me nuorena
saimme hänestä niin kuivan käsityksen -- vika oli paremminkin siinä
hirveän pölyisessä ja mehuttomassa kirkko-jumalisuudessa, jonka
puitteissa häneen ensiksi tutustuimme. Svebeliuksen katkismuksen
kannessa oli hänen kuvansa, ja kaikki tuon kauhistuttavan teoksen
tuottamat harmit ja vastukset purettiin hänen niskaansa. Sopinee
samalla mainita, että kotipitäjässäni luettiin hyvin paljon myös
erästä Möllerin katkismusta, joka oli paljon helppotajuisempi ja
hauskempi kuin tuon kunnianarvoisan Skaran piispan kirja, mutta
jota papisto ei kuitenkaan halunnut hyväksyä, pitäen eräitä sen
selityksiä harhaoppisina. Kaipa juuri tästä syystä sitä erikoisesti
harrastettiinkin, niin että papistonkin täytyi mukautua, kun melkein
kaikki rippikoululaiset ilmoittivat lukeneensa "Mylläriä". Jos olisikin
tehty niin, eikä jauhettu Svebeliusta, olisi tohtori Marttikin päässyt
vähemmillä vihoilla.
Tuo ankara kuva rupesi kuitenkin lieventymään ja saamaan enemmän lihaa
ja verta, kun päästiin tutustumaan uskonpuhdistuksen historiaan. Jo
Maamme-kirja antoi siinäkin kohdin oivallista ja innostavaa valaisuaan,
puhumattakaan Gruben kertomuksista, jotka tässäkin suhteessa tulivat
historiallista lukemista harrastavan nuorukaisen todelliseksi
aarteeksi. Tuo ankara koulumestari, joka siihen saakka oli istunut
jossakin pilven reunalla juutalaisten leppymättömän, suuripartaisen
Jehovan vieressä, patukka ja katkismus kädessä, pudota romahti maahan
ihmisten joukkoon. Hän muuttui rohkeaksi, raamattuun vetoavaksi,
nuorenpuoleiseksi augustinolaismunkiksi, joka suurella vasaralla iski
tuomiokirkon oveen väitteitänsä, niin että koko Europa tärähteli.
Saattoi ihan korvin kuulla ja silmin nähdä, kuinka pauhina ja valo
levisi Lutheruksen kaupungista maailmaan, kuinka roomalais-katoliset
pakenivat kuin yökyöpelit pimentoihinsa uuden kirkkauden häikäiseminä,
ja kuinka vihdoin meidänkin rannoillamme kuin vankeudesta päästen
rupesi kuulumaan Agricolan ja Särkilahden voimakas ääni. Tuo kaikki oli
kuin mahtavaa valoilmiötä, sädesäihkettä, joka yhtäkkiä valaisee pimeän
yön, kun jättiläinen kohottaa korkealle huikaisevan kirkasta lyhtyänsä.
Lutheruksen esiintymisen yleishistoriallinen merkitys sillä ijällä
vain aavistettiin, ikäänkuin "tunnettiin", mutta ei tietenkään osattu
sitä tarkemmin selvitellä. Sen sijaan hänen seikkailurikkaat elämänsä
vaiheet luonnollisesti erikoisesti kiinnittivät nuorta mieltä. Vavisten
seurattiin hänen matkaansa Worms'iin, oltiin ylpeitä hänen lujasta
esiintymisestään ja riemuittiin, kun hän pääsi vastoin kaikkea odotusta
pujahtamaan turvaan Wartburgin linnaan.
Siellä sattui salamyhkäinen tapaus. Perkele -- se vanha juoniniekka --
päätti panna Martin lujille ja rupesi johdattamaan häntä kiusaukseen
taiteen kaikkien sääntöjen mukaan. Olen kerran jossakin nähnyt asiasta
kammottavan kuvan. Munkki istuu ahtaassa tornikammiossa ja lukee suurta
kahlehdittua raamattua. Pari kynttilää valaisee vaisusti huonetta,
jonka seinälle munkin varjo kuvastuu jättiläisen kokoisena. Äkkiä
munkki tuntee hirveitten voimien läsnäolon. Hän kohottaa katseensa ja
silmää ovelle -- sanomaton kauhu jäätää hänen olemuksensa ja kylmä
hiki virtaa hänen ruumiistaan. Mitä hän näkee? Avaimenreiästä tulee
sisään itse saatana pitkän nauhan muodossa, joka lattiaan ulotuttuaan
äkkiä muuttuukin inhottavaksi hirviöksi. Pirullinen nauru väreilee
hänen huulillaan ja avaimenreijästä lappaa hänen loppupuoltansa sisään
yhä enemmän. Tilanne on kriitillinen, mutta munkki saavuttaa pian
rohkeutensa. Varmalla kädellä tarttuu hän mustepulloon ja jysähdyttää
sillä rienaajaa. Hiukan tulikivenkatkua vain ja munkki jatkaa
rauhallisesti lukuansa...
Mutta mitäpä kuvaisin enempää niitä omituisia näkyjä, joita lapsuuden
mielikuvitus, yhtyen milloin mihinkin aiheeseen, loitsii historian
nimien ympärille. Tarkoitukseni on ollut vain huomauttaa, kuinka
syvästi tohtori Martti Lutherus on vaikuttanut meidän "oikeassa
uskossa" kasvatettujen suomalaisten henkiseen olemukseen jo hamasta
nuoruudestamme alkaen. Hän oli nuoruutemme oppi-isä ja koulumestari,
kiinteä ja ankara tosin, mutta siitä hänelle kiitos!
* * * * *
Mutta ehkä tärkeämpi kuin opettajana on hän meille opetuslapsilleen
todellisen miehuuden esikuvana. Hän on niitä harvoja ihmiskunnan
jättiläisiä, jotka totuuden pakottamina kokoavat henkisen voimansa
ja nousevat koko maailmaa vastaan. Hänellä ei ollut muuta asetta
kuin neroutensa ja uskonsa siihen, että totuus vaatii avointa sanaa,
pelotonta puhetta ja horjumatonta rohkeutta. Ei ollut tohtori Martin
asema kadehdittava Wormsin valtiopäivillä, jossa maailman mahtajat
kylmästi häneen tuijottelivat. Sitä rohkeutta, jota häneltä vaadittiin
silloin sanoakseen: "tässä seison, enkä muuta voi", ei voi mitata
tavallisella luotauslangalla, sillä se on siksi liian syvä. Hän antoi
tuolla teollaan ikiajoiksi kaikille heikoille opetuksen, josta ei
voi häntä kyllin kiittää, että nimittäin oikeudella itsellään, sen
kaipaamatta aineellista tukea, on oma voittava luonteensa, että heikko
saa voimansa siitä, eikä muusta. Sen todistaja voi kuolla hirsipuussa,
mutta sillä kuolemallakin on aatteelle lunastava merkitys.
Lutherus oli jumaluusoppinut, munkki, pappi, miten tahdotte. Mutta tuo
hänen lähtönsä sen pohjalta, mitä hän piti totuutena, ja järkkymätön
kiinni pysyminen tässä avasi aivan suunnattoman laajoja aloja yleiselle
hengen kehitykselle. Hän protesteerasi jyrkästi sitä vastaan, mikä
oli hänen mielestään valhetta, hän protesteerasi järjettömyyttä ja
perusteettomia uskomuksia vastaan -- tullen siten tieteellisen,
ennakkoluulottoman ja kriitillisen ajattelun isäksi. Mitä ihmiskunta on
hänelle velkaa siitäkin, on mittaamatonta.