Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren
makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä
lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen —
istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.
Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa
nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän
ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna,
sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen
raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti
sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot
ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja
josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka
ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä
itseään alhaalla tallinkäytävässä.
Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele
eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän
häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan
liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä
ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan
ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän
elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.
Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen
vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen
maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat
tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.
Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä
— ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme
vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä
— liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina
ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta
ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana,
katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.
Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen
Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat
voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon
poismenon aiheuttamalle surulle.
Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään
hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se
on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka
viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä
hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen
turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.
Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan,
säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin,
tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä
rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle
— ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja
ystävien luo.
Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu
ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri
väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on
tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin
seppeleitten kukat haudalla.
Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.
Nelosen lintuhäkissä oli kaksi, jotka olivat saaneet kantaa ulkonaisen
todellisuuden ja maailmanelämän raskaat velvoitukset näinä päivinä:
Rosalie Pistolschiöld ja Emma Wigelstjerna.
Edellisen lujaa sydäntä ei ajallisuuden vaivannäkö ollut hetkeksikään
pystynyt hämmentämään, turmelemaan tai huumaamaan. Hänen uskollisessa
sankarisydämessään puhkesi tuskan jaloon ruusupuuhun päivin ja
öin uusia vesoja ja uusia lehtiä, uusia nuppuja ja uusia kukkia.
Hetkeksikään hän ei unohtanut, että vuosikymmenien aikainen, niin,
koko hänen elämänsä ainoa ystävä ja luotettu oli poissa, ainaiseksi
poissa. Ei koskaan enää hän saisi kuulla Marie-Louise Almgrenin
kirkasta, viisasta ääntä — ei koskaan, koskaan kohdata loistavien,
akvamariininsinisien silmien puhdistavan, kohottavan lempeätä katsetta,
eivät he kaksi saisi enää koskaan uskoa toisilleen ajatuksiaan ja
tunteitaan — he kaksi, jotka niin hyvin ymmärsivät toisiaan — he,
jotka suopea ja armelias kohtalo armoitetulla hetkellä oli johtanut
yhteen molemminpuoliseksi lohdutukseksi, molemminpuoliseksi tueksi läpi
vuosikymmenien.
Pistoolin uljas, luja soturinsydän oli rakastanut Marie-Louise
Almgrenia. Koko olemuksellaan hän oli omaksunut tämän ainoan ystävänsä,
tämän ainoan luotettunsa. Hän oli lahjoittanut hänelle uhittelevan
sydämensä kaikki salaiset rikkaudet. Karkean, tuiman pinnan alle kätki
Rosalie Pistolschiöld rajattoman hellyyden, verevän, alkuperäisen
ihmisluonnon kyvyn rakastaa ja omaksua ja kasvaa kiinni toiseen
olentoon — ja ketään toista maallista olentoa kohtaan ei hän ollutkaan
sellaisia tunteita tuntenut ennen, ei milloinkaan uhrannut ropoakaan
ylpeän, urhokkaan sydämensä rikkaudesta. Ja ehkäpä hän oli niin
itsetiedottomasti antanut, että hän nyt vasta käsitti, kuinka hän oli
Marie-Louisea rakastanut.
Pistooli kärsi ja tuskitteli, ja hänen sydäntään särki, ja se oli
raskas ja katkera kuin koiruoho, ja tuska repi ja raastoi hänen vahvan,
alkuperäisen, rajun luontonsa jokaista hermoa ja säiettä.
Hänen toinen minänsä oli temmattu hänestä — jäsen oli reväisty elävänä
hänen ruumiistaan, ja sielullisen leikkauksen koko karkean tuskan
kestäessä kärsi koko hänen olentonsa ensi kertaa rajattomasti, hurjasti.
Sola et vidua — leski, yksinäinen ja hyljätty hän oli. Poismenneessä
ystävässä hän oli kadottanut kaiken maallisen rakkaan, ja hänen
tuskassaan kärsi ja suri nyt koko hänen inhimillisen olemuksensa
keskitetty, kärsimyksen, uskollisesti muistavan, alati uudesti
synnyttävän surun ja kaipauksen kyky ja voima.
Mitä nainen saa ja voi kärsiä puolison ja lapsen kuolinvuoteella,
koko sen jättiläismäisen tunteitten sarjan koki hän kaikessa sen
alkuperäisessä rajuudessa ensi kertaa Marie-Louisen ruumiin ääressä.
Ja niin syvästi inhimillinen oli tämä tuska, niin syvästi inhimillinen
oli Rosalie Pistolschiöld, että _tämänkin_ rajattoman surun täytyi
synnyttää katkeruutta, kiukkua, vihaa toista maallista olentoa kohtaan,
jota hänen sydämensä syytti, ylenkatsoi, halveksi ja moitti siksi, että
se ei ollut yhtä uskollinen surussa, yhtä syvä kärsimyksessä, yhtä
palava kaipauksessa kuin hän.
Tämä toinen olento oli Eurydike Berg. Miksi ei Eurydike ollut kutsunut
Rosalieta kuolevan ystävän rinnalle?
Se oli mustasukkaisuuden tuskaa siitä, että joku toinen ei ollut
päästänyt häntä rakastetun luo. Se oli kaksiteräistä mustasukkaisuutta:
Eikö Marie-Louise todellakaan ollut kaivannut häntä? Minkätähden —
millä oikeudella Eurydike Berg oli tunkeutunut heidän kahden väliin
— puun ja kuoren väliin? Miksi Marie-Louise ei ollut saanut vetää
viimeistä henkäystään hänen sylissään?
Minkätähden oli häneltä sekin lohdutus riistetty?
Mutta vieläkin syvemmälle, vieläkin ongelmallisemmalle sielullisen
elämän alalle olivat hänen vihamieliset tunteensa Eurydikeä kohtaan
vieneet hänet näinä vuorokausina.
_Eurydikehän ei surrut Marie-Louisea._
Hän ei surrut kuollutta — hän ei kärsinyt, ei tuskitellut eikä itkenyt
sydämessään kaikkia kaipauksen ja tyhjyyden jäytäviä tuskia, ei
tyhjentänyt pohjasakkaa myöten tätä katkeruuden myrkytetyintä juomaa:
Marie-Louise on kuollut.
Sillä Rosalie Pistolschiöld ei ymmärtänyt Herran nöyrää palvelijatarta,
ei ymmärtänyt sitä olentoa, jonka kanssa hän kohta kaksi vuosikymmentä
oli jakanut hyvän ja pahan. Ja määrätyltä näkökannalta katsoen oli hän
oikeassa tässä sydämensä rajussa, myrskyisessä syytöksessään:
_Sinähän et sure!_
Ei, Eurydike ei surrut maallisessa mielessä. Ja miksi pitäisi Eurydike
Bergin surra kyynelin ja valituksin ja turhin tuskin ja hillittömän
katkerana?
Hänellähän oli maailmassa olemassa vain kaksi käsitettä: »Jumala» ja
»kuolematon sieluni», josta hänen oli vastattava Hänen edessään.
Tällä pehmeällä, taipuisalla vahalla, joka valitti, että jokainen tahto
ulkomaailmassa saattoi painaa leimansa siihen, tällä sielulla oli myös
vahan salaperäinen uskottomuus ja kyky heti haihduttaa pois jokainen
vaikutus, jokainen jälki, jonka vieras käsi oli siihen pannut.
Mutta tämä uskottomuus ei myös koskaan ollut sitä kehnon
ihmiseläimen itsekästä ja julmaa tietoisuutta, että vain sen omalla
kärsimyksellä oli jotakin todellista merkitystä. Se ei ollut
itsekkään maailmanihmisen Jumalan tuomitsemaa ja erikoisen vihaamaa,
tyhjää erämaan kuivuutta: perkeleellistä kykenemättömyyttä ottamaan
osaa toisen olennon tuskaan — kivisydämisen tarkoituksetonta ja
epäinhimillistä kovuutta.
Ei, se oli todella Jumalalle antautuneen ihmissielun täydellistä
alistuvaisuutta Taivaallisen Isän tahtoon, jonka Eurydike Berg oli
voittanut kärsimyksissä ja tuskissa, jotka olivat olleet ainakin yhtä
katkerat kuin ne, jotka nyt ensi kertaa lävistivät ja polttivat Rosalie
Pistolschiöldin olemuksen jokaisessa säikeessä.
Mitä merkitsi enää kuolema maallisena suruna Ramsjöbergin tyttärelle,
Ehrencreutzien jälkeläiselle, hänelle, joka oli nähnyt puolison
ja lapset hukkuvan silmäinsä alla, ja jonka vieraat kädet olivat
pelastaneet ja nostaneet veneeseen kuin kuolleen ja elottoman esineen
— hän joka oli tuijottanut näkymaailman arvoitusten pohjalle ja niiden
kautta, ja sormillaan koskettanut kuoleman portteja ja lyönyt otsansa
verille sen järkkymättömiin kuparisalpoihin.
Kuinka voisi Eurydike Berg surra kuolemaa tai kuollutta — hän, joka
hengessä oli jo kuollut katoavaiselle varjojen maailmalle ja jota
suuren, toiselta puolen tulevan aamuruskon valo kokonaan valaisi.
Hurskaan ja hyvän sairaanhoitajattaren lailla hän oli istunut
ystävättärensä kuolinvuoteen ääressä, armahtavaisena ja hellänä ja
täynnä lohdutusta.
Hänhän oli yksinkertaisesti ollut pieni taivaallinen kätilö,
valvoessaan siinä yöllä taistellen ja synnytystuskiin osaaottaen:
olihan kysymyksessä ihmissielun päästäminen raihnaan maallisen ruumiin
kohdusta ja sen laskeminen pelastettuna ja vapaana odottavien enkelien
käsiin.
Ja hänhän oli täyttänyt tämän Herralta saamansa tehtävän, ja hänhän
tiesi, että Marie-Louise Almgrenin synnit olivat anteeksisaadut
ja hänen sielunsa pesty Vapahtajan Veressä ja että se nyt kiiti
enkeliparvien ja valomaailmojen läpi Iäisen yhteyteen.
Marie-Louise Almgren oli autuaitten joukossa — Marie-Louise Almgren oli
onnellisesti saanut jättää maallisen varjoelämän arvottoman ja raihnaan
tomumajan.
Eikö olisi ollut tarkoituksetonta, rajatonta mielettömyyttä antaa
omien, pienten, maisten harrastustensa ja kaipauksen ja tyhjyyden
ja katkeruuden tunteittensa vaimentaa Jeesuksen Kristuksen ääntä,
vapahduksen evankeliumia, autuuden sanomaa:
»Minä elän, ja te saatte myös elää.»
Mikä järjetön hullu olisikaan se olento, joka surisi repaleisen ja
särjetyn kotelon jätteitä, perhosen noustua valkoisena ja loistavana
pilviä kohti.
Kuolema, missä on otasi ja sinä, kuoleman valtakunta, missä on voittosi!
Pistooli käänsi katseensa huonosti salatulla ja voimakkaalla
vastenmielisyydellä Eurydikestä kiinnittääkseen raskaan, tumman
katseensa mieltymystä ja anteeksipyyntöä ilmaisten pieneen, totiseen ja
hyvin huolestuneen näköiseen Emma Wigelstjernaan.
Kuinka toisenlaisena hän olikaan näyttäytynyt — kuinka väärin olikaan
Rosalie arvostellut häntä näinä vuosina!
Hän oli todella surrut serkkuaan.
Niin, tietysti oli pieni nainen omalla tavallaan surrut Marie-Louisen
äkillistä poismenoa — omalla tavallaan ja kykynsä mukaan — mutta
sellaisista syistä, joita Rosalie Pistolschiöld ei koskaan voinut
aavistaa eikä ymmärtää. Emma Wigelstjerna pelkäsi kuolemaa kuin
pelkurimainen ja tietämätön ihminen, kuin villi ja lapsi. Koko hänen
pienessä kuivassa olennossaan ei ollut ainuttakaan atoomia, joka ei
tahtonut elää — mistä hinnasta tahansa ja kaikilla tavoilla — ja hänen
läheisyyteensä oli nyt jälleen _Kuolema_, salaperäinen, kutsumaton,
häikäilemätön vieras iskenyt. Kuolema oli jotakin inhoittavaa ja
häpeämätöntä, mahti, josta pikku Emmalla ei ollut vähäisintäkään
henkistä käsitystä — kuolema oli kuin murhamies tai varas,
järkiperäisen ja sivistyneen yhteiskunnan verivihollinen, jota vastaan
lääkärit ja poliisit käyvät lakkaamatonta kamppailua suojellakseen
kunnollisia ja kunniallisia, rauhallisia kansalaisia.
Ja mikäli hän pelkäsi kuolemaa, sikäli hän suri oikeusneuvoksettaren
poismenoa. Marie-Louisen kuolemahan oli yksinkertaisesti peitelty
uhkaus kunniallisen ja kunnollisen pikku Emma Wigelstjernan
porvarillista ja erittäin vankkaa olemassaoloa kohtaan — kuolema oli
kamala ja julkea jätkä, joka aivan odottamatta tyrkkää sinut alas
katukäytävältä nenällesi katuojaan, kesken kaiken, kulkiessasi siivosti
ja kiltisti kauniissa päivänpaisteessa.
Niin; pikku Emman oli yksinkertaisesti mahdoton sanoin selittää
tai kuvailla itselleen sitä kuulumatonta inhoa ja voimakasta
kuolemankauhua, joka täytti koko hänen olemuksensa.
Mutta samalla kuin hänen oikea kätensä nyt tottuneesti ja ikäänkuin
hajamielisesti siveli pari kertaa suurta ja hyvinhoidettua nenää, pisti
vasen käsi ketterästi pari piparmynttipastillia ohuiden, suippojen
huulien taakse. Pikku Emma söi näinä päivinä Extra strongia kuin
hevonen kauroja, niin että pikku naisen vatsassa nipisteli ja naukui
sangen levottomuutta herättävällä ja kiusallisella tavalla — söi ja
kärsi jo siitä asti kuin hän heräsi aamulla nukahtamiseen saakka
illalla piparmynttipastilli kielellään. Extra strongin pitäisi olla
jotakin aivan erikoista bakteerien tappamisessa, oli kauppa-apulainen
vakuuttanut Lännen sekatavarakaupassa kulmauksessa. Ja silloinhan — — —.
Mutta kaiken tämän hädän ja vastenmielisyyden, kauhun ja pelästyksen
ilmaisi hyvinkasvatettu ja moitteeton pikku Emma Wigelstjerna
hiljaisin kyynelin, haikein ilmein ja syvin huokauksin hänen
huultensa kuiskiessa: rakas pieni, rakastettu Marie-Louise — oi,
että Marie-Louisen piti meidät jättää — Herra antoi ja Herra otti —
niin, Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. — Pieniä, kaihoisia
huudahduksia ja mietekatkelmia, jotka eivät koskaan edes sisältäneet
vihattua sanaa kuolema. Ja yhä uudelleen ja uudelleen saattoi hän sanoa
kaikkein murtuneimman tuskallisin ilmein: Ajatteles, että Marie-Louise
todella on jättänyt meidät — pieni, tukahdutettu, surunpainama,
uikuttava ääni, joka hänen sisimmässään kuului mielipuoleksi
pelästyneen lapsen raikuvan hurjana huutona: entäs jos minunkin täytyy
kuolla — entäs jos minä ehkä kuolen — apua, apua!
Yhtä sokea kuin viisas, yhtä julma kuin armelias »luonto» oli
vastapainoksi tälle hurjalle pelolle ja nimettömälle kauhulle antanut
uskolliselle tyttärelleen vastalahjana kaksi suurta lohdun- ja
ilonaihetta, joita ilman pikku Emman pelko ja hätä olisivat vieneet
hänet mielipuolisuuden partaille.
Hän se oli pääasiallisesti saanut huolehtia kuolemantapauksen
käytännöllisistä ja yhteiskunnallisista seurauksista. Pikku Emma sai
sanattoman Rosalien seuraamana vaeltaa puodeissa tilaamassa arkun ja
seppelet ja kaikki kuoleman ja surun ulkonaiset merkit ja koristeet
— puuha, joka salaisesti antoi hänelle tuhansia ilonaiheita ja
ajanvietemahdollisuuksia sen valtavan voimantunteen lisäksi, joka
täytti hänet sillä tietoisuudella, että hänpä se maksoi etukäteen
kaikki nämä menot — etuanteina, jotka kaikki olivat salaisia
kiinnityksiä Marie-Louisen huonekaluihin — käsipantteina siitä, että
hän oli ottava haltuunsa oikeusneuvoksettaren huoneet — hän, eikä tuo
tyhmä, näivettynyt rouva Almgren, saisi Marie-Louisen kauneimmat ja
kalleimmat huonekalut.
Ja täydennykseksi ja seuraksi tälle ilolle saattoi pikku Emma
mielikuvituksessaan hiljaa ja itsekseen haaveilla siitä, kuinka
hän tulee siellä järjestelemään — luonnollisesti sitten kun on
perusteellisesti pesty ja tuuletettu, niin että kaikki nuo hirveät,
iljettävät basillit ovat kuolleet, oikein perusteellisesti kuolleet
— yleispuhdistus ja suursiivous, jonka luonnollisesti Marie-Louisen
kuolinpesä on saava maksaa.
Runsas piparmynttiravinto — tai joku helvetin piruista olisi tietävä
ehkä sanonut — nipisti samassa niin kovasti pikku Emma Wigelstjernan
sisuksissa, että hänen kasvonsa miltei vääntyivät tuskasta ja hyvän,
jalon ja hämäräsilmäisen Rosalien täytyi sanoa hänelle jotakin
lohdutukseksi — sanoja, jotka samalla olivat pelkkää palavaa moitetta
sydämetöntä ja unhoittavaista Eurydike Bergiä kohtaan.
— Minäkin kärsin, pikku Emma — tiedän, kuinka vaikeata on, kun on
todella rakastanut jotakin ihmistä.
Ja pikku Emma osasi vilpittömästi ja rehellisesti voihkaista
vastauksen, joka oli todellisen tuskan läpitunkema:
— Oi, kuinka onkaan vaikeata, Rosalie — oi, Rosalie, se on kauheata —
toisinaan en tiedä mihin joudunkaan.
Eurydike Berg oli äkkiä luonut suuren, syvän kaukokatseensa toisiin,
kaukainen ja outo tuska sai hänen huulilleen äkkiä väreilemään
raskasmielisen, tuskantäyteisen hymyn kuin surullisen enkelin, ja siitä
maailmasta, josta heidän äänensä olivat hänet havahduttaneet, vastasi
hän omien ajatustensa kysymyksiin:
— Niin, tiedätkö, Rosalie, sen pitäisi olla kristityn ihmisen suurin
suru ja suurin ilo — ainakin minä niin luulen — nyt. Jospa olisi saanut
elää täällä maan päällä Jeesuksen persoonallisessa läheisyydessä —
jospa olisi saanut olla Maria Magdaleena — ja hän lankesi itkien
polvilleen Hänen jalkainsa juureen, ja hän kasteli niitä kyynelillään
ja pyyhki ne päänsä hiuksilla, ja hän suuteli Hänen jalkojaan ja
voiteli niitä hajuvoiteella! — Kun ajattelee kaikkia turhanpäiväisiä
kyyneliä, joita on itkenyt, jospa olisi saanut käyttää niitä täten
— jospa olisi saanut koskettaa Hänen kalliita, rakkaita jäseniään —
oi, olisin niin mielelläni kantanut kaikki Maria Magdaleenan surut ja
synnit ja kaiken hänen häpeänsä sen autuuden takia — ja kukapa ei olisi
tahtonut kantaa niitä ilolla sellaisen palkkion takia — onko olemassa
kristittyä joka ei sitä tahtoisi?
Mutta sydämensä pohjasta sanoi pikku Emma nyt äänellä, jolle
vatsannipistys oli antanut palavan vakuutuksen paatoksen:
— Hyi, sinua, Diken, sinä olet hirveä! Kuinka voit noin sanoa — Maria
Magdaleena!
— Kaikki hänen surunsa ja kaiken hänen häpeänsä — oi, niin kevyesti,
niin kevyesti sen hetken autuuden rinnalla — niin, minä en milloinkaan
uskaltaisi uneksia olevani Maria ja saavani istua Hänen jalkainsa
juuressa kuulemassa Hänen sanojaan — kuinka uskaltaisi syntinen
ihminen uneksia sellaista. Tiedättekö, Mauritius-saaren katolilainen
pappi sanoi muuten jotakin, mikä mielestäni oli niin totta ja niin
lohdullista — hän arveli, että Jeesus rakasti Mariaa enemmän kuin
Marttaa vain siksi, että Maria oli heikompi ja tarvitsi Häntä enemmän
— sentähden, että Hän oli tullut maailmaan parantamaan sairaita ja
tukemaan heikkoja — mutta että Martta oli hänelle hengellisesti
arvokkaampi, siksi että hän osasi rakastaa ja palvella Häntä,
kantaessaan päivätyönsä painoa ja vaivoja — Martta oli hengellisesti
vahva ja valittu — niin sanoi ainakin père Mathieu — Marian
ollessa pieni, heikko ihmislapsi-parka kuten me muutkin — suitseva
kynttilänsydän ja särjetty ruoko — — —.
Eurydiken äänessä oli jotakin raskasta ja kaukaista, joka hillitsi
sanat Rosalien huulilla, jotakin, joka pani hänen vihansa väistymään,
jotakin joka lamautti ja karkoitti pois kaikki ne moitteen ja
katkeruuden sanat, jotka olivat hyökkäykseen valmiina hänen
haavoitetussa ja kärsivässä sydämessään. Ja hänen täytyi sanoa mitä hän
ei aikonut sanoa, äänellä, jolla ei olisi tahtonut, ja jonka lempeätä
sointia hän vihasi:
— Diken rakas — jos ajattelemme Marie-Louisea — jos todella häntä
ajattelemme — etkö luule, että hän oli sekä Martta että Maria — että
Herramme täytyi häntä rakastaa — — — joskin — vaikka en luulekaan, että
hän — niin, senhän sinä tiedät paremmin kuin minä — sinä, joka —.
Ääni petti ja hän käänsi katseensa pois.
— Rakas — oi, kuinka voitkaan olla varma — kuinka kaikki saammekaan
olla varmat siitä, että Marie-Louise on omiensa luona Herrassa —
niitten parissa, jotka saavat nähdä Hänen kasvonsa ja kantaa Hänen
nimeään otsallaan — »eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse
kynttilän valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva
heitä, ja he hallitsevat iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa» —
oi, kuinka siunattu ja ihana onkaan kuolema, Rosalie — oi, kuinka
vahvaksi ja onnelliseksi tuleekaan sellaisen kuolinvuoteen ääressä
kuin Marie-Louisen — jossa saa tietää, jossa todellakin saa tietää,
että kaikki kauniit ja ihanat sanat ovat yhtä monta kaunista ja ihanaa
totuutta — kun saa nähdä, että unelma on todellisuutta — että se mitä
on toivonut ei ole kangastusta, vaan elävää elämää — me nimitämme sitä
illaksi ja se onkin aamusarastuksen ensi säteilyä. — — Herra, kun
epäilen, Herra, kun tulen heikoksi, anna minun vain muistaa kirkkauden
heijastusta Marie-Louisen silmissä — anna minun muistaa tuulahdusta
enkelten siivistä, heidän vilvoittaessaan hänen otsaansa.
Kyynelvirta vieri Rosalie Pistolschiöldin poskea pitkin — auvoisa,
armahtava itku, johon kaikki hänen katkeruutensa suli ja katosi —
nyyhkytyksetön itku — suvisen sateen kaltainen itku — uudensyntymisen
pesu — anteeksiannon ja uudistumisen pesu hänen kiusatulle,
surunsairaalle sydämelleen. Ja hän pystyi vain sammaltamaan jotakin,
jonka piti olla anteeksiannon rukous ja sovituksen kädenojennus, mutta
josta tuli vain puoleksi tukahdutettu kuiskaus:
— Diken — oi, Diken.
— Tiedätkö, kuinka hyvä hän oli — tiedätkö, mitä hän viimeisimmäksi
muisti — josta hän uudelleen ja uudelleen muistutti minua — niin,
Rosalie — kaikessa autuudessaan ja ilossaan, Herran läheisyyden
tunnossa ajatteli hän vielä meitä muita: muista, että Clara Almgrenin
pitää saada minun huonekaluni — muista, että annatte Clara Almgrenin
ottaa haltuunsa minun huoneeni — että otatte hänet vastaan kuin sisaren
minun tähteni — että autatte pientä isätöntä poikaa — että pidätte
heidät luonanne — aina — ja autatte heitä — hän on suvun viimeinen —
ehkäpä hän saa tulla Jumalan palvelijaksi kuten isoisänsä — ehkäpä hän
saa tulla oikeamieliseksi välittäjäksi kuten setänsä —.
— Oi, kuinka hän saakaan olla varma siitä, että hänen tahtonsa
täytetään — oi, Diken, kuinka tuleekaan olemaan hauskaa saada ottaa
heidät vastaan.
Pikku Emma Wigelstjerna oli noussut puoliksi ja jälleen istuutunut. Hän
oli käynyt suoraksi kuin hiilihanko, ja hänen suunsa oli rajattomassa
tarmossa yhteenpuristettuna kuin bulldoggin puraisu saaliinsa kimpussa.
Hänen lumikonsilmänsä leimahtelivat viheriäisinä ja pahansuopina, ja
hänen äänensä leikkasi terävänä kuin partaveitsi surun painostaman
huoneen hiljaisuutta:
— Anna anteeksi, kiltti Rosalie — mutta minullakin on ehkä sananen
sanottavana — omasta mitättömästä puolestani — tässä asiassa. Onhan
se sangen kaunista, mitä Diken sanoi — kuten kaikki mitä Diken sanoo,
on aina hyvin kaunista — mutta en sentään usko, että Dikenillä olisi
niin hirveän paljon ymmärrystä — niin eihän ole varmaa, että hän on
ymmärtänyt Marie-Louisea. Ja joskin Marie-Louise olisi niin sanonut, on
se tietenkin ollut kuumeessa — hänhän oli niin sairas ja heikko — enkä
todella voi uskoa, että hän tiesi mitä sanoi — on aivan kuin ei hän
ollenkaan olisi muistanut minua.
Pistoolin ääni oli kirkas ja levollinen kuin taistelukäsky ja
läpitunkeva kuin torventoitotus:
— Mitä Emma oikein tarkoittaa — en ymmärrä mihin sinä tahdot tulla?
— Mihinkö minä tahdon tulla? En tahdo tulla mihinkään — tahdon vain
saada sanotuksi, etten milloinkaan tule sallimaan minun oikeuksiani
loukattavan.
— Sinun oikeuksiasi?
— Niin, minun oikeuksiani, pikku Rosalie — saat antaa anteeksi,
eihän luonnollisesti ole paikallaan väitellä tästä nyt ja täällä —
tahdon vain huomauttaa, että pikku Diken on ollut niin — uskallan
todella sanoa niin ajattelematon, että on ruvennut puhumaan rakkaan
Marie-Louisemme jälkeenjättämästä omaisuudesta ennenkuin hänet on
edes haudattu — mutta koska kysymys kerran on vireillä, täytyy minun
saada sanotuksi, että minulla on ennen Clara Almgrenia oikeus sekä
huonekaluihin että huoneeseen.
— Mutta sinähän kuulit, mitä Diken sanoi.
— Ei, kuulepas nyt, kiltti pikku Rosalie — saat suoda anteeksi, mutta
tunnenpa melkein halua nauraa — luuletko sinä, että yksikään tuomari
maailmassa välittäisi Dikenin todistuksesta ja puheista — myöntänet
kai kaikessa tapauksessa itsekin, ettei Dikenin pikku pää ole mikään
— anteeksi, että sen sanon — erikoisen tunnettu järjestään tai
selvyydestään tai arvostelukyvystään.
Eurydike Berg hymyili hiljaista ja kaukaista hymyään, hänen herkän,
tuntehikkaan suunsa nytkähdellessä itkusta ja tuskasta. Mutta hänen
surunsa ei johtunut suinkaan pikku Emman sanoista. Hän kärsi siksi,
että tuntui kuin muurahaiset olisivat polttaneet ja pistelleet koko
hänen ruumistaan, siksi että koko huone täyttyi äkkiä kuin mustasta
noesta, että kaikki esineet ja huonekalut menettivät hohteensa ja
värinsä, että ilma, jota he hengittivät, oli kuin hienoa, tukahduttavaa
hiekkaa. Pahat, kadotetut henget olivat äkkiä tunkeutuneet jostakin
Nelosen pieneen, turvalliseen, hyvään, puhtaaseen maailmaan.
Nyt oli Paratiisi menetetty — ainaiseksi menetetty! Suuri synti oli
tehty — pahat voimat olivat tulleet. Tämä oli onnettomuus, jota hän oli
odottanut. Marie-Louisen kuolema ei ollut ollut se suuri suru, jota hän
niin kauan oli aavistanut. Nyt se oli tullut.
Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Rosalie ja pikku Emma sanoivat
toisilleen. Hänen korvissaan soi ja suhisi, hänen silmiään hämärsi.
Hän käsitti vain, että heitä odottivat suurimmat koettelemukset, että
jotakin oli ainaiseksi kuollut ja poissa poismenneen ystävän keralla.
Nyt Marie-Louise oli kuollut — nyt oli »Nelonen» mennyttä.
Hän ei jaksanut kauempaa kuunnella heidän ääniään ja heidän sanansahan
merkitsivät niin vähän — hänhän tiesi tuon hetken lyövän nyt juuri — ja
sen rinnallahan oli kaikki muu merkityksetöntä.
Mutta kulmasohvassa istui totta totisesti pikku Emma ja polki
jalkaansa, kaikkein ihanimpien ja täysipainoisimpien kyynelten
virratessa pitkin hänen kasvojaan, joissa tällöin oli todellakin
pahanhengen kiukkuista ja julmaa päättäväisyyttä:
— Sanon sinulle, Rosalie — etten anna teidän varastaa itseltäni —
tahdon saada oikeuteni.
— Sinun oikeutesi on se huone, jonka olet saanut Marie-Louisen
rukousten tähden — jonka me — Diken ja minä — annoimme sinun saada
Marie-Louisen hyvyyden tähden — rakkautemme tähden häneen. Voit olla
vakuutettu siitä, pieni kultanuppuni, että minä kyllä tiesin, minkä
hengen lapsi sinä olit — ja sen sanon sinulle, pikku Emma, että
jos poljet jalkaasi, ei kukaan välitä siitä — mutta jos aiot sitä
jatkaa, otan ja vien sinut ulos — sanon sinulle, että olen tottunut
käsittelemään vauhkoja hevosia, äkäisiä koiria ja häijyjä lapsia —
ettäs sen tiedät. Mene nyt huoneeseesi ja häpeä, ja muista, että
Marie-Louisen huoneissa saavat Clara Almgren ja hänen poikansa asua.
— Silloin minä menen poliisin luo!
— Sen voit tehdä — ja kysy samalla heiltä, ovatko he ennen nähneet
paholaisen isoäitiä — mutta varo katsomasta itseäsi kuvastimessa,
pikku Emma — ainakaan omassasi — se voisi mennä rikki, näetkös — ja
kuvastimet ovat kalliita korjata.
Eurydike oli jo jättänyt huoneen. Hänestä tuntui kuin hän olisi
tukehtunut tässä pahuuden polttavassa, tomuisessa ilmassa, ja
omassa huoneessaan lankesi hän hädissään vuoteen yläpuolella olevan
ristiinnaulitun kuvan eteen yhdessä ainoassa tuskantäyteisessä
huokauksessa:
Herra, armahda meitä! Herra, anna meille anteeksi!
Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys
hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen
varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut —
että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään
ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu —
Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa
minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.
Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja
kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan
Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.
Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja
onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle
lapsena opettanut:
Müde bin ich, geh' zur Ruh',
Schliesse beide Äuglein zu:
Vater, lass die Augen Dein
Über meinem Bette sein.
Hab' ich Unrecht heut gethan,
Sieh' es, lieber Gott nicht an,
Deine Gnad' und Jesu Blut
Macht ja allen Schaden gut.
Alle, die mir sind verwandt,
Gott, lass ruh'n in Deiner Hand.
Alle Menschen, gross und klein,
Sollen Dir befohlen sein.
Kranken Herzen sende Ruh',
Nasse Augen schliesse zu;
Lass' den Mond am Himmel stehn
Und die stille Welt besehn.
Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin
vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti
nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen
vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen
Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi
voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut,
vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella
olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista
sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä
hopearistiin hänen rinnallaan.
Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan
Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt
hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan
pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka
riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti
valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa
oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli
seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet
hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä
yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet
erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten
oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja
Marie-Louisen huulilla:
Plus on contredit mon amour,
Plus cet unique bien m'enflamme.
Que l'on n'afflige nuit et jour,
On ne peut l'ôter à mon âme.
Plus je souffrirai de douleur,
Plus il s'unira à mon coeur.
Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen
kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta
hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena,
ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän,
että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat
Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää
Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen»
hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun
valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen —
ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton
auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen
poikaansa.
Mutta se _ei_ ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.
Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä
heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle
selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen,
rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi,
täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän
mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta
muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen
jälkeen muistanut:
Plus que souffrirai de douleur,
Plus il s'unira à mon coeur.